Opiskelusta, työttömyydestä ja toimeentulosta

Oletettavasti yliopistossa opiskelee ihmisiä monin erilaisin taustoin. Itse opiskelen toista vuotta työttömyysturvalla, mikä sinänsä on oikein mainio juttu. Ongelma piilee oikeastaan siinä, että toisen opiskeluvuoden jälkeen tuo työttömyysturvalla opiskeleminen loppuu. Sen jälkeen siirryn opintotuelle, ja mikäli nuo opintotukikuukaudet loppuvat ennen opintojen valmistumista, kuten luultavaa on, joudun turvautumaan toimeentulotukeen. Toki työnteko on se päämäärä, jota kohti me kaikki ponnistelemme ja jonka minäkin toivoakseni saavutan. Opiskelijat ovat tottuneet siihen, että toimeentulo opintojen aikana on niukka. Yksi outo piirre on, että opiskelijoiden oletetaan olevan ainoa ihmisryhmä Suomessa, jonka tulisi rahoittaa oma toimeentulonsa ottamalla lainaa. Tämä ei muodostu ongelmaksi siinä tapauksessa, jos onnistuu saamaan työpaikan ja maksamaan lainan pois. Toki tässäkin tapauksessa ongelmana voi pitää sitä, että velkojen vuoksi on työskenneltävä mahdollisimman hyväpalkkaisessa työssä, mikä taas pakottaa kilpailemaan muiden kanssa alati hupenevista työpaikoista. Ei kuitenkaan mennä ihan vielä asian tähän puoleen. Opintolainojen kanssa voi näet käydä niinkin, että sairastuu, putoaa työmarkkinoiden kelkasta tuon sairauden takia eikä sitten saakaan lainaa maksetuksi. Itselleni kävi näin. Elätin myöhemmin itseäni kirjoittamalla eri lehtiin, mikä onnistui kohtalaisesti oman aikansa. Lopulta kuitenkin näidenkin työpaikkojen ja julkaisukanavien vähentyminen johti siihen, että rahan hankinta kävi vaikeaksi tai mahdottomaksi. Kun tilanteeni sitten oli mikä oli, ja TE-keskuksessa se tiedettiin, esitin lopulta tästä limbosta pois päästäkseni, että voisin opiskella yliopistokeskuksessa. Olin tällä välin suorittanut aikuislukiossa ylioppilastutkinnon ja hain ystävieni kannustamana opiskelemaan kulttuurintuotantoa ja maisemantutkimusta. TE-keskuksen virkailijat suhtautuivat aluksi ajatukseeni kielteisesti, sillä he arvelivat, ettei minulla olisi erityisen hyviä mahdollisuuksia työllistyä valitsemalleni alalle. Kerroin kuitenkin, että se on juuri se ala, jolle haluaisin. Vaikka varmuutta rahoituksesta ei ollutkaan, niin hain kuitenkin opiskelupaikkaa ja sain sen. Lopulta myös työvoimaviranomaiset tulivat siihen tulokseen, että opintojani kannattaa tukea. Näin sain hakemani työttömyyskorvauksen kahden vuoden opintojen ajaksi.

Julkisuudessa näkee paljon huolipuhetta siitä, että sosiaalietuudet ovat liian hyvät. Samoin opiskelijoiden opiskeluaikoja pidetään liian pitkinä ja ollaan huolissaan siitä, että me opiskelijat kouluttaudumme ”väärille aloille”, siis sellaisille joiden numeerinen tai taloudellinen hyöty ei ole välittömästi mitattavissa. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että opiskelijoiden henkiset ongelmat ovat lisääntyneet unohtamatta tietenkään koronaa, kiristyviä työelämän vaatimuksia, ympäristökriisiä ja muuta elämän epävarmuutta. Mutta kuinka hyviä nuo sosiaalietuudet sitten todellisuudessa ovat? Itse saamani raha on tällä hetkellä 552 euroa kuukaudessa. Toki saan lisäksi asumistukea, mutta se menee vuokranantajalle. Kun tuosta saamastani summasta maksaa vuokran omavastuuosuuden, saunamaksun, puhelinmaksun, nettimaksun, sähkölaskun ja ostaa kolmea eri lääkettä, joista toki Kela korvaa osan, niin jokainen ymmärtänee, ettei käyttörahaa juuri jää. Siksi en yleensä matkusta juuri mihinkään, osta vaatteita juuri koskaan tai kulje erityisen paljon bussilla. Viimeksi mainitussa on toki se hyvä puoli, että kävellessä kunto kohoaa. Sitä minä todella tarvitsen. Sosiaalietuuksien suuruudesta puhuttaessa kannattaa muistaa sekin, että Euroopan Unionin sosiaalisten oikeuksien komitea on toistuvasti antanut

maallemme huomautuksia liian alhaisesta perusturvan tasosta. Omassa tilanteessani pahinta ei kuitenkaan ole rahanpuute, ei sinänsä. Perimmäinen ongelma piilee toisaalla. Rahanpuute kuitenkin on oikeastaan syy näihin muihin ongelmiin, ja siksi siitä on puhuttava. Pahinta on jatkuva näköalattomuus ja hermostuneisuus. Stressi. En missään tapauksessa tahdo vähätellä nuorempien opiskelijakollegoideni kokemia vastuksia. Tiedän että ne voivat olla moninaiset. Mutta jos olisin vaikkapa 20 vuotta nuorempi, niin minulla kenties voisi olla vahvempi usko tulevaisuuteeni työmarkkinoilla. Pahinta pitkään jatkuneessa työttömyydessä on juuri se, että se pikkuhiljaa vie pois itseluottamuksen. Kun työttömyydestä puhutaan yksilön omana ongelmana, tämä hämärtyy. Kun hakee työtä monesta paikasta vuosikausia ja saa kielteisiä vastauksia, lopulta usko työllistymiseen katoaa. Ihminen alkaa vältellä huonoja tunnekokemuksia suojellakseen mieltään. Tästä puhutaan liian vähän. Kursseilla tarjottava työelämätaitojen kohentaminen ei vastaa tähän ongelmaan. Toinen paha ongelma on itse rahattomuus. Ei voi oikeastaan suunnitella mitään, koska mikä tahansa odottamaton tapahtuma saattaa suistaa talouden pois raiteiltaan. Ja vaikka ei suistaisikaan, niin rahaa on yleensä käytössä niin vähän, että mitkään suuremmat hankinnat tai virkistäytyminen eivät ole mahdollisia.

