Opus 142: Musiikki ja Synti by Synkooppi-lehti

OP. 142

1/ 2021

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN YLIOPISTO

1/ 2021

Sisällys op. 142 MUSIIKKI & SYNTI

3 4

PÄÄKIRJOITUS Gabriel Korhonen

RUNO

KAIKEN TAKANA OLET SINÄ Johanna Vapaavuori

MUSIIKILLA VIESTIMISEN VALTA JA VASTUU Taru Jäntti

JOIUSTA Aino Lyra

44. VUOSIKERTA Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikki-tieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Gabriel Korhonen TOIMITUSSIHTEERI Vilma Malmgren AD Johanna Vapaavuori KIRJOITTAJAT 1/2021 Jukka Parkas, Sonja Kaipainen,

KOLUMNI

SADAN VUODEN TAIVAL PAHEIDEN PESÄSTÄ HIENOSTON SALONKIIN Sonja Kaipainen

”JUMALAN AVULLA ABSOLUTISTIKSI!”

Vilma Malmgren, Taru Jäntti, Johanna Vapaavuori, Aino Lyra & Sasha Mäkilä KANSIKUVA Johanna Vapaavuori OIKOLUKU Maija Moilanen & toimituskunta

Sasha Mäkilä TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa

https://synkooppilehti.wordpress.fi

VUOSI ZOOMISSA Vilma Malmgren

tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 €

KIRJA-ARVOSTELU

MUSIIKKI JA LUONTO: SOIVA KULTTUURI YMPÄRISTÖKRIISIN AIKAKAUDELLA Jukka Parkas

ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 74 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia 2021 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

a: Johanna Sipp Kuv ula

PÄÄKIRJOITUS Gabriel Korhonen päätoimittaja

on länsimaisen maailmankuvan kanS ynti nalta äärimmäisen olennainen termi. Synti erottaa hyvät ja pahat teot toisistaan, se on moraalisen ajattelun rajaviiva. Tai ainakin on ollut. Nykykielessä ja ajattelussa synti on saanut ristiriitaisen roolin. Syntinen on jotain “kiellettyä”, mutta haluttavaa. Lyhyen googlauksen perusteella voi todeta, että synnillä mainostetaan kaikkea suklaakakuista lakanoihin, televisiosarjoista koiriin. Tosiaan, löysin kennelin, joka mainostaa yhtä näyttelykoiraansa “syntisen hyvänä”. Koirien jalostamisessa ja koiranäyttelyissä on myös minun mielestäni jotain syntistä, mutta hyväksi tai haluttavaksi en karvakuonojen eugeniikkaa kutsuisi. Synnin haluttavuutta selittää ehkä osaltaan kristillisen arvomaailman rajoittavuus. Jos tatuoinnit, naapurin himoaminen ja jopa niin normaali asia kuin tritonuksen soittaminen nähdään syntisinä, tulee niistä myös paljon kiinnostavampia. Huomioitakoon että keskiajallakaan ketään ei poltettu roviolla tritonuksen takia, mutta vääristynyt käsitys tritonuksen syntisyydestä on tuottanut katolisesta inkvisitiosta irrallisia kulttuurisia ilmiöitä, kuten Black Sabbathin nimikkokappaleen pelottelutarkoituksessa soitetun riffin.

man voiman pelossa. Tämä voi tuntua meille vieraalta, mutta väitän että musiikin pahuutta voi olla hyvin hedelmällistä käsitellä – tosin hieman kriittisemmistä näkökulmista. Musiikin toimiala osana kapitalistista markkinataloutta, musiikkikentän taiteilijakäsityksen yksipuolisuus, äänilevyjen tuotannon sekä musiikin striimaamisen ympäristövaikutukset, rodullistavat teemat ja kulttuurinen appropriaatio musiikissa ovat teemoja, jotka voisivat työllistää syntisen leiman lätkijöitä pitkään. Lehden ensimmäinen kirjoitus on taittaja Johanna Vapaavuoren runo Kaiken takana olet sinä, jonka jälkeen Taru Jäntti miettii tekstissään synnin käsitettä ja sen suhdetta musiikkiin. Aino Lyra taas tutkii saamelaisen joikun syntiseksi leimaamista. Jazzin paheellisuutta ja tämän diskurssin suhdetta sen koettuun rodulliseen taustaan käsitellään Sonja Kaipaisen kolumnissa. Leevi Madetojan alkoholismia ja sen vaikutuksia hänen työkykyynsä taas valotetaan Sasha Mäkilän artikkelissa. Vilma Malmgren haastatteli musiikkitieteen opiskelijoita heidän kokemuksistaan koronakeväästä ja lehden emeritustaittaja Jukka Parkas kirjoitti arvostelun Juha Torvisen ja Susanna Välimäen toimittamasta kirjasta Musiikki ja luonto: Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella.

Musiikki on nähty kirkon piirissä usein ennemmin ylistämisen kuin synnin välineenä, mutta hyvä esimerkki musiikin moraalisesta sensuroinnista on yhä käytössä olevat “Parental Advisory” tai “explicit content” -tarrat ja -tagit. 1980- ja 1990-luvuilla pelättiin, että musiikki saattaa tehdä lapsista joko saatananpalvojia, narkomaaneja tai seksuaalisesti arveluttavia. Musiikin pahuuden vaikutusta lapsiin yritettiin silloin rajata, ja monissa uskonnollisissa suuntauksissa musiikkia kulutetaan nykyäänkin joko hyvin valikoivasti tai ei ollenkaan korkeamS Y N K O O P P I // 3

Kaiken takana olet sinä

Metsässä kasvaa silmä. Se on vettynyt jo kauan ja on valmis ottamaan jonkun sisäänsä. Märkään huomaansa, poistamaan huolet ja pelot. Kaiken, joka kalvaa ja syö. Tarjoamaan turvaa, vaikka onkin hapan ja haisee teräkseltä. Pistelevän kirpeältä, kuin nuoret havunneulaset sateen jälkeen.

Muotoni on vaaleanvihreä punertavan harmaalla kankaalla. Hämärä laskeutuu ja hämärään minä astelen. Kimalteleva kuu syö itseään enkä näe eteeni. Silmiensä takana kantaa hän varustusta, jonka on valmis ottamaan käyttöönsä aina tarpeen tullen. Kova kiiltävä levy, tuntuu kumealta. Onkohan se metallia, joka ei ruostu.

Huhuilen metsälle eikä se vastaa. Miksi vastaisi, ethän edes ole täällä kanssani. Varjot toistelevat reittejään ja kaatuvat ylleni hellästi. Asetun makuulle, raajani tummuvat tottumuksesta. Kilkahteleva havina kaikuu puiden latvoissa, kohotetut ajatuksesi kenties. Ne eivät palaa maahan, vaikka maasta ovatkin kasvaneet.

4 // S Y N K O O P P I

Silmä kasvattaa seittiä ympärilleen, se on valmis kuromaan itsensä umpeen. Kuulet itsesi muualla etkä jää paikoillesi.

Runo & kuvitus: Johanna Vapaavuori S Y N K O O P P I // 5

Musiikilla viestimisen valta ja vastuu

Teksti: Taru Jäntti

len ollut monesti tekemisissä esittäviä taiteita koskevien eettisten kysymysten kanssa pitkän teatteritaustani varrella. Kirjoitin kandidaatintutkielmani teatterin kyvystä tavoittaa ja ilmentää transsendentaalisia ominaisuuksia (pääasiassa keskiajan filosofiasta periytyvä käsite, jolla tarkoitetaan perimmäisiä ominaisuuksia, joita eri näkemysten mukaan voivat olla muun muassa oleva, ykseys, totuus ja kauneus). Tutkielmassa jäi kuitenkin käsittelemättä aiheen vastapuoli, eli taiteenlajin kyky tavoittaa ja ilmentää yhtä lailla pahuutta. Mikään ilmiö ei ole absoluuttisen hyvä tai vapaa negatiivisista ilmiöistä. Se, mikä voi saada aikaan hyvää ja toimia välineenä hyvän saavuttamiseksi, voi yhtä lailla tuottaa vääryyttä. Tämä ajatus tuli mieleeni, kun minulta kysyttiin tekstiä, joka liittyisi tämän lehden teemaan musiikki ja synti. Vaikka musiikki on muodoltaan ja perusolemukseltaan erilainen taiteen ja kulttuurin muoto kuin teatteri, ovat samat teemat sovellettavissa myös siihen. Lisäksi synti on mielestäni kiinnostava käsite liitettäväksi näin yleismaailmalliseen aiheeseen. En itse teologian opiskelijana ajattele, että uskonnolliset käsitteet toimisivat vain uskonnon kontekstissa, koska uskonnot pohjimmiltaan käsittelevät universaaleja kysymyksiä. Synnin käsitteeseen liittyy suoraan myös pahuuden käsite, joka ei ole sidoksissa tiettyyn uskontoon. Siispä tässä tekstissä pohdin sitä, miten musiikki voi saada aikaan pahaa ja kuka on vastuussa sen aiheuttamisesta.

// S Y N K O O P P I

Synnistä, etiikasta ja toimijuudesta Synnin käsitteen määritelmää ei varsinaisesti ole olemassa uskonnollisen kontekstin ulkopuolella. Arkikielessä voidaan käyttää syntiä ja sanan johdannaisia vaihtelevasti eri yhteyksissä, mutta sanan merkitys ja juuri löytyvät uskonnoista sekä niiden opinkappaleista. Kristinuskossa synti on määritelmällisesti jotain, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Myös muissa uskonnoissa on samantyyppisiä synnin käsitteitä. Synnin käsite voidaan kuitenkin muuntaa myös yleismaailmalliseksi keskustelunaiheeksi. Uskontojen jumalat edustavat usein universaaleja hyviä ominaisuuksia – totuutta, oikeutta, hyvyyttä, kauneutta. Jos synti kääntää ihmisen pois näistä, voisi sen ajatella johtavan ihmistä kohti pahuutta ja vääryyttä. Jumalan ja synnin käsitteen rinnastaminen oikean ja väärän käsitteisiin kääntää fokuksen kohti uskonnollisesti sitoutumatonta etiikkaa. Luterilaisen opin mukaan synti jaetaan perisyntiin ja tekosyntiin, joista ainakin perisynti todennäköisesti on tuttu käsite monille. Perisyntiopin mukaan ihminen on syntiinlankeemuksessa turmeltunut ja hänen olemustaan hallitsee Jumalan vastainen asenne, josta pahat teot eli tekosynnit kumpuavat. Siispä synti voidaan nähdä joko ihmisen luonteenomaisena pahuutena, jota vastaan on jatkuvasti taisteltava, tai sitten yksittäisinä pahoina tekoina. Täysin oma keskustelunsa on, pitääkö perisynnin ajatus ylipäätään paikkaansa. Aatehistoriasta löy-

tyy lukuisia kuuluisien filosofien vastakkaisia näkemyksiä siitä, onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha (esimerkiksi klassinen kiista Hobbes versus Rousseau). Pitäydyn tässä kirjoituksessa näkemään pahuuden tietoisesti valittuina tekoina, sillä henkilökohtaisesti pidän kyseistä näkemystä eettiseen keskusteluun hedelmällisempänä lähtökohtana.

tisessä keskustelussa helpointa lähestyä nimenomaan taiteen ja viestinnän eettisten kysymysten kautta. Musiikki pelkkänä äänenä tai säveltaiteena on mielestäni moraalin kannalta vaikeammin hahmotettava aihe, mutta sen sijaan taiteeseen ja viestintään liittyvät kontekstin, kielen, yhteiskunnan ja lain aspektit tuovat musiikin hyvin selkeästi etiikan ja moraalin kentälle.

