Pointti 2/2022

Porin sarjakuvafestarit / Haastattelussa Johanna Jakomaa / Kauhuarvio-paketti

kansi

pointti.

2/2022 Porin ylioppilaslehti

Sisällysluettelo Pääkirjoitus...........................................4 Uutisia................................................5 Alumnikolumni..........................................6 Harjoittelussa museokeskus Vapriikissa.................7 Esittelyssä Kimmo Ahonen...............................8 Kesän papattava kulttuuriperintö.......................9 Kulttuurituotannon prosesseja oppimassa................10 Porin sarjakuvafestivaalit.............................14 Opiskelusta, työttömyydestä ja toimeentulosta..........16 Akateeminen Wappu 2022.................................18 Haastattelussa Johanna Jakomaa.........................20 Viisi tarinaa intohimosta .............................22 Kauhuarvio-paketti.....................................28 Kolumni eurooppalaisuudesta............................32 Tärpit.................................................34 Wanha ja Wihainen......................................35

Toimitus: Pointer ry / Pointti / PL28101 pointti.lehti@gmail.com / www.porinylioppilaslehti.com Päätoimittaja: Amina Bechqito / Taitto: Aapo Nissi Tekijät: Atte Moisander, Pinja Akkanen, Siiri Rokkanen, Rami Nummi, Mikko Kotiranta, Minna-Riikka Tuohiniitty, Klaus Niemi, Kaisa Sjögren, Jenna Peltonen, Minka Uusitalo, Lilja Pääkkönen, Sami Laivonen, Rico Rokka, Jonatan Jarkia, Juho Virtanen, Sara Heino, Jenni Vuorela, Miko Vahekoski, Lauri Rautiainen, Anna-Rosa Eerikäinen, Anna-Sofia Saarikoski Kannen kuva: Anna-Rosa Eerikäinen ISSN 1799-6627 / Painopaikka: Plusprint / Julkaisija: Pointer ry

Pääkirjoitus

Teksti: Amina Bechqito

Sopeutumiskysymyksiä

”

Ihanaa, että maailmassa on rauha, ihmiset terveitä ja luontomme elinvoimainen”, haluaisin kirjoittaa ja sinä haluaisit lukea.

Tällä sivulla tulet kuitenkin lukemaan ajatuksia viime vuosien koettelemuksista ja Venäjän aloittamasta verilöylystä, jossa viattomat haavoittuvat ja kuolevat, menettävät kotinsa, kotimaansa ja pohjan elämästään. Tällä sivulla et pääse pakoon viime aikojen kamalia uutisia. Miksi? Koska sotaa ei voi ohittaa.

Minusta tuntuu, että meitä koetellaan. Kannoimme kolmisen vuotta suurta huolta itsestämme ja toisistamme, rajoitukset muokkasivat päivärutiineja ja tutut tapahtumat muuttivat muotoaan. Muutokset eivät tunnu enää hurjilta, koska totuimme niihin ja opimme elämään niiden kanssa. Kuluneet vuodet ovat todellakin osoittaneet, kuinka sopeutuvaisia lopulta olemme. Sitten lähellämme alkoi uusi kriisi, johon ei voi sopeutua. Sotaan ei voi tottua, eikä sen kanssa ei voi elää.

Sota itsessään ei ole ennenkuulumatonta nykymaailmassa, mutta myönnettäköön, että tilanne konkretisoituu aivan eri tavalla sen osuessa lähelle. Silloin viimeistään herää painajaista elävien todellisuuteen, jossa kaikki voisi tapahtua myös itselle ja läheisille. Periaatteessahan se on meille mahdollista.

Opiskelijalle tilanne on raskas. Toisinaan olo on toivoton ja tulee mietittyä, kuinka kauan pitää jaksaa ja onko millään merkitystä kaiken tämän rinnalla. Toivottomuutta lisää se, ettemme voi yksilötasolla korjata asioita haluamiksemme. Voimme

4

lahjoittaa sodan uhreille rahaa ja irtaimistoa vaatteista elintarvikkeisiin, majoittaa pakenevia koteihimme sekä tietysti vain toivoa muutosta parempaan. Yksilöinä emme voi kuitenkaan muuttaa sellaista, jolta liika valta on kaapannut järjen.

Vaikka emme koe Ukrainan kauheuksia, elämme samassa maailmassa tapahtumien kanssa.

Turhautumisen ja avuttomuuden tunnetta voi helpottaa ajatus siitä, ettemme voi auttaa kuin siten, mikä on kunkin kohdalla mahdollista. Sen jälkeen on vain hyväksyttävä tosiasiat sekä yritettävä nauttia ja ennen kaikkea arvostaa elämää omassa elinvoimaisessa kotimaassa, jossa saa tavata läheisiään, liikkua vapaasti ulkona ja opiskella ehjässä ja toimivassa koulutusjärjestelmässä.

Sekava maailmantilanne saa päämme pyörälle, eivätkä bittiavaruudessa elävät salaliittoteoreetikot ja provosoivat klikkiotsikot edesauta asiaa. Toisaalta bittiavaruudesta löytyy myös tarvitsemamme vertaistuki, jota huumori ruokkii. Sotameemit, -meemivideot ja sarkasmi leviävät kulovalkean lailla, koska huumorin avulla voi käsitellä vaikeita ja vakaviakin asioita olematta välinpitämätön.

TikTokissa ukrainalainen kuvaa myday-videota elämästään pommisuojassa samalla kun Ukrainan virallinen Twitter-tili informoi seuraajiaan parodioimalla maassa jylläävää tilannetta. Joten jos ahdistaa tai olo on avuton, ovat meemit hyvä ensiapu. Jos haluaa paeta hetkeksi maailman kauheuksia, voi huumoriin tukeutua ihan hyvällä omatunnolla. Ja kansalliseksi meemiksi muodostunutta lausahdusta lainaten: ”jos ei jaksa, niin koittakaa vaan jaksaa.”

Uutisia

Akateeminen muskari esiintyi vappuna monisatapäiselle yleisölle

Y

hdistys- ja kerhotoiminta Porin yliopistokeskuksella laajeni keväällä pienellä kerholla Akateemisen muskarin aloittaessa viikoittaiset laulu- ja soittotuokiot. Muskari on kevään aikana kokoontunut lähes viikoittain, ja torstaisin on voinut kuulla kokoonpanon soittoa ja laulua niin Porin yliopistokeskuksella kuin opiskelijatalo Saikullakin.

Idea kerhon perustamiseen syntyi vuoden 2021 joulun alla, kun pieni ryhmä musiikista kiinnostuneita opiskelijoita harjoitteli lauluja ja esityksiä Pointerin joulugaalaa varten. Ajatus yhdessä soittamisesta omaksi- ja kanssaopiskelijoiden riemuksi poiki hedelmää, ja kokoonpano on musisoinut yhdessä aktiivisesti kuluneen puolen vuoden aikana.

Akateeminen muskari ei ole koko komeudessaan pääsyt vielä kertaakaan esiintymään, mutta supistetuilla kokoonpanoilla esiintymisiä on jo muutaman kerran ol-

lut. Ensiesiintyminen kuultiin Porkyn vuosijuhlien cocktailtilaisuudessa, jossa kanssaopiskelijat pääsivät todistamaan muskarilaisten stemmalaulantaa. Vappuaattona muskari edusti kahden jäsenen voimin wappumatinealla ja karhunlakituksessa, jossa yleisömäärä oli monisatapäinen.

Kerhona muskari hakee vielä muotoaan ja balanssin hakeminen on taitolaji. Toistaiseksi kokoonpano on pysynyt kompaktina ja kevyenä. Kahden viulun ja pianon kokoonpano yhdistettynä laulajiin on mahdollistanut vielä vapaamuotoisempien harjoitusten pitämisen. Ensi syksy näyttää kuitenkin kerhon suunnan: onko tiedossa enemmän ohjattua kuoromaista yhteislaulantaa vai bigband henkistä soittamista?

Atte Moisander Kirjoittaja on yksi kerhon perustajajäsenistä.

TEKSTARIPALSTA Peiliin katsominen ennen ulos terdelle lähtöä tuottaa onnea.

Pori on yllättänyt erittäin positiivisesti tänne muualta muuttaneen opiskelijan. En pysty samaistumaan negatiivisiin Porikommentteihin ja täältä pois muuttamisen odotteluun.

- porionkiva

Kannattaa kokeilla jugurtin/rahkan syömistä suihkussa, silleen että se jugurtti/rahka kastuu samalla kun sitä syö.

-Mörskä

Sähköpotkulaudat on paras keksintö, mutta älkää hyvät ihmiset ajako niiden kanssa jalkakäytävällä. Aina kun nään jonkun tekevän niin, tekee mieli kävellä sitä lautaa päin.

Nimenmuutos 1.8.2022 alkaen! t. KTMT

Digitaalisen kulttuurin, • Digitaalinen kulttuuri • MaiseMantutkiMus maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma • kulttuuriperinnön tutkiMus

> utu.fi/dmkt

Alumnikolumni

Teksti: Pinja Akkanen

Opiskelija - muista nauttia matkasta

S

uoritin yliopiston kaasujalka pohjassa.

Fuksiviikon ja valmistumisen välinen aika tuntuu kuluneen silmänräpäyksessä. Opiskeluaikani ei suinkaan koostunut vain tenttikirjojen ahmimisesta ja luentosalien penkkien kuluttamisesta. Päinvastoin, opintojen sijaan keskityin enemmän itse opiskelijaelämään. Toimin tuutorina sekä osallistuin aktiivisesti opiskelijayhdistysten Kulman ja Pointerin hallitustoimintaan. Opiskeluajoista onkin jäänyt parhaiten mieleen ihmiset, tapahtumat ja kokemukset – ei opintosuoritukset.

Tasapainottelu aktiivisen opiskelijaelämän ja opintojen edistämisen välillä on haastava taitolaji. Muistan menneeni suorittamaan haalarit jalassa tenttiä suoraan juhlien jatkojen jatkoilta. Olisihan sitä voinut itsensä välillä helpommallakin päästää.

Opiskelijat rakentavat opiskeluajan yhteisöjensä kautta omaa identiteettiään. Opiskeluvuosieni varrella olenkin kokenut olevani esimerkiksi kulmalainen, pointerlainen, ktmt:läinen ja ucporilainen. Mutta kun valmistuin koronakeväänä 2020 filosofian maisteriksi, minut täytti tyhjyys ja lukuisat kysymykset tulevaisuudesta: kuka minä nyt olen? Mihin kuulun? Löydänkö mielekästä työtä? Publiikki ja kauan suunnitellut valmistujaisjuhlani eivät koronan takia toteutuneet. Tutkintotodistukseni kilahti postista. Tässäkö tämä nyt oli?

Valmistuminen korkeakoulusta on yksi elämän murroskohdista. Se voi olla odotettu hetki, jolloin saat enemmän vastuuta tutussa työpaikassa tai suuntaat kohti unelmiesi alaa. Valmistuminen voi myös olla pelottavaa aikaa, jolloin irrottaudut

6

tutuista yhteisöistä ja hyppäät tyhjyyteen vailla tietoa tulevasta. Varmaa on, että valmistuminen on ikimuistoinen hetki, jota on syytä juhlistaa – valmistut sitten tavoiteajassa tai N:nnen vuoden opiskelijana.

Opiskeluaikoina vietin vappuviikot Porissa ja osallistuin joka päivä vappurientoihin. Viimeinen opiskelijavappuni jäi kuitenkin koronan takia välistä. Tämän takia, tai ainakin tätä tekosyynä käyttäen, matkasin tänä keväänä viettämään ”vielä kerran” opiskelijavappua Poriin. Sama tuttu ja turvallinen opiskelijayhteisö odotti perillä. Perillä odotti myös minulle uusi ja jännittävä alumniyhteisö. Osallistuin Porin yliopistokeskuksen alumnien wapputapaamiselle, jossa vaihdoin kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa sekä tutustuin moneen uuteen ihmiseen eri tieteen aloilta.

Alumniverkosto on tärkeä jatkumo opiskeluajan yhteisöille.

Vappuna myös muistelin ystävieni kanssa menneitä opiskeluvuosia lämmöllä. Pöytien väliset kisat sitseillä, yhteiset lounashetket Sofiassa, saunominen ja paljuilu Saikulla sekä liian pitkäksi venyneet jatkot ja liian aikaisin alkaneet luennot ovat kaikki kokemuksia, joita ei välttämättä enää myöhemmin elämässä tule vastaan. Muista siis opiskelujesi ohessa nauttia matkastasi kohti oman alan asiantuntijuutta. Vai pitäisikö sanoa: muista matkasta nauttiessasi myös välillä opiskella. Nähdään taas vappuna.

Kirjoittaja on Porin yliopistokeskuksen alumni ja filosofian maisteri. Hän työskentelee tällä hetkellä Suomen Palloliitossa viestinnän parissa.

Teksti: Siiri Rokkanen

Harjoittelussa museokeskus Vapriikissa

Harjoittelussa museokeskus Vapriikin kokoelmien parissa

H

ain harjoittelupaikkaa museokeskus Vapriikista ja sain mahdollisuuden suorittaa viiden viikon mittaisen harjoittelun, joka koostui kahdesta osasta. Ensimmäisen puolen harjoittelusta suoritin valokuva-arkistossa, jonka jälkeen siirryin esinekokoelmiin Vapriikin kokoelmakeskus Ruskoon.

Valokuva-arkisto sijaitsee Tampereella museokeskus Vapriikin rakennuksen oikeassa siivessä.

Kahden ja puolen viikon aikana tehtävänäni oli ensin arkistoida ja luetteloida valokuvaaja Veikko Lintisen valokuvia Hakametsän jäähallin rakennustöistä ja sen alkuvuosista. Sen jälkeen digitoin, muokkasin ja siirsin valokuvia Tampereen alueen historiallisten museoiden Siiri-palvelimeen.

Ensimmäinen viikko meni negatiivien luetteloimisessa, skannaamisessa ja kuvien muokkaamisessa. Alkuun kaikki tuntui hitaalta, mutta kun oppi enemmän, lisääntyi vauhtikin. Opin tutkimaan negatiiveja sekä muokkaamaan ja siistimään kuvia Photoshopilla. Toisella viikolla kuvasin negatiiveja kameralla, muokkasin taas kuvia lisää ja siirsin muokattuja kuvia Siiri-palveluun.

Haasteeksi muodostui ilmakuvien tunnistaminen ja sijoittaminen. Kuvat oli otettu vuosien 1964–1966 välillä Tampereen eri asuinalueilta, mikä hankaloitti paikkojen tunnistamista. Onneksi erilaisten karttapalveluiden avulla pystyin lopulta, joskus tuntienkin päästä, tunnistamaan kaikki kuvat ja sijoittamaan ne johonkin paikkaan.

Valokuva-arkiston jälkeen siirryin Vapriikin kokoelmakeskukseen Ruskoon, joka sijaitsee Tampereen Hervannassa. Samassa keskuksessa sijaitsee myös Tampereen- ja Sara Hildénin taidemuseoiden kokoelmat. Jälkimmäisen tilat olivat tarkoin vartioidut eikä sinne ollut asiaa kenelläkään muulla kuin Sara Hildénin taidemuseon työntekijöillä. Kokoelmakeskuksessa oli monta eri varastotilaa, arkistotiloja, tutkijoiden työtilat, tulevien tavaroiden karanteeni- ja pakastusalue, puukonservoinnin työtilat sekä tekstiilikonservoinnin tilat. Keskus teki minuun vaikutuksen heti, kun pääsin siellä kiertelemään.

Minun paikkani toisen kahden ja puolen

viikon ajan oli tutkijoiden työtiloissa, jossa minulla oli oma työpiste. Esineiden luetteloimisen oppiminen oli helppoa, sillä siinä käytettiin tietysti samaa Siiri-järjestelmää kuin valokuva-arkistossakin. Tein töitä kovien esineiden puolella, mutta pääsin aina silloin tällöin seuraamaan tekstiilitutkijankin töitä.

Ihanaa oli myös se, että kaikki museokeskuksen työntekijät auttoivat ja ohjasivat minua. Sain apua niin tutkijoilta, konservaattoreilta kuin museomestareiltakin.

Esineelle museaalisen arvon antaminen oli mielenkiintoista ja vaikeaakin.

Koko harjoittelu oli opettavainen, mutta pidin enemmän esinekokoelmien parissa työskentelystä. Esineiden koskettamisessa, käsittelyssä ja tutkimisessa on niin erilainen tunnelma – siinä pidetään käsissä palaa jonkun menneisyydestä. Esineelle museaalisen arvon antaminen oli mielenkiintoista ja vaikeaakin. Esimerkiksi minun mielestäni vanha 1900-luvun alun värillinen ikkunalasi olisi ollut säilyttämisen arvoinen, kun taas hiekkaleluauto 2000-luvulta ei mielestäni olisi ansainnut paikkaa museokokoelmassa. Tässä esille tulee kuitenkin museon kokoelmapoliittinen ohjelma sekä tallennusvastuut. Asioita läpi käydessä olikin selvää, että ikkunalaseja on jo kokoelmissa paljon, mutta tietyn suomalaisen valmistajan hiekkalelua ei.

Vapriikki ja sen kokoelmat tekivät laajuudeltaan minuun suuren vaikutuksen. Oli jännittävää oppia, mitä erilaisia vaiheita esineiden tallentamiseen ja hoitamiseen kuuluu. Upeaa oli myös se, kuinka työntekijät halusivat tehdä harjoittelustani parhaan mahdollisen ja sain tutustua monipuolisesti eri asioihin. En voi muuta sanoa, kuin antaa valtavan ison harkkapaikkasuosituksen museokeskus Vapriikille!

7

Esittelyssä Kimmo Ahonen

Teksti: Rami Nummi Kuva: Anna-Rosa Eerikäinen

Esittelyssä projektipäällikkö

Kimmo Ahonen

Turkulaislähtöinen Kimmo Ahonen toimii projektipäällikkönä Porin yliopistokeskuksessa. Hän vastaa vaihto-oppilasohjelmasta, joka on toiminut vuodesta 2013 lähtien.

Voitko kertoa vaihto-ohjelmasta enemmän?

Meillä on kansainvälinen vaihto-ohjelma, johon opiskelijat voivat hakeutua sekä Tampereen että Turun yliopiston opiskelijoiksi. Vaihto-opiskelijoille on tarjolla vuosittain yli sadan opintopisteen verran kursseja lähinnä tekniikasta ja kauppatieteistä. Kyse on siis kahden yliopiston yhdessä toteuttamasta vaihto-ohjelmasta. Tulijat ovat Erasmus-opiskelijoita pääasiassa Saksasta ja Ranskasta. Lisäksi meillä on sopimus ranskalaisen teknillisen yliopiston ESIEA:n kanssa siitä, että he lähettävät meille keväisin noin 20–25:n opiskelijan ryhmän, jolle tarjotaan noin 30 opintopisteen verran Tampereen yliopiston kursseja. Ensi vuodeksi on odotettavissa noin 20– 25:n opiskelijan ryhmä sekä keväälle että syksylle.

