Kynnys 2 2014

No 2 / 2014 / á 5 euroa

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

Perun kaksi todellisuutta

2

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen­kannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Fax: (09) 6850 1199

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Kynnys Nro 2 / 2014

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Kohti syrjimättömyyttä

Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116

hteiskuntapolitiikan opiskelija halusi haastatella minua syrjintäkokemuksistani vammaisena naisena ja perheenäitinä.

Pidän itseäni kohtuullisen tiedostavana jo siksikin, että olen perehtynyt syrjintään myös teoriatasolla. Olen monta kertaa puuttunut itseeni tai muihin kohdistuvaan syrjintään. Usein minua syytetään turhasta tiukkapipoisuudesta, kun vaadin esimerkiksi esteettömiä tiloja. Se jos mikä on merkki kriittisyydestä ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, ajattelin.

Silti tuntui vaikealta palauttaa mieliin yksittäisiä tilanteita, joissa minua on syrjitty. Ei tullut mieleen, että juuri edellisenä viikonloppuna oli pitänyt muuttaa illallissuunnitelmia, koska vasta-avattu ravintola ei ollutkaan esteetön. Olin autuaasti unohtanut, että kolme vuotta sitten äitiyspäivärahan saaminen oli yhtä puhelinrumbaa, koska Kelan silmissä minunkaltaisiani tapauksia ei muka ollut, eikä siis myöskään ohjeita rahan myöntämiseen.

Vasta tarkemmat kysymykset auttoivat. Varsinaisten tapahtumien lisäksi mieleen palautuivat tunteet. Häpeä siitä, että on vaivaksi ja valittaa.

Huonommuus. Pettymys. Turhautuminen. Viha.

Syyllisyys. Yksinäisyys. Tämä kaikki, vaikka tiedän,

Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Alma Manu Oy, Tampere Kannen kuva: Charlotta Boucht Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion.

Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuosi­tilaus 20 €/vuosi (5 numeroa).

Jäsen­maksu 17 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys­ lehden tilaus­maksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään posti­maksu.

Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta.

Y

ettei vika ole minussa. Useimmiten on helpointa olla joustava eli hiljaa.

Miettiessäni muistin myös, että olen ehkä suhtautunut joidenkin muiden syrjintään vähättelevästi.

Se on helppoa tilanteessa, jossa itse kuuluu etuoikeutettuihin. Edes syrjityn vähemmistön edustajana en aina muista olla solidaarinen muita kohtaan. On helpompi ohittaa toisen ihmisen kokemus. Jälkeenpäin olen tuntenut syyllisyyttä ja niin pitääkin.

Pahinta on, että samoin tekevät myös monet viranomaiset, joiden pitäisi suojella ihmisiä syrjinnältä ja puuttua epäkohtiin. Valitettavan usein hautaudutaan hallinnollisten sanankäänteiden alle.

Tässä lehdessä kerrotaan hovioikeuden ratkaisusta, jossa helsinkiläinen Eurokauppa tuomittiin sakkoihin vammaisten syrjinnästä. Aiemmin on ollut vaikeuksia saada syrjiviä liikkeenharjoittajia vastuuseen toiminnastaan. Vihdoinkin näyttää siltä, että vammaisten ihmisten syrjintä otetaan tosissaan.

Oikeuden tuomio vaikuttaa tulevaan käytäntöön ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Parhaimmillaan se saa ajattelemaan toisin ennen kuin syrjintää ehtii edes tapahtua.

Amu Urhonen

Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä­ tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi.

Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Matarankatu 4 (3. krs), 40100 JYVÄSKYLÄ Puh. (09) 6850 1140, 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Teletie 6 E 70600 KUOPIO Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Isokatu 47 (4. krs), 90100 OULU Puh. (09) 6850 1130, 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1013, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. (09) 6850 1134, 045 7732 4114

Mot icke-diskriminering

E

n studerande i samhällsvetenskap ville intervjua mig i min egenskap av funktionshindrad kvinna och mor om mina erfarenheter av diskriminering. Jag tycker att jag är rätt medveten redan av den anledningen, att jag även på teoriplan har bekantat mig med diskriminering. Jag har flera gånger agerat då jag själv eller någon annan blivit diskriminerad. Ofta har man beskyllt mig för att vara onödigt dogmatisk, då jag t.ex. kräver tillgängliga utrymmen. Det, om något, är ett tecken på kritisk inställning till det omgivande samhället, tänkte jag. Trots det verkar det svårt att återkalla i minnet enskilda situationer, då jag har utsatts för diskriminering. Jag kom inte ihåg, att just föregående veckoslut måste jag ändra mina middagsplaner, eftersom den nyligen öppnade restaurangen inte var tillgänglig. Jag hade lyckligen glömt, att för tre år sedan innebar det en riktig telefonrumba att erhålla moderskapsunderstöd, eftersom det enligt FPA inte fanns sådana fall som jag, och således inte heller direktiv för penningutbetalning. Först mera detaljerade frågor hjälpte.

Förutom egentliga händelser kom jag ihåg känslor. Skam över att vara till besvär och klaga.

Att befinna sig i underläge. Besvikelse. Frustration.

Hat. Skuld. Ensamhet. Allt det här fastän jag vet att felet inte är mitt. För det mesta är det lättast att vara flexibel, dvs. tyst.

Då jag tänkte efter, kom jag dessutom ihåg, att jag kanske har ställt mig nedlåtande till andras funktionsnedsättning. Det händer lätt i en situation där man själv hör till de privilegierade. Inte ens som representant för en diskriminerad minoritet kommer jag alltid ihåg att vara solidarisk med andra.

Det är lättare att låta bli att notera den andras erfarenheter. Efteråt har jag känt mig skyldig, och så bör jag också göra.

Det värsta är, att på samma sätt gör även många myndigheter, de som borde skydda människor från att bli diskriminerade och ta itu med missförhållandena. Sorgligt ofta begraver man sig i administrativa ordvändningar. I den här tidningen berättas om Eurokauppa i Helsingfors, som av hovrätten dömdes att betala böter för diskriminering av funktionshindrade. Tidigare har det varit svårt att få diskriminerande butiksägare ställda till svars för sitt agerande. Äntligen ser det ut som om man skulle ta diskrimineringen av funktionshindrade på allvar.

Det verkar som om rättens utslag skulle omsättas i praktiken och därmed i hela samhället. Det bästa skulle vara att tankesättet ändras innan det ens sker någon diskriminering.

Amu Urhonen Översättning Carita Viljanen

3

Vieraileva kynä

Kolumni

Elina Vuola Kepan puheenjohtaja

Sinikka Luhtasaari

K

epan puheenjohtajana toimimisen yksi hieno puoli on, että edustamme yli kolmeasataa suomalaista kansalaisjärjestöä. Osa on suuria, osa pieniä. Joidenkin järjestöjen toimintakenttä on laaja, toisten hyvinkin keskittynyt. Tavalla tai toisella jokainen niistä kuitenkin on tekemisissä globaalin oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien, kestävän kehityksen ja paremman maailman luomisen kanssa.

KÖYHYYS ON yksi laaja yhteinen tekijä, joka Kepan jäsenjärjestöjä yhdistää. Eri järjestöt tarkastelevat köyhyyttä ja sen vaikutuksia erilaisista näkökulmista. On välttämätöntä, että esimerkiksi nyt, kun luodaan YK:n vuosituhattavoitteiden jälkeistä globaalia kehitysagendaa, pystymme mahdollisimman monipuoliseen ymmärrykseen. Miten linkittää ympäristökysymykset ja köyhyys? Entä ihmisoikeudet ja köyhyys? Globaalin pohjoisen ja etelän yhteinen vastuu?

Väitöskirjassani tarkastelin latinalaisamerikkalaista vapautuksen teologiaa, joka on tullut tunnetuksi köyhyyden teologiana. Vapautuksen teologit ovat 1970-luvulta lähtien sanoneet puhuvansa nimenomaan köyhien näkökulmasta. Tämä tarkoittaa suhtautumista kriittisesti niin yhteiskuntaan kuin kristillisiin kirkkoihin sekä ennen muuta siihen, miten kolonialismi ja toisten kansojen käännyttäminen kristinuskoon ovat kulkeneet käsi kädessä. Latinalainen Amerikka on tästä vanhin esimerkki: intiaanien kristillistämisestä tuli 1500-luvulla jopa valloituksen virallinen, juridinen peruste.

NYKYINEN PAAVi Franciscus on elävä esimerkki pitkästä historiasta, jossa yli viisisataa vuotta vanha latinalaisamerikkalainen kristillisyys tarkastelee kristinuskoa globaalin etelän todellisuudesta käsin.

Franciscus on nostanut köyhyyden kysymykset katolisen kirkon keskiöön ennen näkemättömällä tavalla. Tällaisia arvopuheenvuoroja tarvitaan.

Toisaalta Franciscuksen lausumia voi tarkastella kriittisesti aivan samoin perustein kuin tutkimuk-

sessani tarkastelin vapautuksen teologian käsitystä ”köyhistä”. Ei ole olemassa mitään eriytymätöntä köyhien massaa vaan köyhyys vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin.

Tutkimuksessani totesin, ettei köyhiä puolustavan vapautuksen teologiankaan ”köyhällä” yleensä ole sukupuolta, etnistä tai rodullista identiteettiä, puhumattakaan muista köyhyyttä syventävistä ja vaikeuttavista tekijöistä, kuten vammaisuus. Lähinnä naisten ja etnisten vähemmistöjen esittämän kritiikin vuoksi vapautuksen teologiassakin alettiin pikku hiljaa puhua siitä, miten köyhyys on muutakin kuin materiaalista köyhyyttä.

