Kauhuarvio-paketti

Kauhu on ollut tapa käsitellä pelkoa turvallisella tavalla. Kauhu tuo esiin syvimmät pelkomme ja auttaa meitä käymään läpi erilaisia pelon tuntemuksia viihteellisyyden kautta. Erilaisilla kauhukertomuksilla on pitkä historia kulttuurissa. Erilaiset kauhun muodot ovat pelottaneet, viihdyttäneet ja opettaneet ihmisiä vuosituhansia. Kauhukertomukset ovat olleet varoittavia esimerkkejä, joilla nuorempia on opetettu käyttäytymään ja varoitettu pahantekoa vastaan. Yhteiskunnan muuttuessa kauhusta on tullut enemmän viihteellisempää ja vähemmän opettavaa, mutta sillä on vielä asemansa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kulttuurissa. Kauhu kuvaa ja kertoo paljon ajastaan, sen ajan uskomuksista ja asenteista. Kauhun avulla voidaan tuoda esiin yhteiskunnan ongelmia ja herättää keskustelua niistä. Tässä artikkelissa nostetaan esiin kolme erilaista kauhumediaa toimittajiemme arvostelujen pohjalta.

Rautakylän vanhasta paroonista Pahanhautojaan

Suomalaisten elokuvien joukossa ei perinteisesti ole nähty kovin paljon kauhua. Syitä voi hakea elokuviemme vahvasta kytkeytymisestä kirjallisuuteen. Suomessa realistiset romaanit ovat olleet aina arvossa ja niitä on myös sovitettu runsaasti valkokankaalle. Toisaalta takavuosikymmeninä melodraama oli elokuvassa keskeinen maailman järjestämisen tapa. Perheen ja yhteiskunnan konfliktit käsiteltiin sen kautta eikä kauhua tarvittu mukaan.

