Kynnys 1 / 2020

ynnys MU4 1

No 1 / 2020

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

RAKENNA YHTEINEN YHTEISKUNTA KAIKILLE

TUE YHDENVERTAISIA MAHDOLLISUUKSIA KAIKILLA ON OIKEUS TYÖHÖN

Kynnys Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen­ kannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Leena Ollila Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: PunaMusta Kannen kuva: Niini Aalto Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi.

Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 € / vuosi ja vuosi­tilaus 20 € / vuosi (4 numeroa).

Jäsen­maksu 19 € / vuosi, johon sisältyy Kynnys­lehden tilaus­maksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään posti­maksu.

Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten liiton tiedonhallintapalvelusta.

Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä­tietoja: jari.gusev@kynnys.fi.

Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Hermanninaukio 2 A 70100 KUOPIO Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 040 940 1399 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU

Pääkirjoitus Leena Ollila Puheenjohtaja leena.ollila@kynnys.fi

Vamma ei ole este työlle

N

iin pitkään kuin vammaiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa työelämässä, täytyy tätä asiaa tuoda esille. Monimuotoisuudesta puhuttaessa kaikkien on ajettava tasa-arvoa. Ei riitä, että pelkästään vammaiset itse ajavat omaa asiaansa.

Sopivaa työtä kaikille -kiertue starttasi kotikaupungistani Oulusta päätyen viimeisenä kaupunkina Helsinkiin. Kiertue kiersi kuudella eri paikkakunnilla kohdaten työnantajia ja työntekijöitä. Koen itse tapahtumat ja kiertueet mitä parhaimpina kohtaamispaikkoina työnantajille ja työntekijöille.

Työnantaja ja työntekijä kohtaavat rennossa ja avoimessa ilmapiirissä ilman jännitteitä, jolloin saamme tuoda rohkeammin esille itseämme ja sitä ettei vammainen henkilö ole automaattisesti työkyvytön.

Vamma ja liitännäisoireet vaikuttavat työja toimintakykyyn, mutta näihin asioihin on olemassa mukauttamisratkaisut. Työolosuhteiden järjestelytuki tukee ja mahdollistaa työnantajalle eri toimenpiteitä, joilla taas mahdollistetaan vammaisten työntekijöiden

yhdenvertaisuuden toteutuminen. Työelämässä mukautukset voivat kohdistua työoloihin, työn organisointiin ja työmenetelmiin tai henkilökohtaisen avun antamiseen työntekijöille.

Työnantajalla täytyy olla taitoa nähdä työntekijävalinnassa vamman ohi ja ottaa huomioon vammaisen työnhakijan persoona, vahvuudet ja kokemukset, yhdenvertaisesti vammattomien työnhakijoiden kanssa. Työnantajien ja esimiesten tulee etsiä ennakkoon ratkaisuja tällaisiin tilanteisiin eikä jäädä pohtimaan ennakkoluuloja tai vanhoja toimintamalleja.

Monimuotoisuus on tänä päivänä yritykselle voimavara, jonka hyödyntäminen edellyttää erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Meillä Kynnyksessä osataan mukauttaa työt, hyödyntää erilaisia toimintatapoja ja keinoja, jotta työkyvyiltään erilaisten ihmisten taidot ja osaaminen saadaan parhaiten esille. Tämän vuoksi olen iloinen ollessani osa tätä yhteisöä.

Leena Ollila

Funktionsnedsättning är inte ett hinder för arbete

S

å länge som personer med funktionsvariationer inte är jämställda i arbetslivet så är det skäl att lyfta fram det. En förutsättning för en fungerande mångfald är att alla ställer upp för jämlikheten. Det räcker inte med att endast personer med funktionsvariationer jobbar för sin egen sak.

"Anpassat arbete för alla" (Sopivaa työtä kaikille) turnén startade i min hemstad, Uleåborg, och avslutades med Helsingfors som sista anhalt. Under turnén som besökte sex olika orter har vi träffat både arbetsgivare och anställda. Enligt min uppfattning så gav både evenemangen och turnén oss alla ett ypperligt tillfälle att möta både arbetsgivare och anställda. Att arbetsgivaren och den anställda träffades öppet och utan stress gav oss en möjlighet att presentera oss själva utan att funktionsnedsättning skulle ha förknippats automatiskt med arbetsoförmögenhet.

Funktionsvariationer med tillhörande begränsningar påverkar arbets- och funktionsförmågan och därför finns det anpassningslösningar. Anpassningsstödet för arbetsplatsmiljön ger arbetsgivaren en möjlighet att vidta olika åtgärder som främjar

likabehandling av funktionsnedsatta. I arbetslivet kan anpassningarna fokusera på arbetsplatsmiljön, på hur arbetet är organiserat och hur det skall utföras eller på hur man personligen kan stöda de anställda.

Arbetsgivaren måste kunna åsidosätta funktionsvariationen vid valet av anställda och fokusera på den funktionsnedsatta arbetssökarens personlighet, styrkor och erfarenheter på samma sätt som när det är frågan om icke-funktionsnedsatta arbetssökande. Arbetsgivarna och förmännen måste på förhand känna till olika lösningar i stället för att spekulera kring fördomar eller gamla verksamhetsmodeller.

Idag är mångfald en tillgång för företaget som för att förverkligas förutsätter att man förstår och accepterar olikhet. Här hos oss på Tröskeln så vet vi hur man anpassar arbete, hur man kan utföra samma arbete på många olika sätt och hur man kan tillvarata olika färdigheter och kompetenser hos personer med olika arbetsförmåga. Därför är jag glad över att få vara en del av en sådan gemenskap. Översättning Ulf Gustafsson

Kynnys Nro 1 / 2020

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Terhi Toikkanen Lakimies, Kynnys ry

Vammaisten lentomatkustajien oikeudet

Y

tuullisuusarvioinnissa otettaisiin huomioon yrityksen koko ja taloudellinen asema sekä sen toiminnan luonne ja laajuus samoin kuin mukautusten arvioidut kustannukset.

Viranomaisen tulisi toimialallaan arvioida yhdenvertaisuuden toteutumista esimerkiksi asioiden valmistelussa, päätöksenteossa, hallintotoiminnassa ja -tavoissa, johtamisessa, tulosohjauksessa ja -sopimuksissa, taloussuunnittelussa, strategisessa suunnittelussa ja tiedotuksessa. Laajoissa tai muutoin tärkeissä hankkeissa olisi arvioitava, vaikuttaako hanke syrjinnän vaarassa olevien ryhmien oikeuksiin, velvollisuuksiin tai asemaan.

Viranomaisen toiminta voi kohdistua julkista hallintotehtävää hoitavaan yksityiseen tahoon. Viranomaisen tulisikin ottaa huomioon velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta toimialallaan myös, kun se esimerkiksi ohjaa tällaista toimintaa.

