Kynnys 3 2015 by Kynnys

No 3 / 2015

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

teemana PALESTIINA

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Alma Manu Oy, Tampere Kannen kuva: Charlotta Boucht Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 17 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys lehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Matarankatu 4 (3. krs), 40100 JYVÄSKYLÄ Puh. (09) 6850 1140, 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Teletie 6 E 70600 KUOPIO Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Isokatu 47 (4. krs), 90100 OULU Puh. (09) 6850 1130, 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1013, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. (09) 6850 1134, 045 7732 4114

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Kynnys Nro 3 / 2015

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Hyvä Juha Sipilä, aivan aluksi haluan onnitella teitä puolueenne huimaavasta vaalivoitosta. On todennäköistä että teistä tulee pääministeri. Tämän lehden ilmestyessä todennäköisesti jo olette sitä. Olen seurannut lausuntojanne ennen vaaleja ja niiden jälkeen. Olette asettanut tulevalle hallituskaudelle odotettuakin suuremmat säästötavoitteet. Se huolestuttaa minua, koska tiedän, että säästöt ovat merkittävä uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle ja suomalaisten hyvinvoinnille. Eniten ne kirpaisevat heikoimmassa asemassa olevia, niitä joilla menee jo valmiiksi kaikkein huonoimmin. Kuten vammaisia ihmisiä, jotka ovat hyvin riippuvaisia yhteiskunnan palveluista ja tukitoimista. Huonoista säästöistä koituu pitkän päälle valtavat kustannukset. Toivottavasti te ja hallituskumppaninne otatte tämän seikan huomioon säästöistä päättäessänne. Esimerkiksi vammaispalveluista säästäminen merkitsee, että yhä harvempi vammainen pystyy asumaan itsenäisesti ja tienaamaan veroeuroja käymällä töissä. Olette pitänyt esillä laajoja yhteiskunnallisia uudistuksia. Vielä ei ole aivan selvinnyt, mitä ne tarkoittavat, mutta ilmeisesti ne ovat merkittäviä. Suomalainen vammaispolitiikka kaipaa totisesti uudistamista, haluaisin ehdottaa teille paria uudistusta. Ensinnäkin Suomeen voisi tuoda tuetun päätöksenteon. Siinä kehitysvammainen ihminen saa

henkilökohtaista tukea eri kokoisten päätösten tekemiseen omassa elämässään. Tämä olisi huomattava parannus niille kehitysvammaisille, joiden itsemääräämisoikeuden toteutumista on tähän asti enemmänkin rajoitettu kuin tuettu. Laajempana uudistuksena haluaisin tarjota teille vammaisvaikutusten arviointia. Se tarkoittaa, että kaikessa päätöksenteossa otettaisiin vammaisnäkökulma huomioon samaan tapaan kuin nykyään otetaan huomioon sukupuolivaikutukset. Tässä arvioinnissa pidettäisiin tietysti mukana vammaiset ihmiset itse. Jos kaikki palvelut, rakennukset, kaavat, liikennevälineet, tiedonannot ja niin edelleen olisivat vammaisille sopivassa muodossa, kalliille erityispalveluille olisi paljon vähemmän tarvetta. Vammaisten ihmisten osallistaminen päätöksenteon eri vaiheisiin olisi todellinen uudistus, koska tähän asti meillä Suomessa on totuttu pitämään vammaisia ennen kaikkea päätösten kohteina, ei tekijöinä. Osaavia ihmisiä ja organisaatioita vammaisvaikutusten arviointiin tässä maassa riittää. Olemme valmiit yhteistyöhön kanssanne. Pääministeri Sipilä, toivotan teille viisautta ja voimaa vaativaan tehtäväänne seuraavan neljän vuoden aikana. Kunnioittavasti, Amu Urhonen

Bästa Juha Sipilä, jag vill till en början gratulera er och ert parti för den hisnande valsegern. Sannolikt blir ni statsminister. När den här tidningen kommer ut är ni antagligen redan det. Jag har följt era uttalanden före och efter valet. Ni har uppställt sparmål som är högre än väntat. Det bekymrar mig eftersom jag vet att inbesparingar utgör ett betydande hot mot förverkligandet av de mänskliga rättigheterna och den finländska välfärden. Värst drabbas de som är svagast, de som redan nu har det svårast. Till exempel personer med funktionsnedsättning, sådana som är mycket beroende av samhällets tjänster och stödåtgärder. Felriktade inbesparingar leder i längden till betydande kostnader. Förhoppningsvis tar ni och era regeringskumpaner detta i beaktande när ni fattar sparbesluten. Att till exempel spara på service för personer med funktionsnedsättning innebär att allt färre av dessa människor kan bo självständigt och tjäna in skattepengar genom eget arbete. Ni har betonat vikten av omfattande samhälleliga reformer. Ännu har det inte riktigt framgått vad det innebär, men uppenbarligen är de betydande. Handikappvården i Finland sannerligen behöver förnyas. Så vill jag komma med ett par förslag. För det första kunde man i Finland införa stöd i beslutsfattandet, det innebär att en person med intellektuell funktionsnedsättning får individuellt stöd för att fatta olika slags beslut i sitt eget liv. Detta skulle vara en betydande förbättring för dem

vilkas självbestämmanderätt hittills snarare begränsats än uppmuntrats. Som en mera omfattande förnyelse vill jag föreslå er att utvärdera handikapp-påverkan. Det innebär att man i allt beslutsfattande uppmärksammar funktionsnedsättningsaspekten på samma sätt som man nuförtiden gör beträffande könsaspekten. I denna bedömning skall naturligtvis personer med funktionsnedsättning själva delta. Om alla tjänster, byggnader, planer, kommunikationsmedel, informationer skulle vara anpassade för sin mottagargrupp så vore behovet av dyra specialtjänster betydligt mindre. Att integrera befolkningen med funktionsnedsättning i olika skeden av beslutsfattandet skulle vara en betydelsefull reell reform, eftersom man hittills i Finland har vant sig vid att uppfatta handikappade framför allt som objekt för beslut, inte som aktiva medverkande till dem. Insiktsfulla personer och organisationer som kan delta i konsekvensbedömningar finns det gott om i detta land. Vi är redo att samarbeta med er. Statsminister Sipilä, jag tillönskar er klokhet och kraft i er krävande uppgift under de följande fyra åren. Högaktningsfullt, Amu Urhonen Översättning Birgitta Boucht