Toivomme, ettei korona sekoita taas pasmoja. Vuodesta 2013 lähtien ohjelmassa on opiskellut jo yli 330 kansainvälistä opiskelijaa. Yhteistyö on sujunut hyvin, mistä kertoo sekin, että samat yliopistot lähettävät meille opiskelijoita vuosi toisensa jälkeen.

Täytyy korostaa, että ohjelma ei olisi mahdollinen ilman aktiivisia kv-tutoreitamme. He ovat tehneet loistavaa työtä vaihtarien vastaanottamisessa!

Sinähän työskentelit yliopistolla jo aiemmin?

Kyllä, olin vuosituhannen vaihteessa Turussa yleisen historian assistenttina. Tulin Poriin vuonna 2005.

8

Työskentelin kulttuurintuotannon ja maisemantutkimuksen laitoksella avoimen yliopiston hankkeissa viisi vuotta. Sitten palasin pariksi vuodeksi oman tutkimukseni pariin. Väitöskirjani valmistui 2013.

Mikä työssäsi on parasta?

Parasta on sekä suomalaisten että kansainvälisten opiskelijoiden innostus! Teen tiivistä yhteistyötä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin kanssa.

Kaikkiaan olen tyytyväinen työnkuvaani. Siihen kuuluu niin hallintotyötä kuin opettamistakin. On ollut mielenkiintoista ja haastavaakin vetää tulijoille kurssia suomalaisesta kulttuurista.

Kuinka toimitaan, jos vaihto-opiskelijalle tulee ongelmia?

Se riippuu vähän ongelmien laadusta. Tietysti muiden opiskelijoiden antama vertaistuki on tärkeää.

Isommissa ongelmissa pyrin auttamaan parhaani mukaan. Raskainta oli eräänä vuonna tapahtunut ranskalaisen opiskelijan kuolemantapaus. Sain asian hoitamisessa korvaamatonta apua tuolloiselta Ranskan kunniakonsulilta.

Mitä teet mieluiten vapaa-ajallasi?

Katson elokuvia, erityisesti rikosleffoja, westernejä ja scifiä. Lisäksi pelaan tennistä ja sulkapalloa.

Teksti ja kuvitus: Mikko Kotiranta

Kesän papattava kulttuuriperintö

Kesän papattava kulttuuriperintö

K

evät on jo pitkällä, luonto herännyt talviuniltaan ja monet ahkerat opiskelijat ovat aloittamassa kesälomiaan.

Puhelinlangat laulaa ja taivaalla loistaa kuu. Ei kun siis linnut laulaa, kärpäset surraa, terassit ja rannat täyttyvät vähäpukeisista ihmisistä, olut virtaa ja grillit ovat kuumina. Mikäpä sen parempaa kuin istahtaa kesän kuumana ja villinä iltana pienen kauniin vaahterapuun varjoon olkihattu silmillä, shortsit jalassa siemailemaan makeaa drinksua, johon mukava tarjoilija on asetellut ainakin kolme niitä pieniä sateenvarjoja. Nehän on kovin söpöjä.

Kaupungin lempeä puheensorina ja kaukaisuudesta kantautuva hittibiisi saavat rentoutuneen mielen miltei nukahtamaan siinä unelmoidessaan. Tai niinhän sitä toivoisi.

Jokin alkaa kuin hiipien tunkeutumaan taianomaisen tunteen lävitse alitajuntaan. Ensin sitä huitoo käsillään ilmaa ja toivoo tuntemattoman surisijan häipyvän, mutta surina alkaakin muuttumaan oudoksi pärinäksi. Tässä vaiheessa rauhallisempikin löhöilijä nostaa hellehattuaan ja alkaa höristää korviaan. Jostain kilometrien päästä kantautuu järkyttävä papatus.

Papatuksen syy ei selviä vielä moneen minuuttiin, joten tässä vaiheessa voidaan vielä hellehatun alta ihailla puiston toisella puolella hiljaisena lipuvia ekologisia sähköautoja, heilauttaa kättä tervehdykseksi puolitutuille opiskelukavereille, jotka kiitävät ohi maailmaa mullistavilla sähköpyörillään ja

-skuuteillaan ja kiittää mielessään teknologista kehitystä ja innovatiivisia keksijäneroja. Rohkea huokaa tässä vaiheessa tyytyväisyyttään; ehkä luonto ja maailma sittenkin vielä pelastuvat!

Nyt pärinä ja papatus käy jo lähes sietämättömäksi. Kulman takaa kurvaa etäisesti polkupyörää muistuttava laite, perässään sankka savupilvi. Vauhti ei päätä huimaa, mutta härveli vie kyllä kaiken huomion. Perheen pienimmät piiloutuvat vanhempiensa jalkojen taakse uteliaina kurkistelemaan. Kulttuurinsa päälle ymmärtävän kesäpäivänpaistattelijan aikaisemmin jokseenkin kurtistuneet kulmat rentoutuvat ja suupielet alkavat nousta kohti korvia. Hitto vie! Sehän on pappis, tuo maamme elävän kulttuuriperinnön ylhäinen edustaja!

Kesäpäivää paistattelemaan on lähtenyt tottakai myös pappiksen iloinen omistaja, joka ei ihan vielä ole ehtinyt paikkaamaan vuoden 2008 mopokarnevaalien aikoihin syntynyttä reikää ajokkinsa korroosion haurastuttamasta pakoputkesta. Talvi yllättää aina autoilijat, kuten kesä mopoilijat, joten bensan sekaan ei tietystikään ole kovin tarkasti ennätetty sekoittamaan vaadittavaa kaksitahtiöljyä voitelemaan mopovanhuksen herkkää moottoria. Liikkeelle on lähdetty heti lounaaksi syödyn hernesopan ja pullakahvien jälkeen ja hyvä niin. Kyllä ne luonnonsuojelijat vielä jonkun veron ja kiellon tähänkin hommaan keksivät, mutta vaikka vanha kaksitahtinen ei enää papattaisi, pappis kulkee silti. Vaikka sitten sillä hernesopan voimalla, polkimilla polkien.

9

Kulttuurituotannon prosesseja oppimassa

Teksti: Klaus Niemi, Kaisa Sjögren, Minna-Riikka Tuohiniitty, Siiri Rokkanen Kuvat: Mikael Leppäniemi, Sara Heino

Tila meille! -yhteisötyöpajan ideaseinä. Kuva: Sara Heino

K

Kulttuurituotannon prosesseja oppimassa

eväällä kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman opiskelijat pääsivät osallistumaan Kulttuurituotannon toimijat -kurssille, jonka vetovastuussa oli yliopistonlehtori Pirita Frigren.

Kurssin tavoitteena oli toteuttaa konkreettinen ja alueen tarpeisiin vastaava tapahtuma, jossa opiskelijoilla oli mahdollisuus harjoittaa tapahtumatuotannon ja projektinhallinnan taitoja käytännönläheisellä tavalla sekä suunnitellen että toteuttaen.

Kurssilla perehdyttiin kulttuuritapahtumien tuotantoon sekä kulttuurialan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin eri toimijoihin. Ensimmäisellä luentokerralla perehdyttiin kulttuurituotantoon, projektinhallintaan, kulttuurituotannon toimijoihin ja kulttuuripolitiikkaan.

Näillä eväillä ryhmät lähtivät suunnittelemaan ja tuottamaan omia tapahtumiaan, kumpikin ryhmä oman projektinsa parissa. Projekteja esiteltiin säännöllisesti ja niistä käytiin yhteistä keskustelua ryhmien välillä.

Opintojakso toteutetaan vuosittain yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa ja tänä vuonna yhteistyötahoiksi saimme Satakunnan museon sekä Porin kaupungin kulttuuri- ja elinvoimayksiköt. Satakunnan museon yhteistyöprojektissa toteutettiin muisteluilta, jonka aikana kerättiin muistitietoa Porin sotahistoriallisista paikoista. Ryhmän mentorina toimi väitöskirjatutkija Teemu Väisänen. Porin kaupungin yhteistyöprojektissa toteutettiin yhteisötyöpaja, jonka avulla kerättiin tietoa korkeakouluopiskelijoiden ideoista ja toiveista kaupunkikeskustan tyhjien tilojen käytölle. Osallistujille annettiin tilaisuus pohtia, miten Pori olisi myös tule-

10

vaisuudessa houkutteleva kaupunki nuorten aikuisten ja opiskelijoiden näkökulmasta. Ryhmän mentorina toimi Harri Sippola. Molemmilla ryhmillä oli siis tapahtuman suunnittelun ja toteuttamisen lisäksi myös tutkimuksellinen tavoite tuottaa yhteistyötahon kaipaamaa informaatiota. Toisen ryhmän työ keskittyi Porin alueen muistitiedon tallentamiseen ja toisen tulevaisuuden Porin rakentamiseen. Opiskelijoilla oli siis mahdollisuus tutustua yhtä lailla menneeseen ja tulevaan.

Vaikka molemmat ryhmät tuottivat oman tapahtumansa omalla teemallaan, tavoitteena oli myös ryhmien välinen vuoropuhelu ja toisen ryhmän prosesseista oppiminen. Kuinka erilaiset tapahtumat saisimme aikaan ja kuinka paljon prosessimme eroaisivat toisistaan?

Opimme paljon myös siitä, että toisen ryhmän projekti oli etukäteen tarkemmin määritelty ja toiselle ryhmälle annettiin vapaammat kädet ideoida tapahtuman sisältöä tai tavoitteita. Prosessit eivät aina olleet mutkattomia, ja opiskelijoilta vaadittiin kärsivällisyyttä, ryhmässä toimimista, kommunikointia, nopeita ratkaisuja ja hihojen käärimistä. Ennakoinnin ja varautumisen lisäksi on oltava valmis myös toimintaan ja joustavuuteen. Kovin konkreettisia työelämätaitoja siis! Kahden erilaisen projektin maaliviivalta löysimme kuitenkin saman asian, nimittäin onnistuneesti tuotetun tapahtuman, joista seuraavassa ryhmät pääsevät kertomaan lisää.

Tila meille! Yhteisötyöpaja porilaisille korkeakouluopiskelijoille Ryhmässämme oli mukana Minna-Riikka Tuohiniitty,

Kaisa Sjögren ja Klaus Niemi. Ryhmämme tehtävänanto oli suhteellisen vapaamuotoinen, Porin kaupungin keskustan kehittäminen. Kuten kaikki porilaiset ja Porissa asuvat tai asuneet varmasti tietävät, Porin keskusta on viime vuosina tyhjentynyt. Tyhjät tilat hallitsevat kävelykadun maisemaa. Ryhmämme haastettiin kehittämään tapoja, joilla kaupungin keskustaa voitaisiin tuoda henkiin kulttuurin keinoin. Monet kulttuuritoimijat ovat tuoneet tapahtumia ja elämää keskustaan, järjestämällä muun muassa taidenäyttelyitä tyhjiin tiloihin.

Osana kurssityöskentelyä ja tapahtumantuottamista ryhmämme kartoitti, kuinka suurelle joukolle työpaja järjestettäisiin ja miten markkinointi hoidettaisiin.

Ryhmämme oppi paljon kulttuurituotannon haasteista ja moninaisuudesta. Opimme paljon siitä, millaista on olla yhteistyössä ulkopuolisten järjestöjen ja tahojen kanssa ja siihen liittyvistä hyödyistä, mutta myös haasteista.

Ryhmän kesken saimme itse päättää kullekin jäsenelle roolin ja työtehtävät, joista olimme kiinnostuneita. Palavereissa kehittelimme monia erilaisia ideoita erilaisille kohderyhmille. Lopulta opiskelijoina ryhmäämme alkoi kiinnostamaan se, mitä muut opiskelijat haluaisivat nähdä tai tehdä keskustassa. Opiskelijoita mahtuu moneen eri muottiin, joten kysymykseen ei löydy yksiselitteistä vastausta helpolla. Päädyimme Harri Sippolan kanssa suunnittelemaan tapahtumaa, joka olisi yhteisöllinen ja keräisi kohdennetusti tietoa opiskelijoiden toiveista sekä tarpeista. Yhteistyökumppaneina ryhmällämme oli kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman lisäksi Porin kaupungilta elinvoimayksikkö ja viestintäyksikkö sekä Porin kulttuuriverkosto Boris & Borelia.

Tapahtumatila oli lähes alusta asti ryhmällemme selkeä, mutta se mitä tilassa tekisimme oli monen tuotantovaiheen takana. Suureellisista, kulttuuri- ja taidelähtöisistä metodeista lähtenyt kolmipäivänen festivaalihenkinen tapahtuma sai projektin aikana kohtuullisemmat mitat. Päädyimme ottamaan aina enemmän ja enemmän inspiraatiota tilassa aiemmin järjestetystä, ryhmätyömme ja tehtävänantomme taustalla olleesta Poris-hankkeesta.

Poris-hankkeen tapahtuma oli usean päivän mittainen, mutta aikataulullisista syistä rajasimme osallistujamäärää ja suunnittelimme intensiivisemmän toteutuksen.

Ryhmä päätyi siihen lopputulokseen, että tapahtuman pitäisi olla learning cafe -tyylinen työpaja. Työpajan avulla kerättäisiin ideoita ja tietoa siitä, miten opiskelijat voisivat hyötyä yhteisötilasta parhaiten.

Työpajamme suunnattiin Porin korkeakouluopiskelijoille ja se järjestettiin Yrjönkadulla, Porin kävelykadulla. Osallistujia saimme noin tusinan verran, mikä osoittautui erittäin sopivaksi määräksi työpajan toteutukselle. Pajan osallistujat opiskelivat Porin yliopistokeskuksessa ja Satakunnan ammattikorkeakoulussa. Mukana oli jäseniä opiskelijajärjestöjen hallituksista sekä muita aktiivisia ja vaikuttamishaluisia porilaisia opiskelijoita. Kaupungilta saimme myös tapahtumaan tarjoilun sekä Pori-aiheiset tuotekassit palkinnoksi osallistujille.

Työpajassa oli kolme ryhmäläisten vetämää aikataulutettua pistettä, joissa kaikissa oli oma teema.

Pisteillä otimme selvää, miten ja mihin opiskelijat ha-

luaisivat käyttää tyhjää tilaa keskustassa, millainen tilan pitäisi olla ja kenen kanssa opiskelijat haluaisivat tehdä siellä yhteistyötä. Osallistujat jakautuivat tasaisesti eri pisteille ja täyttivät oman pöytänsä värikkäillä post-it-lapuilla, joihin tallentui idearikas kokonaisuus opiskelijoiden ajatuksia. Kun kaikki osallistujat olivat päässeet vuodattamaan ideoitaan jokaiselle pisteelle, työpaja saatettiin päätökseen loppukeskustelulla. Loppukeskustelussa pisteiden vetäjät tiivistivät post-it-lappujen sisällön osallistujille, jonka jälkeen kaikki työpajalaiset hakivat yhteisiä sanoja sille, mitä opiskelijoiden ideat toivat ilmi ja kuulimme hyviä ehdotuksia käytännönläheisistä käyttömahdollisuuksista tyhjille tiloille.

Työpajan tulosten lukeminen on helppoa jopa osapuolille, jotka eivät olleet paikan päällä työpajassa.

Työpajan kysymykset olivat kirjoitettuna isoille plakaateille. Osallistujien vastaukset ja ideat kerättiin post-it lapuille, jotka laitettiin kysymysten viereen. Kysymyksiä ja vastauksia voi näin jälkikäteen helposti tarkastella ja suositut sekä usein toivotut ideat löytyvät helposti.

Työpajassa osallistujilta kysyttiin seuraavat kysymykset: millainen tilan pitäisi olla, miten ja mihin haluaisit tilaa käyttää ja kenen kanssa haluaisit jakaa tilan.

Näillä kysymyksillä pyrittiin keräämään välttämätöntä tietoa yhteisötilan suunnitteluun ja konseptointiin. Tavoitteena olisi luoda yhteisötila, joka palvelee kaikkien opiskelijoiden tarpeita. Työpajassa pyrittiin kartoittamaan, mitä puutteita opiskelijat kokevat Porin keskustassa ja miten ne voitaisiin täyttää.

Millainen uuden tilan pitäisi olla? Työpajaan osallistuneilla oli eniten vastauksia tähän kysymykseen.

Pähkinänkuoressa voitaisiin sanoa, että osallistujat toivoivat viihtyisää, monikäyttöistä hengailu- ja harrastustilaa. Tilan toivottiin olevan leikillinen — tätä ilmettä voitaisiin vertailla yliopistokeskuksella olevaan PLoP-tilaan. Tilaan toivottiin esimerkiksi riippumattoa ja keinua.

Tilan toivottiin sijaitsevan Porin ydinkeskustassa lähellä toria, jotta tilan sijainti olisi mahdollisimman saavutettava kaikille. Tilalle toivottiin ympärivuotista käyttöä ja pitkiä aukioloaikoja, jopa mahdollisuutta käyttää tilaa aamusta iltaan tai ympäri vuorokauden. Tilaan toivottiin myös kellarikerrosta sekä sauna- ja pesutiloja. Opiskelijat kaipasivat myös ekologista elämäntapaa auttavia asioita, kuten hävikkiruokakaappia, sekä vaihtoringin kaltaista kirpputoria tai pöytää, johon saa tuoda tarpeettomia tavaroitaan ja vapaasti ottaa niitä. Opiskelijat haluaisivat tilasta mahdollisimman saavutettavan kaikille, joten tilaa tulee voida käyttää ilmaiseksi. Tilan toivottiin kuitenkin olevan vuokrattavissa esimerkiksi tapahtumia varten. Jotta tilasta olisi moneksi, siellä olisi ison yhteisen tilan lisäksi varattavaksi tarjottavia pienempiä tiloja. Opiskelijat ilmaisivat halunsa myös äänieristetyille tiloille, joissa voi vapaasti metelöidä, mutta toisaalta keskittyä rauhassa ilman häiriötä.

Työpajassa tilalle keksittiin monia käyttötapoja.