Viranomaisen olisi arvioinnin lisäksi ryhdyttävä sellaisiin käytännöllisiin toimiin yhdenvertaisuuden toteutumisen edistämiseksi, joihin arvioinnissa havaitut kehittämiskohteet ja ongelmat antavat aihetta. Edistämistoimet voivat olla luonteeltaan myös toimenpiteitä syrjinnän havaitsemiseksi tai ennaltaehkäisemiseksi. Viranomaisen on muutettava erityisesti niitä olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista.

Tilanne, jossa vammaisen henkilön tulee ostaa kolme täysihintaista istumapaikkaa lennolle yhden sijaan vamman aiheuttaman lisääntyneen tilantarpeen takia, estää vammaista henkilöä matkustamasta kohtuuttomien kustannusten vuoksi. Tämä on nähtävissä sekä välittömänä että välillisenä syrjintänä että kohtuullisten mukautusten epäämisenä ja siten syrjintänä.

Voidaan kysyä, tulisiko lentomatkustajien oikeuksista vastaavan viranomaisen Traficomin ryhtyä toimiin vammaisten lentomatkustajien oikeuksien turvaamiseksi. Vammaisjärjestöt tulisi osallistaa yhdenvertaisuuden toteutumisen arvioimiseen sekä tehokkaiden ja tarkoituksenmukaisten edistämistoimenpiteiden suunnitteluun.

KUVA: ISMO HELÉN

Kolumni

Lakiasiaa

hdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan mielestä Finnair syrji liikuntavammaista matkustajaa, hallinto-oikeus kumosi päätöksen.

Hallinto-oikeuden päätös on ristiriidassa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan näkemyksen kanssa.

Lautakunta katsoi vuonna 2017, että Finnair syrji vammaista matkustajaa kieltäytyessään myymästä tämän tarvitsemia lisäpenkkejä halvemmalla hinnalla.

Syrjintä ja välillinen syrjintä ovat yhdenvertaisuuslain mukaan kiellettyjä.

Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.

Välillisesti syrjivälle säännölle, perusteelle tai käytännölle on ominaista näennäinen yhdenvertaisuus. Tällöin sääntö, peruste tai käytäntö ei nimenomaisesti aseta ketään huonompaan asemaan henkilöön liittyvän syyn perusteella, mutta sillä tosiasiassa on syrjivä vaikutus. Välillinen syrjivyys ilmenee usein siten, että tiettyyn ryhmään kuuluvien henkilöiden on muita vaikeampi täyttää jokin asetettu edellytys tai siten, että valitulla toteuttamistavalla on kielteisiä vaikutuksia nimenomaan ja vain heihin.

Palvelujen tarjoajan on tehtävä asianmukaiset ja tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa saada yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluita. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa huomioon otetaan vammaisen ihmisen tarpeiden lisäksi palveluntarjoajan koko taloudellinen asema, toiminnan luonne ja laajuus sekä mukautusten arvioidut kustannukset ja niitä varten saatavissa oleva tuki. Mukautusten kohtuullisuutta arvioidaan kokonaisuutena ottaen huomioon konkreettisessa tilanteessa olennaiset seikat. Koh-

3

Uusia alkuja

J

uuri tähän aikaan vuodesta, kun pahin pimeys taittuu ja päivät pitenevät pikku hiljaa, kannattaa unelmoida uusista aluista. Viime vuonna löysin amppelitomaatit. Talviset harrastukset ovat jääneet entiseen liikunnalliseen elämään, mutta pienpuutarha, vaikka edes yksi kukkaruukku, tuo iloa nykyisin, varsinkin jos saa apua.

Avustajakaartiini liittyi tomaattien istutusaikaan varhain keväällä Omar. Mustaakin mustempi kiltti ja nauravainen mies. Minä pelkäsin. Hän näki, miten vanha rouva ujosteli, käänsi selkänsä ja kieltäytyi kosketuksesta. Omar alkoi leikkiä. Kiittäessään niiasi polvensa kuin tyttö. Heilutti kättä ulko-ovella kuin taaperolle lähtiessään. Ennen kaikkea Omar antoi minun arastella. Ei pakottanut yhteistyöhön. Ei väheksynyt.

Kunnioitti minua ja aikaa, jonka pelkoni vaati.

Tomaatin siemenet istutettiin makuuhuoneeni aurinkoiselle ikkunalaudalle, jonka viereen tuoleista rakennettiin alkeellinen kasvilava. Kaikki saivat ihailla päivien ja viikkojen aikana nousevaa heleän vihreää kasvustoa. Sitä piti myös kastella säännöllisesti.

Omar oli hyvä siinä. Aloin luottaa vähitellen, vaikka monta kuukautta kului.

Lopulta huomaamattani Omar sai riisua yöpaitani ja auttaa päivävaatteet ylleni. Yhtään en enää pelännyt. Päinvastoin. Hänestä oli tullut kuin oma poika. Viis ihonväristä.

Aikanaan tomaatin versot siirrettiin makuuhuoneesta aurinkoiselle terassille. Sinne tänne rehevään kasvustoon alkoi kehittyä pikkuruisia tomaatin palleroita. Niiden kasvua ja punastumista seurasin päivittäin. Mikä syötäisiin ensin? Tulisiko monta syötävää? Juttelin tomaateille. Ne kuulivat salaisuuteni, joita vasta aavistelin. Kerroin niille murheeni, eivätkä ne lakastuneet.

Täydelliseksi kehittynyttä tomaattia on vaikea erottaa, milloin se on sopivan kypsä. Tänään, huomenna vai viikonlopun jälkeen. Ensimmäisen sain maistaakseni minä juhannuksen jälkeen, kasvustoidean äiti ja alullepanija. Toisen tomaatin söi Arto, pitkämielinen kumppanini ja kolmas annettiin Omarille. Niin hienotunteista aikuisen ihmisen käsittelijää en ole milloinkaan kohdannut. Hän tietää, miten ennakkoluulot murennetaan ja uusi alku aloitetaan.

4

Kynnys Nro 1 / 2020

Uusia kynnysläisiä

Pieneltä paikkakunnalta Kynnyksen puheenjohtajaksi Leena Ollila korostaa, että Kynnys on kaikkien vammaisten järjestö

K

Teksti: SANNI PURHONEN

YNNYKSEN tuore puheenjohtaja Leena Ollila tuli mukaan järjestön toimintaan Oulussa vuonna 2014 ensin naisryhmä Ihanaisten vertaisohjaajaksi. Noin vuotta myöhemmin toimeliasta Leenaa kehotettiin hakeutumaan myös Kynnyksen hallitukseen. Tämän jälkeen henkilökohtaisten avustajien työnantajien pomoklubi tuli vielä yhdeksi hänelle tärkeäksi toimintamuodoksi.

Jo aikuisen pojan ja 15-vuotiaan tytön äidin aikatauluihin sopi hyvin aktivismi, jossa pääsee todella vaikuttamaan asioihin. Hän on eläkkeellä, mutta työurakin oli kulunut Kynnystä vastaavien, ihmisoikeuksia ajavien järjestöjen toimistotöissä, muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliiton Pohjois-Pohjanmaan piirissä.