Musiikin eettisyyttä pohdittaessa on olennaista kysyä, ketkä ovat toimijoita suhteessa musiikkiin. Luonnollisesti musiikintekijät, kuten muusikot, säveltäjät, sanoittajat, musiikkiyhtiöiden työntekijät ynnä muut sellaiset ovat toimijoita musiikkiin liittyvissä moraalisissa kysymyksissä. Toisaalta myös kuluttajat, kuten kuka tahansa keikkalipun ostaja, Spotifyn kuuntelija tai vaikkapa artistin someseuraaja on toimija ja käyttää valtaa tässä kontekstissa. Esimerkiksi jokainen musiikin kuuntelija vaikuttaa siihen, mikä musiikki saa tilaa ja kuunteluaikaa kaikissa niissä arjen foorumeissa, joilla musiikkia ylipäätään kulutetaan.

Viestintään liittyy aina vallankäyttö ja sitä kautta myös vastuu. Mahdollisuus käyttää viestinnän kanavaa antaa automaattisesti valtaa päättää esimerkiksi viestin sisällöstä, sävystä ja kohdentamisesta. Lisäksi viestin vastaanottajalla on tulkintaan liittyvä vastuu, mutta tämä korostuu julkisessa keskustelussa usein liikaa. Viestin lähettäjän tai välittäjän vastuuta ei voi mitätöidä argumentilla vääränlaisesta vastaanotosta.

Eettisten toimijoiden etsiminen on olennaista mitä tahansa alaa koskevassa keskustelussa. Olivat oikean ja väärän asiantuntijat sitten kirkon tai akateemisen etiikan edustajia, he eivät välttämättä tunne niitä kysymyksiä, jotka liittyvät kunkin toimialan substanssiosaamiseen. Etiikan tutkija ei välttämättä voi ottaa tyhjentävästi kantaa siihen, mitkä maatalouden tuotantokeinot ovat parhaita ympäristön hyvinvoinnin kannalta tai missä menee mallien väärän kohtelun raja muotimaailmassa. Kysymysten ratkaisuun tarvitaan myös kyseisten alojen asiantuntijoita. Ja mikä olennaisinta, sama pätee toisin päin. Jokaisen erityisosaamisalan, kuten musiikin, edustajia tulisi haastaa pohtimaan oman toimintansa vaikutuksia niin hyvässä kuin pahassa. Käytännön teot ovat kuitenkin aina itse tekijöiden, eivät eettisten komiteoiden käsissä.

Sanoitukset vallankäytön näkökulmasta Taiteen ja viestinnän muotona musiikkia on eet-

Jo aiemmin mainitut musiikkialan toimijat ovat kaikki vastuussa omasta viestinnästään ja sen vastuullisuudesta musiikin parissa. Musiikin esittämisen konteksti, live-tilanteisiin tai musiikkiin liitettävä kuvamateriaali tai vaikka muusikon lehtihaastattelu musiikin sisällöstä ovat kaikki kanavia, joissa viestin välittäjät käyttävät valtaa. Yhtenä selkeänä vallankäytön muotona näen musiikin sanoitukset. Sanoitukset ovat kiinteä osa musiikkia. Samalla ne kuuluvat viestinnällisesti kielen, eivät säveltaiteen, kategoriaan. Kielenkäytön eettisyys on olennainen osa yhteiskunnallisen toiminnan arviointia, ja aihe on ollut paljon esillä julkisuudessa. Ikuiset kiistat sananvapauden rajoista osuvat tässä asian ytimeen. Perustuslaki turvaa Suomessa sananvapauden, mutta sitä ei voi käyttää ristiriidassa muiden perustavaa laatua olevien oikeuksien kanssa. Sanat voivat rikkoa yksilön tai ihmisryhmän oikeuksia vastaan tai kiihottaa fyysisiin tekoihin näitä oikeuksia vastaan. Asiaa voi tarkastella myös lain kirjaimen ulkopuolelta. Kaikissa maailman valtioissa ei tunnusteta samoja oikeuksia sananvapauden tai muun suhteen, mutta kestääkö alistava, loukkaava tai uhkaileva kielenkäyttö koskaan eettistä tarkastelua? S Y N K O O P P I - L E H T I //

Kuvitus: Johanna Vapaavuori 8

// S Y N K O O P P I

Musiikin suhteen on esimerkkejä, joissa räikeisiin vääryyttä tekeviin sanoituksiin on puututtu. Esimerkiksi Blurred Lines -kappaleesta nousi vuonna 2013 globaali kohu, jossa vaadittiin seksuaalista suostumusta hyvin kyseenalaisesti esittävää kappaletta boikotoitavaksi. Sanoituksissa näkyi valitettavan yleinen asenne naisiin ja seksiin, johon Metoo-ilmiökin on tarttunut. Haitallisia rakenteita on kuitenkin havaittavissa sanoituksissa myös paljon laajemmin ja usein niin paljon huomaamattomampina, ettei niihin voida tarttua samanlaisella voimalla. Sanallisella viestinnällä on valtaa rakentaa tai kyseenalaistaa vallitsevia representaatioita. Median suhteen on ollut viime aikoina esillä kysymys siitä, miten marginalisoidut ihmiset koskaan pääsevät esiin, jos media ei nosta heitä esiin sillä perusteella, että he eivät ole ajankohtaisia. Kuitenkin yksi ilmiselvä syy ajankohtaisuuden puuttumiseen on medianäkyvyyden puuttuminen. Naistenlehden päätoimittajalla tai television talk show’n tuotantoryhmällä on valta päättää, kuka saa näkyä ja kuka ei. Perusteluksi ei riitä, että joku ulkopuolinen ei ole ensin tehnyt päätöstä heidän puolestaan oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta käytännössä. Sama periaate koskee myös musiikkia. Sanoitukset eivät pelkästään heijasta ympäröivää todellisuutta, vaan ne voivat pitää yllä haitallisia ajatusrakenteita. Rap-sanoitusten naiskuvaa on esimerkiksi kyseenalaistettu vuosikausia, mutta artistit perustelevat kirjoituksiaan edelleen sillä, että ne kuvaavat heidän omaa elämänpiiriään tai sitten että kyseessä olisi jonkinlainen vitsi tai liioittelu. Kuitenkin sanoituksissa on tehty tietoinen päätös pitää kiinni vallitsevista valtarakenteista, eikä esimerkiksi suoraan kyseenalaistaa sitä tai esittää vaihtoehtoista ajattelutapaa. Kuten jo aiemmin todettu, sanat ovat tekoja, ja niiden käyttö on vallankäyttöä, joka ei ole vapaa moraalisesta paheksunnasta, jos teon voidaan katsoa olevan väärin.

Väistämätön vastuu Musiikki tarjoaa aiheen moniin keskusteluihin oikeasta ja väärästä. Se, mitä olen ensisijaisesti halunnut nostaa esiin, on musiikin väistämätön yhteys eettisiin kysymyksiin. Olen omaan makuuni liian usein lukenut tai kuullut teoksen sisällön kyseenalaistukseen vastauksen: ”Se on taidetta” tai vielä useammin ”Se on vain viihdettä”. Kulttuurin tuottamisessa on vallalla ajatusmalleja eettisestä vapaudesta, koska luova prosessi ja sen lopputulos nähdään tärkeämpinä kuin eettisyys. Viihteeksi kategorisoidun kulttuurin kohdalla tämä on vielä yleisempää, mutta samalla vaarallisempaa, koska taiteeksi tai viihteeksi luokiteltujen teosten merkittävä ero on usein vastaanottajan ajatusten kyseenalaistaminen ja haastaminen tai tämän puute. Itse peräänkuuluttaisinkin nimenomaan vastuullisempaa viihdettä ennen kuin päädytään kiistelemään taiteen ilmaisuvapaudesta. Musiikki tai mikään muukaan taide ei ole olemassa pelkästään tarkastellakseen ympäröivää todellisuutta tai ottaakseen siihen kantaa ulkopuolelta. Musiikki luo todellisuutta, kumpuaa siitä ja on osa sitä. Mikäli teos vahvistaa sellaisia ilmiöitä tai rakenteita, jotka ovat loukkaavia, hyökkääviä tai alistavia, se on voitava asettaa eettisen tarkastelun kohteeksi. Pelkän taiteen käsitteen taakse piiloutuminen on löysää argumentointia ja vastuun pakenemista. Musiikin avulla voidaan tehdä hyvän lisäksi paljon pahaa. Musiikki itsessään ei ole syntiä, mutta sen kautta voidaan satuttaa, eikä tuomitseminen silloin ole synti-sanaa käyttävien uskonnollisten yhteisöjen vastuulla. Vastuu musiikillisen vallan käyttämisestä on musiikkiyhteisöllä – musiikin asiantuntijoilla, tekijöillä ja kuuntelijoilla – itsellään.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

Joiusta Teksti: Aino Lyra

ana joiku tulee pohjoissaamenkielises tä verbistä juoigat (suom. joikata), ja se viittaa yleensä nimenomaan pohjoissaamelaiseen vokaalimusiikkiperinteeseen. Kaikissa yhdeksässä elossa olevassa saamen kielessä on omat sanansa kyseisen kulttuurin vokaalimusiikkiperinteelle ja sen esittämiselle. Pohjoissaameksi joikataan luohti, inarinsaamelaisessa perinteessä livđataan livđe ja kolttasaamelaista leu´ddia leudataan (Ranta & Kanninen, 2019). Vuolle taas tarkoittaa luulajansaamelaista, vuolie eteläsaamelaista (Hilder, 2012) ja luvvjt kiltinänsaamelaista perinteistä vokaalimusiikkia (Jouste, 2017).

jana ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu Nils-Aslak Valkeapää, taiteilijanimeltään Áillohaš (1943–2001), kuvailee joikua Ylen Ailluhas-ohjelmassa vuonna 1972: Joikuhan on meidän, siis saamelaisten, kansan musiikkia. Sen lisäksi, että sen tehtävä on toimia musiikkina, sillä on myöskin toinen tehtävä, ja se on sellainen sosiaalinen käyntikortti, tai miten sen nyt luonnehtisi. Kysymys on nimittäin siitä, että me emme joikaa ainoastaan sen takia, että se olisi jotakin musiikkia, vaan se on myöskin tapamme kontaktoida keskenämme. Me yleensä joikaamme jostakin ihmisestä, me joikaamme siis jonkun ihmisen. Ja se tarkoittaa sitä, että me silloin muistamme tätä ihmistä

Saamelaisia vokaalimusiikkiperinteitä yhdistää se, että ilmaisun välineenä toimii ihmisääni (Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Eri perinteet voivat kuitenkin poiketa toisistaan paljonkin, esimerkiksi musiikin rakenteen, tekstin roolin ja merkityksen tai äänen värin osalta (esim. Jouste 2017 & 2011; Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Ihmisen ei sanota joikaavan joikua, vaan joiun kohteen, yleensä ihmisen, eläimen tai paikan (Oktavuohta: Saamelaismusiikki). Pohjoissaamelaisessa perinteessä joiun melodia riittää viittaamaan joiun kohteeseen, eikä sanoja välttämättä tarvita (Valkeapää, 1972). Saamelaisen kulttuurin ja kirjallisuuden tutkijan Harald Gaskin mukaan joikua ei myöskään omista se, joka joikaa, vaan se, joka joikataan (Gaski, 1999). Joikuperinteen uudistajana, monipuolisena taiteili10

// S Y N K O O P P I

henkilönä, sellaisena kuin hän on (Valkeapää, 1972).