Tilan toivottiin mahdollistavan harrastustoimintaa, kuten käsitöiden tekoa ja ompelua, musiikkia sekä biljardin pelaamista. Erilaisia harrastusvälineitä ja työkaluja olisi lainattavissa, jotta opiskelijat voisivat kokeilla pienellä kynnyksellä uusia harrastuksia ja säästää rahaa, kun 11

uusia välineitä ei tarvitse ostaa. Tilaan toivottiin myös verstasta, missä voisi harrastaa tai tehdä pieniä korjaustöitä esimerkiksi pyörille. Mahdollisuutta käyttää maksullisia ohjelmia tietokoneella toivottiin myös. Tilassa opiskelijat voisivat tavata muita samoista asioista kiinnostuneita ja avuntarvitsijat voisivat kysyä neuvoa osaavilta. Toimintaan sisältyisi yhteistä hengailua, kuten leffailtoja tai lukupiirejä. Tilan toivottiin soveltuvan monenlaisiin tapahtumiin, kuten kirppisten ja opiskelijoiden taidenäyttelyiden järjestämiseen. Toiveissa oli myös vapaasti käytössä oleva bändikämppä, joita on Porissa tosi vähän. Uusi tapahtumatila toisi paljon vaihtelua opiskelijajärjestöjen tapahtumiin sekä harrastustoimintaan. Harrastustoiminnan ja kurssien vetäminen mahdollistaisi myös opiskelijoille tulonhankintaa kevytyrittäjinä tai osuuskunnan jäseninä. Opiskelijat unelmoivat myös omasta pihasta, pienestä puutarhasta tai sisäpihasta, jossa voisi harrastaa kaupunkiviljelyä.

Kenen kanssa opiskelijat sitten haluaisivat jakaa tilan? Tilaan toivottiin sekä korkeakouluyhteisöjen alumneja että eri yhdistyksiä ja järjestöjä. Tuloksissa mainittiin myös pienyrittäjät ja mahdolliset työnantajat, eli tilan toivottaisiin mahdollistavan verkostoitumista.

Tilassa olisi nähtävillä taulu, jossa näkyisi keskustan alueen vapaita ja opiskelijoille sopivia työpaikkoja. Yritykset voisivat tehdä markkinointia järjestämällä opiskelijoita kiinnostavia tempauksia, kuten pop up -kojuja ja erilaisia tuotteiden ja palveluiden kokeilumahdollisuuksia. Myös opiskelijoiden hyödyntäminen tuotekehityksessä nostettiin esille. Tilassa eri tahot ja opiskelijat itse voisivat järjestää erilaisia teemapäiviä, kursseja ja työpajoja. Pähkinänkuoressa tilan toivottiin olevan kaikenikäisille ja avoin kaikille, eli yleinen kohtaamispaikka. Vastauksissa korostui erityisesti halu saada Porin korkeakouluopiskelijoiden yhteinen, yhteisöllinen tila, joka mahdollistaisi oppilaitosten välistä toimintaa entistä enemmän.

Osallistujat nostivat hyvin esille mitä opiskelijoilta Porissa puuttuu ja millaisen tilan he toivoisivat käyttöönsä. Vastauksia kerättiin erittäin paljon ja kaikki toiveet ja ideat ovat tallessa. Hartaana toiveenamme on, että ideat saataisiin toteutettua muodossa tai toisessa, sitä kohti on onneksi myös kaupungin tahtotila.

Projektityönä “Sota-ajan jälkeiset muistinpaikat Porissa” -muisteluilta Muisteluilta järjestettiin yhteistyössä Satakunnan Museon kanssa. Toisen ryhmän projektityö toteutui FM Teemu Väisäsen ohjauksessa. Aiheenamme oli järjestää “Sota-ajan paikat Porissa” -muisteluilta Satakunnan Museossa. Muisteluilta oli samalla osa Väisäsen väitöskirjatyötä, jonka hän tuottaa yhteistyössä Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja Satakunnan Museon kanssa. Muisteluilta järjestettiin siis SKS:n ”Sodan jäljet muistoissa ja maisemissa” -keruukutsun ja Satakunnan Museon “Sota Porissa” -näyttelyn ohelle. Tapahtuman tarkoituksena oli kerätä muistitietoa sotien jälkeisistä paikoista Porissa.

Aloitimme projektityön valmistelun tapaamal-

12

la ryhmän kesken ja suunnittelemalla karkeasti tapahtuman runkoa. Päädyimme siihen, että haluamme hyödyntää muisteluillassa Satakunnan Museon näyttelyä, joten projektista tuli kaksivaiheinen: ensin kierrämme näyttelyn osallistujien kanssa ja sen jälkeen siirrymme rauhalliseen tilaan muistelemaan yhdessä. Jaoimme ryhmän kesken rooleja ja minun tehtäväni oli vastata viestinnästä. Meitä oli ryhmässä vain neljä. Ada Jussila ja Wilmandra Lindegren toimivat puheenjohtajina, Siiri Rokkanen vastasi viestinnästä ja Onerva Puhakan tehtävänä oli huolehtia tekniikasta. Todellisuudessa teimme kuitenkin kaikki paljon asioita yhdessä.

Illan suunnitelmana oli tehdä ensin 30:n minuutin kierros näyttelyssä, josta siirrytään museon neuvottelutilaan kahville. Tässä tilassa olisi noin tunnin muistelu yhdessä. Tarkoituksena oli heijastaa Porin kartta taustalle ja jakaa karttoja osallistujille. Näin olisi jokin rajaava tekijä kerättävään muistitietoon sekä apumateriaalia muistelijoille. Mietimme valmiiksi viisi johdattelevaa kysymystä, joihin varmuuden vuoksi pohdimme myös pari tarkentavaa alakysymystä.

Projektityön suunnittelu ja eteneminen tuntui menevän eteenpäin hyvin. Hoidimme tasaisesti asioita.

Yhteistyö Teemu Väisäsen ja Satakunnan Museon välillä oli mutkatonta ja sujui valtavan hyvin. Saimme alusta asti paljon apua ja tukea projektin järjestämiseen, mikä teki projektityöstä ja koko kurssista varsin mielekästä.

Suunnittelimme, että tapahtumaan tulisi viidestä kymmeneen osallistujaa, joiden toivottiin olevan syntyneet vuosien 1940–1960 aikana. Ilmoittautumiset tapahtuivat sähköpostia lähettämällä Adalle ja toivoimme, että sähköpostissa mainittaisiin, nimi, syntymävuosi sekä hiukan tietoa siitä, mistä alueesta muistitietoa erityisesti on. Ilmoittautumisia tuli alkuun vain yksi ja ihan viimeisiin ilmoittautumispäiviin asti jännitimme, tuleeko edes viisi täyteen. Onneksi loppujen lopuksi saimme kasaan yhdeksän ilmoittautujaa. Erityisen buustin antoi Satakunnan Kansan Porilaine -lehdessä julkaistu mainos viimeisenä ilmoittautumispäivänä.

Viimeinen ilmoittautumispäivä oli viikkoa ennen h-hetkeä. Siitä lähtien alkoi kaikilla jännitys hiukan kasvaa. Tiistaina 19.4., päivää ennen tapahtumaa, kävimme pitämässä Satakunnan Museolla pientä testikierrosta tekniikan kanssa ja samalla katsomassa miten kaikki toimii. Olimme varanneet kaksi nauhuria Porin yliopistokeskukselta ja harmiksemme toinen niistä ei toiminutkaan oikein. Onneksi siis testasimme etukäteen, koska jouduimme palauttamaan nauhurin koululle.

Lisäksi olimme varanneet yliopistokeskukselta pienen videokameran, jonka kanssa oli myös alkuun hankaluuksia. Onneksi tämäkin saatiin selätettyä ja pääsimme hyvillä mielin jännittämään seuraavaa päivää.

Keskiviikkona 20.4. menimme paikan päälle jo puolitoista tuntia ennen tapahtuman alkua. Kävimme läpi nopeasti tekniikkaan liittyvät asiat, jaoimme kartat valmiiksi pöydille, laitoimme kyltit esille ja pohdimme vielä, mitä kysymyksiä haluamme erityisesti kysyä. Vaikein eteen sattunut asia oli se, minkälaisella kysymyksellä koko muistelu kannattaa aloittaa. Pohdimme, mikä kysymys olisi tarpeeksi tarkka, mutta kuitenkin niin laa-

Elon merkkejä -näyttely Satakunnan Museossa. Kuva: Mikael Leppäniemi ja, että jokainen pystyisi siihen vastaamaan. Päädyimme siihen, että ensin aloitamme esittelykierroksella ja sen jälkeen kysymme johdattelevan kysymyksen näyttelykierroksesta.

Osallistujat saapuivat hiukan ennen puoli kuutta Satakunnan Museon aulaan. Minä pidin aloituspuheen, jonka jälkeen lähdimme kiertämään näyttelyä. Minä lähdin vetämään kierrosta ja Onerva videokuvasi sekä yritti tallentaa esille tulevia muistoja. Kierros sujui hyvin, vaikkakin osallistujat olivat jakautuneet ympäri näyttelyä eri puolille ja kaikkea muistitietoa ei yhden kameran avulla saanut talletettua. He kertoivat muistoja ja mieleen tulevia asioita jo tässä vaiheessa, joten ajattelin, että koko muisteluosuus neuvotteluhuoneessa menisi hyvin.

Kierroksen jälkeen siirryimme neuvottelutilaan, jossa kaikki saivat ottaa kahvia ja pullaa ja istuutua rauhassa. Minun tehtävänäni oli käyttää heijastettua interaktiivista karttaa ohjaten sitä esilletuleviin muistin paikkoihin. Onerva videokuvasi huoneen reunasta ja olimme laittaneet yhden nauhurin keskelle pöytää. Esittelykierros ja tilaisuus menivät pääosin hyvin. Muistitietoa tuli paljon ja ohjaavia kysymyksiä ei juurikaan tarvittu. Huomasimme kuitenkin melkein heti, että ryhmäkoko oli aivan liian iso. Osalla oli niin paljon sanottavaa, että puhetta ei millään meinannut saada katkaistuksi ja toiset jäivät aivan täysin muiden varjoon. Esimerkiksi yksi osallistuja ei saanut sanottua mitään esittelynsä lisäksi. Keskustelua oli myös hankala ohjata ja se ajautui helposti muihin aiheisiin. Puheenjohtajamme Wilmandra ja Ada suoriutuivat kuitenkin todella hienosti hankalasta tilanteesta keksien nopeasti uusia kysymyksiä yrittäen kohdentaa niitä juuri niille, jotka eivät suunvuoroa olleet vielä saaneet.

Puolentoista tunnin muistelun jälkeen katkaisimme tilanteen ja lopettelimme rauhassa kiittämällä ja jaoimme jokaiselle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

keruukutsun. Halusimme ohjata heitä kertomaan keruukutsuun esille tulleita muistoja ja sellaisia asioita, joita ei ollut saatu vielä sanottua. Heti lähtiessään yksi osallistuja antoi palautteen liian isosta ryhmäkoosta. Tämä hiukan latisti lopputunnelmaa, vaikka parhaamme kuitenkin teimme. Seuraavana päivänä laitoimme myös osallistujille kiitosviestin sähköpostilla, johon myös yksi osallistuja vastasi samasta aiheesta.

Kaikesta huolimatta olimme ryhmänä sitä mieltä, että pilottitapahtumaksi muisteluilta oli onnistunut. Teimme kaikki parhaamme ja saimme paljon tukea ja apua Satakunnan Museolta, Teemu Väisäseltä, Carita Tulkilta ja tietysti molempia ryhmiä tukeneelta ja ohjanneelta Pirita Frigreniltä. Vaikka saatu palaute ja itse myös huomaamamme ryhmäkoon suuruus harmitti meitä jokaista, koemme, että suoriuduimme tapahtumasta niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä jatkossa osaamme pitää ryhmäkoot pienempinä.

Saatu materiaali oli myös tärkeää. Yllättäen parhaiten äänet olivat tallentuneet kameraan eivätkä nauhuriin. Kameran käyttö oli tärkeää, koska kuvasta näimme kuka puhuu ja mitä hän osoittaa tai näyttää.

Nauhurille tallentuu vain ääni. Onneksi olimme varanneet kummatkin laitteet iltaa varten. Materiaalit lähetimme suoraan Teemu Väisäselle, joka tallentaa ne Satakunnan Museon kokoelmiin odottamaan litterointia.

Yhteenvetona voisi sanoa, että projekti oli todella opettavainen monella tapaa. Opimme tapahtumien järjestämistä ja tekniikan kanssa pelaamista, mutta myös yllättäviin tilanteisiin reagointia. Opimme myös paljon Porissa tapahtuneista sodista ja siitä, mikä merkitys ja vaikutus niillä on ollut ihmisille. Onnistunut projekti ja onnistunut kurssi! Vielä viimeiset esitykset ja raportoinnit odottavat tekijöitään ja sen jälkeen pääsemme hyvillä mielin kesälomille.

13

Porin sarjakuvafestivaalit

Teksti & kuvat: Rami Nummi

Pointin toimitus vieraili huhtikuussa Porin sarjakuvafestivaaleilla. Festivaaliviikonloppu piti sisällään monipuolista ja puhuttelevaa ohjelmaa sarjakuvan ystäville. Tavoitimme haastatteluun tapahtuman järjestäjän ja sarjakuvan ammattilaisen, Vesa Vitikaisen sekä kirjailija Tapani Baggen.

Paikallisuus on tärkeää myös sarjakuvatoiminnassa

P

orin sarjakuvafestivaalit järjestettiin 22.–23.4.

Monipuolisessa ohjelmassa kuultiin esitelmiä ja haastatteluja, nähtiin tekijöiden näyttelyitä, innostettiin lapsia sarjisten pariin ja toki paikalla oli myös sarjakuvien myyjiä. Järjestäjä Vesa Vitikaisen mukaan yleisöä on yritetty saada innostumaan yhdistelemällä sekä ajankohtaisuutta että ennestään tunnettuja tekijöitä. ”Mukana pitää aina olla joku iso nimi sekä joku uudempi tuttavuus. Vaikka miten hyvällä tiimillä saa esitykset pyörimään, niin seuraavana vuonna on oltava joku uusi naama. Itse pidän kovasti seikkailu- ja scifisarjakuvasta, mutta en tietenkään voi valita kaikkia esiintyjiä vain omien mieltymysteni mukaan. Osan kyllä valitsen. Saan myös vinkkejä hyvistä esiintyjistä. Pyrin siihen, että saan kolme tai neljä ”kovaa nimeä” julisteeseen, mielellään eri lajityypeistä.

Paikallisuus on hyvä huomioida. Jatkossa tavoitteena on saada Poriin myös kansainvälistä väriä.”

Tänä vuonna paikallista osaamista edusti satakuntalaistaustainen Jiipu Uusitalo. Mies on tehnyt jo useamman albumin yhteiskunnallisia kysymyksiä ruotivia teoksia, joissa painava asia yhdistyy surrealistishenkisiin kuvituksiin. Vitikaisella on mielessään myös porilaisen sarjakuvan elvytyshanke. ”Porissa on ollut aikanaan aktiivinen sarjakuvaseura, jolla oli myös oma lehti, Portsari. Seuran aktiivit kuitenkin hajaantuivat maailmalle ja nyttemmin on ollut Vesa Vitikainen aika hiljaista. Tarkoituksena on käynnistää seuratoiminta uudelleen ja saada harrastus nousuun. Olen miettinyt, että voisi perustaa kenties yhdistetyn sci-fi- ja sarjakuvaseuran.”

Tämänkertaisilla festivaaleilla yhdistyivät myös ajankohtaisuus ja historiallisuus tyylikkäästi. Erityistä huomiota herätti Sari Sariola, jonka teos En tiennyt olevani vihainen on nimetty tekijänsä toimesta läskizineksi.

Sariola pohtii ajatuksia herättävässä pamfletissaan ylipainoisten asemaa yhteiskunnassa ja ihmisten katseiden ja odotusten kohteena. Vitikainen kertoo, että Sariola on esiintynyt festareilla jo aiemminkin, mutta varsinainen läpimurto on tapahtunut vasta nyt.

Historiaan puolestaan on porautunut Jaana Suorsa, joka on tehnyt kaksi teosta runoilijalegenda Pentti Saarikoskesta. Hän oli kertomassa Porissa tuoreimmasta kirjastaan Lounaalla runoilijan kanssa. Kirjan alaotsikko on Pentti Saarikosken keittokirja, vaikka mies

14

ei mikään kokkitaituri ollutkaan. Hän teki ruokaa itselleen usein yksinkertaisesti kunkin satokauden raaka-aineista, kuten sienistä, perunoista ja kalasta. Suorsa on aiemmin tehnyt Saarikoskesta kirjan Pena, runoilija ja kommunisti.

Nyt hän on koonnut Saarikosken kokkaamista ruuista julkaisuunsa reseptejä, joiden mukaan lounaan voi valmistaa. Mukana ovat myös kasvisvaihtoehdot. Lisäksi kirja toimii johdatuksena oman aikakautensa ruokakulttuuriin. ”Jaana Suorsa on hyvä esiintyjä, ja aihe oli sopivan erilainen muuhun ohjelmaan suhteutettuna. Hienoa, että myös yleisöä löytyi”, toteaa Vitikainen tyytyväisenä.

Erääksi Porin sarjakuvafestivaalien huippukohdaksi kohosi tänäkin vuonna seikkailusarjakuvamaestro Petri Hiltusen luento. Hän kertoi värikkäästi ja runsaasti lukuvinkkejä tarjoten sarjakuvista teemalla Versus. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti tarinoita, joissa supersankari ja –konna ottavat yhteen.

Vastakkain voi olla myös kaksi sankaria, mutta kaiken on huipennuttava fyysiseen välienselvittelyyn. Eräs hämmentävimmistä lajin tuotoksista on sarjis, jossa Winston Churchill maanittelee joulupukkia mukaan natsien vastaiseen kamppailuun. ”Hiltunen on huippuesiintyjä, jonka luennot ovat täynnä myös scifitapahtumissa. Hän onkin lupautunut olemaan festarin kummina, ja tapahtuman suunnittelu alkaa yleensä sillä, että varmistan ajankohdan sopivan mestarille. Hän tulee aina mielellään.”

Kaikkiaan Vesa Vitikainen on tyytyväinen tämänkertaisen festivaalin antiin. Kävijämäärä oli hyvä ja esiintyjät tulivat paikalle innokkaasti. Palautekin on ollut myönteistä. Kaikki paikalle hankitut eivät päässeet saapumaan sairaustapauksien ja muiden takia, mutta etäyhteydet toimivat. ”Etäyhteyksissä oli oma haasteensa, varsinkin kun tieto tuli viime tingassa. Sitä oli valmisteltu yhdelle esiintyjälle, mutta oli oma hommansa saada se toimimaan useamman kanssa. Etäyhteyksiä ajateltiin välttää viimeiseen asti, mutta nyt kävi näin.”

Porin sarjakuvafestivaalin puuhamies näkee muutenkin sarjakuvatapahtumien roolin tärkeänä taidemuodon kannalta. ”Missään muualla fanit ja tekijät eivät pääse näin hyvin kontaktiin toistensa kanssa. Tämä on tärkeää siksikin, että nykyään kustantamot eivät juuri jaksa mainostaa julkaisujaan ja markkinointi on jäänyt pitkälti tekijöiden harteille. Myös se, että tekijät tapaavat toisiaan, on tärkeää.”