– Pidän Kynnyksessä erityisesti siitä, että emme ole potilasjärjestö vaan tarkoitettu ihan kaikille. Olemme osa itsenäisen elämän liikettä, ei mitään yhtä ja samaa massaa. Toiminta on kokonaisvaltaista ja laajaa, esimerkiksi kansainvälinen toiminta, henkilökohtaiseen apuun liittyvät asiat, vammaisten naisten asema ja niin edelleen.

Vammaisten naisten asemaa painottavan Leenan omat kokemukset esimerkiksi äitiydestä ovat olleet positiivisia ja häntä on kohdeltu asiallisesti, mikä ei aina ole itsestään selvää.

Vaikkapa hänen pojallaan, joka myös on lyhytkasvuinen, ei ole ollut vammaispalvelujen kanssa yhtä helppoja kokemuksia. Suvussa ei ole muita lyhytkasvuisia ja per-

he asuu pienellä paikkakunnalla Oulunsalossa. Varsinkin kuntarajojen muutos eli yhdistyminen Ouluun vaikeutti monien palveluja käyttävien arkea.

– Aiemmin ns. pienissä piireissä kaikki sujui joustavasti. Kun kaikki työntekijät äkkiä vaihtuivat, siinä tunsi itsensä suoras-

taan syntiseksi, useassa kohtaa väännettiin rautalankaa. Vuosien varrella haasteisiin on tottunut, minulla onneksi on toistaiseksi voimassa olevat päätökset, Leena kertoo.

Vaikka pienellä paikkakunnalla asumisessa on haasteensa – Leena naurahtaa ja myön-

tää, että välillä kaikki muut tuntuvat tietävän paremmin hänen asiansa kuin hän itse – hän myös korostaa Oulunsalon hyviä puolia. Asuinpaikka on turvallinen ja luonnonläheinen ja keskeiset palvelut ovat lähellä. Liikkumaan pääsee melko helposti ja ihmiset ovat avuliaita. Lähikaupassa myyjät auttavat ostosten kanssa ja Leenan lapsilla on ollut koulussa samoja opettajia kuin hänellä oli.

Kynnyksen puheenjohtajana Leena ei aio jättäytyä takavasemmalle, vaan suunnittelee avaavansa sanaisen arkkunsa milloin tarvetta on. Hän uskoo hallituksen toimintaan ja hyvään yhteistyöhön toiminnanjohtaja Antti Tuonosen kanssa.

– Valinta puheenjohtajaksi tuntuu hyvältä vaikka vastuu on iso ja järjestö yllättävänkin laaja.

Haluan tuoda Kynnyksen ideologiaa esille ja otan kantaa asioihin aina ajankohtaisen tilanteen mukaan.

Minkä järjestövaikuttamiselta ehtii, Leenan vapaa-aika kuluu perheen, ystävien sekä karvaisen vauvan, yorkshirenterrieri Nikken, parissa. Kesäisin perhe matkustelee asuntovaunulla.

Leenan mies Jukka on kotoisin Ruotsista, joten välillä karavaani suuntaa sinne. Urheilussa pariskunta kannattaa luonnollisesti eri joukkueita.

Terveiset Kynnys-lehden lukijoille tulevat kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä.

– Haluan totta kai sanoa lukijoille, että olkaa rohkeasti yhteydessä Kynnykseen tai minuun, jos asiaa on!

Kynnys Nro 1 / 2020

5

Uusia kynnysläisiä

Kaikilla on oikeus kulttuuriin

K

Teksti: SANNI PURHONEN

YNNYKSEN uusi kulttuurisihteeri Johanna Mattila on taiteen moniottelija, teatteriohjaaja ja tuottaja.

Hän muistelee tulleensa Kynnyksen Helsingin toimistolle taidetapahtumaan ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alkuvuosina, kun sijainti oli vielä Itämerenkadulla. Järjestö on siis jo pitkältä ajalta tuttu.

Näkövammaisena teatterin ammattilaisena Johanna tietää omasta kokemuksestaan, ettei vammaisen taiteilijan asema taiteen kentällä ole suinkaan aina helppo. Hänellä on takanaan runsaasti opintoja niin Teatterikorkeakoulun avoimilta kursseilta, Kauniaisten Työväen akatemiasta kuin Tampereen yliopiston teatterintutkimuksen laitokselta.

Vastoinkäymisiltä ei ole vältytty, vaikka kurssikaverit suhtautuivatkin häneen hyvin.

– Uravalinta oli kaikkien kauhistus, ei sitä kukaan tukenut. Olin koulujeni ensimmäinen sokea opiskelija ja se oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa. En esimerkiksi saanut saavutettavia materiaaleja kursseille läheskään aina ajoissa, mikä teki opiskelun välillä tosi hitaaksi ja vaikeaksi.

Teatterintekemisen lisäksi viiden lapsen äiti ja yhden mummi on sittemmin löytänyt uudelleen myös maalaamisen ystävänsä, kuvataiteilija Maarit Hedmanin kannustamana. Hän kertoo pitäneensä kuvaamataidosta jo lapsena ja ennen sokeutumistaan parikymppisenä. Yksi tulevaisuudenhaaveista onkin opiskella lisää maalausta. Lasten lisäksi perheeseen kuuluu aviomies Jarno sekä kissa Lagerfelt,

pelastettu koira Moussaka ja opaskoira Dan, joka on Johannalle jo neljäs laatuaan.

Ammattitaiteilijat esiin Kynnyksen kulttuurisihteerin työhön Johannalla on paljon kokemusta ja näkemystä. Hän toivoo pääsevänsä käyttämään hyödyksi teatteri-ilmaisun osaamistaan esimerkiksi kursseja vetämällä. Lisäksi suunnitelmissa on, että kulttuuritoiminnassa voitaisiin panostaa vammaisten ammattitaiteilijoiden hyvinvointiin sekä viritellä yhä enemmän yhteistyötä ja vaikuttamistyötä vammaisten tekijöiden kanssa ja näkymällä eri tapahtumissa.

Tällaiseen työskentelyyn Johanna sai hyvää kokemusta edellisestä työpaikastaan Kulttuuria kaikille -palvelussa.

– Kulttuuritoiminta on elämän suola ja kaikilla on oikeus osallistua saavutettavaan kulttuuriin niin tuottajina kuin kuluttajina.

Kulttuurisihteerin töiden lisäksi Johanna pyörittää omaa taide- ja hyvinvointialan Lalu-

nes-yritystään ja käy kouluttamassa ihmisiä ympäri Suomen. Tänä vuonna hän tuottaa myös kansainvälisen vammaisten päivän DiDa-festivaalia, jossa Kynnys on mukana yhtenä pääjärjestäjistä.

Minkä töiltään ehtii, Johanna kävisi mielellään katsojanakin enemmän teatterissa. Kulttuuritapahtumien kuvailutulkkaustarjonta on mennyt hänen mukaansa viime vuosina paljon eteenpäin, vaikka töitäkin siinä riittää. Lisäksi hän pitää matkustamisesta. Suosikkikohde on Brasilia.

