KOLUMNI

Teksti: Sonja Kaipainen Kuvitus: Johanna Vapaavuori

Kolumni

Sadan vuoden taival paheiden pesästä hienoston salonkiin

Hämyisä, huoliteltu ravintolasali illan hämärtyessä. Osuutensa tekevät himmeä valaistus, siistit pöydät ja lämpimät värit, mutta tunnelman tärkeimmästä tekijästä on turha kiistellä. ”I fall in love too easily, I fall in love too fast”, laulaa Chet Baker hunajaisella äänellään. Herkkää teemaa seuraa Bakerin kaihoisa trumpettisoolo, joka leijailee höyhenen lailla kompin henkäysten päällä. Silkkaa romantiikkaa!

Perinteisellä, amerikkalaisella taustajazzilla on keskivertokuulijalle rauhoittava, tunnelmallinen vaikutus. Jazz huokuu ylellisyyttä ja hienostunutta nostalgiaa. Perinteisellä jazzilla on toisinaan kuitenkin harmillisesti leima jonkinlaisena eliitin musiikkina. Vannoutuneimmat niin kutsutut jazzpuristit ajattelevat edelleen vain ja ainoastaan perinteisen bop-perustaisen jazzin olevan oikeaa (ja objektiivisesti hyvää) musiikkia. Tilanne on joskus ollut täysin vastakkainen – vielä 100 vuotta sitten länsimaisen taidemusiikin eliitti piti jazzia turmeltuneena, syntisenä ja rappiollisena musiikkina, joka suorastaan pilkkasi taidemusiikin pyhiä muotorakenteita.

Mikä sitten tekee – tai ainakin teki – jazzmusiikista syntistä? Riippuu tietenkin siitä, keneltä kysyy. Synnillä on yhtä monta merkitystä kuin on maailmankatsomuksiakin. Esimerkiksi 30-luvulla natsit pitivät jazzia rappiollisena, koska sitä soittivat tummaihoiset muusikot. Kuten tiedämme, jazzmusiikin rodulliset juuret ovat olleet ongelma monille muillekin.

Pekka Jalkasen väitöskirja Alaska, Bombay ja Billy Boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla (1989) piirtää edelleen oivallisesti 20-luvun suomalaista ajankuvaa. Tässä kolumnissa esiintyvät lainaukset ovat kyseisestä teoksesta.

Suomessa jazz näyttäytyi kuplivalla 20-luvulla valtakunnallisessa diskursissa melkoisen syntisenä ja turmiollisena musiikkina. Se oli ”syn-

nissä siinnyt ja syntynyt Jazz-lapsukainen, paha villieläin, neekeripentu, joka olisi taltutettava, ennen kaikkea taltutettava ja käännettävä oikeiden ihmisten mukaan”, kuten Työväenliiton Musiikkiliiton Emil Kauppi on luonnehtinut Työn Sävel -lehdessä 1927. Sitaatti on surullisen tarkka esimerkki suomalaisen musiikin kärkinimien asenteesta jazzia kohtaan. Taustalla piillee etnosentrinen (ja rasistinen) ajatus länsimaisen taidemusiikin paremmuudesta.

Jazzmusiikin historiassa on kaiken kaikkiaan ollut vastenmielisiä, rasismin kyllästämiä jaksoja eri puolilla maailmaa. Jostakin syystä noina aikoina itse musiikkiin liitettiin myös ajatus syntisyydestä.

Toisaalta mielikuvien lisäksi itse musiikin konventioista poikennut kuulokuva aiheutti aikanaan pahennusta. On tavallaan jotenkin liikuttavaa, kuinka voimakkaita vastareaktioita jazzmusiikki itsessään on aiheuttanut kultakaudellaan vanhemmille taidemusiikin ammattilaisille, ystäville ja puolestapuhujille. Kolmimuunteisuus ja sen luoma rytminen vapaus fraseerauksessa on ollut monille liikaa. Säveltäjä Ilmari Krohn kuvasi jazzia aikanaan röyhkeäksi paisuneeksi rämäsävelten rähinäksi” ja Aarre Merikanto puolestaan ”kaiken musikaalisen luomiskyvyn irvikuvaksi”. Ehkä kuitenkin voimakkaimmin jazzin syntistä leimaa ovat luoneet siihen liitetyt aistilliset ja lihalliset paheet. Arvokonservatiivit ovat pitäneet milloin missäkin jazzia moraalisesti arveluttavana. Jazzmusiikin on ajateltu kiihkeine rytmeineen kiihottavan ja yllyttävän häpeälliseen, seksuaaliseen käyttäytymiseen. Suomessa syntyi jopa jazztytön käsite, joka edusti jazzkulttuurin myötä muuttunutta naisihannetta.

”Kiltti perhetyttö oli muuttunut huuliaan maalaavaksi ja poskiaan puuteroivaksi, tupakoivaksi ja jopa alkoholia ja erotiikan sulokkuutta maistelevaksi kyyniseksi jazztytöksi.”

Sadassa vuodessa jazzmusiikin asema on sinkoillut synnistä suosioon ja lopulta jonnekin niiden välimaastoon. Ihmisillä on jokseenkin hullunkurinen taipumus arvottaa lähestulkoon kaikkea – kaupunginosista toisiin ihmisiin, eläimiin ja taiteeseen. Moraalisella arvoakselilla jazzmusiikki lienee nykyisin perin neutraalissa pisteessä. Ilmiö on vähän samankaltainen kuin joidenkin Helsingin kaupunginosien maineiden muuntuminen. Karkeasti kärjistäen voisi esimerkiksi väittää, että Kallion rappio on vuosikymmenten varrella vaihtunut pirskahtelevaan eloisuuteen. Samalla tavalla jazzin aikanaan irstas syntisyys on mielikuvissa muuttunut ensin jännittävän kiehtovaksi rosoisuudeksi ja lopulta herkulliseksi ylellisyydeksi.