Pointti 1/2022 by Pointti

Kun identiteetistä puuttuu pala / Kolme porilaista taiteilijaa / Tärpit

pointti. 1/2022 Porin ylioppilaslehti

Sisällysluettelo Pääkirjoitus..............................................4 Alumnikolumni.............................................5 Pointerin terveiset.......................................6 Taiteen välitilat kiehtovat Pauliina Mäkelää..............8 Kun identiteetistä puuttuu pala..........................10 Elokuva-arvio: Raya ja viimeinen lohikäärme..............14 Sarjakuvia pohjoisesta...................................15 Toivo....................................................15 Kolme porilaista taiteilijaa.............................16 Tärpit...................................................20 Levyarvio: Ants From Up There............................22 Wanha ja wihainen........................................23

Toimitus: Pointer ry / Pointti / PL28101 pointti.lehti@gmail.com / www.porinylioppilaslehti.com Päätoimittaja: Amina Bechqito / Taitto: Aapo Nissi Tekijät: Veera Mäkitalo, Henna Mäntylä, Rami Nummi, Riina Lagerbom, Anna-Rosa Eerikäinen, Aasa Timonen, Kukka-Maaria Virta, Milla Hautaoja ja Miko Vahekoski Kannen kuva: Anna-Rosa Eerikäinen ISSN 1799-6627 / Painopaikka: Plusprint / Julkaisija: Pointer ry

Pääkirjoitus

Teksti: Amina Bechqito

Opiskelijat: muistakaa toisianne myös lähiopetukseen palatessa

uistatteko vielä ajan ennen koronaa? Ajan, jolloin elimme sitä niin sanottua “normaalia elämää”, johon viittaamme puhuttaessa ajasta ennen koronaviruksen leviämistä. Palatessani reilut pari vuotta ajassa taaksepäin muistan kirkkaasti ne tunnetilat, joiden läpi opiskelijat kahlasivat silloin, kun kaikki pysähtyi. Ensin oli jännitys, uhka, pelko ja suru. Sitten epätietoisuus ja epävarmuus. Välissä turhautuminen ja ärsytys. Kävimme läpi kauden, jolloin oli välttämätöntä luopua monista tutuista rutiineista ja muuttaa omia arkitottumuksiamme. Sitten tilanne muuttui. Oli ehkä mukavaa suunnitella päivärytminsä haluamallaan tavalla. Ei aikaisia herätyksiä: etäopetus mahdollisti asioiden tekemisen silloin, kun itselle sopi. “Kyllä kaiken ehtii hoitaa nyt, kun sitä aikaa on”, ajattelin minä ja monet muut opiskelijat. Tästä alkoi huolellinen asioiden lykkäämisen vaihe. Korona-ajan opiskelijat ovat pallotelleet melkoisen tunnekaaren läpi lähes kolmen vuoden ajan. Kolme vuotta on pitkä aika: siinä ajassa ehtii esimerkiksi suorittaa kandidaatin- tai maisterintutkinnon alusta loppuun asti. On sanomattakin selvää, ettei pandemian aikana opintojensa aloittaneiden tai sen aikana opiskelleiden korkeakouluelämä ole vastannut odotuksia. Vaikka opiskelija- ja ainejärjestöt ovat tehneet hienoa työtä yhteisöllisyyden ylläpitämiseksi siirtämällä tuttuja ja uusia tapahtumia etänä järjestettäviksi, etäopiskelijat ovat jääneet paitsi monista asioista, joita olemme opiskelumme aloittaessa kovasti odottaneet. Tammikuussa Helsingin Sanomat uutisoi tänä keväänä valmistuvan ensimmäiset etäkandit - samoin etämaisterit. Artikkelissa Valmiiksi väsyneet (HS 25.1.2022) kuvataan sellaisia opiskelijoita, jotka ovat suorittaneet suurimman osan tutkinnostaan etänä. Vuonna 2019 opintonsa aloittaneet saivat kokea autenttista korkeakouluopiskelijan elämää vain vaivaiset puoli vuotta. Myös muut korona-aikana opiskelleet eivät ole päässeet elämään omien odotustensa mukaista opiskelijaelämää.

Pettymyksen ja surun tunteet ovat olleet tässä tilanteessa valideja. Aikaa opiskelijaelämälle on rajallinen määrä, emmekä saa kuluneita vuosia takaisin. Eräänä aamuna katsellessani televisiosta uutislähetystä huomioni kiinnitti televisiossa puhuva pää, joka korosti “etäopiskelussa opittuja taitoja, jotka ovat varmasti hyödyllisiä tulevaisuuden työelämässä”. On totta, että korona-aikana etätyöstä on tullut vakiintunut työtapa, jota tulemme varmasti hyödyntämään matalammalla kynnyksellä niin opinnoissa kuin tulevaisuuden työelämässäkin. Se on nykyisin osa normaalia elämää. Vaikka väitteessä piilee totuuden siemen, minua huvitti. Tuntui kummalliselta hehkuttaa etäopetuksessa kehittyneistä työelämätaidoista samaan aikaan, kun tilastot huutavat korkeakouluopiskelijoiden väsymystä ja heikentynyttä mielenterveyden tasoa. Kaikki eivät pysty näkemään etäopiskelua lainkaan tehokkaan oppimisen aikana. Opiskelijan koti on monilla pieni eikä työlle ja vapaa-ajalle ole erillistä rajausta. Luentosalien vaihtuminen yksiöön tekee opiskelusta haastavaa ja jopa ahdistavaa. Kuluneet vuodet ovat olleet raskaita meille jokaiselle ja etäopiskeluun tottuneena perusarjen alkaminen vaatii jälleen totuttelua ja sopeutumista. Välttämätön etäopiskelu pikkuyksiössä on vahvistanut yliopisto-opinnoissa jo valmiiksi korostuvaa itsenäistä opiskelua, jolloin itsenäinen on tuntunut monille yksinäiseltä. Siksi yhteisöllisyys sekä kanssaopiskelijoiden välinen tuki on erityisen tärkeää “normaaliin arkeen” palatessa. Nyt, rajoitusten kevennyttyä, saatamme varovasti uskaltaa tuntea helpotusta. Helpotusta siitä, että pääsemme jälleen vapaasti liikkumaan kampuksen tiloissa, osallistumaan lähiopetukseen, lounastamaan opiskelija-ravintoloissa ja näkemään toisiamme kasvokkain. Samaan aikaan sosiaalisiin tilanteisiin paluu voi olla osalle ison kynnyksen takana. Käydään siis lounaalla yhdessä, tuetaan toisiamme ja muistetaan kysytään kaverilta pieni, mutta sitäkin voimakkaampi kysymys: “Mitä sinulle kuuluu?”

Teksti: Veera Mäkitalo

Alumnikolumni

Olen vain jotenkin ajautunut näihin tehtäviin

a minä olen kyllästynyt edellä mainittuihin vastauksiin. Ihmiset vastaavat ajautumisella turhauttavan usein, kun heiltä kysyy, miten ovat päätyneet työtehtäviinsä. Ajautuminen ei tuntunut auttavan minua päätymään edes suhteellisen kivoihin töihin, saati sitten itseäni kiinnostaviin työtehtäviin. Ennen yliopistoa olin kuitenkin jo valmistunut ammattikorkeakoulusta, tehnyt töitä ja miettinyt, mitä haluaisin isona oikeasti tehdä. Maisemantutkimukseen törmäsin ensimmäisen kerran Seinäjoen juna-asemalla. Tiesin heti,

Kateellisena seurasin, kun kaikilla tuntui olevan aikaa siivota komeroita ja harrastaa leipomista.