– Tykkään pulppuilevista ihmisistä ja ilmastosta. Kestän kyllä talven, mutta kaipaan aurinkoa. Riossa on mini-Suomeksi kutsuttu alue ja siellä pärjää pyörätuolillakin, pääkaupunki Brasília on vähemmän saavutettava.

Vammaisena henkilönä Johanna tietää mitä tahtoo ja toivoo muillekin uskallusta tulla esiin.

– Näkövamma on minulle vain hidaste. Osaan tarvittaessa pyytää apua, tarvitsevathan vammattomatkin apua.

Olen saanut vammaispalveluja hyvin, vaikka joskus on pitänyt mennä sosiaalilautakuntaan saakka. Annan kyllä maailmalle itsekin oman osani. Kynnyksen kulttuuritoiminnasta toivon yhteydenottoja ja tietysti sitä, että jossain horisontissa siintäisi vielä kulttuurin yhdenvertaisuus!

Olen Santeri Kalin, 23-vuotias, ja kotoisin Eurajoelta. Olen aloittanut harjoittelijana Kynnyksellä tammikuussa. Opiskelen ammattiopisto Spesiassa liiketoiminnan perustutkintoa eli merkonomiksi.

Opiskelu on mielenkiintoista. Tulevaisuudessa haluaisin tehdä toimistotöitä.

Kaverini suositteli Kynnystä harjoittelupaikaksi ja järjestön ihmisoikeuksien ajaminen kiinnostaa minua. Olin vähäsen tutustunut toimintaanne etukäteen.

Harjoittelun alku on tuntunut kivalta ja kaikki tehtävät otetaan mieluusti vastaan.

Perheeseeni kuuluu äiti, isä, kaksoissisko, ja karjalankarhukoira. Vapaa-ajalla harrastan penkkiurheilua, erityisesti jääkiekon seuraamista ja musiikin kuuntelua. Suosikkibändini ovat Apulanta ja Klamydia, tykkään punkista.

KUVA: SANNI PURHONEN

Taidekentän moni­puolisesti tunteva Johanna Mattila tekee töitä kulttuurin yhden­ vertaisuuden puolesta

6

Kynnys Nro 1 / 2020

Kynnys ry:n Vimmakulttuuripalkinto Rosanna Fellmanille Kunnia-Vimmat esitykselle I det stora landskapet sekä MC Ceparille.

Kynnys ry on myöntänyt vammais­ kulttuuri­palkinto Vimman runoilija Rosanna Fellmanille.

Palkintoon kuuluu Tukilinjasäätiön lahjoittama 5000 euron työskentely­apuraha ja se jaetaan yhdennen­toista kerran.

KUVA: CATA PORTIN

KUVA: SANNI PURHONEN

P

ALKINTOPERUSTEISSA todetaan, että Rosanna Fellmanin (s. 1995) Strömsöborna tuo uuden, omaperäisen ja yhteiskunnallisesti kantaaottavan äänen runouden kentälle. Fellmanin esikoisteos käsittelee autismia, niin sanottua normaaliutta ja muita aihepiirejään suoraan, humoristisesti ja taitavalla kielellä. Teos ja sen teemat ovat herättäneet huomiota erityisesti ruotsinkielisessä mediassa. Fellman esiintyy aktiivisesti lavarunoilijana ja kouluissa, ja tuo esiin yhteiskuntakriittisiä ajatuksia niin taiteessaan kuin mediapuheenvuoroissaankin. Hän on ottanut kantaa esimerkiksi työtoiminnasta saatavan työosuusrahan pienuuteen.

Kynnys ry myöntää myös kaksi kunniamainintaa. Musiikkiteatteriesityksessä I det stora landskapet DuvTeaternin, Svenska Teaternin, Resonaarigroupin ja Wegelius Kamarijouset -orkesterin

MC Cepari Kynnyksen toimistolla.

I det stora laskapet.

osaaminen yhdistyy yhdenvertaisella ja laadukkaalla tavalla, joka on tuotu suuren yleisön tietoisuuteen Svenska Teaternin suurella näyttämöllä. I det stora landskapet käsittelee kehitysvammaisena elämisen sekä yhteisöstä ulossulkemisen kokemusta onnistuneesti sadun keinoin.

Kreisi-Vimma-kunniamaininnan saa räppäri MC Cepari eli Mika Leminen, jonka kantaaottavat ja häpeilemättömät riimit ovat heti hänen uransa alussa ehtineet herättää ansaittua huomiota.

Vimma-palkintoraatiin kuuluivat Kynnys ry:n kulttuurisihteeri Nikolai Klix, Kulttuuriyhdistys

Eucrean hallituksen jäsen ja kuvataiteilija Hilkka Korhonen, Tukilinja-lehden päätoimittaja Iris Tenhunen, kriitikko Aleksis Salusjärvi Suomen arvostelijain liiton edustajana sekä saavutettavuusasiantuntija Outi Salonlahti Kulttuuria kaikille -palvelusta.

Kynnys ry on vammaisten ih-

Kynnys Nro 1 / 2020

7

Filminurkka Liikkumattomia kuvia ELOKUVA-ARVIO: HELENE. OHJAUS: ANTTI J. JOKINEN

KUVA: NIKLAS SANDSTRÖM

Teksti: SANNI PURHONEN

misoikeusjärjestö. Se myöntää Vimma-palkinnon vuosittain sellaiselle taiteen tekijälle, joka on tuonut vammaisuuteen ja toimintarajoitteisiin liittyviä kysymyksiä yhteiskunnalliseen keskusteluun taiteellisesti korkeatasoisella tavalla. Palkinto voidaan myöntää minkä tahansa taiteen lajin edustajalle. Palkittavaa sai ehdottaa avoimella haulla ja ehdotuksia raadille tuli tänäkin vuonna useita.

Kaikille palkituille tarjotaan mahdollisuus esitellä teoksiaan ja työtään sekä Kynnys Galleriassa että vammaispoliittista taidetta esittelevällä vuosittaisella Cross Over -festivaalilla Helsingissä.

Palkinnot jaettiin Kansainvälisen vammaisten päivän DiDa - Disability Day Art & Action -festivaalitapahtuman yhteydessä 3.12. Helsingin Kaupunginmuseolla.

On vuosi 1915. Helene Schjerf­beck (1862–1946) (Laura Birn) elää unohdettuna iäkkään äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa maaseudulla. Sitten innokas taidekauppias Gösta Stenman (1888–1947) (Jarkko Lahti) löytää Helenen sekä tämän 159 maalausta ja päättää järjestää kattavan yksityisnäyttelyn. Seuraavaksi Helene esitellään Einar Reuterille (1881–1968) (Johannes Holopainen) nuorelle taiteen harrastajalle ja maalarille, josta pian tulee naisen suurin ihailija ja tukahdutetun intohimon kohde.