Joiku ei ole vain musiikkia, se on myös kieli, muotokuva (Länsman, 2020) ja tapa muistaa. Ylen televisiohaastattelussa vuonna 1976 Valkeapää huomauttaa, että esimerkiksi televisio-ohjelmissa joikaaminen on haastavaa, koska silloin “pitää kuvitella itsensä johonkin toiseen tilanteeseen ja toisiin oloihin ja muistaa mielessään sitten täällä jossakin muualla niitä asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka ovat musiikin ohella tämän joikumusiikin aineksia” (Valkeapää, 1976). Nils-Aslak Valkeapää muistetaan erityisesti saamelaisen musiikkiperinteen uudistajana ja saamelaisen kulttuurin esiintuojana, jonka laaja taiteellinen tuotanto kattaa niin joikumusiikkia, runoja, näytelmiä ja kaunokirjallisuutta kuin

Nils-Aslak Valkeapää Unkkajärven turvekodalla Kaijukan lapinkylässä vuonna 1964. Kuva: Martti Linkola

kuvataidettakin sekä niin kutsutun Lintusinfonian, Goase Duššen. Hänen musiikkituotannossaan kohtaavat perinteinen joiku, runous, modernit instrumentit, kansanmusiikki ja jazz. Hänellä oli myös tärkeä rooli toisten saamelaistaiteilijoiden innoittajana ja tukijana. Valkeapää oli mukana perustamassa ensimmäistä alkuperäiskansojen taide- ja kulttuurifestivaalia Davvi Šuvvaa ja saamelaisen musiikin ja kirjallisuuden DAT-kustantamoa. Hän myös toimi Alkuperäiskansojen Maailmanneuvoston projektikoordinaattorina. (Gaski, 2015; Lindfors, 2008.)

voidaan Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -kirjan kirjoittajien Kukka Rannan ja Jaana Kannisen mukaan pitää 1940-1990-luvuilla toimineita asuntolakouluja, joissa saamelaislapset opetettiin häpeämään omia juuriaan, äidinkieltään ja kulttuuriaan. Omat lapset haluttiin säästää samalta nöyryytykseltä, jonka vanhemmat olivat suomalaisen yhteiskunnan taholta kokeneet, eivätkä saamen kieli ja kulttuuri enää välttämättä periytyneet seuraavalle sukupolvelle (Ranta & Kanninen, 2019).

1960-luvulla, kun Nils-Aslak Valkeapää oli parikymppinen, oli joikuperinne vaarassa kadota kokonaan. Elettiin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioiden saamelaisiin kohdistaman assimilaatio- eli sulauttamispolitiikan karuimpia vuosia. Sulauttamisesta ei Suomessa ollut virallisia säädöksiä, toisin kuin esimerkiksi Norjassa, mutta kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansallisvaltion tavoittelu oli johtanut myös Suomessa ankaraan kieli- ja kulttuuripolitiikkaan, jonka yhtenä rankimmista muodoista

Kristillinen kirkko oli demonisoinut joiun jo satoja vuosia aikaisemmin. Kristinuskon vaikutus ulottui Saamenmaalle 1000-luvulta alkaen, ja kirkkojen rakentaminen Lappiin alkoi 1500-luvulla, mutta koska papisto harvoin viihtyi Lapin karuissa oloissa, kirkoissa saarnattiin yleensä vain tärkeimpinä juhlapyhinä. RuotsiSuomen alueella asuvien saamelaisten järjestelmällinen käännytystyö alkoi vuonna 1686 kuningas Kaarle XI:n käskystä. Saamelaisten oli kuolemanrangaistuksen uhalla “lopetettava S Y N K O O P P I - L E H T I //

epäjumalien palvonta” ja alettava tunnustamaan luterilaista uskoa (Ranta & Kanninen, 2019). Pappeja joiun voima pelotti, joten se tuomittiin synniksi samoin kuin luonnonuskonnon harjoittaminen ja rummun käyttö. Kristinuskon kanssa samoihin aikoihin levisi Lappiin suomalaisten, ruotsalaisten ja norjalaisten trokarien mukana myös viinakauppa, ja viinan kiroja koetti sinnikkäästi kitkeä erityisesti Ruotsin Lapissa ja Tornionjokilaaksossa vaikuttanut pappi Lars Levi Laestadius (1800–1861). Myöhemmin lähinnä luterilaisena pappina ja saarnamiehenä tunnettu Laestadius oli myös muun muassa kasvitieteilijä, kirjailija ja saamelaisten mytologian tutkija. Hänen äitinsä oli saamelainen ja isänsä ruotsalaista pappisukua. Saarnoissaan Laestadius tuomitsi paitsi viinanjuonnin myös joikaamisen kovin sanoin, ja Laestadiuksen seuraajat, jotka myöhemmin muodostivat Lapissakin nopeasti kasvaneen lestadiolaisen herätysliikkeen, omaksuivat tuon näkemyksen (Ranta & Kanninen, 2019). Ailluhas-televisio-ohjelmassa Valkeapää kertoo, että vielä 1960-luvulla joiku käsitettiin yleisesti ”pirun ääneksi ihmisessä eli siis synniksi” erityisesti niillä alueilla, joilla uskonto ja herätysliikkeet vaikuttivat voimakkaasti. Valkeapäälle oli sanottu, että joikaamisesta joutuu helvettiin (Valkeapää, 1972). 1960-luvulla nuori saamelaissukupolvi, johon myös Valkeapää kuului, alkoi kritisoida voimakkaasti valtion harjoittamaa pakkosuomalaistamista

// S Y N K O O P P I

ja taistella saamelaiskulttuurin puolesta, mikä tarkoitti myös joiun ympärille rakentuneen stigman purkamista. Saamen kielet ja kulttuurit alkoivat seuraavien vuosikymmenten aikana sinnikkään työn ansiosta taas hitaasti elpyä ja samalla suhtautuminen niihin muuttua. Vuonna 1972 Valkeapää totesi Ylen televisiohaastattelussa: “No nyt siitä (helvettiin tuomitsemisesta) on sentään yli kymmenen vuotta, ja minä olen vain joikannut, ja ei minua tällä hetkellä kukaan, ei ole ainakaan tullut sanomaan, että sinä olet menossa helvettiin sen takia, että sinä joikaat.” (Valkeapää, 1972) Toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, Suomessa valtio tai kirkko ei ole pyytänyt saamelaisilta anteeksi harjoittamaansa assimilaatiopolitiikkaa. Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi esitti oman anteeksipyyntönsä vuonna 2012, mutta hänellä ei ollut kirkolliskokouksen tukea, eikä anteeksipyyntö näin ollen ollut kirkon virallinen lausunto (Niittyvuopio, 2021; Alaluusua, 2012). Suomi ei myöskään ole ratifioinut YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimusta 169, jonka pyrkimyksenä on taata “alkuperäis- ja heimokansoille oikeus niiden oman identiteetin ja elämäntavan säilyttämiseen” (Oktavuohta: Ainoa alkuperäiskansa Euroopan unionissa). Eivätkä anteeksi pyydettävät asiat ole mitään kaukaista historiaa. Yhä edelleen Suomi järjestelmällisesti rajoittaa perinteisten saamelaisten elinkeinojen harjoittamista, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana on Suomen oikeuslaitos toistuvasti sortanut saamelaisten itsemääräämisoikeutta toimien vastoin Saamelaiskäräjien ja YK:n rotu-

syrjinnän vastaisen komitean linjausta saamelaismääritelmää koskien (Ranta & Kanninen, 2019). Epäaitoja saamenpukuja (pohjoissaameksi gákti) ja lakkeja näkee edelleen matkamuistomyymälöiden hyllyillä, mainonnassa ja vielä vuonna 2016 Kiasmassa, ja vaikka kulttuurisesta appropriaatiosta onneksi jo puhutaan, ei silti aina ymmärretä, mikä tekee esimerkiksi pilailupuodin saamelaispukua muistuttavan asun käytöstä loukkaavaa (ks. esim. Laiti, 2016a-c; Aikio, Länsman, Alajärvi & Aikio, 2015; Näkkäläjärvi, 2016; Massa, 2015).

kyse on ennen kaikkea ajatuksen vapaudesta: “Se (joiku) on myöskin protestia, mutta lähinnä kuitenkin kysymys on vapaudesta ajatella niin kuin itse kukanenkin tahtoo kyseisestä asiasta, kyseisestä aiheesta, mahdollisesti jostakin ihmisestä” (Valkeapää, 1972).

Valtaväestön ymmärtämättömyyden ja sen aiheuttamien kiistojen taustalla on yleensä tiedon puute tai jopa haluttomuus ottaa vastaan tietoa. Etnomusikologi Thomas R. Hilderin mukaan saamelainen musiikki, olipa se sitten joikua, räppiä, jazzia, rockia, punkia tai jotain aivan muuta, “tarjoaa työkalun vastustaa valtion harjoittamaa assimilaatiopolitiikkaa, maiden riistoa ja rajojen luomista, tukien kielen, identiteetin ja luontoon perustuvan kosmologian elvyttämistä ja antaen saamelaisille välineen edustaa itseään paikallisilla, kansallisilla ja kansainvälisillä areenoilla” (Hilder, 2012). Musiikki voi luoda tilaa dialogille antamalla paitsi keinon sanoittaa omia kokemuksia ja tunteita, myös tarjoamalla mahdollisuuden kuunnella ja oppia, mikä toivottavasti luo pohjaa ymmärrykselle. Se, että musiikilla on voima muuttaa vallitsevia asenteita ja että siitä on olosuhteiden pakosta tullut protestia, ei tietenkään tarkoita, että se olisi vain sitä. Nils-Aslak Valkeapään mukaan

S Y N K O O P P I - L E H T I //

Lähteet: Aikio, Kaisa; Länsman, Kaija; Alajärvi, Martta & Aikio, Anne (2015). “Likaiset lappalaiset, sekö myy maailmalla?” – Visit Finlandin mainosvideo suututtaa. Yle. Julkaistu 17.9.2015. https://yle.fi/ uutiset/3-8312073 Luettu 13.2.2021. Alaluusua, Kari (2012). Piispa pyysi anteeksi saamelaisilta. Julkaistu 8.2.2012 seurakuntien verkkomediassa Rauhan tervehdys. https://rauhantervehdys.fi/2012/02/piispa-pyysi-anteeksisaamelaisilta/ Luettu 7.2.2021. Gaski, Harald (2015). Nils-Aslak Valkeapää – nöyrä saamelaisääni maailmassa. Julkaistu Lásságámmi-säätiön verkkosivuilla 4.6.2015. https:// www.lassagammi.no/nils-aslak-valkeapaa-noyrasaamelaisaani-maailmassa.5765816-315484.html Luettu 7.2.2021. Gaski, Harald (1999). The Secretive Text: Yoik Lyrics as Literature and Tradition. Nordlit, Vol. 3, 3–27. Hilder, Thomas R. (2012). Repatriation, Revival and Transmission: The Politics of Sámi Musical Heritage. Ethnomusicology Forum, 21:2, 161– 179. Jouste, Marko (2017). Historical Skolt Sami Music and Two Types of Melodic Structures in Leu´dd Tradition. Folklore. Vol. 68, 69–84. Jouste, Marko (2011). Tullâčalmaaš kirdâččij ‘tulisilmillä lenteli’: Inarinsaamelainen 1900-luvun alun musiikkikulttuuri paikallisen perinteen ja ympäröivien kulttuurien vuorovaikutuksessa. Tampereen yliopisto. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Akateeminen väitöskirja. Laiti, Petra (2016a). Meanwhile in Finland. Blogiteksti. Julkaistu 9.5.2016. https://petralaiti. com/2016/05/09/meanwhile-in-finland/ Luettu 13.2.2021. 14