KYSEESSÄ ON kuitenkin helposti ”sorrettujen paraati”, lainatakseni yhdysvaltalaista feministiteologia Rosemary Ruetheria: listataan eri tavoin sorrettuja ihmisiä, mutta ei huomioida, miten esimerkiksi naissukupuoli ja vammaisuus läpileikkaavat koko köyhyyden todellisuutta. Katolisessa kirkossa ei nähdä kirkon oman seksuaalieettisen opetuksen köyhyyttä pahentavaa vaikutusta. Jos vapautuksen teologit ja paavi Franciscus menisivät askeleen pidemmälle, heidän tulisi yhdistää köyhien puolesta puhumisensa ymmärrykseen siitä, mihin köyhät naiset kuolevat ja mikä on kirkon oman ihmiskuvan ja opetuksen vaikutus siihen.

IHMISKUVAN ÄÄNEEN lausumaton normi tulee näkyväksi silloin, kun eri ihmisryhmät sanovat, etteivät mahdu johonkin määritelmään – vaikkapa köyhistä. On eri asia olla köyhä ja vammainen, köyhä ja nainen, köyhä ja etnisen vähemmistön edustaja. Köyhyys syvenee ja pahenee, kun nämä kaikki tekijät yhdistyvät. Liian yleistävä puhe siis hämärtää todellisuutta. Globaalin oikeudenmukaisuuden ajaminen edellyttää sitä, että kykenemme samanaikaisesti sekä puhumaan hyvinkin yleisellä tasolla että jatkuvasti muistuttamaan köyhyyden monenlaisista kasvoista. Sen edellytyksenä on useimmiten itsekritiikki.

Kauppias tuomittiin sakkoihin syrjintärikoksesta Eurokauppa -kohussa MARJUT OUNILA (ent. Korjola) on voittanut hovioikeudessa Eurokauppaa vastaan nostamansa syrjintäjutun. Vuoden 2011 marraskuussa uutisoitiin kyltistä, joka kielsi pyörätuolien käyttäjiä tulemasta sisään kauppaan Kaisaniemenkadulla. Sähköpyörätuolia käyttävä Ounila kertoi asiointiyrityksestään liikkeessä: – Myyjä huusi: ”Pois pois!” ja väitti, että olen muiden tiellä vaikka siitä mahtui hyvin kulkemaan.

Eurokaupasta kommentoitiin tuolloin, ettei kielto koske pyörätuolissa istuvia ihmisiä vaan vain pyörätuoleja.

NYT OUNILA ON pitkällisen oikeusprosessin päätteeksi voittanut kauppaa vastaan nostamansa syrjintäjutun hovioikeudessa. Kauppias tuomittiin maksamaan toiminnastaan sakot sekä Ounilan oikeudenkäyntikulut. Tämä on ensimmäisiä voitettuja syrjintätapauksia,

joissa vammaisuus on ollut syrjinnän syy.

– Olen tyytyväinen oikeuden päätökseen. Olennaista on, että apuvälineiden käyttäjillä on oltava oikeus päästä julkisiin tiloihin. Toivon, että tästä seuraisi positiivista kehitystä siinä mielessä, että muutkin kaupat kiinnittäisivät enemmän huomiota esteettömyyteen, Ounila toteaa.

Maineen menetyksen uhalla

P

ieni tyttö, ehkä viiden ikäinen, seistä toljotti kaupan käytävällä, kun äiti kärräsi ostoksia kassalle kaukana toisella käytävällä. Tyttö oli jäänyt äidistä jälkeen ja tuijotti mopoani. Tule nyt, äiti hoputti tyttöä ja peruutti lähemmäksi huutaen: Tätillä on tommonen, mikä se nyt onkaan, noh tommonen sähkötuoli, koska täti on tommonen, miten se nyt sanotaankaan...

Jonain toisena päivänä olisin voinut hymyillä ja pysähtyä kertomaan kaikessa rauhassa sähkömoposta kuin Robert de Niro elokuvassa Taksikuski. Are you talking to me? Onhan se ihmeellistä, että kaupan sisällä voi ajaa mopoa.

Se on muuten ihan eri asia kuin sähkö­tuoli, jolla tapetaan kuolemaan tuomittuja.

Periaatteessa pidän velvollisuutenani valistaa ihmisiä liikuntarajoitteisuudesta. Ajattelen, että maailma muuttuu yhden ihmisen verran suvaitsevammaksi, kun kerron omasta erilaisuudesta. Ihmisten, tuntemattomienkaan, kanssa jutteleminen ei tunnu vastenmieliseltä, siis periaatteessa. Lapset, pikkupojat erityisesti, innostuvat moposta. Säihkyväsilmäinen fani on ihan jees. Minäkin fanitan monia ja sisälläni elää pikkutyttö.

Muistin yhtäkkiä ystävättären sanat. ”Ärsyttää, kun ihmiset eivät osaa kasvattaa lapsiaan. On epäkohteliasta tuijottaa vammaista.

Olen heti stagella, kun kelaan koti­ovien ulkopuolelle.”

Totta. Tytön tuijotus alkoi potuttaa. Teki mieli irvistää ja päästää suusta, mitäs siinä kyttäät. Tyttö oli seisten samanpituinen kuin minä, joka istuin. Aikuinen oli yhdenvertaistettu lapsen kanssa. Tartuin tyynen rauhallisena silmien korkeudella olevaan keksipakettiin ja jatkoin ostosreissua. En ollut kuulevinani saati näkevinäni. En ollut näyttelyesine, enkä varsinkaan kaupan palkkaama konsulentti. Tänään.

Toivottavasti en milloinkaan.

OLINKO EPÄYSTÄVÄLLINEN? Tytön silmissä olin sitä varmasti ja äidin sitäkin enemmän.

Olin hapan, kärttyinen akka. Aikaisemmin olisin itsekin ollut samaa mieltä. ”Erilaiselta” liikkujalta on muka lupa odottaa selityksiä, miksi kulkee niin vaivalloisesti tai miksi tarvitsee enemmän tilaa kuin muut tai mikä pahinta, miksi on etuoikeutettu.

Maineen menetyksen uhalla uskallan olla omaa mieltä ihan kaikesta. Nyt. On ihmisarvoa loukkaavaa tuijottaa ”erilaista”. En enää pelkää nipottajan mainetta. Uskallan sanoa, minua ei saa kohdella huonosti missään tilanteissa.

KUVA: Antti Valta

Kynnys Nro 2 / 2014

4

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru ECUADOR

KOLUMBIA

BRASILIA

PERU

Tietoa

Perusta

LIMA

BOLIVIA

"

Teksti: Tuomas Tuure

Kuvat: Charlotta Boucht

PERU on 26 miljoonan asukkaan valtio, jolla on erittäin kiinnostava historia. Maa on ollut aikaansa nähden eräs kehittyneimmistä valtioista. Jo noin tuhat vuotta ennen Kristusta sivilisaatio Perussa nousi aikakauden korkeimmalle tasolle. Siellä muun muassa keksittiin ensimmäisenä kastelujärjestelmiin perustuva maatalous, joka vauhditti väestönkasvua.

Inkoja edelsivät useat kulttuurit. Inkat puolestaan rakensivat laajan tieverkoston, siltoja ja monia suuria kaupunkeja. Kaupungeista tunnetuin on yhä nähtävyytenä tunnettu Machu Picchu, joka sijaitsee korkealla Urubamba-laakson yläpuolella. Espanjalaiset tulivat Peruun vuonna 1532 kuultuaan tarinoita Eldoradosta. He tuhosivat inkojen imperiumin pian tulonsa jälkeen, ja suuri osa alkuperäisväestöstä menehtyi Euroopasta tulleisiin kulkutauteihin. Myös inkat olivat sotaisia.

Peru julistautui itsenäiseksi Espanjasta 28. heinäkuuta 1821, kun José de San Martínin ja Simón Bolívarin armeijat liittoutuivat.

Peru on ollut erilaisten sotilasvallankaappausten seurauksina suuren osan historiastaan sotilas­vallan alla. Vuosina 1990–2000 japanilaistaustainen Alberto Fujimori hallitsi maata autoritäärisesti, muttei kyennyt pyrkimään jatkokaudelle vuonna 2000. Fujimorin aika jakaa kansan mielipiteet voimakkaasti. Muiden muassa Loistava polku eli Partido Comunista

de Peru Sendero Luminoso on perulainen sissi­liike, jota maan hallinto ei saanut kuriin.

Päinvastoin, sissejä vastaan taistellessaan myös armeija syyllistyi moniin julmuuksiin.

Perun vaalijärjestelmä on sittemmin parantunut. Tällä hetkellä presidenttinä toimiva Ollanta Humala edustaa kansallismielistä vasemmistoa. Sananvapauden tila on yleisesti hyvä ja kansalaisyhteiskunta sekä järjestöt saavat toimia varsin vapaasti. Sosiaalijärjestelmän kehittymättömyys koskee erityisesti vammaisia, sillä tukijärjestelmät ovat erittäin heikot.

Peru on ollut historiallisesti köyhä valtio, mutta sen talous on kasvanut jatkuvasti vuodesta 1990 alkaen aina vuoden 2008 finanssikriisiin saakka. Kuten Etelä-Amerikassa yleensä, myös Perussa on suuria elintasoeroja, mutta tuloja on tasattu enemmän kuin monissa naapurivaltioissa. Perun vaurastuminen perustuu vientiin, joten tilanne on epävakaa. Peru on muuttumassa pysyvästi keskituloiseksi maaksi, joka ei tulevaisuudessa saa kehitysapua. Korruptio ja harmaa talous ovat kuitenkin hallitukselle suuria murheita.

Perun suurimpia ongelmia ovat huono koulutusjärjestelmä ja laajalle levinnyt, suorastaan institutionaalinen rasismi alkuperäisväestöä kohtaan. Suomea kohtaan tunnetaan kiinnostusta erityisesti peruskoulujärjestelmän suhteen."

Kynnyksen kehitysyhteistyösihteeri Tuomas Tuure tapasi Perun parlamentin jäsenen Gian Carlo Vacchelli Corbetton. Parlamentissa on aiemmin ollut viisi vammaista edustajaa. Nyt heitä on kolme.

Vammaisia ihmisiä on koulutettu myös puistojen turvahenkilöiksi.

Kynnys Nro 2 / 2014

5

Peru

Kansikuvan onnelliset!