Antti J. Jokisen viimeisimmässä ohjauksessa tehdään turvallista ja visuaalisesti kaunista työtä. Taide on elokuvalle kiitollinen aihe. Rahaa on selkeästi käytetty, yksityiskohtiin ja ajankuvaukseen on panostettu. Moni valkokankaalle ilmestyvä kuva on kuin maalaus itsessään. Laura Birn on roolissaan niin ikään tasaisen varma, vaikkei muutamine juonteineen viisikymppiseltä näytäkään. Ennalta kohuttuun suomen kielen puhumiseen tottuu pian katsoessaan, vaikka ymmärrän, miksi se saattaa taiteilijaa tuntevia myös häiritä. Birnin maalaamisen opettelu ja muu aiheeseen perehtyminen kuitenkin näkyy ja tuo esitykseen uskottavuutta. Helenen vammaisuutta ei pyritä peittelemään (Birnillä on käytössään lievää ontumista aiheuttava proteesi), muttei sitä pahemmin kommentoidakaan. Eräässä kohtauksessa Helene ja tämän ystävätär taiteilija Helena Westermarck (1857–1938) (Krista Kosonen) tosin nauravat sille, miten ensimainitun töitä koitetaan markkinoida rampuuden avulla.

Elokuvan pohjana on Rakel Liehun fiktiivinen kirja, joka on tietysti vain yksi tulkinta päähenkilönsä elämästä. Mitään kovin uutta tai erikoista valkokangasversio ei kuitenkaan onnistu Helenestä välittämään. Ehkä syynä on se,

että tarinan keskiöön on niin vahvasti nostettu Helenen ja Einar Reuterin oletettu romanssi, josta ei kuitenkaan tule oikein yhtään mitään. Pääparin kemia ei sekään vakuuta. Romantiikan ylikorostuminen on sääli, sillä Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta olisi löytynyt monen jännittävän tarinan ainekset ilman miehen perään haikailuakin. Itse olin kiinnostunut esimerkiksi elokuvan äiti-tytär suhteesta. Piikikäs Pirkko Saisio Helenen Olga-äitinä onnistuu varastamaan lähes jokaisen kohtauksen jossa on mukana.

Elokuvaa kelpaa hyvin katsella pelkästään kauniiden yksityiskohtiensa takia. Samanaikaisesti siinä on silti jotain elotonta ja jähmeää. Osittain filmin ansiosta Suomessa tuntuu jälleen olevan vallalla pienoinen Schjerfbeck-buumi.

Jos hänen taiteensa saa näin uutta yleisöä, lopputulos jää varmasti positiivisen puolelle.

Arvostelu on julkaistu Voiman blogissa 16.1.2020

8

Kynnys Nro 1 / 2020

Vihapuhe on vammaisille arkipäivää

Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Marjo Pahkala kiertää Suomea kertomassa viharikoksista oikeusministeriön koordinoiman Against hate -hankkeen puitteissa. Myös vammaisiin kohdistuva vihapuhe on hänelle tuttua.

Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: VÄINÖ HEINONEN

T

AANNOIN Poliisiammattikorkeakoulun vuosittaisesta viharikosraportista uutisoitiin, että poliisille ilmoitettujen vammaisuuteen liittyvien viharikosten määrä olisi vähentynyt.

Kuten järjestöissä työskentelevät tahot hyvin tietävät, tämä ei valitettavasti kerro koko totuutta tai tarkoita viharikosten määrän pienenemistä. Pikemminkin tosiasia on, etteivät vammaiset ihmiset tai muut vähemmistöt edelleenkään osaa tai uskalla kertoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Ilmoitusten määrän kasvu olisi siis oikeastaan myönteinen asia, koska se kertoisi rikosilmoitusten lisääntymisestä.

Vammaiset ovat myös saattaneet tottua esimerkiksi rakenteelliseen syrjintään tai vihapuheeseen viranomaisten ja palvelujärjestelmän taholta. Viimeksi mainittu on nimenomaan vammaisia koskeva vihapuheen erityismuoto.

– Keinoja auttaa ihmisiä puuttuu, koska vain noin 20 % viharikoksista tulee viranomaisten tietoon. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, eikä vihamotiivia

välttämättä osata tai uskalleta ottaa esiin, Marjo Pahkala selventää.

Vihapuhe jyllää netissä Näin netissä kokemaansa vihapuhetta kuvailee vammaisaktivisti Amu Urhonen.

– Kirjoitin kerran Kynnyksen blogiin siitä, miten järjestön pyörätuolilla liikkuvaa työntekijää ei autettu lentokoneessa vessasta ja lopulta hän joutui ryömimään lentokoneen käytävällä. Itse tilannekin oli tietysti vihapuhetta.

Sitten blogitekstiin tuli vielä törkeitä kommentteja siitä, että ei vammaisten pitäisi matkustaa, kyllä on epärealistiset odotukset ja ”täysautettavien hilluminen” lennoilla on kaikilta muilta pois. Se oli varmaankin pahin vihapuhekokemukseni.

Tilastollisesti poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on Marjo Pahkalan mukaan pysynyt viime vuosina samalla tasolla, samoin kuin eri vihamotiivien suhteet. Hyvä esimerkki vammaisuuteen kohdistuvasta vihasta on ilmastoaktivisti Greta Thunbergin ne-

Kynnys Nro 1 / 2020

YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista artiklat 10, 14, 15, 16, 17 ja 22: Vihapuhe ja vammaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään yhdenvertaisesti muiden kanssa (artikla 10).

Vammaisilla henkilöillä on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja turvallisuuteen, eikä niitä voi riistää mielivaltaisesti (artikla 14).

Vammaisia ihmisiä ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla (artikla 15).

Vammaisia henkilöitä tulee suojella hyväksikäytön, väkivallan ja väärinkäytösten eri muodoilta (artikla 16).

Jokaisella vammaisella henkilöllä on oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen (artikla 17).

Vammaisen henkilön yksityisyyteen, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon, tai muunlaiseen viestintään ei saa mielivaltaisesti puuttua eikä hänen mainettaan saa laittomasti loukata (artikla 22)

tissä ja lehtien palstoilla osakseen saama vähättely. Thunberg on puhunut julkisesti Aspergerin syndroomastaan positiivisena voimavarana. Netin varjopuolia on kasvottomuus, jonka turvin voidaan masinoida kokonaisia yksilöön kohdistuvia vihapuhekampanjoita, siinä missä kasvokkain vihan ilmaiseminen on harvinaisempaa.

– Ihan tavalliset ihmiset netissä syyllistyvät vihapuheeseen, siellä se lisääntyy ja ruokkii itseään. Vihapuhetta on kuitenkin ollut aina, myös aikana ennen internetiä, Pahkala muistuttaa.

Yksi ongelma on, että viharikosten määritelmä ylipäänsä on monille epäselvä. Kysymyksessä voi kuitenkin olla mikä tahansa rikos, jossa on motiivina rikoslaissa määritelty koventamisperuste eli etninen tai kansallinen tausta, uskonto tai vakaumus, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, sukupuolen ilmaisu tai vammaisuus.