että tätä minä haluan, enkä niitä opintoja, joita olin juuri aloittamassa. Yliopistoon en kuitenkaan päässyt ensimmäisellä hakukerralla. Harmitti niin paljon, että meinasin jättää hakematta seuraavalla hakukerralla. Onneksi en jättänyt. Kolme vuotta maisteriopintoja Porissa olivat antoisia. Ne sisälsivät kaikkea hauskuudesta ahdistukseen ja muutamia tunnetiloja siltä väliltäkin. Onneksi aika kultaa muistot. Opiskelujeni alkuaikoina toimin aktiivisesti osana ainejärjestöjen hallituksia, niin Kulman kuin Pointerin. Kaksi hallitusta yhtä aikaa takasin paljon tekemistä, osallistumista ja tutustumista. Menin myös

laskuissa sekaisin, kuinka monesti hain paljun opiskelijatapahtumaan. Hallitustoiminnan päättyessä jäi elämään aukko, jota yritin täyttää työnteolla opiskelujen ohella. En ole varma, kannattiko se, sillä saatoin esimerkiksi unohtaa mennä graduseminaariin. Päätin lopettaa työt ja lähteä opiskelemaan ulkomaille. Kävi klassisesti ja puoli vuotta Münchenissä tuntui aivan liian lyhyeltä. Päätin kuitenkin palata Suomeen tekemään gradua. Työelämän ja opiskelun yhdistelmää pääsin testaamaan uudestaan saatuani koulutusohjelman tutkimusavustajan paikan. Tällä kertaa en unohtanut luentoja tai graduseminaareja. Opin myös litteroimaan aika hyvin. Viimeinen opiskelukevät oli yllättävä, kun maailmanlaajuinen pandemia sulki kaikki paikat. Kateellisena seurasin, kun kaikilla tuntui olevan aikaa siivota komeroita ja harrastaa leipomista. Itse ahdistuin kotona gradu seuranani ja haaveilin pääseväni edes Sofiaan lounaalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ainakin gradun ja oman valmistumisen osalta. Kaapit ovat tosin edelleen siivoamatta ja järjestelemättä. Sofiaan sentään välillä pääsee. Tämä kolumni ei pääty Seinäjoen juna-asemalle, vaan Poriin kotisohvalle. Tekisi mieli sanoa, että tähän on ajauduttu. Mutta ei se oikeasti ole pelkkää ajautumista. Se on jatkuvia valintoja, yrittämistä, luovuttamista ja paljon myös tuuria. Sitä se elämä ilmeisesti on. Täytyisi vain toivoa, että osaisi ajautua edes oikeaan valtamereen. Kirjoittaja on Porin yliopistokeskuksen alumni, filosofian maisteri ja työskentelee tällä hetkellä Pirkanmaan ELY-keskuksessa perinnemaisemien parissa sekä Turun yliopistossa.

Pointerin terveiset

Teksti: Henna Mäntylä

Pointerin vuosi 2022 - yhteisiä tapahtumia, tavoitteellista vaikuttamista ja työllistymismahdollisuuksia

ervehdys kaikille! Täällä tuore Pointer ry:n puheenjohtaja kirjoittelee terveisiään. Tämän vuoden hallituksemme on järjestäytynyt ja aloittanut vuoden kovalla tohinalla. Hallituksellamme on jo paljon tavoitteita tulevalle vuodelle, mutta ensin voisin kertoa siitä, kuka tämän vuoden Pointer ry:n hallituksen puheenjohtajan penkillä istuu. Opiskelijaurani alkoi jo vuonna 2013 vihreissä haalareissa ”joen toisella puolen” eli toisin sanoen SAMK:ssa, josta olen valmistunut tradenomiksi. Päätin jo tuolloin, että olen vielä jonain päivänä yliopistossa. Tähän taloon olen tullut vuonna 2018, kun aloitin Turun yliopiston kauppakorkeakoulussa ALMA-ohjelmassa. Yliopistourani ensimmäiset opiskelijajärjestötyöt aloitin kuuluisassa PorKy:n Biletiimissä, jossa järjestökärpänen puri minua. Tuntui luonnolliselta jatkaa seuraavana vuonna PorKy:n tapahtumavastaavana. Vuonna 2021 suunnittele-

mattani päädyin hakemaan Pointerin hallitukseen liikunta- ja urheiluvastaavaksi, joka oli kyllä yksi parhaista päätöksistäni, sillä sen myötä salibandyn harrastamisesta tuli itselleni enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tässä sitä nyt istutaan, vuonna 2022, Pointer ry:n tuoreena puheenjohtajana. Odotan kovasti tulevaa ja välillä tekisikin mieli nipistää itseäni – onko tämä kaikki todella tapahtunut! Oma valmistumiseni kiiltää silmissä ja tällä hetkellä tuntuu, että opiskelijaelämässäkin viimeisiä viedään. Muistan edelleen vuoden 2019 vuosijuhlien silliksen kuin eilisen - oli muuten työmaa! Myös opiskelijawaput ovat edelleen (kirkkaana) mielessäni. Jos jotain saisin jakaa muille opiskelijoille oppimastani, niin sanoisin, että mikäli saat megafonin käsiisi, niin älä käytä sitä Hesburgerin jonossa. Sitä ei liiaksi voi korostaa. Toiseksi ehkä mainitsisin, että mikäli joudut valitsemaan tentin ja bileiden väliltä, valitse jälkimmäinen. Jos jotain tämä poikkeusolo on opettanut niin sen, että kaikista hetkistä tulee nauttia täysillä ja vielä vähän päälle. Välillä voi näyttää siltä, että mitään ei tapahdu. Pointerin puheenjohtajana voin luvata, että laakereille emme ole jääneet lepäilemään. Tällä hetkellä hallituksemme puuhaa paljon kaiken uuden äärellä. Mainittakoon esimerkiksi, että olemme luomassa Pointerille viestintästrategiaa, jonka tarkoituksena on luoda Pointerin viestinnälle raamit sekä yhtenäinen ilme. Meille Pointer ry:ssä on erittäin tärkeää, että kehitymme niin alueellisesti kuin valtakunnal-

lisesti vaikuttavana yhteisönä ja saamme aikaiseksi opiskelijoillemme näkyvää hyötyä sekä kehitämme Poria opiskelijoillemme mieluisammaksi kaupungiksi. Tämän vuoden toimintasuunnitelmamme tukee myös näitä tavoitteita. Yksi suurimmista tavoitteistamme on lisätä opiskelijoidemme työllistymistä Porin ja koko Satakunnan alueella. Esimerkiksi markkinoinnin opiskelijoille ei ole tarjolla kovin montaa kesätyöpaikkaa Porin kaupungilla tai

yksityisillä sektoreilla. Koen myös, että palkallisten harjoittelupaikkojen löytäminen tai saaminen on hankalaa kuin myös kandi- tai gradutyöhön toimeksiannon saaminen. Nämä ovat isoja asioita, mutta toivon, että näihin saadaan muutoksia. Kehittämällä opiskelijoiden työmahdollisuuksia opiskeluaikana mahdollistamme nuoren asiantuntijuuden pysymisen Porissa myös valmistumisen jälkeen. Tulevaisuudessa toivoisin Porin kaupungin ”ikääntyneiden kaupunki” -imagon muuttuvan sellaiseen suuntaan, joka houkuttelee ihmisiä jäämään tänne. Vaikka toistaiseksi vuosi ei ole lähtenyt käyntiin perinteisillä Pointerin sitseillä, niin uskallan sanoa, että ohjelmaa on luvassa — ehkä ne sitsitkin tuonnempana. Itsekin odotan sitä aikaa, kun Porin katukuva täyttyy erivärisistä haalareista ja joku jaksaa siitä hermostua Satakunnan Kansan tekstaripalstalla. Toinen haaveeni on, että vappuna päästään oikeasti viettämään opiskelijawappua isosti sekä soutamaan kunnon kisailun merkeissä. Täytyy kuitenkin todeta, että siitä jos jostain olen iloinen, että näen koulumme käytävillä opiskelijoita hymyssä suin. Vaikkakin itse kullekin alkaa tämä iänikuisen pandemian, koronan, poikkeusajan ynnä muun toitottaminen riittämään. Kyllästyttävää on myös tapahtumien jatkuva siirtely. Nykyään opiskelijamme osaavat jo odottaa tapahtuman siirtymistä sen sijaan, että he olisivat innoissaan siihen osallistumisesta. Tässä vaiheessa, kun joku lukee kirjoittamaani tekstiä, on ohi erittäin onnistunut ja vaaleanpunainen ystävänviikko. Ajatus ystäväviikosta lähti siitä, että halusimme nostaa esille kaiken tämän pandemian keskellä sen, kuinka tärkeitä ystävät oikeasti ovat. Päätimme omistaa niin ystäville kuin muiden auttamiselle päivän sijaan kokonaisen viikon. Koen myös tärkeäksi sen, että mahdollisuuksien mukaan kaikki laittavat hyvän kiertämään ja osallistuvat toisten auttamiseen. Kliseistä tai ei, mutta auttamisesta tulee myös hyvä fiilis! Ystävänviikon lahjoituskohteeksi valitsimme paikallisen toimijan, joka tukee nuoria ja lapsia, tulevaisuutemme toivoja. Hyväntekeväisyyskohteeksi valitsimme hallituksen kanssa Porin Hope ry:n. Hope ry on tehnyt jo useamman vuoden ajan Porissa kuin muuallakin suomessa hyvää työtä vähävaraisten lasten ja nuorten hyväksi. Pienilläkin teoilla on merkitys. Viikon teemana on olla syy jonkun hymyyn. Tulevaisuudessa haluan uskoa, että Pori nähdään uniikkina ja kiinnostavana opiskelijakaupunkina, joka tarjoaa ennennäkemättömiä ja eeppisiä opiskelijabileitä, tasokasta koulutusta sekä hyvät työllistymismahdollisuudet. Lisäksi koko Pointerin hallitus toivoo, että moni sai iloa järjestämästämme ystävänviikosta ja pääsi mukaan tekemään yhdessä hyvää. Toivottavasti paluu normaaliin on alkamassa ja pääsemme jatkossa näkemään toisiamme enemmän.

