Varnitsa 2/2019 by Arvo Varnitsalainen

Indie Varnitsa Itä-Suomen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestölehti, 2/2019

Sisällys: Pääkirjoitus............................................................3 Koposopolta............................................................4 Kielikylpy Freiburgissa..............................................5 Ruotsia ja juridiikkaa..............................................6-7 Litteän maan ritarit...............................................8-9 Oodi parrakkaille miehille................................10-11 Katsaus indiepelimaailmaan............................12-15 Fuksin elämää, ei sen enempää.......................16-18 Tukkametallin synty........................................20-21 Ihan vitun punk............................................22-23 Åbo Akademin sukupuolentutkimus................24-25 Kotletista atleetiksi...........................................26-27 Miekantaontaa Kansalaisopistolla Vol. II...........28-29 Humukuppila.......................................................30 Viikon fiesta..........................................................31

Joensuun historianopiskelijoiden ainejärjestölehti, Varnitsa 2/2019 (painettu )ISSN 1236-3995 , (verkkojulkaisu) ISSN 2343-26167 Julkaisija ja kustantaja: Varnitsa ry. Päätoimittaja: Juho Härkönen Toimitussihteeri: Tomas Dahlström Toimittajat ja kirjoittajat: Antti Aavaharju, Juho Härkönen, Aku Kangas, Pauliina Koskimäki, Otto Korhonen, Ville Kuismin, Milka Mustonen, Ville Pellinen, Marko Piipponen, Otso Pitkänen, Simo Purhonen, Teemu Rainamaa, Mona Teräs. Joni Ylimäki Taitto: Juho Härkönen Painopaikka: Haltia, Joensuu Postiosoite: Itä-Suomen yliopisto, Historian ja maantieteen laitos, PL 111 80100 JOENSUU Sähköpostiosoite:varnitsa.ry@gmail.com tai juhohar@uef.fi Painos: 45 kpl Lehden digitaalinen (värillinen) versio on nähtävissä osoitteessa: http://issuu.com/varnitsa/docs Kannen kuva: Milka Mustonen Takakansi: Juho Härhönen

Pääkirjoitus Mitä on indie? Sama kysymys oli monen huulilla, kun julkaisin tämän lehden teeman. Indie on terminä yhtä vaikea määrittää kuin Israelin ja Palestiinan raja. Minulle Palestiinan pitäisi olla vapaa ja indie tarkoittaa kaikkea valtavirran vastaista. Joten tässä lehdessä ei käsitellä airpodeja tai mitä suomen top50 -Spotify listalla on. Sen sijaan suosittelen kaikkia tutustumaan siihen ei niin ”normaaliin” ja jopa vähän outoon. Olise se sitten pienen budjetin indieleffa tai levyllinen necrospiritual black metallia. Lopun tästä pääkirjoituksesta omistan yhdelle suomalaisen indien isoimmista nimistä. Valitettavasti hän ei enää ole samalla astraalitasolla kanssamme. Kyseinen henkilö on Perttu Häkkinen. Häkkinen poistui keskuudestamme tapaturmaisesti viime kesänä. Hän toimi elämänsä aikana muusikkona sekä toimittajana. Häkkisen musiikillinen panostus on minulle vähemmän tuttua, mutta olin hänen toimittajantyönsä suuri ystävä. Toimittajan työssään Häkkinen teki radio-ohjelmia ja minua eniten vakuuttanut oli hänen ohjelmansa Yle puheella. Tässä ohjelmassa Häkkinen käsitteli suomalaisia alakulttuureja ja kaikkea outoa. Häkkinen ei ohjelmassaan ottanut kantaa siihen oliko vieraan näkemykset oikeita tai vääriä, vaan suhtautui hänen näkemyksiinsä suurella mielenkiinnolla ja pyrki ymmärtämään häntä. Ohjelmassa vierali niin profeettoja kuin saatananpalvojiakin. Aiheita on ollut myös suomalaisen pornon tulevaisuus ja suomalaisen fasismin historia. Häkkinen käsitteli siis kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ohjelma löytyy vielä Yle areenasta ja toivon että käytte kuuntelemassa edes yhden osan siitä.

Häkkinen toimi myös tietokirjailijana. Hänen tunnetuin julkaisunsa on ”Valonkantajat – Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä”. Valonkantajissa Häkkinen paneutuu suomalaisten salatieteiden historiaan. Kirja on varsin viihdyttävä ja suosittelen jokaista lukemaan sen. Minulle Häkkisen ohjelma oli harvinainen syy avata radio. Häkkinen oli loistava tarinankertoja ja pystyi luomaan kiehtovan kuvan todella oudoista alakulttuureista. Hänen työnsä on innoittanut minua monella tapaa. Hän yhdessä H.P Lovecraftin loi kiinnostukseni salatietieteitä ja mystiikka kohtaan. Ilman Häkkisen ohjelmaa en usko että kirjoittaisin nyt tätä pääkirjoitusta tai ollut missään tekemisissä Varnitsa-lehden kanssa. Tämä lyhyt pääkirjoitus on tapani kunnioittaa Häkkisen elämäntyötä ja panosta suomalaisille alakulttuureille. Toivon että pystyisin elämäni aikana olemaan edes puoliksi niin hyvä toimittaja kuin Perttu Häkkinen. Varnitsan yleinen vitsi on, että mestari on Jukka Korpela. Joudun nyt paljastamaan todelliset värini. Minulla on vain yksi Mestari ja hänen nimensä on Perttu Häkkinen.

Juho Härkönen

Kirjeitä koposopolta Tiesitkö jo, että yliopistojen rahoitusmalli muuttuu vuonna 2021? Yliopistot ovat aiemmin saaneet suuren osan rahoituksestaan siitä, että opiskelija suorittaa 55 opintopistettä vuodessa. Tähän on kuitenkin tulevaisuudessa tulossa muutos. Yliopistoja tullaan palkitsemaan enemmän vastaisuudessa siitä, että opiskelija valmistuu tavoiteajassa ja saa tutkintonsa ulos määräajassa. Tämä on tietysti myös hyvä asia ja meidänkin laitoksemme on tehnyt muutoksia gradujen ja kandien aikatauluissa. Tulemme saamaan enemmän tukea ja apua esimerkiksi gradun tekemisessä, ettei se jää vain vuosiksi roikkumaan tekemättömänä.

Itä-Suomen yliopisto ja historian opiskelu. Ei niin mediaseksikäs ala kuin lääketiede, oikeustiede ja kauppatiede. Esimerkiksi YLE:n artikkelissa 19.3. todettiin, että vähiten kilpailluimmissa korkeakouluissa kärkisijaa piti ruotsin kieli Itä-Suomen yliopistosta ja neljäntenä tuli matematiikka, fysiikka ja kemia Itä-Suomen yliopistosta. Historian opiskelu UEF:issa oli kilpailutaulukossa vasta sijalla 238. Tämä on suuri sääli. Meidän yliopistossa tehdään kovaa tiedettä ja me haluamme sen myös näkyvän. Suomessa on todistetusti maailman paras opettajakoulutus ja on myös todistettu, että Joensuun normaalikoulussa on Suomen paras opettajakoulutus. Eli tiivistetysti meiltä valmistuu koko maailman parhaimmat opettajat! Siinä ei pitäisi olla mitään häpeämistä. UEF kärsii sijaintinsa takia hakijoiden vähyydestä. Eikä kaikkia kiinnosta esimerkiksi oikeustieteet. On ihan ok olla äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja nauttia opiskelusta täällä rauhallisessa susirajan kaupungissa. Onneksi pääsemme vaikuttamaan alamme kiinnostavuuteen käymällä kotipaikkakuntiemme lukioissa kertomassa, miten mahtavaa on opiskella täällä -Tule HiMa:an -projektin myötä. Tätä mahdollisuutta ei kannata jättää käyttämättä, sillä rakas laitoksemme avokätisesti sponsoroi matkamme kotipaikkakunnille ja takaisin. Samalla pääsee näkemään perhettä ja ystäviä. Ollaan siis ylpeitä siitä, että opiskellaan UEF:issa ja siitä, miksi me tullaan valmistumaan. Maailma on täynnä mahdollisuuksia historian ammattilaisille!

Kuitenkin kolikolla on aina kääntöpuolensa. Liian usein unohtuu niin päättäjiltä, yliopistoilta ja KELAlta se tärkein: Opiskelijoiden hyvinvointi. Yliopisto-opinnot aiheuttavat stressiä todella paljon. Yllättävän moni opiskelijoista on masentunut, mikä vaikeuttaa entisestään opintoja. Tämä unohdetaan aivan liian usein tässä suorituskeskeisessä maailmassa. Elämän ei koskaan tulisi olla tulos tai ulos. Asiat eivät vain ole niin yksiselitteisiä. Opiskelijat tarvitsevat tukiverkon ympärilleen. Silloin sopii kysyä: Onko YTHS:n palvelut riittäviä? Putoaako apua tarvitseva opiskelija helposti pois avun piiristä? Entä saako apua sellainen, jolla on vaikeuksia ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä YTHS:ään? Myös akateemisesta kehityksestä tulee olla huolissaan. Tutkinnot yksinkertaistuvat, kun ne pitää saada nopeasti ulos. Enää ei ole aikaa useammille sivuaineille. Luonnollisesti opiskelija haluaa kokea ammattiylpeyttä ja haluaa olla monipuolisesti asioista tietävä yleisnero. Valitettavaa asia on se, että ovia ja mahdollisuuksia suljetaan opiskelijoiden nenän edestä. Koulutusleikkaukset ja Kela kyllä pitävät huolen tästä. Meidän tulee taistella oikeuksiemme ja koulutuksemme puolesta!