// S Y N K O O P P I

Laiti, Petra (2016b). Meanwhile in Kiasma. Blogiteksti. Julkaistu 10.9.2016. https://petralaiti.com/2016/09/10/meanwhile-inkiasma/ Luettu 13.2.2021. Lindfors, Jukka (2008). Ailu Valkeapää toi joiun julkisuuteen. Yle Elävä Arkisto. Julkaistu 19.2.2008. https://yle.fi/aihe/ artikkeli/2008/02/19/ailu-valkeapaa-toi-joiun-julkisuuteen Luettu 6.2.2021. Länsman, Hildá (2020). Haastattelu artikkelissa Hildá Länsman on kasvanut joiun voimaan. Toimittaja Päivi Leino. Julkaistu 6.2.2020. Yle. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/06/joikukiellettiin-syntina-mutta-naiset-eivat-suostuneetluopumaan-nyt Luettu 13.2.2021. Massa, Silja (2015). Mikä loukkaa eniten missin epäaidossa saamelaispuvussa? Helsingin Sanomat. Julkaistu 5.12.2015. https://www.hs.fi/kulttuuri/ art-2000002870812.html Luettu 13.2.2021 Niittyvuopio, Erva (2021). “Tahdon sanoutua irti ja pyytää anteeksi noita rikkomuksia…”. Julkaistu 3.2.2021. Blogikirjoitus Oulun hiippakunnan verkkosivuilla. https://www.oulunhiippakunta.fi/ blogit/tahdon-sanoutua-irti-ja-pyytaa-noita-rikkomuksia-anteeksi/ Luettu 7.2.2021. Näkkäläjärvi, Pirita (2016). Lumi Accessories pahoittelee epäaidon saamelaispäähineen käyttöä – “Meillä on paljon opittavaa saamelaisuudesta”. Yle. Julkaistu 19.8.2016. https://yle.fi/uutiset/3-9105966 Luettu 13.2.2021. Oktavuohta: Saamelaistietoa opetukseen. Ainoa alkuperäiskansa Euroopan Unionissa. https:// www.oktavuohta.com/alkuperaeiskansa Luettu 5.2.2021. Ranta, Kukka & Kanninen, Jaana (2019). Vasta-

tuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S. Valkeapää, Nils-Aslak (1972). Haastattelu Ylen Ailluhas-televisio-ohjelmassa. Katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa. Julkaistu 7.4.1972. https:// areena.yle.fi/1-50164094 Katsottu 7.2.2021. Valkeapää, Nils-Aslak (1976). Haastattelu Ylen televisio-ohjelmassa. Katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa. Julkaistu 13.3.1976. https://areena.yle. fi/1-50141562 Katsottu 7.2.2021.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

Teksti: Sonja Kaipainen Kuvitus: Johanna Vapaavuori

Kolumni

Sadan vuoden taival paheiden pesästä hienoston salonkiin

ämyisä, huoliteltu ravintolasali illan hämärtyessä. Osuutensa tekevät himmeä valaistus, siistit pöydät ja lämpimät värit, mutta tunnelman tärkeimmästä tekijästä on turha kiistellä. ”I fall in love too easily, I fall in love too fast”, laulaa Chet Baker hunajaisella äänellään. Herkkää teemaa seuraa Bakerin kaihoisa trumpettisoolo, joka leijailee höyhenen lailla kompin henkäysten päällä. Silkkaa romantiikkaa! Perinteisellä, amerikkalaisella taustajazzilla on keskivertokuulijalle rauhoittava, tunnelmallinen vaikutus. Jazz huokuu ylellisyyttä ja hienostunutta nostalgiaa. Perinteisellä jazzilla on toisinaan kuitenkin harmillisesti leima jonkinlaisena eliitin musiikkina. Vannoutuneimmat niin kutsutut jazzpuristit ajattelevat edelleen vain ja ainoastaan perinteisen bop-perustaisen jazzin olevan oikeaa (ja objektiivisesti hyvää) musiikkia. Tilanne on joskus ollut täysin vastakkainen – vielä 100 vuotta sitten länsimaisen taidemusiikin eliitti piti jazzia turmeltuneena, syntisenä ja rappiollisena musiikkina, joka suorastaan pilkkasi taidemusiikin pyhiä muotorakenteita. Mikä sitten tekee – tai ainakin teki – jazzmusiikista syntistä? Riippuu tietenkin siitä, keneltä kysyy. Synnillä on yhtä monta merkitystä kuin on maailmankatsomuksiakin. 16 // S Y N K O O P P I

Esimerkiksi 30-luvulla natsit pitivät jazzia rappiollisena, koska sitä soittivat tummaihoiset muusikot. Kuten tiedämme, jazzmusiikin rodulliset juuret ovat olleet ongelma monille muillekin. Pekka Jalkasen väitöskirja Alaska, Bombay ja Billy Boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla (1989) piirtää edelleen oivallisesti 20-luvun suomalaista ajankuvaa. Tässä kolumnissa esiintyvät lainaukset ovat kyseisestä teoksesta. Suomessa jazz näyttäytyi kuplivalla 20-luvulla valtakunnallisessa diskursissa melkoisen syntisenä ja turmiollisena musiikkina. Se oli ”syn-

Ehkä kuitenkin voimakkaimmin jazzin syntistä leimaa ovat luoneet siihen liitetyt aistilliset ja lihalliset paheet. Arvokonservatiivit ovat pitäneet milloin missäkin jazzia moraalisesti arveluttavana. Jazzmusiikin on ajateltu kiihkeine rytmeineen kiihottavan ja yllyttävän häpeälliseen, seksuaaliseen käyttäytymiseen. Suomessa syntyi jopa jazztytön käsite, joka edusti jazzkulttuurin myötä muuttunutta naisihannetta.

nissä siinnyt ja syntynyt Jazz-lapsukainen, paha villieläin, neekeripentu, joka olisi taltutettava, ennen kaikkea taltutettava ja käännettävä oikeiden ihmisten mukaan”, kuten Työväenliiton Musiikkiliiton Emil Kauppi on luonnehtinut Työn Sävel -lehdessä 1927. Sitaatti on surullisen tarkka esimerkki suomalaisen musiikin kärkinimien asenteesta jazzia kohtaan. Taustalla piillee etnosentrinen (ja rasistinen) ajatus länsimaisen taidemusiikin paremmuudesta. Jazzmusiikin historiassa on kaiken kaikkiaan ollut vastenmielisiä, rasismin kyllästämiä jaksoja eri puolilla maailmaa. Jostakin syystä noina aikoina itse musiikkiin liitettiin myös ajatus syntisyydestä. Toisaalta mielikuvien lisäksi itse musiikin konventioista poikennut kuulokuva aiheutti aikanaan pahennusta. On tavallaan jotenkin liikuttavaa, kuinka voimakkaita vastareaktioita jazzmusiikki itsessään on aiheuttanut kultakaudellaan vanhemmille taidemusiikin ammattilaisille, ystäville ja puolestapuhujille. Kolmimuunteisuus ja sen luoma rytminen vapaus fraseerauksessa on ollut monille liikaa. Säveltäjä Ilmari Krohn kuvasi jazzia aikanaan röyhkeäksi paisuneeksi rämäsävelten rähinäksi” ja Aarre Merikanto puolestaan ”kaiken musikaalisen luomiskyvyn irvikuvaksi”.

”Kiltti perhetyttö oli muuttunut huuliaan maalaavaksi ja poskiaan puuteroivaksi, tupakoivaksi ja jopa alkoholia ja erotiikan sulokkuutta maistelevaksi kyyniseksi jazztytöksi.”

Sadassa vuodessa jazzmusiikin asema on sinkoillut synnistä suosioon ja lopulta jonnekin niiden välimaastoon. Ihmisillä on jokseenkin hullunkurinen taipumus arvottaa lähestulkoon kaikkea – kaupunginosista toisiin ihmisiin, eläimiin ja taiteeseen. Moraalisella arvoakselilla jazzmusiikki lienee nykyisin perin neutraalissa pisteessä. Ilmiö on vähän samankaltainen kuin joidenkin Helsingin kaupunginosien maineiden muuntuminen. Karkeasti kärjistäen voisi esimerkiksi väittää, että Kallion rappio on vuosikymmenten varrella vaihtunut pirskahtelevaan eloisuuteen. Samalla tavalla jazzin aikanaan irstas syntisyys on mielikuvissa muuttunut ensin jännittävän kiehtovaksi rosoisuudeksi ja lopulta herkulliseksi ylellisyydeksi.

S Y N K O O P P I // 17

”JUMALAN AVULLA ABSOLUTISTIKSI!”

Madetoja työpöytänsä äärellä, 1937. Kuva: Aarne Pietinen, Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Alkoholin vaikutus Leevi Madetojan luomiskykyyn vuoden 1943 päiväkirjamerkintöjen valossa Teksti: Sasha Mäkilä

// S Y N K O O P P I

7. n, a, o

eevi Madetojan orkesterimusiiki on ollut yksi mielenkiintoni pääkohteista jo noin kymmenen vuoden ajan – aluksi pääasiassa esittäjän näkökulmasta, mutta viime vuosina kiinnostukseni on laajentunut säveltäjän koko elämäntyöhön ja henkilöön. Taiteellisen tohtorintutkintoni kirjallisen työn (Mäkilä 2018) aiheena oli Madetojan ensimmäinen sinfonia Fduuri, op. 29, jonka partituurikäsikirjoitukset löysin kustantamo Fennica Gehrmanin kätköistä vuonna 2013. Toinen käsikirjoituksista on alkuperäinen vuoden 1916 kantaesityksessä käytetty partituuri, toinen taas myöhäisempi, päiväämätön kopio. Keväällä 2020 koronapandemian sulkiessa konserttisalit sain kimmokkeen palata tutkimuksen pariin ja ryhdyin laatimaan Madetojan ensimmäisestä sinfoniasta kriittistä editiota. Tällöin muodostui yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi tuon päiväämättömän partituurin tarkka ajoitus. Siihen toi ratkaisun Kansalliskirjastossa Leevi Madetojan arkistossa säilytettävä pikkuruinen päiväkirjavihko, jonka onnistuin ajoittamaan siinä mainitun Naantalin kaupungin 500-vuotisjuhlan avulla vuoteen 1943. Leevi Madetoja mainitsee päiväkirjassaan ensimmäisen sinfonian kopioimistyön ensimmäisen kerran 28.6.1943, ja viimeinen sitä koskeva merkintä on tehty 22.12.1943, kun hän kirjoittaa kustannuspalkkion loppuosan saapuneen tililleen. Tässä artikkelissa tarkastelen Madetojan elämää, alkoholinkäyttöä ja työkykyä näiden kahden päivämäärän välillä.

don selvittäminen on ollut johtotähtenä useissa kriittisissä editioissa, vaikka se ei suinkaan aina ole ideaali ratkaisu. Nämä kysymykset mielessäni sukelsin tutkimaan Madetojan päiväkirjavihkoa tarkemmin ja selvittämään, mikä oli säveltäjän työvire vuoden 1943 jälkipuoliskolla. Erkki Salmenhaara on Madetoja-elämäkerrassaan käsitellyt säveltäjän vuosia 1941–1947 osuvalla otsikolla ”Elämän epilogi”. Vuotta 1943 käsitellään vajaan neljän sivun verran. Salmenhaara on selvästikin nähnyt samat lähteet kuin minäkin – pienen muistikirjan ja irralliset sivut, joihin Madetoja on kopioinut vuoden 1943 viimeisiä kuukausia koskevia merkintöjä toisesta, nyt jo kadonneesta muistikirjasta. Salmenhaara ei pyri peittelemään Madetojan alkoholismia ja kehnoa terveyttä, mutta ei myöskään paljasta elämäkerran lukijoille sitä, miten vakavana säveltäjän tila tosiasiallisesti päiväkirjamerkintöjen valossa näyttäytyy. Madetojan terveydentilaa on aiemmin käsitelty Matti ja Irene Isohannin vuonna 2001 Suomen Lääkärilehteen kirjoittamassa artikkelissa ”Liittyvätkö lahjakkuus ja mielenterveyshäiriö toisiinsa?”. He kirjoittavat viisikymmentä vuotta täyttäneestä säveltäjästä seuraavasti: Lisääntyvään unettomuuteen ja hermostuneisuuteen Madetoja käytti unilääkkeitä ja etenkin alkoholia. Sekakäyttö alkoi haitata työntekoa, terveyttä ja muistia. Ahdistuneisuuskohtauksiin ja väsymykseen kokeiltiin hoidoksi vitamiini- ja hormoniruiskeita.

Olin jo aikaisemmin tehnyt sen huomion, että vaikka myöhempi partituuri näyttääkin ulkoasultaan huomattavasti siistimmältä kuin korjauksien ja eri esittäjien merkintöjen täplittämä alkuperäiskäsikirjoitus, paljastuu siitä lähemmin tarkastellessa paljon virheitä ja epäloogisuuksia. Kriittisen edition näkökulmasta oli myös ratkaistava kysymys siitä, millainen painoarvo vuoden 1943 kopiolla on – onhan se ”Fassung letzter Hand” ja näin edustaa ”säveltäjän viimeistä tahtoa”. Tämä säveltäjän viimeisen tah-

Madetoja yritti lopettaa alkoholinkäyttönsä ja hakeutui alkoholiparantoloihin 53- ja 54-vuotiaana. Ajoin viinalakko petti. (Isohanni, M. & Isohanni, I. 2001, 1389.)