Toki Suomessakin on kauhua tehty. Satusetä Zachris Topelius oli myös erinomainen kauhukirjailija ja lavastajana ansioitunut Carl Fager ohjasi hänen pienoisromaanistaan teoksen Rautakylän vanha parooni (1923). Perintöasioita selvittelevä juoni mietoine kauhuvaikutteineen on ohjattu varsin tyylikkäästi. Vuosikymmeniä piilossa ollut teos on nyttemmin saatu myös dvd:lle kotimaisen elokuvan ystävien iloksi. Jatkoa lajityypille saatiin neljä vuotta myöhemmin. Mykkäajan taitavimpiin elokuvantekijöihimme lukeutunut Teuvo Puro ohjasi silloin Väinö Katajan romaanista Noidan kirot samannimisen elokuvan. Nuori Selma (Heidi Blåfield) saapuu pohjoiseen tuoreen miehensä mukana. He asettuvat miehen kotiin, Utuniemen kartanoon, mutta paikkaan liittyy kirous. Puron elokuva on myöhemmin saanut klassikkostatuksen. 1945 palattiin jälleen Topeliuksen pariin. Studiokauden kenties taitavin ohjaaja Valentin Vaala teki elokuvan Linnaisten vihreä kamari Topeliuksen pienoisromaanin pohjalta. Tuloksena oli visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs pukuelokuva, jonka hienostuneita visioita on verrattu samaan aikaan tehtyihin yhdysvaltalaisiin kauhuelokuviin. Olympiavuonna 1952 sai sitten ensi-iltansa Erik Blombergin ohjaama Valkoinen peura, jota pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Tarina metamorfoosin kokevasta naisesta (Mirjami Kuosmanen) kuuluu kenties enemmän fantasiaelokuvan genreen, mutta sisältää myös kauhun piirteitä kirouksineen. Samana vuonna filmattiin Mika Waltarin näytelmään perustuva Noita palaa elämään. Osittain kömpelö, mutta vahvatunnelmainen melodraama heijastaa osuvasti pienen yhteisön seksuaalisia pelkoja ja toiveita. Suurten studioiden aikakausi kotimaisessa elokuvassa päättyi 1960-luvun alussa ja samaan aikaan yhteiskunnallinen realismi nousi muotiin. Tämä ei ollut otollista aikaa valkokangaskauhulle ja lajiin palattiinkin vasta 1980-luvulla. Silloin riippumaton elokuvantekijä Pekka Hyytiäinen toteutti kaksi lajin piiriin kuuluvaa teosta ja ne ovatkin hyvin vaikuttavia. Erityisesti juuri Ylellä nähty MP – Minä pelkään (1982) kuvittaa komeasti ihmisten kokemaa ydinsodan pelkoa yhden perheen kokemusten kautta. Vuotta aiemmin valmistunut i+i oli tekijöiden mukaan kuvaus olemassaolon ahdistuksesta. Siinä Pekka Valkeejärven esittämä opiskelija pohtii maailman mielettömyyttä ja omia kokemuksiaan. Mitään yleisöelokuvia kumpikaan ei ollut, ne olivat siihen aivan liian synkkiä. Koomisempiin kauhutunnelmiin siirryttiin vuonna 1988 elokuvassa Kuutamosonaatti. Olli Soinion persoonallisesti toteuttama teos kertoo Kyyrölän veljeksistä ja heidän äidistään, jotka kituuttavat jossain syrjäisellä maaseudulla. Kari Sorvalin esittämä Arvo törmää Helsingistä saapuneeseen malliin ja naisenkaipuu saa mustanhumoristisia muotoja. Kuutamosonaatista on tullut kulttielokuva ja Arvo Kyyrölän lausahduksia muistellaan joissakin piireissä vieläkin. Perhe palasi valkokankaalle jatko-osassa Kadunlakaisijat (1991). 1990-luvulla nähtiin muitakin kotimaisia kauhuja. Ilari Nummi tavoitteli lajin psykologista laitaa pienimuotoisella teoksellaan Kauhun millimetrit. Mika J. Ripatti teki elokuvan Kuolema käy kuusi beessä eli Isoäiti helvetistä. Se oli lähinnä splatteria, mutta sai melko torjuvan vastaanoton. Sama ohjaaja jatkoi kauhukulttuurin parissa myös dokumentin keinoin henkilökuvallaan Yhdysvalloissa kuuluisuuteen ponnahtaneesta Vampirasta eli Maila Nurmesta. Vuosituhannen lopussa nähtiin vielä Atro Lahtelan suhteellisen onnistunut maalaiskauhuilu Silmä silmästä (1999). Tämän vuosituhannen puolella Taneli Mustonen on toteuttanut kaksi elokuvaa, tunnetusta murhatapauksesta näennäisesti ponnistavan Bodomin (2016) ja tänä vuonna nähdyn Twinin. Joona Tenan Syvälle salattu (2011) oli lähtökohdiltaan kunnianhimoinen, mutta toteutukseltaan onnahteleva. Lordin euroviisuhuumassa hirviöyhtyeen ympärille rakennettiin oma sairaalakauhuelokuva Dark Floors (2008), mutta lopputulos jäi kliseiseksi ja tylsäksi. Vuosituhannen parhaat kotimaiset lajityypin edustajat ovatkin A.J. Annilan Sauna (2008) ja tänä vuonna nähty Hanna Bergholmin Pahanhautoja, jossa käsikirjoitus on tavanomaista huolellisempi. Sen on laatinut persoonallisilla visioillaan aiemminkin huomiota herättänyt Ilja Rautsi. Tässä esiteltyjen lisäksi kauhua on nähty myös tv-ruudussa ja sitä ovat tehneet myös indie-elokuvantekijät, joiden työt eivät ole yltäneet elokuvateatterien valkokankaille. Niitä varten tarvittaisiin kuitenkin oma juttunsa.

Kauhuelokuva kompastelee kliseisiin

Taneli Mustosen ohjaama The Twin – Paha kaksonen alkaa räväkästi. Autoileva ydinperhe joutuu onnettomuuteen, jossa toinen lapsista menehtyy. Surusta toipuakseen he päättävät muuttaa isän kotiseudulle Suomeen. Äiti Rachel viihtyy aluksi uudessa kotikylässään, mutta onnettomuudessa hengissä säilyneen Elliot-pojan käytös alkaa herättää yhä suurempaa huolta. The Twin on hämmentävää katsottavaa. Ensimmäiseksi tällaiselle vanhalle parralle pomppaa mieleen kysymys leffan suomalaisuudesta. Toki on niin, ettei teoksen alkuperämaalla välttämättä ole sen suurempaa merkitystä. Ovathan monet kauhussa käytetyt teemat yleismaailmallisia, niin kuin ovat sen symbolitkin. Tässä tarinassa kuitenkin ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat suomalaisia, ja elokuvan kerrotaan sijoittuvan Suomeen.