Vieraileva kynä

Kolumni

Marjo Heinonen

Sinikka Luhtasaari

Suomen tuki Afrikan vammaisarkkitehtuurille: Ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

yky ja mahdollisuus luottaa toiseen osapuoleen, järjestöön tai ihmiseen, on kulmakivi yhteistyölle ja ystävyydelle. Ilman luottamusta ei voi rakentaa yhteistyötä. Tämä pätee myös kehitysyhteistyöhön. Jos ei voi luottaa kehitysmaissa eläviin ihmisiin ja antaa projektien omistajuutta paikallisille, yhteistyön tulokset voivat jäädä laimeiksi. Epäilykset, toisten puolesta tekeminen ja jatkuva tarkkailu uuvuttavat ja syövät motivaation. Abilis-säätiö luottaa lähtökohtaisesti kehitysmaissa toimiviin vammaisjärjestöihin, niiden vastuullisuuteen ja kykyyn suunnitella ja toteuttaa tarkoituksenmukaisia toimintoja. Järjestöiltä tulevien projekti-ideoiden uskotaan olevan hyödyllisiä, koska paikalliset ihmiset suunnitelmien takana ovat arvioineet ne itselleen tärkeiksi. Eri asia on, ovatko kaikki suunnitelmat realistisia, huomioiden järjestöjen toimintakyvyt ja resurssit. Yhteistyön hengessä suunnitelmia voidaan tarkentaa ja muokata ja toimintoja muuttaa, jos tarvetta siihen ilmaantuu. Kaiken tavoitteena on saada mahdollisimman paljon hyötyä vammaisille ihmisille, järjestön edustajille, joiden osallistumismahdollisuudet muutoin ovat melko rajalliset. Luottamus kattaa myös osaamisen. Oppiminen ja opettelu on luottamuksen kautta mahdollista. Virheistä voi oppia. Abilis -sana pohjaa latinankieleen ja tarkoittaa kykenevää. Se voi myös viitata siihen, että vahvistuu ja tulee kykeneväksi. Abilis-säätiö tukee vammaisjärjestöjä toimimaan oppimisen ja kehittymisen kautta. Prosessi ei tähtää vain yhteen projektiin ja siinä selviytymiseen vaan kyse on aidosta vahvistumisesta, jota sekä yksilöt että järjestöt tarvitsevat tulevaisuudessakin. Keskeinen periaate

on se, että jokaisella ihmisellä on kykyjä ja taitoja. Ne voivat tulla esiin ja vahvistua, kun siihen annetaan mahdollisuus. Valtaosa Abilis-säätiön tukemista vammaisjärjestöistä kehitysmaissa toimii rehellisesti ja aidosti oman yhteisönsä asioita edistäen. Vuosittain on kuitenkin muutamia sellaisia toimijoita, jotka antavat virheellisiä tietoja hakemuksissaan ja raporteissaan. Nämä jäävät yleensä kiinni – siitä vastaavat säätiön tarkat järjestelmät ja huolelliset työntekijät, jotka tarkastavat järjestöjen taustat ja toiminnat perin pohjin. Jos hakuvaiheessa havaitaan, ettei järjestö toimi demokraattisesti tai muulla tavoin säätiön kriteereiden mukaisesti, ei rahoitusta myönnetä. Yleisin rike, jonka tukea saava järjestö tekee projektin aikana, on kuittien väärentäminen ja rahan käyttö muuhun kuin suunniteltuun projektiin. Kiusaus käyttää projektin rahaa omaan tarkoitukseen on täysin luonnollinen tilanne, erityisesti olosuhteissa, joissa eläkkeitä ei ole eikä toimeentulon hankinta ole helppoa. Usein vain yksi ryhmän jäsen on epärehellinen. Seurauksista joutuu kärsimään koko ryhmä. Abilis-säätiö keskeyttää tukensa välittömästi, jos epäselvyyttä ilmenee. Väärinkäytetty raha voidaan myös periä takaisin. Kun luottamus on kerran menetetty, sitä on vaikea rakentaa uudelleen. Siitä meillä jokaisella on henkilökohtaisia kokemuksia. Yhteistyön ei kuitenkaan tarvitse päättyä kokonaan, vaikka luottamusta koetellaan. Asioiden läpikäynti ja tarvittavat toimet ohjaavat yhteistyötahoja eteenpäin varmistaen, ettei luottamuspula synny ainakaan virheellisistä tai puutteellisista tiedoista, kulttuurieroista tai muista tekijöistä, joihin yhteistyöllä voidaan vaikuttaa.

Teksti: Sanni Purhonen Kuva: Ismo Helén

YK:N VAMMAISASIOIDEN erityisraportoija Catalina Devandas vieraili Kynnyksellä toukokuun alussa. Hän korosti kansalaisjärjestöjen vahvaa asemaa ja yhteistyön tärkeyttä myös sellaisten maiden kanssa, jotka eivät vielä ole ratifoineet YK:n vammaissopimusta – Suomi mukaan luettuna. Devandas kertoi olevansa erityisen huolissaan vammaisista maailman kriisialueilla, kuten Palestiinassa. Tilanne tällaisissa paikossa on hänen mukaansa usein kestämätön ja vammaiset saattavat jopa korostetusti valikoitua väkivallan kohteiksi. Hyvääkin kehitystä silti tapahtuu, ja YK-sopimuksella on ollut monessa maassa tähän ratkaiseva vaikutus. Devandasilla ei ole vapaa-ajanvietto-ongelmia, sillä hän on kolmen tyttären äiti. ”Haluan lasteni kasvavan tasa-arvoiseen maailmaan ja osoittaa heille esimerkillä, että elän aktiivista elämää.”

Oodi sitruunapuulle Siltä ei odotettu mitään. Sen alku oli sattuma, unohdus, lapsuus väärässä maassa. Mihin lie ruukkuun, köyhään multaan, satunnaiselle hoidolle hylättynä siemen jatkoi itsepintaisesti kasvuaan kaukana välimerellisestä elinympäristöstään. Oi ihana sitruunapuu, olet selvinnyt ymmärtämättömistä kasvattajista. Kukoistat elämäsi tarkoitusta. Et ole pudottanut tai kellastanut lehtiä, kolmenkymmeneen vuoteen. Ne tuoksuvat sitruunalta koko satakahdeksankymmensenttisessä varressa ja jäykistyvät kuin penis kastelemisesta. Et valita jatkuvaa sisälläoloa, et tiedä tuon taivaallista talvettamisesta. KVG, kato v**** Googlesta mitä se tarkoittaa WTF, what the f***, mitä hittoo. Nythän on kesä! YOLO, you only live once, elät vain kerran. Oi ihana sitruunapuu, olet täydellinen, vaikka et kuki etkä kasvata sitruunoita. BTW, by the way. Mitä se muille kuuluu? OMG, oh my god, voi hyvä luoja! Miten voidaan odottaa yhdeltä sitruunapuulta samoja ominaisuuksia kuin muilta? IRL, in real life, oikeassa elämässä saa sitruunapuu kasvaa vapaasti ja levitä kaikkiin ilmansuuntiin kohti aurinkoa. THX, thanks, kiitos samaa ihmisille. Ei kannata dissata erilaista. Oi ihana sitruunapuu, olet swag, itsevarma, olohuoneessa. Olet JKU, joku. Olosuhteet, elämän reunaehdot, eivät ole lannistaneet. HF, have fun, pidetään hauskaa, riettaan rohkeasti. On kesä Suomessa. Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