Koulutuspoliittisin terkuin, Koposoponne Pauliina Koskimäki

Kielikylpy Freiburgissa Eteläisessä Saksassa, jossakin lähellä Sveitsin ja Ranskan rajoja, sijaitsee pieni kyläpahanen, joka tunnetaan nimellä Freiburg im Breisgau. Mikäli Donald Trump olisi ehdolla jonkin kilpailevan kaupungin pormestariksi, saattaisi hän kuvailla freiburgilaisia seuraavanlaisesti: ”He tuovat esteettisesti epämiellyttäviä muoti-ilmiöitä, he tuovat huumeita, he ovat hippejä, he ovat hipstereitä ja jotkut, minä oletan, ovat hyviä ihmisiä”. Trump olisi oikeassa kuten aina muutenkin. Freiburgilaisessa teknodiskossa ei haise ensisijaisesti hieltä, vaan kannabikselta sekä rastoissa piileksiviltä loiseliöiltä. Samoihin hajuihin voi törmätä myös yliopistolla. Joensuuhun eroja etsiessä huomaa mm., että yliopiston rakennuksien arkkitehtuuri ei muuten seuraa neuvostoajan ”kansandemokratia” -ihannetta, ja homettakin löytyy lähinnä ainoastaan kahvilan mandariineista. Sopiva kuvauspaikka siis löytyy, mikäli Yllytyshullut haluaa joskus palata televisioon. Kun kysymyksenä on kumpi pettää ensin, lompakko vai maksa, antaa Saksa oikean vastauksen. Freiburg on kuitenkin valitettavasti yksi maan kalleimpia kaupunkeja. Vuokratasoa nostaa ikävä ilmiö, jossa Berliinin, Frankfurtin ja Münchenin eliitti, vihreät boheemimiljonäärit, muuttavat sankoin joukoin Freiburgiin elämään mitä epäautenttisinta Solsidan-elämää. Freiburg on Saksan Salo, hyvässä ja pahassa. Tai ei oikeastaan, koska Salossa on ainoastaan huonoja puolia. Löytyykö tästä viherhelvetistä myös älyllistä elämää? Vastaus on yllättäen vahva ehkä. Allekirjoittanut itse osallistui juuri kurssille, jossa luettiin, tulkittiin ja itse kirjoitettiin saksankielisiä runoja. Älystä se ei toki kerro mitään, mutta ainakin masokismia on löydettävissä tämän keskiaikaisen kaupungin kaduilta. Huhujen mukaan eräs maltillisesti tunnettu varnitsalainen lausuu yhden runoistaan maaliskuun kielikurssin päätösjuhlassa. Mätiä tomaatteja voi tiedustella Café Europasta (Platz der Weißen Rose (Uni-Innenhof), 79098 Freiburg im Breisgau).

Otto Korhonen

Kuva Freiburgin kultakaudelta. (en.wikipedia. org) Kuva Freiburgin kultakaudelta. (en.wikipe-

Ruotsia ja juridiikkaa (alkup. Elämää ja erotiikkaa) (säv. Juha Vainio, san. Ville Kuismin) 1. Joensuusta sain mä historiaan paikan

2. Mun kämppä täyttyi kirjoista ja perkeleistä

Mä fuksivuodestani nautin hymysuin

Iltarientoihin mä ehtinytkään en

Sit päätin hankkia mä pätevyydet maikan

Ja se haavassani käänsi vielä veistä

Tietämättä mihin kuseen hankkiuduin

kun sain kämppikseksi vitun kauppiksen

Siel menee ruotsia ja juridiikkaa

Hän sanoo Ruotsia ja juridiikkaa

Läpäissyt en niitä ollenkaan

lueta ei meillä laisinkaan

Luulin, että opet lukee didaktiikkaa

Lähden kaljaa etsimään ja romantiikkaa

Mut sain huomata, et kuvittelen vaan Jää sä tänne lakejasi tavaamaan

3. Mikään tilannetta ei kai nyt pelasta Tentit aina pahempaa on floppia Tänään karhukirje saapui myös KELAsta Kun ei kerry mulle tarpeeks noppia Ne sanoo: Ruotsia ja juridiikkaa alapa jo valmiiks kuittaamaan Ja minä itken apuun Myllys-Riikkaa Mut se tuumaa, että rauhassa nyt vaan

4. Minä maisterikin voisin kohta olla mutta oikikseen mun vielä hajoo pää Myös ruotsin arvosana pyöreä on nolla Siihen haave mulla tutkinnosta jää Kun nähkääs ruotsia ja juridiikkaa Luotiin meidät opiskelemaan Ruotsia ja juridiikkaa Niitä läpäistä ei ehkä milloinkaan Ruotsia ja juridiikkaa Luotiin meidät opiskelemaan Ruotsia ja juridiikkaa Niitä läpäistä ei ehkä milloinkaan

Litteän maan ritarit Eräänä lauantai-iltana vedin foliohatun päähän ja päätin harjoittaa hieman tutkivaa journalismia. Kohteekseni valitsin ”flat-eartherit”, eli yksinkertaisesti jengin, joka uskoo Maan olevan litteä. Aiheesta olisi tuore Netflix-dokumentti, mutta päätin olla katsomatta sitä, koska globaalina suuryrityksenä Netflix voisi asettaa minut alttiiksi esimerkiksi hallituksen, liskoihmisten tai tieteen aivopesulle. Sukelsin suoraan syvään päähän, alkuasukkaiden joukkoon ja ensimmäinen tutkimuskohteeni oli Redditin r/theworldisflat-subreddit. Luin ensimmäiseksi subredditin säännöt, kuten kuuluu. Tässä yksi lainaus: ”We are keenly aware that most everything that is presented here goes against ”mainstream” science and cosmology. If you feel the need to come here and remind us of that or ”educate” us, (…) then this will surely result in a ban”. Tämä porukka on siis niin indietä, ettei ”valtavirtatiede” tai edes fysiikan lait kosketa heitä. Selailin vähän alaspäin, ja salaliittoteoriat alkoivat saavuttaa sellaisia sfäärejä, että Fox Mulderillakin menisi yli hilseen. Lähtiessäni synkälle matkalleni minulla oli mielessäni erityisesti yksi kysymys: Kuka hyötyy siitä, että meille valehdellaan maan olevan pyöreä? Onko karttapallobisnes niin rahakasta, että tarvitaan vuosisatoja kestänyt salaliitto turvaamaan sen jatkuminen? Yritin etsiä tähän selkeää vastausta, mutta turhaan. Flat-eartherit eivät suostu vastaamaan kysymykseen. Siihen vastattiin yleensä vastakysymyksillä ja syytettiin esimerkiksi Nasaa, Saatanaa, valtaeliittiä ja höpistiin salaperäisistä ”tason hallitsijoista.” Pyörivään palloon sekä evoluutioon uskominen kuulemma myös vetää ihmiset pois Jumalan luota.

Uskonnottomana ihmisenä en olisi osannut enkä halunnut puuttua teologisiin kysymyksiin, joten yritin keskittää mielenkiintoni tieteellisempään puoleen. Siirryin Redditistä Youtubeen, toiseen pseudotieteen ja vaihtoehtoisen totuuden luvattuun maahan. Informatiivinen video valisti, että maan on oltava litteä, sillä emme pysty tuntemaan maapallon oletettua pyörimisnopeutta, emmekä sitä, kuinka universumi liikkuu ja aurinko pyörii. Tämän kaiken liikkeen repivän vaikutuksen kuuluisi tuntua maassa asti, mutta koska se ei tunnu, maan on siis oltava litteä ja liikkumaton. Teologian lisäksi toinen heikkouteni on fysiikka, mutta jopa minun hatarilla tiedoillani selitys kuulostaa ontuvalta. Videossa näytettiin myös kuvamateriaalia ”litteästä Maasta”, joka oli minun silmääni vain ahdas kuvakulma, jossa horisontin pyöristyminen ei mahtunut näkymään.

Uskontokysymys jäi kuitenkin hieman vaivaamaan, ja useampi kommentti mainitsi pyhien kirjoitusten todistavan maan olevan litteä, joten päätin etsiä käsiini vielä nämä tekstit. En muista, että ainakaan rippileirillä olisi moisia mainittu. Mieleeni tuli vain kohta Seitsemästä veljeksestä, jossa vanha vihtahousu vei Simeonin nahkatorniin katselemaan koko maailmaa. Jos maailma olisi pallo, se ei kai onnistuisi. Bible Study Tools-sivusto listasi Raamatun kohdat, jotka voi tulkita tarkoittamaan, että maa olisi litteä. Nekään eivät suuresti vakuuttaneet. Missään kohdassa ei varsinaisesti puhuttu maan muodosta, paitsi esimerkiksi Ilmestyskirjan luvussa 7:1, jossa puhutaan ”maan neljästä nurkasta.” Mutta sehän tarkoittaisi, että Maa onkin neliö eikä pallo. Redditissä näkemäni kuvat litteästä Maasta eivät olleet neliön muotoisia, vaan Maa oli ikään kuin pyöreä lettu, jonka alla roikkuvat eräänlaiset kiviset ”juuret”. Toisaalta niin kutsuttu rusinoiden poimiminen pullasta on Raamatun kohdalla varsin suosittua, ja lähestulkoon jokaisen lauseen voi tulkitsijasta riippuen saada tarkoittamaan ihan mitä tahansa. Kello alkoi lähennellä keskiyötä, ja hämmentävä matkani ei ollut tehnyt minua yhtään viisaammaksi. Se lähinnä lisäsi maailmantuskaa, sillä hei, nää tyypit oikeesti uskoo tähän. Sitä flat earth-teoria ehkä pohjimmiltaan onkin, uskoa. Sillä on hyvin vähän tekemistä tieteen kanssa, ja saatavilla olevan valtavan tietomäärän ikävänä sivuvaikutuksena on lähdekritiikin puute. Kaikenlaiseen pseudoon on mukava tuudittautua, sillä sen voi muokata juuri omanlaisekseen, ja välttyä ”valtavirtatieteen” joskus epämiellyttäviltäkin totuuksilta. En tiedä, sainko mitään irti seikkailustani flat-earthereiden kanssa, mutta tulipahan tuhlattua yksi lauantai-ilta. Pidin silti foliohattua vielä sunnuntain päässä, ihan vain varmuuden vuoksi.

I want to believe

Oodi parrakkaille miehille Mikä on miehen seksikkäin piirre? Parta tottakai! Partoja on monenlaisia: ruskeita, vaaleita ja punaisia. Ne kutittavat ihanasti suudellessa ja kiinnittävät aina naisen katseen ohi kulkiessa. Siistitty parta on aina kuuma ja hyvin miehekäs. Myös sänki tuo rosoisuutta ja komeutta miehen piirteisiin. On karu fakta, että aikuinen nainen ei halua deittailla mitään siloposki-babyfacea. On tietysti olemassa myös poikkeuksia, joilta sallitaan parrattomuus. Colin Firth on siloposkisenakin tarpeeksi karismaattinen ja seksikäs, mutta tämä ei ihan tavalliselta pulliaiselta kuitenkaan Kun mietitte mielessänne maailman seksikkäimpiä miehiä, ensimmäiseksi mieleen nousevat varmasti sellaiset nimet kuin Hugh Jackman, Robert Downey Junior ja Aidan Turner. Mikä heitä sitten yhdistää? Heillä kaikilla on joko parta tai sänki! Ei ole silkkaa sattumaa, että Hugh Jackman on vuosikausia äänestetty maailman seksikkäimmäksi mieheksi. Tuo aussi Wolwerine on jokaisen naisen unelma! On kuitenkin olemassa tärkeitä säännöksiä koskien partoja. Partojen tule olla siistittyjä ja huoliteltuja. Sama pätee sänkiin. Villinä sojottava röhöparta ei ole kenenkään naisen mieleen. Pitkät parrat eivät myöskään toimi. Joulupukki-vibat ovat siinä kohtaa too strong. Ja nyt ihan tosissaan: Onko KOSKAAN IKINÄ MILLOINKAAN kukaan nainen missäkään tilanteessa sanonut leukapartaa seksikkääksi??? EI IKINÄ! Leukaparrat ovat kammottavia, joilla epätoivoisesti yritetään peittää kaksoisleukaa. Never worked! Aina kun näen leukaparran, tekisi mieli olla kuin Pietari Suuri ja katkaista se menemään kuin pajarilta konsanaan. Miehet, ottakaa nyt näistä sanoista vaari. Leukaparrat ovat totaalisia seksintappajia!

