DIKTAATTORIEN VAPPU

Francon vappu

Kaivarin mutainen maa pettää kenkien alla.

Takaani kuuluu epämääräistä, kimeää jupinaa. Kiipeän Ullanlinnanmäkeä, pysähtyen loivasti viettävälle hiekoitetulle kohdalle, ja käännyn katsomaan taakseni. Luokseni tallustaa kärttyisästi puuskuttaen pieni käppänä, joka kohdalleni saavuttua höngähtää ennen selkänsä suoristamista sotilaan ryhtiin. Pikkutarkka upseeri on kukapa muukaan kuin Francisco Franco – jopa minua lyhyempi kääkkä on paljon vähemmän vakuuttava livenä kuin olin odottanut. Hän avaa kiukkuisen näköisenä suunsa, ja huokaan sisäisesti. Ei taas. ”Vappu, työväenliikkeen juhla, mitä moraalitonta idioottimaisuutta! ¿Qué he hecho yo para merecer esto?”, Franco nurisee honottavalla äänellään. Takeltelen takaisin katkonaisella espanjallani, kuinka vappu on kaukana historiallisista juuristaan eikä meillä tulisi kuuloonkaan viettää sitä työväenliikkeen aatteiden parissa. Tietenkään. Sitä paitsi lähtisimme aivan pian, kunhan kävisimme pienen kierroksen wappuhumussa. Muistan äkkiä, että työväenliikkeen lisäksi Francon diktatuurissa on kielletty myös kaikki vasemmistopuolueet. Parempi siis olla lipsauttamatta mitään HYY:sta. Lähdemme tallustamaan eteenpäin Francon jatkaessa vauhkoamista vapaamuurarien salaliitosta. Tarjoan hänelle simaa emalimukista, mutta sekään ei saa luuskaa hiljenemään. Yhtäkkiä kuulen edestämme huudahduksen, joka kuulostaa huolestuttavasti englannilta. Ristin sormet ja varpaat ja toivon, ettei kyse olisi vaihtareista – mutta turhaan. Ohittaessamme vaihtariporukan irvistän ennakoiden tulevaa, ja kuten arvata saattoi, Francon silmät käytännössä pullistuvat päästä hänen huomatessaan heidät. “Kuinka kiittämättömiä kansa on! Olen kansakunnan isä, tehnyt kaiken sen eteen – ja sitten he kehtaavat kaveerata joidenkin ulkkarien kanssa! Kiellän tämän!” hän hönkii pöyristyneenä. Pitää muistaa twiitata illalla #mieslapsi, mietin nyrpeänä. Epäilen, että Francon vinha kielten opiskelun vastustaminen (ja satunnainen katalaanien ja baskien lahtaaminen) johtuu siitä, että hänellä on historiallisen valtaisa alemmuuskompleksi surkeasta kielipäästään. Joka tapauksessa se sikseen – nyt on saatava jotain rauhoittavaa nassuun. Kaivan kuumeisesti reppuani. Mikä vappujuoma menisi Francolle alas? Käteni osuu jenkkiläiseen bourbon-pulloon – halleluja! Jos jokin maa Francoa miellyttää, niin Yhdysvallat; tuo demokratian airut, jolla on silloin tällöin tapana kaataa muutama demokraattisesti valittu hallitus ajan kuluksi. Täydellinen valinta Francon pariksi! Huokaan helpotuksesta, kun bourbonin litkiminen saa Francon sulkemaan suunsa edes hetkeksi. Jatkaessaan puhettaan politiikasta – siis mä en kestä – hän on jo hieman rauhallisempi. Hän selostaa honottaen tietävänsä, mitä kansa tarvitsee: eihän siihen silloin tarvita mitään poliittisia puolueita väliin. Hymähtelen vastaukseksi ja mietin, kuinka tämä pikkusieluinen asenne kuulostaa itse asiassa kovin tutulta myös suurvaltapolitiikasta. Ketäköhän hän muistuttaakaan? Höpötys menee toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos jatkaessamme vaellusta Kaivarin väkijoukoissa, kunnes puhelimeni soi ja havahdun. En uskonut päivän enää huononevan, mutta ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Soittaja on Carmen Polo de Franco. Irvistän ja vastaan, ja Carmenin kimeä ääni hihkuu: ”Mitens se meidän Francisco siellä pärjää? Onko ollut kiltisti? Ehtinyt vielä lynkata ketään? Voi sitä poikaa!” Silmäni pyörähtävät melkein takaraivoon asti. Huokaan syvään: “Mussoliniin ja Nixoniin törmättiin aiemmin, se oli Franciscosta kiva, hyviä ystäviä ovat. Kommunismi aiheuttaa känkkäränkkää”, selostan päivää. Ei enää ikinä diktaattorin lapsenvahdiksi. “On se aika vesseli!” P