Esimerkiksi vihapuhetta kiirehditään helposti perustelemaan sananvapaudella, vaikka toisen ihmisarvoa loukkaamalla sananvapaus vain kavenee.

Myös valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen totesi vasta Helsingin Sanomissa, että jos ihmiset eivät ymmärrä, milloin puhe muuttuu rikolliseksi, lakia tulisi terävöittää.

Vammainen palvelujärjestelmän armoill­a?

Nimettömänä pysyttelevä vammais­ aktivisti kertoo: – Julkisilla kulkeminen on edelleenkin vammaisena tosi hankalaa,

varsinkin pyörätuolinkäyttäjälle. Esteettömyysasioita on toki yritetty monin tavoin edistää. Silti, yhä tunnutaan ajattelevan, että pyörätuolissa istuminen julkisessa liikenteessä antaa oikeuden sanoa mitä tahansa tai jopa kyseenalaistaa kanssamatkustajan ihmisyyden. Olen monesti pohtinut, että jos mitä tahansa muuta vähemmistöä kohdeltaisiin tässä asiassa kuin vammaisia, siitä nousisi hirveä haloo. Bussikuskit saavat kuitenkin käyttäytyä pyörätuolinkäyttäjiä kohtaan miten tahansa tai vaikka kieltää henkilöä tulemasta ajoneuvon kyytiin, eikä kukaan sano siihen yleensä mitään. Vammaisten syrjintä on hiljaisesti hyväksyttyä.

Kokemuksia vähätellään eikä valituksia asiasta oteta tosissaan.

Vammaisille vihapuhe voi siis olla kuvatulla tavalla täysin arkinen asia, vaikkapa päivittäisessä työmatkaliikenteessä. Monilla on myös kokemus siitä, että valittaminen ei johda mihinkään.

Poliisiin, saati muihin viranomaisiin, ei välttämättä luoteta. Jotta viranomaiset osaisivat toimia paremmin, esimerkiksi sosiaalialan oppilaitosten tai muiden vastaavien alojen opiskelijoiden koulutukseen voisikin kuulua nykyistä enemmän tietoa yhdenvertaisuudesta.

Vihapuheen problematiikan lisäksi vammaisten kohdalla rikosten aliraportointia voi selittää se, että julkisella paikalla tapahtuvasta rikollisuudesta tehdään enemmän rikosilmoituksia.

Vaikka julkinen liikenne on kuvaava esimerkki vihan tavallisuudesta, iso osa vammaisiin kohdistuvista viharikoksista tapahtuu muualla kuin julkisessa tilassa. Jos vammainen on eristetty neljän seinän sisälle, ei hän vält-

tämättä edes ”pääse” yhteiskunnan näkyvästi syrjimäksi.

Suljettujen ovien takana tapahtuu silti riittämiin kamalia asioita. Kun tekijänä on vaikkapa henkilö, johon vammaisella on asiakassuhde, ei asiaa uskalleta helposti viedä eteenpäin. Vammaiset naiset myös kokevat väkivaltaa kaksin- tai kehitysvammaisten kohdalla jopa nelikertaisesti verrattuna vammattomiin naisiin. Esteettömiä turvakoteja tai kaikille saavutettavia palveluja ei ole riittävästi.

Suvaitsemattomuuden ilmapiiri yhteiskunnassa tuntuu viime aikoina lisääntyneen. Onkin tärkeää, että näistä asioista puhutaan avoimesti. Vaikka vihamotiiveja voi olla vaikea tunnistaa, ne on siis jo määritelty rangaistuksen koventamisperusteiksi. Viharikosten omaa tunnusmerkistöä voitaisiin kehittää lainsäädännöllisesti. Kokonaan oma herkkä keskustelunsa on rikosten mahdollinen sovittelu.

– Viharikoksen uhrille kokemuksesta puhuminenkin voi olla tärkeää, vaikkei rikosprosessi käynnistyisi tai etenisi tuomioon saakka, Marjo Pahkala muistuttaa.

Tämä artikkeli on 3. osa (Vihapuhe, syrjintä ja ableismi) 6-osaisesta vammaisjärjestöjen juttusarjasta, joka esittelee vammaisyleissopimuksen artikloja ja tarinoita niiden takana.

9

10

Kynnys Nro 1 / 2020

Sokean äidin on pakko olla päättäväinen

KUVA: SHUTTERSTOCK

Minna on kahden lapsen sokea äiti Pohjois-Suomesta.

Perheen perustaminen on vaatinut häneltä päättäväisyyttä ja epämukavuuden sietokykyä.

Teksti: MARIKA MÄKINEN

M

INNA, 35, on ehtinyt nuoruudestaan huolimatta jo paljon: mennä naimisiin, saada kaksi lasta, rakentaa kaksi omakotitaloa miehensä kanssa, suorittaa sosiaalialan korkeakoulututkinnon ja saada lopulta koulutustaan vastaavaa työtä.

– Osittain nopea tahti liittyy diabetekseen, joka diagnosoitiin minulla jo vuoden ikäisenä. Diabetesta sairastavalla riskit raskausaikana ovat aina suuremmat kuin terveellä äidillä ja äidin korkea ikä nostaa riskiä.

Tiesin, että jos aion hankkia lapsia, asiaan täytyy ryhtyä mieluusti alle 30-vuotiaana.

– Minulla on näkevä mies, jonka kanssa olen seurustellut jo 18-vuotiaasta saakka ja ennen sokeutumistani. Näköni menetin äkillisesti 19-vuotiaana saatuani iskun päähäni koulun liikuntatunnilla. Vielä kotiin ajoin omalla autolla ja ihmettelin, kun en nähnyt juuri mitään. Sittemmin näköä yritettiin pelastaa silmäleikkauksilla, mutta siinä ei onnistuttu.

– Alku oli kamala. Tuntui, kuin minut olisi heitetty kylmään jokeen, jossa vain on yritettävä pitää pää veden pinnalla. En oikeas­taan edes muista paljon noilta ajoilta. Se on jäänyt mieleeni, että yritin sairaalassa ahmia erilaisten kylttien tekstejä. Ajattelin, että ne ovat viimeinen asia, jotka tulen näkemään.

– Minua kehotettiin jäämään eläkkeelle, mutta palasin lukioon, joka oli jäänyt kesken ja innostuin uudella tavalla opiskelusta, joka

aiemmin oli ollut vastenmielistä.

– Seurusteluni poikaystävän kanssa jatkui, mutta siihen tuli uusia sävyjä. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun toisesta tuli yhtäkkiä avuton ja ihan eri tavalla riippuvainen kuin aiemmin. Tilanne ei ollut helppo kummankaan kannalta.

– Minusta tuntui muutenkin, että putosin naisena ei-kiinnostavien luokkaan. Itseluottamukseni oli nollissa ja sosiaalisista tilanteista tuli jotenkin kömpelöitä. Muiden silmissä vammainen on helposti sukupuoleton.