Tuntematon parrakas herrashenkilö

ja vähemmän onnistunut esimerkki Esimerkki onnistuneesta parrasta

Myös erinäiset viivaparrat eivät toimi. Niistä tulee heti mieleen alikoulutettu amis karjalalippiksessä. Kalapuikkoviikset tuovat taas mieleen pakastealtaan kalapuikot, eivätkä komeaa miestä. Parran tulee olla huoliteltu parran ja viiksien yhdistelmä. Lyhyet parrat toimivat paremmin kuin pitkät. Karu fakta. Jos haluat joskus saada esimerkiksi Bepopista naisen matkaasi, niin noudata tarkoin näitä neuvoja. Siisti parta, kauluspaita ja tyylikäs rannekello ovat sellaisia tekijöitä, jotka vetävät naisia puoleen kuin magneetti! Onneksi hipstereiden myötä parrat ovat nousseet suureen suosioon ja yliopistollakin näkee usein ”lumberjack” -tyylisiä miehiä. Parta on kuitenkin ajaton klassikko, vaikka vegaani-hipsteriys joskus saattaakin mennä pois muodista. Huoliteltu parta pukee myös hevareitakin ja monet muusikot ovatkin vertaansa vailla. Siisti parta ja pitkät hiukset eivät menetä hohtoaan. Vaikkakin naiset suosivat lyhyitä hiuksia miehillä. Kasvata siis hyvä mies parta! Jos tosin ylähuuleen kasvaa vain pari amishaituvaa, siinä tapauksessa suosittelen, että luovutat kokonaan. Parempi olla siloposki, kuin esitellä vähäisiä haituvia ylähuulella.

Partoja aina ylväästi ihaillen, PaKo

KATSAUS INDIEPELIMAAILMAAN Mitä indiepelit ovat? Jos ja kun nykyajan ns. ”AAA-pelit” alkavat mikromaksujen, kädestäpitelyn sekä pelaajan nuoleskelun osalta pännimään liikaa ja pinnan lisäksi myös kukkaronnyörit alkavat olla kireällä, kannattaa katsetta ehkä alkaa suunnata altaan toiseen päähän. Suurten firmojen pelijulkaisuista poiketen suoltavat pienemmät, itsenäiset pelifirmat (eli niin kutsutut indiedevit) markkinoille vähän erilaisempaa matskua. Indiepelit ovat toki luonnollisesti pienemmän budjetin omaavia ja tämä näkyy usein sekä ulkonäössä että markkinoinnin vaatimattomuudessa. Vaikka tämä usein paikkansa pitääkin, älä kuitenkaan hämäänny näistä heikommista lähtökohdista liikaa: pienempi budjetti kannustaa usein luoviin ratkaisuihin pelisuunnittelussa eikä indiedevien tarvitse pelätä myöskään jonkun ison bisnespomon mielenjohteita, joka dollarisymbolit silmissä katselee mieluummin tilinauhaa kuin pelaa itse videopelejä. Indiepelit onkin useimmiten tehty nimenomaan rakkaudella ja intohimolla pelejä kohtaan, ei maksimaalisen voiton tavoittelun hengessä. Vaikka äiti onkin siis toistuvasti varoitellut menemästä syvään veteen, maksaa tietynlainen ravistelu ja repäisy joskus vaivan ja innokas kokeilija voikin tutkimusmatkallaan osua kultasuoneen. Tai sitten ei. Indiepelien joukossa on paljon mitäänsanomatonta ja merkityksetöntä guanoa, joka nostaa suupielten sijaan hissin ylös. Mutta kyllä niitä helmiäkin sikojen joukossa on, kunhan vain on henkisesti varautunut siihen, että joku sioista voi ohimennen vähän sormeen puraista. Kannattaa siis kokeilla. Tarpeettomat perustelut Seuraavaksi arvioidaan/esitellään joitain Steamista löytyviä indiepelejä, jotka voivat olla kokeilemisen arvoisia. Ettei arvioista tulisi liian yksipuolisia ja fanipoikamaisia, sain onneksi lahjottua kaverini Hennan tähän sähläilyyn mukaan kommentteja laukomaan. Hennan kommentit (kun sellaisia löytyy) on merkitty kursiivilla. Pelit on valittu seuraavin perustein: a) ne lähtökohtaisesti kiinnostivat testaajia (syystä tai toisesta) ja b) ne sopivat yhteen opiskelijabudjetin kanssa. Pelikattauksessa painottuu selkeä kiinnostus tietyn pelityypin peleihin (esim. kauhupelit loistavat poissaolollaan kun taas roguelikeja ja tasoloikkia on runsaasti), mutta toisaalta indiepelit myös keskittyvät tyypillisesti sellaisiin genreihin, jotka on helpompi toteuttaa ja jälkimmäiset tätä kieltämättä ovat (ja tarjonnasta sen huomaa). Eiköhän tämän epäsuhdan kanssa pystytä siis elämään. Siirrytäänpä seuraavaksi itse peleihin!

Owlboy Genre: tarinatasoloikka Owlboy on tasoloikaksi yllättävän tarinavetoinen ja koskettava. Verenhimoiset avaruuspiraatit hyökkäävät pelin päähahmon, Otuksen, maailmaan, joka koostuu taivaalla leijuvista saarekkeista. Tästä alkaa pöllöpojan toivioretki, jonka aikana syrjitystä ja mykästä päähahmosta kasvaa paitsi itsensä hyväksymä ”lentäjä”, myös yhteisön ihailema sankari. Kavereita tarttuu matkan varrella mukaan, joskus yllättävistäkin paikoista. Lopussa sitten kohdataan se pakollinen pääpahis, mutta tässä pelissä paino on ennen kaikkea matkalla, ei määränpäällä. Owlboy on sivulta päin kuvattu pompinta/lentely, jonka graafinen tyyli on miellyttävää ja yksityiskohtaista. Musiikit ovat ihqua kuunneltavaa ja täydentävät hyvin pelin ajoittain toiveikasta, ajoittain taas sangen murheellista ilmapiiriä. Vaikka Otus onkin mykkä, ei hän ole ilmaisukyvytön. Päähahmo elehtii ilmeillään tunnetilojaan ja on muutenkin tosi sympaattinen hahmo, eikä muukaan hahmokööri jää persoonattomaksi massaksi. Pelin päävihollinen on tunteeton tappaja, jota kohtaan kasvattaa antipatioita ihan kuin huomaamattaan. Mutta koska makeaa ei saa syödä mahan täydeltä, loppuu tämä lysti lyhyeen: pelillä on hitaallakin pelailulla kestoa semmoiset 10 tuntia, eikä lisäsisältöä ole paljonkaan. Tässä tapauksessa onneksi laatu korvaa kuitenkin määrän. Arvosana: Yhdeksän siivensulkaa kymmenestä.

Binding of Isaac: Rebirth Genre: roguelike & shoot ‘em up Pienellä Isaac-pojalla on suhteellisen ongelmallinen äitisuhde: äiti haluaa poikansa hengiltä. Tämä ei luonnollisesti käy laatuun ja Isaac pakenee veitsi kädessä heiluvaa äitiään kellariin, josta varsinainen seikkailu alkaa. Kellari onkin sitten täynnä jos jonkinlaista joutopenaa eikä perään huohottava psykoosiäiti tuo yhtään helpotusta kuumotukseen. On siis jatkettava pakoa yhä syvemmälle ja siinä sivussa suoritettava holokausti kellarin hirviöyhteiskunnalle. Isaacin sidonta on ylhäältä päin kuvattu ”räiskintä”, jossa pyssyn asemasta vihollisia rankaistaan aseista tehokkaimmalla eli pienen pojan kyynelillä. Peli on ulosanniltaan suhteellisen häiritsevä: huomio kiinnittyy sekä söpön piirrostyylin ja ronskien kuvastojen sekä teeman väliseen ristiriitaan että tekijöiden omituiseen fetissiin ihmiskehoa ja -mieltä kohtaan. Kannattaa siis varautua yllätyksiin. Etenkin kun peli on täysin satunnaisgeneroitu eli jokainen pelikerta on uniikki. Outoutensa takia jännän addiktoivaa pelattavaa. Sidontaleikit loppuvat kuitenkin yleensä lyhyeen, sillä peli on vaikeusasteeltaan melkoisen brutaali, eritoten jos haluaa päästä pelin ”kunnolla” läpi. Satunnaiset tapahtumat ja tarvikkeet ovat maailman kivoin juttu silloin kun ne jeesaavat, mutta huonon tuurin kohdatessa lupaavalta vaikuttanut pelikerta tyssää nopiaan ja v-käyrä kohoaa. Eikä pelaaja voi tästä niinkään syyttää omia taitojaan, vaan sen sijaan vain omaa epäonneaan. Mutta henkilöille jotka eivät vähästä hetkahda ja jotka haluavat elää vaarallisesti on Binding of Isaac juuri passeli peli. ”Oo, tulee ihan tamagotchit mieleen! (2 min pelissä)” ”KUOLE! KUOLE NYT! (5 min pelissä)” J”os pelais enemmän nii pärjäis paremmin, nyt tuli vaa kuolema. Näppäimet oli helpot ja tarjos kivaa vaihtelua. Musiikit oli jees. Kokemuksena ihan hauska.” Arvosana: Kuusi kuolemansyntiä seitsemästä.

Path of Exile Genre: action RPG & hack and slash Path of Exile (tuttavallisemmin PoE) sijoittuu Wraeclastiin, naurettavan vihamieliselle mantereelle, jossa 99 % faunasta (ja myös osa florasta) haluaa pelaajan pään lautaselle. PoE:n maailma on lohduton ja synkkä paikka, joka voittaa ehkä jopa Kelan toimiston ankeudellaan. Peli on ylhäältä päin kuvattu ”hack and slash” ja pelaaja jokin ”pikkurikollinen”, joka on vain sattunut astumaan väärille varpaille ja on sen tähden karkotettu pois sivistyksen parista Oriathin saarelta. Takaisin Orkkuun olisi kuitenkin päästävä ja tie sinne vie tuhansien ja taas tuhansien vihollisten suolenpätkien kautta. Mutta tämä nyt on ihan pikkujuttu. Sillä oikea peli alkaa vasta kampanjan läpäisyn jälkeen. Lajityypille uskollisesti pelissä keräillään, myydään ja ostetaan loottia ja pyritään rakentamaan omasta hahmosta puolijumalaa. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin kaupankäynti muiden pelaajien kanssa. Muista pelaajista voi jo päätellä, että PoE vaatii nettiyhteyden. Tämä taas tarkoittaa kaatuilua ja hidastelua, joka sotkee aika ajoin kiivasvauhtista taistelua pahemman kerran. Kaatuiluvitutukseen paras lääke on tunnetusti kuitenkin pään hakkaaminen seinään. Kyllä se menee läpi kun riittävän kauan yrittää. Tarina on PoE:ssa ihan mielenkiintoinen ja ääninäyttely korkealuokkaista. Lorea ei tuputeta kurkusta alas, vaan lankoja pitää itse vedellä yhteen, jotta synapsit kohtaavat. Synkkä ja lohduton tunnelma ja värimaailma sekä realistinen ja yksityiskohtainen ulkoasu sopivat yhteen kuin nakutettu. Työnjälki on kauttaaltaan huolella tehtyä. Peli on lisäksi ilmainen, vaikka kovimmat jantterit saavatkin siitä eniten irti visaa vinguttamalla. Arvosana: 1848 pääkalloa kahdestatuhannesta.