Adolf-sedän kuolinpäivä

Metron ovet sulkeutuvat aggressiivisen piippauksen saattelemana. Vaunussa on ruuhkaa, kanssamatkustajilla on selkeästi juhlahumu ylimmillään. Omat kirkkaanpunaiset haalarini, useasti niin silmiinpistävät, ovat tänään vain osa värikkäiden vaatetusten sarjaa. Jatkuva, energinen puheensorina on ihastuttavan kansainvälinen – sen keskeltä erotan eittämättömästi jämäkän, suorasukaisen saksalaisaksentin. Se herättää kiinnostukseni; miten joku saksalainen opiskelija on löytänyt itsensä Helsingin vappuhumusta? Ängettyäni itseni vaunun toiselle puolelle huomaan miehen, jonka suu lähes vaahtoaa intohimoisesta paasauksesta, yllään hieman erikoinen juhla-asu. Miksi joku haluaisi pukeutua sotilasasuun vappuna? Ja onpas outo viiksityyli! Päätän keskeyttää haippibiisini eli Richard Wagnerin ”Dich, teure Halle, grüß ich wieder” oopperasta Tannhäuser ja tervehdin tätä tuntematonta miestä erittäin sönköllä saksalla: ”Hallo! Wie geht’s mit dier? Wie haißt du?” Uusi tuttavuuteni näyttää hetken erittäin hämmentyneeltä, kunnes vastaa: ”Hallo, ich geht’s gut. Ich haiße Adolf. Ist das Wagner?” On minun vuoroni hämmentyä. Joku muukin tykkää Wagnerin musiikista? ”Joo, lemppareitani tällä hetkellä taitaa olla Tannhäuser ja Lentävä hollantilainen.” ”Wagnerhan on suorastaan jumala – hänen takiaan aloitin kasvissyönninkin!” mies, Adolf, selittää. Nyökkään hyväksyvästi ja ilmoitan, että aion jäädä Helsingin yliopiston metropysäkillä. Junan pysähtyessä laiturille astun ulos ja otan suunnaksi rullaportaiden psykedeelisen vihreän tunnelin. Keväinen tuuli puhaltaa vaimeasti astuessani ulos metrotunnelista. Kaikkialla ympärillä tuntuu juhlahumu – ihmiset suuntaavat innokkaasti kohti Havis Amandan patsasta, juoden, syöden ja jutellen. Itse päätän myös liittyä ihmisjoukkoon, pyrkien saamaan mahdollisimman hyvän näköalan patsaan lakitusta varten. Asetun Kauppatorin reunalle, Itämeren kimallellessa vihreänä auringon alla. Katseeni pyyhkiessä yleisön ylitse huomaan silmiinpistävän sotilasasun ja oudot viikset jälleen kerran. Uusi tuttavani Adolf lähestyy kysyvä ilme kasvoillaan. ”Miksi sinulla on punainen asu?” hän kysyy painokkaasti. ”Se on tiedekuntani väritys”, vastaan hämmentyneenä. ”Vihaan punaista”, Adolf murahtaa vihaisesti. Nostan kulmaani: ”Miksi?” ”No kun siitä tulee mieleen ne helvetin kommarit”, hän vastaa. Päätän olla jatkamatta aiheesta. ”Miten olet päätynyt Helsinkiin viettämään vappua?” kysyn, etsiskellen aihetta, josta ei syntyisi konfliktia. ”Tunnen yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa”, Adolf vastaa ja jatkaa: ”Marsalkka Mannerheim oli hyvä ystäväni.” Silmäni lävähtävät auki ymmärryksestä. Tämä mieshän on Hitler! Miten se saattoi mennä näin tarkkasilmäiseltä valtiotieteilijältä ohitse? Vedän nopeasti henkeä ja pusken miehen Itämereen. Hänestä ei sen koommin kuultu enää mitään. P