KUVA: Antti Valta

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Vieraanvaraista ja niin Länsirannan eteläosassa Beit Talan kylässä asuu Aladamin pariskunta ja heidän kaksitoista lastaan. Isä Saleem Mohamad ja äiti Abeen sekä isoäiti Rasmia ovat kotoisin Hebronin seudulta ja suvun juuret ulottuvat pitkälle menneisyyteen. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

DEA suuresta lapsikatraasta on pitkälti isoäiti Rasmian. Hän itse on kymmenen tyttären perheestä, eikä se ole hyvä asia. Sitten hän sai vain yhden pojan ja vain yksi lapsi on melkein häpeä. – Kyllä poikia pitää olla enemmän, isoäiti painottaa ja vaatii Saleemille ja Abeenille vielä lisää lapsia. Tunnelma perheessä on lämpimän ystävällinen ja erittäin vieraanvarainen. Meidät kutsutaan olohuoneeseen, jossa istumme sohvilla ja saamme nopeasti eteemme teekupit. Isoäiti halaa minua lujasti, mutta yhtä lujasti hän myös kieltäytyy valokuvista. – Vaimoni on hunajaa, sanoo perheen isä

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

kaunista… Saleem ja saa vaimon nauramaan. Äidin sylissä istuu kuopus Lona, jolla on Downin syndrooma. Äiti kertoo, että erityisen hankalaa on ollut CP-vammaisen Yassinin kanssa. Yassin tarvitsee usein sairaalahoitoa, ja siitä aiheutuu kustannuksia. Kaiken kaikkiaan eri tavoin vammaisia lapsia on perheessä viisi. – Älkää ihmetelkö, ettei miehelläni ole hampaita, hampaat menivät lasten ruokaan! Abeen nauraa. Pihalla lammaskarsinasta löytyy kolmetoista lammasta, joista kaksi saa nimet suomalaisten mukaan, Tuomas ja Rahik ja kolmas puolestaan Reisti.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Mohamed Kilanin rakkaudet Mohamedin Kilanin, 27, tulevaisuuden suunnitelmissa on ehdottomasti avioliitto, mutta toistaiseksi sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Nyt hän etsii puolisoa netin välityksellä. Tätä vaihetta on edeltänyt kuitenkin kaksi syvää pettymystä. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

– MINULLA ON NAISEN SYDÄN, sanoo Mohamed Kilani, 26. Olen altis rakastumaan! Ramallahissa opiskellessaan Mohammed rakastui syvästi opiskelutoveriinsa. Tyttökin ilmaisi rakastavansa Mohamedia, ja seurasi romanttinen seurustelu. Sitten paluu arkeen. Valmistumisen jälkeen kumpikin muutti takaisin kotipaikkakunnilleen,Mohamed Silat Al Harityehin pikkukaupunkiin pohjoiseen ja tyttö etelään. – Olisi ollut liian monta ratkaistavaa ongelmaa, joten seurustelusuhde ei jatkunut. Kotona sitten masennuin. Mikään tuntunut, maistunut eikä näyttänyt miltään, värit haalenivat… – Paljon myöhemmin kerroin äidille mitä oli tapahtunut, yllättäen hän ei tuominnut minua kielletystä rakkaudesta vaan lohdutti. Myöhemmin olen kuullut, että tämä tyttö on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, sellaista elämä on. Seuraavan rakkauden esti rakkauden kohteen isä. Ei minun tytärtäni, ei vammaiselle miehelle, oli vankkumaton mielipide, jota ujo poika ei uskaltanut vastustaa rynnäköllä. Vaikka tyttökin oli lievästi vammainen, se ei parantanut Mohamedin mahdollisuuksia. Tällä hetkellä Mohamed etsii vaimoehdokasta netin välityksellä. Ongelma on se, että sosiaalisen median tarjoamat mahdolliset rakastetut elävät toisissa maissa ja ovat Mohamedin mielestä liian vanhoja. Kuinka vanha on liian vanha? – Yksi minulle rakkauttaan vakuuttava oli viisi ja toinen kaksitoista vuotta vanhempi. Liikuntavammaista naista Mohamed ei voi ajatella, koska kauppakasseja kantamaan tarvitaan terveet kädet. Lisäksi naa-

purien mielipiteet arveluttavat. – Naapurit ajattelisivat, että kahdelle vammaiselle voi syntyä vain vammaisia lapsia ja paheksuisivat jollain tavalla… Niin, ei sekään vaihtoehto ole aivan poissuljettu. Lievästi vammaisen morsiamen hän saattaisi hyväksyä.

Pallopelejä ei ole kiva seurata sivusta Mohamed vammautui viiden vanhana tuntemattoman sairauden seurauksena. Saatiin selville, että kyseessä on tulehdus, joka vaikutti hermojärjestelmään niin, että hänestä olisi voinut tulla myös sokea tai kuuro. Viisivuotiaan pojan elämässä seurasi tutkimuksia, leikkauksia ja kuntoutusta. Mohamed kehuu vanhempiaan, äitiä, mutta erityisesti isää. Niinä kahtena vuotena kun Mohammed ei kyennyt kävelemään, isä kantoi pojan perhejuhliin, kauppoihin ja naapurien luokse. Kun isä vaihtoi työpaikkaa kauemmaksi eikä enää ennättänyt auttaa poikaa, avuksi tuli eno. Silti aika on jäänyt Mohamedin mieleen eristyksen ja yksinäisyyden aikana. Yhtäkkiä loppuivat pallopelit ja iltapäivät auringonpaahteessa. Kaverit katosivat. – Minun oli katsottava ikkunasta, miten muut pelaavat. Se ei ollut yhtään kivaa.

Tärkeä koulutus, vaikea työelämä Mohamedin perheessä on aina arvostettu koulutusta. Palestiinalaiset ovat yleensäkin hyvin koulutettuja – toiseksi koulutetuimpia arabimaissa Kuwaitin jälkeen. Monilla on kaksi tai kolmekin tutkintoa. Koulu sujui normaaliin tapaan, samoin lu-

