Radikaaleilla julkisuustempauksilla ei luoda huomisen tulevaisuutta - pelastus löytyy toimintatapojen muutoksesta

Nykyinen

sukupolvi on selvästi kyllästynyt maailmaan, joka heille jätetään, mikä voidaan huomata yhä useammin uutisissa esiintyvistä mielenosoituksista. Jotkut mielenosoituksista maalataan länsimaalaisessa mediassa urhoollisina yrityksinä vastustaa valtion sortamista, kuten Hong Kongin demokratiaprotestit, kun taas toiset maalataan lähestulkoon rikollisina. Helposti voidaan väittää, että näkökulmaa määrittää se, kenen puolelle media itse asettuu. Status quon rikkomista media sen vartijana ei tietenkään voi sietää.

Kuitenkin samalla media on yhteiskunnan orja. Klikkikelpoisuus määrittää yhä vahvemmin arvostetuimmassakin lehdissä, mitä ja miten asiat uutisoidaan. Entinen valtion asian ajaminen on muuttunut median omaksi logiikaksi, epätoivoiseksi yritykseksi saada lukijat kiinnostumaan ajankohtaisista asioista. Saadakseen siis median huomion protestoijien täytyy tehdä uutisoimisen arvoisia asioita. Valitettavasti Mannerheimintielle leiriytyminen kuitenkin maalataan tavallisen kansalaisen elämän vaikeuttamisena ja poliisin resurssien tuhlaamisena, eikä ilmastonmuutosta vastaan protestoimisena. Vaan ajattele, kuinka monta murhaa olisi estetty sinä aikana.

Elokapinan periaatteet eivät kuitenkaan pohjimmiltaan mene valtion tavoitteita vastaan – ainakaan näennäisesti. Onhan maapallon säästäminen seuraaville sukupolville elokapinan, valtion ja lähes kaikkien ihmisten ilmaisema tavoite. Kuitenkin julkisessa keskustelussa elokapinalaiset nähdään vain poliisin syliin velttoutuvina ja hallitusten on helppo vähentää heidän vaatimuksensa vain vauhkoiluksi. Kenen pussiin elokapinalaiset siis pelaavat? Median vai valtion? Selvää on, että omaa asiaansa he eivät aja tukkiessaan Mannerheimintietä.

Jos oikeaa muutosta halutaan nykypäivänä tuottaa, on pakko ymmärtää median lait ja “pelata niiden peliä”. Elokapina tarvitsee julkisessa keskustelussa konkreettisempia ja perustellumpia protestoimisen kohteita, jos tarkoituksena on kannattajien hyväksynnän lisäksi käännyttää suurempi joukko puolelleen. Esimerkiksi Aalistunturin metrien suojelemisella on selkeät vaatimukset ja perustelut, todistetaanhan valtion ristiriita sanojen ja tekojen välillä hakkuiden jatkuessa suojeluesityksen käsittelyaikana. Kannatuksen hankkimisessa asiaa auttaa myös se, että protestit eivät hyökkää Pertin 35 v. työmatkaa vastaan.

On kuitenkin selvää, että katujen tukkimisella saa osakseen enemmän mediahuomiota. Kohu-uutisia Aalistunturin protesteista ei ole syntynyt, mutta uutiset niistä sijoittuvat luonnonsuojelu- ja ympäristöosioiden alle ja uutisoiminen on huomattavasti positiivisempaa, kuin aikaisemmista mielenosoituksista. Kansan kiinnostusta voidaan herättää siis muutenkin kuin antagonismilla. Esimerkiksi yksityislentokentän toiminnan estäminen oli ympäristöaktivisteilta loistava valinta markkinointiarvonsa puolesta vartijoiden juostessa perässä, samalla kun protesti levisi maailmalla humoristisuutensa ja samaistuttavuutensa takia.

Elokapinan uudelleenbrändäys on pakollista, koska eiköhän ole jo selvää, että nykyinen maine ei ole toimiva. P