Kynnys 5 / 2018 by Kynnys

No 5 / 2018

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

Zhibek ei suostunut aborttiin Tarinoita Kirgisiasta, Nigeriasta, Haitilta, Guatemalasta...

MU4 1

ynnys

Kynnys

Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Sanomapaino, Vantaa Kannen kuva: Veera Pensala Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 19 €/vuosi, johon sisältyy Kynnyslehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten liiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisätietoja: merja.asumaa@ kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

KUVA: Jussi Vierimaa

Pääkirjoitus

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja ISSN 1235-9920

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Oikeilla nimillä

sallistuin kesällä kansainväliseen seminaariin, jonka aihe oli ihmisoikeuskasvatus. Paikalla oli alan tutkijoita ja aktivisteja eri maista. Seminaari järjestettiin kauniissa Pietarissa, joka valmistautui isännöimään jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Ihmisoikeusaktivistit ympäri maailmaa olivat vedonneet kerta toisensa jälkeen kisat järjestäneeseen FIFAan, että kisoja ei järjestettäisi maassa, jonka politiikka rikkoo ihmisoikeuksia lukemattomilla tavoilla. Seminaarissa Pietarin yliopiston edustaja piti puheenvuoron, jossa hän kysyi meiltä muilta, olisiko parempi, että emme puhuisi ihmisoikeuksista. Hän jatkoi kollegoilleen venäjäksi jotain, mistä vaatimattomalla venäjän taidollani ymmärsin, että hänen mielestään oli parempi puhua oikeudenmukaisuudesta ja laista. Me muut osallistujat, myös venäläiset, pidimme puheenvuoroa hämmentävänä, oltiinhan seminaarissa, jonka aihe oli ihmisoikeuskasvatus ja puhuja oli ihmisoikeustutkija. Kaikki paikalla olevat olivat ihmisoikeuksien puolustajia – ellei joku ollut vakooja. Olen kuullut ennenkin ihmisoikeusaiheisissa seminaareissa vastaavia puheenvuoroja. Silloin puhujat eivät ole olleet tutkijoita, vaan aivan tavallisia keskiaasialaisia vammaisia naisia. Kaikki neljä kumppanimaatamme Keski-Aasiassa ovat allekirjoittaneet YK:n vammaissopimuksen, Turkmenistan

on jopa ratifioinut sen. He ovat saaneet viisumin seminaarimatkalleen – tai vain osaksi seminaarin kestoa – tekosyyllä, vaikkapa keksityillä serkun häillä. He eivät ole voineet tehdä muistiinpanoja tai viedä mitään materiaalia kotiin, vaan heidän on täytynyt opetella kaikki ulkoa. Palatessaan kotiin heitä on kuulusteltu ja heidän matkalaukkunsa on tutkittu. Heidän maissaan ihmisoikeusaktivismia pidetään valtion vastaisena, rikollisena toimintana. Niissäkin maissa, joissa on saanut pitää seminaareja, on välillä täytynyt keksiä kiertoilmauksia ihmisoikeuksille: on puhuttu terveydestä, koulutuksesta, perhe-elämästä. Siten on saatu tilavaraus tehtyä. Mutta kun sen varatun tilan ovi on suljettu, on alkanut avoin puhe ihmisoikeuksista. Jostain naiset ovat kaivaneet valtavan määrän tietoa niistä. Ja mitä he eivät tiedä, he kysyvät. Yhdessä on mietitty, miten ihmisoikeuksia voi edistää välttäen ihmisoikeuksien mainitsemista. Tänä vuonna Kirgisiassa ja Tadzhikistanissa on järjestetty avoimia mielenosoituksia, joissa on vaadittu YK:n vammaissopimuksen ratifiointia. Se näyttää poliittisesti mahdolliselta, siitä voi puhua. Aiempina vuosina hankittu tieto voi vihdoin muuttua toimenpiteiksi sopimuksen velvoitteiden toteutumiseksi. On kannattanut puhua ihmisoikeuksista niiden omilla nimillä.

