JOIUSTA

Teksti: Aino Lyra

Sana joiku tulee pohjoissaamenkielises tä verbistä juoigat (suom. joikata), ja se viittaa yleensä nimenomaan pohjoissaamelaiseen vokaalimusiikkiperinteeseen. Kaikissa yhdeksässä elossa olevassa saamen kielessä on omat sanansa kyseisen kulttuurin vokaalimusiikkiperinteelle ja sen esittämiselle. Pohjoissaameksi joikataan luohti, inarinsaamelaisessa perinteessä livđataan livđe ja kolttasaamelaista leu´ddia leudataan (Ranta & Kanninen, 2019). Vuolle taas tarkoittaa luulajansaamelaista, vuolie eteläsaamelaista (Hilder, 2012) ja luvvjt kiltinänsaamelaista perinteistä vokaalimusiikkia (Jouste, 2017).

Saamelaisia vokaalimusiikkiperinteitä yhdistää se, että ilmaisun välineenä toimii ihmisääni (Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Eri perinteet voivat kuitenkin poiketa toisistaan paljonkin, esimerkiksi musiikin rakenteen, tekstin roolin ja merkityksen tai äänen värin osalta (esim. Jouste 2017 & 2011; Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Ihmisen ei sanota joikaavan joikua, vaan joiun kohteen, yleensä ihmisen, eläimen tai paikan (Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Pohjoissaamelaisessa perinteessä joiun melodia riittää viittaamaan joiun kohteeseen, eikä sanoja välttämättä tarvita (Valkeapää, 1972). Saamelaisen kulttuurin ja kirjallisuuden tutkijan Harald Gaskin mukaan joikua ei myöskään omista se, joka joikaa, vaan se, joka joikataan (Gaski, 1999). jana ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu Nils-Aslak Valkeapää, taiteilijanimeltään Áillohaš (1943–2001), kuvailee joikua Ylen Ailluhas-ohjelmassa vuonna 1972:

Joikuhan on meidän, siis saamelaisten, kansan musiikkia. Sen lisäksi, että sen tehtävä on toimia musiikkina, sillä on myöskin toinen tehtävä, ja se on sellainen sosiaalinen käyntikortti, tai miten sen nyt luonnehtisi. Kysymys on nimittäin siitä, että me emme joikaa ainoastaan sen takia, että se olisi jotakin musiikkia, vaan se on myöskin tapamme kontaktoida keskenämme. Me yleensä joikaamme jostakin ihmisestä, me joikaamme siis jonkun ihmisen. Ja se tarkoittaa sitä, että me silloin muistamme tätä ihmistä henkilönä, sellaisena kuin hän on (Valkeapää, 1972).

Joiku ei ole vain musiikkia, se on myös kieli, muotokuva (Länsman, 2020) ja tapa muistaa. Ylen televisiohaastattelussa vuonna 1976 Valkeapää huomauttaa, että esimerkiksi televisio-ohjelmissa joikaaminen on haastavaa, koska silloin “pitää kuvitella itsensä johonkin toiseen tilanteeseen ja toisiin oloihin ja muistaa mielessään sitten täällä jossakin muualla niitä asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka ovat musiikin ohella tämän joikumusiikin aineksia” (Valkeapää, 1976).

Nils-Aslak Valkeapää muistetaan erityisesti saamelaisen musiikkiperinteen uudistajana ja saamelaisen kulttuurin esiintuojana, jonka laaja taiteellinen tuotanto kattaa niin joikumusiikkia, runoja, näytelmiä ja kaunokirjallisuutta kuin

Nils-Aslak Valkeapää Unkkajärven turvekodalla Kaijukan lapinkylässä vuonna 1964. Kuva: Martti Linkola

kuvataidettakin sekä niin kutsutun Lintusinfonian, Goase Duššen. Hänen musiikkituotannossaan kohtaavat perinteinen joiku, runous, modernit instrumentit, kansanmusiikki ja jazz. Hänellä oli myös tärkeä rooli toisten saamelaistaiteilijoiden innoittajana ja tukijana. Valkeapää oli mukana perustamassa ensimmäistä alkuperäiskansojen taide- ja kulttuurifestivaalia Davvi Šuvvaa ja saamelaisen musiikin ja kirjallisuuden DAT-kustantamoa. Hän myös toimi Alkuperäiskansojen Maailmanneuvoston projektikoordinaattorina. (Gaski, 2015; Lindfors, 2008.)