– Toisaalta sain osakseni myös epäasiallista käytöstä. Tuli tekstiviestejä ja puheluita oudoilta ihmisiltä ja baareissa törkeitä kommentteja. Joku saattoi esimerkiksi kysyä, että miltä seksi mahtaisi tuntua vammaisen kanssa.

– Se, että minulla oli jo parisuhde, helpotti tilannetta. Kriisejä kuitenkin tuli. Jotenkin siinä hämärtyi helposti se, mitä itse haluan ja mitä toinen haluaa ja mitä voin pyytää toiselta. En halunnut, että mies on omaishoitajani tai avustajani. Tämän vuoksi hankin opaskoiran, Minulle oli tärkeää

päästä liikkumaan itsenäisesti ja silloin, kun itse haluan.

– Kun aloin suunnittella raskautta, en kertonut siitä kenellekään. Selvitin kaikki speksit netistä ja olin yhteydessä diabeteskeskuksen lääkäriin. Äidille kerroin vasta, kun verensokerini heittelivät ja hän ihmetteli, mistä se johtuu. Vanhemmat olivat aluksi järkyttyneitä, mutta se meni nopeasti ohi.

– Ainut paikka, mistä tuli selvästi ikävää palautetta oli vammaispalvelu- ja sosiaalityöntekijä, joka ehdotti, että hän tekee omalta osaltaan ennalta ilmoituksen lastensuojeluun. Se tuntui tosi pahalta ja päätin, että en pyydä mistään apua, vaan selviän itse.

– Olen ottanut sellaisen taktiikan, että jos joku heittää jotain epäasiallista, pyydän, että voisiko hän avata hiukan näkemystään.

Se yleensä tehoaa. Muutenkin jos joku alkaa väärässä yhteydessä puhua näkövammastani, sanon heti, että nyt poikki, näkövamma ei vaikuta tähän mitenkään.

– Esikoisen kanssa minusta tuli ylisuojeleva äiti. Kannoin vauvaa paljon kantoliinassa, koska ajattelin, että parempi pitää

vauva lähellä eikä esimerkiksi lattialla, että en ainakaan kompastuisi häneen. Pelkäsin myös, että joku varastaa minulta päiväunilla nukkuvan vauvan, joten laitoin koiran vahtimaan sitä. Alussa vaihdoin lapsen vaatteet kaksi kertaa päivässä, että ne olisivat puhtaat. Ajattelin, että pitää olla kaksi kertaa parempi kuin vammaton äiti, jotta minua pidettäisiin yhtä hyvänä.

Kuopuksen kanssa olen ollut jo paljon rennompi. Jos joku arvostelee, se ei enää satuta samalla tavalla. Kun esikoinen vielä sai asperger-diagnoosin, olin helpottunut, että vaikeudet eivät olleet mitenkään johtuneet näkövammastani.

– En ole kokenut suoranaista vähättelyä näkövammani vuoksi, mutta en ehkä ole päässyt äitien sisäpiiriin esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa samalla tavalla kuin näkevänä olisin päässyt.

Olo on ollut jotenkin ulkopuolinen.

– Omalla kohdallani suurin voimaannuttaja on ollut mieheni, joka ei tee puolesta ja toimi arjen juoksupoikana. Myös työssä käyminen on tuonut uskottavuutta, kun pystyn itse päättämään perustelematta, miksi haluan jotain enkä ole taloudellisesti muiden varassa. Jos itse pystyt olemaan itsevarma ja määrätietoinen, se vaikuttaa myös siihen, miten ympäristö määrittelee sinut.

– Eniten olen joutunut taistelemaan itsenäisen liikkumisen puolesta. Tosi usein olen joutunut vääntämään, miksi se on minulle niin tärkeää.

– Vuosien myötä olen aikuistunut ja tiedän, että selviän ja pystyn. Päätän itse ja pidän kiinni, että minulle on myös oikeus tehdä niin. Ympäristökään ei kyseenalaista tätä enää ja parisuhde on tasapainoinen.

– Olen myös oppinut, että vaikka joku asia ei mene täydellisesti, se ei tarkoita epäonnistumista. Epämukavuuden sietokykyni on kasvanut.

Haastateltavan nimi on muutettu.

Kynnys Nro 1 / 2020

11

Kohtaamisia Keski-Aasiassa Teksti ja kuvat: VEERA PENSALA

Anna oppi olemaan vahva ja rohkea

Anna Mazayeva kertoo: ”Minulla kesti pitkään hyväksyä vammaisuuteni, joka oli aiheutunut onnettomuudessa. Välillä oli vaikea miettiä, miksi edes pitäisi jatkaa elämää. Asuin silloin 4.kerroksessa talossa, jossa ei ollut hissiä. Talosta oli vaikea liikkua ulos. Kaverit joskus kantoivat, että pääsin ylipäätään minnekään. Olen siis kokenut riittämiin kaikenlaisia fyysisiä esteitä.

Sitten päätin muuttaa elämäni. Jokaisen pitäisi tehdä itse päätöksiä ja tarttua elämäänsä. Tällä hetkellä teen järjestötyötä ja ajan vammaisten ihmisten asioita.

Pikkutyttönä haaveenani oli, että voisin joskus ratsastaa.

Nyt olen jopa hypännyt laskuvarjolla! Siellä oli paljon muitakin vammaisia, jotka halusivat hypätä, mutta eivät aluksi uskaltaneet. Olin ensimmäinen, joka näytti muille, että kyllä niin voi tehdä, tulkaa vaan perässä!”

Radmila päätti pitää lapsensa Radmila Trotsenko kertoo, miten lääkäri kyseenalaisti hänen raskautensa: ”Olen 20-vuotias ja minulla on poikaystävä, jonka kanssa olen naimisissa. Sitten tulin raskaaksi. Katsoin tarkkaan mitä mies tuumaa, kun kerroin, että sisälläni kasvaa toinen ihminen.

Mies sanoikin, että hyvä juttu, pidetään vauva!

Kun menin lääkärille ja kerroin raskaudesta, lääkäri kysyi ensin tietääkö äitini, mitä mieltä hän on asiasta ja onko minulla edes miestä! Kerroin, että kyllä kaikki löytyy, minkä jälkeen lääkäri lähetti minut neurologin luokse. Sieltä piti saada hyväksyntä raskaudelle. Neurologi kirjoitti, että kaikki on kunnossa, allekirjoita paperi, että kannat riskit itse, niin saat synnyttää.

Nyt olen raskaana, suunnitelmanani on synnyttää ja kasvattaa lapsi ja miettiä vasta sitten, miten selittää miksi istun pyörätuolissa, toisin kuin muut äidit. Esteetön asunto meidän pitäisi myös löytää, niitä onkin vaikea löytää täällä Almatyssa.”

ILOISIA UUTISIA – nyt Radmila on onnellinen äiti! Vaikka Radmilan tie äidiksi ei ollut helppo, hän on tyytyväinen, että piti päänsä. ”Suurimmat esteet äitiydelle olivat lopulta omia pelkojani.

