JUGOSLAVIAN KEVÄT

Teksti: Miro Leporanta

Slobodan Milošević istui parvekkeella. Oli loppukevääksikin yllättävän lämmin ja seesteinen ilta. Elettiin toukokuuta. Vuosi oli 1991, uuteen vuosituhanteen oli alle vuosikymmen. Ilta-aurinko valaisi eri oranssin sävyillä Belgradin kaupungin valkoisia kerrostaloja, kirkkoja ja muita rakennuksia, jotka näyttivät paikoilleen pysähtyneiltä eri kokoisilta sotilaita. Loppukevät, puut olivat heränneet eloon. Sava virtasi hiljaa läpi kaupungin, jota hän niin kovin rakasti. Ei tuullut, joten aaltoja ei ilmestynyt joen pintaan. ”Hyvä”, ajatteli Milošević. Hänen oli saatava olla nyt rauhassa. Luontokaan, tuulen tai minkään muun sääilmiön muodossa ei saanut häiritä häntä. Hän nousi seisomaan ja nojasi parvekkeen kaiteeseen. Parveke, niin kuin koko muukin presidentin palatsi, oli rakennettu valkoisesta marmorista ja oli toiminut jo Jugoslavian kuningaskunnan aikana kuninkaan asuintalona. Milošević seisoi hiljaa ja tuijotti Savan virtaa. ”Sava” hän sanoi melkein äänettömästi itselleen. Hän oli kuulostellut ja makustellut tuota nimeä viime kuukausien aikana useampaan otteeseen tällä kyseisellä parvekkeella. Joki oli saanut nimensä Serbian suojelupyhimyksen mukaan.

Pyhä Sava perusti Serbian ortodoksisen kirkon, serbian kansan hengellisen ytimen. Pyhä Sava edusti kaikkea sitä, minkä vuoksi Milošević on valvonut polttavin silmin lukemattomia innostuksen ja pelon vuorovierailemia pitkiä öitä. Pyhä Sava edusti Serbiaa ja mitä on olla serbialainen. Serbia edusti Jugoslaviaa: sloveenit, kroaatit, bosniakit tai albaanit oman historiansa ja sankariensa eivät millään pystyneet seisomaan edes samassa rivissä Serbian historian kanssa. Serbit olivat taistelleet, hävinneet ja voittaneet. Enää häviö ei ollut vaihtoehto, ei tässä tilanteessa. Hänen edeltäjänsä oli jo antanut liian paljon anteeksi heikommille, vähempiarvoisille, lännen tuhrimille katolisille ja idän likaamille muslimeille. ”Enemmän jaettua valtaa ei ole valtaa kellekään”, oli Milošević kirjoittanut muistioonsa sen jälkeen, kun marsalkka Tito oli vähän ennen kuolemaansa jakanut enemmän poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksia muille osatasavalloille. Serbia vaikutti sen jälkeen heikolta. Ei enää.

Hämärtää. Toivoa hehkuva oranssi hohka on poissa, ja tilalla on tunkkainen iltahämärä, joka on omillaan juuri ennen kuin taivaan lämmin tummuus paljastaa taas kirkkaat tähdet. Milosevic katsahtaa vielä kerran jokea, jota tuskin enää näki mutta sen tunsi. Lämmin hehku päättäväisyyden muodossa liikkuu läpi hänen kehonsa, ja hän siirtyy koristeellisista pariovista toimistoonsa. Työpöydän yläpuolella, yksinäisen pöytälampun kylmän keltaisessa hohteessa loistaa kultareunainen, mutta ei liian koristeellinen, ikoni. Ikonin yläkulmassa ortodoksinen risti. Milošević tuijottaa ikonia ja hänen silmänsä kostuvat. Niin kuin legendan mukaan risti auttoi Rooman keisari Konstantinusta voittamaan taistelun, joka sinetöi hänen valtansa, tekee risti hänelle myös saman. Toimiston ovi avautuu. Sisään astuu hallituksen ulkoministeri.

”Predsjeknik Milošević, zove predsjednik Clinton. Slovenske oružane snage zaustavile su jugoslavensku nacionalnu vojsku na svojim granicama. Oni se odvajaju. Zapad želi odgovore i postupke. Oni traže da ih pustite bez oružanog sukoba.”

”Presidentti Milošević, presidentti Clinton soittaa. Slovenian aseelliset joukot ovat pysäyttäneet Jugoslavian kansallisen armeijan omalla rajallaan. He ovat irtautumassa liittovaltiosta. Länsi haluaa vastauksia ja toimia. He haluavat, että päästämme Slovenian menemään ilman aseellista konfl iktia.”

Slovenia irtautui ensimmäisenä. Sitten Kroatia ja kovan monen vuoden aseellisen konfl iktin jälkeen Bosnia. Miloševićin idea oli pitää Jugoslavian liittovaltio pystyssä jugoslavialaisen nationalismin avulla: nationalismi perustui ortodoksiseen uskoon, serbialaisen kansan ja sen historian loistokkuuteen sekä Serbian ylivoimaisuuteen muiden eteläslaavilaisten keskuudessa. Miloševićin mukaan Jugoslavia hajosi, koska Serbia ei enää ollut sen yksinvaltainen johtaja. Kroatia ja Slovenia olivat antautuneet liikaa lännelle, haikailivat taloudellista vapautta ja omaa osuuttaan (länsi) eurooppalaisessa yhteisössä. Kosovon albaanit ja Bosnian bosniakit kumarsivat islaminuskonsa pohjalta liikaa kohti muslimienemmistöistä Lähi-itää. Ainut asia, jonka Jugoslavia pystyi pelastamaan, oli ortodoksinen, oikeaa eurooppalaista kulttuuria edustava kansa, serbit. Milošević kokosi kansan tämän ajatuksen ympärille: tavalliset serbialaiset alkoivat edustaa ja kannattaa tätä etnonationalistista, muita kansoja alistavaa ideologiaa. Massamielenosoituksia, protesteja ja väkivaltaisia hyökkäyksiä muita kansoja kohtaan. Milošević luuli, että Jugoslavia pelastuu omaa kansaa korostamalla. Hän oli väärässä. P