Tapani Bagge on käsikirjoittanut niin muumeja kuin rikoksiakin

P

arhaiten tuotteliaana rikoskirjailijana tunnettu Tapani Bagge on monipuolinen tekstinteon ammattilainen, jolta onnistuu myös sarjakuvien käsikirjoittaminen. Hän kävi kertomassa työnsä tästä puolesta Porin sarjakuvafestivaaleilla. Kirjailijan mukaan häntä on pyydetty esiintymään jo aikaisemminkin. Nyt ajankohta oli kuitenkin erityisen sopiva. Uusi Baggen käsikirjoittama sarjakuva-albumi Marius ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.

Baggen sarjakuvainnostus lähti liikkeelle monille tuttuja polkuja. Ensin tuli Aku Ankka, sitten eurooppalaiset klassikot, kuten Asterix. Omienkin tarinoiden tekemistä piti tietysti kokeilla jo tuolloin kouluiässä. ”Kirjoitin 30-sivuisen seikkailun, jonka nimi oli muistaakseni Jack O Hooligan. Se oli kaiketi saanut vaikutteita Pikosta ja Fantasiosta. Siitä otettiin kopioita myyntiä varten, mutta sarjakuva ei ole säilynyt. Eräästä toisesta yrityksestä on tallella pari sivua. Ongelma oli aina siinä, että piirustustaitoiset kaverini eivät jaksaneet piirtää tarinoita kovin pitkälle”.

Varsinainen ammattimainen sarjakuvakäsikirjoittaminen alkoi yhteistyössä piirtäjä Jari Rasin kanssa. Ilta-Sanomissa oli sarja Kuukauden kotimainen, johon suomalaiset tekijät saivat tarjota omia teoksiaan. Ketään ei otettu yleensä mukaan kuin kerran. Rasi oli jo ollut Kuukauden kotimaisessa, mutta koska Bagge oli tuore kasvo, julkaistiin hänen käsikirjoittamansa jännäri Jäljet lumessa Rasin piirtämänä. Tapahtumat olivat saaneet innoitetta suomalaisesta klassikkoelokuvasta Valkoinen peura. Tällä kertaa seikkailivat eläinhahmot ja leffan nimi oli Valkoinen mäyrä.

Tämän jälkeen Rasi houkutteli Baggen mukaan jo aiemmin tekemiensä muumisarjakuvien pariin. Toimitus oli tarkkana lapsille tarkoitettujen tarinoiden suhteen eikä kirjailijan ensimmäinen kä- Tapani Bagge sikirjoitus kelvannut. Yhteydenotto Lars Janssoniin pelasti kuitenkin tilanteen. Alkuhankaluuksien selvittyä yhteistyö sujui kitkattomasti ja kaikkiaan muumeja syntyi noin 350 sivua. ”Tekeminen oli mukavaa. Silloin omatkin lapset olivat vielä pieniä ja animaatiomuumit pyörivät meillä paljon. Niinpä käsikirjoituksia tuli tehtyä näyttelijöiden äänet mielessä. Poikani Pietarikin käsikirjoitti lehteen muutaman sarjiksen ja pari iltasatua.”

Korkeajännitys lukeutuu maamme pitkäikäisimpiin sarjakuvajulkaisuihin Aku Ankan ja Tex Willerin ohella. 2000-luvun alussa suomalaisten tekemät tarinat olivat suosittuja, mutta nyttemmin niistä on luovuttu. Bagge ja Rasi ehtivät tehdä kaksi kieltolakiaikaan sijoittuvaa vauhdikasta seikkailua, joiden päähenkilönä oli amerikansuomalainen konna Kovanen. Toisessa albumissa mies ehti aina Chicagoon saakka. ”Olin tehnyt ensimmäisen Kovasen novelliksi

Rikospalat-lehteen. Se ei kuitenkaan ehtinyt ilmestyä, joten teimme siitä sarjakuvan. Toisen kirjoitin sitten suoraan sarjikseksi. Jari Rasin tyyli oli Kovasessa aika karikatyyrimainen, joten mietin miten sopii realistista jälkeä julkaisevaan Korkeajännitykseen. Hyvin se kuitenkin onnistui.”

Toisen Suomi-korkkareissa ansioituneen artistin, Samsonin eli Samuli Lintulan, kanssa Bagge urakoi kokoon tietosarjakuvan Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville. Teos oli ehdokkaana peräti sarjakuva-Finlandiaan. Alun perin kustantaja Markku Jalava tilasi kirjan ja tarjosi aiheeksi joko Mannerheimia tai Kekkosta. Jälkimmäinen kiinnosti tekijöitä enemmän.

Nyttemmin Bagge on tehnyt yhteistyötä laadukkaista historiallisista sarjakuvistaan tunnetun Aapo Kukon kanssa. Historialliset dekkarit ovat olleet viime vuosina suosiossa ja Baggelta on ilmestynyt jo kuusi romaania sota-aikana ja sen jälkeen seikkailevan etsivä Väinö Mujusen tutkimuksia. Seitsemäs, nimeltään Punamusta baby, ilmestyy elokuussa. Tänä vuonna myös Mujusen sarjakuvaseikkailut ehtivät toiseen osaansa aiemmin mainitun Mariuksen myötä. ”Alun perin Aapo otti minuun itse yhteyttä Facebookin kautta. Hän kysyi, voisiko piirtää sarjakuvan novellistani Harmaa susi. Annoin luvan. Nykyään yhteistyö toimii mainiosti niin, että kirjoitan Mujus-novellin, jonka Aapo sitten sovittaa sarjakuvaksi. Minun ei ole sitten enää tarvinnut tehdä mitään isompia korjauksia, ehkä jotain repliikkejä voin hioa.”

Sarjakuvien käsikirjoittamisesta yleisesti kirjailija toteaa, että ruutu- ja sivujakoa ja tarinan rytmitystä on pohdittava. ”Olisi hyvä, jos jokainen sivu päättyisi niin, että se houkuttelisi jatkamaan lukemista.

Toimintaa on oltava mukana, sillä pelkkä dialogi voi käydä tylsäksi. Samoin taustoja pitää vaihdella. Tekstiä ei kannata työntää mukaan liikaa. Se tekee tarinasta turhan raskaslukuisen”.

Bagge myöntää nauttivansa rikossarjakuvan klassikoista. Alex Raymondin Rip Kirby ja Salainen agentti X-9 ja espanjalainen Torpedo löytyvät suosikkien joukosta. ”X-9 oli parhaimmillaan alussa, kun Dashiell Hammett vielä kirjoitti sitä. Myös Will Eisnerin Spirit on hieno, kuten Eisnerin sarjakuvat yleensäkin. Suomalaisista sarjakuvista mieleeni ovat erityisesti B. Virtanen ja Fingerpori.”

Muun kirjallisen työnsä lisäksi Bagge aikoo jatkaa myös sarjakuvien parissa. Kolmas Väinö Mujus-tarina on jo käsikirjoitettu, mutta sen lisäksi valmisteilla on muitakin projekteja. Niistä Bagge ei kuitenkaan vielä kerro.

Kaikkiaan häneltä ilmestyy tänä vuonna kymmenen kirjaa.

Historiallinen romaani, 1700-luvulle sijoittuva Soturisukua, vaikuttaa erityisen kiinnostavalta aluevaltaukselta. ”Siinä esiintyy esi-isäni Johan Bagge ja muitakin oikeita henkilöitä. Romaani on kuitenkin fiktiivinen.”

15

Opiskelusta, työttömyydestä ja toimeentulosta

Teksti: Eräs aikuisopiskelija

Opiskelusta, työttömyydestä ja toimeentulosta

O

letettavasti yliopistossa opiskelee ihmisiä monin erilaisin taustoin. Itse opiskelen toista vuotta työttömyysturvalla, mikä sinänsä on oikein mainio juttu.

Ongelma piilee oikeastaan siinä, että toisen opiskeluvuoden jälkeen tuo työttömyysturvalla opiskeleminen loppuu. Sen jälkeen siirryn opintotuelle, ja mikäli nuo opintotukikuukaudet loppuvat ennen opintojen valmistumista, kuten luultavaa on, joudun turvautumaan toimeentulotukeen. Toki työnteko on se päämäärä, jota kohti me kaikki ponnistelemme ja jonka minäkin toivoakseni saavutan.

Opiskelijat ovat tottuneet siihen, että toimeentulo opintojen aikana on niukka. Yksi outo piirre on, että opiskelijoiden oletetaan olevan ainoa ihmisryhmä Suomessa, jonka tulisi rahoittaa oma toimeentulonsa ottamalla lainaa. Tämä ei muodostu ongelmaksi siinä tapauksessa, jos onnistuu saamaan työpaikan ja maksamaan lainan pois. Toki tässäkin tapauksessa ongelmana voi pitää sitä, että velkojen vuoksi on työskenneltävä mahdollisimman hyväpalkkaisessa työssä, mikä taas pakottaa kilpailemaan muiden kanssa alati hupenevista työpaikoista. Ei kuitenkaan mennä ihan vielä asian tähän puoleen.

Opintolainojen kanssa voi näet käydä niinkin, että sairastuu, putoaa työmarkkinoiden kelkasta tuon sairauden takia eikä sitten saakaan lainaa maksetuksi.

Itselleni kävi näin. Elätin myöhemmin itseäni kirjoittamalla eri lehtiin, mikä onnistui kohtalaisesti oman aikansa. Lopulta kuitenkin näidenkin työpaikkojen ja julkaisukanavien vähentyminen johti siihen, että rahan hankinta kävi vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Kun tilanteeni sitten oli mikä oli, ja TE-keskuksessa se tiedettiin, esitin lopulta tästä limbosta pois päästäkseni, että voisin opiskella yliopistokeskuksessa.

Olin tällä välin suorittanut aikuislukiossa ylioppilastutkinnon ja hain ystävieni kannustamana opiskelemaan

16

kulttuurintuotantoa ja maisemantutkimusta. TE-keskuksen virkailijat suhtautuivat aluksi ajatukseeni kielteisesti, sillä he arvelivat, ettei minulla olisi erityisen hyviä mahdollisuuksia työllistyä valitsemalleni alalle.

Kerroin kuitenkin, että se on juuri se ala, jolle haluaisin. Vaikka varmuutta rahoituksesta ei ollutkaan, niin hain kuitenkin opiskelupaikkaa ja sain sen. Lopulta myös työvoimaviranomaiset tulivat siihen tulokseen, että opintojani kannattaa tukea. Näin sain hakemani työttömyyskorvauksen kahden vuoden opintojen ajaksi.

Julkisuudessa näkee paljon huolipuhetta siitä, että sosiaalietuudet ovat liian hyvät. Samoin opiskelijoiden opiskeluaikoja pidetään liian pitkinä ja ollaan huolissaan siitä, että me opiskelijat kouluttaudumme ”väärille aloille”, siis sellaisille joiden numeerinen tai taloudellinen hyöty ei ole välittömästi mitattavissa.

Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että opiskelijoiden henkiset ongelmat ovat lisääntyneet unohtamatta tietenkään koronaa, kiristyviä työelämän vaatimuksia, ympäristökriisiä ja muuta elämän epävarmuutta.

Mutta kuinka hyviä nuo sosiaalietuudet sitten todellisuudessa ovat? Itse saamani raha on tällä hetkellä 552 euroa kuukaudessa. Toki saan lisäksi asumistukea, mutta se menee vuokranantajalle. Kun tuosta saamastani summasta maksaa vuokran omavastuuosuuden, saunamaksun, puhelinmaksun, nettimaksun, sähkölaskun ja ostaa kolmea eri lääkettä, joista toki Kela korvaa osan, niin jokainen ymmärtänee, ettei käyttörahaa juuri jää. Siksi en yleensä matkusta juuri mihinkään, osta vaatteita juuri koskaan tai kulje erityisen paljon bussilla. Viimeksi mainitussa on toki se hyvä puoli, että kävellessä kunto kohoaa. Sitä minä todella tarvitsen.

Sosiaalietuuksien suuruudesta puhuttaessa kannattaa muistaa sekin, että Euroopan Unionin sosiaalisten oikeuksien komitea on toistuvasti antanut

maallemme huomautuksia liian alhaisesta perusturvan tasosta. Omassa tilanteessani pahinta ei kuitenkaan ole rahanpuute, ei sinänsä. Perimmäinen ongelma piilee toisaalla. Rahanpuute kuitenkin on oikeastaan syy näihin muihin ongelmiin, ja siksi siitä on puhuttava.

Pahinta on jatkuva näköalattomuus ja hermostuneisuus. Stressi. En missään tapauksessa tahdo vähätellä nuorempien opiskelijakollegoideni kokemia vastuksia. Tiedän että ne voivat olla moninaiset. Mutta jos olisin vaikkapa 20 vuotta nuorempi, niin minulla kenties voisi olla vahvempi usko tulevaisuuteeni työmarkkinoilla. Pahinta pitkään jatkuneessa työttömyydessä on juuri se, että se pikkuhiljaa vie pois itseluottamuksen. Kun työttömyydestä puhutaan yksilön omana ongelmana, tämä hämärtyy. Kun hakee työtä monesta paikasta vuosikausia ja saa kielteisiä vastauksia, lopulta usko työllistymiseen katoaa. Ihminen alkaa vältellä huonoja tunnekokemuksia suojellakseen mieltään. Tästä puhutaan liian vähän. Kursseilla tarjottava työelämätaitojen kohentaminen ei vastaa tähän ongelmaan.

Toinen paha ongelma on itse rahattomuus. Ei voi oikeastaan suunnitella mitään, koska mikä tahansa odottamaton tapahtuma saattaa suistaa talouden pois raiteiltaan. Ja vaikka ei suistaisikaan, niin rahaa on yleensä käytössä niin vähän, että mitkään suuremmat hankinnat tai virkistäytyminen eivät ole mahdollisia.

Onnettomuudekseni olen kiinnostunut lähinnä sellaisista asioista, joista ei makseta paljoakaan tai palkan saaminen on epävarmaa.

Pitkäaikaistyöttömyyden pahin ongelma piileekin odotushorisontin kaventumisessa, joka tapahtuu sekä tuon huonon rahatilanteen, että työllisyysnäkymien jatkuvan heikentymisen kautta. Rahatilannetta voi toki kohentaa hakemalla toimeentulotukea, mutta sen ehdot ovat alati kiristyneet. Lisäksi hakemusrumba ei sekään mieltä ylennä.

Vaan entäs sitten itse työelämä, ratkaisisiko sinne pääseminen kaikki ongelmat? Ei välttämättä.

Sosiaalisten verkostojen lisääntyminen yhdessä rahan lisääntymisen kanssa tekisi oletettavasti elämästä parempaa, mutta myös itse työn §soisi olevan mielekästä jo senkin takia, että vietämme sen parissa melko suuren osan elämästämme. Ajattelutavat ovat vuosikymmenten ja -satojen kuluessa tässä suhteessa muuttuneet. Aluksi työtä oli tehtävä yksinkertaisesti siksi, että muuten ei olisi pysytty hengissä. Teollistumisen jälkeen palkkatyö yleistyi. Ihmiset menivät jonnekin, jossa he tekivät työtä johtajien valvonnan alaisena tietyn aikaa päivässä ja lähtivät sitten kotiinsa. Nykyään asia on muuttunut. Toki vanhanmallista palkkatyötäkin on yhä runsaasti olemassa, mutta yhä useammin

ihmiset tekevät ns. henkistä työtä, jonka paikka voi olla milloin ja missä tahansa. Työn ja vapaa-ajan väliset rajat katoavat. Samoin palkkauksesta voi tulla epävarmempaa.

Näin yhteiskunnalliset muutokset ovat seuranneet yksilöiden ajattelun muutosta ja päinvastoin.

Tutkimusten mukaan on olemassa kahdenlaisia työntekijöitä. Niitä, jotka tekevät työn työnä, nostavat rahat ja se riittää heille. Tällaisille ihmisille usein

Työstä puhutaan yhä kuin se olisi teollisuustyötä, joka tapahtuu kahdeksasta neljään. sopii rutiininomainen työ. Sitten on ihmisiä, jotka kaipaavat palkitsevaa tai itseään kiinnostavaa sisältöä myös itse työltä. Minä kuulun tähän ryhmään.

Onnettomuudekseni olen kiinnostunut lähinnä sellaisista asioista, joista ei makseta paljoakaan tai palkan saaminen on epävarmaa. Eli siis humanistisista aloista ja kulttuurista.

Tämä yhteiskunnassa tapahtunut muutos on jäänyt sekin melko vähälle keskustelulle. Työstä puhutaan yhä kuin se olisi teollisuustyötä, joka tapahtuu kahdeksasta neljään. Samaan aikaan monet opiskelijat, työttömät, palkattomia harjoitteluja tekevät, pätkätyöläiset ynnä muut tarvitsevat sosiaalietuuksia. Eikö olisi järkevämpää avata koko keskustelu työstä? Mitä työtä kannattaa tehdä ja miten? Miten kaikki järkevimmin rahoitettaisiin myös ympäristön näkökulmasta? Mitä on mielekäs työ?

Teoksessaan Raha ja työvoima tutkija Eetu Viren on todennut, että sosiaalietuuksiin liittyy yhä melko voimakas rankaiseva elementti. Kärjistetysti voidaan sanoa, että mitä vähemmän ihminen saa rahaa, sitä voimakkaammin hänen rahojaan kontrolloidaan. Opiskelijoiden on pysyttävä opintoaikataulussa, työttömien oltava työmarkkinoiden käytettävissä ja niin edelleen. Oletettavasti poliittiset päättäjät jakavat tämän ajatusmaailman tai eivät halua ärsyttää äänestäjiään muuttamalla vähävaraisten asemaa.

Kuitenkin Viren toteaa, että työelämän muutoksesta on seurannut se, että melkein kaikki nykyään osallistuvat tavalla tai toisella yhteisen hyvän (eli talouskasvun) tuottamiseen. Tämä johtuu juuri työn ja vapaa-ajan rajojen katoamisesta.

Hahmottelemaani taustaa vasten on sitäkin murheellisempaa, että julkisessa sanassa työttömiä moralisoidaan edelleen runsaasti ja voimakkaasti.

Kuitenkaan työpaikkaa vailla olevat eivät voi vaikuttaa asemaansa juuri muuten kuin hakemalla työtä mahdollisimman ahkerasti. He eivät omista yrityksiä, eivätkä toisaalta myöskään päätä työmarkkinoiden toiminnasta. Kuitenkin ihmiset yleensä haluavat osallistua ympäristönsä toimintaan. Tässä mielessä monen ihmisen potentiaalia hukataan turhaan ja paljon.