Haastattelu

Teksti: Rami Nummi, Kuva: Silja Minkkinen

Taiteen välitilat kiehtovat

Pauliina Mäkelää

auliina Mäkelä on yksi maamme johtavista nykykuvittajista. Viime vuonna hän sai Vuoden kuvittaja-palkinnon, jota taiteilija pitää tähänastisen uransa huipentumana. Hänellä on vahva ja tunnistettava tyyli. Kuvat ovat monitulkintaisia ja niissä on vahva tunnelataus. Tarinallisuus kiehtoo tekijää. Hän on tehnyt myös sarjakuvia. Tuo ilmaisumuoto on viime vuosina jäänyt vähiin, mutta sillä on ollut tärkeä rooli taiteilijalle. ”Vuonna 2004 aloitin Kuti-työhuoneella Helsingissä pian sen jälkeen, kun olin tehnyt lopputyöni Lahden Muotoiluinstituuttiin. Se oli sarjakuva. Kutikuti-yhteisön kautta tutustuin suomalaiseen sarjakuvakenttään ja nykysarjakuvaan ylipäänsä. Sitä kautta opin

myös tuntemaan paljon kokeellisen musiikin tekijöitä ja rupesin käymään aktiivisesti keikoilla. Meillä oli vahva omaehtoisen tekemisen henki”, Mäkelä muistelee. Yhteisö perusti Kuti-lehden, joka ilmestyy yhä. Se esittelee taidesarjakuvaa ja on saanut runsaasti kansainvälistäkin tunnustusta. Lehden taipaleesta vuosina 2006-2018 on koottu kirja Jätti-Kuti, joka esittelee ensimmäisen 50 numeron sisältöä. Kirja palkittiin Angoulemessa Ranskassa 2021. Myös Mäkelä on mukana siinä, mutta hän ei enää kuulu lehden tekijäkuntaan. ”Olen iloinen siitä, että lehti ilmestyy yhä. Olen myös kiitollinen siitä, että olen saanut viettää aikaa yhteisössä, jossa on niin paljon tilaa hulluttelulle ja kokeellisuudelle. Olen aina

”

On kiinnostavaa, miten analogisen laitteen mahdollisuudet innostavat keksimään erilaisia lähestymistapoja

lähestynyt sarjakuvaa kokeellisuuden kautta, esimerkiksi miten voisin kuvata liikettä kiinnostavalla tavalla tai käsitellä ajan kulumista. Sarjakuvani ovat seuranneet enemmän unen logiikkaa kuin perinteistä kerronnan kaarta”, hän kuvailee. Kokeellisuus ja taiteidenvälisyys kiinnostavat Pauliina Mäkelää muutenkin. Hän on perustanut elämänkumppaninsa, muusikko Topias Tiheäsalon kanssa Kultapalmut-nimisen duon. Esityksissä Tiheäsalo soittaa kitaraa ja Mäkelän piirtämiä kuvia nähdään piirtoheittimen avulla. Kultapalmut esiintyi taannoisella Pori Film Festivalilla marraskuussa. Tulos oli vaikuttava. ”Halusimme tehdä jotain, jossa voimme yhdistää molempien taiteellista ilmaisua. Piirtoheitinesitysten inspiraationa toimivat elokuvan esiasteina pidetyt laterna magica-näytökset. On kiinnostavaa, miten analogisen laitteen mahdollisuudet innostavat keksimään erilaisia lähestymistapoja, rajallisuus paljastaa mahdollisuuksien kentän”. Mäkelä kertoo, että häntä kiehtovat myös kokeellisuuden epävarmat puolet. Hän on kuvittajana pikkutarkka ja pedantti, mutta elävien esitysten hetkellisyys pakottaa erilaiseen lähestymistapaan, jossa epätäydellisyydet saavat näkyä. Tämä on vapauttavaa. Tällä hetkellä Pauliina Mäkelä työskentelee HARMAA-nimisessä ryhmässä kolmen filosofin kanssa. Projekti on hänen mukaansa taiteellisfilosofinen reaktio ”totuuden jälkeisen ajan” ongelmiin, kuten aggressiiviseen vastakkainasetteluun, tosiasioiden ja mielipiteiden välisen eron hämärtymiseen ja yksilöiden ajautumiseen erilaisiin mediatodellisuuksiin. Kollektiivi pyrkii tekemään tilaa monisävyiselle pohdinnalle. Tässäkin projektissa kokeellisuus on keskeinen metodi. Lisäksi taiteilijalla itsellään on käynnissä kirjaprojekteja, ja hän on perustamassa omakustannemerkkiä Sormi Editions, jonka tarkoitus on olla julkaisuväylä Mäkelän ja Topias Tiheäsalon omille töille.

Kun identiteetistä puuttuu pala

Teksti: Riina Lagerbom Kuvat: Anna-Rosa Eerikäinen

KUN IDENTITEETISTÄ PUUTTUU PALA

len Riina Lagerbom, 24 ja minä olen karjalainen. Karjalaisuus on asia, jota ei ole koskaan perheessäni piiloteltu. Isoisovanhempani olivat kotoisin Sortavalasta ja Suojärveltä ja he tulivat länteen pravoďieďon töiden takia jo ennen sotia. Pravoďieďo ja pravobuabo olivat menneet tuonilmazih jo vuosia ennen syntymääni enkä heitä koskaan tavannut, mutta lapsesta asti muistan heistä perheessäni puhuttaneen. Karjalaisissa sukujuurissa ei ollut mitään kummallista, salattavaa tai häpeällistä. Kun mennään ajassa pari vuotta nykyhetkestä taaksepäin, hämmästyksekseni törmäsin sosiaalisessa mediassa nuoreen ihmiseen, joka puhui karjalaisten kohtaamasta assimilaatiosta, riistosta ja vähättelystä. Karjalaisuus ei koskaan aiemmin ollut näyttäytynyt itselleni siinä valossa, että siitä voitaisiin kiusata ihmistä. Vähitellen nuoria karjalaisia alkoi näkyä kanavissani enemmän ja enemmän. Kaikki puhuivat hieman erilaisista karjalaiseen kulttuuriin liittyvistä asioista. Kaikkia näkemiäni julkaisuja yhdisti kuitenkin vihaa täynnä oleva kommenttikenttä. Halveksuntaa, kolonialistista ajattelua, vähättelyä. “Ketään ei kiinnosta joku Karjala”. Tässä vaiheessa otin hatun kauniiseen kouraani ja aloin miettiä – mistä tämä viha tulee? Keitä nämä nuoret karjalaiset ovat? Olenko minäkin karjalainen? Onko minulla oikeus karjalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin, vaikken ole Ilomantsia idempänä käynyt? Olen kokenut jossain määrin jopa suuttumusta eri alustoilla käytyihin keskusteluihin. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa ydinongelma jää usein ymmärtämättä. Sosiaalisessa mediassa karjalaisia usein syytetään portinvartioinnista (eng. gatekeeping) ja kommentit ovat usein luokkaa “yritätkö ihan oikeasti kieltää karjalanpiirakat”. Kulttuurisen omimisen ydinongelma on nimenomaan siinä, että yleensä valtaväestön tai etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmistökulttuurin tai jopa sorretun kulttuurin osia “rusinat pullasta” -taktiikalla ja mahdollisesti hankkii taloudellista hyötyä käyttämällä näitä vähemmistökulttuurista omittuja osia. Keskustelu keskittyy “kun minä en enää mitään saa tehdä” -tyyppiseen ajatteluun ja siihen vastaaminen muistuttaa tuuleen huutamista. Karjalaisyhteisössä katsotaan karjalaiseksi jokainen, joka omaa objektiivisen yhteyden karjalaisuuteen. Nykyisestä asuinalueesta tai suvun kielestä riippumatta jokainen on ihan yhtä karjalainen. Vuosikymmenien assimilaatiopolitiikan seurauksena moni nuori siirtokarjalaisten jälkeläinen ei