Med rätt benämning

å sommaren deltog jag i ett internationellt seminarium om människorättsfostran. Forskare och aktivister inom området från olika länder var på plats. Seminariet ordnades i det vackra St. Petersburg, som förberedde sig för att stå som värd för fotbolls VM. Människorättsaktivister från olika håll i världen hade upprepade gånger vädjat till FIFA, som stod som arrangör för tävlingarna, att inte ordna tävlingarna i ett land där politiken kränker människorätten på otaliga sätt. På seminariet höll en representant för St. Petersburgs universitet ett anförande, där hen frågade om det vore bättre att inte tala om människorätt. Hen fortsatte på ryska och sade någonting åt sina kolleger, som jag med min anspråkslösa kunskap i ryska förstod att betydde att det var bättre att tala om rättfärdighet och laglighet. Vi övriga deltagande, inkluderande ryssarna, ansåg uttalandet vara förvirrande, vi deltog ju i ett seminarium om människorätt och talaren var människorättsforskare. Alla närvarande var människorättsförsvarare - ifall inte någon var spion. Jag har även tidigare i motsvarande seminarier hört liknande uttalanden. Då har talarna inte varit forskare, utan helt vanliga centralasiatiska kvinnor med funktionsnedsättning. Alla våra fyra medarbetarländer i Centralasien har undertecknat FN:s konvention om rättigheter för personer med funktionsnedsättning. Turkmenistan har t.o.m. ratificerat den. De har erhållit visum för sin seminarieresa – eller endast för en del av den – med

ett svepskäl, fast ett inbillat bröllop för en kusin. De kunde inte göra anteckningar eller ta material med sig hem, utan måste lära sig allt utantill. Då de återvände hem blev de förhörda och deras bagage blev genomsökt. I deras länder anser man att människorättsaktivism är kriminell verksamhet, riktad mot staten. Även i länder där man har kunnat ordna seminarier, har man emellanåt fått hitta på en omskrivning för människorätt: man har talat om hälsa, utbildning, familjeliv. På detta sätt har man kunnat reservera utrymmen. Men då man har stängt dörren till det reserverade rummet, har man öppet börjat tala om människorätt. Någonstans ifrån har kvinnorna grävt fram en väldig mängd kunskap. Och vad de inte vet, frågar de. Tillsammans har vi funderat över hur man kan främja människorätt utan att nämna ordet. Under innevarande år har det arrangerats öppna demonstrationer i Kirgizistan och Tadzjikistan vid vilka man har krävt ratificering av FN:s konvention om rättigheter för personer med funktionsnedsättning. Det verkar politiskt möjligt, då man kan tala om det. Kunskap som införskaffats i ett tidigare skede kan omsider omsättas i praktiken för att uppfylla stipulationerna i konventionen. Det har lönat sig att tala om människorätt med dess rätta namn. Översättning Carita Viljanen

Kolumni

Afrim Maliqi

KUVA: HEINI SARASTE

Vieraileva kynä

Kalle Kosovossa

uistan yhä Kallen ensitapaamisen Belgradissa yhdessä Halit Ferizin, Kosovon vammaisliikkeen ja Handikosin silloisen johtajan kanssa. Tuon ajan vaikea poliittinen tilanne pakotti meidät tapaamaan salaa hämärässä yökerhossa, mitä Kalle monesti myöhemmin muisteli, jopa hivenen huumorilla. Huolimatta vankilaan joutumisen vaarasta emme arkailleet vaihtaa kokemuksia, eikä varsinkaan Kalle siitä eteenpäin koskaan arastellut paljastaa kokemuksiaan tai tarjota merkityksellisiä neuvojaan, jotka antoivat voimaa ja motivoivat meitä jatkamaan. Tuon illan aikana Kalle antoi meille vaimonsa Maijan kirjoittaman kirjan Ongelma vai haaste? Mukautimme kirjan omaan tilanteeseemme Kosovossa ja se on vaikuttanut suuresti Kosovon vammaisten asenteisiin, myös minun ja Halitin. Tuo lyhyt ja ”salainen” tapaaminen oli siis alku pitkälle ja hedelmälliselle vammaiskysymysten yhteistyölle Kosovossa. Kalle vieraili luonamme ensimmäistä kertaa sodan jälkeen. Tuolloin hän vieraili myös hätätilassa olleessa Mitrovican kaupungissa. Tuo vierailu osoitti Kallen rohkeaa asennetta, mikään ei ollut hänelle saavuttamatonta, kun vain oli tarpeeksi tahtoa ja halua muutoksen aikaansaamiseksi. Vaikka Kalle joutui Mitrovitcan vierailullaan auto-onnettomuuteen, se ei estänyt häntä tulemasta Kosovoon ja se jopa motivoi häntä vaikuttamaan tässä maassa tapahtuviin muutoksiin. Jokaisella vierailulla oli missio ja selkeä tarkoitus. Kalle alkoi tukea vammaisia ihmisiä tapaamalla meitä suoraan ja koulutti meitä tunnistamaan omat kykymme ja kasvattamaan tietoisuuttamme. Tämän myötä monet vammaiset alkoivat osallistua aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Kallen karismaattinen lähestymistapa teki tapaamisista hyvin houkuttelevia ja toisaalta hänen toimintatapansa vaikuttivat suoraan kosovolaisten päätöksentekijöiden asenteisiin. Mutta hänen tukensa ei loppunut siihen. Kalle hyödynsi joka vierailullaan arkipäiväisiä tilanteita, joiden kautta hän vaikutti vammaisiin ihmisiin. Vaikka yhteiskuntamme oli täynnä esteitä, jotka hänen piti ylittää, Kallea ei pysäytetty. Hän oli motivoiva tukipilari monille