kio lähellä kotia. Älykäs poika pyrki opiskelemaan Ramallahin opettajanvalmistuslaitokseen, pääsi ja valitsi pääaineeksi ATK:n. – Ajattelin, että vammaisena minun olisi mahdollista saada työtä, jota voisin tehdä vaikka kotona. Työttömyysprosentti on maassa 45. Vammaisen ihmisen sijoittuminen työmarkkinoille on hyvin harvinaista – Pyrin moniin paikkoihin ja pääsin koeajalle sosiaaliministeriöön. Sitten vedottiin vammaani, työsuhde ei voinut jatkua, vaikka pärjäsin hyvin. Seurasi pitkä työttömyysjakso, hakemuksia, pettymyksiä ja uusia hakemuksia. Menettikö hän toivonsa? – En, en voi sanoa että olisin menettänyt toivoni, en koskaan. Uskon, että Jumala kyllä järjestää jotain. Elämä näyttää minulle vielä valoisamman puolensa. Kilanin perhe on syvästi uskovainen ja usko tarjoaa kivipaaden johon nojata, kun elämä koettelee. Työttömyys vaikutti kuitenkin avioliittosuunnitelmiin. Vaikka isä ja äiti eivät koskaan maininneet rahasta tai taloudellisesta riippuvaisuudesta, Mohamed ei voinut ajatella avioliittoa työttömänä. – Onhan minun kyettävä elättämään perheeni. Nyt yksi asia on kuitenkin järjestyksessä. Jo pari vuotta on ollut vakituinen työpaikka Jeninin Keskussairaalan ATK-ohjelmoijana. Mohamed kuuluu niihin harvoihin onnekkaisiin vammaisiin, jolla on säännölliset tulot. Sikäli hän on valtavan työttömyyden maassa käypä aviomieskandidaatti.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Miksi Husam lopetti maalaamisen? Kun Husam Khdeir, 35, ei jaksanut enää katsella televisiota, hän halusi jotain muuta tekemistä. Seitsemäntoistavuotiaana Khdeir aloitti maalaamisen. Hän teki kuvia ensin käsillään, mutta kun käsien toimintakyky katosi, hän alkoi maalata suullaan. Lempiaiheita olivat rauhankyyhkyset, kukkaset, puut ja iloiset ihmiset. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

USAMIN suurperheeseen kuuluu viisikymmentä henkeä, viisi veljeä, heidän vaimonsa ja lapsensa, isän lapset uudesta avioliitosta ja liuta setiä ja tätejä. Pihamaa oliivipuiden katveessa on kuin pieni tori. Haastattelu katkeaa tämän tästä lapsen halaukseen, pusuun, velimiehen kädenpuristukseen, teen, kahvien, mehun ja keksien tarjoiluun. Vaikka hys hys -komennukset kaikuvat, hälinä ei ota vaietakseen. On menossa muslimien pyhäpäivän ilta ja kaikki perheen liki 50 jäsentä ovat kotosalla. Tunnelma on käsin kosketeltavan ystävällinen ja suomalaisin silmin katsottuna lievästi sanoen vilkas. Kun valokuvaaja yrittää ottaa kuvia naisista, he katoavat salamannopeasti, mutta nuoret miehet ja lapset ovat innokkaita tulemaan kameran eteen. Kaiken vilinän ja hulinan keskellä Kheidr kertoo taideharrastuksestaan. Hän kertoo, miten on yrittänyt moneen otteeseen saada opetusta taidealan oppilaitoksista, mutta toistaiseksi kaikki ”oikeat opettajat” ovat kieltäytyneet. Ei vammainen opi, ei vammaista voi opettaa, on taidekouluista sanottu. Se on loukannut. – Ymmärrän, että työni ovat amatöörimaisia, mutta haluaisin oppia lisää. En vain tiedä, ketä kiinnostaisi vammaisen opettaminen… Kun Kheidr oli viisivuotias, hänellä todettiin etenevä lihassairaus. – Putosin polvilleni ja kohta kävely alkoi tuottaa vaikeuksia. Aluksi hän käytti keppejä ja sitten manuaalista tuolia. Kun myös käsien voima katosi, hän sai Arafatin säätiöltä lahjaksi sähköpyörätuolin. Nyt taudin kulku on pysähtynyt, mutta se on runnellut Kheidrin niin, että liikkuminen omin avuin on mahdotonta. Sähköpyörätuoli on Jumalan siunaus, mutta se menee ikävä kyllä tämän tästä rikki. Silloin ei ole mitään mahdollisuutta päästä ulos kotoa. Näinä yksinäisinä viikkoina maalaamisesta on ollut suurta lohtua. Se on vaihtoehto television katsomiselle.

Vuosi sitten Khdeir kuitenkin lopetti maalaamisen! Kukaan muutamia perheenjäseniä lukuun ottamatta ei ollut kiinnostunut. Tuli motivaatiopula, kaikki tuntui turhalta. Apua suuressa perheessä saa aina kun haluaa, mutta se ei poista sisäistä yksinäisyyttä.

Kuusi kuukautta sitten Husam aloitti uuden vaiheen elämäsään. Hän alkoi myydä torilla kampoja, harjoja ja kosmetiikkaa. Sähköpyörätuoleineen ja tuolin taakse kiinnitettyine kärryineen hän on jo tuttu näky Ramallahin kadulla. – Onneksi kaupunki antoi minulle ilmaiseksi toripaikan ja matka torille on melko lyhyt.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

SIELUN SISARET HEBRONISTA – Hän on viisaampi kuin minä, ylistää, Aya AlAdavi, 22, ystävätärtään Rasha Alahassaa. Ja hän on kekseliäämpi kuin minä! Ja syvällisempi kuin minä! Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

– EMME OLE VAIN YSTÄVIÄ vaan sielun sisaria, sanoo puolestaan Rasha Alahassa. Ystävättäret tapaavat toisiaan päivittäin ja nojaavat toisiinsa melkein kaikessa. Rasha Alahassa on valmistunut vuosi sitten Hebronin yliopistosta, pääaineena sosiaalityö ja kommunikaatio. Samaa ainetta opiskeli myös Aya. Yhdessä nuoret naiset vetävät vapaaehtoistyönä tietokoneen käytön opetusta sekä vammaisille että vammattomille lapsille. Päämääränä nuorten naisten mukaan on, että lapsilla on ennen kaikkea hauskaa. – Murheellisia asioita tapahtuu koko ajan ja pelko on läsnä. Paikkana on Rahma-niminen kuntoutusjärjestö Beit Talan kylässä Hebronissa. Keskuksessa annetaan kuntoutusta eri tavoin vammaisille ihmisille. Kukkulalla sijaitsevaan keskukseen rakennettiin Abilis-säätiön rahoituksella luiska, mistä ystävättäret suuresti iloitsevat. – Tänne saapuminen oli aina suuren ponnistuksen takana, pyörätuolia käyttävä Rasha kertoo. Maasto Hebronissa on kumpuilevaa ja tiet ovat epätasaiset. Rasha Alahasha on kotoisin suuresta per-

heestä. Seitsemän sisarta ja kaksi veljeä ovat avuksi tarvittaessa. Silti se, että pääsee itsenäisesti perille, antaa lisää itsevarmuutta ja tunteen siitä, että hallitsee elämäänsä. Rashan koti on aivan Israelin rakentaman muurin vieressä ja erityisesti illalla pelottaa liikkua yksin kadulla. Vammaisena en pääse pakoon, jos israelilaissotilaat tai siirtokuntalaiset uhkaavat aggressiolla. Kun kysyn tulevaisuuden suunnitelmista, Rasha panostaa työhön ja Aya avioliittoon. – En usko, että menen koskaan naimisiin, Rasha toteaa. En usko että minulla vammaisena naisena on kovin suuria mahdollisuuksia avioliittomarkkinoilla. Kun olemme jo jättäneet Hebronin taaksemme saan kuullta tulkiltamme Näder Shunnahamilta, että hän kuntoutti Rashaa melkein viisitoista vuotta sitten. – Silloin tapasin äärimmäisen ujon ja epävarman pienen tytön, jonka tulevaisuus vaikutti hataralta. En voi sanoin kuvata iloani, kun tapasin tämän itsenäisen ja koulutetun nuoren naisen, Shunnahan sanoo.

Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht TULKKIMME Näder Shunnarah, 51, joutuu matkallamme Ramallahista Nablukseen erittäin tunteita nostattavaan tilanteeseen. Näder käy siinä sellissä, jossa häntä on kaksikymmentä vuotta sitten nuorena miehenä potkittu ja kidutettu. Myöhemmin hän kertoo. ”Olin aivan nuori poika, kun isäni vangittiin ja vietiin poliisiasemalle. Juoksin isäni perään ja ilmoitin poliiseille, että tulisin isän tilalle. Poliisit olivat vähällä pitää meidät molemmat, mutta sitten he päästivät isän ja minä jäin. Olin tässä vankilassa noin 20 päivää. Joka päivä minua potkittiin ja vaadittiin tunnustamaan asioita, joita en ollut tehnyt. Sitten minut yllättäen päästettiin pois. Siinä meni kuulo toisesta korvasta.” Kuvassa Näder näyttää käsillään puretun sellin leveyttä ja korkeutta. Siellä ei pystynyt seisomaan lainkaan, hän kertoo.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Isällä on aina viimeinen sana Falestina Sroge, 30, sai isältä luvan pelata pyörätuolikoripalloa miesten joukkueessa. Lupaa edelsivät kuitenkin pitkät neuvottelut. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

ALESTIINASSA viimeinen sana on aina tytön isällä tai aviomiehellä. Jos isä asettuu vastahankaan, aikuinenkaan tytär ei voi muuta kuin luovuttaa. – Naisia sitovat monet säännöt ja määräykset, joista miesten ei tarvitse välittää, sanoo Falestina Sroge. Nabluksen urheilukerhoon kuuluu tällä hetkellä noin 34 vammaista miestä, naisia on toiminnassa mukana neljä. Falestiina Sroge kuuluu urheilukerhon hallitukseen, koska on älykäs, koulutettu ja sisukas. Yhden kynnyksen hän ylitti, kun hän alkoi pelata miesten koripallojoukkueessa. Lisäksi hän toimii Nabluksen vammaisten urheilukerhon taloudenhoitajana. Työ on vapaaehtoista eikä tuo korjausta perheen taloudelliseen ahdinkoon. – Urheiluharrastus tuo itseluottamusta, parempaa mieltä ja kehon hallitsemisen tunteen, Sroge kertoo. – Mukana on myös vähän turhamaisuutta. Haluan olla kaunis ja kiinteä. En halua lihoa, hän naurahtaa. Sroge aloitti pyörätuolikelauksen viisi vuotta sitten ja koripallon pelaamisen pian sen jälkeen. Hän tähtää korkealle, mutta valittaa sopivien urheilupaikkojen puuttumista. Tiet ovat kiviset ja kelaukseen sopivia maastoja ei tahdo löytää. Balatan leiri tuhoutui osittain toisessa Intifadassa 2000-luvun alussa ja osa taloista on edelleen raunioina. Balata on aikanaan rakennettu Israelin valloituksen jälkeen vuonna 1950. Samoin kuin Al Amarin lerissä Ramallahissa, ensin tulivat teltat ja telttojen päälle yksikerroksiset pikkutalot, jotka vähitellen saivat päälleen uusia kerroksia.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Reportterimme maailmalla Heini Saraste, Väinö Heinonen

Ystävällisyyttä ja paljon väkeä Kapealta kujalta aukeaa parin rappusen korkeudelta tie, josta johtavat kiviset kaiteettomat portaat toiseen kerrokseen. Siellä kantautuu lasten kiljuntaa, musiikkia, tuoksuu paistetulle kanalle ja lievästi virtsalle. Srogen kotitalossa asuu monipolvisesta perheestä vaihtelevasti osa, yleensä ainakin noin 15 henkeä. Kotitalon oven edessä Falestina ottaa kepit käyttöönsä ja nousee pyörätuolista. Yksi veljistä laittaa pyörätuolin kasaan ja Falestina kiipeää ripeästi keppien avulla kaksi kivistä kerrosta ylös kotiin. – Tästäkin minun on kiittäminen urheilua. En varmasti jaksaisi moista ponnistusta, jos kädet olisivat heikot. Koti käsittää kolme huonetta, joista yksi on makuuhuone, yksi olohuone ja yksi keittiö. Olohuoneesta löytyy kolme patjaa lattialta, yksi muovinen tuoli sekä muutama tyyny. Istumme patjoille ja aloitamme keskustelun, joka tämän tästä katkeaa uusien perheenjäsenten ilmaannuttua tervehtimään. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, kättelyitä, halauksia, mehutarjoilua, sananvaihtoja, naurua…

”Äidin kuolema aikuisti minut” Falestnan tarina sisältää paljon dramatiikka. Ensin vammautuminen seitsemänvuotiaana, sitten äidin vaikea sairaus. Kun Falestiina oli neljätoista, hänen äitinsä menehtyi. Silloin nuori nai-

nen joutui ottamaan vastuun kolmen pienemmän sisaruksen hoidosta ja perheen taloudesta. Äidin kuolema kouraisi syvältä, se masensi, mutta toisaalta masennukselle ei voinut antaa valtaa, kun oli pidettävä huolta pienemmistä. – Jouduin aikuistumaan kertaheitolla. Tuo aika oli kovin raskasta. – Olin masentunut, mutta oli pakko mennä ulos ja oli pakko mennä kauppaan. Oli pakko selvitä. Aika pian isä meni uusiin naimisiin ja uusia sisaruksia alkoi syntyä. Sisaruksia perheeseen syntyi vielä seitsemän, joista yksi, nyt viisitoista vuotta täyttävä Litfea on lievästi vammainen. – Yritän aina rohkaista häntä sanomalla, että näin Jumala on päättynyt, sillä on jokin tarkoitus… Vammaisuudelle et voi mitään mutta sille voit, miten siihen suhtaudut. Falestiinan tulevaisuuden suunnitelmat ovat selvät. Hän on opiskellut avoimessa yliopistossa taloutta ja biseksen pyörittämistä. Yliopisossa hankittuja kykyjään hän käyttää tällä hetkellä urheilukerhossa, jonka talousvastaavaksi hänet on nimetty, mutta olisihan se kiva saada myös palkkaa. Entä miehet, entä avioliitto? Kyllä, avioliittoon hän tahtoo. Mutta ei ehkä urheilukerhon miesten kanssa. – He ovat joko liian lyhyitä, liian pitkiä, liian paksuja tai liian vammaisia, eikä heillä ole omaa taloa.

