Kuka keksisi utopian?

TEKSTI: Veera Ahlgren

Kävin hiljattain Tieteen päivillä luennolla

Utopioiden alku ja loppu. Porthanian PII

-salissa pidettyyn sessioon oli kasaantunut hyvä määrä kiinnostuneita kuulijoita nuorista opiskelijoista varttuneisiin akateemikoihin. Keskustelutilaisuudessa tutkijat purkivat utopian käsitettä, utooppisen toiminnan luonnetta sekä utopioiden alkuja ja loppuja. Olen itsekin pohtinut aihetta monesta suunnasta, mutta luento jätti mieleeni erityisesti kysymyksiä utopioista nykypäivänä, päällimmäisenä: Onko meillä utopioita?

Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa sana utopia tai utooppinen liitetään lähinnä unelmoivaan haihatteluun ja toteuttamiskelvottomiin ehdotuksiin, joista puuttuu konkretia. Utopiaan, niin kuin ideologiaan, liittyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa negatiivinen lataus. Niitä käytetään lyömäaseena poliittisen vastustajan uskottavuuden murentamisessa. Luennolla tällaista latausta utopian yhteydessä ei välittynyt. Tutkijoiden puheissa parempi tulevaisuus ja kollektiivinen toivo ovat utopian ytimessä. Ei kuulosta kovin pahalta. Keijo Lakkala hahmotteli utopian määritelmää nykyisyyden kriittiseksi vastakuvaksi, jota motivoi paremman olemassaolon halu ja johon liittyy kokonaisvaltainen muutos. Jyväskylän yliopiston professori Miikka Pyykkönen lisäsi keskusteluun ajatuksen jaetusta diskurssista – utopian tulisi palvella enemmistön intressejä.

Suomen poliittisista puolueista ja kansalaisyhteiskunnan liikkeistä moniin liittyy utooppisia elementtejä, mutta yksikään ei tarjoa utopiaa. Esimerkiksi Elokapinapyrkii rakentamaan parempaa tulevaisuutta ja sen toiminnassa kollektiivinen toivo on läsnä. Nykyisen järjestelmän kriittisen vastakuvan sijaan liike kuitenkin käyttää kampanjoissaan nykyisellä kehityksellä tulevaisuudessa häämöttävää ilmasto- ja biodiversiteettikriisiä, eikä sen viesti tällä hetkellä yllä jaetuksi diskurssiksi, joka palvelisi enemmistön intressejä.

Suomalainen feminismin pirstaleisuuden takia ei sitä voi ajatella liikkeenä. Feminismin sisällä on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, minkälainen yhteiskunta olisi ideaali ja keitä tasa-arvo koskee. Sillä ei siis ole sisäisesti jaettua diskurssia nykyisyyden kriittisestä vastakuvasta, saatikka sitten yleisesti jaettua diskurssia. Vaikka elän helsinkiläisen valtiotieteilijän kuplassa, en ole kuullut yhdenkään tuttavamiehen julistautuvan feministiksi. ”Kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi.” Mitä se ikinä tarkoittaakaan… Äärioikeistolaiset liikkeet taas tarjoilevat parhaimmillaan pelkkää retrotopiaa - pyrkimyksen säilyttää historiallinen utopia.