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Kivempi olla elossa kuin kuollut ihmisille, myös minulle itselleni. Kalle opetti minut myös kalastamaan kesämökkinsä läheisellä järvellä. Nykyään ymmärrän, että hänen opetuksessaan oli kyse muustakin kuin kalastamisesta. Kallen tarkoitus oli opettaa meitä muuttumaan, muttei muuttaa meitä. Kallen kiinnostus vammaisasioihin ei rajoittunut Kosovoon. Hän halusi muuttaa ystäviensä tilanteen koko Balkanin alueella. Niinpä hänen aloitteestaan aloitettiin yhteistyö Balkanin vammaisjärjestöjen välillä. Hänen aloitteestaan järjestettiin ensimmäiset yhteistyökokoukset ja hän osoitti tämän yhteistyön pohjattoman tärkeyden. Kuten ennenkin, Kallen lähtökohtana oli hänen oma kokemuksensa ja tämä yhteistyö oli ehdottomasti hyvin hyödyllistä ja vaikuttavaa. Siispä, ensimmäiset yhteistyökokoukset Balkanin vammaisjärjestöjen välillä alkoivat ja niiden kruunana oli ensimmäinen yhteinen konferenssi Tiranassa vuonna 2015. Tämä kaikki oli Kallen ja hänen yhteistyökumppaniensa aloittamaa ja tukemaa. Kallen tuki Kosovolle ja Balkanille ylipäänsä ei päättynyt tähän, vaan Kallesta tuli silta vammaisjärjestöjen sekä monien vammaisten tukijoiden välillä. Tuo silta vaikutti suoraan vammaisten ihmisten elämään ja se vaikutus kantaa tänäkin päivänä. Kalle oli ja hän pysyy esikuvana monelle meistä. Hänen lähestymistapansa vammaisuuteen oli ainutlaatuinen ja korvaamaton. Siihen kuului myös Kallelle ominainen huumori, mikä teki siitä vieläkin poikkeuksellisempaa ja tunnistettavampaa. Tähän mennessä kaksi ihmistä on jättänyt pysyvän jäljen elämääni, Kalle ja Halit. Omistautuminen vammaisliikkeelle, oikeuksien etsintä ja puolustaminen olivat ominaisuuksia, jotka yhdistivät näitä kahta vaikuttavaa hahmoa. Lepää rauhassa rakas ystäväni, tehtävääsi jatketaan yhä! Kirjoittaja on vammaisjärjestö Handikosin johtaja Vapaasti englannista suomentanut Sanni Purhonen

”

Vaikka elämä on kurjaa, on silti kivempi olla elossa kuin kuollut”, sanoi Kalle Könkkölä. Veret seisauttavan totuuden kirjoitti viisas Amu Urhonen edellisen lehden pääkirjoituksessa. Nyt Kalle on kuollut. Sitä ei tahdo uskoa niin harvinaisen elävästä ihmisestä. Eihän sen pitänyt tapahtua. Ikinä. Onneksi Kallen ajatukset, teot ja unelmat elävät. Muisto valaisee pimeässä kuin toivon lyhty. Ei anneta liekin sammua. Yritän muistaa sen silloin, kun kotiin tupsahtaa jälleen uusi tuntematon auttaja. Miten ovat oppineetkin riisumaan kärryssä istuvalta yhtä aikaa kaikki vaatteet? Kengät, tukisukat, pitkät housut, aluspaidan, pikkuhousut, puseron, rintaliivit. Se tarkoittaa pahimmillaan, siis elävässä elämässä, riuhtomista, repimistä, kiskomista, sadattelua, työntämistä, puskemista, kynsien lohkeamista, hikeä, kyyneleitä, ei sentään verta, mutta kurjaa mieltä ja jatkuvaa kännykän tuijottelua. Myöhästelyä totta kai ja kylmät kädet. Tulevaisuudessa tahti vielä nopeutuu, kun robotit astuvat kehiin. Mitä tapahtuu koskettamiselle? Kylmien käsien tilalla voi olla salasana, metallinen painonappi tai etähälytin toisesta kunnasta. Mitä vaan ihmismieli keksiikään. Jo nyt ympärillä pyörii pelottavan paljon pystyyn kuolleita ihmisiä auttamassa. Ei kiva. Pystyyn kuollut määritellään suomen sanakirjassa tunteettomuudeksi, etäisyydeksi ja lamautuneeksi. Toisen totuuden nimessä on myös muistettava, että oikeasti valtaosa auttajista on pohjimmiltaan empaattisia, kutsumustyössä ja ystävällisiä. He joutuvat muuttumaan robottimaisiksi kiireessä ja rajoittuneissa olosuhteissa. Pakon edessä ihmisestä tulee vaikka minkälainen hirviö. ”Kivempi olla elossa kuin kuollut”. Lause muistuttaa ihanasti Kallen huumorista. Vaikka elämä on vaikeaa, kannattaa hakeutua hyvien ihmisten pariin. Edes hetkeksi. Edes etäisyydeltä, jos koskettamaan ei pääse. Hyvä kohtaaminen luo valoa koko loppuelämään. Etukäteen ei voi tietää, milloin ja missä sen saa. Joulun aika on erityisen otollista hyville kohtaamisille. Rauhaa ja iloa kaikille!