Teksti: Heini Saraste

KUVA: Charlotta Boucht

K

un Maria Alejandra Villanueva pari vuotta sitten meni äänestämään kaupunkinsa äänestyspaikalle, hänelle todettiin, että hänen henkilötodistuksestaan puuttuu äänestykseen oikeuttava koodi.

Näin oli yllättäen tehty kaikille Perun kehitysvammaisille.

Maria Villanueva ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen pulliainen, joka olisi lamaantunut ja alistunut. Hän raivostui ja niin raivostui myös hänen äitinsä. Miksi hän ei muka saisi äänestää, oliko hänessä jokin vika? Villanueva nosti yhdessä perheensä kanssa asiasta oikeusjutun ja voitti sen.

Villanueva pääsi äänestämään ja samalla hänestä tuli kuuluisa ennakkotapaus, joka vaikutti koko Perun lainsäädäntöön. Nuori aktivisti on ollut myös YK:ssa kertomassa tarinaansa sekä osallistunut Panaman kansainväliseen naiskonferenssiin.

Maria Villanueva on tietoinen siitä, että vammaisten ihmisten on puhuttava syrjintäkokemuksistaan ääneen.

Villanueva on Down-järjestön malli­ tapaus ja lehden sisäsivuilta voitte lukea lisää toisista mallitapauksista.

Kaikki he osallistuvat Down-ihmisten vanhempien järjestön itsenäisen elämän koulutukseen, jossa he oppivat työelämässä tarvittavia avuja, kohteliaisuutta, vastavuoroisuutta, jämäkyyttä ja itsekunnioitusta. Ystävällisyyttä ei tarvitse opettaa, sillä se tuntuu olevan heille luontaista.

Heidän tarinansa ei kuitenkaan kerro Perun kehitysvammaisten ihmisten koko kohtaloa.

Steget ut ur Show Business

Teksti ja kuva: Charlotta Boucht

V

i stiger in i ett café i Barranco, Lima. De unga servitörerna som annars varit väldigt tysta och artiga, fnissar och stökar bakom disken och vill inte riktigt ta vår beställning. ”Men att läkare fortfarande säger åt nyblivna föräldrar att de kan tjäna pengar på sitt barn genom anställning på cirkus är mycket värre än att de stirrar”, säger Sibel de Souza Peixoto Navarro, ordförande för Perus enda organisation för kortväxta, Asociacion de Personas Pequentas del Peru.

Sibel själv föddes i en familj som var klok nog att uppfostra henne lika som hennes längre syskon. Hon har en bra utbildning och jobbar som psykolog.

”De flesta medlemmar som var med och grundade vår organisation jobbade inom show business och kände varandra sedan tidigare, de insåg att de behövde organisera sig för att kunna arbeta för att få större respekt i samhället. Nu har vi 150 medlemmar plus föräldrar till kortväxta barn.

Vi har delat upp arbetet i tre områden, barn, ungdomar och vuxna. De har så olika problem så det fungerar bättre att jobba i skilda grupper.”

Organisationen arbetar både med att upplysa om medicinsk hjälp, fysioterapi och med samhällelig påverkan. Mobbning i skolor är ett stort problem och fördomarna blomstrar.

Att kortväxta inte endast ska kunna jobba inom teater, TV och show business är en stor fråga som Sibels organisation arbetar för. ”Det var endast tre år sedan som vi officiellt fick börja kalla oss personer med funktionsnedsättning, innan dess fanns vi inte med i någon som helst statistik och fortfarande får vi ingen hjälp från statligt håll. Vår organisation får inget understöd. Det är tungt att upprätthålla verksamheten enbart på frivillig basis.” Ändå ser Sibel positivt på framtiden, hon hoppas på mera samarbete över gränserna med andra organisationer. ”Vi kan lära oss av varandra och tillsammans arbeta för att få en bättre plats i samhället.”

Abiliksen toiminnanjohtaja Marjo Heinonen tapaamassa Pablo Portugalia Perussa.

Diplomatiaa maailman huipulta Perun Suomen-suurlähettiläs uskoo vammaisten aseman muutokseen kotimaassaan

P

Teksti: Sanni Purhonen

Kuva: Charlotta Boucht

ERUN Suomen-suurlähettilään Pablo Portugalin ansioluettelo on vaikuttava. Hän on työskennellyt pitkään maansa politiikan johtotehtävissä, muun muassa Pohjois-Amerikan suhteista ja ulko­ politiikasta vastaavana alivaltiosihteerinä. Suurlähettiläänä hän on ennen nykyistä virkaansa toiminut myös Meksikossa sekä Venäjän, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan alueella.

Miehen ura on ollut nuoresta asti nousukiidossa, eivätkä etenevät silmäsairaudet tai pikkuhiljaa heikkenevä näkö juuri vaikuttaneet tähän.

Portugalilla on glaukooma sekä verkkokalvon irtauma. Hän kertoo, että urheilussa tuli lapsena eteen jonkin verran vaikeuksia ja silmälasit menivät monta kertaa rikki. Siitäkin huolimatta hän piti pikkupoikana erityisesti koripallosta ja taisi hyvän pitkän heiton.

– Minulla oli tavallinen lapsuus ja pääsin käymään hienoja kouluja.

Urallani en vuosiin pitänyt minkäänlaista taukoa. Ammatillisesti olin hyvin menestynyt ja sain edustaa maatani maailmalla menestyksekkäästi.

Terveyden hoitaminen jäi siinä toisinaan taka-alalle, mutta työt etenivät silti jatkuvasti.

TÄTÄ NYKYÄ llähes sokea Portugal jatkaa kiireisiä töitään ja opettelee samalla käytännön elämää vammansa kanssa. Nykyisin hän luonnollisesti ottaa vammaisten ihmisten asiat erittäin tarkkaan huomioon myös työssään.

– En koskaan kuvitellut, että sokeus osuisi kohdalleni. Varsinkin nä-

kövammaisten henkilöiden asiat ovat tietysti erittäin lähellä sydäntäni.

Perussa vammaisuus ja köyhyys linkittyvät yhä valitettavan usein yhteen. Suurlähettilään vieraillessa Kynnyksen toimistolla hän ja Kalle Könkkölä keskustelivat muun muassa siitä, miten monilla maan vammaisista ei ole lainkaan uskoa tulevaisuuteen.

Vammaisuus ei liiemmin tule esiin myöskään poliittisella agendalla. Portugal näkee silti hyvääkin kehitystä maansa vammaisten asemassa ja esimerkiksi tietoisuudessa apuvälineistä.

MAANMIEHILLEEN näkövammainen diplomaatti on eittämättä positiivinen esikuva. Koulutuksen nostaminen etualalle on hänen mukaansa tärkein kehityksen väline. Tästäkin hän itse on paras mahdollinen esimerkki.

– Jos minua kunnioitetaan, se johtuu ammattitaidostani. Olen ylpeä siitä, että olen itse raivannut tieni ja tehnyt menestykseni eteen töitä. Toki, myös perheeni on aina tukenut minua.

Harrastuksistaan Portugal toteaa, että maailmanpolitiikkaan tulee tietenkin perehdyttyä tarkasti radion ja television välityksellä. Alueen historian ja ihmiset hyvin tuntevana hän mainitsee, että on viime aikoina muun maailman tavoin seurannut tiiviisti Krimin kriisiä.

Portugalilla on myös kaksi aikuista lasta. Joitakin vuosia sitten leskeksi jäänyt mies puhuu hyvin lämpimästi vaimostaan. Silloin kun töiltä aikaa jää, hän kertoo harrastavansa klassisen 70–80 -luvun rock-musiikin kuuntelua.

6

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

”Neljätoistavuotiaaksi kukaan ei puhunut kanssani” ”Olen elänyt helvetissä”, sanoo kahdeksantoistavuotias Israel Montenegro. ”Olin niin lähellä räjähdyspistettä, että luulin sekoavani”

I

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

SRAEL MONTENEGRO, 18, on kotoisin köyhästä suuresta perheestä Liman pohjoisesta esikaupungista. Israelin äiti ja isä erosivat jokin aika sitten ja kahdeksanlapsisen perheen äiti on nyt yksinhuoltaja.

Israel on syntymästään kuuro. Viittomakielen olemassaolosta hän sai kuitenkin tietää vasta neljätoistavuotiaana. ”Sitä ennen elin täysin pimennossa ja minua pidettiin idioottina”, hän kertoo.

Pahinta oli, että myös perheenjäsenet pilkkasivat ja nöyryyttivät Israelia. ”Sisarukseni eivät ymmärtäneet vaikeuksiani enkä saanut heiltä minkäänlaista tukea.”

TAPAAMME ISRAELIN kuurojen liiton pyörittämän koulun sisäpihalla. Taustalla luokassa opiskelu on vauhdikkaasti käynnissä. Tunnelma on miellyttävän rauhallinen, kun päivä on kallistumassa illaksi. Nuorten ihmisten ilo ja energia tarttuu.

Salskea Israel opiskelee yhdessä kahdentoista muun kuuron nuoren kanssa viittomakieltä, espanjaa ja muita peruskoulutaitoja paikallisen kuurojen liiton rakennuksessa Liman keskustassa.

Hän kulkee matkat kotiin joka päivä julkisilla liikennevälineillä. Yhteensä se ahmaisee päivästä noin neljä tuntia.

Silti hän tällä hetkellä ehdottoman tyytyväinen elämäänsä. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen löytänyt yhteisön, jossa minua ymmärretään ja jossa saan arvostusta.” Nyt Israel on iloinen siitä, että hänestä tehdään lehtijuttu. ”Ajatella, että minua, tavallista kuuroa poikaa, haastatellaan toisella puolella maailmaa ilmestyvään lehteen”, hän hehkuttaa.

Viittomat ovat kiellettyjä Israelin opettaja Fransesca Jimenez on opiskellut viittomakielen opettajaksi, koska ei äänivammansa takia saanut työtä tavallisessa koulussa. ”Rakastan työtäni ja tunnen että tämä on todella tarpeellista”, nuori nainen kertoo.