Vappu Turkmenistanin Kekkosen kanssa

Odotan vierastani Kuppalan portilla huhtikuisessa tihkusateessa. Vapun säätiedotuksen ja todellisuuden välillä on jälleen suurempi kuilu kuin Timo Soinin sanoissa ja teoissa. Lopulta suuri kullattu limusiini kurvaa kadulle ja pysähtyy keskelle sitä, tukkien tien vuoden 2006 Skoda Octavialta. Vieras astuu ulos kiiltävästä kärrystään vihaisten tööttäysten säestämänä. Suuri mies katsoo hetken aikaa vihaista Skoda-kuskia ja vaihtaa muutaman sanan kuljettajansa kanssa. Limusiini kaartaa pois paikalta, väärää kaistaa pitkin, kohti tuomiokirkkoa. Vieraani näyttää rempseästi Skodalle keskisormea ja lampsii rempseästi sisään portista pikkutakki kolisten. En tiedä ymmärtääkö vieraani, Turkmenistanin entinen presidentti, Saparmurat Niyazov, ystävien kesken vain Saparmurat Niyazov (pikkutarkkuuden puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää), aivan täysin opiskelijavaihdon ideaa, mutta ilta näyttää silti sujuvan hyvin, joskin beluga-kaviaarin ja vodkan yhdistelmä on yllättävä vanhemmillekin tieteenharjoittajille. Koko illan mies kuitenkin kyselee tiiviisti asioita vapusta, Suomesta ja opiskelijakulttuurista. Haalarit aiheuttavat varsinkin ihmetystä ja merkeistä löytyvät meemit. Niitä kun ei miehen aikaan vielä ollut. Lopulta humalainen valtionjohtaja ryömii aamuyöstä ulos bilereiästä hyvin pohtiva ilme kasvoillaan. Kadotessaan limusiiniin hän heilauttaa kättään ja huutaa ”nähdään huomenna”. Kävellessäni bussille huomaan pohtivani, oliko koko opiskelijavaihto virhe. No, onneksi huominen on huomenna. Polhon puheenjohtaja ei ikävä kyllä näytä jakavan huoletonta asennettani sättiessään minua seuraavana päivänä. En kuitenkaan ehdi kuuntelemaan saarnaa, johon tuntuu liittyvän lauseita kuten ”sinun piti vahtia häntä” ja ”tämä oli sinun ideasi”, sillä katseeni keskittyy Kuppalan pihalla seisovaan kultaiseen patsaaseen, joka esittää vierastani. Patsas pyörii hitaasti kohti aurinkoa ja heijasti auringonsäteitä polttavan kuumina pisteinä maahan. Muutama vastuullisempi valtsikalainen yrittää sammutella alkavia tulipaloja sohvista ja fuksien haalareista, samalla kun muut yrittävät teeskennellä, etteivät näe tai kuule mitään. Harmi kyllä savuavat haalarimerkit laskevat esityksen uskottavuutta. Kaaoksen keskellä patsastelee Saparmurat Niyazov. Jos valtsikalaisten yritys sopeutua ympäristöön on epätoivoisempi kuin 18-vuotias Milliklubilla, niin Saparmuratin on jotenkin vielä huonompi. Miehen punaiset haalarit on ilmeisesti valmistettu rubiineista ja käsissään hän heilutteli haalarimerkkejä, joissa on hänen oma naamansa ja sanat ”käytä tätä tai kärsi”. Selvästikään mies ei ollut täysin ymmärtänyt ns. meemikulttuuria. Pihan toisella puolella CISSI:n edustaja levitteli käsiään ja pudisti päätään kohdatessaan katseeni. Samassa ilmaa pirstoo voimakas huuto ja koko piha tuntuu pysähtyvän. ”Kuka tästä on oikein vastuussa!?” Puheenjohtaja näyttää peuralta ajovaloissa. ”Älä huoli”, sanon taputtaessani häntä olalle rauhoittavasti ja kävellessäni kohti hopeaista boolimaljaa. Kauempana toinen punahaalarinen hahmo kääntyy ja kipittää vihaisen näköisen Hanna Kuusen luo. ”Tänään on VOO:n Kuppalavaraus”. P

Fasisti

Suuta kuivaa. Yritän epätoivoisesti hamuta käsiini vesilasia, jonka muistan täyttäneeni yöpöydälle edellisenä iltana. Tällaiset hetket ovat tulleet viime aikoina liian tutuiksi; olen oppinut varautumaan.