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Häpeä poistuu vähitellen N Asenteet muuttuvat Ramallahissa. Vanhempien yhdistyksiä on perustettu, ja ne auttavat kehitysvammaisten isiä ja äitejä olemaan ylpeitä lapsistaan. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

ASHER Shaneen, 26, Ahmad Attir, 27, ja Rafael Tokhi, 32, käyvät kuutena päivänä viikossa Al Amarin leirin sosiaalitalolla ompelemassa. Nuoret miehet tulisivat talolle mieluusti vaikka joka päivä, niin mukavaa siellä on. Feda Khameis, 30, ryhmän ainoa nainen, on ylivoimaisesti taitavin ristipistotöiden tekijä. Hän on saanut kirjomiaan kukkaroita sekä silmälasikoteloita myös kaupatuksi eteenpäin ja ansaitsee näin joitakin satoja sekelejä (muutamia kymmeniä euroja) perheen talouteen. Feda kärsii jonkin verran jalkojen spastisuudesta ja keskittymishäiriöistä, mutta ei ole varsinaisesti kehitysvammainen. Hän pistäytyy talolla vain muutaman kerran kuukaudessa. – Autan näitä muita, hän korostaa. Neljän lapsen äiti Maison Al Alali opettaa talolla ompelemista. Maisonin mukaan kehitysvammaisten tuloa talolle vaikeuttaa se, että peli kaduilla on aika raakaa. – Lapset keksivät pilkan kohteen ja huu-

Kynnys Nro 3 / 2015

Palestiina

Nazer Jaber: – Urheilu on keino saada vammaisia ulos asunnoistaan, sanoo Betlehemin vammaisten urheiluklubin johtaja Nazer Jaber. Hänen arvionsa mukaan jopa 50 prosenttia maan vammaisista saattaa olla tilanteessa, ettei pääse koskaan ulos kotoaan.

televat perään ilkeyksiä tai heittävät kivillä, hän kertoo. Nasher Shaneen tulee talolle aivan naapurista, matka ei ole pitkä ja kaikki tuntevat hänet. Häntä ei enää kiusata, mutta ensimmäinen kerta olikin pahin. Al Amarissa parempia välejä naapurustoon on rakennettu järjestämällä yhteisisiä juhlatilaisuuksia ja festivaaleja. – Ramadanin jälkeen viemme ruokaa myös koteihin, joissa tiedämme asuvan kehitysvammaisia. Olemme löytäneet lapsia, jotka on sidottu kiinni pöydän jalkaan, eivätkä he ole koskaan käyneet ulkona, kertoo Al Alali. – Ongelmana on myös se, miten saada vanhemmat uskomaan, että emme ole paikalla vakoillaksemme. Al Amarin pakolaisleiri sijaitsee aivan Ramallahin keskustassa. Se on yksi niin sanotuista vanhoista leireistä, joka syntyi aikanaan telttakylänä vuonna 1948, kun palestiinalaiset olivat paenneet nykyisen Israelin alueelta sodan jalkoihin jäämistä. Sitten, 1970-luvulla, nousivat ensimmäiset yksikerroksiset talot, jotka saivat perheitten kasvaessa vähitellen päälleen uusia kerroksia.

Kansalaisjärjestö Palestinian Society for Care and Developmentin omistama talo on rakennettu kerros kerrokselta. Juuri saatu Abilis-säätiön lahjoitus Suomesta – kolme ompelukonetta – auttaa eteenpäin. Oppivelvollisuus koskee Palestiinan Länsirannalla yhdeksänteen luokkaan saakka myös kehitysvammaisia, mutta vain harva kehitysvammaisista lapsista käy koulua. Syynä on muun muassa se, että esimerkiksi maaseudulta – tai niin sanotulta Israelin määrittelemältä C-alueelta (Israelin hallinnoimalta maaseudulta) – ei pääse helposti Ramallahiin muurien tai lukuisien tarkistuspisteiden takia. Yleisesti ottaen palestiinalaiset ovat Lähi-Idän koulutetuimpia, monilla on kaksikin tutkintoa ja koulutusta arvostetaan. Haastattelemastani nelikosta Ahmad on käynyt sokeitten koulua, mutta hän joutui lopettamaan sen, koska kouluun meno olisi tullut liian kalliiksi, eikä perheellä ollut varaa matkoihin. Nazher ja Rafael eivät ole käyneet koulua lainkaan ja Feda taas on käynyt tavallista koulua, mutta on nyt vailla työtä ja tekemistä.

– ONGELMA ON, että ihmisillä ei ylimalkaan ole mitään oikeuksia, saati sitten vammaisilla ihmisillä, Jaber painottaa. Myös liikkuminen on usein vaikeaa tai täysin mahdotonta. Viime vuosina Jaberin järjestö, joka on maan vahvin vammaisten liikuntaan keskittynyt järjestö, on kärsinyt suurista taloudellisista vaikeuksista. Länsirannalla on Jaberin mukaan 20 000 vammaista ihmistä, mutta maan hallitus toimii kuin heitä ei olisikaan. – Hallitus ei huomaa meitä. Jaberin järjestö lähti kehittymään eteenpäin vammaisten virkistystoiminnasta, kun Jaber huomasi muiden maiden esimerkistä, mikä merkitys urheilulla on vammaiselle. Tarkoitus on tuottaa virkistystä ja iloa. Vähitellen myös ihmisoikeudet ja vammaispolittinen näkökulma tulivat kuvaan mukaan. Vammaisten urheluun keskittyneitä järjestöjä toimii myös Ramallahissa, Nablyksessa ja Yeninissä, mutta vain kolmessa niistä on aktiivista toimitaa. Kun polioon kaksivuotiaana sairastunut Jaber aktivoitui 30 vuotta sitten, maassa ei ollut juuri minkäänlaista vammaisten itse pyörittämää toimintaa. Hän on opiskellut ulkomailla. – Kun ajattelen niitä aikoja, elämme kuitenkin aivan eri tilanteessa.

Kynnys Nro 3 / 2015

Valko-Venäjä

Konstantin P. Styga löysi urheilusta pelastuksen Konstantin oli nuori lupaava talousaineitten opiskelija, joka oli juuri saanut pystyyn oman firman. Hän oli autolla matkalla kotikylästään Domachevosta tapaamaan morsiantaan Brestin lähistöllä. Häät olivat tulossa ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Teksti ja kuva: Heini Saraste

ILLOIN auto ajoi päin rekkaa, seurasivat puolitoista vuotta sairaalassa ja sitten paluu kotiin vanhempien luokse. Kotona Konstantin ei päässyt lainkaan liikkeelle vaan makasi ainoastaan vuoteessaan. Hän oli vaikeasti selkäydinvammainen. – Kaverit olivat täysin neuvottomia: mitä tehdä epätoivoiselle nuorelle miehelle? Vanhemmatkin alkoivat menettää toivonsa. Morsian lähti ja opiskelu yliopistossa keskeytyi, koska esteellisellä yliopistolla ei ollut mitään mahdollisuuksia liikkua. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, näen edessäni hyvin elämänmyönteisen nuoren miehen. Pari vuotta vammautumisesta oli kulunut, kun Konstantin pääsi matkustamaan Zamosciin, Puolaan, urheiluleirille. Siellä hänen silmänsä avautuivat.