Suomalaisista puolueista Vasemmistoliitto on kapitalismikriittinen ja tekee työtä tasa-arvon eteen, mutta ei tarjoa vastakuvaa nykyiselle järjestelmälle. Sosiaalidemokraattien utooppisin ulostulo lähiaikoina on ollut Sanna Marinin ehdotus kuusituntisesta työpäivästä, joka tuomittiin heti utooppisena negatiivisessa mielessä. Vihreä siirtymä tarjoaa ajatuksen erilaisesta tulevaisuudesta, mutta sekään ei perustu tarinaan paremmasta tulevaisuuden yhteiskunnasta vaan tekniseen ratkaisuun ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja sitä puolustetaan työpaikoilla, talouskasvulla ja kansan- taloudellisilla mahdollisuuksilla. Vihreää siirtymää ei hahmoteta nykyisyyden kriittisenä vastakuvana vaan se toimii nykyisen järjestelmän ehdoilla. Oikeiston politiikkaa on vaikea nähdä utooppisena. Se lähinnä vahvistaa hegemonista talousajattelua ja vie sitä käytäntöön. Lisäksi konservatiiviset äänenpainot voimistuvat. Oikeistopopulismi ei pyri parempaan tulevaisuuteen vaan säilyttämään ja palauttamaan jotain menneestä maailmasta. kussa. Sen sijaan utopiat siirretään yksityiseen elämään individualismia korostavaa yhteiskuntaa ja kulttuuria myötäillen. Omaan elämän piiriin vaikuttaminen on nopeaa ja parempi tulevaisuus helppo kuvitella. Yksilökeskeisyyden myötä myös poliittisesta toiminnasta on tullut omaan napaan katsovaa. Esimerkiksi äänestyspäätöksiä tehdään omista intresseistä käsin ei niinkään tulevaisuuden yhteiskuntaa ajatellen. Tutkijat näkevät juuri individualismin olevan utooppisen ajattelun haaste – se on esteenä kollektiiviselle toivolle ja tarinoille tulevaisuudesta.

Vaalikeskustelua seuratessa tulee tunne, että moni puolue haluaa säilyttää jotain uudelleen luomisen ja kuvittelemisen sijaan. Hyvinvointivaltion säilyttäminen on osa jokaisen puolueen retoriikkaa. Väittelyt typistyvät siihen, miten säilyttää hyvinvointivaltio, kun valtio on velkaa. En tiedä. Haluaisin jotain enemmän.

Mutta pitääkö politiikan olla pelkästään omasta intressiryhmästä lähtevää käytännönläheistä ongelmien ratkaisua ja kriisien paikkailua vai voiko utopia olla hyödyllinen poliittinen työkalu? Voisiko poliittisen apatian korjata utopialla? Pitäisikö demokratiaa ajatella utopiana? – ei jonain, joka on jo saavutettu ja jonka otamme annettuna. Jos demokratiaa ajattelisi prosessina, voisimmeko kuvitella tulevaisuuteen paremman demokratian, jossa universaalin äänioikeuden lisäksi kaikkien ääni kantaisi yhtä kovaa. Nykyinen päällekkäisten kriisien aikamme vaatii kriisien sammuttamisten rinnalle kollektiivista toivoa paremmasta huomisesta.

Myös demokratian tilan osalta pyritään säilyttämiseen. Puhutaan demokratian kriisistä. Ympäri maailmaa nähdään demokratian vastaisia kehityskulkuja, autoritaaristen johtajien kovenevia otteita. Suomessa demokratia on ylpeydenaihe. Olemme rakentaneet universaaliin äänioikeuteen perustuvan parlamentaarisen demokratian, joka historiassa oli utopiaa. Tasa-arvon, parlamentarismin ja oikeusvaltion periaatteisiin nojaava nykyinen poliittinen järjestelmämme nähdään demokratian synonyyminä, vaikka suomalaisessa järjestelmässä on monia epädemokraattisia ominaisuuksia. Luennolla utopiaa ja demokratiaa tutkinut Teppo Eskelinen nosti esiin ajatuksen siitä, ettemme elä demokratiassa emmekä sen epädemokraattisessa vastakohdassa vaan jonkinlaisessa hybridimallissa, jossa demokratian rinnalla on sekä hierarkkisia, meritokraattisia ja ulossulkevia piirteitä. Valtiovarainministeriön suuri valta politiikassa on yksi esimerkki epädemokraattisista kohdista Suomessa.

Demokratian kriisistä puhutaan toisenlaisessakin kontekstissa: Suomessa keskustellaan äänestysaktiivisuudesta ja poliittisesta apatiasta. Kansalaisten kiinnostus ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on vaihtoehdottomalta tuntuvassa politiikassa las-

”Todellisessa demokratiassa ei kiistele arvot vaan utopiat”, Teppo Eskelisen sanojen saattelemana esitän hartaan toiveen: utopiavaalit. P