KORONA JA DEMOKRATIA

On muutoksen aika

“May you live in interesting times” - väitetysti kiinalainen kirous

Elämme todellakin kiinnostavaa aikaa. Uusi vuosikymmen on lähtenyt käyntiin kovilla panoksilla. Koronapandemia ja sitä seurannut talouskriisi, jotka ovat kumpikin tuoneet esille eri valtioiden sisäisten, sekä myös kansainvälisten järjestelmien valuvikoja sekä sisäisiä ristiriitoja, ovat onnistuneet murskaamaan vuosikymmeniä itsestään selvinä pidettyjä poliittisia muureja ja illuusioita. Ajatus siitä, että republikaanit Donald Trumpin johdolla olisivat olleet valmiita ajamaan lakiesityksiä, jotka tarjoaisivat Yhdysvaltojen kansalaisille tuhansia dollareita puhtaana käteen, olisi ollut naurettava vielä muutama kuukausi sitten, mutta ei enää. Myös ajatusta siitä, että Euroopassa rajat sulkeutuisivat Schengen-alueen sisällä lähes täysin, pidettiin poliittisesti mahdottomana vielä helmikuun lopulla, vaikka tietoisuus koronasta ja sen uhasta oli jo alkanut leviämään maailmalle tammikuussa. Puheet yhtenäisestä ja solidaarisuutta ajavasta EU:sta voidaan myös kuopata lopullisesti, sillä tämä kriisi on osoittanut taas sen, että kovan paikan tullessa EU:n jäsenmaat ajavat lopulta mieluummin omaa kansallista etuaan kuin puhaltaisivat yhteiseen hiileen. EU on käytännössä jättänyt Italian sekä Espanjan yksin taistelussaan koronakriisiä vastaan. EU ei ole suostunut taloudellisiin avustuspaketteihin, joilla Etelä-Euroopan maat olisivat voineet turvata talouksiaan kriisin aikana, saati myöskään tarjonnut muuta kuin nimellistä avustusta hygienia- ja lääketarvikkeiden osalta taikka esim. Italian sairaalojen ylikuormitukseen. Sen sijaan - EU:n jäsenvaltiot, jotka eivät ole vielä samassa pisteessä kuin Italia, ovat vetäytyneet kuoriinsa, nostaneet laskusiltansa ja alkaneet hamstraamaan hygieniatarvikkeita (kuten hengityssuojia yms.) itselleen yhtä suurella innokkuudella kuin tavalliset kansalaiset ovat hamstranneet wc-paperia ympäri maailmaa tämän kriisin kasvaessa. Apua Italia, ja myös esimerkiksi Serbia, ovat sen sijaan saaneet Kiinan valtiolta ja Venäjältä. Se, että ns. liberaalit sekä maiden ja kansojen välistä solidaarisuutta kannattavat EU-maat kieltäytyvät auttamasta lähimpiä naapureitaan - samalla, kun Venäjän kaltainen autoritäärinen ja monella tavalla liberalismia väheksyvä valtio, ja Kiina, Venäjäänkin autoritäärisempi ihmisoikeuksilla ja liberaalin demokratian ideaaleilla nenäänsä pyyhkivä, ja tämän pandemian leviämisestä monella tapaa vastuullinen valtio - on itsessään häpeällistä EU:lle ja länsimaille yleisesti. Kiina on lähes malliesimerkki fasistisesta valtiosta, mikäli määrittelemme tuollaisen valtion Mussolinin fasismin doktriinien mukaan; Kiina ja Venäjä voivat kumpikin kiillottaa kilpeään “avuliaisuudellaan” tässä kriisissä. Tämä ei osoita vain länsimaiden ja etenkin EU:n heikkoutta ja selkärangattomuutta, vaan tuo hyvin konkreettisesti esiin sen, miten loppupelissä hauraalla ja tekopyhällä pohjalla nämä ideaalit, joita länsimaat ja EU väittävät edustavansa, oikeasti ovat. Ne toimivat maailmassa, joka on rationaalinen, jossa ihmisten toiminta, motiivit ja etenkin arvot, talouden liikkeet sekä poliittiset kiistat ja ristiTeksti: Markus Särkiniemi Kirjoitettu maalis-huhtikuun vaihteessa