UNDERTALE * genre: role-playing Peli, joka rikkoo roolipelien peruskliseitä ja tekee sen vieläpä ihan hauskasti. Pelaaja hyppää pienen ihmislapsen kenkiin, joka on pudonnut maanalaiseen maailmaan täynnä toinen toistaan pöhkömpiä olentoja, joista osa kaveeraa päähahmon kanssa ja osa on sitten syystä tai toisesta iskemässä moraa kylkiluiden väliin. Kun sukset menevät ristiin, hoidetaan taistelut vuoropohjaisesti pelaajan päättäessä seuraavasta liikkeestään toimintavalikon kautta. Toiminnot vaihtelevat taisteluittain ja tässä onkin tämän pelin suola: pelaajan ei tarvitse tappaa ketään eikä mitään, vaan aina löytyy jokin pasifistinen keino konfliktien ratkaisuun. Pelaajan tekemät valinnat myös merkitsevät paljon: verenhimoisen pelaajan loppu on varsin erilainen kuin oman elämänsä Bob Rossin. Huumoria on paljon, joihinkin se uppoaa heti, jotkut se taas jättää aika kylmäksi. Itse kuuluin valitettavasti tähän jälkimmäiseen ryhmään. Mutta ihan jees kokemus peli kuitenkin oli, vaikkei pituutta ollut paljoa eikä graafinen tyyli herättänyt ylistystä (musiikit tosin olivat veikeitä). Jos haluaa merkityksellistä roolileikkiä vuohien, robottien ja luurankojen kanssa eikä pelkää boksin ulkopuolista ajattelua, tätä parempaa peliä on vaikea löytää. (Pelille on tullut vastikään myös eräänlainen jatko-osa, Deltarune, joka tarjoaa tätä samaa vielä lisää nälkäisille.) * arvosana: 75 hiparia sadasta

Spelunky

Genre: roguelike & tasoloikka Luolantutkiminen ei ole koskaan ollut näin hauskaa, saatikka vaarallista. Ja vieläpä ruoskan kanssa. Verenpainelääkkeet on siis hyvä pitää käsillä. Hahmo kuolee nopeammin kuin aivosolut Tuure Böliuksen konsertissa. ”Jee, tämmönen kiva ja sympaattinen peli! (2 min pelissä)” ”Täähän on ihan helvetin vaikee. (5 min pelissä)” Arvosana: Seitsemän ja puoli ruoskaniskua kymmenestä.

20XX

Genre: räiskintätasoloikka-roguelike Capcomin Mega Man -pelejä häpeilemättömästi plagioiva pyssyttely. Pelin tavoite on simppeli: lahtaa 10 eri pomoa ja mitä nopeammin sitä parempi. Tyylillä ei ole väliä. Kentät ja palkinnot satunnaisgeneroituvat, eli ulkoaopettelu ei onnaa. Myös bossit vaikeutuvat sitä mukaa mitä pidemmälle selviytyy, eli vähän niin kuin darra-aamut opiskeluvuosina. Graafisesti ihan mukava, vaikka pienempi budjetti paistaa kyllä läpi. Musiikit meneviä rallatteluita. Kuten moni muukin peli tällä listalla, ei tämäkään ole siitä helpoimmasta päästä: kuolo korjaa nopeaan ja siitä rangaistuksena on koko pelin alusta aloittaminen. Mutta: ”no pain, no gain”, kuten sanotaan. ”Nyt saatana jumalauta kuolet, prkl! (Ja voi pojat tätä neuvoa noudatettiin.)” Arvosana: Kahdeksan blasterinshottia kymmenestä.

Super Panda Adventures Genre: tasoloikka & hack and slash Nimi kertoo olennaisen. Irtosi kaupasta alle eurolla. Siihen nähden hyvää viihdettä, vaikka mitään tajunnanräjäyttävää ei kannata odottaa. Päähahmo on panda Fu, joka pätkii lihoiksi kaiken mikä liikkuu ja myös sen mikä ei liiku. Toki juonikin löytyy: kaunis prinsessa on siepattu ja kotikylä raiskattu, mutta tämä nyt on vain tekosyy miekan huidonnalle. Menevää mättöä ilman sen suurempaa sitoutumista. Grafiikat mukavan alkeelliset ja hahmot vähän tyhäm (tosin tarkoituksella). ”Liiku, urpo pallero!” ”Mä hakkaan sut!! (x4) Mut siis riittävän simppeli ja helppo mulle.” Arvosana: 666 miekansivallusta tuhannesta.

Teemu R. & additional comments by Henna M.

FUKSIN ELÄMÄÄ, EI SEN ENEMPÄÄ

Heräsin herätyskellon pirinään. Aamu oli yksi niistä harvoista, jolloin nousin suhteellisen virkeänä. Oli jännittävä päivä edessä; tänään alkaisi yliopisto. Nousin ylös ja söin aamupalani käyden pienen pientä eli hyvin suurta kamppailua itseni kanssa. Hyppiäkö seinille vai rauhoittuako? Siinä vasta kysymys. Jonkin sorttinen enemmän tai hyvin paljon enemmän pakotettu rauhoittuminen vei voiton, ja päätinkin juoda aamukahvini kaikessa rauhassa nautiskellen. Kunnes katsoin kelloa ja tajusin että olen venyttänyt lähtöä viime tippaan ja nyt minun oli poljettava fillarillani tuhatta ja sataa kampukselle. Kiva! Saapuessani alkukiville näin lipun, jossa oli Varnitsa X-lehdestä tuttu V-kirjain. Ahaa! Tuolla on siis ne ihmiset, joiden luokse minun kuuluu mennä. Minua vastassa oli tuutori, joka kysyi nimeäni. Kerroin se hänelle henkeäni pidätellen, ettei hän huomaisi minun olevan hermostuksesta (ja tuhatta ja sataa pyöräilystä) hengästynyt. Asetuin seisomaan paikkaan, jossa olin selvästi porukassa, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana niistä kaikista ventovieraista ihmisistä, joille en halunnut puhua, koska se olisi ollut kiusallista. Lisäksi minulla oli järjettömän kuuma ja kasvoni olivat yltä päältä hiessä. Ratkaisuni oli takkini pois ottaminen ja ”huomaamaton” kasvojeni kuivaaminen siihen. Olin mielestäni nerokas, sillä tilanteeni helpottui kahdeksi minuutiksi. Sitten uudelleen. Ja kerran vielä. Noin, nyt oli jo parempi ja pieni tuulenvirekin viilensi mukavasti. Uskaltauduin katselemaan hiukan ympärilleni. Muut seisoivat hiljaa paikallaan ja välttelivät sosiaalista kanssakäymistä samaan tyyliin kuin minäkin. Sitten tuutorit alkoivat johdattaa meitä kohti Metriaa. Toivoin hiljaa mielessäni, että sisällä olisi viileämpää. Petyin karvaasti. Meidät vietiin suhteellisen pieneen huoneeseen, jossa oli hiton kuuma. Hipvitunhurraa! Tässä kohtaa voisin todeta, että soijaa pukkasi jälleen. Oikeastaan ensimmäisestä päivästä on jäänyt parhaiten mieleen se, kuinka kuuma minulla oli. Ja se, että sitä kirottua ikkunan avainta ei meinannut löytyä. Mutta lopulta kaikki päättyi hyvin ja elimme elämämme onnellisina loppuun asti. Tai siis astuimme Helvettiin. Tai no oikeammin saavuimme ensimmäisen päivän päätteeksi iltaa istumaan kaupungin talon takaiseen puistoon, jossa paikalliset herrasmiehet päättivät kertoa meille elämää näkemättömille nuorille pari valittua faktaa elämästä. Lopputuloksena siirryimme kauemmaksi istumaan. Forssan Kiimassuon kaatopaikalta haisevassa kupeessa kasvaneena minulle tuli jopa hiukan kotoisa olo.