Säpsähdän sohvalta kuuluvaan kuorsaukseen. Ilmeisesti olen juhlahumussa luvannut majoittaa jonkun ystävistäni yöksi. Antaa hänen nukkua.

Palaan mielessäni edellisillan - vappuaaton - tapahtumiin, jotka saavat vieläkin vereni kuohahtamaan:

Istuimme etkoilemassa Kallion yksilössä, jonne lappasi tasaiseen tahtiin vieraita sisään. Heistä kukaan ei kiinnittänyt minuun juurikaan huomiota - taaskaan. Päädyin tuttuun tapaani hivuttautumaan hengästyttävistä keskusteluista syrjemmälle ja syvennyin punaviiniini, jonka olin aikaisemmin päivällä noukkinut kipein jaloin Alkon alimmaiselta hyllyltä. “Mehevä ja hilloinen”. Pyh.

Nautinnollinen yksinoloni keskeytyy, kun viereeni istuu lyhyehkö, tanakka mies, jonka pälvikalju loistaa kirkkaampana kuin tulevaisuuteni. Yllään miehellä on huonosti istuva sotilaspuku. “Ei saatana taas joku intoilija”, mietin. Yritän välttää vieraan luoman katsekontaktin.

Mies ojentaa jämäkästi kätensä tervehtiäkseen. “Mussolini”, hän sanoo vahvalla italialaisella aksentilla. “Ai niinkuin se fasisti”, kysyn epäuskoisena. “Si”. Keskustelu tyrehtyy. En kerro miehelle nimeäni.

Valtsikan sisäpihalla yksi ystävistäni kuiskaa korvaani “Tuo on se fasisti” ja osoittaa katseellaan samaa sotilaspukuista miestä, joka aiemmin esitteli itsensä Mussoliniksi. “Tiedän”, sanoin lyhyesti ja jatkoin viinini litkimistä.

Kummallinen italialainen ilmestys ei jäänyt huomaamatta myös muilta juhlijoilta. “ Fasisti”, huusi joku ja koko sisäpiha hiljeni tuijottamaan Mussolinia. Hän ei tuntunut säpsähtävän tästä haukkumasanasta. “Jos kerran on fasisti niin sitten on”, sanoi Jari Tervokin.

Tunsin vastenmielisyyttä Mussolinia ja hänen ideologiaansa kohtaan. Mutta myös itseäni, sillä jostain selittämättömästä syystä säälin tuota miestä. Niin kulahtanut, oman aikansa tuote seisoo edessäni ihka elävänä. Järkytyin naiviuttani, omaa epäuskoista suhtautumista siihen, että hän todella on tullut takaisin.

Paha olo nousee pintaan ja hetken luulen joutuvani juoksemaan vessaan. Varovaisesti nousen ylös sängystäni ja hiivin jääkaapille. Katseeni kiinnittyy eteisessä lojuviin pitkiin nahkasaappaisiin ja sotilaspuvun takkiin.

Hengitykseni kiihtyy. Käännän katseeni sohvalla makaavaan ystävääni.

Sohvallani nukkuu fasisti. P

Pöydän pää ä

Poleemin asiantuntijatutkija, Tohtori Osmo. J, selvittää tiedekunnan historiaa ja haastattelee mielenkiintoisia kohteita. Tällä kertaa vuorossa on Marxin pöytä Kannuklusterilla.

Koronaviruksen aikana Helsingin keskusta on muuttunut hiljaiseksi aavekaupungiksi. Samoin myös Uuden ylioppilastalon tilat ovat äänettömiä. Hiljaisuuden rikkovat askeleeni rappukäytävässä, jotka kuulostavat kymmenen kertaa normaalia äänekkäämmiltä.

Olen päässyt kolmanteen kerrokseen, Alina-salin aulatilaan, josta suuntaan vasemmalle kohti Marxia. Avaan oven. Haastateltavani odottaa minua tutulla paikallaan. Hän ei ole koskaan aikaisemmin antanut virallista haastattelua. Tänään kuitenkin siihen tulee muutos. Marxin pöytä, tuo Valtsikan suurimpien salaisuuksien todistaja, on vihdoinkin päättänyt antaa yksityishaastattelun Poleemille!

Käyn istumaan tuolille, laitan nauhurin päälle ja alotan haastatteluni

Osmo: Mukava nähdä taas sinua pöytä! Miltä olosi tuntuu näin poikeustilan aikana?