riidat, ovat pohjimmiltaan kaikki rationaalisia, ja keskustelun, neuvottelun, loogisen päättelyn, mallinnuksen ja yhteisesti jaettujen perusoletusten sekä maailmankuvan alaisia. Tuo ei kuitenkaan ole se maailma missä elämme. Elämme maailmassa, jossa solidaarisuus, yhteisen hyvän vuoksi uhrautuminen, ja yhteistyö, eivät ole universaalisti jaettuja arvoja, taikka edes toimintamalleja, vaan eri toimijoiden, oli kyseessä sitten yksilö, tai valtio. Sen sijaan nämä toimijat - mikäli heidän oma turvallisuutensa, koettu etu, tai konkreettiset tavoitteet, ovat uhan alla - ovat valmiita toimimaan hävyttömän itsekkäästi tai vain rajatun, omaan sisäryhmäänsä kohdistetun solidaarisuuden ja altruismin periaatteiden mukaisesti. Kiina vähätteli koronaepidemian vakavuutta ja pimitti tietoa taudin vaarallisuudesta alusta alkaen, omista sisä- ja ulkopoliittisista syistään; lännessä taas ei suostuttu reagoimaan pandemian uhkaan ennen kuin se oli jo ovella (poliittisista ja etenkin taloudellisista syistä). Tietyille intressiryhmille taloudellinen taantuma on paljon vakavampi asia kuin kymmenien, mahdollisesti satojen tuhansien ihmisten kuolemat tämän kriisin kokonaisseurauksien myötä. Historian lopun utopistinen ajatus liberaalin demokratian ja kapitalismin voitonmarssista globaaliin yhteisymmärrykseen ja kaupankäyntiin on jo useaan kertaan kuopattu, mutta itse nautin kuolleitten hevosten potkimisesta. Historia on avoin, ja tämä kriisi, joka alkoi (väitetysti) siitä, että yhdessä Wuhanin useista “wet market” lihatoreista, joku osti itselleen eksoottista lihaa (mahdollisesti lepakkoa), joka tartutti häneen koronan. Alle puolessa vuodessa maailmantalous on 1930-luvun lamaan verrattavan romahduksen partaalla, ja ympäri länttä ihmisiä on asetettu poikkeustilojen alle ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan; tämä on osoittanut sen, että tulevaisuus ei ole rationaalisesti ennakoitavissa. Yritysten, pienimmistä suuriin, sekä kokonaisten valtioiden taloudet ovat kriisiytyneet pelkästään siitä, että ihmisten liikkumista ja muuta julkista toimintaa on rajoitettu pandemian leviämisen estämiseksi. Tämä on alle kuukaudessa johtanut yhä kiivaampiin vaatimuksiin talousoikeistolta sille, että ihmiset palautetaan töihin, jotta talous saadaan pelastettua, vaikka ihmishenkien kustannuksella. Modernit taloudet yksilötasolta valtioiden ja suuryrityksien talouksiin eivät ole rakentuneet kestämään hetkenkään katkosta taloudellisessa aktiivisuudessa; hätävaroja tai muita vastaavia turvatakuita tämänhetkisen kriisin kaltaisiin tilanteisiin ei näemmä ole. Sen sijaan, ylläpitääkseen taloutta, keskuspankit sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa ovat turvautuneet biljoonien arvoisiin nollaprosentin korolla myönnettyihin “lainoihin”, joiden kohteina ovat olleet juuri nämä massiiviset yritykset, yksityiset pankit ja valtiot, jotka itse eivät ole kykenet varautumaan tähän kriisiin. Tavallinen kansalainen voikin esittää sen kysymyksen, että miksi ensinnäkin me emme voi saada vastaavia lainoja nollakorolla, ja toisekseen miksi ihmeessä me maksamme veroja, mikäli valtioiden budjettivajeet voitaisiin täyttää tuosta vaan tuollaisilla lainoilla? Miksi asiat ovat näin? Miksi sekä taloudellinen että poliittinen järjestelmämme on rakentunut yhä ilmiselvemmin lähinnä turvaamaan suurpääoman intressejä, tavallisen kansalaisen sijaan? Miksi olemme vuosi vuodelta yhä enemmän riippuvaisia tuotantoketjuista, jotka alkavat kiinalaisesta orjatyövoimaa käyttävästä tehtaasta, kiertävät puoli maapalloa useaan otteeseen ennen kuin kyseiset tuotteet, uusimmista iPhoneista aina antibiootteihin asti, päätyvät edes satamiimme. Tietotaito vastaavien tuotteiden kyllä löytyisi lähempääkin, mutta nuo tuotteet saattaisivat olla silloin kalliimpia. Onko tuotteen edullisuus kuitenkaan lopulta se tärkein asia? Varsinkaan silloin, kun tuon edullisuuden mahdollistava talouspoliittinen järjestelmä on osoittanut itsensä niin hauraaksi, että yksi lepakkoboi Kiinassa saa koko systeemin shokkiin. Milloin tehokkuuden ja edullisuuden palvomisen hinta tulee liian suureksi? Toivottavaa olisi, että tämä öyhötys sai lukijan miettimään vähän tai edes tarjosi muutamat naurut. Maailma muuttuu, nauti siitä (ja muutu itsekin). Olemme uuden aikakauden edessä, sillä tästä kriisistä tuskin on enää paluuta entiseen, niin hyvässäkään kuin pahassa. P