Loppuviikon päivät menivätkin tutustuessa uusiin ihmisiin ja itse yliopisto-opiskeluun. Iltaisin järjestetyt tutustumisillat ynnä muut olivat mukavaa vastapainoa päivien sekasorrolle, joka vallitsi päässäni. Mikä Moodle? Minne pitää mennä? Mitä pitää tehdä? Ja ennen kaikkea: MITÄ? Rehellisesti sanottuna en ole koskaan ollut niin sekaisin kuin yliopiston ensimmäisen viikon aikana, mikä on paljon sanottu ihmiseltä, joka on enemmän sekaisin kuin useimmat. Kiitos ja anteeksi kaikille tuutoreille ja muille minua opastaneille kanssaopiskelijoille; en luultavasti tajunnut mitään, vaikka kuinka selititte ja autoitte. Vika ei ollut teissä. Aivoni vain sisäistivät kaiken sen informaation melko suurella viiveellä. Olen kertonut kaikille (lähinnä itselleni) sen johtuvan siitä, että olen hidas hämäläinen. En kuitenkaan ole aivan varma onko se pätevä syy, sillä kuitenkin puhun paljon ja nopeasti. Myös töhöilyni esimerkiksi Forssan suunnattoman suosion saaneessa yöelämässä olen suorittanut nopealla tahdilla. Nyt kuitenkin luulen, että ymmärsin sanan töhöily todellisen merkityksen vasta fuksivuoteni alettua. Suu järkytyksestä auki olen seurannut muiden fuksien touhuja. Omakohtainen lempparini on, kun pääsin aitiopaikalta seuraamaan (ja valokuvaamaan) yhtä nimeltä mainitsematonta ensimmäistä vuosikurssilaista makaamassa minun kylpyhuoneeni lattialla oman oksennuksensa keskellä. Vaikka myönnettäköön ettei hymyilyttänyt tippaakaan siinä kohtaa, kun tämä kyseinen alkoholin huuruinen ihmisyksilö oksenteli kylpyhuoneeni niin sanotusti lattiasta seiniin ja käsipyyhkeisiin. Seuraava aamu oli hänelle varmasti kokemuksena yhtä fantastinen, kun hän heräsi kimotukseeni ja dramaattiseen huokailuuni. Nyt koko juttu naurattaa, silloin lähinnä itketti. Kun vielä kuulin kiljun ja sittemmin kotiviinin keittämisestä erään toisen fuksin kylpyhuoneessa, oli traumat valmiit. En minä ihan tätä osannut odottaa. Toinen asia, jota en osannut odottaa oli sisäsiittoisuus. Minua kyllä varoitettiin siitä, kun salapoliisin vainullani sain selville kahden tuutorimme seurustelevan keskenään, että samassa ainejärjestössä olevat tuppaavat löytämään itsensä parisuhteesta, eikä Varnitsa ole tässä asiassa poikkeus. Vähiten osasin odottaa, että minä, vannoutunut ikisinkku, huomaisin joku kaunis marraskuinen päivä seurustelevani toisen fuksin kanssa. Ja vielä talvella, jolloin yleisesti ottaen kukaan ei jaksa sheivata säärikarvojaan. Sanotaan että rakkaus on sokeaa, mutta nähtävästi se on myös tuntoaistitonta. Ajattelin tekovitsikkäästi sanoa olevani puolimatkassa hullujen huoneelle, mutta oikeastaan Varnitsa on niin omaa luokkaansa, että tietyllä tasolla koen jo olevani hullujen huoneella. Sillä parhaimmalla, joka on täynnä mielenkiintoisia persoonia. Minusta meidät fuksit on otettu hyvin joukkoon mukaan. Ja miksi ei olisi otettu? Meistähän on saatu hyviä uusia juorun aiheita! Nimimerkillä kuka teistä niljakkeista kirjoitti Jodeliin eräiden approjen jatkoilla olleen fuksirakkautta ilmassa? Mutta jotta koko kirjoitus ei menisi liian positiivissävytteiseksi, on minun kerrottava totuuksia muutamasta kanssaopiskelijasta. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, puhun paljon ja nopeasti. Taustoittaakseni tilannettani sekä ennen kaikkea siirtääkseni kaiken vastuun pois itseltäni, haluan tehdä selväksi, että ihan joka kerta kun puhun, en ajattele loppuun asti mitä sanoistani voi seurata. Nimittäin mainitsin sihteerillemme ja rakkaalle fuksikumppanillemme Annille ajatelleeni, että voisi olla mielenkiintoista rustata jotakin sontaa Varnitsa-lehteen.

Listatakseni lisää asioita, joita en osannut odottaa: Enpä osannut odottaa millainen painostus ja ahdistelu siitä syntyisi. Muun muassa humalatilaani käytettiin häikäilemättömästi hyväksi, kun Tomas vakuutteli Bepopissa, että ehdottomasti kannattaa mennä herra päätoimittajalle kertomaan mielenkiinnostani kirjoittamiseen. Ja katin kontit sanon minä! Menemällä puhumaan Juholle käytännössä naulasin itse omaan arkkuuni sen viimeisen naulan. Sen jälkeen elin hiljaiseloa. Mutta kirjoittamista hetken ajan taidokkaasti välteltyäni taitoni (ja onneni) loppui. Puhelimeni pirahti ja innoissani katsoin uuden viestin. Odotin vastausta ystävältäni, jolle olin laittanut hyvin mautonta huumoria edustavan meemin. Ei tullut vastausta. Annin lähettämästä viestistä ilmeni, että päätoimittaja ja sihteeri olivat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja minun oli luovutettava vastustajan edessä. Olin siis hävinnyt itse aloittamani sodan. Scheiße. Siksi tässä pahasti katkeroituneena kirjoitan tätä tekstiä, vaikka voisin tälläkin hetkellä vältellä televisiota katsomalla tiedonhaun tehtäviä ja oppimispäiväkirjan kirjoittamista. Siispä sanon sen, mitä te jokainen painostukseeni osallistunut Juudas ansaitsette. Kiitos. Palautitte mieleeni sen, että kirjoittaminen on oikeasti kivaa, kun voi vain lätistä jotain. Luultavasti kadun monta lausetta, kun tajuntaani iskee, että jokainen varnitsalainen voi lukea huippuhetkistäni seuraavassa numerossa, mutta ainahan voin kadota jäljettömiin kevään opintomatkan aikana, jos tarve vaatii. Kroatian kaduilla minua odottaa varmasti kristallin kirkas tulevaisuus. Kirjoittaja on kuluneesta lukuvuodesta suhteellisen pahasti traumatisoitunut fuksipalleroinen. Mona Teräs

Tukkametallin synty, eli kuinka Van Halen loi kasarin soundin Vuosi oli 1978 ja musiikkirintamalla näytti huonolta: disco ja punk olivat voimissaan. Jokaista Abbaa ja Clashia kohtaan oli yhtä monta Bee Geessin ja Sex Pistolsin kaltaista pumppua, joiden karmea perintö vieläkin elää. Rock oli menettänyt vuosikymmenen alun glamourinsa ja puolivälin progevoimansa ja korvautunut punkin soittotaidottomuudella ja discon aivottomuudella. Tällä kertaa pelastus ei tulisi Briteistä, vaan rapakon takaa, Yhdysvalloista. Van Halenin debyyttialbumi, Van Halen, julkaistiin 1978. Yhdellä albumilla yhdistyivät laulaja David Lee Rothin terävät kiljahdukset ja räppäämistä muistuttava puhelaulanta, kitaristi Edward Van Halenin uudistava ja nopea kitaransoittotapa (erityisesti kappaleessa Eruption) sekä tiukka rytmiryhmä laulajabasisti Michael Anthonyn sekä rumpali Alex Van Halenin muodossa. Ensimmäinen albumi oli toimiva yhdistelmä popsävytteistä metallia (Jamie´s Crying), nopeaa kitaransoittoa (I´m The One) sekä sähköistä bluesia (Ice Cream Man). Nopeita ja energisiä kappaleita sävyttivät kitaristi Edwardin sekä basisti Michaelin harmoniset taustalauluraidat yhdistettynä laulaja Davidin rosoisiin tulkintoihin. Van Halen oli yhdistelmä teknistä soittotaitoa, pätevää biisinkirjoitusta sekä puhdasta hyvää mieltä – eikä vaikutus jäänyt yhteen albumiin. Ymmärtääkseen Van Halenin vaikutusta on ymmärrettävä kitaransoiton kehitystä. Sähkökitaran uudistajista ennen Van Halenin aikaa merkittävin on kenties Jimi Hendrix, joka vaikutti sellaisiin suuruuksiin kuin Eric Clapton (Cream), Ritchie Blackmore (Deep Purple) sekä Jimmy Page (Led Zeppelin). Näiden kolmen suuruuden päivät alkoivat kuitenkin olla ohi 1970-luvun loppua kohden. Clapton kärsi alkoholismista, Page heroiiniriippuvuudesta ja Blackmoren uusi yhtye Rainbow oli vasta nousemassa tietoisuuteen, tullen kärsimään miehistönvaihdoksista jatkuvasti läpi kestonsa. Kitaransoitto tuntui jähmettyneen ja kangistuneen vanhoihin kaavoihinsa. Edwardin noustessa suureen tietoisuuteen Van Halenin debyytillä uusi kitaristisukupolvi ottaisi omakseen lukuisista tämän tekniikoista erityisesti kahden käden täppäämisen. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi Eruptionissa kuultavaa nopeaa, ”tiluttelevaa” soundia, josta tulisi kasarimetallin tunnusomainen merkki ja jopa koko vuosikymmenen määrittävä sähkökitaransoiton ominaispiirre. Muttei vaikutus jäänyt vain soittamiseen. Van Halen toi muassaan musiikkiin myös tietyn pukeutumiskulttuurin: värikkäät soittoasut, valkaistut kuontalot sekä kasariin yhdistettävän naismaisen pukeutumistyylin. He eivät luoneet tyyliä tai pukeutuneet kaikkein räväkimmin – tässä kategoriassa esimerkiksi Mötley Crüe voittaa – mutta Van Halenin menestyksen myötä vakiintuivat edellä mainitut glam- tai ”tukkametalliin” yhdistetyt piirteet. Heidän menestyksensä poiki lukuisia jäljittelijöitä, joista Crüe oli kenties häpeilemättömin kopio. Muita olivat esimerkiksi Poison, Bon Jovi sekä Twisted Sister. Näiden yhtyeiden markkinarako musiikissa – falsettilaulanta yhdistettynä pirteisiin metallikappaleisiin ja jopa korneihin sanoituksiin – mahdollistuivat Van Halenin albumien jälkijunassa levy-yhtiöiden tajutessa, että metallilla on kuulijakuntaa synkistelijöiden ja puristien lisäksi tavallisten kuulijoiden keskuudessa. Jäljittelijäarmadasta kukaan ei kuitenkaan tavoittanut Van Halenin monipuolisuutta. Albumit olivat yhdistelmä popkiemuroita (Light Up The Sky, Pretty Woman), terästettyä perinteistä bluesia (Could This Be Magic, Take Your Whiskey Home), kokeellisuutta (Tora! Tora!, Sunday Afternoon in the Park) sekä puhtaita hupailupaloja (Beautiful Girls, Happy Trails). Kappaleet kuulostivat hyvältä kasarilla ja kuulostavat siltä nykyäänkin. Musiikillisesti 1980-luku on paljosta velkaa Van Halenille. 1970-luvun loppua määritelleet disco ja punk joutuivat uudella vuosikymmenellä jakamaan yleisöään elvytetyn rockin suuntaan. MTV:n kaltaiset toimijat toivat suurelle yleisölle uuden, remuisan vuosikymmenen sanomaa: 1970-luvun pohdiskelevuus ja synkkyys olivat ohi, nyt oli juhlinnan, yltiöpäisyyden sekä ulkokultaisuuden aika! Musiikki heijasteli tätä ja kasari olikin metallin kenties menestyksekkäin vuosikymmen.