Karjalaisuus ei koskaan aiemmin ollut näyttäytynyt itselleni siinä valossa, että siitä voitaisiin kiusata ihmistä.

tiedä tai ymmärrä olevansa karjalainen. On myös ihmisiä, jotka eivät halua pitää itseään karjalaisina, vaikka sille olisikin perusteet. Itseidentifikaatioon perustuen tämäkin on täysin hyväksyttävää, sillä kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa ihmiselle identieettiä, jota tämä ei tahdo. Karjalaisuus ei myöskään sulje suomalaisuutta pois tai päinvastoin. Identiteetit ovat kokonaisia eikä kenenkään tarvitse laskea prosentteja, eikä yhden identiteetin tarvitse vähentää toista. Kielellinen, etninen tai kansallinen identiteetti tai kansalaisuus eivät ole sama asia eivätkä riipu toisistaan. Karjalaisilta vaaditaan kuitenkin julkisessa keskustelussa identiteettiin liittyviä määritelmiä, joita yhteisö ei itse jäseniltään vaadi. Karjalaisten olemassaolo omana suomalaisuudesta erillisenä kansanaan kielletään, meiltä kysellään Karjalan passia, karjalan kieli käsitetään Suomen itämurteeksi, eikä sen hädänalaista asemaa omana kielenään ymmärretä. Karjalan alueista ylläpidetään kummallista omistussuhdeajattelua eikä karjalaisten ymmärretä olevan nykypäivässä elävä yhteisö. Karjala alueena on ollut olemassa jo kauan ennen kansallisvaltioiden aikaa. Karjalaan kuuluvat Karjalankannas, Laatokan länsi- ja pohjoispuolella sijaitseva Laatokan Karjala, sen itäisin osa Raja-Karjala, nykyisen Suomen Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnat sekä Viena ja Aunus. Lisäksi karjalaisalueisiin kuuluvat erilliset Tverin, Tihvinän ja Valdain karjalaissaarekkeet Venäjällä. Olen sen koulujärjestelmän tuotos, jossa karjalaisuus on käyty yhdessä lauseessa. Kun oli sota, Karjalasta tuli evakkoja, joita saatettiin ylenkatsoa, mutta heidät kotiutettiin suomalaiseen yhteiskuntaan. Mitä minulta oli jäänyt ymmärtämättä? Loppujen lopuksi kyse ei ollut minun ymmärtämättömyydestäni vaan siitä, ettei koulujärjestelmä ollut kertonut minulle mitään. Yhteyttä kulttuuriin palauttavana karjalaisena saa jatkuvasti törmätä assimilaation ja karelianismin jättämiin jälkiin. Karjalaisuudesta käytävää keskustelua vä-

Identiteetit ovat kokonaisia eikä kenenkään tarvitse laskea prosentteja, eikä yhden identiteetin tarvitse vähentää toista.

Loppujen lopuksi kyse ei ollut minun ymmärtämättömyydestäni vaan siitä, ettei koulujärjestelmä ollut kertonut minulle mitään.

rittävät tänäkin päivänä karelianismi ja Suur-Suomi-aate. “Yksi kieli ja yksi mieli” -ideologialle rakennettu kansallisromantiikka pitää karjalaisia Suomen heimona ja tämän seurauksena karjalaiset kohtaavat jatkuvasti identiteettinsä ja etnisyytensä kyseenalaistamista, halveksuntaa ja vihapuhetta. Akateemisella kentällä nämä rakenteet ja ideologiat näkyvät siinä, että karjalaisuuden tutkimusta on vuosikymmenten ajan tehty suomalaisesta näkökulmasta suomalaisia varten. Karjalaisten tutkimuksen historiassa on tuotettu tietoa, jonka päälle tieteellisen tiedon rakentaminen vinouttaa kuvaa karjalaisuudesta. Suosituista lähteistä suuri osa on vanhoja ja osa jopa sisältää fasistisia ajatusmalleja. Omaa karjalaisuuttani tutkiskellessa ja keskusteluja karjalaisten asemasta käydessä halusin kääntää tätä vanhan tutkimustiedon kelkkaa omissa opinnoissani. Päätin tehdä kandidaatintyö-

ni kulttuurisesta omimisesta karjalaisaktivistien näkökulmasta. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt itseni käymästä useita keskusteluja liittyen kulttuuriseen omimiseen ja sen problematiikkaan. Karjalaisaktivistien näkökulma tutkimuksessani tuo äänen kuuluviin niiltä, joita ei ole aiemmin kuultu. Jokainen karjalaisuuteen liittyvä tutkimus, jossa meidän näkökulmamme otetaan huomioon vie karjalaisuuden kuvaa niille urille, joille se kuuluu. Karjalaisuuden vähättely ja määrittely ulkoa päin mitätöivät vähemmistön itsemäärittelyoikeuden. Se vie karjalaisilta osallisuuden heitä koskevassa tutkimuksessa. Vaikka monet karjalaiset ovat vuosien saatossa häivyttäneet karjalaista identiteettiään syrjinnän vuoksi ja sulautuneet suomalaisten sekaan, karjalaisuus ei ole kuollut. Nykypäivässä voimme vaikuttaa asenteisiin ja karjalaisyhteisössä tietysti toivomme, ettei kukaan sulje korviaan meiltä vain, koska ei halua ymmärtää.

Elokuva-arvio: Raya ja viimeinen lohikäärme

Teksti: Aasa Timonen

Fantasiatarina nykyajasta

lokuvissa ja TV -sarjoissa voi helposti nähdä, miten uudet yhteiskunnalliset ahdistuskohdat ja painepisteet nousevat esiin. Pelot kollektivismista 1950-1960 -luvun tieteisfiktiossa eivät syntyneet tyhjiössä, vaan kylmän sodan paineessa. Lähtökohtaisesti lapsille suunnatut animaatioelokuvat eivät ole tähän mikään poikkeus, ja Disney on 2010 -luvulla eri elokuvien kautta nostanut esiin teemoja niin eriarvoisuuden kuin monimuotoisuudenkin puolesta. Studion 59. elokuva Raya ja viimeinen lohikäärme kaivaa esiin uuden teeman, jota on käsitelty ja tullaan käsittelemään paljon elokuvissa. Raya ja viimeinen lohikäärme sijoittuu Kumandran fantasiamaailmaan, jonka inspiraationa ovat lukuisat Kaakkois-Aasian kulttuurit. Vuosisatoja sitten lohikäärmeet pelastivat Kumandran ihmiset toismaalliselta uhalta, mutta muuttuivat itse kiveksi. Kumandra hajosi lukuisiin valtioihin, jotka kaikki halajavat lohikäärmekiveä, näiden mahtavien olentojen taikuuden viimeistä ripettä. Kiven hajottua on sen vartijan tytär Raya (Kelly Marie Tran) kiertämässä maata, yrittäen löytää kiven kappaleita muista valtioista ja siten korjata Kumandran ennalleen. Matkalla hän kohtaa vanhan vihollisensa Namaarin (Gemma Chan), joukon värikkäitä hahmoja eri valtioista sekä maailman viimeisen lohikäärmeen, Sisun (Awkwafina).

Raya ja viimeinen lohikäärme ei keksi pyörää uudestaan. Siinä on ideoita paljon muista fantasiatarinoista käytettynä uudelleen, mutta se ei silti tunnu missään nimessä kliseiseltä tai vanhan toistolta. Tarinan sijoittaminen Kaakkois-Aasialaiseen kulttuuriperintöön antaa sille omanlaisensa identiteetin. Estetiikka, äänimaailma, flora ja fauna sekä kulttuuriset tavat saavat Rayan eroamaan tusinafantasiasta hienolla tavalla. Vaikka sama paluu aikaisempaan, parempaan status quoon on osa tarinan identiteettiä, on tapa jolla tämä saavutetaan myös virkistävän erilainen ja kaukana yksinkertaisesta “voita pahuuden armeija” -juonesta. Tämä liittyy myös aikaisemmin mainittuun ajankohtaiseen teemaan: maailma on rikki itsekkyyden, vainoharhaisuuden ja lyhytnäköisyyden takia ja ainoa tapa saada se korjattua on tehdä yhteistyötä ja luottaa taas toisiin. Maa on kuivunut ja ihmiset näkevät nälkää, perheet ovat hajalla ja vanhat kaunat estävät ketään löytämästä toimivaa ratkaisua tähän kriisiin. Hmm, mistäköhän tämä elokuva voisi kertoa? Se ei ole sulavaa, mutta Raya ja viimeinen lohikäärme tekee tällä teemalla jotain erittäin harvinaista ja yllättävää, joka saa sen toimimaan todella hyvin. Tähän päälle vielä valtansa huipulla olevan animaatiostudion taito, James Newton Howardin musiikit ja letkeä meno, niin kasassa on jälleen yksi klassikko Disneyn kokoillan animaatioelokuvien kirjastossa.