Pitkäaikaistyöttömyyden pahin ongelma piileekin odotushorisontin kaventumisessa, joka tapahtuu sekä tuon huonon rahatilanteen, että työllisyysnäkymien jatkuvan heikentymisen kautta. Rahatilannetta voi toki kohentaa hakemalla toimeentulotukea, mutta sen ehdot ovat alati kiristyneet. Lisäksi hakemusrumba ei sekään mieltä ylennä. Vaan entäs sitten itse työelämä, ratkaisisiko sinne pääseminen kaikki ongelmat? Ei välttämättä. Sosiaalisten verkostojen lisääntyminen yhdessä rahan lisääntymisen kanssa tekisi oletettavasti elämästä parempaa, mutta myös itse työn §soisi olevan mielekästä jo senkin takia, että vietämme sen parissa melko suuren osan elämästämme. Ajattelutavat ovat vuosikymmenten ja -satojen kuluessa tässä suhteessa muuttuneet. Aluksi työtä oli tehtävä yksinkertaisesti siksi, että muuten ei olisi pysytty hengissä. Teollistumisen jälkeen palkkatyö yleistyi. Ihmiset menivät jonnekin, jossa he tekivät työtä johtajien valvonnan alaisena tietyn aikaa päivässä ja lähtivät sitten kotiinsa. Nykyään asia on muuttunut. Toki vanhanmallista palkkatyötäkin on yhä runsaasti olemassa, mutta yhä useammin ihmiset tekevät ns. henkistä työtä, jonka paikka voi olla milloin ja missä tahansa. Työn ja vapaa-ajan väliset rajat katoavat. Samoin palkkauksesta voi tulla epävarmempaa. Näin yhteiskunnalliset muutokset ovat seuranneet yksilöiden ajattelun muutosta ja päinvastoin. Tutkimusten mukaan on olemassa kahdenlaisia työntekijöitä. Niitä, jotka tekevät työn työnä, nostavat rahat ja se riittää heille. Tällaisille ihmisille usein

sopii rutiininomainen työ. Sitten on ihmisiä, jotka kaipaavat palkitsevaa tai itseään kiinnostavaa sisältöä myös itse työltä. Minä kuulun tähän ryhmään. Onnettomuudekseni olen kiinnostunut lähinnä sellaisista asioista, joista ei makseta paljoakaan tai palkan saaminen on epävarmaa. Eli siis humanistisista aloista ja kulttuurista. Tämä yhteiskunnassa tapahtunut muutos on jäänyt sekin melko vähälle keskustelulle. Työstä puhutaan yhä kuin se olisi teollisuustyötä, joka tapahtuu kahdeksasta neljään. Samaan aikaan monet opiskelijat, työttömät, palkattomia harjoitteluja tekevät, pätkätyöläiset ynnä muut tarvitsevat sosiaalietuuksia. Eikö olisi järkevämpää avata koko keskustelu työstä? Mitä työtä kannattaa tehdä ja miten? Miten kaikki järkevimmin rahoitettaisiin myös ympäristön näkökulmasta? Mitä on mielekäs työ? Teoksessaan Raha ja työvoima tutkija Eetu Viren on todennut, että sosiaalietuuksiin liittyy yhä melko voimakas rankaiseva elementti. Kärjistetysti voidaan sanoa, että mitä vähemmän ihminen saa rahaa, sitä voimakkaammin hänen rahojaan kontrolloidaan. Opiskelijoiden on pysyttävä opintoaikataulussa, työttömien oltava työmarkkinoiden käytettävissä ja niin edelleen. Oletettavasti poliittiset päättäjät jakavat tämän ajatusmaailman tai eivät halua ärsyttää äänestäjiään muuttamalla vähävaraisten asemaa. Kuitenkin Viren toteaa, että työelämän muutoksesta on seurannut se, että melkein kaikki nykyään osallistuvat tavalla tai toisella yhteisen hyvän (eli talouskasvun) tuottamiseen. Tämä johtuu juuri työn ja vapaa-ajan rajojen katoamisesta. Hahmottelemaani taustaa vasten on sitäkin murheellisempaa, että julkisessa sanassa työttömiä moralisoidaan edelleen runsaasti ja voimakkaasti. Kuitenkaan työpaikkaa vailla olevat eivät voi vaikuttaa asemaansa juuri muuten kuin hakemalla työtä mahdollisimman ahkerasti. He eivät omista yrityksiä, eivätkä toisaalta myöskään päätä työmarkkinoiden toiminnasta. Kuitenkin ihmiset yleensä haluavat osallistua ympäristönsä toimintaan. Tässä mielessä monen ihmisen potentiaalia hukataan turhaan ja paljon.

Onnettomuudekseni olen kiinnostunut lähinnä sellaisista asioista, joista ei makseta paljoakaan tai palkan saaminen on epävarmaa.

Työstä puhutaan yhä kuin se olisi teollisuustyötä, joka tapahtuu kahdeksasta neljään.