Käytännössä näin ei ole. Filmi on kuvattu Baltiassa, oletettavasti halvempien tuotantokustannusten vuoksi. Tämänkään ei sinänsä tarvitse olla ongelma, fiktiotahan tässä on tehty. Ongelma piileekin perimmiltään siinä, ettei elokuvassa itsessään ole mitään persoonallista. Sen kaikki juonenkäänteet ovat moneen kertaan nähty lajityypin aiemmissa klassikoissa. Tehokkaan aloituksen jälkeen olisi odottanut leffalta paljon piinaavampaa atmosfääriä. Kaiken huipuksi loppuhuipennus kääntyykin latistukseksi, jossa katsojalta vetäistään matto alta. Kauhuelokuvan kaikinpuolista tuttuutta voidaan puolustaa lajityypin konventioilla. Voidaan sanoa, että kauhufanit haluavat nähdä ”lisää sitä samaa”. Tämä saattaa olla totta, mutta tällöinkin elokuvaan olisi rakennettava jotain persoonallista, mikä erottaa sen massasta. Nyt piintyneillä katsojilla ei ole mitään syytä katsoa tätä filmiä. Tämä on sikäli harmillista, että toteutuksessa on kyllä kunnianhimoa, joka tuntuu olevan ristiriidassa sisällöllisen latteuden kanssa. Kuvaustyö on kauttaaltaan tyylikästä ja Teresa Palmer Rachelina saa katsojan aidosti välittämään kohtalostaan. Valitettavasti varsinainen kauhu typistyy halvoiksi säikyttelytehoiksi. Jäin myös miettimään ohjaaja Taneli Mustosen roolia. Kenties se, että The Twin on alun perin tehty yhdysvaltalaiselle suoratoistopalvelulle, on sitonut miehen käsiä persoonallisemman vision luomisessa, mutta Mustosen ura on muutenkin poikkeuksellisen paljon kulkenut muista elokuvista ammentamisen tietä. Debyytti, lastenelokuva Ella ja kaverit oli varsin mainio. Sen jälkeen on seurannut kaksi Luokkakokous-elokuvaa, jotka saivat suuren yleisömenestyksen, mut-

ta perustuivat tanskalaisiin Klassfesten-leffoihin. Samoin Mustosen myöhemmin ohjaama Se mieletön remppa perustuu norjalaiseen elokuvaan ja on ammentanut runsaasti vaikutteita myös Tom Hanks-suosikista Rahareikä. Tekijän aiempi vierailu kauhun alueella, Bodom (2016), oli hieman pirteämpi, mutta siinä oli sama ongelma kuin The Twinissä. Esikuvat näkyvät läpi liian selvästi. Toki voi olla, että Mustonen on valinnut tietoisesti tavan tehdä elokuvia niin, että haluaa yleisöpohjan varmistamiseksi liikkua samoilla alueilla kuin menestyneet kollegansa. Se on sinänsä täysin hyväksyttävää, mutta kun miehellä on kykyjä luistavaan tarinankuljetukseen, on se myös tuhlausta ja karkottaa persoonallisempia visioita etsiviä katsojia.

T h e T w i n o n h ä m m e n t ä v ä ä k a t s o t t a v a a .

Hämärän väki - kauhua, mysteeriä ja folklorea

Hämärän väki on suomalainen kauhuaiheinen podcast. Ohjelman on tuottanut Kaski Crafts Oy. Tarinan on kirjoittanut ja lukee Teemu T. Kaskinen.

Hämärän väki kertoo tarinaa Punavaarasta ja sen asukkaista nykyajassa ja menneisyydessä. Podcastissa pääsemme mukaan tutustumaan kylän asukkaisiin ja sen mysteereihin ja salaisuuksiin. Tarinan yliluonnolliset tapahtumat kummastuttavat ja kauhistuttavat tarinan edetessä.

Tarina on mukaansatempaava, viihdyttävä ja sisältää hyviä kauhun hetkiä. Podcast on hyvä yhdistelmä mysteeriä ja yliluonnollista. Juonessa on mukana paljon elementtejä suomalaisesta kansanperinteestä, mihin viittaa jo podcastin nimi. Suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa väki kuvastaa tietyssä asiassa asuvaa näkymättömien henkien joukkoa eli väkeä. Tarinassa onkin mukana ihastuttava folkloristinen vivahde, joka herättää kiinnostusta.

Podcastin jaksot ovat lyhyitä ja helppoja kuunnella, lukijalla on miellyttävä ääni ja käytetyt äänitehosteet ovat tehokkaita ja huolellisesti mietittyjä. Uusia jaksoja tulee noin joka viikko, mikä on koukuttuneelle kuuntelijalle ilahduttava asia. Ihmisenä, joka ei hyvinkään usein pidä suomalaisesta kauhusta, tämä podcast oli yllättävä löytö, joka on koukuttanut tämän kuuntelijan täysin. Suosittelen, jos tykkäät mysteereistä, kauhusta, yliluonnollisesta ja suomalaisesta kansanperinteestä. Arvosana: 4.8/5

Podcast löytyy Spotifysta.