Sarjakuvia pohjoisesta

ohjois-Suomi on jo vuosikymmeniä ollut vireää sarjakuva-aluetta. Kemin sarjakuvapäivät on lakkautettu, mutta niillä oli tärkeä merkitys taiteenlajin kannalta. Nykyään Oulussa järjestetään vuotuiset festivaalit ja siellä toimii aktiivinen sarjakuvakeskus. Oulun sarjakuvaseura on kustantanut Harri Filpan tietokirjan 20 sarjakuvantekijää 26 sarjakuvateosta. Viimeksi mainittujen lukumäärä juhlistaa sitä, että Oulu on valittu kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2026. Suomalainen sarjakuva on jo pitkään elänyt taiteellista nousukautta. Sekä viihteeseen että taiteeseen keskittyneitä tekijöitä riittää ja siksi tällaisille esittelyille on tarvetta Internetin aikakaudellakin. Filpan kirja on kiehtova sikäli, että se on itsekin sarjakuvamuotoinen. Jokaiselta esitellyltä tekijältä on mukana näyte jostakin heidän teoksestaan. Filppa on piirtänyt kirjan kuvat ja hän on mukaillut tekijöiden tyylejä. Nämä ovat sitten antaneet hyväksyntänsä metodille.

Toivo

”

Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään”, laulaa Katri Helena iskelmähitissään. Maailmantapahtumien viimeaikaiset viileät tuulet ovat yrittäneet puhaltaa toivon kauas tähtitaivaisiin. Ken olisikaan uskonut, mitä tuleman pitää, kun kevät kihartui kylmälle kippuralle. Miten toivo kestää kolkoimmankin puhurin? Kuinka kietoa toivo tuulenkestävään Gore-Texiin? 12-henkisen perheen nuorin, oma mummoni, totesi aina: jos yhdellä toivoa on, sen kahdellatoista kertoa saamme, jos yhdellä toivottomuutta on, sen kahdellatoista jakaa voi. Toivo kulkee usein ajatuksissamme tiiviisti käsi kädessä toivottomuuden ja epätoivon kanssa. Kolmikon polkua voi kuitenkin johdatella valoisimmille poluille. Toivon tehtävänä ei ole olla ainoastaan ylitsepursuavaa positiivisuutta. Dynaamisena voimana toivo on vaativa, mutta armollinen. Toivon teho perustuu toivotun toiveen toteutumiseen. Toivo on elämänlangan punainen väri. Ja juuri siksi toivoa on aina olemassa. Toivo auttaa käsittelemään menneisyyden taakan, uskomaan valoisaan tulevaisuuteen ja elämään tässä hetkessä lämmöllä ja luottamuksella. Suurin merkitys

Teksti: Rami Nummi Kuten sopii odottaa, on taiteilijoiden, aiheiden ja tyylien kirjo laaja. Mukana on tekijöitä edesmenneestä kohutaiteilija Kalervo Palsasta sijaisopettajan arjesta kertovaan Riika Ruottiseen saakka. Puupäähatun ovat esitellyistä pokanneet Jii Roikonen (2005) ja nykytekijöiden kärkeen kuuluva Petteri Tikkanen (2020). Aiheet levittäytyvät yhteiskunnallisesta analyysista (Keijo Ahlqvistin Kaunakirja) elämän käännekohtiin (Mirjam Sumun Kuinka poikani katosi, Emilia Laatikaisen Kadonneet ja Harri Filpan Kuolema meidät erotti) ja huumoriin saakka. Sitä edustavat esimerkiksi Juha Vuorman Kaapuveikko ja Anu ja Jari Terhon Mukula. Mukana on myös historiallista, opetuksellista ja ihmissuhdesarjakuvaa. Kaikkiaan Filpan kirja on tervetullut lisä sarjakuvaa esittelevien tietoteosten joukkoon. Sen parissa perehtyneempikin lukija voi tehdä uusia löytöjä. Painokkaimmin kirjaa voi kuitenkin suositella sellaiselle henkilölle, joka ei juuri tunne suomalaista tuotantoa. Tästä varmasti jokainen löytää jotain, joka kiinnostaa.

Teksti: Kukka-Maaria Virta on tämän hetken tunteella, että juuri nyt on mahdollisuuksia selvitä, pärjätä ja voida hyvin. Usko mahdollisuuksiin kannustaa pitämään hyvää huolta itsestä, kehittymään ja saavuttamaan uusia tavoitteita. Kun realiteetit kietoutuvat tiiviisti toivoon, se auttaa toimimaan lempeämmin ja hyväksyvämmin. Toivo voi esiintyä dynaamisena elämänvoimavarana tai tunteena siitä, että elämänsiivet kantavat tuulisesta säästä huolimatta. Jatkuva, toimintaa kannatteleva perustoivo hoitaa erityisesti silloin, kun yksittäinen säde kokonaiskimpusta katkeaa: tuuli voi hetkeksi yltyä myrskyksi, mutta tyyntyy aina lopulta. Toivon ei yksin tarvitse kannatella koko maailman itkuja. Toivo on yksi osa elämän eri elementeistä ja ilmiöistä. Toivo tarvitsee tuekseen monia muitakin, esimerkiksi luottamuksen, turvan, ilon, onnen, uskon, rakkauden ja huolenpidon. Pelkkä lämmin puhe ei ylläpidä toivoa. Ihminen voi toivoa olevansa terve, mutta yksinään se ei riitä. Toivo ei ole ainoastaan tunne, vaan toimintaa ja suhdetta toisiin. Pienillä konkreettisilla teoilla voi rakentaa toivontaloa, jossa asuu lämpö ja rakkaus. Jo tuhansia vuosia sitten tiedettiin: ”Niin pysyvät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus.”

Kolme porilaista taiteilijaa

Teksti: Milla Hautaoja

Kolme porilaista taiteilijaa Paula Helinä, Raija Kuisma ja Juuso Leppälä ovat kolme porilaista, mutta erilaista, taiteilijaa. Pointin toimittaja Milla Hautaoja otti selvää taiteilijoiden taustasta, heidän kokemuksestaan Porista taiteen kaupunkina sekä siitä, millainen prosessi valmiin teoksen taustalla on.

Paula Helinän teoksia.

Paula Helinä Paula Soini, taiteilijanimeltään Paula Helinä, kuvailee itseään satunnaisesti esillä olleeksi, jonkin verran kouluttautuneeksi taiteilijatyypiksi. Hän on syntynyt Karjaalla vuonna 1981. Vuosia Helsingissä asuttuaan hän muutti vuonna 2011 Poriin. Paulan mukaan muutto oli äkillinen ja yllättävä, mutta looginen ratkaisu, koska Porissa asui uusi rakkaus, Paulan nykyinen elämänkumppani. Paula on valmistunut kuva- ja tekstiiliartesaani. Hän on suorittanut myös visuaalisten taiteiden laajan oppimäärän Porin taidekoulussa. Kuvataiteen lisäksi hän kirjoittaa runoja ja räppejä sekä toimii bändeissä ”Vittujengi” ja ”Error Error”. Paula tekee myös pehmoeläimiä ja nukkeja kierrätysmateriaaleista sekä piirtää kollaasitekniikoilla luonnoskirjoja, jotka ovat kuin yksittäisiä taideteoksia. Paula on toteuttanut useita seinämaalauksia rakennusten sisätiloihin. Hän on maalannut Helsingin Arabian katufestivaaleilla sähkökaapin, jota on ylläpitänyt korjailemalla jo vuodesta 2014. Paula on suunnitellut heijastimia hyväntekeväisyysprojektiin. Hän on pitänyt joitakin yksityisnäyttelyitä ja ollut mukana monissa yhteis- ja ryhmänäyttelyissä. Viimeisimmät näyttelyt ovat olleet yksityisnäyttely ”Kadotetut” Porin Anniksella kesäkuussa 2021 ja juuri päättynyt yhteisnäyttely Maisa Majakan kanssa Helsingissä Galleria Livessä. Teoksissa toistuvat villin spontaani jälki yhdistettynä herkkään ja harkittuun. Värimaailma on kirkkaan elinvoimaista. Hempeät sävyt luovat graafisia pintoja, joihin yhdistyy maalauksellista jälkeä ja päälleliimattuja elementtejä. Teoksissa on usein tekstiä. Paula uskookin taiteensa muistuttavan joiltakin osin sarjakuvia ja katutaidetta. Teoksissa toistuu jonkinlainen ahdistus. ”Itseironia on kantava voimani. Tyylini on tyttömäinen, mutta tietyllä tavalla rankka”, Paula kertoo. Harvat taiteilijat elättävät itsensä taiteellaan. Myös Paula kertoo tekevänsä iltasiivoustöitä. ”Ajattelen, että vapaus on minulle työn tekemistä harrastuksen tueksi (henkilöhahmoa sarjasta ”Girl Boss” lainaten).” Siivoustyö on inspiroinut Paulaa taiteessa. Inspiraatiota herättävät ympäristön monet ärsykkeet, kuten siivouskoneen lattialle jättämät vaahtojäljet, autokorjaamojen koneet ”idea machine” ja ”toolmaster”, öljytahrat lattioilla ja kahviautomaatin ”drip tray”. Paula kertoo myös keräilevänsä hylättyjä kauppalappuja, joista hänellä on suunnitteilla