Pöytä: Siltä samalta miltä aina. Eli puiselta.

Huomaan, että pöytä huumoripöytiä. Tästä voi tulla mielenkiintoinen haastattelu.

Osmo: Niin näin poikkeustila on varmaankin vaikuttanut sinunkin käyttösi vähenemiseen. Täällä ei tosiaan ole paljoakaan hallitusten kokouksia järjestetty.

Pöytä: No ei ne halkot ole ainoa asia mihin mua on käytetty! Mutta joo! Tilanne on sama kuin käyttökiellon antamisen jälkeen! Paitsi, että tässä kerroksessa ei oo tapahtunu mitää siihen liittyvää draamaa. Taidan päästäkin ensimmäiseen mehevään paljastukseen!

Osmo: Niin sinähän olet päässyt todistamaan näitä käyttökiellon syitä varmasti aika läheltäkin. Haluatko avata niitä hieman?

Pöytä: No eipä niissä yleensä mitään niin kummempaa oo. Useinsa joku urpo on möhliny sitseillä. Millon on ollu liikaa väkeä Alinassa, milloin vessa on syttyny palamaan tai huonekaluja on heitelty ikkunassa. Yritti joku kerran meikäläistäki heittää ikkunasta ulos! Tosin se väsy jo kymmenen sekunnin sisällä yrittäessään nostaa mua. Enkä mä olis edes mahtunut tosta reiästä ulos! Mutta ei valtiotieteilijältä voikkaan olettaa geometristä päättelyä!

Osmo: Niin alkoholi saa ihmisen joskus käyttäytymään typerästi.

Pöytä on hetken hiljaa.

Pöytä: Niin… no ei se pelkkä alkoholi ole ollu, joka on virrannu näiden idioottien suonissa.

Mielenkiintoni herää entisestään ja nojaan vaistonaisesti eteenpäin.

45 Pöytä: Voit sä muhun nojatakin. Sitä kaikki kysymättäkin! Okei okei! Ei paljasteta liikoja. Mut silti aina sillon tällön minä tai kolleega buvussa päästään olemaan jonkun nuokkujan tukena, kun se tapaa sinivuokkoja eikä edes ole kevät. Ne on kyl kokoajan harvenemaan päin ja pieni tunnustus siitä, et järjestäjät osaa hoi-

taa ne tilanteet. Mut ei noi jutut oo läheskään mielenkiintoisin kerta, kun mä oon päässy fobbia näkemään.

Osmo: Haluisitko kertoa siitä?

Pöytä: Se oli seiskytlukua. Tais olla -79. En muista tarkkaan. Kuiteski se oli sitä Kannu-klubi aikaa! Tää kerros oli kokonaan Kannun käytössä ja tääl oli kunnon bileitä, bluussia ja olutta! Ei mitään nykypäivän sitsisekoilua! Kannul oli tääl oma baari ja parturiki! Tästä paikasta kuuli kaikki eikä sisälle ees päässy kaikki. Sitten kuuli muutkin tahot ja samalla sen että Kannulta puuttu toiminnastaan oikeudet. Siispä järjestettiin näytös ja mä pääsin paraatipaikalle! KYMMENEN poliisiautoa Uuden edessä! Kytät tuli kesken halkon sisään tänne ja laitto ne sankarit rautoihin! Aijaijaijai!! Siitä mentiin käräjille! Joutu tyypit maksamaan aika isot kulut ja korvaukset ja eipä oo Kannulla omia tiloja tänäkään päivänä. Sen takia nää punahaalarit kuppaa täällä edelleen! Sen jälkeen oli kyl hiljasta ja pitkään. Mut hei! Jos tätä ei ois tapahtunu niin mut ois saatettu korvata joskus kauan aikaa sitten! Eli ehkä jotain positiivista tässäkin!

Osmo: No tuossapa aikamoinen paljastus

Pöytä: No jaa onhan toi yleisessä tiedossa. Mut kyllä mä salaisuuksiakin oon kuullu! Ai että kun jengi arvuuttelee sitä, missä Itsarisillis on niin mä voisin aina vuotaa sen jo keväällä! Vaikka senkin vois muutenkin saada selville, Polhon hallituksia yhdistää näet aina se, että ne ei osaa pitää suutansa kunnolla tukossa, vaan huulien välistä lipsuu muutakin kuin öyhötyksen seurauksena tippunutta sylkeä!

