PÄÄSYKOE/KIIRASTULI TEKSTI SILJA METSÄTÄHTI
V
alitaan kaksi aivan satunnaista, toisilleen ennestään vierasta oikeustieteen opiskeljaa. Olen aivan varma, että he pystyvät alle viidessä minuutissa virittämään tunteikkaan keskustelun pääsykoekeväänä pudonneista hiuksista, nukkumattomistä tunneista ja hikisistä hetkistä monivalintatehtävien parissa. Näin ainakin ennen vuotta 2019, kun todistusvalinta astui kuvioihin. Mielestäni ei ole kovin ihmeellistä, että todistusvalinta herättää suuriakin tunteita. Onhan kyse opiskelupaikasta, jonne tuhannet pyrkivät joka kevät. Kaikista hakijoista valituksi tulee vain murto-osa, viime vuonna reilu 6 % Helsinkiin. Tämä tarkoittaa sitä, että pänttäämiseen on todella käytettävä aikaa, hikea ja sydänverta. Tätä faktaa meille myös toistetaan: ennen sisäänpääsyä valmennuskurssilla, fuksiviikolla, mediassakin. Kuva oikkareista ikäluokkansa terävimpänä huippuna, ahkerimpana kuutena prosenttina, on selvästi olennainen osa identiteettiämme. Se on yhteinen kokemus, joka liittää meidät toisiimme. Monelle vieraalle paikkakunnalle vasta muuttaneelle, vieraahkoon tieteenalaan tutustuvalle fuksille tällainen selkeä ja myönteinen yhteen liittävä ydinkertomus on todella rohkaiseva asia. Tiedän tämän kokemuksesta. Tavallaan terveyttä uhkaavan raskas pääsykoekevät on myös legitimoinut oikikseen pääsyn. En voi väittää puhuvani kaikkien pykälistien puolesta, mutta tiedän monia, jotka ovat kyseenalaistaneet sen, onko opiskelupaikka ansaittu. Kun niin moni nuori ja vanhempikin hakee tosissaan juuri tätä paikkaa, monet vuosi toisensa perään, omalle opiskelupaikalle voidaan löytää legitiimi perustelu pääsykoekeväästä selviy-
tymisestä. Profeetallinen pääsykoe seuloo akanoista ne sitkeät jyvät, jotka saavat haaveilemansa opiskelupaikan ja sen myötä lupauksen statuksesta, palkasta ja yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta. Kun kaikki opiskelijat eivät enää joudukaan käymään läpi tätä seulaa, yhteinen tarinamme siitä, kuinka ahkera, protestanttinen työ tulee palkituksi pääsykoemenestyksellä, saattaa kokea kolauksen. Tapoja päästä sisään ja osoittaa ahkeruutensa ei olekaan enää vain yksi. Juristikunnan homogeenisyyskin saattaa olla uhattuna. Muutama asia ei kuitenkaan muutu opiskelijavalintauudistuksen mukana. Opiskelijavalinta ei ole kauniissa status quossaankaan ollut reilu. Kaikilla hakijoilla ei ole ollut mahdollisuutta osallistua valmennuskursseille tai opiskeluun kannustavaa lähipiiriä. Ja vaikka pääsykoemenestys auttamatta vaatii paljon työtä ja omistautumista, näin suurella hakijajoukolla sisään pääsyyn ja ulos jäämiseen vaikuttaa varmasti myös sattuma. En epäile hetkeäkään tarinoita pudonneista hiuksista ja valvotuista öistä. Olen sitä mieltä, että kaikki oikiksessa opiskelevat ovat ansainneet paikkansa – ne, jotka ovat onnistuneet pääsykokeeseen lukemisessa, ja yhtä lailla ne, jotka ovat kahmineet laudatureja. Huolimatta tarunhohtoisuudestaan pääsykoe ei ole eikä ole ollut absoluuttinen, juristiksi sopivuuden mitta. Ahkeruutta, motivaatiota ja oppimiskykyä voi testata muinkin keinoin, esimerkiksi todistusvalinnalla.
INTER VIVOS 2/2020
31