1960-luvulla, kun Nils-Aslak Valkeapää oli parikymppinen, oli joikuperinne vaarassa kadota kokonaan. Elettiin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioiden saamelaisiin kohdistaman assimilaatio- eli sulauttamispolitiikan karuimpia vuosia. Sulauttamisesta ei Suomessa ollut virallisia säädöksiä, toisin kuin esimerkiksi Norjassa, mutta kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansallisvaltion tavoittelu oli johtanut myös Suomessa ankaraan kieli- ja kulttuuripolitiikkaan, jonka yhtenä rankimmista muodoista voidaan Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -kirjan kirjoittajien Kukka Rannan ja Jaana Kannisen mukaan pitää 1940-1990-luvuilla toimineita asuntolakouluja, joissa saamelaislapset opetettiin häpeämään omia juuriaan, äidinkieltään ja kulttuuriaan. Omat lapset haluttiin säästää samalta nöyryytykseltä, jonka vanhemmat olivat suomalaisen yhteiskunnan taholta kokeneet, eivätkä saamen kieli ja kulttuuri enää välttämättä periytyneet seuraavalle sukupolvelle (Ranta & Kanninen, 2019).

Kristillinen kirkko oli demonisoinut joiun jo satoja vuosia aikaisemmin. Kristinuskon vaikutus ulottui Saamenmaalle 1000-luvulta alkaen, ja kirkkojen rakentaminen Lappiin alkoi 1500-luvulla, mutta koska papisto harvoin viihtyi Lapin karuissa oloissa, kirkoissa saarnattiin yleensä vain tärkeimpinä juhlapyhinä. RuotsiSuomen alueella asuvien saamelaisten järjestelmällinen käännytystyö alkoi vuonna 1686 kuningas Kaarle XI:n käskystä. Saamelaisten oli kuolemanrangaistuksen uhalla “lopetettava

epäjumalien palvonta” ja alettava tunnustamaan luterilaista uskoa (Ranta & Kanninen, 2019). Pappeja joiun voima pelotti, joten se tuomittiin synniksi samoin kuin luonnonuskonnon harjoittaminen ja rummun käyttö.

Kristinuskon kanssa samoihin aikoihin levisi Lappiin suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten trokarien mukana myös viinakauppa, ja viinan kiroja koetti sinnikkäästi kitkeä erityisesti Ruotsin Lapissa ja Tornionjokilaaksossa vaikuttanut pappi Lars Levi Laestadius (1800–1861). Myöhemmin lähinnä luterilaisena pappina ja saarnamiehenä tunnettu Laestadius oli myös muun muassa kasvitieteilijä, kirjailija ja saamelaisten mytologian tutkija. Hänen äitinsä oli saamelainen ja isänsä ruotsalaista pappisukua. Saarnoissaan Laestadius tuomitsi paitsi viinanjuonnin myös joikaamisen kovin sanoin, ja Laestadiuksen seuraajat, jotka myöhemmin muodostivat Lapissakin nopeasti kasvaneen lestadiolaisen herätysliikkeen, omaksuivat tuon näkemyksen (Ranta & Kanninen, 2019).

Ailluhas-televisio-ohjelmassa Valkeapää kertoo, että vielä 1960-luvulla joiku käsitettiin yleisesti ”pirun ääneksi ihmisessä eli siis synniksi” erityisesti niillä alueilla, joilla uskonto ja herätysliikkeet vaikuttivat voimakkaasti. Valkeapäälle oli sanottu, että joikaamisesta joutuu helvettiin (Valkeapää, 1972).