Jimenez kertoo myös, että Perussa systemaattista viittomakielen opetusta ei ole, koska kielen opettaminen on ollut pitkään kielletty. ”Vallalla on ollut oraalinen eli huulilta lukuun

perustuva perinne, josta ei ole haluttu luopua. Osa kuurojen kanssa työskentelevistä ja kuurot itse ovat kuitenkin jo pitkään protestoineet tätä vastaan. Tällä hetkellä opettajat oppivat metodit toinen toiseltaan.” Viittomakieltä ei edellekään virallisesti opeteta koko maassa.

Koska kieliä on monia – muun muassa espanja ja ketsua – viittomakielet eri puolilla maata poikkeavat toinen toisistaan. ”Kuurot ovat yksi sorretuimpia vähemmistöjä yhdessä kehitysvammaisten kanssa”, kertoo Sonia Malea, paikallisen kuurojen liiton presidentti. Hän on kuuroutunut nuorena tyttönä ja onnistunut aikanaan kouluttautumaan lääkäriksi. Hän edustaa kuurojen joukossa suurta poikkeusta.

Tähän saakka myös avoliitot kuurojen välillä on laissa kielletty, mutta uusi vuonna 2012 voimaan tullut laki on tuonut siihen muutoksen. ”Vanhassa laissa vedottiin siihen, että kuurot eivät voi ilmaista mielipidettään sanallisesti, joten he eivät voi myöskään mennä naimisiin”, Malea kertoo.

Eli kysymään seurustelusta Israeilta. ”Toistaiseksi en seurustele enkä haaveile avioliitosta. Niin ajattelen keskittyväni kuurojen aseman parantamiseen”, hän kertoo ja hymyilee valloittavasti.

Abilis on tukenut Perun kuurojen järjestöä järjestämällä alueellisia koulutustyöpajoja, joissa on esitelty YK:n vammaisten ihmisoikeussopimusta ja etsitty alueellisia järjestöjohtajia sekä koulutettu heitä.

Myös alueellisia workshoppeja on Abiliksen tuella järjestetty eri puolille maata. Tuen seurauksena on syntynyt muun muassa uusia kuulovammaisten yhdistyksiä eri puolille maata.

Abilis on tukenut myös viittomakielisen videon valmistamista sekä muuta kuuroille soveltuvaa materiaalia.

Oppeja Suomesta ja maailmalta Yvonne Zimba aikoo palata Sambiaan taistelemaan vammaisten tyttöjen osallisuuden puolesta.

A

Teksti ja kuva: Sanni Myllyaho

URINKO paistaa vielä siniseltä taivaalta, kun Yvonne Zimba asettuu poseeraamaan kameralle Sörnäisten rantatien kupeessa. Hän saapui opiskelemaan sosiaalityötä Helsingin yliopistoon syyskuussa. Pimeys ja kylmyys tulivat yllätyksenä, sillä Zimban vieraillessa Invalidiliiton kutsumana Suomessa ensi kertaa vuonna 2008 vietettiin mitä upeinta kesää. ”Pidin välittömästi Suomesta ja Suomen kesästä. Syksy viisi vuotta myöhemmin osoittautui joksikin aivan muuksi”, Zimba naurahtaa.

Zimban ensikosketus Suomeen tapahtui Vammaiskumppanuuden kehitysyhteistyön kautta. Vuonna 2003 hän aloitti tiedottajana kotimaansa Sambian suurimmassa vammaisjärjestössä ZNAPD:ssa, jolla on takanaan pitkä yhteistyö Invalidiliiton kanssa. Yhteistyö tiivistyi entisestään, kun Zimba pääsi vuonna 2012 koordinoimaan itselleen hyvin merkityksellistä Kuvat kertovat -hanketta.

Vammaisilla on harvoin mahdollisuus itseilmaisuun ”Kuvat kertovat oli poikkeuksellinen hanke, koska siinä ei keskitytty vammaisten käytännön taitojen harjoitteluun. Hankkeen pääosassa olivat vammaisten omat kertomukset ja valokuvat heidän elämästään Suomes-

sa ja Sambiassa”, Zimba kertaa. Vammaiset henkilöt pääsevät harvoin itse päättämään miten heidät esitetään – edes Suomessa. ”Ensisijainen tavoite oli vertaistuen ja itseilmaisun kautta parantaa vammaisten henkilöiden itsetuntoa.

Toissijainen tavoite oli valokuvanäyttelyn avulla liennyttää ympäröivän yhteisön asenteita vammaisia henkilöitä kohtaan. Molemmissa onnistuttiin”, hän kehaisee.

Sukulaisten armoilla Asenneilmapiiri on yksi suurimmista esteistä vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumiselle Sambiassa. YK:n listauksessa maailman kehittymättömimpien valtioiden joukkoon kuuluva Sambia ei tarjoa vammaisille palveluita vaan he jäävät sukulaisten hyväntekeväisyyden varaan.

Suuri yleisö näkee vammaiset ennen kaikkea säälin kohteina. Tässä ilmapiirissä yhteiskunnan – saati sitten vammaisten itsensä – on hankala ymmärtää vammaisten mahdollisuuksia.

Vammaiset tytöt suurimmassa syrjäytymisriskissä Asennemuutoksia parempaan on saavutettu muissakin Vammaiskumppanuuden hankkeissa Sambiassa. Kynnys ry:n tuella paikallinen tuotanto-

yhtiö pitää vuosittain Livingstonen kaupungissa vammaiselokuvafestivaalin. Festivaalilla pääosassa ovat Suomen KynnysKinon tapaan erilaiset kehonkuvat.

Festivaalin yhteydessä pidetään myös työpajoja vammaisille tytöille, jotka ovat suurimmassa vaarassa jäädä yhteiskunnan marginaaliin. Työpajat ovat inspiroineet monia ja antaneet kipinän uudelle ammatille. Miss Confidence -työpajaan osallistunut kuuro tyttö sai innoitusta kokeilla siipiään catwalkilla ja nyt hän elättää itseään mallintöillä. Myös Zimba tahtoo keskittyä tyttöihin. ”Aion palata Sambiaan, kun olen valmistunut kandidaatiksi. Tunnen järjestöni tarvitsevan minua”, Zimba kertoo tulevaisuudensuunnitelmistaan. Vammaisten tyttöjen syrjäytyminen huolestuttaa häntä: ”Vammaiset tytöt pitäisi huomioida paremmin järjestön sisällä. He käyvät yleensä erityiskoulua eikä heillä ole koulutuksen jälkeen kykyä integroitua takaisin valtavirtayhteiskuntaan. Ulkomaailma tuntuu pelottavalta ja he jäävät jo nuorina syrjään yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, jos heitä ei huomioida paremmin.”

Yvonne Zimba on paikalla Vammais­ kumppanuuden festivaaliosastolla Maailma kylässä -festivaaleilla 24–25.5.2014.

Vammaiskumppanuus - Maailmassa on arviolta miljardi vammaista ihmistä, joista 800 miljoonaa asuu kehitysmaissa.

- Neljä viidestä kehitysmaan vammaisesta elää äärimmäisessä köyhyydessä.

- Fidida ry koordinoi Suomen vammaisjärjestöjen kehitysyhteistyötä.

- Yhteistyöjärjestöjä ovat FDUV, Invalidiliitto, Kehitysvammaliitto, Kuurojen liitto, Kynnys ry, Näkövammaisten keskusliitto, Abilis-säätiö ja Epilepsialiitto.

- Sambiassa toimii Kynnys ry:n ja Invalidiliiton lisäksi Kehitysvammaliitto.

- Vammaiskumppanuudella on kehitysyhteistyöprojekteja Sambian lisäksi Albaniassa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Ecuadorissa, Etiopiassa, Gambiassa, Kambodzhassa, Kazakstanissa, Keniassa, Kirgisiassa, Kosovossa, Malawissa, Namibiassa, Palestiinassa, Tadzhikistanissa, Tansaniassa, Turkmenistanissa, Ugandassa sekä Uzbekistanissa.

8

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

Vammaisten kaupunki keskellä autiomaata Viisitoista vuotta sitten maalta tulleet köyhät vammaiset asuttivat Liman Cerro Cachiton autiomaavuoret.

He hakeutuivat pääkaupungin liepeille saadakseen kuntoutusta ja paremman elämän. He rakensivat pienet kotinsa valtion omistamalle maalle keskelle autiomaata suurin toivein.

Nyt he ovat pettyneet.

P

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

IENIÄ taloja, jotka on rakennettu aaltopellistä ja tiilestä, lapsia, jotka juoksevat perässämme, pölyä, roinaa, roskia, autonrenkaita ja taas pölyä. Autot jyräävät kohti kukkulan huippua, mutta mihinkään niistä ei pääse sisään pyörätuolilla.

Aurinko paahtaa pilvien takaa. On tammikuu ja kesän alku Perussa, Liman laitamilla.

Kaukana siintää meri, mutta siinä ei voi uida, koska se on saastunut.

Megafonin kautta kaikuvat kuulutukset mäkisen ja maastoisen asuinalueen halki.

– Hei tulkaa kaikki nyt paikalle. Kokoonnumme tapaamaan Abilis-järjestön johtajia, kuuluttaa pyörätuolimies megafoniin.

Paikalle klinkkaa keppien varassa noin kymmenisen vammaista, sitten lisää kelaten pyörätuolilla, vaikka epätasaisessa maastossa se ei ole helppoa. Osa tulee omaisten työntäminä. He tulevat kuulemaan, mitä mahdollista tukea Abilis-järjestöllä olisi tarjottavanaan Liman alueen köyhään ja vammaisten asuttamaan kaupungin­osaan.

Toiveet ja epätoivo vuorottelevat Ollaan siis Cerro Cachiton kaupunginosassa pohjoisessa Limassa. Juuri tämän alueen vammaiset perheineen valtasivat viisitoista vuotta sitten. He ovat tulleet Andeilta tai toisista kaupungeista. Useimmat heistä pääkaupunkiin on vetänyt ajatus siitä, että siellä saisi kuntoutusta. Nyt kaupunginosassa toimii seitsemän vammaisyhdistystä.