teos ”Keittiötaidetta”. Porista taiteen tai taiteilijoiden kaupunkina ollaan montaa mieltä. Paula kokee Porin olleen taiteelleen mahdollistaja. Poriin muuttaessaan Paula oli töissä nuorten työpajalla, jossa hän pääsi tekemään seinämaalauksia ja toteuttamaan tilaustöitä. Porin puistotoimessa työskennellessään hän maalasi Kirjurinluodon lasten liikennepuiston sähkökaapit ja Äitiliinin mökin sisäpuolen. Paula oli töissä myös pienen jakson vuonna 2020 Porin taidemuseolla, jossa hän koki olevansa täysin omassa elementissään. Erityismainintana hän nostaa esille Porin mahtavan taidekoulun, joka on vielä Paulan valmistumisen jälkeenkin välittänyt useita seinämaalauspyyntöjä hänelle. Porin taidekoulu toimii hyvänä ponnahduslautana taiteilijoille, kun taas Kankaanpään taidekoulu kasvattaa Porissa vaikuttavien taiteilijoiden määrää. ”Koen että Pori antaa todella hyvät ja ainutlaatuiset mahdollisuudet lapsille ja nuorille taiteen aloittamiseen ja sen ylläpitämiseen. Uskon Porin olevan hyvä paikka taiteilijoille ja taideskene on täällä hyvin vahva. Olen kotiutunut Poriin, enkä kaipaa täältä pois”, Paula kertoo. Paulalla on oma työtila autotallissaan. Paulan teoksia löytyy hänen sivuiltaan www.p4h3.com sekä Instagram-profiilista @p4ulah3lina. Häneen voi ottaa yhteyttä somessa tai sähköpostilla paulamaalaa@gmail.com. 17

Raija Kuisma

Raija Kuisma on Nakkilassa lapsuutensa asunut ja nykyisin porilainen kuvataiteilija. Raija on käynyt Porin taidekoulua ja pätevöittänyt itseään erilaisilla kursseilla. Vaihto-oppilasaikana hän kävi taide- ja batiikkiopinnoissa ja innostui maalaamisesta sekä tekstiilitaiteesta. Raijan perhe on aina mahdollistanut hänen taiteen tekemisensä. Hän on saanut muutaman apurahan, mutta on muuten tehnyt taidetta aina omakustanteisesti. Raija on vienyt kuvataidenäyttelyitä Porin ystävyyskaupunkeihin Riikaan ja Ranskan Macoon sekä saanut pari pientä muutaman sadan euron apurahaa kaupungilta. Hän on tehnyt Porin kaupungin terveyskeskukseen Maantienkadulle kolme melko suurikokoista valokuvateosta lasille sekä yhden videoteoksen. Seuraava teos on tulossa uuteen Vähärauman kouluun. Työssä on kuusi lattialle sijoittuvaa lasille tulostettua valokuvateosta. Raija seuraa taiteessa unelmiaan. ”Taide on kokoaikaista kehittymistä, ei voi jäädä aloilleen. On niin paljon uusia mahdollisuuksia ja teknologioita, ajatuksia”, Raija kertoo. Raija järjestää ennen taiteen tekemistä aikaa ajattelulle. Teos alkaa ajatuksesta. Hänen taiteensa lähtökohtana on usein huoli tai ajatus jostakin, joka nyt on ja ehkä hetken päästä ei ole. Hän on tehnyt paljon ns. roskataidetta ajatuksella, että materialistinen maailma ei tarvitse uusia hyödykkeitä.

Tämä idealismi on kuitenkin myös säröillyt. Raija on materiaalikokeilija ja -innostuja. Hänen repertuaariinsa kuuluvat kierrätysmateriaalit, savi, lasi, valokuvaus ja maalaus. ”En suostu ajatukseen, että minun pitäisi pysyä tietyssä materiaalissa, koska se on ajan henki. En tee taidetta muiden ihmisten lähtökohdista”, Raija kertoo. Raijan taide on syntynyt hänen omista ajatuksistaan, intohimoistaan ja unelmistaan. Raija on aktiivinen näyttelyiden suhteen. Hänellä on ollut lukuisia omia näyttelyitä ja hän on ottanut osaa ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin sekä kotimaassa että ulkomailla. Raija on mukana erilaisten taideyhteisöjen toiminnassa jäsenenä kuten Porin Taiteilijaseurassa, valtakunnallisessa ammattijärjestö MUU ry:ssä, Suomen Lasitaiteilijoissa sekä Ornamossa. Paikallisten taiteilijoiden tapaaminen esim. näyttelyiden avajaisissa sekä ajatusten vaihto ja välillä yhteistyö ovat tärkeä osa yksinäisen taidetekemisen elävöittäjänä. Raijalla on työhuone Porissa Antikadulla, jonne on aina sopimalla mahdollisuus päästä näkemään hänen teoksiaan. Raijan töitä on esillä myös verkkokauppa TAIKO:ssa. Hänen teoksiaan on melko usein Porin taidelainaamossa, joka on Porin Kaupunginkirjaston kahvilassa. http://www.raijakuisma.fi

Juuso Leppälä Juuso Leppälä on Viljakkalassa vuonna 1981 syntynyt ja Tampereella nuoruutensa viettänyt porilainen taiteilija. Juuso on valmistunut kuvataiteilijaksi Kankaanpään taidekoulusta. Valmistumisensa jälkeen hän muutti Poriin. ”Paikka vaikutti kiehtovalta ja oli tarpeeksi tuntematonta aluetta minulle”, Juuso kertoo. Hän uskoo ihmisillä olevan jo syntyessään luontainen taipumus johonkin tai joihinkin aloihin. Taiteen ala valitsi Juuson jo varhain. Juuson mielestä Porin kaupunki tarjoaa mahdollisuuksia taiteen tekijöille. Keskustan tyhjissä liiketiloissa järjestetään tapahtumia, joissa yhdistyy eri taiteenlajit. Väinölässä vanhalla lyhytaaltoasemalla on veistospuisto sekä mahdollisuus järjestää marginaali- tai undergroundtapahtumia. Porissa toimii myös taiteilijayhdistyksiä ja monet taiteilijat toimivatkin yhteistyössä ja jopa yhteisissä työhuonekokonaisuuksissa. Toisinaan kaupunki on tarjonnut taiteilijoille hyvin edullisia työtiloja, joista Juuso on itsekin saanut nauttia. Juuso kuuluu yhdistykseen, joka on vuokrannut suurehkon tilan taiteilijoiden työhuoneiksi. Juuso maksaa vuokraa noin 5 neliön kokoisesta alueesta, johon mahtuu pöytä ja muutama hylly. Hän tekee taidettaan niin työhuoneellaan kuin kotonaankin. Aikaa vie myös yhdistystoiminta ja projektit taideporukalla. Taiteen tekemisen lisäksi Juuso on viime aikoina pitänyt taidepajoja nuorille ja aikuisille. Juuson taidetta on luonnehdittu tunnelmaltaan synkäksi, unenomaiseksi ja. Juuso näkee itse omat työnsä taidesarjakuvamaisina. Juuson tyyli on pikkutarkka eli työt eivät synny päivässä. Viime aikoina hän on tehnyt teoskokonaisuuksia piirtäen musteella pohjustetulle vanerilevylle ja käyttäen väreinä pastelliliituja sekä akvarellia. Vanerille tehtäessä pohjat sahataan, hiotaan, pohjamaalataan ja hiotaan jälleen. Teos alkaa idealla, johon Juuso hakee kuvia tuekseen. Lyijykynäluonnos on palasista rakentunut. ”Usein lisään sattumalta asioita kuviin. Taideprojekti on jonkinlaista ongelmanratkaisua, joka vaatii välillä asioiden muuttamista ja korvaamista uusilla”, Juuso kertoo. Juuso tekee tilaustöinä enimmäkseen mustepiirroksia tilaajan toiveiden mukaan. Hän on tehnyt veistoksellisia installaatioita, kortteja, kuvituksia, performansseja ja tapahtumia eri taideyhdistyksissä. Juuso tekee projekteja T.E.H.D.A.S. ry:n kanssa noin kerran vuodessa. Hän on saanut työskentelyapurahan sekä näyttelystipendin Porin Saskioilta. Juuso on pitänyt taidenäyttelyitä ja osallistunut ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Juuson töitä on ollut vuonna 2021 Porin taidemuseossa ja Porin Taidegraafikoiden Paja & Galleriassa. Juusolla on tahtoa menestyä taiteen saralla ja hän pyrkii keskittymään omiin projekteihinsa, vaikka utelias mieli kiinnostuukin helposti monista muista asioista. Juusoon voi olla yhteydessä sähköpostitse juusoleppal@gmail.com ja hänen työhuoneellaan saa tulla käymään. Instagramissa voi nähdä Juuson töitä @juuso_leppala.