Havaintonsa pelkästään Salmenhaaran Madetoja-elämäkertaan perustaen he kirjoittavat: ”Jälkeenpäin on mahdollista määritellä ainakin pitkäaikaisen alkoholiriippuvuuden ja vaikean masennustilan diagnoosit. Oireet voisivat viitata myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja S Y N K O O P P I - L E H T I //

hypokondriseen häiriöön.” (ibid.) Salmenhaara kuitenkin käsitteli elämäkerrassaan säveltäjämestaria lähes silkkihansikkain ja mainitsi säveltäjän alkoholinkäytöstä vuonna 1943 muun muassa, että Madetoja ”ilmeisesti onnistui pysymään melko kohtuullisissa määrissä” (Salmenhaara 1987, 326). Viikkotasolla tarkastettuna määrät olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin kohtuullisia. Täytyy myös ottaa huomioon, että Madetoja joi vähintään muistiin merkitsemänsä määrän alkoholia, mutta päiväkirjassa on lisäksi sellaisia ilmaisuja kuin ”oiva kestitys”, ”pari lasia” ja ”nautin tavalliset satsit”, joiden tarkempaa sisältöä voi vain arvailla. Madetoja oli nuoruudessaan pitänyt päiväkirjaa, mutta ilmeisesti suurimman osan aikuisikäänsä hän ei niin tehnyt. Miksi hän sitten yli 50-vuotiaana jälleen aloitti tämän tavan ja rupesi kirjaamaan päiviensä varsin yksitoikkoisia tapahtumia pikkuruiseen vihkoon siistillä käsialallaan? Oma veikkaukseni on, että syy oli varsin käytännöllinen – alkoholismin seurauksena säveltäjä oli lähestulkoon menettänyt muistinsa. Muistinmenetyksen vakavuutta kuvaa hyvin se, että Madetoja maaliskuussa 1942 oli pyytänyt Martti Turusta lähettämään hänelle Musiikkitieto-lehden vanhoja vuosikertoja, jotta hän pystyisi selvittämään itselleen kuka oikein on ja mikä hänen asemansa Suomen musiikkielämässä oikein on (Salmenhaara 1987, 321). Säveltäjän tilanne tuo häkellyttävästi mieleen A. R. Lurijan neurologisen tapauskertomuksen Mies jonka maailma pirstoutui: Erään aivovaurion tarina, jossa sodassa päähän ammuttu nuori mies kirjoittaa uudelleen ja uudelleen tarinaa omasta selviytymistaistelustaan. ”Se oli hänen ainoa toivonsa olla alistumatta sairauteen ja saada takaisin edes osa menetyksestä.” (Lurija 1996, 114.) Madetojan päiväkirjoissa samaten vuorottelevat epätoivo ja taistelutahto. ”Kun tuntuu kaikki olevan elämässäni hullusti, täytyy turvautua työhön. Se on ainoa tepsivä lääke!” (16.8.1943.) Kesällä 1943 Madetojalla oli pitkä raitis jakso 20

// S Y N K O O P P I

Sääksmäen Ritvalassa, Bruno ja Hilja Jorman kesäpaikan lähettyvillä (Salmenhaara 1987, 326). Hän keskittyi siellä Kullervo-sävelrunonsa, op. 15 (1913), oikolukemiseen ja ensimmäisen sinfoniansa partituurin kopioimiseen. Ei ole selvää, miksi Madetoja oli ryhtynyt kopioimaan sinfoniaansa, sillä kesän alkaessa hänellä ei ollut vielä kustannussopimusta – sekä ensimmäisen että toisen sinfonian kustannussopimukset solmittiin Fazerin kanssa vasta loppuvuodesta. Ehkä ajatuksena oli saada myytyä kaikki kolme sinfoniaa samaan aikaan ”käyttövarojen saamiseksi”, kun kolmattakin sinfoniaa Madetoja tarjosi Westerlundille saman vuoden lokakuussa. Ritvalassa Madetoja oli hyvin huolissaan työkyvystään ja kuvailee päiväkirjassa keskittymisvaikeuksiaan. Kesän jälkeen Madetoja asui ensin vähän aikaa Salusissa, ennen kuin palasi kotiinsa Lallukkaan. Helsinkiin tulon myötä loppui myös raitis elämä, ja säveltäjän luottamus omaan terveydentilaan tuntuikin olevan suurin silloin, kun veressä oli sopivasti alkoholia. Myös säveltäjän ystäväpiiri tuki näitä harhoja vakuuttamalla Madetojalle, että hän vaikutti olevan paljon paremmassa kunnossa kuin aiemmin.

Madetojan käyttämä lääkitys Madetojalla oli vuonna 1943 käytössä useita eri lääkkeitä (ks. Taulukko 1). Kesän alussa hän käytti ainoastaan sydänlääkettä ja ulostuslääkettä, mutta pian mukaan tulivat unilääkkeet, ja vuoden loppua kohden lääkkeiden määrä ja annosten koko vain kasvoivat. Madetojan omien sanojenkin mukaan hänellä oli ”täysi apteekki käynnissä”. Madetojan perhelääkäri Jalmari Lydecken oli määrännyt säveltäjälle kesällä 1943 kaksi kuuria digoksiini-sydänlääkettä, mahdollisesti alkoholin vieroitusoireina ilmenevien sydämentykytysten hallintaan. Lisäksi Madetoja käytti sydänvaivoihinsa kamferia – ja toisinaan lääkit-

Madetojan päiväkirja. Kuva: Sasha Mäkilä

si sydämen ”jymäyttelyä” myös alkoholilla. Säveltäjä oli hyvin huolissaan vatsansa toiminnasta, ja sitä edistämään hän käytti Karlsbadin suolaa (päiväkirjassa ”crlsb.”) jatkuvasti useita annoksia päivässä. Lisäksi hänellä oli jonkin aikaa käytössä ainakin Laxol-niminen ulostuslääke. Madetoja käytti unilääkkeenä bromisovaalia (jota hän päiväkirjassaan kutsui nimellä ”brom. val.” tai ”bromi”) ja Valuralia. Monesti Madetoja on lyhentänyt lääkkeen nimen ”val.”, josta on mahdoton varmuudella sanoa, kumpaa lääkettä hän tarkoitti. Kesällä 1943 Madetoja käytti unilääkettä käytännössä joka ilta yhden tai kaksi annosta. Syksyllä hän otti säännöllisesti kaksi unilääkettä, joskus jopa kolme. Käytössä

oli jonkin aikaa myös Phanodorm-niminen barbituraatti, ja mahdollisesti muitakin lääkkeitä – toisinaan Madetoja käytti päiväkirjassaan vain nimitystä ”unijuoma” tai ”unitabletti”. Satunnaisessa käytössä oli myös muita lääkkeitä: ”musta mikstuura” (mahdollisesti rauhoittavana lääkkeenä käytetty Bechterewin mikstuura), Tonicum (kiniini), jota Madetoja saattoi juoda ginin sijasta yrittäessään vähentää alkoholinkäyttöään, ja strykniini, jota Madetoja otti jonkin aikaa, ehkä alkoholin vieroitusoireisiin. Syys–lokakuun vaihteessa 1943 Madetoja kärsi hammassärystä, jota hän ensin hoiti erilaisilla särkypulvereilla ja -tableteilla, kunnes hammas leikattiin pois. Leikkauksen jälkeen tulehdusta hoidettiin streptolysiinillä.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

MADETOJAN KÄYTTÄMÄT LÄÄKKEET (TAULUKKO 1)

Digitalis – sydänlääke, jonka vaikuttava aine on digoksiini. Digoksiinin liika-annostelu voi johtaa pulssin liialliseen hidastumiseen, rytmihäiriöihin, pahoinvointiin, sekavuuteen ja näköhäiriöihin. Karlsbadin suola – natriumsulfaattia sisältänyt lääke vatsavaivojen ja ummetuksen hoitoon. Bromisovaali – unilääke, joka väärin käytettynä aiheuttaa vaikeita psyykkisiä ja neurologisia haittavaikutuksia. Kamferitipat – käytetään sydämen toiminnan virkistämiseen ja alhaisen verenpaineen hoitamiseen. Liikaa käytettynä vakavia hermostollisia haittavaikutuksia. Valural – valeriaanasta eli rohtovirmajuuresta tehty unilääke, jonka suuret annokset voivat aiheuttaa päänsärkyä, huimausta, levottomuutta, pahoinvointia, väsymystä, aamutokkuraisuutta, kävelyvaikeuksia ja motorisia koordinaatiovaikeuksia. Uute voi vahvistaa alkoholin vaikutuksia. ”Musta mikstuura” – mahdollisesti Bechterewin mikstuuraa, jossa yhdistyvät bromin ja dietyyliparbituurihapon rauhoittavat ominaisuudet. Tästä lääkkeestä tuli tavattoman suosittu ja sitä käytettiin yleisesti aina 1950-luvulle saakka. Laxol – ulostuslääke, mahdollisesti risiiniöljyyn perustuva. Phanodorm – unilääkkeenä käytetty barbituraatti. Barbituraattien käyttöön liittyy riippuvuuden riski, ja niillä on runsaasti sivuvaikutuksia. Yliannostus saattaa johtaa kuolemaan. Tonicum – malarialääke kiniiniä, gin tonic -juoman alkuperäinen ainesosa. Kiniinin yliannostus saattaa johtaa kuulohäiriöihin ja sokeuteen. Strykniini – tappavan myrkyllinen alkaloidi, jota on pieninä annoksina käytetty lääkkeenä hermotaudeissa. Streptolysin – sulfalääke, eräänlainen antibiootti ennen penisilliinin yleistymistä, käytettiin tulehduslääkkeenä.

// S Y N K O O P P I

VIIKKO 1.11.–7.11.1943 MADETOJAN PÄIVÄKIRJASTA

(TAULUKKO 2)

1.XI. – à 12,45 Kons.lla 2 tuut. Åström soitti, että hän myö frakki-kengät. ½ 20 HOK:ssa ateria + 3 punaviiniä. – 2.XI. à midi Elitessä 2 tuut. à 22 h. Elitessä annos + 2 snapsia + 1 tuut. à 23 h. 2 val. – 3.XI. Aamukahvin kanssa 1 viina + 1 camph. ja 1 val. – Jorma soitti: suostunko minä siihen, että O:n runoja julkaistaan o/y Kirjan kustannuksella (Nuorto välittää) Sanoin, että Jorma toimisi parhaimman kykynsä mukaan. – Radiossa meni minulta ”Pieni sarja”. Huono on muisti. 2 tuut. – à 21,20 HOK:ssa 1 tuut. annos 1 snapsi ja Elitessä 2 tuut. à 23, 20 otan 3 crslb ja 2 val. – 4.XI. à 12 h. Huomenna mennään Turusen kanssa pukukankaita tilaamaan. – 5.XI. à 13 h. Turusen kanssa tilattiin Kuusiselta kankaat pukuun ja shakettihousuihin. Räätäli on Kuukka. Mandi antoi snapsin. à 15 h. 2 jaloa + III. Söin HOK:ssa parin ”lasin” kanssa. 6.XI. à 7 h. +37,2, kurkku kipeä, yskittää. 2 + 1 Streptolysiniä. Mandilta 2 lasia viinaa. à 21 h. ateria (Elite) ja 3 snapsia. 1 tuut. 1 jalo. à ½ 23 2 crslb. 2 val. – 7.XI. Töölön kirkossa kuulin paljon omaa musiikkiani (”Pyhäin päivä” -vesper). Aamiaiseksi Mandi snapsin. à 13–14 Kons.lla 3 tuut. Turunen: voin kirjoittaa L.M:ille joko sarjan tai pitemmän laulun. – Illalla kävin Elitessä 2 cocktailia. 2 crlsb. ja 2 val. –

Madetojan nauttimat alkoholimäärät Madetoja onnistui pysymään erossa alkoholista koko Sääksmäellä viettämänsä noin seitsemän viikon jakson, mutta välittömästi Helsinkiin palattuaan hän löysi itsensä taas Konservatorion ravintolasta giniä juomasta: ”Kun sekoitan siihen vettä, niin eihän se kaljaa väkevämpää ole.” Samana iltana Madetoja kirjoittaa: ”Tuntuu taas muisti huononevan. Gin’lasi oli ehkä väärin?” (10.8.1943.) 21.8.1943 Madetoja asettui taloksi kotiinsa Lallukkaan, ja tästä eteenpäin hän kirjaa päiväkirjaansa yhä suurempia alkoholimääriä. Alun retkahdusta hieman hillitsi Madetojan saama tarjoilukielto kantapaikassaan Elitessä, mutta kielto ei näytä kestäneen kovinkaan kauaa. Lisäksi Madetoja vietti aikaansa Konservatorion ravintolassa (nykyinen Sibelius-Akatemian Rtalo) ja Lasipalatsin HOK:ssa, toisinaan myös Angleterressä, Kämpissä, Royalissa ja Adlonissa.