Marko Hautala, Kuolleiden valssi Tammi, 2022 229 s. Saatavilla myös e-kirjana ja äänikirjana.

Tunnustettakoon ensimmäiseksi, että esiteininä alkanut innostukseni kauhukirjallisuuteen ehti viettää hiljaiseloa valtaosan aikuisuudestani. Ensimmäinen koronakevät tuntui kuitenkin herättävän aivan omanlaisensa kaipuun eskapismiin sekä epävarmuuden ja vaikeiden teemojen käsittelyyn fiktion kautta. Harva genre toimii siihen tarpeeseen yhtä hyvin kuin kauhu. Kun oman kirjahyllyn Edgar Allan Poet, Ray Bradburyn varhaiset kauhunovellit ja Shirley Jacksonin tuotanto oli kahlattu läpi, oli aika tarttua suomalaiseen kauhuun. Kauhussa suosin erityisesti lyhyttä muotoa, joten luettavaksi valikoitui Marko Hautalan novellikokoelma Kuolleiden valssi. Kirjallisuuskenttää aktiivisesti seuraavalle ihmiselle Marko Hautalan nimi on tietenkin tuttu, vaikkei omalle lukulistalle hänen teoksiaan ole aiemmin päätynytkään. Hautala on palkittu sekä Kalevi Jäntin palkinnolla että Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Teema ry:n arvostetulla Tiiliskivipalkinnolla, joten kannuksia kirjailijalla on runsaasti, kaupallisten ansioiden lisäksi. Voittamiensa palkintojen lisäksi Hautala on ollut ehdolla Nuori Aleksis -palkinnon, Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon ja tuoreimpana lisäyksenä kansainvälisen, kauhukirjallisuuteen keskittyvän Shirley Jackson -palkinnon saajaksi. Shirley Jackson -ehdokkuuden Hautalalle toi Kuolleiden Valssin loppunovelli, Varpaat. Tammen vuonna 2022 julkaisema Kuolleiden valssi on Hautalan ensimmäinen novellikokoelma. Vaikka julkaisu on tuore, Hautala kertoo teoksen loppusanoissa vanhimpien kirjaan valikoituneista novelleista olevan jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Osa novelleista julkaistu käännöksinä, osina antologioita tai varhaisempina versioina, mutta valtaosa on ennen julkaisemattomia. En voi verrata kokoelmaa suhteessa Hautalan aiempaan, kauhuromaaneista koostuvaan tuotantoon, mutta itsenäisenä novellikokoelmana teos on hyvällä tavalla suhteellisen tasaiseksi rakennettu. Hautala hyödyntää kymmenen novellin kokoelmassaan sekä perinteistä kauhukuvastoa muumio-, mytologia- ja helvetinhurtta kuvastoineen että tuoreempia elementtejä. Tosin mitään jättimäisiä yllätyksiä ei ainakaan allekirjoittanut kokenut – niin vahvasti novellit nojaavat kauhukertomusten tuttuun ja turvalliseen perinteeseen. Parhaimmillaan novellit ovat kuitenkin viihdyttäviä, jännittäviä ja yllättäviä. Poikkeavin muuten henkilövetoisista novelleista on salaliittoteorioille, somekohuille ja jatkuvalle vuorovaikutukselle silmää iskevä, Twitter-viestin muotoon kirjoitettu Hänen vihansa päivä. Vaikka lyhytproosan ja minuuttinovellien ystävä olenkin, en ole vielä lukenut yhtään sellaista tekstiviestien tai somepäivitysten muotoon kirjoitettua fiktiivistä tarinaa, joka kestäisi aikaa tai toimisi draaman kaareltaan optimaalisesti. Hänen vihansa päivä jää kokoelman vähiten jännitteiseksi novelliksi ja sen kauhun elementit kevyiksi. Kauhukomiikka on parhaimmillaan toimiva laji, mutta vaatii paljon tarinan eheydeltä ja genren tasapainolta. Hautala hyödyntää komediallisia elementtejä onnistuneemmin kauhun ja komedian kanssa tasapainoillen muissakin novelleissaan, kuten Pekka Saurin Yölinja-ohjelman pohjalle rakentuvassa Saurin Hiljaisuudessa tai akateemisella jargonilla käyntiin lähtevän Teurastajan paradigman kohdalla. Kukapa opiskelija ei tuntisi hikikarpaloiden kohoavan otsalleen, jos kauhunovelli lähtee liikkeelle nihkeällä graduohjaajan tapaamisella?