On vain suunniteltava asiat huolella. Lopulta kaikkiin vaikeuksiin löytyy aina jokin ratkaisu tai vaihtoehto”, hän kertoo.

”Vammaisen ei ajatella olevan hyvä vaimo” Shamsizoda Najminisso kertoo: ”Vammani on piilossa oleva, sitä ei näe päällepäin. Aivoistani on leikattu osa 15-vuotiaana, eikä kehoni osaa säädellä lämpötilaa. Tarvitsen siksi ympärilleni paljon erilaisia asioita. Minulla on jatkuva lääkitys – 17 pilleriä päivässä – lisäksi tarvitaan vessa ja vettä ja sopivanlämpöinen ympäristö. Se kaikki vaikuttaa kehoni lämpötilaan.

Olen kotoisin Tadzhikistanin maaseudulta, missä ajatellaan yhä, että vammainen nainen ei voi olla hyvä vaimo tai hyvä äiti. Miehet haluavat edelleen naisen, joka tekee paljon työtä kotona. Minulle tämä yhtälö on vaikea, sillä teen paljon töitä Ishtirok-järjestössä. Ennen vammaisuutta elin tosi liikkuvaa elämää, tanssin, kuljin ulkona ja harrastin paljon liikuntaa.

Vammaisuus rajoittaa sitä, mitä nyt voin tehdä. En voinut käydä enää normaalisti kouluakaan. Kävin kuitenkin etäkoulua kotoa käsin.”

Svetlana on loistava asiakaspalvelija

Svetlana Busygina kertoo: ”Olen töissä kirjastossa ja valmistunut yliopistosta. Olen täysin sokea. Täällä Kazakstanissa ihmiset joskus kysyvät, miten voin olla töissä kirjastossa, jos olen näkövammainen. Kerron, että jos osaa työnsä hyvin, niin kyllä se onnistuu. Pärjään jopa niin hyvin, että tullessaan seuraavan kerran takaisin kirjastoon nämä samat ihmiset haluavatkin palvelua juuri minulta!”

12

Kynnys Nro 1 / 2020

”Vammaisen on pakko olla innovatiivinen!”

Marraskuussa Suomessa vieraillut sosiaalityöntekijä ja aktivisti Jane Kihungi tekee töitä vammaisten naisten aseman parantamiseksi Keniassa

Teksti & kuva: SANNI PURHONEN

”

JOS minun pitäisi kuvailla itseäni tuntemattomille, ensimmäiseksi sanoisin, että olen ylpeä vammainen kenialainen. Olen selvinnyt monista haasteista. Olen äiti. Nykyisin jo aikuinen poikani Kenneth on insinööri. Hän on auttanut minua paljon, esimerkiksi rakentamaan kotiani esteettömäksi.

Sairastin polion 5-vuotiaana. Lapsena minulla ei vielä ollut kauhean vaikeaa vammani kanssa ja perheeni hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Kouluun en kuitenkaan aluksi mennyt. Sitten vuotta nuorempi pikkuveljeni sanoi, ettei hän mene enää kouluun, jos en pääse mukaan. Eli menin kouluun veljeni ansioista!

Sittemmin äitini totesi, että koulutus tulee olemaan aviomieheni ja ruokkimaan minut. Minua ei ole koskaan kosittu, joten tavallaan se on totta.

Aloin oikeastaan kokea kunnolla syrjintää vasta nuorena aikuisena. Halusin sairaanhoitajaksi tai opettajaksi, mutta mikään koulu ei huolinut minua vammani vuoksi. Minua pidettiin hyödyttömänä, vaikka olisin voinut tehdä paljonkin. Kykyjäni ei nähty. En

halua muille naisille käyvän samoin, siksi teen nykyistä työtäni perustamassani Women Challenged to Challenge -järjestössä.

Naisilla ei useinkaan ole Keniassa omaa ääntä, edes vammaiskontekstissa. Äänessä ovat vain miehet. Vammaisetkin miehet voivat naida kenet haluavat.

Naisilla ei ole samoja vaihtoehtoja. Meillä on kyllä erillisiä naiskomiteoita, mutta miehet vaikuttavat kaikkialla yhteiskunnassa.

Nainen on kuitenkin konkreettisesti se, joka on vaikkapa raskaana. Lääkärit eivät ymmärrä vammaisuuteen liittyviä erityiskysymyksiä ja naiset jäävät yksin.

Kukaan ei esimerkiksi kertonut eräälle tapaamalleni vammaiselle naiselle miten imettää.

Minä sitten neuvoin häntä, koska vammani on samankaltainen kuin hänen. Sanonkin aina, että vammaisen on pakko olla innovatiivinen!

Toinen ongelma on, että naisia steriloidaan luvatta. Seksuaalisuutta ei selitetä, joten se kohdataan valitettavasti esimerkiksi hyväksikäytön tai väkivallan kautta.

Monia naisia syrjitään ja piilotellaan perheissään. Varsinkin kehitysvammaisia saatetaan jopa hy-

Erityskoulut ovat monesti vammaisen lapsen ainoa vaihtoehto. lätä erityiskouluihin vähät tavarat paperikassissa. Viittomakieltä ei osata. Yksi tapaamani kuuro nainen nielaisi lääkäriltä saamansa tabletin, jota ei ollut tarkoitus nauttia sisäisesti. Onneksi häntä ehdittiin auttaa ajoissa.”

Vammaiset naiset voimaantuvat yhdessä ”Keniassa on vielä paljon tehtävää vammaisten aseman parantamiseksi ylipäänsä. Yritämme opettaa yleisiä järjestöjä inklusiivisiksi. Vammat tulisi tunnistaa paremmin jo varhain, että ihmisiä voidaan auttaa. Infrastruktuuri ei ole saavutettavaa, joten erityskoulut ovat monesti vam-

maisen lapsen ainoa vaihtoehto, vaikka vanhemmat eivät niin haluaisikaan. Lisäksi tytöille tulisi opettaa seksuaalisuudesta kaikki tarpeellinen tieto, jotta he voivat hyväksyä itsensä. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöt ovat vielä hyvin hiljaisia.

Kaupunkien ja maaseudun tai kylien naisten ero on maassamme suuri. Kylässä saattaa olla käytössä oma viittomakielensä eikä virallinen kieli. Järjestömme työskentelee enemmän maaseudun naisten kanssa. Neuvoimme erästäkin naista, joka ei ollut koskaan aiemmin kulkenut bussilla, tulemaan Nairobiin. Aluksi hän ei uskaltanut syödä edes hotellilla tarjolla olevaa ruokaa eikä halunnut näyttää kellekään vammautunutta kättään. Hän kuitenkin voimaantui muiden naisten tapaamisesta ja näyttää nyt vammansa ylpeästi!

Olen ensi kertaa Suomessa ja kokemus on ollut jännittävä. Täällä on hyvät palvelut ja kaikki on toiminut hienosti. Täällä on helppo saada taksi! Kansainvälinen työ on vammaisliikkeelle tärkeää ja haluaisin jatkossakin tehdä yhteistyötä Suomen kanssa.”