Madetojan päivittäin juomista alkoholimääristä on vaikea saada täsmällistä selkoa, koska alkoholiannosten puuttuminen päiväkirjasta ei ole merkki siitä, etteikö säveltäjä olisi niitä vähintäänkin ruokailujen yhteydessä nauttinut. Viikkotasolla käyttö on ollut niin runsasta, että on syytä epäillä alkoholia kuluneen runsaasti myös niinä päivinä, joina päiväkirjamerkintöjä ei ole. Esimerkiksi marraskuun ensimmäisellä viikolla 1943 (ks. Taulukko 2) oli päiväkirjaan muistiin merkittyjä alkoholiannoksia yhteensä 36: 14 tuutinkia (rommitotia), 5 lasia viiniä (jos perjantaina aterian kanssa nautitut ”lasit” oletetaan viiniksi), 8 snapsia, 7 (jalo-)viinaa ja 2 cocktailia. Torstaille 4.11. ei päiväkirjassa ole merkintöjä juomista, mutta todennäköisesti niitä silloinkin nautittiin. Vertailun vuoksi Käypä hoito -suosituksen mukaan Suomessa ”hälytysrajaksi eli suuren riskin tasoksi on arvioitu naisilla 12–16 ja miehillä 23–24 alkoholiannosta viikossa. Viimeistään tässä vaiheessa terveydenhuollon tulee puuttua asiaan.” Yhdessä tämän alkoholimäärän kanssa säveltäS Y N K O O P P I - L E H T I //

jä on kirjoittanut ottaneensa Valural-unilääkettä (jostain syystä myös keskiviikkoaamuna!) 9 kertaa viikon sisällä. Todennäköisesti määrä on ollut paljon suurempi, sillä Madetojalla oli vuoden 1943 lopulla tapana ottaa kaksinkertainen unilääkeannos joka ilta. Käytössä on samanaikaisesti ollut vielä kamferitippoja, Karlsbadin suolaa, ja kurkkukivun vuoksi streptolysiiniä.

Madetojan luomiskyky vuoden 1943 aikana Salmenhaara mainitsee kevään 1943 osalta, että helmikuussa Madetoja osallistui kutsukilpailuun JR 8:n kunniamarssin säveltämiseksi ja hänen voittoisa kappaleensa ”näyttää jääneen vuoden ainoaksi sävellykseksi” (Salmenhaara 1987, 325). Näin päiväkirjamerkintöjen valossa varmasti olikin. Taulukkoon 3 olen koonnut tietoja teoksista, joiden parissa Madetojan mieli askarteli vuoden 1943 loppupuoliskon aikana. 22.6.1943 Madetoja sai Wasa Sångargille -kuorolta kutsun sävellyskilpailuun, johon hän ryhtyi säveltämään laulua Vasa-namnet. Sävellystyö osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. 11.8. Madetoja kirjoittaa: ”Vasa-namnet”ia yritellessäni olen huomaavinani luomiskykyni mahdottomuuden.” Kilpailutöiden takaraja oli varmaankin syyskuun loppu, sillä 27.9. Madetoja kirjoittaa: ”Waasaan pitäisi lähettää laulu (mieskuoro-) parin päivän perästä, mutta ei tahdo syntyä.”

Ravintola Eliten ovimies, 1935. Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo

Monet muutkin tapahtumat vahvistivat Madetojan käsitystä siitä, että hän oli ainakin toistaiseksi menettänyt luomiskykynsä. Lääkärikäyntiä varten tekemissään muistiinpanoissa hän listaa, että kuulo- ja näköaisti ovat rappeutuneet ja että muisti, huomiokyky ja mieleenpainamiskyky ovat sairaalloisen huonot. ”Siitä johtuu mielialan apeus. Edellä olevasta seurauksena työkyvyn heikkous, miltei puutos.”

”Ehtimiseen teen virheitä, vaikka koetan olla tarkkaava.” Kullervon oikolukua tehdessään hän puolestaan kirjoittaa 20.7.1943: ”Korrehtuuria lukiessani panen merkille: huomiokykyni minimaalinen.” Kullervon korjaukset eteenpäin postitettuaan Madetoja palasi taas 1. sinfonian pariin. 31.7.1943: ”Kopioin I sinfoniaani. On sekava ja tuskallinen olo. En voi muuta kuin rukoilla Jumalaa antamaan apuansa.”

Jo kesän alussa, kun Madetoja ryhtyi kopioimaan 1. sinfoniaansa, hän valittaa huomiokykynsä pettämistä tämän tästä. 28.6.1943:

Ehkä selkein kuvaus Madetojan työkyvyn puutteesta on sunnuntailta 12.9.1943, jolloin hän kuuli konsertissa sävelrunonsa Tanssi-näky, op. 11:

// S Y N K O O P P I

12.IX. Sunn. à 2,10 h. häl. – à 3,45 1 val. à 6,10 Term. 36,7. Ul. parf. 1 camphor. – à 10 – 11 olin Töölön kirkossa, mutta en nyt – à midi – muista juuri mitään koko tilaisuudesta. Sen kyllä, että kanttori lauloi osuutensa tulevaa vaalia varten; hänellä on metallikas ääni, hän on ensi sijalla. – à 14,30 oli Ork. konsertti, jonka ohjelmassa oli ”Tanssi-näky”. Sitä, ja koko ohjelmaa kuunnellessani totesin jälleen: kuuloaistis-

Sanamuodosta voi päätellä, että Madetoja oli tehnyt tämän huomion jo useaan kertaan aikaisemminkin ja siitä johtui hänen herännyt kiinnostuksensa vanhojen teosten oikolukemiseen ja kauppaamiseen kustantajille. Saman sisältöinen merkintä löytyy päiväkirjasta myös viikkoa aikaisemmin: ”Eilen Kajanus-konsertissa tein jälleen huomion: en osaa oikealla tavalla kuunnella musiikkia! Ja säveltäjä olen olevinani!” (6.9.1943.)

sani ja siihen liittyvässä älyntoiminnassani on jotain vikaa. Minun täytyy työssäni keskittyä valmiiden teosteni julkaisemiseen. Siinä täytyy saada joku avukseni! Tätä kirjoitan Kons.lla, jossa olen syönyt ja juonutkin. – à ½ 17 h. Elitessä: aluksi gin ja päälle siika-annos (kylmä) Mikkilällä pianotrio? Niin arveli Ernst Linko, jonka tapasin Konservatoriolla, häneltä voi tiedustella. Ja Mikkilältä, joka on trioa soittanut 1 ½ v. sitten. à 21,30 H.O.K:ssa jälkiruokaa ja sherryä 2 lasia.

Mainittujen Kullervon ja 1. sinfonian lisäksi Madetoja auttoi Martti Turusta korjaamaan sekvenssin Pako Egyptiin, op. 61, tekstiä tämän joulukuussa johtaman esityksen edellä. Muuta konkreettista työtä teostensa parissa Madetoja ei kyseisenä vuotena tehnyt. Madetojan entinen sävellysoppilas Kalervo Tuukkanen sai lupauksen, että Madetoja katsoisi hänen vastavalmistunutta viulukonserttoaan, mutta 8.9.1943 päiväkirjassa on konserttoa koskeva merkintä ”en tahdo päästä siihen kiinni, niin huonossa kunnossa olen.”

PÄIVÄKIRJASSA MAINITTUJA MADETOJAN TEOKSIA

(TAULUKKO 3)

Kullervo op. 15 (1913) – tarkistettavana, menossa Lauri Solanterälle puhtaaksipiirrettäväksi ja sitten julkaistavaksi. Tarkistusprosessi alkoi 17.6.1943 ja päättyi 22.7.1943, kun Madetoja postitti ”korrehtuurin” eteenpäin. 2.10.1943 Madetoja halusi tarkastaa Solanterän piirtämät Kullervon äänilehdet, jotka Solanterä haki takaisin 12.10.1943. 1. sinfonia op. 29 (1916) – kopioitavana Fazerille kauppaamista varten, ensimmäinen maininta 28.6.1943. Kullervon ”korrehtuurin” valmistumisen jälkeen (22.7.) Madetoja lienee keskittynyt ainoastaan 1. sinfoniaan. Vasa-namnet (1943) – kesken jäänyt kuorokappale, mainittu 27.9.1943 (”ei tahdo syntyä”). Pianotrio op. 1 (1909) – Madetojan ensimmäinen suurimuotoinen teos, jonka hän halusi saada kustannettua. Madeto ja aloitti käsikirjoituksen etsimisen 23.8.1943 kantaesityksen pianistin Karl Ekmanin luota ja löysi viimein 22.12.1943 alkuperäisen käsikirjoituksen Teostolta ja kopion Konservatoriolta (nykyinen Sibelius-Akatemia). Madetoja myi trion Fazerille seuraavana kesänä. 2. sinfonia op. 35 (1918) – Madetojan omalla kustannuksellaan vuonna 1939 painattama sinfonia, jota hän alkoi kau pitella Fazerille 27.8.1943. Sopimus allekirjoitettiin 7.9.1943. 3. sinfonia op. 55 (1926) – Madetoja tarjosi teosta Westerlundille 6.10.1943. Pako Egyptiin – Madetojan piti tarkistaa teksti Martti Turusen esitystä varten. Tarkistus suunniteltu 23.10.1943, Onervan runokirja Turuselle 19.11.1943, esitys 19.12.1943, jota säveltäjä kommentoi ”siinä on painovirheitä”.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

MADETOJAN HUOMIOITA MUISTINSA TOIMINNASTA

(TAULUKKO 4)

30.6. ”à 22 h. otin bromin, kun en varmaan muistanut olinko ½ tuntia sitten ottanut (tilalleni kuvaavaa).”’ 29.7. ”à 11 h. en muista, otinko dig. aamiaisen jälkeen. Muisti on yhä kovin huono.” 22.8. ”Kävin elokuvassa, mutta (kuvaavaa) en muista siitä nyt – ½ tuntia käveltyäni – yhtään mitään.” 29.8. ”à 18,15 giniä 1 kpl. Kons.lla (en hintaa muistanut, vaikka kymmeniä kertoja olen niitä maksanut).” 5.9. ”à 12,30 tarkastelen kirjeitäni tämän vuoden alku-kuukausilta: totean muistini puutteellisuuden.” 25.9. ”Kävin 19–21 Bio Ritzissä, saatoin seurata tapahtumien kulkua, mutta nyt, tultuani HOK:iin tuutinkia juomaan, en filmistä muista juuri mitään. Siis – vanha vika, parantuneeko koskaan! Mutta työtä on tehtävä, I sinfonia on toimitettava kustantajalle!” 28.10. ”à 21 elokuvassa kävin, en muista mitään. Syön Kons.lla, sitten kotiin kylpyyn. (Kons.lla 3 snapsia ja kylvyn jälkeen Mandi antoi 1 viinan.)