17

Maanantai 25.4. Wappusitsit Akateeminen Wappuviikko 2022 aloitettiin maanantaina Wappusitseillä, joiden teemana oli mehukestit. Paikassa X eli ”hiekkalaatikolla” syötiin, juotiin, leikittiin ja naurettiin yhdessä. Kaikki otettiin leikkeihin mukaan, mutta seremoniamestarit passittivat tottelemattomat lapsukaiset häpeänurkkaan miettimään tekojaan.

Tiistai 26.4. Wappu(dildo)bingo ja Dagen Efter -tasting Tiistai-iltana paranneltiin sitsien aiheuttamaa rapsakkaa olotilaa. Juhlakansa virkosi nopeasti PATS:in loihtimien drinkkien avulla, jonka jälkeen ilta jatkui yhteisellä bingohetkellä. Tunnelma oli käsin kosketeltavissa, kun jokainen odotti pääsevänsä rastimaan oman bingoruudukkonsa ja kailottamaan kovaan ääneen “Bingo!”. Nautinnolliset palkinnot tarjosivat Kaalimato.com.

AKATEEMINEN WAPPU 2022 Keskiviikko 27.4. Wappusimahetki, Haastesoudut ja Wapprobatur Keskiviikkona yliopistokeskuksella henkilökunta ja opiskelijat herkuttelivat tuoreilla munkeilla ja simalla. Päivä jatkui Kirjurinluodossa etkoilla, jossa osallistujat pääsivät muun muassa hyppimään benji-trampoliinilla, syömään lettuja ja koristamaan kasvonsa glitterillä. Porin korkeakoulujen välisen kirkkovenesoudun mestaruuden vei tänäkin vuonna, luonnollisesti, Pointerin joukkue! Illan hämärtyessä alkoi keskustassa approkierros, joka huipentui Bessin esiintymiseen.

18

Lauantai 30.4. Wappumatinea, Karhun lakitus ja -pesu ja jatkot Saikulla Wappumatineassa palkittiin vuoden opetusteko (Turun yliopiston kauppakorkeakoulun Porin yksikön Business Communication -kurssi), Vuoden opinnäytetyö (Tampereen yliopiston Porin yksikön johtamisen ja tietotekniikan tutkinto-ohjelman opiskelijan Jasmiina Tiejoen opinnäytetyö “Development of project portfolio management”) sekä Vuoden alumni (FM Tommi Iivonen). Suuret onnittelut vielä kerran palkituille!

Puitteet olivat kunnossa Raatihuoneen juhlasalissa, jossa palkintoseremonian lisäksi nautittiin live-musiikista, tietenkin skumppatarjoilun kera. Tilaisuuden jälkeen siirryttiin Raatihuoneenpuistoon, jossa karhu pestiin ja puunattiin kahden välivuoden jälkeen. Puhdas karhu lakitettiin ja puettiin ylvääseen alumninauhaan.

Karhunlakituksen jälkeen oli mahdollisuus jatkaa vappuaaton juhlintaa opiskelijatalo Saikulla, jossa palju ja teekkarisauna odottivat kuumina.

Sunnuntai 15.5. Sillisaamiainen ja Teekkarikaste Raatihuoneenpuistossa tarjolla oli pramea brunssipöytä, josta ruokki melkein puoli Poria! Päivällä suoritettiin perinteinen akateemisten opiskelijoiden kaste Kokomäenjoessa.

Kasteen jälkeen päästiin saunaan ja paljuun lämmittelemään. Maha täytenä ja haalarit pestynä oli hyvä lopettaa Akateeminen Wappuviikko vuosimallia 2022.

Perjantai 29.4. Wappuolympialaiset Urheilu pitää vireänä! Tämä viisaus päästiin konkreettisesti todistamaan wappuolympialaisissa, joissa lajeihin kuuluivat saappaanheitto, pallon pituuspotkaisu, tukkijuoksu ja kaljamaili. Kilpailijat olivat valmistuneet viimeiset kaksi vuotta legendaariseen kaljamailiin, johon kuului 400:n metrin lenkki ja virvokkeen nauttiminen. Tämä toistui siis yhteensä neljä kertaa putkeen.

Torstai 28.4. Wappusafari Kello 13 kaksi täyttä bussilastillista lähtivät kutomonaukiolta kuuluisalle safarikierrokselle. Viidakkoretken keskellä osallistujat pääsivät nauttimaan grillimestarin herkkuja, saunomaan ja hyppäämään laiturilta keväisen raikkaaseen veteen. Retken perinteisen joukkuekilpailun tehtävinä olivat tällä kertaa muun muassa paikallisiin tutustuminen, oman drinkin suunnittelu sekä safariräpin keksiminen. Näin kuuluivat yhden kilpailutiimin sanoitukset: ”Raumalaine ainoo eläin minkä nähny, kulma vissiin kevyen petoksen tehny.”

19

Haastattelussa Johanna Jakomaa

Teksti: Jenna Peltonen Kuva: Anna-Sofia Saarikoski

Johanna Jakomaa sai Porin yliopistokeskukselta valmiuksia ja verkostoja työelämään

20

J

ohanna Jakomaan työt Satakunnan Museon museonjohtajana alkoivat virallisesti toukokuun alussa 2022. Kaksikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 2002, hän valmistui ylioppilaaksi Porin Lyseon lukiosta. Historiaan pienestä pitäen intohimoisesti suhtautunut Jakomaa päätyi hakemaan sekä Poriin että Turkuun opiskelemaan alaa. Hän sai opiskelupaikan Porista ja opinnot Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa alkoivat syksyllä 2002.

Vuonna 2001 perustettu koulutusohjelma oli vasta alkutekijöissään ja Jakomaa oli ensimmäisiä Porin yliopistokeskuksessa opintoja suorittavista opiskelijoista. Jakomaa opiskeli kulttuuriperinnön tutkimusta, museologiaa ja kulttuurimatkailua. Hänen mukaansa pienen yksikön etuna oli, että kaikki tunsivat toisensa, henkilökohtaista ohjausta sai helposti ja tunnelma oli kodinomainen.

Erityisesti Jakomaan mieleen ovat jääneet Katriina Petrisalon vetämät kulttuurimatkailun inspiroivat luennot, joita hän on muistellut ystäviensä kanssa lämmöllä myös myöhemmin.

Uuden koulutusohjelman etuna Jakomaa piti sitä, että oltiin avoimia kokeilemaan uutta, rikkomaan rajoja, yhdistelemään erilaisia aloja ja näkökulmia sekä tekemään ennakkoluulottomasti yhteistyötä eri tahojen kanssa.

Vaikka Jakomaa asui Porissa jo ennen opintojen aloittamista ja vietti paljon aikaa entuudestaan tutun kaveripiirinsä kanssa, hän myös tutustui yliopistokeskuksella uusiin ihmisiin.

Hän on edelleen yhteyksissä moniin samasta koulutusohjelmasta valmistuneisiin, joista useat myös työskentelevät erilaisissa kulttuurialojen tehtävissä museoammattilaisista kulttuurituottajiin. Myös Satakunnan Museolla työskentelee samaan aikaan kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen linjalla opiskelleita. Jakomaa kertoo törmäävänsä monissa projekteissa edelleen paljon muihin samasta ohjelmasta valmistuneisiin.

Jakomaan kokemuksen mukaan KTMT:n opinnoissa oli työelämälähtöinen näkökulma ja opiskelu oli usein käytännönläheistä. Koulutusohjelmalla oli paljon yhteistyötä esimerkiksi museoiden kanssa, mikä tarjosi paljon käytännön osaamista sekä mahdollisuuksia verkostoitumiseen. Esimerkin Jakomaa antaa kurssista, jolla luotiin näyttely yhteistyössä Satakunnan Museon kanssa. Kurssin aikana hän sai kokemusta näyttelyn luomisesta ja pääsi myös tekemään itseään tutuksi museolla. Hän saikin kurssin jälkeen, vuonna 2004 Satakunnan Museolta kesätyöpaikan kokoelmatyössä ja sinne hän palasi myös seuraavana vuonna. Vuodesta 2006 eteenpäin

Jakomaa teki myös Satakunnan pelastuslaitoksella töitä, jolloin hän osallistui palomuseon suunnitteluun.

Silloin opit näyttelyn tekemisestä tulivat tarpeeseen.

Pro gradu -tutkielmansa Jakomaa kirjoitti työturvallisuudesta Porin konepajalla. Hän teki samasta aiheesta myös Varo vaaraa -verkkonäyttelyn Rosenlew-museolle. Näyttelyä varten hän loi myös verkkosivut, joiden tekemistä hän oli päässyt harjoittelemaan yliopiston kurssilla, jolla hyödynnettiin verkkosivuston suunnitteluohjelmisto Adobe Dreamweaveria.

Erityisesti mahdollisuudet verkostoitumiseen ovatkin olleet hyvin keskeisiä myös Jakomaan urapolun kannalta. Hän kertoo olleensa ujo, eikä erityisen äänekäs tai erottuva persoona, mutta kursseilla hänelle tarjoutui tilaisuuksia päästä osoittamaan kykynsä ja tulla niiden kautta huomatuksi ja valituksi erilaisiin töihin jo opiskeluaikana. Jakomaa käy yliopistossa edelleen puhumassa museologian luennoilla ja hän muistaa aina painottaa, että myös nykyään opiskelijoiden kannattaa osallistua erilaisiin harjoitteluihin ja yhteisiin projekteihin aktiivisesti, sillä niiden avulla voi tehdä itseään ja osaamistaan näkyväksi ja erottua joukosta esimerkiksi kesätöitä hakiessa.

Jakomaa valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2008 ja puolen vuoden päästä valmistumisesta hänelle tarjottiin paikkaa Rosenlew-museolta intendentin sijaisena. Jakomaan toimittua vuoden intendenttinä Satakunnan Museolle avautui esinekokoelmista vastaavan amanuenssin paikka, johon hänet valittiin. Seuraavan kymmenen vuoden ajan hän teki töitä Satakunnan Museon amanuenssina.

Jakomaa kertoo, että museoissa on usein vain yksi tekijä kutakin työnkuvaa kohden. Tästä johtuen hän kokee, että museoalalla on erityisen tärkeää verkostoitua muiden samaa työtä tekevien kanssa. Amanuenssina työskennellessään hän osallistui tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKOn toimintaan. Verkoston kautta kehitettiin museoiden kokoelmatyötä, osallistuttiin seminaareihin ja koulutuksiin, tavattiin kollegoita sekä jaettiin kokemuksia ja vinkkejä ja ratkottiin yhdessä ongelmia. Jakomaan mukaan toiminta oli hyvin antoisaa ja mukavaa, mutta TAKOon kuuluminen oli myös urakehityksen ja ammatillisen osaamisen kannalta hyvin merkityksellistä.

Hän sai verkoston kautta myös kokemusta johtajana toimimisesta, kun hänet valittiin ensin pienemmän työryhmän ja myöhemmin koko verkoston puheenjohtajaksi.

Vuonna 2020 museonjohtaja Juhani Ruohonen lähti Turkuun museopalvelujohtajaksi ja Jakomaasta tuli Satakunnan Museon virkaa tekevä museonjohtaja. Hän toimi lähes kaksi vuotta vt. museonjohtajana, kunnes hänet valittiin virkaan vuonna 2022. Ensimmäinen virallinen viikko museonjohtajana alkoi toukokuun alussa.

Työ itsessään on samaa museoarjen pyörittämistä kuin ennen vakituista virkaakin ja museonjohtajan tyypillinen työpäivä on hyvin palaveripainotteinen. Jakomaan kokemukset virkaa tekevän

museonjohtajan työstä ovat muodostuneet korona-ajan museotoiminnasta. Pandemia-ajan epävarmuus on tuonut työhön haasteita, kun suunniteltujen tapahtumien toteutumisesta ei ollut takeita ja suunnitelmat ovat saattaneet rajoituksien myötä muuttua lyhyelläkin varoitusajalla. Vaikka museot pyrkivät palaamaan normaaliin, toimintaa on jouduttu kehittämään koronan myötä ja jotkut muutokset ovat myös tulleet jäädäkseen. Esimerkiksi digitaalisia palveluita on kehitetty aktiivisesti korona-aikana maakunnassa asuvien ihmisten tavoittamiseksi ja etäpalveluita varmasti tullaan hyödyntämään jatkossakin.

”Se, mihin museot tähtäävät,

on

sellainen

arvo, johon on helppo kiinnittyä.”

Nyt museolla on alkamassa matkailun kehittämishanke, jossa pyritään kehittämään Porin museopalveluiden saavutettavuutta ja tunnettuutta sekä edistämään myös Porin keskustan ja museoiden vetovoimaa Porin seudun matkailussa. Hankkeessa pyritään myös vahvistamaan yhteistyötä museoiden välillä ja hyödyntämään museoiden vahvuuksia.

Esimerkiksi Satakunnan Museolle suunnitellaan ensi vuodelle yhteistyönäyttelyä Porin taidemuseon kanssa. ”Tässä tekee oikeasti töitä itselleen tärkeiden asioiden puolesta. Kun on vahvasti sitä mieltä, että kulttuuriperinnöllä on iso merkitys yksilölle, yhteisölle ja yhteiskunnalle, niin tässä työssä kaikki tähtää siihen, että entistä useampi ihminen löytäisi kulttuuriperinnön merkityksen. Se mihin museot tähtäävät on sellainen arvo, johon on helppo kiinnittyä. Museoiden toiminnantavoitteen eteen on ilo tehdä töitä, eikä koskaan tarvitse kyseenalaistaa sitä miksi tekee tätä työtä”, Jakomaa kertoo.

Jakomaasta usein kuvaillaan umpisatakuntalaiseksi, sillä hän on syntynyt Luvialla ja asunut aikuisikänsä Porissa, käynyt Lyseon lukiota, opiskellut Porin yliopistokeskuksessa ja työskennellyt Porin museoissa. Jakomaa kuitenkin kertoo, ettei Poriin jääminen ollut mikään itsestäänselvyys. Poriin on jääty, koska siellä on ollut mahdollisuus opiskella ja työllistyä itseä kiinnostavalle alalle. ”Ei ole ollut tietoista ajatusta siitä, että täältä en lähde mihinkään. Kyse on enemmänkin ollut siitä, että koska täällä on ollut mahdollisuuksia töiden ja opintojen suhteen, niin ei ole ollut tarvetta lähteä. ”, Jakomaa summaa.

21

U

5

tarinaa intohimosta

nelmiensa urapolun voi kulkea montaa reittiä pitkin. Tässä jutussa viisi Porin yliopistokeskukselta valmistunutta tai opintojaan viimeistelevää kertoo tarinansa omasta polustaan opinnoista työelämään. Vaikka työnkuva vaihtelee heistä jokaisella, yksi asia yhdistää kaikkia: sataprosenttinen palo omaa alaansa kohtaan.

Teksti: Minka Uusi-Kartano, Lilja Pääkkönen

”Ellei yritä, ei voi tietää olisiko siinä onnistunut.”

O

Unelmatyö somealalla

lemme Minka Uusi-Kartano ja Lilja Pääkkönen ja valmistuimme Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmasta keväällä 2021 filosofian maistereiksi. Pääaineenamme oli digitaalinen kulttuuri ja opintomme kestivät yhteensä kuusi vuotta. Heti opintojen päätyttyä perustimme yhteisen yrityksen, Sisältöpalvelu Ruorin. Idea oli ollut olemassa jo muutaman vuoden ajan ja tavoitteenamme oli perustaa yritys heti valmistumisen jälkeen.

Koulutuksestamme on ollut hyötyä asiakashankinnassa, sillä maisterintutkinto antaa työllemme asiantuntevaa arvoa ja ymmärrämme alamme teoriaa laajasti tutkintomme ansiosta. Käytännön kokemusta sisällöntuotannosta olemme saaneet monipuolisesti eri kesätöistä, joita olemme tehneet opintojemme aikana.

Sisältöpalvelu Ruori tarjoaa somepalveluita yrityksille ja yhdistyksille. Somepalveluihin kuuluvat mm. sisällöntuotanto, somesuunnitelmat, somekoulutukset ja tapahtumasometus. Räätälöimme jokaiselle asiakkaalle sopivan paketin erikseen juuri heidän tarpeidensa mukaan.

Kiinnostuimme sisältöpalveluyrityksen perustamisesta, koska halusimme molemmat olla somealalla ja yrittäjyyteen liittyvä vapaus kiinnosti meitä. Tutustuimme toisiimme vuonna 2015 kun opinnot alkoivat ja olemme siitä saakka tehneet kaiken yhdessä niin opinnoista kämppiselämään, joten yhdessä työskentely tuntui heti luontevalta idealta. Lisäksi yhteinen halumme auttaa ihmisiä somemaailmassa on motivoinut meitä alusta saakka.

Työllistyminen oli myös suuri syy Ruorin perustamiseen. Alallamme ei vakituisia työsuhteita hirveästi ole tarjolla ja suuri osa sisällöntuotannon tehtävistä on osa-aikaisia työsuhteita esimerkiksi kesäaikaan. Ajatuksenamme oli, että tämän alan töitä täytyy itse alkaa tekemään, jos niitä haluaa, joten yrittäjyys nousi koko ajan

kannattavammaksi ideaksi.

Emme tienneet yrittäjyydestä juuri mitään kun saimme idean Ruorista ja kävimme monta kertaa yritysneuvojalla. Yhdessä tekeminen on tässäkin etuna, sillä mitään ei tarvitse pohtia tai toteuttaa yksin. Esimerkiksi veroihin liittyvät asiat mietityttävät edelleen, mutta kirjanpitäjämme auttaa niissä.

Yrityksen perustaminen vaatii kärsivällisyyttä, sillä perustamiseen liittyvien hakemusten käsittelyajat voivat kestää monia viikkoja. Kärsivällisyyden lisäksi tarvitaan tietysti rahaa, vaikka tämä riippuukin paljon yrityksestä. Omalla kohdallamme emme tarvinneet esimerkiksi toimitilaa, joka on yleensä yrittäjällä suurin kulu. Rohkeuttakin vaaditaan, sillä yrittäjyys on aina myös riski.

Toimintamme on lähtenyt käyntiin sellaisilla asiakkuuksilla, joista vuosi sitten emme osanneet edes haaveilla. Olemme mm. kouluttaneet Osuuskauppa Keulaa sekä tehneet sisällöntuotantoa Porin Leivälle.

Jokainen asiakkuus on meille tärkeä ja olemme kiitollisia kaikille, joiden kanssa olemme saaneet jo nyt tehdä yhteistyötä. Oman tekemisen tulee olla yrittäjällä aktiivista, etenkin kun puhutaan asiakashankinnasta. Ilman oma-aloitteisuutta ja rohkeutta hypätä tuntemattomaan emme olisi saavuttaneet niitä asioita, joita olemme jo nyt saaneet kokea.