– Miten voi olla mahdollista, että yhtä pahasti vammautuneet ihmiset urheilevat kuin terveet konsanaan? Miten tällainen maailma yleensä on olemassa? Kuka sen on tehnyt ja synnyttänyt, sillä aikaa, kun olen maannut epätoivoisena vuoteessani? Tuo näky Puolan Zamoscin suurella stadionilla räjäytti Konstantinin tajunnan. Ei kaiken täytynyt olla niin kuin se oli piirretty hänen painajaisisaan, siinä suljetussa talossa. Tällä hetkellä miehen elämä on mielekästä ja moni asia on keikahtanut pääalelleen. Konstantin pääsi kuntoutukseen, alkoi opiskella uudestaan ja uusi tyttöystäväkin löytyi. – Vammautumisen jälkeen vanhemmat pitivät huolta minusta, nykyään itse pidän huolta heistä. He ovat vanhentuneet ja muuttuneet hauraiksi. Kuljetan äitiä sairaalaan ja lääkäriin ja olen isälle tukena kotona.

Tulevaisuuteen suuntautuvaa elämän sisältöä antaa myös uusi talo, jonka Konstantin on rakentanut yhdessä ystäviensä kanssa. Se on rakennettu vanhan talon ympärillä ja sen ratkaisut on tehty esteettömiksi. Ensi kesänä on edessä mielenkiintoinen urakka, kun vanha talo puretaan sisäpuolelta. Maailma on avartunut myös tietokoneitten myötä, Konstantinin vammautumisvuonna 1999 ei Valko-Venäjällä ollut internettiä eikä yhteyttä muuhun maailmaan. Entä mitä Konstantin muuttaisi vammaisasioissa Valko-Venäjällä? – Ensinnäkin hallituksen mielipidettä niin, että he huomaisivat vammaisten olemassaolon. Sitten haluaisin lisää urheilupaikkoja, joihin pääsee sisään ja koko maan infrastuktuurin esteettömäksi.

Onnekas kolmikko Olga Tarasova, 32, Viktoria Zaharova, 26 ja Pavel Dmitrik, 26, ovat etuoikeutettuja: heillä on ollut työpaikka, josta maksetaan ihan oikeaa palkkaa.

Tarasova, Zaharova ja Dmitrik ovat jo liki kahdeksan vuotta työskennelleet Keram-Artissa, joka valmistaa kuppeja, vaaseja, lautasia ja erilaisia koriste-esineitä lähinnä matkamuistoiksi. Keram-Artin tuotteita löytyy erityisesti Brestin seudulta, mutta myös muualta aivan tavallisista matkamuistokioskeista. Markkinointi on siis ollut ällistyttävän onnistunut. Keram-Art sai alkunsa yhtenä ensimmäisistä Valko-Venäjän sosiaalisista yrityksistä kymmenisen vuotta sitten, mutta vakiinnutti muutamassa vuodessa asemansa niin, että se todella tuottaa jonkin verran voittoa. Tosin Ukrainan sota on vaikuttanut niin, että venäläiset turistit ovat vähentyneet ja bisnes käy huonommin.

Kynnys Nro 3 / 2015

Venäjä

Venäjän inkluusion kärkijoukko uskoo hitaaseen muutokseen Inklusiivisen opetuksen konferenssiin Moskovaan kokoontui opettajia, erityisopettajia ja vammaisaktivisteja eri puolilta Venäjää. Tarkoitus oli vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia. Paikalla oli Venäjän inklusiivisen opetuksen huippuja. Taisteltavaa riittää, muutos tapahtuu! Teksti ja kuvat: Heini Saraste

UKANA puhumassa oli myös Kalle Könkkölä Kynnyksestä. Hän toi suomalaisen näkökulman aiheeseen ja kertoi muun muassa omasta lapsuudestaan. – Jos olisin ollut erityiskoulussa, en olisi nyt tässä, hän tiivistää viestinsä. Könkkölä oli iloisesti yllättynyt Venäjän uusista tuulista. Inkluusio etenee myös täällä. – Tilanne Venäjällä on muuttunut valtavasti parempaan suuntaan. Kun aikaisemmin sanaa inkluusio ei ollut edes käytössä, nyt erilaisia inkluusiokokeiluita tehdään eri puolilla maata. Suuret kaupungit ovat parhaassa asemassa ja huonoin tilanne on maaseudulla, kertoo sosiaalitieteilijä Jevgeni Pecherski, Samarasta. Pecherski itse on vaikeavammainen. Pecherski esittelee innokkaana toimittamaansa kirjaa, jossa kerrotaan tavallisille opettajille, miten sopeuttaa erityisnuori luokkaan. Oikea käsi on pyörätuolituolivammaisten järjestö, jossa Perchevski on toiminut puheenjohtajana jo toistakymmentä vuotta. – On paljolti kiinni opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta, miten inkluusio toteutuu, Pecherski toteaa. – Lapset ovat hyvin hyväksyviä ja hyvin joustavia. Mitä nuoremmista lapsista on kyse, sitä helpompi heidän on sopeutua. On tärkeää saada inkluusio aikaiseksi jo silloin kun lapset ovat alle 12-vuotiaita. Upseerina työskennellyt Pecherski vammautui armeijassa tapaturmassa nuorena miehenä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja vuonna 1992 oli tullut voimaan vammaisten sosiaalista suojelua koskeva laki, joka oli ensimmäinen askel siihen suuntaan, että vammaisten ihmisten olemassaolo ylipäätään tunnustettiin. Tuolloin lännessä puhuttiin jo inkluusiosta, mikä oli terminä Venäjällä täysin tuntematon. Makasin sairaalassa sängyssä vuo-

Pechevski koulutti itsensä vammautumisen jälkeen sosiaalitieteitten tohtoriksi ja hänen aloitteestaan Samaran yliopistoon perustettiin oma siipi, johon tuli vammaisia opiskelijoita ympäri kaupunkia. Myöhemmin Pechevski toimi opettajana tässä samassa paikassa. Nyt hänellä on miltei kolmekymmentä vuotta nuorempi psykologi-vaimo, jonka kanssa heillä on halu yhdessä muuttaa maailmaa.