1960-luvulla nuori saamelaissukupolvi, johon myös Valkeapää kuului, alkoi kritisoida voimakkaasti valtion harjoittamaa pakkosuomalaistamista ja taistella saamelaiskulttuurin puolesta, mikä tarkoitti myös joiun ympärille rakentuneen stigman purkamista. Saamen kielet ja kulttuurit alkoivat seuraavien vuosikymmenten aikana sinnikkään työn ansiosta taas hitaasti elpyä ja samalla suhtautuminen niihin muuttua. Vuonna 1972 Valkeapää totesi Ylen televisiohaastattelussa: “No nyt siitä (helvettiin tuomitsemisesta) on sentään yli kymmenen vuotta, ja minä olen vain joikannut, ja ei minua tällä hetkellä kukaan, ei ole ainakaan tullut sanomaan, että sinä olet menossa helvettiin sen takia, että sinä joikaat.” (Valkeapää, 1972)

Toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, Suomessa valtio tai kirkko ei ole pyytänyt saamelaisilta anteeksi harjoittamaansa assimilaatiopolitiikkaa. Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi esitti oman anteeksipyyntönsä vuonna 2012, mutta hänellä ei ollut kirkolliskokouksen tukea, eikä anteeksipyyntö näin ollen ollut kirkon virallinen lausunto (Niittyvuopio, 2021; Alaluusua, 2012). Suomi ei myöskään ole ratifioinut YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimusta 169, jonka pyrkimyksenä on taata “alkuperäis- ja heimokansoille oikeus niiden oman identiteetin ja elämäntavan säilyttämiseen” (Oktavuohta: Ainoa alkuperäiskansa Euroopan unionissa).

Eivätkä anteeksi pyydettävät asiat ole mitään kaukaista historiaa. Yhä edelleen Suomi järjestelmällisesti rajoittaa perinteisten saamelaisten elinkeinojen harjoittamista, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana on Suomen oikeuslaitos toistuvasti sortanut saamelaisten itsemääräämisoikeutta toimien vastoin Saamelaiskäräjien ja YK:n rotu-

syrjinnän vastaisen komitean linjausta saamelaismääritelmää koskien (Ranta & Kanninen, 2019). Epäaitoja saamenpukuja (pohjoissaameksi gákti) ja lakkeja näkee edelleen matkamuistomyymälöiden hyllyillä, mainonnassa ja vielä vuonna 2016 Kiasmassa, ja vaikka kulttuurisesta appropriaatiosta onneksi jo puhutaan, ei silti aina ymmärretä, mikä tekee esimerkiksi pilailupuodin saamelaispukua muistuttavan asun käytöstä loukkaavaa (ks. esim. Laiti, 2016a-c; Aikio, Länsman, Alajärvi & Aikio, 2015; Näkkäläjärvi, 2016; Massa, 2015).

Valtaväestön ymmärtämättömyyden ja sen aiheuttamien kiistojen taustalla on yleensä tiedon puute tai jopa haluttomuus ottaa vastaan tietoa. Etnomusikologi Thomas R. Hilderin mukaan saamelainen musiikki, olipa se sitten joikua, räppiä, jazzia, rockia, punkia tai jotain aivan muuta, “tarjoaa työkalun vastustaa valtion harjoittamaa assimilaatiopolitiikkaa, maiden riistoa ja rajojen luomista, tukien kielen, identiteetin ja luontoon perustuvan kosmologian elvyttämistä ja antaen saamelaisille välineen edustaa itseään paikallisilla, kansallisilla ja kansainvälisillä areenoilla” (Hilder, 2012). Musiikki voi luoda tilaa dialogille antamalla paitsi keinon sanoittaa omia kokemuksia ja tunteita, myös tarjoamalla mahdollisuuden kuunnella ja oppia, mikä toivottavasti luo pohjaa ymmärrykselle.

Se, että musiikilla on voima muuttaa vallitsevia asenteita ja että siitä on olosuhteiden pakosta tullut protestia, ei tietenkään tarkoita, että se olisi vain sitä. Nils-Aslak Valkeapään mukaan kyse on ennen kaikkea ajatuksen vapaudesta: “Se (joiku) on myöskin protestia, mutta lähinnä kuitenkin kysymys on vapaudesta ajatella niin kuin itse kukanenkin tahtoo kyseisestä asiasta, kyseisestä aiheesta, mahdollisesti jostakin ihmisestä” (Valkeapää, 1972).

Aikio, Kaisa; Länsman, Kaija; Alajärvi, Martta & Aikio, Anne (2015). “Likaiset lappalaiset, sekö myy maailmalla?” – Visit Finlandin mainosvideo suututtaa. Yle. Julkaistu 17.9.2015. https://yle.fi/ uutiset/3-8312073 Luettu 13.2.2021.