Levytärpit

Teksti: Miko Vahekoski

DJ Sabrina the Teenage DJ - The Makin’ Magick II Album

Internet Housen kärkikastiin vuonna 2020 massiivisella Charmed järkäleellään noussut DJ Sabrina the Teenage DJ julkaisi totuttuun tyyliin joulukuussa jatko-osan vuoden 2017 debyytilleen. Tyylillisesti albumi mukaileekin esikuvaansa sokerisine koukkuineen ja tasoja toistensa päälle pinoilevine nostatuksineen. Kaksi tuntia vierähtää huomaamatta, kun DJ johdattelee kuulijaa loihtimansa kaaren läpi. Nostona kolossista esiteltäköön Being Alone -kappale, joka yllättää valtavalla määrällä käänteitä ja koukkuja.

Levyt Lil Ugly Mane - Volcanic Bird Enemy and the Voiced Concern

Kun Lil Ugly Mane, oikealta nimeltään Travis Miller, julkaisi edellisen kokopitkän albuminsa Volume 1: Flick Your Tongue Against Your Teeth and Describe the Present vuonna 2017 ilmaisivat useat sen kuulleet huolensa räppärin terveydentilasta. Nyt hän palaa entistä kiinnostavampana ja hyvin yllättävältä kantilta. Volcanic Bird Enemy and the Voiced Concern ei ole räppiä laisinkaan. Lil Ugly Mane tarjoilee albumillisen indie poppia ja psykedeliaa, mutta riisuttuna kaikesta lähes kaikesta riemukkaasta. Mutaiset loopit, rikkinäiset leikkikalut, upottavat kitarat ja kryptiset sanoitukset leimaavat tätä rujoudellaan riemastuttavaa albumia.

Parannoul / Asian Glow / sonhos tomam conta Downfall of the Neon Youth:

Globaali shoegaze-nuoriso on eristäytynyttä, turhautunutta ja etsii rakkautta vaikeiden aikojen keskellä. Kolme nuorta kentän lupausta liittoutuvat Downfall of the Neon Youthilla yhteen ja kurottelevat kuulijaa kohti digitalisoitujen kitaravallien keskeltä. Erityisen albumista tekee nimenomaan sen tapa yhdistellä jo hieman kulahtamisvaarassa olevaa shoegaze-tyyliä tuoreisiin lo-fi- sekä digi avant-garde -vaikutteisiin.

Leffatärpit

Teksti: Aasa Timonen

West Side Story (O: Steven Spielberg)

Spielberg ei ole kertaakaan yli 50 vuoden mittaisella urallaan tehnyt yhtäkään musikaalia. West Side Story on hänen ensimmäisensä ja samalla paras elokuvamusikaali, jota on tehty Hollywoodissa yli 20:een vuoteen. Klassinen musikaali ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä, laulut toimivat yhtä hyvin kuin aina ennenkin ja nuoret näyttelijät tekevät kautta linjan loistavaa työtä. West Side Story on ajaton tarina ja puhuttelee yhä 2020-luvulla teemoillaan.

The Last Duel (O: Ridley Scott)

Leffat

Ridley Scottin tehdessä historiallisia elokuvia on paha tietää mitä tulee saamaan eteensä. The Last Duel vaikutti mainoksien perusteella suhteellisen suoraviivaiselta keskiaika-leffalta. Lopputulos on kaikkea muuta. The Last Duel on Akira Kurosawan Rashomonia muistuttava palapeli jossa kolme hahmoa kertovat elokuvan tarinan omasta näkökulmastaan. Ritarin puoliso syyttää toista ritaria hirvittävästä rikoksesta ja asia voidaan ratkaista ainoastaan miekoilla. Jodie Comer loistaa elokuvan tähtenä, Adam Driver tekee vaikean roolin syytettynä ritarina ja Ben Affleck yllättää elokuvan tarvittavana keventävänä hahmona.

Munchen - Sodan uhka (O: Christian Shwochow)

Robert Harrisin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva kertoo Neville Chamberlainin (Jeremy Irons) yrityksestä saada Hitler luopumaan sodasta vuonna 1938. Nuori kääntäjä Legat (George MacKay) ajautuu Chamberlainin mukaan Muncheniin, kun hänen saksalainen opiskelijatoverinsa Hartmann (Jannis Niewöhner) aikoo keinoin minä hyvänsä saada tiedon Hitlerin hirviömäisyydestä englantilaisten tietoon. Poliittinen trilleri hyväuskoisuuden hinnasta ja toivon ja toiminnan ristiriitaisuudesta toimii erinomaisten näyttelijöidensä voimalla, MacKayn ja Niewöhnerin kemian ollessa kantava voima. Elokuvan Hitleriä näyttelee Ulrich Matthens, joka tunnettaan ehkä parhaiten roolistaan Josef Goebbelsina Perikadosta.

Spider-Man: No Way Home (O: Jon Watts)

Marvel Cinematic Universen Hämähäkkimies -leffat eivät ole juuri vakuuttaneet tähän mennessä. Kolmas kokeilu on kuitenkin paras tähän mennessä: suuri seikkailu, joka ei kaihda näyttää kuinka rankkaa, epäkiitollista ja kurjaa supersankarin osa on. Peter Parkerin yritys saada kaikki mitä hän haluaa päättyy kosmiseen katastrofiin ja virheiden korjaamisen hinta on korkeampi kuin hän uskaltaa ajatella. Tom Holland tekee samalla parhaan roolisuorituksensa nimikkosankarin roolissa.

Levyarvio: Ants From Up There

Teksti: Miko Vahekoski

Black Country, New Road Ants From Up There Ninja Tune 2022

nko rock kuollut? Tätä kysymystä on toisteltu enemmän tai vähemmän jo 90-luvulta lähtien. Viime vuosikymmenen aikana kysymys nousi esiin yhä useammin ja useammin julkisissa keskusteluissa, kun rap-ohitti sen kuunnelluimpana genrenä ja yhä kasvavasti häviävä määrä uusia yhtyeitä päätyi musiikkikentän keskiöön. 20-luvun käänteessä kuitenkin jotain tapahtui. Brexit ja levoton poliittinen ilmapiiri nosti Britanniassa mukanaan pintaan uuden aallon tyytymättömiä nuoria, joilla oli uutta sanottavaa koko genrestä. Black Midin ja Squidin kaltaiset yhtyeet tarkastelivat ympärillä kehittyvää tilannetta perin koukeroisen, elokuvallisen ja lyyrisen post-punkin keinoin. Tämän post-brexitiksikin nimitetyn aallon muusikot olivat kiinnostuneita monimutkaisesta kappaleenrakennuksesta, taitavasta soitannasta, poliittisesta vaikuttamisesta sekä kaaoksesta. Tähän kuvaan Black Country, New Road sopii mitä mainiommin. Seitsemän muusikon muodostama yhtye perustettiin vuonna 2018 jäseninään Tyler Hyde, Lewis Evans, Georgia Ellery, May Kershaw, Charlie Wayne, Luke Mark ja Isaac Wood. He löysivät tiensä internetin sydämeen jo toisella singlejulkaisullaan Sunglasses, joka on yhdeksän minuuttia kasvavaa intensiteettiä, dramaattista kuvastoa ja mielenkiintoista lyriikkaa. Ensimmäinen For the First Time pompautti yhtyeen kriitikoiden tutkille ja sai osakseen liudan positiivistä huomiota. Se tavoittaa post-Brexitin essenssin olematta kuitenkaan liian kaoottista ja keskittymällä sen sijaan upeiden elokuvasoundtrackmaisten kasvatusten luontiin. Tieto toisesta levystä saapui jo pian ensimmäisen jälkeen. Ensimmäinen singlelohkaisu: Chaos Space Marine povasi jo varsin erilaista julkaisua. Kappale kuulostaa yhdistelmältä Arcade Firen dramaattisia kliimakseja 70-lukulaiseen Gentle Giant -tyyliseen renessanssiprogeen. Vaikka yhtälö kuulostaakin auttamattoman kulahtaneelta, saa Black Country, New Road sen toimimaan vaivattomasti. Seuraavat singlet Bread Song ja Concorde jatkoivat 00-indien maalailevuuden yhdistelyä tarttuviin melodioihin ja huomaamattoman taitavaan soitantaan. Viimeinen single Snowglobes oli jälleen pitkä kappale, mutta tällä kertaa maltillisempi ja rauhallinen lähestyminen hitaisiin crescendoihin antaa

