Pääkirjoitus

Opiskelijat: muistakaa toisianne myös lähiopetukseen palatessa

Muistatteko vielä ajan ennen koronaa? Ajan, jolloin elimme sitä niin sanottua “normaalia elämää”, johon viittaamme puhuttaessa ajasta ennen koronaviruksen leviämistä. Palatessani reilut pari vuotta ajassa taaksepäin muistan kirkkaasti ne tunnetilat, joiden läpi opiskelijat kahlasivat silloin, kun kaikki pysähtyi.

Ensin oli jännitys, uhka, pelko ja suru. Sitten epätietoisuus ja epävarmuus. Välissä turhautuminen ja ärsytys. Kävimme läpi kauden, jolloin oli välttämätöntä luopua monista tutuista rutiineista ja muuttaa omia arkitottumuksiamme. Sitten tilanne muuttui. Oli ehkä mukavaa suunnitella päivärytminsä haluamallaan tavalla. Ei aikaisia herätyksiä: etäopetus mahdollisti asioiden tekemisen silloin, kun itselle sopi. “Kyllä kaiken ehtii hoitaa nyt, kun sitä aikaa on”, ajattelin minä ja monet muut opiskelijat. Tästä alkoi huolellinen asioiden lykkäämisen vaihe. Korona-ajan opiskelijat ovat pallotelleet melkoisen tunnekaaren läpi lähes kolmen vuoden ajan. Kolme vuotta on pitkä aika: siinä ajassa ehtii esimerkiksi suorittaa kandidaatin- tai maisterintutkinnon alusta loppuun asti. On sanomattakin selvää, ettei pandemian aikana opintojensa aloittaneiden tai sen aikana opiskelleiden korkeakouluelämä ole vastannut odotuksia. Vaikka opiskelija- ja ainejärjestöt ovat tehneet hienoa työtä yhteisöllisyyden ylläpitämiseksi siirtämällä tuttuja ja uusia tapahtumia etänä järjestettäviksi, etäopiskelijat ovat jääneet paitsi monista asioista, joita olemme opiskelumme aloittaessa kovasti odottaneet. Tammikuussa Helsingin Sanomat uutisoi tänä keväänä valmistuvan ensimmäiset etäkandit - samoin etämaisterit. Artikkelissa Valmiiksi väsyneet (HS 25.1.2022) kuvataan sellaisia opiskelijoita, jotka ovat suorittaneet suurimman osan tutkinnostaan etänä. Vuonna 2019 opintonsa aloittaneet saivat kokea autenttista korkeakouluopiskelijan elämää vain vaivaiset puoli vuotta. Myös muut korona-aikana opiskelleet eivät ole päässeet elämään omien odotustensa mukaista opiskelijaelämää. Pettymyksen ja surun tunteet ovat olleet tässä tilanteessa valideja. Aikaa opiskelijaelämälle on rajallinen määrä, emmekä saa kuluneita vuosia takaisin. Eräänä aamuna katsellessani televisiosta uutislähetystä huomioni kiinnitti televisiossa puhuva pää, joka korosti “etäopiskelussa opittuja taitoja, jotka ovat varmasti hyödyllisiä tulevaisuuden työelämässä”. On totta, että korona-aikana etätyöstä on tullut vakiintunut työtapa, jota tulemme varmasti hyödyntämään matalammalla kynnyksellä niin opinnoissa kuin tulevaisuuden työelämässäkin. Se on nykyisin osa normaalia elämää. Vaikka väitteessä piilee totuuden siemen, minua huvitti. Tuntui kummalliselta hehkuttaa etäopetuksessa kehittyneistä työelämätaidoista samaan aikaan, kun tilastot huutavat korkeakouluopiskelijoiden väsymystä ja heikentynyttä mielenterveyden tasoa. Kaikki eivät pysty näkemään etäopiskelua lainkaan tehokkaan oppimisen aikana. Opiskelijan koti on monilla pieni eikä työlle ja vapaa-ajalle ole erillistä rajausta. Luentosalien vaihtuminen yksiöön tekee opiskelusta haastavaa ja jopa ahdistavaa. Kuluneet vuodet ovat olleet raskaita meille jokaiselle ja etäopiskeluun tottuneena perusarjen alkaminen vaatii jälleen totuttelua ja sopeutumista. Välttämätön etäopiskelu pikkuyksiössä on vahvistanut yliopisto-opinnoissa jo valmiiksi korostuvaa itsenäistä opiskelua, jolloin itsenäinen on tuntunut monille yksinäiseltä. Siksi yhteisöllisyys sekä kanssaopiskelijoiden välinen tuki on erityisen tärkeää “normaaliin arkeen” palatessa. Nyt, rajoitusten kevennyttyä, saatamme varovasti uskaltaa tuntea helpotusta. Helpotusta siitä, että pääsemme jälleen vapaasti liikkumaan kampuksen tiloissa, osallistumaan lähiopetukseen, lounastamaan opiskelija-ravintoloissa ja näkemään toisiamme kasvokkain. Samaan aikaan sosiaalisiin tilanteisiin paluu voi olla osalle ison kynnyksen takana. Käydään siis lounaalla yhdessä, tuetaan toisiamme ja muistetaan kysytään kaverilta pieni, mutta sitäkin voimakkaampi kysymys: “Mitä sinulle kuuluu?”