Tajuan pöydän ehkä hieman alkavan kiihtyä.

Osmo: Aika kova kannanotto.

46 Pöytä: Kova ja kova! Kuule! Mä olen päässy kuuntelemaan niitä “kovia” mielipiteitä sen verran tässä huoneessa, että tiedän ton olevan vaan kylmä fakta! Eri hallitusten jäsenet eri puolilla valtsikaa omissa kokouksissaan mielipiteitään muista, mutta ne puheet jää näiden seinien sisälle. Ulkoisesti kuitenkin näytetään sitten ihan erilaiselta ja niin ystävälliseltä ja etenkin YMPÄRISTÖystävällisestä. Mutta mulla on ihan omaa tutkimusmateriaalia siitä minkälaisia nää tyypit oikeesti on! Kato tonne!

Hän viittaa huoneen sekajätteiden roskakoriin

Pöytä: Täällä nää vääntää omiin tosuihinsa (toimintasuunnitelmiinsa) kuinka ekologisia ne aikoo olla minäkin vuonna! Mut tiiätkö kuinka monta banaaninkuorta mä oon nähny tohon putoavan!? Ja sitten kukaan jaksa viedä tota alas ja siitä ulistaan somessa ja mitä sitten vastataan päivityksiin? “Ei oo mun juttu!” VAI EI OO SUN JUTTUS?!? Mä sulle juttus näytän! Teilaan seuraavan joka ei lajittele roskia ja voin sanoa, ettei kukaan rikostutkia ala epäilemään pöytää murhasta! Oon sellanen lavastaja, et Speksikin ois kateellinen.

Huomaan pöydän olevan jo aika hermostunut. Itselläni on vielä yksi keskeinen kysymys kysyttävänä. Arvuuttelen hetken, mutta rohkaistun sitten.

Pöytä: Niin?

Osmo: Niin siellä olisi se yksi laulu…

Pöytä: Niin?!

Osmo: Se Panisitko pö…

Pöytä: NIIN?!

Osmo: Niin… haluaisitko...kertoa siitä?

Pöytä: KERTOA JA KERTOA! Haluaisitko itse kertoa siitä, kun päällesi painautuu vieraat PAKARAT? Kaikkista asioista, mitä täällä on tapahtunu, ja kaikista asioista, mitä mä oon joutunut päälläni kantamaan, sä haluat puhua NIISTÄ! Ei ########! Ymmärrätkö sä mitä mä oon joutunu kokemaan? Tiedätkö sä edes kuinka monta pulloa ja tölkkiä mun päälle on kaatunu? Ja mitä siitä on seurannu? Mut on juotettu humalaan mua kysymättä ihan kuten mun päällä on nojailtu! Tai sä ton nauhurinkin! Lupaa pyytämättä! Mulle on tullu tarve saada alkoholia, mutta nyt täällä ei oo ketään! On kevät mutta en saa yhtäkään kaatunutta skumppaa, jallua tai shottia! Tahtoisin oluen, mut ei, en saa! Osuin ilmeisesti pöydän arkaan paikkaan. Poistun hetkeksi pois käydäkseni Polhon kaapilla! Tuskin pahastuvat siitä,että otan yhden oluen. Palaan takaisin ja kaadan sitä pöydälle.

Pöytä: Kiitos!

Osmo: Eipä mitään! Sinulta ei olla taidettu pyytää myöskään anteeksi tätä kaikkea. Anteeksi! Meidän kaikkien puolesta!

Pöytä: Kiitos! En mä sano, että kaikki mitä täällä on tapahtunu ois ollu pelkkien idioottien ja urpojen tekoja. Mä oon päässy todistamaan oikeesti valtsikan historiassa isoja, tärkeitä ja rohkeita tekoja. Niistä on jääny hyvä mieli enkä koskaan lopeta hämmästymästä, kuinka upeaa väkeä valtsikasta löytyy. On ne välillä urpoja, mutta ne on mun urpoja! On ollut suuri ilo ja kunnia olla mukana tässä kaikessa ja toivon vielä pitkään olevani mukana!

Mielestäni tähän on hyvä jättää tämä haastattelu. Kiitän pöytää ja poistun paikalta. Tajuan nyt enemmän, kuinka paljon nämäkin tilat ovat olleet osana historiaamme. Toivon, että muistamme kaikki sen ja osaamme arvostaa sitä, kun taas vihdoin saamme palata takaisin! P