Lääkärit suosittelevat laitosta, koska laki määrää niin

Galina Gorbatyh on kotoisin läheltä Baikal-järveä, Burjatian tasavallasta ja mukana suunnittelmassa esteettömiä taloratkaisuja omalla kotiseudullaan. Jotta voisi päästä kouluun, on ensin päästävä ulos talosta. Myös Burjatiasta kotoisin olevalla Inna Melckevalla on monivammainen seitsemänvuotias lapsi, Dima,

den päivät, eikä mikään muu liikkunut kuin kieli. Kolmen kuukauden ajan luulin silti, että kohta kävelen. Mutta eihän se niin mennyt. Aloin pikkuhiljaa nostaa painoja, ensin 100 gramman sitten vähän isompia. Kun vaimoni jätti minut, aikuistuva poikani oli tukena

jota hän ei koskaan aio laittaa erityiskouluun. Inna itse on vanhempien järjestön pioneereja. Lapsen eläke on 45 euroa ja isoäiti Maria saa pientä eläkettä, joten yksinhuoltajan perhe nippa nappa selviää. – Aiemmin olin liikenainen, mutta vaikeavammaisten lasten puolustamisesta tuli elämäni tärkein asia, Inna kertoo.

koko ajan ja se antoi voimia. Jonkin ajan kuluttua istuin jo pyörätuolissa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, olihan minulla kymmenen ja viisitoistavuotiaat lapset, jotka piti saattaa aikuisiksi. Aloin harrastaa myös yhteiskunnallista toimintaa.

Vaikeavammaisen aikuisen pojan isä Juri Kats on kotoisin Vladimirin kaupungista. Vielä kymmenen vuotta sitten Kats ei tiennyt yhtään vammaista lasta, joka olisi käynyt normaalikoulua. Nyt hän uskoo vahvasti, että kymmenen vuoden päästä melkein kaikki vammaiset lapset opiskelevat. Kun Katsin järjestö aikanaan perustettiin, oli vallalla voimakas usko, että vammaiset lapset eivät opi mitään ja että he ovat kautta linjan idiootteja. Idiooteille taas ei kuulu koulutus tai elämä. Katsin mukaan on edelleen vanhempia, jotka haluavat pitää lapsensa piilossa. Joko lapsi piilotetaan kotiin tai sitten vanhemmat laittavat lapsen jo varhain laitokseen. Ongelmana on se, että lääkärillä on lakisääteinen velvollisuus ehdottaa vanhemmille laitosratkaisua. Silti yhä useammat vanhemmat kieltäytyvät lääkärin ehdotuksesta. Katsin vanhempien järjestö tekee etsiväntyötä löytääkseen kotiin piilotetut lapset. Myös kotiopetus on edelleen Venäjällä hyvin yleistä. Sen haittapuolena on, että lapsi ei sosiaalistu eikä opi pärjäämään ulkopuolisessa maailmassa. Katz kertoo, että Vladimirissa uskotaan voimakkaasti kulttuurityön arvoon. Kaupungin uudet asunnot pyrkivät olemaan esteettömiä ja integraatioratkaisuja on käyty ihailemassa ympäri Venäjää. Nyt Katsin aikuinen autistinen poika Michael on kolmeymmentäyksivuotias. Hän asuu kotona ja käy valmistavaa koulua. Michalein koulussa näytellään joka vuosi näytelmää Yksi maailma meille kaikille. Yleisö ja esittäjät vaihtuvat, mutta innostus on aina suuri.

Kynnys Nro 3 / 2015

Kuinka Ra pääsi opiskelemaan Suurin osa maailman kuuroista asuu kehitysmaissa, joissa syrjintä ja ennakkoluulot kuuroja kohtaan ovat yleisiä. Edelleen on paljon myös maita, joissa kuurojen oikeus kieleen ei toteudu. Kuurojen liiton ja Maryknoll Deaf Development Programmen (DDP) yhteisprojektin tavoitteena on kuurojen yhteisön vahvistaminen ja kuurotietoisuuden lisääminen Kambodzhassa. Esimerkki tästä työstä on Ran tarina. Teksti: Sanni Purhonen Kuva: Kuurojen liitto

A tuli Phom Penhin kaupunkiin parikymppisenä vuonna 2010. Hän oli elänyt sen astisen elämänsä kielettömänä, ei osannut viittomakieltä eikä hänellä ollut tietoa perheensä olinpaikasta tai kykyä kertoa menneisyydestään. DDP:n tuella nuorukainen pääsi opiskelemaan viittomakieltä ja vuonna 2013 hän ryhtyi opiskelemaan myös parturiksi. Tarinan päätös on vielä uskomattomampi. Eräänä päivänä parturikoulun asiakas tunnisti Ran. Monien vaiheiden jälkeen löydettiin myös hänen perheensä, jotka olivat luulleet hänen kuolleen. Ra oli lähetetty kuulevan vanhemman veljensä kanssa kaupunkiin hakemaan töitä, mutta he olivat joutuneet eroon toisistaan. Perhe oli jo pitänyt pojalleen hautajaiset! Kävi ilmi, että kaksi Ran veljistä on myös kuuroja. Hän on nyt palannut kotiin hoita-

maan perheen maatilaa ja huolehtimaan vanhemmista sukulaisistaan. Koko perheen tulevaisuus on Ran kielen oppimisen myötä muuttunut valoisammaksi.

Hankevastaava Johanna Karinen Kuurojen liitosta kertoo: ”Kuurojen tilanne Kambodzhassa on hyvin haasteellinen, koska viittomakieltä tai kuurojen yhteisöä ei siellä perinteisesti lainkaan ole ollut. Kaikki työ on siis täytynyt aloittaa aivan perustasolta, kuurojen etsimisestä ja myös kambodzalaisen viittomakielen vahvistamisesta. Osittain järjestäytymättömyys perustuu maan synkkään historiaan ja punakhmerien hallintoon. Osansa on kenties buddhalaisuuden perinteellä ja ajatuksella jälleensyntymisestä. Kuurous ja vammaisuus on perinteisesti helposti nähty rangaistuksena edellisten elämien synneistä.

Kambodzha on melko perinteinen maatalousyhteiskunta. Kuurot ihmiset on pidetty piilossa perheissään, heidät on hylätty tai heitä on vain kohdeltu tyhminä. Tärkeintä työtämme on siis tietoisuuden kasvattaminen ja kuurojen yhteisön kehittäminen. Kuurojen menneisyyden kohtaloista paljon voi päätellä siitä, ettemme juuri ole löytäneet vanhoja kuuroja henkilöitä. Nykyisin yhteistyökumppaneinamme kuitenkin on ilahduttavan aktiivinen nuorten yhteisö. Autamme heitä kommunikoinnin mahdollistamisen jälkeen esimerkiksi kouluun pääsemisessä ja taloudellisen itsenäisyyden saavuttamisessa. Yhtäältä prosessi on hyvin hidas. Toisaalta, kun haasteet ovat suuret myös kehitysaskeleet ovat parhaimmillaan suuria. Sen kehityksen näkeminen on paras osa tätä työtä.”