Alaluusua, Kari (2012). Piispa pyysi anteeksi saamelaisilta. Julkaistu 8.2.2012 seurakuntien verkkomediassa Rauhan tervehdys. https://rauhantervehdys.fi/2012/02/piispa-pyysi-anteeksisaamelaisilta/ Luettu 7.2.2021.

Gaski, Harald (2015). Nils-Aslak Valkeapää – nöyrä saamelaisääni maailmassa. Julkaistu Lásságámmi-säätiön verkkosivuilla 4.6.2015. https:// www.lassagammi.no/nils-aslak-valkeapaa-noyrasaamelaisaani-maailmassa.5765816-315484.html Luettu 7.2.2021.

Gaski, Harald (1999). The Secretive Text: Yoik Lyrics as Literature and Tradition. Nordlit, Vol. 3, 3–27.

Hilder, Thomas R. (2012). Repatriation, Revival and Transmission: The Politics of Sámi Musical Heritage. Ethnomusicology Forum, 21:2, 161–179.

Jouste, Marko (2017). Historical Skolt Sami Music and Two Types of Melodic Structures in Leu´dd Tradition. Folklore. Vol. 68, 69–84.

Jouste, Marko (2011). Tullâčalmaaš kirdâččij ‘tulisilmillä lenteli’: Inarinsaamelainen 1900-luvun alun musiikkikulttuuri paikallisen perinteen ja ympäröivien kulttuurien vuorovaikutuksessa. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Akateeminen väitöskirja.

Laiti, Petra (2016a). Meanwhile in Finland. Blogiteksti. Julkaistu 9.5.2016. https://petralaiti. com/2016/05/09/meanwhile-in-finland/ Luettu 13.2.2021. Laiti, Petra (2016b). Meanwhile in Kiasma. Blogiteksti. Julkaistu 10.9.2016. https://petralaiti.com/2016/09/10/meanwhile-inkiasma/ Luettu 13.2.2021.

Lindfors, Jukka (2008). Ailu Valkeapää toi joiun julkisuuteen. Yle Elävä Arkisto. Julkaistu 19.2.2008. https://yle.fi/aihe/ artikkeli/2008/02/19/ailu-valkeapaa-toi-joiun-julkisuuteen Luettu 6.2.2021.

Länsman, Hildá (2020). Haastattelu artikkelissa Hildá Länsman on kasvanut joiun voimaan. Toimittaja Päivi Leino. Julkaistu 6.2.2020. Yle. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/06/joikukiellettiin-syntina-mutta-naiset-eivat-suostuneetluopumaan-nyt Luettu 13.2.2021.

Massa, Silja (2015). Mikä loukkaa eniten missin epäaidossa saamelaispuvussa? Helsingin Sanomat. Julkaistu 5.12.2015. https://www.hs.fi/kulttuuri/ art-2000002870812.html Luettu 13.2.2021

Niittyvuopio, Erva (2021). “Tahdon sanoutua irti ja pyytää anteeksi noita rikkomuksia…”. Julkaistu 3.2.2021. Blogikirjoitus Oulun hiippakunnan verkkosivuilla. https://www.oulunhiippakunta.fi/ blogit/tahdon-sanoutua-irti-ja-pyytaa-noita-rikkomuksia-anteeksi/ Luettu 7.2.2021.

Näkkäläjärvi, Pirita (2016). Lumi Accessories pahoittelee epäaidon saamelaispäähineen käyttöä – “Meillä on paljon opittavaa saamelaisuudesta”. Yle. Julkaistu 19.8.2016. https://yle.fi/uutiset/3-9105966 Luettu 13.2.2021.

Oktavuohta: Saamelaistietoa opetukseen. Ainoa alkuperäiskansa Euroopan Unionissa. https:// www.oktavuohta.com/alkuperaeiskansa Luettu 5.2.2021.

Ranta, Kukka & Kanninen, Jaana (2019). Vasta-

tuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S.

Valkeapää, Nils-Aslak (1972). Haastattelu Ylen Ailluhas-televisio-ohjelmassa. Katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa. Julkaistu 7.4.1972. https:// areena.yle.fi/1-50164094 Katsottu 7.2.2021.

Valkeapää, Nils-Aslak (1976). Haastattelu Ylen televisio-ohjelmassa. Katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa. Julkaistu 13.3.1976. https://areena.yle. fi/1-50141562 Katsottu 7.2.2021.