Sisältöpalvelu Ruori täyttää toukokuussa 2022 vuoden. Vuoteen on mahtunut paljon onnistumisia, yllätyksiä, asiakaskohtaamisia sekä myös pettymyksiä.

Vallitseva maailmantilanne tuo paljon epävarmuutta pienyrittäjien arkeen. Sanotaan, että ajat eivät nyt ole otollisimmat uuden yrityksen perustamiseen. Kannustamme silti uusia yrittäjiä tarttumaan rohkeasti toimeen.

Kun on tarpeeksi halua toteuttaa oma unelma sekä on valmis tekemään sen eteen töitä, aika voi olla juuri nyt.

Ellei yritä, ei voi tietää olisiko siinä onnistunut.

23

Teksti: Sami Laivonen

Kuntoa Kansalle Tiiliruukissa

O

len Sami Laivonen, 23-vuotias kauppatieteilijä ja yksi niistä hulluista, joka on päättänyt yhdistää opiskelun ja yrittäjyyden. No ei vaiskaan, oikeastaan opiskelun ja yrittäjyyden yhdistäminen on osoittautunut melko toimivaksi yhdistelmäksi. Toki tähän on vaikuttanut myös etäopiskelun lisääntyminen ja sen mukanaan tuoma joustavuus. Toisinaan tekemistä on enemmän kuin riittävästi, mutta yrittäjyys on opettanut minulle valtavasti. Siksi en kadu päivääkään yrittäjäksi lähtemistä, mutta en myöskään sitä, että olen kaikesta huolimatta hoitanut opintojani pois aikataulussa.

Vielä lukioikäisenä sanoin, ettei minusta tulisi koskaan yrittäjää. Raha tai vauraudet eivät ole minulle merkittäviä motivaattoreita, vaan tykkään elää simppeliä elämää. Ajattelin, että palkkatyöt riittäisivät minulle siten hyvin. Aloin kuitenkin lukion jälkeen kiinnostua personal trainerin töistä ja hakeuduin koulutukseen. Pian huomasin, että personal trainereita ei juuri palkata töihin, vaan valtaosa on yrittäjiä. Olin myös juuri aloittamassa crossfit-valmentajana ja nekin työt minun piti laskuttaa.

Olin siis käytännössä pakon edessä ja minun piti perustaa toiminimi.

Toiminimiyrittäjänä toimiminen oli lopulta yksinkertaisempaa kuin ajattelinkaan. Alkuun oli opettelemista, mutta kauppakorkeakoulussa opiskelevana perusjuttujen omaksuminen oli helppoa ja kuvani yrittäjyydestä koki täyskäännöksen. Mielikuvani aina kiireisestä ja suorittavasta yrittäjästä oli muuttunut kuvaan ihmisestä, joka tekee mitä, milloin ja miten haluaa ja ansaitsee sillä elantonsa. Hakeuduin hyvinvointialalle auttaakseni ihmisiä, ja yrittäjyyden tuoman vapauden myötä vain taivas on rajana, miten siinä onnistun. Oma tavoitteeni on olla hyvässä kunnossa 100-vuotiaana ja missioni on viedä tätä tavoitetta myös muille ihmisille.

Alkuvuodesta 2022 otin askeleen helposta ja vaivattomasta toiminimiyrittäjyydestä kohti tuntematonta, kun perustimme kokeneen hyvinvointialan yrittäjän Sami Hautaniemen kanssa kuntosalin Porin Tiiliruuk-

24

”Yrittäjyys on kokonaisuudessaan valtavan opettavaa ja kasvattavaa”

kiin. Salin nimi on Kuntoa Kansalle Center ja nimensä mukaisesti haluamme sen myötä viedä kuntoa kansalle – saada niitä ihmisiä, jotka eivät liiku ollenkaan, liikkumaan edes hieman. Meillä ei tehdä fitnesstähtiä tai rymistellä jättipainoja. Meille voi tulla siinä kunnossa, missä kullakin hetkellä on. Onko helppoa aktivoida ihmisiä, jotka eivät liiku ollenkaan ja saada heidät innostumaan hyvinvoinnista? Ei todellakaan, mutta tykkään haasteista. Yrittäjyys on kokonaisuudessaan valtavan opettavaa ja kasvattavaa, ja yrittäjäpiireissä tapaa inspiroivia ihmisiä.

Yrittäjällä on tiettyjä velvollisuuksia, mutta myös valtavasti vapautta. Tästä syystä yrittäjyys sopii mielestäni hyvin opintojen oheen. Jokainen yrittäjä voi itse päättää paljonko ja millaista työtä tekee. Pitää vain osata organisoida työnsä ja johtaa itseään. Ainakin itselläni suurin haaste edelleen on tiedostaa omat resurssit ja priorisoida asiat. Tässäkin kuitenkin kehittyy matkan varrella.

Teksti: Rico Rokka

Golfaa Vantaalla kuin Tiger Woods

O

len Rico Rokka ja tätä nykyä 26-vuotias Helsinkiläistynyt Turkulainen, joka vietti osan elämästään Porissa. Pori on edelleen lähellä sydäntä ja minut saattaa bongata Jazzien aikaan kirjurinluodosta, joten tule nykäisemään hihasta ja sanomaan hei!

Aloitin opiskelut 2015 Turun Kauppakorkeakoulussa, Porin yksikössä kauppatieteiden maisteriksi ja noin kuuden vuoden rämpimisen jälkeen Porin yliopistokeskuksella valmistuin keväällä 2021. Pääaineenani opiskellessa oli kandidaatin vaiheessa markkinointi, jonka jälkeen vaihdoin sen maisterivaiheeseen siirtyessä laskentatoimeen ja rahoitukseen omien kiinnostusten kohteiden muuttumisen myötä.

Gradua kirjoittaessani koronapandemian jyllätessä loppuvuodesta 2020 olin töissä osa-aikaisesti Turun Seudun Osuuspankissa asiakaspalvelussa ja Back Officen avustavissa tehtävissä ja samalla etsin töitä lähinnä pääkaupunkiseudulta. Lukuisten hakemusten ja loputtomalta tuntuvien haastattelukäyntien jälkeen sain vakituisen työpaikan Helsingistä Fellow Finance Oyj:ltä, jossa aloitin juuri sopivasti samoihin aikoihin valmistumiseni kanssa. Olen ollut tähän päivään mennessä hieman yli vuoden verran töissä ja tällä hetkellä tittelini on rahoitusasiantuntija. Yrityksemme yhdistyi hiljattain Evlin pankkitoiminnan kanssa uudeksi markkinatoimijaksi nimeltä Fellow Pankki Oyj ja olen päässyt näkemään suhteellisen nuoren yrityksen matkaa suomen Fintech-kentässä eteenpäin digitaaliseksi pankkitoimijaksi. Tehtäviini rahoitusasiantuntijana kuuluu yritysasiakkuuksista vastaaminen ja niiden rahoitustarpeiden hoitaminen, sekä uusien yritysasiakkuuksien hankinta.

Tämän lisäksi päätimme perustaa kesällä 2021 ystäväni kanssa pienehkön yrityksen harrastuksemme pohjalta, koska olimme jääneet pahasti koukkuun lajiin nimeltä golf.

Olemme harrastaneet kavereidemme kesken golfia joitakin vuosia ja kävimme 2020–2021 talvella ystäväni kanssa melko tiuhaan tahtiin pelaamassa golfia sisätiloissa simulaattoreissa. Golfsimulaattoreihin oli vaikea saada aikoja, koska ne oli useimmiten varattu täyteen ja toimijoita oli tuolloin vielä melko vähän. Tällöin päässämme syttyi hehkulamppu, että perustaisimme samantyyppisen simulaattorin itse, koska näimme sille olevan paljon kysyntää, mutta tarjontaa vain rajoitetusti. Teemme yhteistyötä Golf Studios -nimisen yhtiön kanssa ja olemme franchising-tyylisesti laittaneet pystyyn oman golfsimulaattorin Vantaalle.

Tervetuloa peleille!

Vaikka lajia ei itse harrastaisikaan, ymmärtää hel-

”Tervetuloa peleille!”

posti golfin olevan suomessa melko kesäpainotteinen laji, koska talvisin ulkokentät ovat yksinkertaisesti lumen peitossa ja pallon lennättäminen on melko haastavaa. Tämän myötä sisätiloissa olevalle golfin peluulle on jonkin verran kysyntää varsinkin talvikaudella ja simulaattori mahdollistaa mahdollisimman todentuntuisen golfin peluun sisätiloissa. Golfsimulaattori on tila, johon voi varata ajan ja täten pääsee peleille. Tilassa itsessään on laite (meillä Trackman 4), joka kuvaa golfaajan lyöntiä, osumaa palloon ja pallon käyttäytymistä ja luo tästä mahdollisimman tarkkaa ja monipuolista dataa. Tämän lyönnin datan saa simulaattorilaitteen, tietokoneen ja projektorin avulla heijastettua valkokankaalle, josta näkee, kuinka pallo käyttäytyisi lyönnin aikana. Ettei tämä olisi aivan hepreaa, voi sen yksinkertaisesti selostettuna kertoa, että pääset golfsimulaattorissa lyömään normaalisti golfpalloja valkokangasta vasten ja näet mihin pallo lentäisi kentällä lyöntisi mukaisesti. Itse golfsimulaattorin laitteesta löytyy lukuisia oikeita kenttiä ympäri maailman, joten saat vaikka meidän golfsimulaattorissamme Vantaalla todentuntuisen kokemuksen siitä, että pelaisit oikean kierroksen golfia samoilla kentillä, joissa itse Tiger Woods on pelannut.

Simulaattorin perustaminen on osaltaan ehkä jopa helpompaa kuin Irman matematiikan kurssille osallistuminen torstaiaamuisin, joten jos haluat kasvavaan golfsimulaattorikilpailuun mukaan, niin tässä on ohjeet menestyvän golfsimulaattorin perustamiseen for dummies: 1. Tarvitset tilan, johon sen perustaa. Me löysimme talliosakkeen Vantaan rajalta suhteellisen läheltä Helsingin keskustaa.

2. Rakenna itse tai ulkoista rakentaminen, jossa on lyöntikoppi ja alusta, jossa palloa voi lyödä.

3. Hommaa laitteisto, jolla simulaattori pyörii. Meillä Trackman 4, tietokone ja projektori.

4. Viimeiseksi silaukseksi lopputilan sisustaminen asiakasviihtyvyyden varmistamiseksi ja avot – sinulla on golfsimulaattori. Meillä on sohva, tuoleja, golfmailoja asiakaskäyttöön sekä jääkaappi, jossa on ostettavia virvokkeita.

5. Hanki asiakkaita. Google-mainonta ja timanttinen somegeimi pyrkii ratkaisemaan tätä funktiota.

6. Toivo, että “Liiketoimintaa tukeva laskentatoimi” -kurssilta saadut opit ovat menneet perille ja laskelmasi yrityksen perustamisesta ja kannattavuudesta pitää paikkaansa.

25

Teksti: Jonatan Jarkia

”Haave kauppiasurasta heräsi toden teolla jo ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana.”

Kauppakorkeasta kauppiaaksi

E

n usko olevani yksin sen asian kanssa, että opiskelemaan hakiessani minulla ei ollut aavistustakaan mitä haluan tehdä isona. No, oikeastaan en tiedä vieläkään, mutta juuri tällä hetkellä koen nykyisessä tehtävässäni kauppias-yrittäjänä löytäneeni paikkani ja todellisen intohimoni työelämässä.

Polvenkorkuisesta lähtien minulle on kuitenkin ollut päivänselvää, että haluan työskennellä elämäni suurimman intohimon, hyvän ruuan, parissa. Monista k-kauppiaista poiketen suvussani ei ole muita kauppiaita, vaan juureni ovat syvällä turkulaisessa ravintolamaailmassa. Ruuassa alkoikin myöhemmin kiinnostaa sen kaupallinen puoli ja erityisesti yrittäjyyden tuoma vapaus, joten kaupallinen ala tuntui luontevalta valinnalta konkreettisen suunnan vielä puuttuessa.

Valmistuin Turun kauppakorkeakoulusta vuonna 2020. Haave kauppiasurasta heräsi toden teolla jo ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana.

Sytykkeenä tähän toimi eräs vanhemman polven vuosikurssin opiskelija, joka oli syksyllä 2015 aloittanut oman uransa kauppiaana Satakunnassa.

Seurasin ja kyselin häneltä aktiivisesti kauppiasurasta ja se alkoikin tuntua yhä enemmän omalta jutulta (päivääkään en siinä kohtaa ollut toki kaupassa tehnyt töitä). Työssä pääsisin toteuttamaan itseäni itsenäisenä yrittäjänä, mutta saisin samalla taakseni ketjuyhtiön vahvan tukiverkoston sekä etenemismahdollisuudet uralla. Kauppiasura pysyikin tavoitteena lähes koko opiskeluajan ja ohjasi

26

vahvasti pääaine- ja kurssivalintojani.

Opiskelujen loppusuoralla hain ja pääsin Keskon järjestämään kauppiasvalmennukseen, jota suoritin puolentoista vuoden ajan Riihimäellä. Valmennuksen suoritettuani jäin odottamaan soveltuvaa kauppapaikka Helsinkiin ja pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässäni myös ”siistejä sisätöitä” SaaS-myynnin parissa. Hyvä palkka, mukava ja sopivan haastava työ, joustavat työajat ja huikeat työkaverit. Vaikka pidin työstäni kovasti, jotain tärkeää puuttui. Se auttoi hahmottamaan, että toimistoympäristö ei ollut minua varten ja haluaisin kauppiaaksi entistä enemmän.

Marraskuussa sain Keskolta odotetun puhelun, jossa minulle tarjottiin K-Supermarketia Antinkadulla, Porissa. Paluu Poriin tuntui todella luontevalta – olihan täällä vietetty useita huikeita opiskeluvuosia ja suuri keskustamarket tuntui itselleni luontevalta paikalta työskennellä. Nyt olen toiminut kauppiaana hieman yli kolmen kuukauden ajan. Viimeiset kuukaudet ovat olleet todella työntäyteisiä, toisinaan stressaavia ja lukuisia uusia taitoja on täytynyt opetella. Esimerkiksi kertaheitolla lisääntynyt vastuu on asettanut suuria haasteita opettelemaan täysin uusia työelämätaitoja elämänhallinnasta, ajanhallinnasta, sekä delegoinnista.

Tästä huolimatta koen olevani tällä hetkellä juuri oikeassa paikassa ja elän omaa unelmaani.

Minulle on ollut alusta asti selvää, että tulevaisuudessa haluan edetä nykyisestä kaupastani suuremman yksikön kauppiaaksi, johon kauppiasyrittäjyys tarjoaa mahdollisuuden. Konkreettinen tulevaisuuden tavoite motivoi kehittämään kauppaani jatkuvasti eteenpäin ja ideoimaan uusia asioita.

Teksti: Juho Virtanen

”Löytäkää intohimonne ja juokaa hyvää olutta.”

”

Maltaan makuinen unelmaduuni

Mä oon Virtasen Juho ja juon työkseni olutta.”

Tämä on se lause, jonka annan heti kättelyssä, jos haluan yllättää ja saada omituisia katseita osakseni. Toki väitteessä on perää, mutta työnkuvani yhden kotimaisen pienpanimon, Maku Brewingin yhteisömanagerina on huomattavasti laajempi. Vastaan yrityksemme sosiaalisen median kanavista, niiden sisällöntuotannosta, tone of voicesta, kaupallisista yhteistöistä, digitaalisesta markkinoinnista ja osittain meidän brändistämme. Mutta koska työskentelen pienyrityksessä, vastaan joskus myös kuljetuksista, olutfestareista ja muista tapahtumista, hanojen puhdistamisesta, tuotekehityksestä ja etenkin aamukahvien keittämisestä.

Ja rakastan tätä kaikkea.

Aloittaessani opintoni Porin yliopistokeskuksella syksyllä 2014, valitsin pääaineekseni digitaalisen kulttuurin tutkimuksen. Tämän lisäksi kulutin humanistina paljon Panimoravintola Beer Hunter’sin penkkejä ja päädyin jotenkin Kulma ry:n hallitukseen tapahtumavastaavaksi. Kulmassa pääsin tekemään tapahtumien kautta yhteistyötä hunun kanssa. Opintojani ohjasin enemmän sosiaalisen median puolelle, kuin käsittelemään pelaamista. Kandityöni tein muistaakseni narratiivisen julkaisutavan kyvystä sitouttaa yleisöä yrityksen sosiaalisen median kanavissa.

Ensimmäinen askeleeni olutalalle oli kun Hunun tapahtumayhteistyön kautta uskalsin kysyä Beer Hunter’sin ravintolan ja pienpanimon toimitusjohtajalta, Mika Tuhkaselta, mikäli heillä olisi tarjota korkeakouluharjoittelupaikkaa sosiaalisen median tekemisen parissa. Ei ollut, mutta Tuhkanen sattui olemaan myös pienpanimoiden edunvalvontajärjestön, Pienpanimoliiton, puheenjohtaja ja että liitolla voisi olla tarve kehittää viestintäänsä. Periporilaiseen tapaansa hän kertoi, että minun kannattaisi tehdä ehdotus viestintäkonseptista Pienpanimoliiton hallitukselle ja hän esittelisi sen ”mikäli se ei olisi aivan paska”.

Kesän 2019 kiersin pisin Suomea, esitellen erilaisia pienpanimoita Pienpanimoliiton sosiaalisen median kanavissa. Verkostoiduin alan osaajiin ja sain naa-

maani tutuksi kentällä. Pääsin kunnolla kaljan makuun ja aloin pohtimaan, että olisiko tässä ala, jolle haluaisin ohjata itseni. Korkeakouluharjoitteluni päättyi syksyllä 2019 ja jo samana talvena Pienpanimoliiton hallitus halusi tarjota minulle kokoaikaisen työn liiton viestintäkoordinaattorina. Kandiksi valmistuminen, alkuvuodesta 2019 syntynyt esikoiseni ja tällainen mahdollisuus saivat minut jättämään opiskeluni taka-alalle. Opintotuki on ihan kiva raha, mutta ei sillä elä.

Pandemian ilmestyessä alkukeväästä 2020 joutuivat pienpanimot todella ahtaalle. Pienpanimoliitto alkoi ajamaan etämyyntioikeutta kotimaisille pienpanimoille, jota yks-kaks pääsin etunenässä lobbaamaan kansanedustajille ja isommalle yleisölle. Nyt kaksi vuotta myöhemmin voidaan vaan todeta, että parhaamme tehtiin ja etämyyntioikeuden läpimeno ei jäänyt kiinni ainakaan meidän tekemisestä. Se on sen verran sotkuinen juttu etten jaksa raivota siitä enää.

