Kesän papattava kulttuuriperintö

Kevät on jo pitkällä, luonto herännyt talviuniltaan ja monet ahkerat opiskelijat ovat aloittamassa kesälomiaan. Puhelinlangat laulaa ja taivaalla loistaa kuu. Ei kun siis linnut laulaa, kärpäset surraa, terassit ja rannat täyttyvät vähäpukeisista ihmisistä, olut virtaa ja grillit ovat kuumina. Mikäpä sen parempaa kuin istahtaa kesän kuumana ja villinä iltana pienen kauniin vaahterapuun varjoon olkihattu silmillä, shortsit jalassa siemailemaan makeaa drinksua, johon mukava tarjoilija on asetellut ainakin kolme niitä pieniä sateenvarjoja. Nehän on kovin söpöjä. Kaupungin lempeä puheensorina ja kaukaisuudesta kantautuva hittibiisi saavat rentoutuneen mielen miltei nukahtamaan siinä unelmoidessaan. Tai niinhän sitä toivoisi. Jokin alkaa kuin hiipien tunkeutumaan taianomaisen tunteen lävitse alitajuntaan. Ensin sitä huitoo käsillään ilmaa ja toivoo tuntemattoman surisijan häipyvän, mutta surina alkaakin muuttumaan oudoksi pärinäksi. Tässä vaiheessa rauhallisempikin löhöilijä nostaa hellehattuaan ja alkaa höristää korviaan. Jostain kilometrien päästä kantautuu järkyttävä papatus.

Papatuksen syy ei selviä vielä moneen minuuttiin, joten tässä vaiheessa voidaan vielä hellehatun alta ihailla puiston toisella puolella hiljaisena lipuvia ekologisia sähköautoja, heilauttaa kättä tervehdykseksi puolitutuille opiskelukavereille, jotka kiitävät ohi maailmaa mullistavilla sähköpyörillään ja -skuuteillaan ja kiittää mielessään teknologista kehitystä ja innovatiivisia keksijäneroja. Rohkea huokaa tässä vaiheessa tyytyväisyyttään; ehkä luonto ja maailma sittenkin vielä pelastuvat! Nyt pärinä ja papatus käy jo lähes sietämättömäksi. Kulman takaa kurvaa etäisesti polkupyörää muistuttava laite, perässään sankka savupilvi. Vauhti ei päätä huimaa, mutta härveli vie kyllä kaiken huomion. Perheen pienimmät piiloutuvat vanhempiensa jalkojen taakse uteliaina kurkistelemaan. Kulttuurinsa päälle ymmärtävän kesäpäivänpaistattelijan aikaisemmin jokseenkin kurtistuneet kulmat rentoutuvat ja suupielet alkavat nousta kohti korvia. Hitto vie! Sehän on pappis, tuo maamme elävän kulttuuriperinnön ylhäinen edustaja! Kesäpäivää paistattelemaan on lähtenyt tottakai myös pappiksen iloinen omistaja, joka ei ihan vielä ole ehtinyt paikkaamaan vuoden 2008 mopokarnevaalien aikoihin syntynyttä reikää ajokkinsa korroosion haurastuttamasta pakoputkesta. Talvi yllättää aina autoilijat, kuten kesä mopoilijat, joten bensan sekaan ei tietystikään ole kovin tarkasti ennätetty sekoittamaan vaadittavaa kaksitahtiöljyä voitelemaan mopovanhuksen herkkää moottoria. Liikkeelle on lähdetty heti lounaaksi syödyn hernesopan ja pullakahvien jälkeen ja hyvä niin. Kyllä ne luonnonsuojelijat vielä jonkun veron ja kiellon tähänkin hommaan keksivät, mutta vaikka vanha kaksitahtinen ei enää papattaisi, pappis kulkee silti. Vaikka sitten sillä hernesopan voimalla, polkimilla polkien.