Vastavuoroisesti musiikkityylin ylitarjonta yhdistettynä vuosikymmenen lopun talousromahdukseen iski lujaa musiikkialaan. Glamin aika oli ohi, ja 1990-luvun tuhkasta nousi Amerikan kryptoniitti maailmalle: grunge. Grunge oli monessa mielessä antiteesi glamille: synkkää, usein mietiskelevää, eikä siinä revitelty soittotaidolla vain soittamisen ilon vuoksi. Glam paloi loppuun kasarin ilon kanssa, ja rockiin jäisi nykypäivään asti vaikuttava synkkyyssuuntaus, jota Van Halenin tapaiset yhtyeet olivat musiikillaan vastustaneet. Van Halenkaan ei selvinnyt myrskyisistä vuosistaan vaurioitta. Julkaistuaan 4 loistavaa albumia (1,2, Women and Children First sekä Fair Warning) ja 2 kohtuullista (Diver Down sekä 1984) yhtyeen klassinen kokoonpano särkyi laulaja Rothin lähdettyä lätkimään – syistä, jotka vaihtelevat kertojakohtaisesti. Uuden laulaja Sammy Hagarin myötä Van Halen alkaisi soittaa pehmeämpää, aikuisorientoituneempaa rockia menestyen huomattavan hyvin jopa 1990-luvulla. Musiikillisesti yhtye kuitenkin koki kuoleman: energinen, iloitteleva musiikki, joka oli viitoittanut suuntaa kokonaiselle vuosikymmenelle, muuttui lällyyn ja mielikuvituksettomaan suuntaan, ja kappaleista katosi kaikki kiinnostavuus. Tämän jälkeen yhtye on ollut lähinnä eteenpäin laahaava dinosaurus, huolimatta yhdistymisestään laulaja Rothin kanssa 2000-luvulla. Monelle Van Halen saattaakin edustaa mammuttia, joka ei suostu kellistymään osumista huolimatta – tällaisilla syytteillä punkkarit herjasivat 1970-luvun lopulla Zeppeliniä ja Yesin kaltaisten progesuuruuksien saavutuksia. Historia toistaa itseään. Kaikesta huolimatta Van Halenin saavutuksia ei sovi väheksyä. Kun unohdetaan kaikki Rothin lähdön jälkeisistä albumeista eteenpäin – eli 1984:n jälkeen – ja suhtaudutaan klassisen kokoonpanon musiikkiin sinä, mitä se on, eli eloisaa, hilpeää elämänmaun sanomaa, päästään oikeaan tunnelmaan. Van Halenin 6 ensimmäistä albumia edustavat juuri sitä, mitä hyvän musiikin kuuluu olla: tunteikasta, energistä, sopivan ironista sekä vaikutteita antavaa. Allekirjoittanut on porskuttanut opinnoissaan näinkin pitkälle tämän hupaisan, omituisen ja elämäniloisen pumpun musiikin siivittämänä, ja suosittelee sitä rohdoksi jokaiselle opintoahdistuksesta kärsivälle, huonosti motivoituneelle ja hyvää musiikkia etsivälle.

Melkein 10 Van Halenin huippuhetkeä ei-ehdottomassa järjestyksessä 1. I´m The One 2. Could This Be Magic 3. Light Up The Sky 4. Dirty Movies 5. Running with the Devil 6. Beautiful Girls 7. Women in Love 8. Somebody Get Me A Doctor 9. Everybody Wants Some! 10. Fools 11. Tora! Tora! 12. Sinner´s Swing! 13. Hot for Teacher

Ville Pellinen, häpeilemättömän musiikin hyvä ystävä

Ihan vitun Punk Kysyttiin kirjoittamaan indie-musiikista. Pyydän jo heti alkuun anteeksi Sussulta ja muilta asianosaisilta henkilöiltä. Tässä artikkelissa ei puhuta Flow-festareista, Ruusuista, Nuorgamista tai muutenkaan ”indie”-genren alla operoivista jättifestareista tai miljoonia kuuntelukertoja spotifyssa keräävistä artisteista. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa kunnon puuhastelusta. Suomessa on monia bändejä, ”levy-yhtiöitä” ja keikkajärkkääjiä, jotka eivät kauheasti välitä siitä, mitä valtavirrassa tapahtuu. Tästähän indie-toiminnassa on kuitenkin loppujen lopuksi kyse. Itsenäisestä toiminnasta, jossa kukaan ei tule kertomaan, miten hommat pitäisi hoitaa. Tosin, hommat tulee sitten hoitaa itse, jos haluaa, että jotain tapahtuu. Eilen (20.3.) esitettiin Tapiossa dokumenttielokuva ” Tee se itse -elämä – Combat rockin tarina.” Filmi kertoo kaveriporukasta, joka alkaa omatoimisesti järjestämään kiertueita bändeilleen ja myöhemmin siirrytään myös levykauppa- ja julkaisutoimintaan. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa tyypit elättää perheensä diilaamalla levyjä, joita myydään tuhansittain ympäri maailmaa. Kakka-Hätä 77:n kaltaiset bändit keikkuvat virallisilla albumilistoilla Nightwishien ja Loirien seassa, sekä Combat rock-bändit kiertävät Aasiaa ja Amerikkaa. Yksi porukan tyypeistä päätyi lopulta Warnerille tuottamaan muun muassa Cheekin stadionkonsetteja. (punk…) Suosittelen vilkaisemaan, jos aihe kiinnostaa enemmän. Joensuukin on vahvasti edustettuna Wasted -yhtyeen kautta. Punk genrenä mielestäni määrittelee nämä hommat myös nykyisin. Jossain määrin myös hevi ja jonkin verran lisäksi (ug) räppi. Ainakin sen mitä olen itse viimeisen vuosikymmenen alan touhuja seurannut, niin porukka duunaa yhä demokasetteja, singlejä tai mixtapeja, ihan kun olisi vuosi ysiviis. No eihän se ole, enkä minä ole Arttu Wiskari. Joka tapauksessa, pelkästään Suomessa julkaistaan joka vuosi lukematon määrä riippumattomia punkäänitteitä. On huomattava määrä DIY (Do It Yourself) levy-yhtiöitä. Esimerkkinä muun muassa ”Airiston punklevyt,” ”Punk & Pillu,” Kämäset Levyt,” ”P. Tuotanto” ja niin edelleen. Oikeasti kyse ei ole siis mistään levy-yhtiöistä niin kuin se perinteisesti ajatellaan, vaan joku yksityinen henkilö on riittävän tyhmä tuhlatakseen rahansa ja energiansa jonkun bändin uuden levyn julkaisemiskustannuksiin. Jos jokin on varmaa, niin rahallisesti tästä ei kukaan hyödy. Toisaalta harvoin se on tavoitteenakaan. Esimerkkinä helsinkiläis-tamperelais-kotkalaisen Loppusijoitus-yhtyeen viimeisin EP ”Paiseena Maailman Perseessä.” Painos 200 kappaletta, ja julkaisijoina toimivat ”Puukotus-levyt,” ”Psychedelica Records,” ”Pauhaus Records” sekä ”Äänihöyläämö Records.” Tai mites kouvolalaisen Chestburster-yhtyeen viimeisin LP ”Spring Revelations?” Julkaisijat: ”Brownhill Mafia,” ”KRH RECORDS,” ”Urealis-Tuotanto,” ”Antikvariaatti Novgorod,” ”Öppyt Okkraj Records ja ”Topaasi Tapes.”

Keikkatoiminta pyörii hyvin pitkälti samoissa merkeissä. Alan ihmiset eri kaupungeissa järkkää huvikseen bändejä soittelemaan, maksaa viulut ja toivoo, että saa edes jotain takaisin lipputuloista. Keikat on baareissa tai jossain vuokratiloissa. Joskus joillakin on hallussa jopa oma tila mitä käyttää. Vallattu tai vuokrattu. Harmillisesti touhut ovat nykyään pääasiassa keskittyneet pariin isoimpaan kaupunkiin, mutta on sitä maalikylilläkin vielä jotain säpinää. Maininnan arvoisia DIY-keikkakollektiiveja/järjestäjiä Suomessa ovat muun muassa ”Paskakaupunni ry (Oulu),” ”Kylmä Hiki (Joensuu),” ”Hervanta Must Die (Tampere),” ”Squat Kumma (Helsink),” ”JKLDIY (Jyväskylä)”, ”Kellari ry (Kuopio),” ”Uus Hoi Sie (Lappeenranta),” ja niin edelleen. Lisäksi vuosittain on suurempia parin päivän festivaaleja, joista vanhin ja tunnetuin Puntala-rock. Muita ovat esimerkiksi Hässäkkä-päivät ja Tampere Punk Fest. Kaikkea tätä yhdistää voittoa tavoittelematon toiminta. Kolmantena ulottuvuutena voisi mainita ehkä zine-kulttuurin. Tämä on juttu, johon nykyaika on vaikuttanut ehkä kaikista eniten. Vaikka digitalisaatio on syönyt esimerkiksi fyysisten punklevyjen myyntiä siinä määrin, ettei Suomesta löydy enää yhtään alan kivijalkakauppaa, niin muutos ei ole kuitenkaan niin suuri kuin valtavirrassa, koska levyjä myydään yhä kohtalaisesti. Zinellä tarkoitetaan itse tehtyjä pienlehtiä. Ennen ne olivat tärkein kanava tiedottaa uusille julkaisuille, keikoille, haastatteluille ynnä muille. Lisäksi ne toivat esille myös aatteellista asiaa, joten niissä tiedottivat myös esimerkiksi erilaiset eläinsuojelun, aseistakieltäytymisen ja anarkistisen/antifasistisen toiminnan parissa puuhastelleet järjestöt ja ryhmät. Eittämättä tunnetuin julkaisu oli (ja on nykyäänkin) Toinen Vaihtoehto, jota on julkaistu jo 30 vuotta. Vaikka zine-kulttuuri on voimissaan vielä nykyäänkin, on sen merkitys ehkä haastatteluja ja arvosteluja lukuun ottamatta enemmänkin seremoniallinen, koska tiedotus on siirtynyt internetiin ja someen. Muita julkaisuja ovat muun muassa Miikan Punk Suosikit, Aurora Urealis, Kancer Kountry, Kuuma Linja, Kalkkuna, Keyboard Warrior ja muut. Oranssi.net on tallentanut satoja erilaisia kotimaisia pienlehtiä 80-luvulta eteenpäin, ja ne ovat kaikkien kiinnostuneiden luettavissa sähköisesti. Pienlehdillä on toki vankka kannattajakuntansa tänäkin päivänä, kuten vähän vastaavanlaisella V-lehdelläkin. Tältä osalta ”indie” siis elää ja voi hyvin Suomessa. Vielä parikymmentä vuotta sitten maakunnissa toimintaa oli huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Tohmajärvellä oli Potsirock-niminen punkfestari, jossa kaikki aikansa kuumimmat nimet soittivat, ja punkkareita saapui bussilasteittain ympäri Suomea paikalle. Nykyään moisesta ei viitsi edes vitsailla, ja kaupungistuminen on tosiasia. Näin se kehitys vain rullaa, vaikka tietyt asiat pysyvätkin, hyvässä ja pahassa.