Loppukesästä 2020 nykyinen työnantajani lähestyi minua työtarjouksella, sillä Makulta puuttui tyyppi, joka teki sitä mitä minä tein. Ilmeisesti mun duuniin ollaan oltu tyytyväisiä, sillä ainakaan vielä en ole saanut monon jälkeä persauksiini.

Aina välillä mietin epäuskoisena tuota päivää syksyllä 2014, kun astuin ensimmäisen kerran yliopistokeskukseen sisälle. Se antoi minulle puolison ja lapsen, ystäviä, lapselleni kummin ja minulle suunnan elämässä. Lähden aamulla töihin virkeänä ja palaan kotiin hymyissä suin, sillä saan tehdä elääkseni sitä mitä haluan.

Tunnen olevani onnellinen, mutta samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksanut suorittaa opintojani loppuun.

Vihaan viimeistelemättömyyttä. Mutta toisaalta minulla on hyvä olla tässä ja nyt. Kuka tietää, ehkä suoritan maisterini vielä joskus, mutta sen aika ei ole nyt.

Minusta tuntuu aina vähän kliseiseltä tehdä loppukaneetti ohjeista ja vinkeistä. Mutta olkaa rohkeita ja etsikää duunimahdollisuuksia aloilta, jotka kiinnostavat teitä. Tarjotkaa osaamistanne paikkoihin, joissa ei sitä vielä ole. Löytäkää intohimonne ja juokaa hyvää olutta.

Näin minä löysin onnellisuuden.

27

K

auhu on ollut tapa käsitellä pelkoa turvallisella tavalla. Kauhu tuo esiin syvimmät pelkomme ja auttaa meitä käymään läpi erilaisia pelon tuntemuksia viihteellisyyden kautta. Erilaisilla kauhukertomuksilla on pitkä historia kulttuurissa.

Erilaiset kauhun muodot ovat pelottaneet, viihdyttäneet ja opettaneet ihmisiä vuosituhansia. Kauhukertomukset ovat olleet varoittavia esimerkkejä, joilla nuorempia on opetettu käyttäytymään ja varoitettu pahantekoa vastaan.

Yhteiskunnan muuttuessa kauhusta on tullut enemmän viihteellisempää ja vähemmän opettavaa, mutta sillä on vielä asemansa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kulttuurissa. Kauhu kuvaa ja kertoo paljon ajastaan, sen ajan uskomuksista ja asenteista.

Kauhun avulla voidaan tuoda esiin yhteiskunnan ongelmia ja herättää keskustelua niistä.

Tässä artikkelissa nostetaan esiin kolme erilaista kauhumediaa toimittajiemme arvostelujen pohjalta.

28 The Twin – Paha kaksonen (2022)

Teksti: Rami Nummi

Kauhuarvio-paketti

Rautakylän vanhasta paroonista Pahanhautojaan

S

uomalaisten elokuvien joukossa ei perinteisesti ole nähty kovin paljon kauhua. Syitä voi hakea elokuviemme vahvasta kytkeytymisestä kirjallisuuteen. Suomessa realistiset romaanit ovat olleet aina arvossa ja niitä on myös sovitettu runsaasti valkokankaalle. Toisaalta takavuosikymmeninä melodraama oli elokuvassa keskeinen maailman järjestämisen tapa. Perheen ja yhteiskunnan konfliktit käsiteltiin sen kautta eikä kauhua tarvittu mukaan.

Toki Suomessakin on kauhua tehty. Satusetä Zachris Topelius oli myös erinomainen kauhukirjailija ja lavastajana ansioitunut Carl Fager ohjasi hänen pienoisromaanistaan teoksen Rautakylän vanha parooni (1923). Perintöasioita selvittelevä juoni mietoine kauhuvaikutteineen on ohjattu varsin tyylikkäästi. Vuosikymmeniä piilossa ollut teos on nyttemmin saatu myös dvd:lle kotimaisen elokuvan ystävien iloksi.

Jatkoa lajityypille saatiin neljä vuotta myöhemmin. Mykkäajan taitavimpiin elokuvantekijöihimme lukeutunut Teuvo Puro ohjasi silloin Väinö Katajan romaanista Noidan kirot samannimisen elokuvan. Nuori Selma (Heidi Blåfield) saapuu pohjoiseen tuoreen miehensä mukana. He asettuvat miehen kotiin, Utuniemen kartanoon, mutta paikkaan liittyy kirous. Puron elokuva on myöhemmin saanut klassikkostatuksen.

1945 palattiin jälleen Topeliuksen pariin. Studiokauden kenties taitavin ohjaaja Valentin Vaala teki elokuvan Linnaisten vihreä kamari Topeliuksen pienoisromaanin pohjalta. Tuloksena oli visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs pukuelokuva, jonka hienostuneita visioita on verrattu samaan aikaan tehtyihin yhdysvaltalaisiin kauhuelokuviin.

Olympiavuonna 1952 sai sitten ensi-iltansa Erik Blombergin ohjaama Valkoinen peura, jota pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Tarina metamorfoosin kokevasta naisesta (Mirjami Kuosmanen) kuuluu kenties enemmän fantasiaelokuvan genreen, mutta sisältää myös kauhun piirteitä kirouksineen. Samana vuonna filmattiin Mika Waltarin näytelmään perustuva Noita palaa elämään.

Osittain kömpelö, mutta vahvatunnelmainen melodraama heijastaa osuvasti pienen yhteisön seksuaalisia pelkoja ja toiveita.

Suurten studioiden aikakausi kotimaisessa elokuvassa päättyi 1960-luvun alussa ja samaan aikaan yhteiskunnallinen realismi nousi muotiin. Tämä ei ollut otollista aikaa valkokangaskauhulle ja lajiin palattiinkin vasta 1980-luvulla. Silloin riippumaton elokuvantekijä

Pekka Hyytiäinen toteutti kaksi lajin piiriin kuuluvaa teosta ja ne ovatkin hyvin vaikuttavia. Erityisesti juuri Ylellä nähty MP – Minä pelkään (1982) kuvittaa komeasti ihmisten kokemaa ydinsodan pelkoa yhden perheen kokemusten kautta. Vuotta aiemmin valmistunut i+i oli tekijöiden mukaan kuvaus olemassaolon ahdistuksesta.

Siinä Pekka Valkeejärven esittämä opiskelija pohtii maailman mielettömyyttä ja omia kokemuksiaan. Mitään yleisöelokuvia kumpikaan ei ollut, ne olivat siihen aivan liian synkkiä.

Koomisempiin kauhutunnelmiin siirryttiin vuonna 1988 elokuvassa Kuutamosonaatti. Olli Soinion persoonallisesti toteuttama teos kertoo Kyyrölän veljeksistä ja heidän äidistään, jotka kituuttavat jossain syrjäisellä maaseudulla. Kari Sorvalin esittämä Arvo törmää Helsingistä saapuneeseen malliin ja naisenkaipuu saa mustanhumoristisia muotoja. Kuutamosonaatista on tullut kulttielokuva ja Arvo Kyyrölän lausahduksia muistellaan joissakin piireissä vieläkin. Perhe palasi valkokankaalle jatko-osassa Kadunlakaisijat (1991).

1990-luvulla nähtiin muitakin kotimaisia kauhuja. Ilari Nummi tavoitteli lajin psykologista laitaa pienimuotoisella teoksellaan Kauhun millimetrit. Mika J. Ripatti teki elokuvan Kuolema käy kuusi beessä eli Isoäiti helvetistä. Se oli lähinnä splatteria, mutta sai melko torjuvan vastaanoton. Sama ohjaaja jatkoi kauhukulttuurin parissa myös dokumentin keinoin henkilökuvallaan Yhdysvalloissa kuuluisuuteen ponnahtaneesta Vampirasta eli Maila Nurmesta. Vuosituhannen lopussa nähtiin vielä Atro Lahtelan suhteellisen onnistunut maalaiskauhuilu Silmä silmästä (1999).

Tämän vuosituhannen puolella Taneli Mustonen on toteuttanut kaksi elokuvaa, tunnetusta murhatapauksesta näennäisesti ponnistavan Bodomin (2016) ja tänä vuonna nähdyn Twinin. Joona Tenan Syvälle salattu (2011) oli lähtökohdiltaan kunnianhimoinen, mutta toteutukseltaan onnahteleva. Lordin euroviisuhuumassa hirviöyhtyeen ympärille rakennettiin oma sairaalakauhuelokuva Dark Floors (2008), mutta lopputulos jäi kliseiseksi ja tylsäksi. Vuosituhannen parhaat kotimaiset lajityypin edustajat ovatkin A.J. Annilan Sauna (2008) ja tänä vuonna nähty Hanna Bergholmin Pahanhautoja, jossa käsikirjoitus on tavanomaista huolellisempi.

Sen on laatinut persoonallisilla visioillaan aiemminkin huomiota herättänyt Ilja Rautsi. Tässä esiteltyjen lisäksi kauhua on nähty myös tv-ruudussa ja sitä ovat tehneet myös indie-elokuvantekijät, joiden työt eivät ole yltäneet elokuvateatterien valkokankaille. Niitä varten tarvittaisiin kuitenkin oma juttunsa.

29

Kauhuarvio-paketti

Teksti: Rami Nummi

Kauhuelokuva kompastelee kliseisiin

T

aneli Mustosen ohjaama The Twin – Paha kaksonen alkaa räväkästi. Autoileva ydinperhe joutuu onnettomuuteen, jossa toinen lapsista menehtyy. Surusta toipuakseen he päättävät muuttaa isän kotiseudulle Suomeen. Äiti Rachel viihtyy aluksi uudessa kotikylässään, mutta onnettomuudessa hengissä säilyneen Elliot-pojan käytös alkaa herättää yhä suurempaa huolta.

The Twin on hämmentävää katsottavaa. Ensimmäiseksi tällaiselle vanhalle parralle pomppaa mieleen kysymys leffan suomalaisuudesta. Toki on niin, ettei teoksen alkuperämaalla välttämättä ole sen suurempaa merkitystä. Ovathan monet kauhussa käytetyt teemat yleismaailmallisia, niin kuin ovat sen symbolitkin. Tässä tarinassa kuitenkin ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat suomalaisia, ja elokuvan kerrotaan sijoittuvan Suomeen.

Käytännössä näin ei ole. Filmi on kuvattu Baltiassa, oletettavasti halvempien tuotantokustannusten vuoksi. Tämänkään ei sinänsä tarvitse olla ongelma, fiktiotahan tässä on tehty. Ongelma piileekin perimmiltään siinä, ettei elokuvassa itsessään ole mitään persoonallista. Sen kaikki juonenkäänteet ovat moneen kertaan nähty lajityypin aiemmissa klassikoissa. Tehokkaan aloituksen jälkeen olisi odottanut leffalta paljon piinaavampaa atmosfääriä. Kaiken huipuksi loppuhuipennus kääntyykin latistukseksi, jossa katsojalta vetäistään matto alta.

Kauhuelokuvan kaikinpuolista tuttuutta voidaan puolustaa lajityypin konventioilla. Voidaan sanoa, että kauhufanit haluavat nähdä ”lisää sitä samaa”. Tämä saattaa olla totta, mutta tällöinkin elokuvaan olisi rakennettava jotain persoonallista, mikä erottaa sen massasta. Nyt piintyneillä katsojilla ei ole mitään syytä katsoa tätä filmiä. Tämä

30

on sikäli harmillista, että toteutuksessa on kyllä kunnianhimoa, joka tuntuu olevan ristiriidassa sisällöllisen latteuden kanssa. Kuvaustyö on kauttaaltaan tyylikästä ja Teresa Palmer Rachelina saa katsojan aidosti välittämään kohtalostaan.

Valitettavasti varsinainen kauhu typistyy halvoiksi säikyttelytehoiksi.

Jäin myös miettimään ohjaaja Taneli Mustosen roolia. Kenties se, että The Twin on alun perin tehty yhdysvaltalaiselle suoratoistopalvelulle, on sitonut miehen käsiä persoonallisemman vision luomisessa, mutta Mustosen ura on muutenkin poikkeuksellisen paljon kulkenut muista elokuvista ammentamisen tietä. Debyytti, lastenelokuva Ella ja kaverit oli varsin mainio. Sen jälkeen on seurannut kaksi Luokkakokous-elokuvaa, jotka saivat suuren yleisömenestyksen, mut-

The Twin on hämmentävää katsottavaa.

ta perustuivat tanskalaisiin Klassfesten-leffoihin.

Samoin Mustosen myöhemmin ohjaama Se mieletön remppa perustuu norjalaiseen elokuvaan ja on ammentanut runsaasti vaikutteita myös Tom Hanks-suosikista Rahareikä. Tekijän aiempi vierailu kauhun alueella, Bodom (2016), oli hieman pirteämpi, mutta siinä oli sama ongelma kuin The Twinissä. Esikuvat näkyvät läpi liian selvästi. Toki voi olla, että Mustonen on valinnut tietoisesti tavan tehdä elokuvia niin, että haluaa yleisöpohjan varmistamiseksi liikkua samoilla alueilla kuin menestyneet kollegansa. Se on sinänsä täysin hyväksyttävää, mutta kun miehellä on kykyjä luistavaan tarinankuljetukseen, on se myös tuhlausta ja karkottaa persoonallisempia visioita etsiviä katsojia.

Podcast-arvio: Sara Heino Kirja-arvio: Minna-Riikka Tuohiniitty

Kauhuarvio-paketti

Hämärän väki - kauhua, mysteeriä ja folklorea

H

ämärän väki on suomalainen kauhuaiheinen podcast. Ohjelman on tuottanut Kaski Crafts Oy. Tarinan on kirjoittanut ja lukee Teemu T. Kaskinen.

Hämärän väki kertoo tarinaa Punavaarasta ja sen asukkaista nykyajassa ja menneisyydessä. Podcastissa pääsemme mukaan tutustumaan kylän asukkaisiin ja sen mysteereihin ja salaisuuksiin. Tarinan yliluonnolliset tapahtumat kummastuttavat ja kauhistuttavat tarinan edetessä.

Tarina on mukaansatempaava, viihdyttävä ja sisältää hyviä kauhun hetkiä. Podcast on hyvä yhdistelmä mysteeriä ja yliluonnollista. Juonessa on mukana paljon elementtejä suomalaisesta kansanperinteestä, mihin viittaa jo podcastin nimi. Suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa väki kuvastaa tietyssä asiassa asuvaa näkymättö-

mien henkien joukkoa eli väkeä. Tarinassa onkin mukana ihastuttava folkloristinen vivahde, joka herättää kiinnostusta.

Podcastin jaksot ovat lyhyitä ja helppoja kuunnella, lukijalla on miellyttävä ääni ja käytetyt äänitehosteet ovat tehokkaita ja huolellisesti mietittyjä. Uusia jaksoja tulee noin joka viikko, mikä on koukuttuneelle kuuntelijalle ilahduttava asia.

Ihmisenä, joka ei hyvinkään usein pidä suomalaisesta kauhusta, tämä podcast oli yllättävä löytö, joka on koukuttanut tämän kuuntelijan täysin. Suosittelen, jos tykkäät mysteereistä, kauhusta, yliluonnollisesta ja suomalaisesta kansanperinteestä.

Arvosana: 4.8/5 Podcast löytyy Spotifysta.

Marko Hautala, Kuolleiden valssi Tammi, 2022 229 s.

Saatavilla myös e-kirjana ja äänikirjana.

T

unnustettakoon ensimmäiseksi, että esiteininä alkanut innostukseni kauhukirjallisuuteen ehti viettää hiljaiseloa valtaosan aikuisuudestani.

Ensimmäinen koronakevät tuntui kuitenkin herättävän aivan omanlaisensa kaipuun eskapismiin sekä epävarmuuden ja vaikeiden teemojen käsittelyyn fiktion kautta. Harva genre toimii siihen tarpeeseen yhtä hyvin kuin kauhu. Kun oman kirjahyllyn Edgar Allan Poet, Ray Bradburyn varhaiset kauhunovellit ja Shirley Jacksonin tuotanto oli kahlattu läpi, oli aika tarttua suomalaiseen kauhuun. Kauhussa suosin erityisesti lyhyttä muotoa, joten luettavaksi valikoitui Marko Hautalan novellikokoelma Kuolleiden valssi.

Kirjallisuuskenttää aktiivisesti seuraavalle ihmiselle Marko Hautalan nimi on tietenkin tuttu, vaikkei omalle lukulistalle hänen teoksiaan ole aiemmin päätynytkään. Hautala on palkittu sekä Kalevi Jäntin palkinnolla että Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Teema ry:n arvostetulla Tiiliskivipalkinnolla, joten kannuksia kirjailijalla on runsaasti, kaupallisten ansioiden lisäksi. Voittamiensa palkintojen lisäksi Hautala on ollut ehdolla Nuori Aleksis -palkinnon, Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon ja tuoreimpana lisäyksenä kansainvälisen, kauhukirjallisuuteen keskittyvän Shirley Jackson -palkinnon saajaksi. Shirley Jackson -ehdokkuuden Hautalalle toi Kuolleiden Valssin loppunovelli, Varpaat.

Tammen vuonna 2022 julkaisema Kuolleiden valssi on Hautalan ensimmäinen novellikokoelma. Vaikka julkaisu on tuore, Hautala kertoo teoksen loppusanoissa vanhimpien kirjaan valikoituneista novelleista olevan jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Osa novelleista julkaistu käännöksinä,

osina antologioita tai varhaisempina versioina, mutta valtaosa on ennen julkaisemattomia. En voi verrata kokoelmaa suhteessa Hautalan aiempaan, kauhuromaaneista koostuvaan tuotantoon, mutta itsenäisenä novellikokoelmana teos on hyvällä tavalla suhteellisen tasaiseksi rakennettu. Hautala hyödyntää kymmenen novellin kokoelmassaan sekä perinteistä kauhukuvastoa muumio-, mytologia- ja helvetinhurtta kuvastoineen että tuoreempia elementtejä. Tosin mitään jättimäisiä yllätyksiä ei ainakaan allekirjoittanut kokenut – niin vahvasti novellit nojaavat kauhukertomusten tuttuun ja turvalliseen perinteeseen. Parhaimmillaan novellit ovat kuitenkin viihdyttäviä, jännittäviä ja yllättäviä.

Poikkeavin muuten henkilövetoisista novelleista on salaliittoteorioille, somekohuille ja jatkuvalle vuorovaikutukselle silmää iskevä, Twitter-viestin muotoon kirjoitettu Hänen vihansa päivä. Vaikka lyhytproosan ja minuuttinovellien ystävä olenkin, en ole vielä lukenut yhtään sellaista tekstiviestien tai somepäivitysten muotoon kirjoitettua fiktiivistä tarinaa, joka kestäisi aikaa tai toimisi draaman kaareltaan optimaalisesti. Hänen vihansa päivä jää kokoelman vähiten jännitteiseksi novelliksi ja sen kauhun elementit kevyiksi.