Valtio omistaa maan, mutta talot ovat ihmisten omia. Ihmiset tulivat jäädäkseen, mutta olot eivät ole aivan sitä, mitä he ennakkoon ajatelivat.

– Luulimme saavamme kuntoutusta, mutta se on osoittautunut epärealistiseksi toiveeksi, sanoo Manuel Pastor, vammaisryhmän johtaja.

– Nyt haluaisimme rakentaa oman kuntoutussairaalan.

Kynnys Nro 2 / 2014

9

Peru

Ensimmäiset mökkikylät ilmaantuivat Limaa ympäröiville vuorille 1970-luvulla, kun köyhät ihmiset saapuivat Andien kovista olosuhteista ja sademetsistä hakemaan parempaa elämää pääkaupungista.

Kukkuloilla sijaitsevan maan omistaa valtio, joka luovutti sen tulijoille pientä vuokraa vastaan. Osa alkuperäisistä hökkelikylistä on vaurastunut ja keskiluokkaistunut. Alueelle on rakennettu kouluja, vedetty vesijohtoja ja sähkö. Esimerkiksi Cerro Cachitoon tulee vettä neljän tunnin ajan aamuisin.

Kuntoutussairaala sijaitsee melko lähellä, mutta mitään liikenneyhteyksiä sinne ei ole, ei ainakaan sellaisia, joilla autoton ja rahaton vammainen sinne pääsisi.

Alueen suurin ongelma ovat koulut. Valtio lahjoittanut tontin, mutta koulu itsessään puuttuu. Joten alueen lapset eivät käy koulua, eivät myöskään ei-vammaiset. Abilis-ryhmästä ehdotetaan, että vammaisryhmä perustaisi oman koulun omistamaansa pieneen taloon. Siellä vammaisperheitten lapset voisivat oppia ainakin lukemaan ja kirjoittamaan aikuisten johdolla.

Alician haave ja sen romahdus Alicia Saavedra, 41, asuu itse rakentamassaan talossa, jota ympäröivät tiilimuurit. Cerro Cachiton mittakaavassa Alician talo on suhteellisen vauras, mutta hän päivittelee sisällä olevaa sekasotkua. Hän ei ole varautunut vieraisiin. Sisältä talosta löytyy kaksi pientä huonetta, joista toisesta aukeaa ovi tiilimuurin ympäröimälle sisä­pihalle.

Sisäpihalta löytyy sisävessa ja suihku sekä pihan perältä pieni aitaus, jossa Alicia kasvattaa marsuja. On iltapäivä ja Alicia on kotona itsekseen. Aikuinen kahdeksantoistavuotias tytär Soledad on hankkimassa perheelle elantoa läheisellä torilla ja sisaren pikkupoika on koulussa.

Alician tarinassa on tiivistyneenä kaikki epätoivoisen naisen tuskasta hetkelliseen toiveikkuuteen ja elämäniloon.

Hän syntyi kaukana Andeilla, tiettömien taipaleitten takana. Aivan pienenä hän sairastui tuntemattomaan sairauteen ja tauti vei täydellisesti liikuntakyvyn.

– Muistan lapsuudesta ainoastaan sen, että makasin telttavuoteessa ja odotin kuolemaa. Kaikki oli toivotonta.

Jossain vaiheessa Alicia kuitenkin parani niin paljon, että oppi kävelemään keppien kanssa. Hän kasvoi suuressa perheessä ja huhut pääkaupungin Liman mahdollisuuksista vetivät häntä puoleensa.

Kaikki puhuivat siitä, miten Limassa olisi paremmin. Siellä olisi mahdollisuus saada kuntoutusta ja kohennusta elämään. Matkalla Limaan Alicia törmäsi tulevaan mieheensä, joka oli myös vammainen.

– Ajattelin, että vammaisuus yhdistäisi meitä niin, että ymmärtäisimme toisiamme puolesta sanasta. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Mieheni ei ymmärtänyt minun tuskaani, enkä minä hänen tuskaansa. Me elimme yhdessä, mutta kaukana toisistamme.

Aika pian tyttären syntymän jälkeen mies jätti Alician ja tyttären ja lähti omille teilleen.

Nyt hänellä on luultavasti toinen perhe. Kun Alicia muutti Cerro Cachitoon mies oli jo poissa kuviosta.

Huolia ja taas huolia – Meitä oli suuri vammaisten ihmisten ryhmä, jotka valtasimme maan yhtä aikaa. Itselleni oli kaavailtu asuntoa yhdessä neljän muun perheen kanssa. He olivat kaikki pyörätuolin käyttäjiä ja koska itse käytän keppejä, he eivät alussa oikein halunneet hyväksyä minua

”Limassa kaikki on paremmin.

”

ja pientä tytärtäni.

Myöhemmin Alicia hankki toisen tontin kioski­kauppiaana säästämillään rahoilla ja rakensi siihen talon. Hän rakensi pihan ympärille muurit, jotta ryöstäjät eivät pääsisi yllättämään, hankki koiran ja tyttärelle kitaran.

Huolia silti riittää, on taloushuolia ja terveyshuolia. Suuri suru oli rakkaan sisaren yhtäkkinen kuolema. Alicia sitoutui pitämään huolta sisaren pienestä pojasta. Vähän aikaa sitten Alicia on saanut vastaanottaa myös järkyttävän tiedon, että tytär sairastaa samaa perinnöllistä sairautta kuin hän.

Se heittää synkän varjon koko perheen tulevaisuuteen.

– Suurin haaveeni on, että tyttäreni pääsisi opiskelemaan yliopistoon, mutta koska elämme kädestä suuhun, hänen on ansaittava elanto perheeseen torikauppiaana. Entä jos tyttären sairaus pahenee, kuinka sitten selviämme?

Alician katse synkkenee. Kuitenkin myös hyviä hetkiä löytyy.

– Niitä hetkiä, kun tytär illalla tarttuu kitaraan ja laulamme yhdessä.

10

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

K

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

UN journalisti Liliana Sanzhez aikanaan perusti Down-perheitten järjestön 1990-luvun puolessa välissä, Down-ihmisten tilanne Perussa oli huono.

Nyt Down-ihmisiä on palkattu tavallisille työpaikoille ja heitä näkyy tämän tästä katukuvassa, kauppojen sisäänheittäjinä ja pankkien apulaisina. Myös vanhemmat ovat aivan eri lailla aktiivisia kuin ennen ja puolustavat lapsiaan.

Downin syndrooman kanssa syntyvien määrä on Perussa suurempi kuin Suomessa, koska abortti on aina laiton, myös silloin kun nainen raiskataan tai on syntymässä kehitysvammainen lapsi.

Sanzhezin yhdistykseen kuuluu noin kahdeksan tuhatta Down-perhettä, joista viisi tuhatta asuu Limassa. Kaiken kaikkiaan Down-ihmisiä arvellaan olevan 28 miljoonan ihmisen Perussa noin 21 000.

– Lääketiede on kehittynyt ja sen seurauksena Down-ihmiset elävät paljon pitempään. Vanhemmat kohtaavat sen realiteetin, että heidän lapsensa elävät heidän jälkeensä. Heitä on valmennettava siis myös itsenäiseen elämään ja pärjäämään ilman vanhempiaan, Sanchez pohtii.

Tulevaisuudessa joku perheenjäsenistä, sisar, veli, täti, setä tai tädin lapsenlapsi, voi pitää huolta vammaisesta sukulaisestaan, mutta itsenäisyys on valttia silloinkin. Mitä paremmin vammainen perheenjäsen pärjää, sitä helpommin hän selviää myös suvun keskellä.

Andeilla ja sademetsissä tilanne on toivoton

ONNELLISIA TARINOITA – Muistan, miten ihmiset saattoivat siirtyä toiselle puolelle katua, kun kävelin pienen poikani kanssa heidän ohitseen, kertoo nyt jo aikuisen Down-pojan Danielin äiti Liliana Penaherrera Sanchez.

– He pelkäsivät, että kehitysvammaisuus tarttuu. Nyt muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pääkaupungissa.

Vaikka Sanchez on melko toiveikas pääkaupungin Down-nuorten suhteen, vaikeuksia riittää silti. Andeilla ja sademetsissä tilanne on täysin kartoittamaton eikä vammaisten määristä ja heidän kohtaloistaan ole juurikaan tietoa.

– Voi olla että vaikeasti kehitysvammaisia hylätään tai jopa tapetaan, Sanchez vakavoituu.

Myöskään ryhmäkoteja tai mahdollisuuksia itsenäiseen elämään perheen ulkopuolella ei ole Perussa vielä ole. Toisaalta ei ole myöskään juuri laitoksia.

Kehitysvammaisia on sijoitettu pitkälti mielisairaaloihin ja orpokoteihin, mikäli perhettä ei ole tai se on hylännyt lapsen.

Kaikki varat on hankittava itse Perun valtio on tällä hetkellä rikas, sillä kulta, hopea ja kupari käyvät kaupaksi. Varoja kertyy valtion ja kuntien taskuihin, mutta ei koulutukseen tai terveydenhuoltoon, joiden taso on Sanchezin mukaan kehno.

– Puhumattakaan nyt vammaisten kouluttamisesta. Vain noin yksi viidestä vammaises-

Kynnys Nro 2 / 2014

11

Peru

Pamela Sotomayor haaveilee äidiksi tulemisesta.

” Downihmiset ovat aktiivisia.

” – Parempaan ollaan menossa, sanoo Liliana Sanchéz.

p Carla Mertz avustaa Montessori-koulussa. t Carolina Tello, Maksimo Gallard ja kutsuva tango.

ta – mukaan lukien sokeat, kuurot ja liikuntavammaiset – osaa lukea tai kirjoittaa. Erityiskoulut ovat säilytyspaikkoja ja opettajien tiedon taso on ala-arvoinen.

Vammaisjärjestöt eivät saa mitään taloudellisesta tukea valtiolta ja kaikki rahoitus on hommattava itse. Sanchezin järjestö on saanut melko paljon julkisuutta, minkä johdosta sen puoleen nyt käännytään.