Åbo Akademin sukupuolentutkimuksen laitoksen raunioilla

Viime aikoina Åbo Akademissa ollaan kohistu sukupuolentutkimuksen laitoksessa syntyneestä kohusta, jossa ihmisiä on syytetty rasismista, transfobiasta, kolonialistisesta ajattelusta jne. Asiasta on syntynyt sen verran iso paskamyrsky, että asiaa on käsitelty jopa Turun Sanomissa saakka. Mutta koska kyseinen Turun Sanomien uutinen on maksumuurin takana, laitan tähän linkin, josta asiaa voi tarkastella tarkemmin, jos ei ole tietoinen tästä kohusta: https://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?f=10&t=594201 Lyhyesti sanottuna kyseessä on yksi suuri työyhteisön riitasekasotku, jossa ollaan perseilty niin suuresti, että se jättää legendaarisen Pekka Siitoimen laivaseminaarin huumoriarvossaan kakkoseksi. Asian epäaikuismaista käsittelyä leimaa se, että asiassa ollaan käytetty kaikenlaisia poliittisia syytöksiä toisia osapuolia kohtaan, joiden kanssa ollaan erimieltä. Kun olin yläasteella, olin kunnon kapinallinen teini. En kuitenkaan syyttänyt erästä tiukkaa kuria ylläpitävää opettajaa fasistiksi, vaikka silloin minusta tuntui, että opettaja käyttäytyi kuin mikäkin Hitler. Eräällä ystävälläni on AiKutiKutiS-malli, jolla ennaltaehkäistään ja ratkaistaan työyhteisössä syntyneet ihmissuhdeongelmat. Kyseinen malli on nimeltään Aikuisen Ihmisen Konfliktin- ja Tunteiden Käsittely Taidot SAATANA! Tätä mallia todellakin tarvitaan suuresti Åbo Akademin sukupuolentutkimuksen laitoksella. Tilanne on paljon pahempi kuin UEF:n Yammerissa, jossa välillä näkee samanlaista kirjoittelua fillarikommunismin muodossa. Yammerin pahimpia ja tämän tapauksen tekstejä lukiessa ihmettelee suuresti, että olemmeko me fundamentalistisessa herätysliikkeessä, vaan ihan oikeassa tiedemaailmassa, jossa asioista voi keskustella aikuismaisesti ilman mitään suurta poliittista pakottamista ja toisen haukkumista. Paras kanava Åbo Akademian tapauksen selvittelyyn on työsuojelun kautta, jos asianosaiset kokevat, että heitä kohtaan on kohdistettu asiatonta käytöstä. Julkisuuden kautta huutelu pahentaa vain asiaa, koska silloin kohun synnyttänyttä ongelmaa ei saada työyhteisössä hoidettua, vaan ongelma tulee pahenemaan entisestään, kun työyhteisön ongelmia revitellään julkisuudessa. Talon sisäisen raportin mukaan todetaan, että Åbo Akademin henkilökunta ei ole toiminut tahallisesti tai tarkoituksellisesti rasistisella tavalla. No tästähän Mkwesha lähti heiluttamaan rasismikorttia taas jälleen, koska Åbo Akademissa kuitenkin on olemassa rasismia, vaikka sisäinen raportti sanoisi mitä tahansa. Tämän myötä Mkwesha teki vetoomuksen, jossa vaaditaan Åbo Akademiaa poistamaan rasistisia käytäntöjään, vaikka sisäisen tutkimuksen mukaan rasistisia käytäntöjä ei ole olemassa. Tämä syytös menee absurdiudessaan samaan salaliittokategoriaan, jossa syytetään juutalaisia Euroopan islamisaatiosta. En usko suureen salaliittoon, jossa Åbo Akademin hallinnon johto pyrkisi kädet hieroen olemaan rasistinen kaikkia ei-suomalaisia yliopiston jäseniä kohtaan.

Vallankumous syö omat lapsensa. Tämä oli minun esireaktioni, kun luin kyseisen uutisen. Huokasin syvää, koska tämä absurdi tapaus heikentää entisestään ihmisten luottamusta tieteeseen. Sukupuolentutkimus on muutenkin aiheuttanut paljon paskamyrskyä tiedemaailmassa viime aikoina, kun kasa feikkitutkimuksia pääsi läpi erinäisiin tiedelehtiin, joissa esimerkiksi puhuttiin, kuinka koirapuistot ruokkivat koirien raiskauskulttuurista. Tosin toinen näkökulma asiaan on se, että onko syy enemmänkin tiedelehdissä, jotka julkaisevat vasemmalla kädellä suoranaista paskaa helpon rahan takia. Mene ja tiedä, koska tuo on todella mielenkiintoinen näkökulma pohdittavaksi. Mutta se on varmaa, että julkisuudessa suurimman paskamyrskyn sai itse sukupuolentutkimus, jota syytettiin feministisen agendan ajamisesta tieteen avulla hinnalla millä hyvänsä. Sen huomautan tässä, että en kritisoi varsinaista sukupuolentutkimusta. Sukupuolentutkimus on aputiede, jonka avulla voi saada hyviä uusia näkökulmia varsinaisiin tiedeaineisiin kuten historiaan ja sosiologiaan. Kritisoin tässä skeneä, joka tekee itse sukupuolentutkimusta. Jokainen yliopistolla oleva tietää, että tieteen oma skene on se, joka tekee kyseistä tiedettä. Jos jonkin tieteen skene jostain syystä on rikki, se myös tarkoittaa sitä, että kyseinen tiede on rikki. Se, että tiede on rikki koskettaa myös muitakin tieteitä, koska poikkitieteellisyyden yleistyessä harvempi tutkija halua tulla yhdistetyksi sukupuolentutkimukseen, jonka sisäiset paradigmat ovat rikki. Minä ainakaan en haluaisi (toivottavasti) tulevana tutkijana olla rinnastettavissa nykyisessä tilassa olevan sukupuolentutkimuksen kanssa. Åbo Akademin tapaus osoittaa sen, että hyvät ihmissuhdetaidot ja niiden kehittäminen ovat tarpeen myös akateemisessa maailmassa. Meillä kaikilla on varmasti opiskelu- ja työyhteisöissä niitä ihmisiä, joiden kanssa on välillä vaikeaa tulla toimeen, mutta heidän kanssaan pitää kuitenkin oppia tulemaan toimeen. Tämä pätee myös päinvastoin. Ongelmien ratkaisuun kuuluu riitojen sopiminen, kehityskeskustelut ja avoin dialogi kaikkien osapuolien välillä. Joku nyt varmasti kysyy: ”Miksi minä täydellinen suvaitsevainen ihminen pitää oppia tulemaan toimeen tuon väärää mielipidettä olevan rasistifasistisadistin kanssa?” Koska sitä kutsutaan yksinkertaisesti aikuisuudeksi. Ja juuri tätä aikuisuutta nyt tarvitaan Åbo Akademin sukupuolentutkimuksen laitoksella kaikkein eniten. Poliittisten termien juoksuhautoihin käpertyminen tuo vain Suomen 60- ja 70-luvun punaisen yliopistomaailman mieleen, jossa äärivasemmistolaisten mielestä tärkeintä oli tunkea hinnalla omaa ideologiaa kaikkialle hinnalla millä hyvänsä, vaikka samalla poltettaisiin kaikki sillat alas.

Marko Piipponen, Varnitsan oma homonationalistinen gangsteri

Kotletista atleetiksi – Elintavat remonttiin Tutkimusten mukaan jopa 70 prosenttia suomalaisista korkeakouluopiskelijoista liikkuu vaarallisen vähän. Lisäksi ylipainoisuudesta on viimeisten kolmenkymmenen vuoden saatossa tullut niin tavanomaista, että lihavuus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus nuoren aikuisväestön keskuudessa. Tästä saamme mitä luultavimmin kiittää alati helpommaksi käyvää elämää ja markkinointia, joka kaikkialla kannustaa lokoisaan, mutta lihottavaan elämäntyyliin. Hieman hirtehisesti voisikin tilastojen valossa esittää urheilun olevan opiskelijoille todellinen vaihtoehtoelämäntapa. Tällä kirjoituksella pyrin kannustamaan kanssaopiskelijoita kohti terveellisempiä elintapoja ja varsinkin lisäämään liikuntaa. Miksi liikkua? Säännöllisellä liikunnalla on niin monia myönteisiä vaikutuksia, ettei kaikkia voi edes näille riveille mahduttaa. Liikkuminen on erittäin suositeltavaa varsinkin opiskelijoille, sillä se edistää aivojen verenkiertoa, parantaa aivojen hapensaantia ja tehostaa oppimista sekä muistin toimintaa. Liikkuminen kohottaa myös itsetuntoa, mielialaa ja osakkeita treffailun suhteen. Vanheneminen viimeistään paljastaa armotta ne, jotka eivät viitsineet harrastaa liikuntaa, joten kannattaa jo nyt vakavasti pohtia, haluaako viettää eläkevuotensa pyörätuolissa vaippaansa paskovana ihmisrauniona, vaiko elämästään nauttivana, vireänä tervaskantona. Loppukaneettina muistuttaisin, että meille varnitsalaisille järjestetään kosolti erilaisia liikuntatapahtumia ja aktiviteetteja, joissa osallistumiskynnys on matossa ja yhteishenki katossa. Hanki siis oitis Sykettä-tarra, jos sinulla ei sellaista vielä ole. Päättäväisyys kaiken perustana Mikäli haluaa pistää elintapansa kerralla uusiksi, ei ole mitään tärkeämpää kuin oma motivaatio ja uskollisuus sille päämäärälle, jonka on itselleen asettanut, olkoon se painonpudotus tai lihasten kasvattaminen. On syytä pitää mielessään, että kaikkein tärkein lihas on hartioiden välissä ja ilman tahtoa ei mikään tule muuttumaan. Aloittaminen tietysti on kaikkein vaikeinta ja monille ruokavalion muuttaminen, salilla tai lenkillä käyminen voi tuntua suorastaan kidutukselta. ”Alkujärkytyksestä” toennettuaan on seuraavana haasteena ylläpitää liikuntarytmiä ja välttää epäterveellisten einesten mässytystä. Ei myöskään pidä lopettaa jonkin pienen hairahduksen takia, sillä virheethän ovat vain hidasteita, eivät esteitä. Kun on tehnyt kaiken sääntöjen mukaan, niin jo muutaman viikon sisällä huomaa myönteisiä muutoksia tapahtuneen fyysisesti ja henkisesti, mikä itsessään pitää yllä motivaatiota jatkaa uusilla kujeilla valoa kohti.

Ei tekosyitä Ei liene kuluneempaa tekosyytä liikkumisen välttämiseksi kuin se iänikuinen ”ei ole aikaa”-mantra. Kas kummaa, kun aikaa löytyi kuitenkin jälleen krouvissa istumiseen ja useamman tunnin Netflix-nollaukselle. Useimmilla ”kiireisillä” tuntuukin olevan kiire lähinnä päästä kellottelemaan kotiin selälleen. Toinen hermoja kuluttava fraasi on ”aloitan myöhemmin.” Jostakin syystä aloittaminen lykkääntyykin aina vain myöhemmäksi ja myöhemmäksi, lupauksia kun on helpompi antaa kuin toteuttaa. Jokaiselle tekemättömyydelle on tekosyynsä, eikä sitä, minkä voi tehdä tänään kannata lykätä huomiseen. Älä myöskään suotta syytä muita omasta saamattomuudestasi, sillä jokainen on lopulta itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Lopuksi Muutama tunti, tai edes puolituntia ei mielestäni ole kovin suuri menetys kenenkään ajankäytöstä, kun liikunta maksaa itsensä monin verroin takaisin jo arkielämän askareiden suorittamisessa. Toki on ymmärrettävää, että opiskelijan arjessa lukuisat päälle vyöryvät deadlinet ja kiireet aiheuttavat stressiä ja ahdistusta, mutta toisaalta liikkuminen lievittää ja ehkäisee edellä mainittuja tuntemuksia, joten ei ole harhaanjohtavaa väittää liikkumisen ja opiskelun täydentävän toisiaan. Ei liikkuminen tietenkään ole samassa mielessä miellyttävää puuhaa kuin erilaiset illanvietot, mutta fyysiseen rääkkiinkin tottuu aikanaan ja saattapa urheiluun peräti hurahtaakin, kuten allekirjoittaneen kohtalona oli. Aluksi minäkin inhosin kuntosalilla käymistä, mutta jatkoin silti, koska haluni muuttua oli voimakkaampi kuin mukavuudenhaluni. Roskaruoan ja alkoholin jättäminen tapahtui vielä kivuttomammin. Aktiivinen liikkuminen, terveellinen ruokailu ja riittävä lepo on kuin sijoittaisi rahaa pankkiin korkoa kasvamaan.

