ESSEE

PAKO YHTEISÖLLISYYDEN ILLUUSIOON

Maailma hekumoi kohtalokkuudessa ja sen hullaantunut valtimo tykyttää suoraan korvamme juuressa.

Olavi Paavolainen viittasi lauseellaan vuonna 1936 Saksaan. Lause voisi kuitenkin olla tästä hetkestä ja aivan mistä tahansa. Korona on koko maailmaa lävistävä narratiivi. Riippumaton kontekstista, yhteinen koettelemus, paradoksi. Ystäväni kysyi kysymyksen. Hararimaisen, kuten hän sitä itse kuvasi. Mitä tarinaa korona kertoo ja millä tasolla se kerrotaan? Mielenkiintoni heräsi, olen aina ollut tarinoiden ystävä. Tarina ja ennen kaikkea yhteinen sellainen. Se tuntuu olevan näin historiattoman historian opiskelijan näkökulmasta nykypäivää kuvaava asia, yhteisten tarinoiden puute nimittäin. Kirjoitan tätä yhdeksäntenä päivänä huhtikuuta. Tähänastisesta voidaan todeta ainakin seuraavaa: maailmanlaajuisen pandemian kokemus on ennen kaikkea kansallinen. Suurin nimittäjä yksilön arjessa vaikuttaa olevan oman maan hallitus, ei jokin suurvalta tai WHO. tävä narratiivi. Riippumaton kontekstista, Ha-

”Mitä tarinaa korona kertoo ja millä tasolla se kerrotaan?”

1900-luku oli suurten tarinoiden vuosisata. Kommunismin oikeellisuus, kapitalismin rikastuttavuus, fasismin lumo, kansakunnan yhtenäisyys, globalisaation tehokkuus. Ei enää – yhteiskunnat ovat aiempaa pirstaleisempia. Monissa maissa valtapuolueet ovat luovineet epäsuosiossa, toisaalla äärioikeiston nousu on oikeuttanut oikeaan huoleen. Menneiden tarinoiden tilalle on tarjottu montaa; ilmastonmuutos, taistelu terrorismia vastaan ja. Jokin. Kuvaavaa, kuinka mieleen tulee vain kaksi. Mikään ei ole kuitenkaan oikein napannut. Liberaalidemokratiakin on menettänyt teränsä autoritaarisuu-

”Yhteisellä koettelemuksella on kokoavaa voimaa, se tuntuu jo nyt.”

den pilkistäessä naftaliinista myös lännessä. Ilmastonmuutos on monelle liian epäsuora kokemus ja terrorismi liian pienimuotoista. Nykymaailmasta ei ole puuttunut ainoastaan kansainvälinen narratiivi. Ennen kaikkea tyhjiö on kansallinen. Kysynkin: onko koronavirus se suuri kokoava tarina, joka niin monesta modernista yhteiskunnasta on jo tovin puuttunut? Ylettömän kansainvälinen kertomus, joka kuitenkin paradoksaalisesti kirjoituttaa itsensä kansallisena. Yhteisellä koettelemuksella on kokoavaa voimaa, se tuntuu jo nyt. Ja näkyy myös: yritykset yhdistävät voimiaan valmistaakseen suojavarusteita kotimaassa, käsite naapuriapu on syntynyt ja kuluttajat pyrkivät tukemaan pienyrittäjiä. Kansalaisyhteiskunta tuntuu toimivalta. Kenties sieltä yhteenkuuluvuuden tunne kumpuaakin, ihmisten tasalta. Ei ylhäältä auktoriteetin masinoimana, vaan tavallisten ihmisten tavallisen vuorovaikutuksen sopusointuisuudesta. Perussuomalaisten kaltaiset ryhmittymät, jotka käyvät aivan eri ponneaineella, eivät kykene vastaamaan tilanteeseen. Vihan voimalla ei kriiseistä luovita, kuten Jari Tervo asian oivallisesti ilmaisi. Yhteisöllisyyttä luovan voiman vaikutuksista voi esittää monta muunnelmaa, eikä niistä yksikään ole toista paikkansapitävämpi. Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoavien puolueiden kannatus voi nousta merkittävästi, mutta sen seurauksena maat voivat kääntyä sisempään. Turismi, maailmankauppa ja kansainväliset instituutiot voivat muiden globalisaation ilmiöiden ohella vahvistua tai taantua menneille vuosikymmenille. Ilmastonmuutoksen torjuminen voi jäädä vielä vain yksittäisten toimijoiden taisteluksi, toisaalta yhden kollektiivisen kokemuksen seurauksena myös toiseen voidaan kiinnittää huomiota. Vihan voi korvata empatia. Tällä hetkellä paljon on arvelujen varassa. On kuitenkin selvää, että korona tuo individualistiseen maailmamme jonkin väkevän kollektiivisen elementin, niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Lainkaan salon ympärillä pyörimättä, pidän tätä tervetulleena. Yhteiselo on sointuvampaa, kun taustalla on jotain yhteistä. Kuplat puhkeavat ja sauma saumattomuudelle aukeaa hetkeksi.

Otetaan koronan tarjous vastaan – mennään yhdessä. P

Johannes Vänttinen 9.4.2020

Kuvitus: Elina Nyholm