– Ongelmana on miten vastata ihmisten tarpeisiin, koska resurssimme ovat rajalliset, Liliana huokailee. Töissä on neljä ihmistä, mutta tarve olisi varmasti kymmenkertainen.

Viisi iloista vaikuttajaa Liliana Sanchez on vuokrannut talon Corraccion kaupunginosasta, missä yhdistyksellä on käytössä talon alakerta. Yläkerrassa sijaitsee Down-lapsille tarkoitettu Montessori-koulu.

Kolme nuorten ryhmää kokoontuu kolmena päivänä viikossa opiskelemaan psykologin johdolla kohteliasta keskustelua, toisten huomioon ottamista ja hyvää käytöstä.

– Voi olla niin, että vammainen nuori saa työpaikan, mutta joutuu lähtemään sieltä, koska ei hallitse sosiaalista koodistoa. Paitsi itsenäistä elämää, nuoret opiskelevat myös tanssi­taitoja sekä tietokoneen käyttöä.

Nyt paikalla istuu kuusi innokasta opiske-

lijaa, jotka kertovat vuoron perään vuolaasti elämästään.

Pamela Sotomayor on 29-vuo­tias muotitietoinen nuori nainen, joka rakastaa shoppailua ja kauppakeskuksissa vaeltelemista.

Pamela on myös voittanut monta mestaruutta Mari­nara-tanssissa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Pamela työskentelee lähettinä oikeusministeriössä. Siellä hän on rakastettu työtoveri, jonka syntymäpäiviä juhlitaan perusteellisesti.

Pamela on myös kilpauimari, joka on kiertänyt Etelä-Amerikkaa uinnin merkeissä Hän asuu yhdessä kotirouva-äidin ja liikemies-isän kanssa. Isä on rakentanut uutta Limaa ja sen pilvenpiirtäjiä. Perhe on rikas.

– Haluaisin oman perheen ja mennä naimisiin, mutta isä ei sitä kyllä hyväksy, Pamela puuskahtaa. Äiti on paljon ymmärtäväisempi. Miten maksat laskut, isä nalkuttaa, osaatko maksaa laskut!

Kaksikymmentäneljävuotias Carla Mertz asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa yhdessä, isää ei perheessä ole. Carlakin on saanut työpaikan, hän on avustajana yläkerran Montessori-koulussa. Carlan työssä riittää haasteita kun pienet kehitysvammaiset lapset on pidettävä järjestyksessä. Yksi heistä sai juuri muistutuksen, kun ei totellut Carlaa.

– Se oli sille ihan oikein, Carla hymyilee

voitonriemuisena. Sitten hän lisää, että on hyvä, kun en kysy häneltä poikaystävästä, koska sellaista hänellä ei ole.

– Töihin on tullut uusi tyttö, Melanie, ja kaikki kuolaavat nyt sen perään. Carla venyttää ääntään: – Melanie sitä, Melanie tätä, yök…

Tulevaisuus on Carlalle kuitenkin selvä: hän haluaa jatkaa pienten vammaisten assistenttina.

Maksimon urhea äiti!

Suurinta ylpeyttä Liliana tuntee 27-vuotiaasta Maksimo Gallardista. Maksimon äiti on tavallinen kadunlakaisija ja Maksimo asuu köyhien kaupunginosassa. Kolme viikkoa sitten Maksimo sai työpaikan teepaitojen pakkaajana ja osallistuu perheensä elättämiseen.

– Vaikka äiti on kansannainen, hänen asenteensa poikaa kohtaan on loistava, Liliana suitsuttaa.

12

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

Luzdelia sairastui polioon neljävuotiaana, mutta on säilyttänyt uskon elämään.

Yksi uskon luoja on ihana tytär Juliana.

Luzdelia uskoo naisten ketjuun

Luzdelia Huanco Mediano matkustaa yhdessä tyttärensä Julianan kanssa Cuscosta pääkaupunkiin Limaan kerran kahdessa kuukaudessa. Limasta vammaisten yhteistyöjärjestöstä Confenadipista hän käy hakemassa voimaa omaan työhönsä ja elämäänsä.

Teksti: Heini Saraste Kuva: Charlotta Boucht

– SAAN TÄÄLLÄ SITÄ mitä tulin hakemaan eli yhteyden toisiin aktivisteihin ja voimaa jatkaa työtäni.

Luzdelian mukana matkustaa kuusitoistavuotias tytär Juliana, joka on juuri lopettanut peruskoulun.

Hän on äitinsä ystävä, tukija ja samalla rakkain ihminen.

– Äitini on maailman rakastettavin olento, hänestä pitävät kaikki, tytär hehkuttaa.

Tapaan äidin ja tyttären vammaisten sateenkaarijärjestön Confenadipin tiloissa Limassa. Äiti on tuonut mukanaan käsityötuotteita kaupattavaksi eteenpäin: langoilla koristettuja kyniä, joiden päissä on pikkuruisia intiaaninaisia kansallispuvuissaan, lilliputtimaisia laamanlangasta tehtyjä laamoja ja kauniisti kirjailtuja pussukoita.

Ne käyvät tällä hetkellä kohtalaisen hyvin kaupaksi ja Luzdelian pyörittämän työpajan tuotteita myydään myös lähimaissa, Boliviassa ja Chilessä.

Reitti käsityöläiseksi on kuitenkin syntynyt monen luopumisen kautta.

Alun alkaen Luzdeliasta piti tulla teknisten aineiden opettaja. Hän opiskeli opettajaksi, valmistui ja sai hyvät paperit. Mutta kun oli aika saada työpaikka, seurasivat vaikeudet.

– Minulle osoitettiin työpaikkaa syrjäisessä kylässä, jossa minun oli-

si ollut liikuntavammani takia mahdoton pärjätä. Siis kieltäydyin ja jäin työttömäksi. Kävi hyvin selväksi, että vammaisella ei ole mahdollista työllistyä opettajaksi.

” Yksin­ huoltajakin voi pärjätä.

”

Vangit työntekijöinä Tällä hetkellä Luzdelia siis elättää itsensä, tyttärensä ja äitinsä myymällä käsityötuotteita. Alihankkijoina toimivat Cuscon kaupungin vankilan vangit, joihin puuhakas nainen tutustui sattumalta.

– Kävelin vankilan ohitse ja näin portilla pojan pyörätuolissa. Hän oli menossa vankilaan tapaamaan ystäväänsä. Tiedustelin häneltä, onko vankilassa ehkä paljonkin vammaisia. ”Kyllä”, hän vastasi, ”Myös heitä löytyy.” Kiinnostuin asiasta ja halusin päästä vierailemaan vankilassa.

– Siellä kuulin monta karmivaa tarinaa ja tajusin, että juuri näitä ihmisiä minun on autettava. Olen it-

se kokenut sortoa, mutta myös vankilaan joutuneet ihmiset ovat usein olleet omassa elämässään äärimmäisen lujilla.

– He eivät ole varastaneet pelkästään pahuuttaan. He ovat rutiköyhiä.

Nyt Luzdelia siis työllistää seitsemää miesvankia, jotka valmistavat hänelle pieniä käsityötuotteita.

Toinen Luzdelian intohimoista on pyörätuolikoripallo. Paikallinen pappi ja hyväntekijä Pablo Savela kokosi vammaisten pyörätuoli­joukkueen.

Joukkueelle on hommattu oma harjoitustila ja se harjoittelee uutterasti seuraavia kisoja varten.

– Liikunta antaa minulle voimaa ja saa minut uskomaan ruumiiseeni.

Meillä on upea joukkue ja puhumme usein myös politiikkaa.

Myös perhe antaa Luzdelialle voimaa. Juliana, Luzdelia ja Luzdelian äiti muodostavat kolmen sukupolven naisen perheen, jossa sanan­säilä heiluu ja hellyys kukoistaa.

– Ihailen äitiäni, sillä hän selvisi aikanaan yksinhuoltajana kanssani ja sisarusteni kanssa, Juliana sanoo.

– Mieheni jätti minut, koska hänen perheensä ei hyväksynyt vammaista miniää. Minulla oli kuitenkin edessä äitini malli siitä, että nainen voi selvitä myös ilman miestä. Silti toivon, että Juliana osaa varoa vääriä miehiä ja löytää miehen, joka on hänen arvoisensa.

Kynnys Nro 2 / 2014

13

Peru

Kokki, suutari, puutarhuri, mekaanikko…

Lima on noussut hiekka-aavikolle.

Silti taidokas saa kasvit kasvamaan.

Kun Ydania Judith Zamara leipoo suklaakakun, siinä kaikki menee kohdalleen. Hän on todella taitava käsistään. Ydania on tullut Conadis-järjestön ylläpitämään oppilaitokseen kolme vuotta sitten. Hän haluaa opiskella ammatin, jossa olisi mahdollisuus myös työllistyä.

Huolellisuus on tärkeää. Vammaisten työpanosta usein epäillään.

Teksti: Heini Saraste

Omaiset ovat suurena apuna. Yudi (vasemmalla) auttaa tytärtään Ydainaa (kesekellä) ja Mia isäänsä Innocenciota (oikealla).

Kuvat: Charlotta Boucht

ALCIDES SALOMON ZORRILAN oppilaitoksessa voi opiskella tietotekniikkaa, puutarhanhoitoa, kokiksi tai leipuriksi. Koulusta valmistuu myös pyörätuolin korjaajia ja suutareita.

Aina aamuisin äiti Yudi Saveedra Musayon tuo tyttärensä koululle ja hakee hänet sieltä illan suussa. Moni asia huolestuttaa häntä. Onko epärealistista ajatella, että lievästi vammainen ihminen saisi töitä?

– Elättelemmekö harhakuvitelmaa? hän kyselee.

– Kun tyttäreni syntyi, minulla meni monta vuotta hyväksyä hänen vammansa. Täällä oppilaitoksessa olen tavannut monia vanhempia vammaisia ihmisiä ja heidän kanssaan keskustellessani olen tajunnut, että vaikeastikin vammainen voi elää ihan mielekästä elämää.