Otso Pitkänen

Miekantaontaa Kansalaisopistolla Vol . II Viime syksynä tämän akateemisen laatujulkaisun ystävät tutustuivat 4. vuosikurssin metallurgian gurujen Akun ja Antin seikkailuihin metallitöiden jännittävässä maailmassa, ja saivat seurata läheltä heidän miekkaprojektiensa etenemistä. Keväällä 2019 Anno Domini projektit lähtivät taas käyntiin, ja huomattavaa edistystä on tapahtunut hitaasti, mutta varmasti. Aku Yksi ensimmäisistä kevään työvaiheista oli terän lämpökäsittely, joka koostui kahdesta työvaiheesta: karkaisu ja päästö. Karkaistaessa terä kuumennetaan hehkuvaksi ja jäähdytetään nopeasti öljyssä, jolloin teräksessä syntyy sen hiilipitoisuudesta johtuen martensiittia. Tämä tekee teräksestä äärimmäisen kovaa, mutta samalla suhteellisen haurasta. Tähän ratkaisuna on teräksen päästäminen. Päästettäessä teräs lämmitetään karkaisun jälkeen uudelleen, mutta alhaisemmassa lämpötilassa; tämä laskee kovuutta jonkin verran, mutta tuo teräkseen sitkeyttä. Miekkani päästettiin noin 275 celsiusasteessa, jolloin se sai miekoille ominaisen sitkeytensä. Itse karkaisuprosessin jouduin kuitenkin suorittamaan jopa kolme kertaa, sillä ensimmäisellä kahdella kerralla terä vääntyi jäähtyessään merkittävästi. Tämä on yleistä, sillä muun muassa pienetkin epätasaisuudet terän muotoilussa voivat vaikuttaa tapaan, jolla martensiittia muodostuu, ja aiheuttaa vääntyilyä tai pahimmassa tapauksessa jopa halkeilua. Miekkani väisti, mitä ehdin näyttääkin jo syksyllä, noudattelee siis tyypillistä messer – miekkojen muotoilua. Suoran väistin oikealla puolella on simpukan muotoinen uloke, jonka tarkoitus on suojata käyttäjän rystysiä. Itse kahvan tein liimaamalla sen ruotoon kiinni kahtena osana, hyödyntäen toisesta projektista yli jäänyttä pätkää saarnia. Ponneksi tuli yksinkertainen, lattaraudasta leikattu pyöreä levy. Ponsilevy kiinnitettiin ruotoon juottamalla se messingillä. Nyt kun terä, väisti, ponsi ja kahva on saatettu yhteen, on miekka käytännössä koossa. Tekeminen ei kuitenkaan jää siihen; kahva tulee muotoilla loppuun ja päällystää nahalla sekä terä, väisti ja ponsi tulee vielä kiillottaa sekä terä teroittaa. Kaiken tämän lisäksi vielä huotra puuttuu. Miekkasepältä eivät hommat lopu tekemällä.

Antti Helpommalla pääsin kuin Aku, kun huomasimme, että miekkaan käytetty teräs olikin tarpeellisissa määrin ilmaan karkenevaa. Kuumennettu teräs saa siis kovuutta jo pelkästään normaalisti ilmassa jäähtymällä, joten sitä ei käytännössä tarvinnut karkaista öljyssä ollenkaan. Näin ollen projekti näiltä osin nopeutui varsin merkittävästi. Mutta elämä eikä miekkojen teko saa koskaan olla liian nopeaa tai helppoa: viikinkimiekkojen kahvanosat ja varsinkin ponsi ovat huomattavasti raskastekoisempia kuin messer-miekoissa. Näin ollen alkoi seuraava vaihe, jälleen kiroten teräksen kovuutta niin poraamisen kuin hiomisenkin kanssa. Miekan puuosien kohdalla päädyin käyttämään Pohjolan puista jaloimpia, (huoli pois, pyhät pihlajat saavat edelleenkin kasvaa pihoissamme) sillä kahvaan valitsin materiaaliksi loimukoivun. Visakoivu taas suorastaan huusi päästä huotran pääraaka-aineeksi; myönnänkin syyllistyneeni tässä hieman pröystäilyyn. Akun miekan kahva valmistettiin levyistä, mutta tämän miekan kohdalla kahva on yksi kappale, josta on tehty putki poraamalla, talttaamalla ja hiomalla siihen oikean kokoinen reikä ruodon läpivientiä varten. Tärkeä työvaihe on tietenkin kahvan hiominen ulkoa käyttäjän käteen hyvin istuvaksi. Viimeisimpänä kahvan valmistuksessa ja myöhemmin huotran kanssa puuosat öljytään, jotta ne kestäisivät paremmin aikaa, likaa ja kulutusta. Toisaalta käsittely myös korostaa ja tuo kauniisti esille puun syykuviota, jotka varsinkin loimukoivussa ovat poikkeuksellisen kauniita. Vielä on tämänkin miekan kanssa paljon tekemistä. Jäljellä on terän ja kahvan osien viimeistelyä, miekan kasaus ja huotran valmistaminen. Itse huotran tekoon sisältyy lähinnä hiomista ja kaivertamista, mutta myös suunnittelutyötä liittyen huotran lopulliseen ulkoasuun ja sen kannakkeisiin, eli siihen miten huotra tulisi kiinnittää vyölle. Siihenkin on muutamia erilaisia keinoja. Miekanteko lähenee loppusuoraa, mutta pojilla on vielä paljon tehtävää. Jatkoa lienee luvassa Varnitsan lukijoille, kun projektit lopulta valmistuvat. Ohessa pari kuvaa miekkojen tilasta kirjoitushetkellä.

Alapuolella Akun miekka ja oikealla Antin miekka

Humukuppilan väkeä Tällä kertaa päätoimittajan uhriksi joutui taas yksi fuksi. Omien bussin alle heittäminen tuntuu olevan jo perinne tässä ainejärjestössä. Tämän fuksin yllätin baarin loosista ja pakotin vastaamaan kysymyksiin spostin välityksellä koska olin kyseisellä hetkellä liian humalassa haastatellakseni tätä yksilöä.

PT: Kuka on mestari ja oletteko jo päässet fuksien kanssa mestarin valoon? J : Mestarin henkilöllisyys on tarkoin varjeltu salaisuus ja sen tietää vain harvat ja valitut. Olemme kyllä valaistuneet, mestari valaisee pelkällä läsnäolollaan.

PT: Kerro lyhyesti itsestäsi J: Olen Jere Toivonen 23v ja kotoisin Urjalasta Etelä-Pirkanmaalta. EN FORSSASTA!

PT: Miten ensimmäinen opintovuosi on mennyt? J: Ihan hyvin on menny, ei valittamista PT: Onko Hallitus paska? J: Annetaan hallitukselle tilaisuus näyttää mihin se kykenee ennenkuin lopullisesti tyrmätään.

PT: Edellinen uhri oli Mona Teräs ja hän halusi kysyä sinulta: Kenen näistä kolmesta henkilökohtaisena palvelija toimisit päivän, Henry VIII:n, Urho Kekkonen vai Jukka Korpela? J: Henry Vlll oli kova poika syömään ja itse kun olen jonkin sortin ruokafanaatikko niin eiköhän sieltä Henryltä joku kanankoipi olisi palvelijallekin jäänyt.

PT: Koska lehden teema on indie haluan kysyä Varnitsan uudelta vahvistukselta mikä on paras underground-kulttuuri? J: Tuotaaa sanotaan, että grafiittitaide, oma suosikki löytyy eräästä alikulkutunnelista läheltä Hakametsän jäähallia Tampereelta PT: Onko uhrattava fuksi kevätpäiville jo päätetty ja onko uhraustapa jo päätetty? J: Kumpaakaan ei ole vielä päätetty, mutta minulla on vahva henkilökohtainen veikkaus kuka uhrattavaksi joutuu. PT: Tähän väliin se pakollinen historiakysymys. Mikä on suosikkivallankumouksesi historiassa? J: Iranin vuoden 1979 vallankumous on oma suosikki.

PT: Tänä vuonna olette vuosikurssinne kanssa kovasti yrittäneet juoda Joensuuta kuivaksi. Jatkuuko tämä meno myös jatkossa? J: Kyllä, jatkamme valitsemallamme linjalla.

PT: Kenet haluat seuraavaksi heittää haastattelu bussin alle ja mitä haluat kysyä häneltä? Valintasi tullaan todennäköisesti muuttamaan koska päätoimittaja on diktaattori. J: Tällä palstalla on viime aikoina esiintynyt Forssa vastaisia kommentteja, jos löytyisi joku alkuperäinen Forssalainen ottamaan osaa tähän keskusteluun. Jos ei ketään löydy niin Lieksa on kuulemma Pohjois-Karjalan Forssa, niin siiten joku Lieksalainen. Kysyisin häneltä, jos hän saisi mielivaltaisesti päättää kuka, elävä tai jo edesmennyt olisi Suomen seuraava pääministeri ja miksi.

Viikon fiesta (Ei se pitseria)

Nousut ja laskut Nousussa:

Laskussa:

- Game of Thrones

-Keskustan street cred

- Jihadistien kotiinpaluu

- Antti Rinteen pekonipasta

- Kotiviini

- Isisin hallitsema alue

- Vinyylit

- Ilomantsin lapsiluku

Tietoa lehdestä Kiinnostaako ainejärjestölehtitoiminta? Haluatko juttusi/kuvasi lehteen? Liity lehden toimituskuntaan. Ota yhteyttä lehden päätoimittajaan Juho Härköseen joko sähköisesti tai naamatusten. Tämän ja aikaisemmat numerot näet värillisinä osoitteesta http://issuu.

com/varnitsa/docs

Tutustu myös Varnitsan nettisivuihin http://varnitsa.wordpress.com

Samassa veneessĂ¤ jo vuodesta 1970