Lopuksi Kuva, joka Madetojan päiväkirjamerkintöjen perusteella säveltäjän työkyvystä piirtyy, on varsin lohduton. Uusien teosten säveltäminen oli osoittautunut Madetojalle täysin mahdottomaksi, vaikkakin yhtenä elokuisena aamuna (22.8.1943) hän optimistisesti kirjoitti päiväkirjaansa, ”voin mahdollisesti kirjoittaa hyviä yksinlauluja”. Yksinlauluja ei loppuvuodesta 1943 kuitenkaan syntynyt, eikä mitään muutakaan. Vanhojen teostensa korjaamisessa ja kopioinnissa Madetojalla oli myös suuria vaikeuksia. Hän ei esimerkiksi kyennyt muistamaan, mitkä Kullervon nuottiin tehdyt korjaukset olivat hänen omiaan, mitkä jonkun muun. Pitkin vuotta Madetoja kirjoitti päiväkirjaansa tilanteista, jolloin hänen muistinsa oli pettänyt (ks. Taulukko 4). Mitä tulee ensimmäisen sinfonian partituurin kopioimiseen ja sen seurauksena syntyneeseen ”revisioon”, tilanne lienee ollut sama – säveltäjä tuskin on enää nuottia kopioidessaan muistanut, mitkä merkinnät 27 vuotta vanhan teoksen partituurissa olivat hänen omiaan ja mitkä muiden 26

// S Y N K O O P P I

esittäjien, esimerkiksi jo kymmenen vuotta aiemmin edesmenneen Robert Kajanuksen. Madetojan teosten kriittisten editioiden näkökulmasta käsitys säveltäjän työkyvystä hänen korjaillessaan aiempia teoksiaan on olennaista tietoa. Päiväkirjat ja kirjeenvaihto ovat tässä arvioinnissa tärkeitä lähteitä. Pelkkään nuottiin ja päivämääriin tuijottaminen, tai ”säveltäjän viimeisen tahdon” periaatteeseen nojaaminen saattaa johtaa siihen, että Risto Väisästä (2000, 118) lainaten, ”parhaan yhtenäisen”, ”uskottavimman ja luotettavimman” tai ”sensitiivisimmin ja tarkimmin kirjoitetun” lähteen olemassaolo sivuutetaan. Ensimmäisen sinfonian tapauksessa on vuoden 1916 versio kaikkia näitä, ja vuonna 1943 valmistunut kopio on vain kalpea kuvajainen nuoren ja menestyksennälkäisen Madetojan visiosta. Editorin haasteena onkin kuoria alkuperäinen teksti esiin yhtä lailla useiden esittäjien tekemien merkintöjen, kuin säveltäjän itsensä myöhemmin tekemien ”korjausten” alta. Sama työ saattaa olla edessä myös Kullervon kanssa, kun se jonain päivänä päätyy editorin suuren-

nuslasin alle.

4 Ks. Väisänen 2000, 118–119

Mitä tulee Madetojan terveydentilaan hänen viimeisinä vuosinaan, olisi mielenkiintoista saada lääketieteen näkökulma säveltäjän käyttämien lääkkeiden ja nautittujen alkoholimäärien yhteisvaikutukseen. Lääkittiinkö Madetojaa väärin perhelääkäri Jalmari Lydeckenin toimesta? Vai hoidettiinko hänen alkoholismiaan täysin ajan oppien mukaisesti? Ainakaan mitään voimakkaita interventioita ei vuonna 1943 tehty, vaan Madetojan annettiin jatkaa alkoholin käyttöä kotiapulaisensa Mandi Koskisen valvonnassa jopa kotioloissa. Kokonaan oma lukunsa on lääkäri Jalmari Lydeckenin vaikutus säveltäjän puolison L. Onervan sulkemiseen Nikkilän mielisairaalaan. Päiväkirjojen perusteella Madetoja oli näissä asioissa täysin lääkärin ja ystäviensä johdateltavissa. Näihinkin asioihin antaa toivottavasti jatkotutkimus vastauksia.

5 Martti Turunen (1902–1979) oli kuoronjohtaja ja säveltäjä, joka toimi pitkään Teoston johtajana. 6 Bruno Jorma (1882–1956) oli oopperalaulaja ja näyttelijä ja toimi Lallukan taiteilijakodin isännöitsijänä vuodesta 1933 lähtien. 7 Salus-sairaala oli Helsingin Kaivopuistossa vuosina 1929–1983 toiminut yksityinen sairaala. Nykyisin rakennuksessa toimii muun muassa Wihurin rahasto. 8 Jalmari Lydecken (1875–1959) oli lääkäri, joka piti yksityisvastaanottoa Helsingissä vuodesta 1911 kuolemaansa saakka. 9 Kalervo Tuukkanen (1909–1979) oli säveltäjä ja Madetojan sävellysoppilas. Hän kirjoitti myös ensimmäisen elämäkerran Madetojasta, Leevi Madetoja: Suomalainen säveltäjäpersoonallisuus (1947). 10 Lauri Solanterä (1902–1977) oli kanttori-urkuri ja suosittu nuotinpiirtäjä ja vuodesta 1940 eteenpäin Westerlundin kustannuspäällikkö.

Viitteet:

11 Karl Ekman (1869–1947) oli pitkään Suomen arvostetuin konserttipianisti.

1 21.X. Turunen soitti, että ”Pako Egyptiin” ei ole täysin kunnossa tekstin puolesta. Sitä on siis tarkistettava. à 16,30: 2 jaloa. à 18. 2 punaviiniä. Jumalan avulla absolutistiksi! (21.10.1943) 2 Tällä hetkellä tutkimustani Madetojan orkesterimusiikin parissa tukevat Madetoja-säätiö ja Kauppaneuvos Otto A. Malmin lahjoitusrahasto, joita kumpaakin haluan lämpimästi kiittää. 3 Partituurien ja teoksen eri versioiden eroavaisuuksista kiinnostunut voi lukea artikkelini ”Leevi Madetojan ensimmäinen sinfonia taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen risteyksessä” Musiikkilehdestä 3/2020.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

ARKISTOLÄHTEET: Leevi Madetojan päiväkirja vuodelta 1943. Kansalliskirjasto. COLL.276.5. Leevi Madetojan päiväkirjamuistiinpanoja 1942–1945. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Leevi Madetojan arkisto, laatikko 1. KIRJALLISUUS: Isohanni, M. & Isohanni, I. 2001. ”Liittyvätkö lahjakkuus ja mielenterveyshäiriö toisiinsa?” Suomen lääkärilehti 12/2001, 1385–90 Lurija, A. R. 1996. Suurmuistaja: Pieni kirja suuresta muistista; Mies jonka maailma pirstoutui: Erään aivovaurion tarina. Suomentanut englanninkielisistä laitoksista The mind of a mnemonist ja The man with a shattered world Mika Koivisto. Helsinki: Gaudeamus Mäkilä, Sasha 2018. Conducting Madetoja. Discoveries About the Art and Profession of Conducting. Tallinn: Eesti Muusika- ja Teatriakadeemia. Mäkilä, Sasha 2020. ”Leevi Madetojan ensimmäinen sinfonia taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen risteyksessä”. Musiikki 50 (3), 77–94. Salmenhaara, Erkki. 1987. Leevi Madetoja. Helsinki: Tammi. Väisänen, Risto. 2000. ”Vielä Sibeliuksen pinneistä, suurpiirteisyydestä, intentiosta. Kommentteja JSW:n vastineeseen”. Musiikki 30 (1−2), 117−129.

// S Y N K O O P P I

Madetoja, 1938. Kuva: Aarne Pietinen, Historian kuvakokoelma, Museovirasto

S Y N K O O P P I - L E H T I //

VUOSI ZOOMISSA

Teksti: Vilma Malmgren Kuvitus: Johanna Vapaavuori

letään keskitalvea ja yliopistovuosi alkaa vähitellen kääntyä kohti kevättä ja vuoden loppua. Takana on kaikella tapaa poikkeuksellinen lukuvuosi: Topelian musiikkitieteen oppiaineen käytävän ja opiskelukavereiden sijaan tutuksi ovat tulleet loputtomat Zoom-luennot, Moodle-tentit ja oman huoneen työpiste. Nyt täysipäiväistä etäopiskelua on takana viime kevät mukaan luettuna yhteensä jo neljän periodin verran eikä loppua näy. Opiskelijoiden kokemukset etäopiskelusta ovat vaihdelleet hyvin paljon; joillekin etäopiskelu on mahdollistanut työn ja opiskelun sujuvamman yhdistämisen, siinä missä toisille se on tarkoittanut kasvavaa yksinäisyyttä ja tuottanut ylimääräistä kuormittumista. HYY:n loppuvuodesta 2020 teettämän kyselyn mukaan jopa 60 % kyselyyn vastanneista opiskelijoista koki olevansa joko täysin uupunut tai vaarassa uupua. Toisaalta etäopiskelu on avannut uusia toimivia opiskelun ja ajankäytön mahdollisuuksia, joista osa on varmasti tullut jäädäkseen. Synkooppi viritteli Zoom-yhteyden kolmen musiikkitieteen opiskelijan kanssa ja kyseli kuulumisia sekä etäopetuksen nostattamia mietteitä. 30

// S Y N K O O P P I

Aino Lyra, kolmannen vuoden musiikkitieteilijä Lyralle etäopiskelu on mahdollistanut etäisyyden ottamisen Helsinkiin, ja hän on majaillut joulusta lähtien koiransa kanssa Ylitorniolla Lapissa. “Lappiin lähteminen oli hyvä ratkaisu ja ylipäätään ainutlaatuinen mahdollisuus, että pääsi opiskelun puolesta lähtemään tänne. Opiskelun lisäksi täällä ei oikein ole muita aktiviteetteja, mutta kun lähtee ovesta ulos, on saman tien metsässä, mikä on tosi ihanaa.” Tällä hetkellä Lyra kirjoittaa kanditutkielmaansa sekä suorittaa tutkinnosta vielä uupuvia kursseja. “Etäopiskeluun ja Zoom-luentoihin on syksyn myötä onneksi jo rutinoitunut. Henkisesti kandin kirjoittaminen tuntuu välillä raskaalta, mutta onneksi ei kuitenkaan ole kovaa painetta valmistua juuri nyt tänä keväänä. Syksyllä tein samaan aikaan opiskelun kanssa töitä, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman etäopiskelua.” “Vaikea sanoa, onko kurssien työmäärään tullut muutoksia etäopiskelun myötä – kursseilla kun on lähtökohtaisesti jo niin erilaiset toteutusmuodot ja työmäärät. Musiikkitieteessä on aika

pieni porukka ja rennot välit henkilökunnan kanssa. Yleisesti onkin ollut sellainen olo, että myös henkilökunnan puolelta ymmärretään hyvin, jos jaksaminen ja kurssien suorittaminen on ollut vaikeaa.” Viime vuoden Lyra toimi Synkooppi ry:n puheenjohtajana. Järjestön tapahtumia ei koronan vuoksi ole voitu normaalisti järjestää, mutta tapahtumien jättämää aukkoa on pyritty täyttämään etätapahtumilla ja erilaisilla matalan kynnyksen yhteydenpito-alustoilla. “Syksyllä koitimme järjestön kanssa pitää erilaisia etätapahtumia ja pitää yllä järjestön whatsapp-ryhmiä. Poikkeustilanteesta huolimatta saimme tosi kiitettävästi järjestettyä kaikenlaista toimintaa! Tietysti on ikävä yliopiston tiloja ja sitä, kun sattumalta törmää ystäviin ja puolituttuihin opiskelijoihin.” Petteri Peltola, fuksi Peltola on viime syksynä aloittanut taitulainen, joka aikoo pääaineenaan lukea joko musiikkitiedettä tai elokuvatutkimusta. Hän kuuluu siis siihen vuosikurssiin, joka on aloittanut yliopiston etäopiskelemalla. “Yliopiston aloittaminen etänä ei tietenkään ole ollut ihan sellaista, mitä etukäteen ajattelin. Tuntuu vähän kuin olisi avoimessa yliopistossa, kun ei ole päässyt konkreettisesti yliopistolle tai tavannut normaalisti omia vuosikurssilaisia. Onneksi alkusyksystä, kun vielä uskalsi useammin tavata rajoitusten puitteissa, ehdimme tutustua ihan hyvin muiden taitu-fuksien kanssa. Se on tietysti tosi hyvä juttu.” Peltolan kokemukset etäopiskelun toimivuudesta ovat pääosin positiiviset. “Ainakin niillä kursseilla, joilla itse olen ollut, on etäopiskelu muotona toiminut ihan hyvin eikä työmäärätkään ole tuntuneet liian suurilta. Tietysti aika vaikea sanoa, kun ei ole mitään muuta kokemusta, johon verrata. Kursseja olen saanut suoritettua ihan normaalissa tahdissa, kolme tai neljä kurssia periodia kohden.” Peltolan kokemuksen mukaan yliopisto on tullut hyvin vastaan etäopiskelussa.

