a: Johanna Sipp Kuv ula
PÄÄKIRJOITUS Gabriel Korhonen päätoimittaja
on länsimaisen maailmankuvan kanS ynti nalta äärimmäisen olennainen termi. Synti erottaa hyvät ja pahat teot toisistaan, se on moraalisen ajattelun rajaviiva. Tai ainakin on ollut. Nykykielessä ja ajattelussa synti on saanut ristiriitaisen roolin. Syntinen on jotain “kiellettyä”, mutta haluttavaa. Lyhyen googlauksen perusteella voi todeta, että synnillä mainostetaan kaikkea suklaakakuista lakanoihin, televisiosarjoista koiriin. Tosiaan, löysin kennelin, joka mainostaa yhtä näyttelykoiraansa “syntisen hyvänä”. Koirien jalostamisessa ja koiranäyttelyissä on myös minun mielestäni jotain syntistä, mutta hyväksi tai haluttavaksi en karvakuonojen eugeniikkaa kutsuisi. Synnin haluttavuutta selittää ehkä osaltaan kristillisen arvomaailman rajoittavuus. Jos tatuoinnit, naapurin himoaminen ja jopa niin normaali asia kuin tritonuksen soittaminen nähdään syntisinä, tulee niistä myös paljon kiinnostavampia. Huomioitakoon että keskiajallakaan ketään ei poltettu roviolla tritonuksen takia, mutta vääristynyt käsitys tritonuksen syntisyydestä on tuottanut katolisesta inkvisitiosta irrallisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten Black Sabbathin nimikkokappaleen pelottelutarkoituksessa soitetun riffin.
man voiman pelossa. Tämä voi tuntua meille vieraalta, mutta väitän että musiikin pahuutta voi olla hyvin hedelmällistä käsitellä – tosin hieman kriittisemmistä näkökulmista. Musiikin toimiala osana kapitalistista markkinataloutta, musiikkikentän taiteilijakäsityksen yksipuolisuus, äänilevyjen tuotannon sekä musiikin striimaamisen ympäristövaikutukset, rodullistavat teemat ja kulttuurinen appropriaatio musiikissa ovat teemoja, jotka voisivat työllistää syntisen leiman lätkijöitä pitkään. Lehden ensimmäinen kirjoitus on taittaja Johanna Vapaavuoren runo Kaiken takana olet sinä, jonka jälkeen Taru Jäntti miettii tekstissään synnin käsitettä ja sen suhdetta musiikkiin. Aino Lyra taas tutkii saamelaisen joikun syntiseksi leimaamista. Jazzin paheellisuutta ja tämän diskurssin suhdetta sen koettuun rodulliseen taustaan käsitellään Sonja Kaipaisen kolumnissa. Leevi Madetojan alkoholismia ja sen vaikutuksia hänen työkykyynsä taas valotetaan Sasha Mäkilän artikkelissa. Vilma Malmgren haastatteli musiikkitieteen opiskelijoita heidän kokemuksistaan koronakeväästä ja lehden emeritustaittaja Jukka Parkas kirjoitti arvostelun Juha Torvisen ja Susanna Välimäen toimittamasta kirjasta Musiikki ja luonto: Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella.
Musiikki on nähty kirkon piirissä usein ennemmin ylistämisen kuin synnin välineenä, mutta hyvä esimerkki musiikin moraalisesta sensuroinnista on yhä käytössä olevat “Parental Advisory” tai “explicit content” -tarrat ja -tagit. 1980- ja 1990-luvuilla pelättiin, että musiikki saattaa tehdä lapsista joko saatananpalvojia, narkomaaneja tai seksuaalisesti arveluttavia. Musiikin pahuuden vaikutusta lapsiin yritettiin silloin rajata, ja monissa uskonnollisissa suuntauksissa musiikkia kulutetaan nykyäänkin joko hyvin valikoivasti tai ei ollenkaan korkeamS Y N K O O P P I // 3