– Tärkeintä tässä koulutuksessa ehkä onkin se, että tyttäreni itsenäistyy ja vähän irrottautuu perheestämme. Myönnän, että varmaan suojelemme mieheni kanssa häntä liikaa.

INNOCENCIO CHIA on kaksi­toista­ vuotiaan Mian isä. Innocencio on

suuren perheen elättäjä, jolta meni elatusmahdollisuus jokin vuosi sitten, kun hän vammautui. Täällä hän on opiskelemassa uutta ammattia. Hänestä tulee suutari.

Kuten Ydaniasta pitää huolta hänen äitinsä, Innocenciota auttaa hänen tyttärensä. Tytär tulee kouluun aina isän mukana, kun omalta koulultaan pääsee.

PAITSI ETTÄ Alcides Salomon Zorrillasta valmistuu ammattitaitoista väkeä, se tarjoaa myös mahdollisuuden vertaiskokemuksiin.

Sisään ovesta pelmahtaa yksi työntekijöistä – Monoli Zhia. Hän on reipas nuori nainen, jonka molemmat vanhemmat ovat syntymästään vammaisia.

– Kun tapasin Monolin ensimmäisen kerran, tajusin, että minullakin on mahdollisuus saada lapsenlapsia, sanoo Ydania.

Muutenkin kannustamisen henki ja hyvä meininki ovat tunnusmerkillisiä koululle. Suutari tekee kengät tietokonemiehelle ja tietokonemies korjaa kakun tekijän tietokoneen.

Mutta hei, Ydanian leipoma suklaakakku on valmis, sitä siis maistamaan.

14

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

Hehkuva jalokivi Cuscosta Abigail Teran, 29, on suorittanut juuri loppuun pistekirjoitustehtävänsä, kun tapaamme hänet näkövammaisten järjestön koulun yläkerrassa Liman keskustassa. Hän on ryhmänsä paras oppilas.

ta silti tiedostava. Jo äiti halusi opettaa tyttärelleen poliittisia asioita, hän halusi, että yhteiskunnan köyhät ja sorretut nousevat kapinaan ja ottavat paikkansa maailmassa.

Abigailin maailmankuva avartui, kun hän liittyi kuusi vuotta sitten Hare Krishna -liikkeeseen.

– Kuljimme ryhmänä ympäri Etelä-Amerikkaa ja aloin ymmärtää, että maailma on laaja ja siellä on erilaisia kulttuureja. Liikkeen kautta tutustuin myös mieheeni.

Abigail antautuu mielellään puhumaan filosofisista kysymyksistä. Hän sanoo pitkään uskoneensa jälleensyntymiseen. Eniten hän ihailee Immanuel Kantia.

– Luulen, että edellisessä elämässäni olin taiteilija ja että näin niin paljon värejä, että silmäni väsyivät. Siksi saan siis elää tämän elämäni sokeana, jotta silmäni voivat yhden elämän verran levätä. Nykyään olen kuitenkin pikemminkin agnostikko.

Teksti: Heini Saraste Kuva: Charlotta Boucht

N

UORI nainen on pieni ja hauras näky boheemissa hatussaan. Haastattelu alkaa vähin odotuksin, mutta päätyy ällistykseen ja ihailuun. Tässä edessämme istuu voimakas ja luonteikas nainen, jolla on visio tulevaisuudestaan. Abigail on nähnyt maailmaa ja hänellä on ideoita maailman muuttamiseksi. Menneisyys on kuitenkin rankka.

– Olin äitini vahinkolapsi, Abigail kertoo.

– Isäni ja äitini menivät naimisiin, kun äiti alkoi odottaa minua. Myöhemmin isäni lähti perheestä sen jälkeen kun nuoremmat sisareni olivat syntyneet. Jostain syystä kaikki perheemme jäsenet olivat jollain lailla vammaisia.

Kaikki Abigailia ja hänen kehitysvammaista sisartaan lukuun ottamatta myös kuolivat varhain.

– Sain jo nuorena oppia, että vain vahvat jäävät henkiin. Minä olen vahva, minä säilyin hengissä. Äitini on usein sanonut, että olen perheemme kantava voima.

– Isäni jätti äidin ja hänellä on nyt toinen perhe Argentiinassa – en kutsukaan häntä isäksi vaan äitini aviomieheksi.

– Myös äitini on perustanut toisen perheen, mennyt naimisiin ja adoptoinut terveen lapsen.

Abigail hyväksyy äidin ratkaisun, sillä äiti on ollut välillä täysin hukassa.

– Jossain vaiheessa äiti oli niin masentunut, että yritti itsemurhaa.

Silloin käsitin, mitä kaikkea hän oli joutunut kärsimään takiamme. Myös hänellä on oikeus onneen.

Abigailin raskain lapsuusmuisto liittyy neljä vuotta nuoremman pikkuveljen kuolemaan. Pikkuveli sairasti pahenevaa epilepsiaa ja kuoli Abigailin käsiin, kun tämä oli kolmetoista­vuotias.

– Syytin siitä pitkään itseäni.

Katukauppias on yhteiskunnan peili

Abigail uskoo, että jokainen ihminen on kultakimpale.

Kukaan ei ole parempi kuin toinen.

Hare Krishna -liikkeessä ympäri Amerikkaa Aurinko paistaa sisälle nyt tyhjään luokkahuoneeseen. Näkövammaisten koulusta Abigail on löytänyt kohtalotovereita. Hän sanoo oppineensa ymmärtämään, ettei ole yksin sokeutensa kanssa.

– Olin aika iso tyttö, kun vasta tajusin, että olen jotenkin erilainen kuin muut. Luulin kai, että kaikki maailman ihmiset ovat sokeita. Luku­taidoton äitini oli saanut käsiinsä sokeitten lehtiä, mutta ei osannut tulkita niitä minulle. Niin meillä, ei äidilläni eikä mi-

nulla, ollut mitään tietoa esimeriksi pistekirjoituksesta tai siitä, että sokea voisi käydä koulua.

– Siellä missä asuimme lapsuudessani, olimme kuin eläimiä, jotka voi jättää viimaan ja sateeseen ja kylmään ja joista ei tarvitse välittää.

Täällä tunnen olevani ihminen.

– Perussa syrjitään sekä vammaisia että intiaaneja, ja itse kuulun molempaan ryhmään. Puhun ketsuaa sujuvasti, mutta usein on parempi valita espanja, jos haluaa ihmisarvoisen kohtelun.

Taas äidin hahmo vilahtaa Abigailin puheissa: äiti oli lukutaidoton mut-

Abigail ja hänen miehensä asuvat miehen sukulaisten omistamassa talossa.

Heillä on siellä käytössään yksi huone. Mies on taitava leipuri ja Abigail kauppaa hänen tekemiään leivonnaisia kadulla.

– Emme omista televisiota emmekä juoruile. Haluamme kehittyä ihmisinä.

Katukauppias on Abigailin mielestä peili, joka heijastaa yhteiskunnan tilan.

– Kohtaan kadulla ihmisiä laidasta laitaan, hyvistä ja anteliaista ylimielisiin ja varasteleviin. Voin lukea heistä ja heidän suhtautumistavastaan paljon. Kadulla on oltava ripeä liikkeissään, sillä hienoissa kaupunginosissa vartijat ajavat katukaupustelijat pois.

– Niin tulevaisuus, suhtaudun siihen optimistisesti. Yksi vaihtoehto on muuttaa Kuubaan, koska siellä on ilmainen koulujärjestelmä. Sen tiedän, että lapsia en halua. Haluan auttaa kaikkia. Ehkä haluaisin vammaisten naisten johtajaksi. Tai filosofiksi.

Ammattifilosofi ei ansaitse paljon?

– Raha on epäolennaista onnen kannalta, sanoo Abigail. Sitä paitsi tulemme toimeen vähällä, koska olemme kasvissyöjiä.

Kynnys Nro 2 / 2014

Peru

15

Elämän kynnyksellä Into Kustannus; ilmestyy elokuussa

Perun kaksi maailmaa Perussa elää kaksi erilaista maailmaa: todellisuus pääkaupungin, Liman vauraassa vartijoitten vartioimassa keskustassa on aivan toinen kuin mitä se on keskellä sademetsää, Andeilla tai Liman köyhissä esikaupungeissa, shantytowneissa, kertoo vammaisten ihmisoikeusjärjestön johtaja Alberto Vasquez.

V

Teksti: Heini Saraste

Millaista on kasvaa vammaisena lapsena ja nuorena 1950-luvun ja 1960-luvun Suomessa? Miten sairaala- ja koulu­kokemukset vaikuttivat lapseen? Selviämistarinoita voi lukea elokuussa uudesta kirjasta, joka ilmestyy Into Kustannuksen julkaisemana.

Toimittaja Heini Sarasteen ja tutkija Matti Laitisen kirjoittama kirja koostuu kymmenestä haastattelupohjaisesta tarinasta, joissa vammaiset ihmiset kertovat kasvunsa vaikeista vuosista.

Näitä kaikkia ihmisiä yhdistää se, että he ovat jossain elämänsä vaiheessa toimineet vammaisten ihmisoikeus­järjestö Kynnyksen aktiiveina.

Kirjaa voi tilata ennakkoon:

jari.gusev@kynnys.fi.

Kirjan hinta on 25 e, sisältäen postimaksut.

Kuvat: Charlotta Boucht

AIKKA valtio on viime aikoina roimasti rikastunut ja Peru on noussut ylös köyhyydestä, valtio käyttää hopeasta, kullasta ja kuparista saamiaan rahoja lähinnä infrastruktuurin, teitten ja suurten urheilupalatsien rakentamiseen. Koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmä ovat edelleen kurjassa jamassa, työttömyysturvaa tai vammaiseläkettä ei ole.

– Meillä on maailman huonoimmat opettajat, sanoo juristi Alberto Vasquez, joka on ollut valmistelemassa valtion vammaisasiamiehen toimistolla uutta vammaislakia Peruun.