lyriikalle tilaa esittää tarinaa. Kappaleen mukana tuli tieto aikakauden väistymisestä: yhtyeen kitaristina, laulajana ja lyyrikkona toiminut Iisac Wood päätti jättää yhtyeen henkilökohtaisista syistä johtuen. Levyn odotus sai melankolisen alavireen. Samainen alavire on myös kuultavissa itse albumilla. Ennalta mainitut lyhyemmät kappaleet kuvastavat hyvin albumin alkupuolen melodista ja helposti lähestyttävää menoa. On ilahduttavaa huomata, kuinka tarttuvana yhtye osaa kappaleensa pitää vaikeista rakenteista ja musiikillisesta kokeilusta huolimatta. Kolme viimeistä kappaletta yksinään muodostavat albumin toisen puoliskoon. Seitsemänminuuttinen The Place Where He Inserted the Blade, Snow Globes ja huimat 12 minuuttia käsittävä Basketball Shoes päättävät albumin ilotulituksiin ja jäähyväisten tunnelmaan. Jo albumin alku on vahva, mutta sen päätös on äärimmäisen väkevä, intoa puhkuva ja tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti suhtautuva kolmen täsmäiskun sarja. The Place Where He Inserted the Blade on Hey Judeen verrattavissa oleva mukana laulettava melodia, joka kasvaa koossa mitä pidemmälle kappale etenee ja lopuksi tuntuu siltä kuin studiossa olisi yhtyeen lisäksi pieni kylällinen väkeä. Jo ennalta mainittu Snow Globes antaa hetken rauhoittumiseen, kun sen hypnoottinen melodia kulkee verkkaisesti eteenpäin houkutellen lisää instrumentteja mukaansa. Päätösraita Basketball Shoes on moniosainen matka läpi kaiken mitä yhtye on tähän mennessä luonut: hitaita nousuja, vauhdikkaita huippukohtia, maalailevaa lyriikkaa ja upeasti rakennettua tunnelmaa. Viimeinen Iisac Woodsin albumilla huudahtama “woo!” kappaleen lopussa tuntuu osuvalta lähdöltä hänelle kohti uusia haasteita. Black Country, New Road yhdessä muiden tuoreiden brittilupausten kanssa on kovaa vauhtia tekemästä rockista kiinnostavaa jälleen. On vain ajan kysymys koska valtavirta liikehdinnän huomaa ja olemme jälleen uuden musiikillisen murroksen edessä. Vaikka yhtye joutuukin jatkamaan eteenpäin yhtä jäsentä kevyempänä, olen silti varma että seuraavakin levy tulee rikkomaan odotuksia ja luomaan ennakkotapauksen tulevaisuuden musiikille. Ants From Up There laittaa kuulijansa pään pyörälle ja lähettää matkalle, josta ei ihan heti tullakaan takaisin.

Wanha ja wihainen

Kun kaikesta pitää loukkaantua

anhaa ja vihaista ärsyttää eniten se, miten nykyään loukkaannutaan kaikesta ja mitään ei saa enää sanoa. Nyt puhutaan sellaisista ihmisistä, jotka jaksavat loukkaantua siitä, jos vanhentuneita tuotteiden nimiä tai termejä uudistetaan ja loukkaannutaan niin jäätelöpuikon kuin suklaasuukkojenkin nimenmuutoksesta, Afrikan tähden uudistuneesta visuaalisesta ilmeestä ja siitä, että yritykset tukevat näkyvästi ihmisoikeustyötä erityisesti Pride-tapahtuman aikoihin. Isoon ääneen kailotetaan, miten ei enää koskaan tulla ostamaan ainuttakaan jäätelöpuikkoa, miten Afrikan tähdet poltetaan roviolla ja uhataan boikotoida kaikkia niitä yrityksiä, jotka ovat lähteneet tukemaan vähemmistöjen oikeuksia. Yrityksien tuotteista niin Juhlamokka kuin Karhukin saavat kyytiä, mutta kumma kyllä kukaan ei ilmoita luopuvansa suhteestaan Kelaan siitä huolimatta, että myös Kelan värit vaihtuvat kesäisin sateenkaareen. Loukkaantujien mukaan ollaan taas menty liian pitkälle ja ennen oli kaikki paremmin. Voi niitä kultaisia aikoja, jolloin naiset oltiin hiljennetty nyrkin ja hellan väliin ja homoja tai muunsukupuolisia ei ollut olemassakaan ja Suomi oli valkoinen. Kyllä kaiken maailman tasa-arvon ja ihmisoikeustyön kanssa on nyt menty jonkin näkymättömän rajan yli. Liian pitkälle ovat menneet niin leipäpussien logot, liikennemerkit, päivitetyt ammattinimikkeet kuin vanhemmuuslain entistä täsmällisemmät lakitermitkin. Puhumattakaan siitä, miten Sims 4 -peliin on tullut mahdollisuus valita hahmolleen kaiken muun lisäksi myös persoonapronomini, joka voi nyt entisen naisen tai miehen sijaan viitata myös

muunsukupuolisuuteen. Facebookissa taas pahoitettiin mieltä asiasta ja ilmoitettiin, että tästä loukkaavasta asiasta oltiin laitettu peliyhtiölle vihaista palautetta ja ellei asialle tehdä mitään, taitaa pelaaminen sitten loppua siihen. Vaikka itse voidaan edelleen tehdä vain hahmoja, jotka vastaavat naistai miessukupuoleen viittaaviin nimityksiin, on jo ajatus siitä, että kolmas tai neljäs vaihtoehto olisi olemassa, vain yksinkertaisesti liikaa. Kyllähän vähemmistöjen oikeudet nyt koskettavat ennen kaikkea cis-heteroita, joiden muutoksien vuoksi kokema mielipaha tietysti on tärkeämpää kuin toisten oikeus olla olemassa ja tulla hyväksytyksi omana itsenään. Kun sitä mielipahaa sitten mennään sosiaalisessa mediassa purkamaan kertomalla omia totuuksia siitä, miten ihmisoikeudet ja tasa-arvohömpötys ovat nyt menneet ylitse, niin tätä ulostuloahan ei saa kritisoida millään tavalla. Muuten ulistaan äänekkäästi siitä, miten kaiken muun lisäksi myös sananvapaus on menetetty, sillä mitään ei saa enää sanoa. Sananvapaus kun selvästi olisi ihanteellisesti sitä, että itse saa sanoa aivan mitä tahansa – ilman että kenelläkään muulla on oikeutta sanoa siihen yhtään mitään. Jos slurreja viljelevät kommentit poistetaan somealustalta tai niistä huomautetaan, on se sananvapauden loukkaamista, josta muistetaan loukkaantua välittömästi. Heteronormatiivisen yhteiskunnan selvästi koetaan roikkuvan hiuskarvan varassa kaaoksesta, kun siideripullon sateenkaarikuosillinen etikettikin saa ihmiset näkemään punaista ja kiroamaan pedon merkkiä, joka väistämättä syöksee koko ihmiskunnan sukupuuton kautta tuhoon. 23

pointti.lehti@gmail.com @pointtilehti Pointti - Porin ylioppilaslehti

Pointti 1/2022

Articles inside