“Tuntuu, että yliopiston ja opettajien puolelta on saanut ihan mukavasti tukea ja ymmärrystä. Ehkä olisin vähän enemmän kaivannut hops-ohjaamista ja tietoa opintojen suunnittelusta ja etenemisestä. Nyt sen kanssa on jäänyt vähän yksin.” Justus Pitkänen, musiikkitieteen maisteriopiskelija Pitkänen on jo jonkin aikaa työskennellyt opiskelun ohessa, viime keväänä alkanut poikkeustilanne on hänen kohdallaan tarkoittanut töiden vähenemistä. Etäopiskelussa hän näkee mahdollisuuksia: "Kyllähän etäopiskelussa on hyviä puolia, etenkin jos se mahdollistaa töiden ja opiskelun sujuvamman yhdistämisen. Jossain muodossa etäluennointia kannattaa myös jatkaa, etenkin isommilla luennoilla se on toiminut mielestäni hyvin.“ Pitkänen on kokenut, ettei etäluennointi ole hänen kohdallaan vaikuttanut kurssien suorittamiseen. “Kovin hyvänä tapana en kuitenkaan näe, jos Moodleen annetaan vaan läjä valmiita luentotallenteita, jotka pitää katsoa tai kuunnella täysin omaan tahtiin. Olisi tärkeää, että opetustilanteessa säilyy jokin liveulottuvuus tai että luennot tulisivat ainakin jossakin tietyssä aika-ikkunassa. Musiikkitieteen henkilökunta on kyllä onnistunut todella hyvin etäopetuksen järjestämisessä.” Pitkänen lisää vielä, että etäopiskelu mahdollistaa opetuksen paremman saavutettavuuden: “Onhan etäluennoissa esteettömyysnäkökohta, minkä myös ylioppilaskunta on nostanut esille. Joillekin etäopiskelu sopii kuitenkin huonommin, ja pitää toivoa, ettei etätyöskentely olisi jatkossa pois lähiopetukseen käytettävistä resursseista.” Myös Pitkänen mainitsee konkreettiset yliopiston rakennukset sekä opiskelukaverit. “Tässä vaiheessa alkaa kaivata jo ihan perusasioita, tuttuja tiloja ja tietysti opiskelukavereita. Olisi kiva päästä musiikkisaliin, nähdä Salmenhaaran kissa ja professori Moisalan uusi muotokuva oikealla paikallaan.” S Y N K O O P P I - L E H T I //

Kirja-arvostelu Teksti: Jukka Parkas

Musiikki ja luonto: Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella Toimittaneet Juha Torvinen ja Susanna Välimäki Utukirjat 2019

usiikintutkijoiden Juha Torvisen ja Su- sanna Välimäen toimittama Musiikki ja luonto: Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella (2019) tarjoaa monipuolisen kattauksen ekomusikologian (kts. Torvinen 2012) tutkimusalaan sijoittuvia tai sitä sivuavia artikkeleita musiikintutkimuksen eri osa-alueita edustavilta kokeneilta tutkijoilta. Kirjan kansikuvituksessa on käytetty taiteilija Laura Paavilaisen valokuvateosta Nurkka (2009), jossa henkilö on kirjaimellisesti pistänyt päänsä pensaaseen. Teos ja sen taustat eivät ole itselleni tuttuja, mutta kirjan kontekstissa kuvalla viitataan vanhaan sanontaan korkeintaan ironisesti; Musiikki ja luonto kokonaisuutena ei pakene todellisuutta tai sulje silmiään globaalin haasteen edessä, vaan se korostaa uudenlaisen luontoyhteyden löytämistä, ihmiskeskeisten ajatusmallien ja käytäntöjen kritisointia sekä aktivistisen tutkimusotteen käyttöönottoa myös musiikkitieteen alalla. Teoksen johdannossa Torvinen ja Välimäki nostavat musiikintutkimuksen osaksi yhteiskunnallista ympäristöä koskevaa keskustelua ja korostavat musiikin roolia olemassaolomme merkitysten ja toimintamme seurausten tarkastelussa. He tiivistävät: ”Musiikki on erinomainen yhteenkuuluvuuden ja ekologisen ykseyden kaiuttaja ja kuuntelija” (Torvinen & Välimäki 2019, s.15). Jos johdantoluku kumisee teoksen yhteiskunnallista merkitystä, sitä seuraava 32

// S Y N K O O P P I

Välimäen (2019) ympäristötrauman teemaa käsittelevä artikkeli värähtelee kouriintuntuvasti henkilökohtaisella tasolla. Tekstin iskevä tyyli, rehellisen painokkaat sanavalinnat ja analyysin rohkeat tulkinnat vetävät lukijan kirjan sivujen läpi osaksi ennennäkemätöntä globaalia kriisiä. Enää ei voi paeta pensaaseen. Musiikki ja luonto on ajankohtainen esimerkki musiikintutkimuksen kentän hedelmällisestä monipuolisuudesta. Se tarjoaa kattavan esittelyn aihetta sivuavista käsitteistä ja näkökulmista. Samalla teos haastaa ja sukeltaa musiikintutkimuksen eri syvänteisiin. Tästä pitävät huolen etevät kirjoittajat, joiden kokemus musiikintutkimuksen alalta näkyy ja koskettaa. Tekstit vaativat lukijaltaan keskittymistä – tämä johtuu paljolti kokonaisuuden teoreettisesta moniulotteisuudesta eikä niinkään artikkeleiden kielestä, joka on sujuvaa ja paikoin ilahduttavan eloisaa. Teeman musertavasta vakavuudesta huolimatta kirjoittajat eivät tyydy seuraamaan maailmanpalon etenemistä passiivisina tarkkailijoina, vaan jokaisesta artikkelista huokuu kehotus toimijuuteen. Tämä on katsottava myös teoksen toimittajien ansioksi; artikkelit istuvat hyvin ekomusikologian kattokäsitteen alle niiden metodologisesta kirjavuudesta huolimatta. Lukijalle syntyykin vaikutelma yhteisestä agendasta, vaikka tutkimuskohteisiin suuntautuvat katseet ja otteet vaihtelevatkin teksteissä suuresti.

Lukukokemus synnytti paljon uusia ajatuksia. Olin esimerkiksi aina ajatellut luonnon olevan erityisesti yksi romantiikan ajan ”johtoaiheita”. Juha Torvinen kuitenkin tarjoaa säveltäjä Erik Bergmanin uran alun musiikkia käsittelevässä artikkelissaan yhden esimerkin siitä, kuinka modernismin aikana musiikin luontokäsitykset monipuolistuivat eri tavoin. Helmi Järviluoman artikkelin inspiroiva aistimuistelun metodi sekä kielen rikkaus puolestaan liikuttivat, kun taas Yrjö Heinosen kartoittava katsaus veden ja vesimaisemien metaforisiin esityksiin laajensi käsityksiäni sävelmaalailun keinoista ja historiasta. Planeettamme elinympäristöjen nykyiset ja tulevat kohtalot rajaavat sisälleen kaikki muut yhteiskuntamme ongelmat ja näin ollen myös kysymykset musiikin merkityksistä. Näiden kysymysten pohtiminen suhteessa ympäristöömme kuitenkin auttaa meitä ymmärtämään musiikillisen olemassaolomme seurauksia ja antaa näin mahdollisuuksia käyttäytymisemme muuttamiseksi. Haasteita silti riittää; nyt kun musiikintutkimus on suhteellisen hiljattain herännyt eurosentrisyyden ja patriarkaalisen musiikin kaanonin kriittiseen tarkasteluun, kovaa vauhtia etenevä ympäristökriisi suorastaan huutaa toimimaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kriisin kokoluokan tiedostaminen altistaa ahdistuneisuudelle ja etääntymiselle; tällöin ajatukset inhimillisen maailman lopusta ovat vaarassa typistyä ironian alle (kts. Lummaa 2019) joksikin esteettiseksi, uudeksi yleväksi. Tästä huolimatta kaikentasoinen toimijuus kannattaa, kuten Milla Tiainen peräänkuuluttaa Leväoopperaa (The Algae Opera 2012) käsittelevässä artikkelissaan viitatessaan Pierre-Félix Guattarin transversaaliuden käsitteeseen; muutoksen tulee tapahtua kaikilla yhteiskunnan ja yksilön toiminnan ja olemisen tasoilla. Toimi siis sinäkin – voit aloittaa tutustumalla ekomusikologian tuoreisiin antimiin osoitteessa: [http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7894-6].

Kuva: Utukirjat

Lähteet: Lummaa, Karoliina 2019. ”Miltä maailmanloppu kuulostaa? Postapokalyptinen ambient antroposeenin musiikkina”. Teoksessa Musiikki ja luonto: soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella, 384–407. Toim. Torvinen, Juha & Välimäki, Susanna. Turku: Utukirjat. Torvinen, Juha 2_Äiaan. Musiikintutkimuksen vastuu ympäristökriisien aikakaudella”. Etnomusikologian vuosikirja 24, 8–34. Toim. Tarja Rautiainen-Keskustalo & Maija Kontukoski. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura. Torvinen, Juha & Välimäki, Susanna (toim.) 2019. Musiikki ja luonto: soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella. Turku: Utukirjat. Tiainen, Milla 2019. ”Ihmisäänen kolme ekologiaa. Guattari, Leväooppera ja enemmän-kuin-inhimillinen”. Teoksessa Musiikki ja luonto: soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella, 341–363. Toim. Torvinen, Juha & Välimäki, Susanna. Turku: Utukirjat. Välimäki, Susanna 2019. ”Välittämisen asteikko. Luonto ja ympäristötrauma suomalaisessa taidemusiikissa”. Teoksessa Musiikki ja luonto: soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella, 35–66. Toim. Torvinen, Juha & Välimäki, Susanna. Turku: Utukirjat.

S Y N K O O P P I - L E H T I //

OP. 143 ILMESTYY KEVÄÄLLÄ 2021!

JUTUT:

TILAUKSET:

Juttuideat voit lähettää päätoimittajalle osoitteeseen paatoimittaja.synkooppi@gmail.com. Seuraavan numeron teema sekä siihen tulevien juttujen ja kuvitusten deadline ilmoitetaan myöhemmin Synkoopin sähköpostilistalla ja sosiaalisen median kanavissa.

Tilaa osoitteesta synkooppilehti.wordpress.com tai toimitussihteeriltämme: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

Mikäli haluat arvioida tuoreen levy- tai kirjajulkaisun, ota yhteys toimitussihteeriin osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com arvostelukappaleen saamiseksi. Kuvitukset lähetetään myös taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa 20 €. Irtonumeroita voi tilata toimitukselta tai ostaa kirjakauppa Gaudeamus Kirja & Kahvista (Vuorikatu 7) hintaan 6 € /numero.

Ilmainen verkkolehti osoitteessa: https://synkooppilehti.wordpress.com Painolehden näköisversio osoitteessa: www.issuu.com/synkooppi

Sävykuvien resoluution tulee olla vähintään 300dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

34 // S Y N K O O P P I

S Y N KO O P P I // 34

S Y N K O O P P I // 35

Opus 142: Musiikki ja Synti

Articles inside

JOIUSTA

JUMALAN AVULLA ABSOLUTISTIKSI

VUOSI ZOOMISSA

KIRJA-ARVOSTELU

KOLUMNI

MUSIIKILLA VIESTIMISEN VALTA JA VASTUU

Sisällys op. 142