Hänen mukaansa Peru on voimakkaasti kahtia jakautunut yhteiskunta, jossa on äärim­ mäistä rikkautta mutta myös äärimmäistä köyhyyttä. Rasismi on Vasquezin mukaan ehkä Etelä-Amerikan pahinta. Intiaanit – alkuperäis­kansojen jälkeläiset (inkat ja aimarat) – ovat sorrettuja eikä heitä päästetä esimerkiksi keskustan ravintoloihin tai Liman hiekkarannoille.

– Rasismi on avointa eikä sitä peitellä, kertoo Vasquez.

– Erityisesti hankala tilanne on sademetsissä tai Andeilla, missä asuvien vammaisten ihmis-

ten elämästä ei tällä hetkellä ole edes vakavasti otettavaa tietoa.

Vasquezin mukaan seuraava hanke olisikin lähteä kartoittamaan tilannetta syrjäseuduilla, joissa vammaiset ihmiset ilmeisesti kuolevat varhain tai joissa he eivät koskaan pääse ulos asumuksistaan. Lupaavaa on, että valtio on periaatteessa luvannut poistaa köyhyyden ja kohentaa huonosti elävien elintasoa.

Vain yksi viidestä vammaisesta osaa lukea Periaatteessa oppivelvollisuus koskee myös köyhiä ja vammaisia, mutta toisaalta opettajia ei ole valmistettu ottamaan vastaan vammaisia ihmisiä. Myös aivan lievä vamma voi estää koulunkäynnin. Ongelmana on myös se, että köyhissä kaupunginosissa ei välttämättä ole kouluja lainkaan. Koulut ovat esteellisiä tai sitten liikenneyhteydet puuttuvat.

Myös varhainen avioitumisikä estää koulunkäynnin. Maaseudulla tyttöjen avioitumisikä saattaa olla 13 vuotta.

– Koko maassa on 450 erityiskoulua, joitten taso on kautta linjan huono. Vain noin yksi viidesosa vammaisista ihmisistä oppii lukemaan.

Ongelmana on Vasqueszin mukaan myös se, että vanhemmat eivät juuri odata vammaiselta lapseltaan yhtään mitään.

Heillä ei tule olemaan ammattia, ei perhettä eikä tulevaisuutta. Työttömyysturvaa ei maassa ole eivätkä vammaiset saa minkäänlaista eläkettä. Jos ihminen vammaituu työaikana ja työssä ollessaan, hän saattaa saada pienen eläkkeen.

Psykiatrisia sairaaloita on koko Perussa kolme ja perinteisesti niihin on sijoitettu myös perheensä hylkäämi kehitysvammaisia.

– Kun vammaisen lapsen vanhemmat kuolevat, yleensä tädit, sedät tai enot pitävät huolta lapsista. Ainakin maaseudulla on voimassa laajennettu perhesysteemi, jossa perheen kunnia-asiana on pitää huolta vammaisesta jäsenestään.

– Toisaalta nyt kun valtio on rikastunut, virkamiehistä osa on innostunut ajatuksesta perustaa maahan laitoksia. Tämän virheen Vasquezin johtama järjestö haluaisi välttää.

– Emme halua toistaa niitä virheitä, joita te olette tehneet Euroopassa.

Oma Kapua kerää varoja Kynnyksen kehitysyhteistyöhön!

Kapua-tiimi lähtee kesäkuussa 2014 tavoittelemaan Ararat-vuoren huippua Turkissa.

Matkalle ovat erityisen tervetulleita niin omatoimisesti kiipeävät vammaiset kuin vammattomatkin kapuajat. Katso lisää tietoa osoitteesta: www.kapua.fi/oma/

16

Kynnys Nro 2 / 2014

Perun kuulovammaiset vahvistuvat Abiliksen projektituella Peru, tuo meille suomalaisille kaukainen maa, tunnetaan lähinnä Inkojen kaupungista, Machu Picchusta, joka sijaitsee korkealla Urubamba-laakson yläpuolella. Espanjaa puhuva kansa, joka asuu maisemallisesti rikkaassa Etelä-Amerikan kolmanneksi suurimmassa valtiossa, joutuu tänäkin päivänä toteamaan, että maan vauraus ei ole jakautunut tasaisesti pääkaupunki Liman ja vuoristo- ja sademetsäalueiden kesken.

Teksti: Katja Vis Valokuvat: Marjo Heinonen

R

OUVA Malca Silva Sonia, 62-vuotias kuuro syöpälääkäri, on naimisissa kuulevan anestasialääkärin kanssa.

Hän on saanut vammaisena huomata, ettei ilman sisua olisi koskaan saavuttanut yhteiskunnallista asemaa. Kaikki eivät samaan pysty, ja heitä tulisi Malcan mielestä auttaa. Perussa valtio ei tue

Malca Silva Sonia.

vammaisjärjestöjä, joten eri ryhmien järjestäytyminen on tärkeää.

Tämä aktiivinen nainen toimii Perun kuulovammaisjärjestön presidenttinä, ja on yhdessä muiden aktivistien kanssa saanut paljon hyvää aikaiseksi.

Yhdistys on aina perustamis­ ajoistaan lähtien pyrkinyt olemaan omavarainen, mutta kuluneen parin kolmen vuoden aikana sen tulot ovat vähentyneet, koska se ei ole onnistunut saamaan tuloja esimerkiksi suurarpajaisista.

Valtio on samaan aikaan lisännyt kansalaisjärjestöjen vastuuta ihmisoikeuksien täyttymisestä.

VUONNA 2011 PERUN yhdistys haki ensimmäistä kertaa kansainvälistä rahoitusta Abilis-säätiöltä. Perun kuurojen järjestö (Association of the Deaf in Peru) sai 10 000 euron projektirahoituksella kaiken kaikkiaan 200 kuulovammaista voimaantumaan ja vahvistamaan taitojaan järjestöjohtamisessa. Nuorempi sukupolvi on saatu mukaan toimintaan. Koulutusmateriaalia on tehty viittomakielellä ja viittomakielen asemaa on vahvistettu.

Alueellisille järjestöjohtajille on pidetty viisi työpajaa, joissa kuulovammaiset ovat saaneet kou-

lutusta. Temperamenttinen Malca toteaa: ”Meillä Perussa on tuore vammaislaki, joka saatiin alulle vuonna 2012. Se noudattaa YK:n vammaissopimuksen ihmisoikeusperusteista linjaa. Pääkaupunki Limassa peruspalvelut toimivat, mutta vuoristoisella maaseudulla ja sademetsän alueella on paljon kuulovammaisia, jotka eivät tiedä ihmisoikeuksiaan, ja kuulovammaisten lasten koulutus on heikkoa.” ”On tärkeää, että kuulovammaisille jaetaan tietoa, tarjotaan työelämän valmennusta ja mahdollisuutta käyttää viittoma­kieltä.”

Abilis-säätiö on rahoittanut 14 projektia Perussa. Kalle Könkkölä kävi tutustumassa kuulovammaisten projektiin tammikuussa 2014.

Vammaiset naiset voimaantuvat Kalle tapasi matkallaan vammaisten naisten järjestö DIGNITY:n (suom. ihmisarvo), joka toimii Loreton maakunnassa Pohjois-Perussa. Tämä eri tavoin vammaisten aluejärjestö on perustettu 1999, ja se on jäsenenä valtakunnallisessa Confenadip-vammaisjärjestössä. Se harjoittaa kulttuurisia, kasvatuksellisia, sosiaalisia ja liikunnallisia aktiviteetteja ja tarjoaa myös ravitsemus-ja terveyspalveluja. Se levittää tietoa vammaisten oikeuksista radio-ohjelmien kautta. Huolimatta haasteellisista maantieteellisistä olosuhteista, missä kulku tapahtuu enimmäkseen jokiveneillä kylien välissä, vammaiset ovat pystyneet jakamaan tietoa oikeuksistaan Amazonin sademetsäalueella näiden radio-ohjelmien avulla. Järjestö on onnistunut löytämään uusia jäseniä, jotka edistävät vammaisasioita Amazonin Jhon Reynaga, Kalle Könkkölä ja englanninkielen tulkki.

lukuisissa pikkukylissä.

Abilis-säätiö myönsi järjestölle 10 000 euron projektirahoituksen vuonna 2009. Rahoituksella toteutettiin kolme ohjelmoitua järjestökoulutussessiota vuonna 2010, Maynasin, Marsical Ramon Castillan ja Requenan provinsseissa. Koulutuksiin osallistui 57 vammaista naista. Projekti oli onnistunut ja naiset saivat tietoutta oikeuksiensa puolustamisesta. Yhdessä he parantavat elinolojaan tekemällä aloitteita instituutioille. Projektissa työstettiin lehtisiä, joiden sisältönä oli muun muassa Perun kansallinen vammaislainsäädäntö.

NAISET JÄRJESTIVÄT vuoden 2010 loppupuolella myös ensimmmäisen Lorenton alueen vammaisten naisten järjestön yleiskokouksen. Osallistujat työstivät projektista cd-levyn. Tärkeimmäksi saavutukseksi tuli kolmen provinssitasoisen vammaisten naisten yhdistyksen perustaminen.

Naiset perustivat Iquitosin kaupunkiin Vida Nueva-Viva -nimisen vammaisjärjestön, joka toimii ja vaikuttaa alueella aktiivisesti.

Perun matkan yhteydessä Kalle Könkkölä keskusteli suorassa TV-ohjelmassa valtion kanavalla. Keskustelukumppanina oli valtapuolueen kansanedustaja, Ing. Jhon Reynaga S. Kalle kertoi arvostavansa Perun uutta kattavaa vammaislakia ja sitä, miten päättäjät ovat paneutuneet vammaisten kansalaisten asioihin.

Hän rohkaisi ohjaamaan maan rikkauksia ja tuloja julkisiin palveluihin, jotta vammaiset lapset pääsisivät kouluun, nuoret voisivat opiskella ammatin ja aikuisten työllistyminen paranisi. Erityisesti varoja tarvitaan köyhille alueille vuoristoon ja sademetsävyöhykkeille.