Kauhukomiikka on parhaimmillaan toimiva laji, mutta vaatii paljon tarinan eheydeltä ja genren tasapainolta.

Hautala hyödyntää komediallisia elementtejä onnistuneemmin kauhun ja komedian kanssa tasapainoillen muissakin novelleissaan, kuten Pekka Saurin Yölinja-ohjelman pohjalle rakentuvassa Saurin Hiljaisuudessa tai akateemisella jargonilla käyntiin lähtevän Teurastajan paradigman kohdalla. Kukapa opiskelija ei tuntisi hikikarpaloiden kohoavan otsalleen, jos kauhunovelli lähtee liikkeelle nihkeällä graduohjaajan tapaamisella?

31

Moninaisuudessaan yhtenäinen

M

Moninaisuudessaan yhtenäinen

ikä Eurooppa on? Onko se paikka, ajatus vai yhtä kuin sen asukkaat? Näillä sanoilla alkaa Euroopan historian talon kierros. Vastausta siihen etsitään tutustumalla Euroopan historiaan aina mantereen muodostumisesta Ranskan vallankumouksen ja maailmansotien kautta nykyisen vuosikymmenen haasteisiin. Kierroksen jälkeen voi itse pohtia, onko löytänyt vastauksen kysymykseen.

Tuon ensimmäisen kysymyksen lisäksi esitän toisen kysymyksen: mitä on eurooppalaisuus? Onko se aate, identiteetti vai jotain suurempaa? Tervetuloa mukaan etsimään vastauksia!

Historian saatossa Eurooppaa on rajattu useilla eri tavoilla pohjautuen poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Maantieteellisesti Eurooppa määritellään tällä hetkellä maanosaksi, jota rajaa lännessä Atlantin valtameri, pohjoisessa Jäämeri, idässä Ural-vuoret ja Ural-joki, kaakossa Mustameri ja Kaukasusvuoret ja etelässä Välimeri. Lisäksi Eurooppaan voidaan katsoa kuuluvaksi useita saaria, jotka kuuluvat hallinnollisesti eurooppalaisten

32

Teksti: Jenni Vuorela

maiden alaisuuteen. Nykyisen maantieteellisen rajauksen mukaan mentäessä kaikki maat Valko-Venäjää ja Vatikaanivaltiota lukuun ottamatta ovat mukana Euroopan neuvostossa. Euroopan unioniin, johon nykyään yleensä viitataan puhuttaessa Euroopasta, kuuluu 27 valtiota, ja monet maat ovat liittymässä jäseniksi. Euroopan talousalueeseen taas kuuluvat EU-maiden lisäksi Norja, Islanti ja Liechtenstein. Jokaiseen näistä yhteisöistä kuuluu myös maita, joiden katsotaan maantieteellisesti kuuluvan Aasiaan. Ei siis ole olemassa vain yhtä Eurooppaa – Eurooppa on monta asiaa samanaikaisesti.

Kun katsotaan Euroopan kulttuuriperintöä, merkittävimmin siihen ovat vaikuttaneet antiikin Kreikka, Rooman valtakunta ja Lähi-Idästä levinnyt kristinusko.

Demokratiamme ja monet yhteiskunnalliset aatteemme ovat peräisin antiikin kreikkalaisilta. Mannertamme halkovat tiet aina Italiasta Skotlantiin ovat rakentaneet aikoinaan roomalaiset. Ristiretket suuntautuivat vuosisatojen ajan aina maanosamme pohjoisimpiin kolkkiin saakka. Kolonialismi, renessanssi, teollinen vallankumous ja lukuisat muuttoliikkeet ovat kaikki jättäneet jälkensä siihen kokonaisuuteen, jota nykyään ajattelemme Eurooppana.

Sodat ja kriisit ovat usein määrittäneet pienen

mutta pippurisen maanosamme kehitystä – kenties ei yksikään niin paljon ja historiaa kääntäneellä tavalla kuin toinen maailmansota. Toukokuussa 1950 toisen maailmansodan päätyttyä Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitti asiakirjan, joka tunnetaan nykyään Schumanin julistuksena ja joka johti Euroopan maiden väliseen yhteistyöhön sellaisena, kuin sen nykyään tunnemme. Julistuksessa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista sen varmistamiseksi, etteivät Saksa ja Ranska enää koskaan sotisi keskenään. Yhteisvastuun hiilen ja teräksen tuotannosta uskottiin estävän tämän. Tämän historiallisen yhteisön perustajajäseniksi liittyivät silloisen Länsi-Saksan ja Ranskan lisäksi Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg. Tuon yhteisön perustalle on rakennettu nykyinen Euroopan unioni, ja alkuperäisen julistuksen mukaisesti rauhan ylläpitäminen on yhä edelleen sen tärkein tehtävä. Vuonna 2022 sitä on koeteltu enemmän kuin koskaan ennen sen yli 70-vuotisen historian aikana, mutta Euroopan komission nykyisen puheenjohtajan Ursula von der Leyenin vahvan johtajuuden alaisuudessa EU-maiden yhtenäisyys ei ole horjunut.

Kuka sitten voi sanoa olevansa eurooppalainen, kun määritelmiä Euroopalle on niin monia? Euroopan asukkaista yli 20 miljoonaa on maanosan ulkopuolelta tulleita maahanmuuttajia ja toinen yli 20 miljoonaa pakolaisia. Voidaanko edes puhua eurooppalaisuudesta, kun maanosan valtiot eroavat kulttuurisesti toisistaan niin merkittävästi? Mitä yhteistä voimme löytää ruotsalaisuudesta, portugalilaisuudesta ja kroatialaisuudesta? Ovatko Euroopan unioniin kuulumattomat

norjalaiset ja sveitsiläiset yhtä paljon eurooppalaisia kuin EU:n kansalaiset?

Eurooppalaisuus on epäilemättä jotain uniikkia, paljon laajempaa kuin tavanomaiset paikkaan sidotut määritelmät. Eurooppalaisuuden määritteleminen vaatii monimutkaisempaa tarkastelua kuin vaikkapa satakuntalaisuuden tai helsinkiläisyyden. Se käsittää paljon suuremman määrän variantteja, jotka on otettava huomioon. Voimme melko vaivattomasti määritellä esimerkiksi itäsuomalaisen ruokaperinteen, mutta emme eurooppalaista. Amerikkalainen saattaa kyllä kertoa suomalaiselle käyneensä Italiassa ja kehuvansa, kuinka ”teillä siellä Euroopassa on hyvät ruoat”, mutta italialaisen mielestä suomalainen lihamakaronilaatikko on lähinnä jumalanpilkkaa. Kaiken lisäksi ranskalainen todennäköisesti sanoisi, että ainoastaan heillä on Euroopassa hyvät ruoat.

Ehkä eurooppalaisuutta ei voida lainkaan määritellä irrallisten varianttien, kuten kielen, uskonnon tai kulttuurin kautta. Jos yrittää listata toiselle puolelle eurooppalaisten maiden eroavaisuudet ja toiselle yhtäläisyydet, on lista eroavaisuuksien puolella lopulta väistämättä pidempi. Siksi eurooppalaisuutta on järkevää tarkastella täysin toisenlaisesta lähtökohdasta.

In varietate concordia. Näin kuuluu Euroopan unionin motto, joka kääntyy suomeksi muotoon ”moninaisuudessaan yhtenäinen”. Siihen tiivistyy eurooppalaisuuden ydin: yhtenäisyys. Eurooppalaisuus on eurooppalaisen yhteisön osana olemista ja eurooppalaisen elämäntavan noudattamista, joka muodostuu kuudesta perusarvosta, jotka yhteisön jäsenet jakavat ja joita he sitoutuvat noudattamaan. Nämä arvot ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Yhteisön jäsenillä saattaa olla eri käsitys sovittujen kellonaikojen noudattamisesta ja kohteliaista pöytätavoista, mutta he jakavat nämä kuusi yhteistä perusarvoa.

Viime kädessä eurooppalaisuus on valinta.

Valinnan eurooppalaisuudesta joutuu tekemään jokainen maanosassa asuva tai tänne muuttava, olipa sitten kotoisin EU:n jäsenvaltiosta, Norjasta, Kanadasta tai Egyptistä. EU-jäsenyyden kansanäänestyksessä vuonna 1994 suomalaiset valitsivat olevansa eurooppalaisia. Maaliskuussa 2022 Ukraina valitsi eurooppalaisuuden, kun se allekirjoitti EU:n jäsenhakemuksen Venäjän aloitettua hyökkäyssodan. Eurooppalainen valitsee tämän erikoisen ja uniikin yhteisön sen puutteista ja vioista huolimatta, koska tietää, että yhtenäisyydessä on voimaa. Eurooppalaisella on luja usko siihen, että elämäntapamme ja yhteiset eurooppalaiset arvomme ovat puolustamisen arvoisia. Eurooppalainen uskoo aatteeseen, jota julistaa valtava seinämaalaus Euroopan pääkaupungissa Brysselissä, aivan EU:n komission vieressä: the future is Europe.

Euroopassa on tulevaisuus.

Kirjoittaja on eurooppalainen ja töissä Euroopan parlamentissa.

33

ÄRPIT TÄRPIT TÄRPIT TÄRPIT TÄRPIT TÄRPIT TÄRPIT TÄRP LEFFAT: LAURI RAUTIAINEN

LEVYT: MIKO VAHEKOSKI

yeule - Glitch Princess

Glitch poppia ei genrenä tunneta lempeydestään ja melodisuudestaan. Yeule on kuitenkin onnistunut säätämään reseptiä niin, että musiikki miellyttää kuulijaa kuin kuulijaa. Glitchien prinsessan levyllä rakkaus itseen ja muihin leimaa tematiikkaa. Kappaleet itsessään ovat outojen miksausvalintojen sekä ajoittaisten väkivaltaisten äänikokeilujen takana helliä pop-lauluja. Koko levy päättyy viisi tuntia pitkään upeaan droneen, jonka voi jättää kuuntelematta tai jättää levyn päätyttyä päivittäisten askareiden taustalle värittämään tunnelmaa.

The Batman (Matt Reeves) Usa 2022

The Batman ohjaaja Matt Reeves käyttää samaa menestysreseptiä kuin Todd Phillips muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneellä Jokeri-elokuvallaan, jossa elokuvaklassikko Taksikuski (Taxi driver) herätettiin uudestaan henkiin supersankarielokuvana. The Batmanin kohdalla ei voi välttyä näkemästä suoria vaikutteita David Fincherin vuoden 1995 psykologisesta trilleristä Seitsemän (Seven), jossa nuori etsivä jahtaa itsestään vihjeitä jättävää sadistista sarjamurhaajaa läpeensä mädässä synkässä maailmassa.

Vaikka näyttely on kauttaaltaan luontevaa, kuvaus kunnianhimoista ja oivaltavaa sekä musiikki enimmäkseen onnistunutta, ei kokonaisuus oikeuta elokuvan kolmen tunnin kestoa. Toimintaelokuvien pahimmiltakaan kliseiltä ja kököltä dialogilta ei elokuvassa vältytä. The Batman on enemmän tyyliä kuin sisältöä, mutta tarjoaa supersankarielokuvien ystäville uudenlaisen kuvauksen valkokankaiden tunnetuimmasta vigilantista.

34

Beach House - Once Twice Melody

Bladee & Ecco2k - Crest

Beau Travail (Claire Denis) Ranska 1999

Drive my car (Ryusuke Hamaguchi) Japani 2021

Beach Housen värikästä dream poppia voidaan kutsua jo sukupolvikokemukseksi. Lähes kaksi vuosikymmentä toiminnassa ollut yhtye on ehtinyt äänisuunnitella herkän hetken jos toisenkin. Uudella levyllä ei kuulla varsinaisesti uusia temppuja, mutta totuttua yltiökaunista melankoliaa senkin edestä. Albumi on parhaimmillaan nautittuna YouTubesta löytyvien mahtavien visuaalien kera.

Beau Travail on ohjaaja Claire Denisin mestarillinen kuvaus ranskalaisen muukalaislegioonan elämästä Djiboutissa. Elokuva keskittyy näyttämään sotilaiden arkisia askareita Afrikassa, mutta pitää sisällään myös tarinan kateudesta, katkeruudesta ja perikadosta. Elokuva onnistuu yhdistämään runollisen ilmaisun ja inhimillisen realismin tekemättä kompromisseja. Beau Travailin keskeisin teema on identiteetti, jota Claire käsittelee maskuliinisuuden sekä kolonialismin kautta. Hän asui itse lapsena Afrikassa ja ammentaa elokuvaan omia kokemuksiaan muukalaisena, mutta yhteisöön kuuluvana. Elokuvan loppukohtaus on monesti valittu elokuvahistorian parhaaksi.

Tukholmasta ponnistavan Drain Gang-kollektiivin musiikki on jo pitkään ihastuttanut ja vihastuttanut hip hop-faneja kautta linjan. Uusin albumi on omiaan käännyttämään epäilijöitä. Melodiset kappaleet on hiottu huippuunsa ja kummankin artistin ääni leijailee ekstaattisten biittien päällä viipyilevästi. Albumin kohokohtia ovat pitkä ja poukkoileva “5 Star Crest”, sekä jo ennakkoon julkaistu pulppuilevan pulssin omaava “Girls Just Want to Have Fun”.

Drive my car on kertomus japanilaisesta teatterinäyttelijä Yusuke Kafukusta, hänen Saab 900-autostaan sekä hänen autokuskistaan. Elokuvan juoni nivoutuu monitasoiseksi tarinoiden, teatteriharjoitusten ja toinen toistaan uskomattomampien traagisten käänteiden kudelmaksi.

Kolmetuntinen elokuva pitää hyvin otteessaan vähäeleisen, mutta taidokkaan näyttelijäntyön ansiosta. Elokuva on kauniisti kuvattu ja musiikkia käytetään elokuvassa luovalla tavalla kuvaamaan henkilöiden välisiä suhteita. Teemallisesti elokuva käsittelee ihmissuhteita, menetystä ja niistä yli pääsemistä. Drive my car ei välttämättä tuo mitään uutta käsittelemiinsä teemoihin.

Muutamaa outoa yksityiskohtaa lukuunottamatta elokuva toimiva kokonaisuus.

Käsikirjoitus perustuu Haruki Murakamin novelliin. Elokuva voitti viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

PIT Wanha ja wihainen

Varoitus: seuraava teksti on kirjoitettu vahvalla tunnelatauksella ja saattaa järkyttää lukijaa. Emme suosittele sisältöä herkimmille.

Vaakana olemisen sietämätön vittusaatana

O

n ihan helvetin vaikeaa olla vaaka. Ei se esine, vaan horoskoopiltaan. Esineet eivät osaa kirjoittaa (en välttämättä minäkään).

Nimittäin jos horoskooppina on vaaka, meinaa se sitä, ettei osaa koskaan päättää mitään - esimerkiksi kolumnin aihetta. Siksipä listaan tässä nyt vain kaikki ne wihastuttavat asiat, jotka olisivat voineet olla tai olla olematta tämän kolumnin aiheita.

• Koirankakoista ja sähköpotkulaudoista valittavat tekstaripalstailijat. Oikeasti alkavan kevään epäinhimillisin vitsaus on viritetyillä mopoilla päristelevät nuorisomafiat.

• Porin aliarvioiminen ja pilkkaaminen, ellei sitä tee porilainen tai tällä asuva, koska porilainen tai täällä asuva pilkkaa rakkaudella ja se on aivan eri asia.

• Se, että aina kriittisessä keskustelussa heitetään ilmoille kateus-kortti.

• Matematiikka eli matikka eli miksi vitussa tätä opiskellaan 12 vuotta ja samalla ei osata enää kirjoittaa tai lukea omaa äidinkieltä. Antakaas kun esittelen teidät TASKULASKIMELLE. • Että mistään mitään ymmärtämätön ei-opiskelija sanoo, ettei haittaa olla vappuna kipeä, koska TuLeE mUItA PipPaLOiTA. Vitut tule.

• Itsekkäät ihmiset, joiden mielestä heidän oma mielipide on ainoa oikea.

• Maakuntalehti Satakunnan Kansassa lisääntyneet artikkelit, jotka eivät koske mitenkään Satakuntaa.

• Ihmiset, joiden mielestä se heidän paska mielipide pitää saada sanoa ääneen, vaikkei se liity aiheeseen.

• Kyselyt korona-ajan vaikutuksista opiskelijoiden mielenterveyteen ja erityisesti se, ettei moneen kertaan tutkitut kyselytulokset korona-ajan vaikutuksista opiskelijoiden mielenterveyteen ole vieläkään aiheuttaneet yhtään parannustoimenpidettä.

• Vanhemmat ihmiset Facebookissa, joille tulee yllätyksenä muun muassa se, että musiikki on mielipideasia, että Euroviisuissa sateenkaarikansa ja -aiheet usein ovat pinnalla, ja että ketään ei kiinnosta jos ET AIO KATSOA ENÄÄ KOSKAAN EUROVIISUJA. • Ihmiset, jotka etsiessäsi vuokra-asuntoa Helsingin kantakaupungista, tarjoavat asuntoa Matinkylästä joka ei ole Helsinkiä eikä ainakaan kantakaupunkia, ja sitten suuttuvat kun et halua sitä mitä et etsinyt.

• Käytöstavattomuus ja sen perustelu sillä, että sattuu nyt vaan olemaan suora ihminen ja sanomaan asiat suoraan.

• Ylipäätään se, että sanoo mitään.

• Nuoriso, koska ne on paitsi pelottavia, myös jatkuvasti räkiviä ja aina huutavia.

• Royal-suklaan resepti, joka muuttui herkullisesta yhden ainesosan tekeleeksi ja se ainesosa on varmaan PASKA. • Ettei Lizzo esiinny Pori Jazzeilla.

• Uutisoinnin puolueellisuus syyllistämällä lakoista matalapalkkaisia ja naisvaltaisia aloja, jotka ovat yhteiskunnalle niin tärkeitä, että niiltä pitää viedä lakko-oikeus ja korona-aikana(kin) he pyörittivät yhteiskuntaa oman terveytensä uhalla samalla, kun jättipalkkioita nostelevat johtajat istuivat kotona itkemässä sitä, että omista lapsista huolehtiminen koko päivän on niin rankkaa.

• Hyvinvointialueen luottamustehtävissä toimivien ahnepaskojen törkeän korkeat palkat.

• Se, että Yle poisti kommentointimahdollisuuden Facebook-postauksistaan, ja nyt voi kommentoida enää verkkoartikkeleihin, rekisteröitymällä.

• Miksei kui varte -kysymystä käytetä enempää?

• Kui varte Dumlen summer mix -pussi on niin hyvää, että se pitää ahmia?

• Kui varte itsehillintä on niin vaikeaa?

35

pointti.lehti@gmail.com @pointtilehti Pointti - Porin ylioppilaslehti