KUVA: ISMO HELÉN

Kynnys Nro 5 / 2018

4 KUVA: CHARLOTTA BOUCHT

Kalle Kustaa Topias Könkkölä, the executive manager of the Threshold Association, passed away suddenly on September 11, 2018. He was especially known for promoting the rights of persons with disabilities all over the world. Kalle Könkkölä shook society by demanding equality, accessibility and independent living for everyone. He changed the world profoundly. Kalle Könkkölä was born in Helsinki on January 16, 1950. He earned a Bachelor of Science degree from the University of Helsinki, where he and other students with disabilities founded the Threshold Association in 1973. What started as a modest association soon turned into a nationwide movement. The Threshold Association put into practice Könkkölä’s pioneering ideas about how persons with disabilities should take the initiative and act to improve their own rights. Thus, it is no surprise that almost all employees and board members of the Threshold Association have disabilities. Kalle Könkkölä is known all over the world. He found partners who shared common interests in numerous countries. He introduced development cooperation into the Threshold Association and in 1998, he started the Abilis Foundation to support the projects of people with disabilities in developing countries. Improving the extremely vulnerable position of refugees with disabilities was very close to his heart. He insisted that non-governmental organisations and countries working in crisis areas should take into account the special needs of people with disabilities. Könkkölä was one of the initiators of the UN Convention on the Rights of Persons with Di-

sabilities, who also helped to shape its content. In addition to being an activist, Kalle Könkkölä was also a politician, who co-founded the Green League in Finland. He was the first chairman of the Greens and one of the first two Green members of the Finnish Parliament, serving with Ville Komsi from 1983 to 1987. As an MP, Könkkölä’s accomplishments include the Act on Services for Persons with Disabilities that brought services, such as transportation services, to support the independent life of people with disabilities. Thanks to his efforts, the Greens are the only political party in Finland to have an association for people with disabilities, Vihreät Vaivaiset ry. Könkkölä was active in local politics and served as a member of Helsinki City Council from 1985 to 2004. He managed to participate in several committees and working groups. During his last years, Kalle Könkkölä lived as a widower in Kamppi, Helsinki. He survived the death of his wife, architect Maija Könkkölä, who passed away suddenly in 2012. Könkkölä worked at the Threshold Association until the end of his life. As an outgoing person, he was surrounded by a large group of friends with whom he enjoyed keeping company. He had many cultural interests, and people remember meeting him at classical music concerts or theatre. In summer, he liked to invite his friends to visit his summer cottage and garden, in which every flower, even the smallest one, had a story of its own. Amu Urhonen Translated by Idastiina Valtasalmi

KUVA: CHARLOTTA BOUCHT

Kalle Könkkölä 1950–2018

– Kallella oli ilmiömäinen taito löytää ympäri maailmaa vammaisia ihmisiä, joilla on kykyä ja voimavaroja, sanoo Kallen kanssa 15 vuotta yhteistyötä tehnyt Abilis-säätiön toiminnanjohtaja Marjo Heinonen. Teksti: HEINI SARASTE

Addis Abeban yliopiston ensimmäinen luiska.

KALLEN RAKKAUS ETIOPIAA KOHTAAN AVASI KYMMENIÄ UUSIA HANKKEITA – KALLE LÖYSI kyvykkäät nuoret vammaiset ihmiset, missä päin maailmaa hän liikkuikin ja hän uskoi heihin, Marjo sanoo. Tunnelma Marjon työhuoneessa on valtavan latautunut. Tunsimmehan molemmat Kallen pitkään. Minä 28 vuotta, Marjo 15 vuotta. Yhdessä Kallen kanssa monilla matkoilla ympäri maailmaa näimme myös vaikeita olosuhteita ja elämänkohtaloita. Kalle antoi esimerkillään voimaa köyhissä maissa, Marjo pohtii: ––Jos olemme sen arvoiset, että tuo pieni mies matkustaa henkensä kaupalla hengityskoneensa kanssa tänne meidän luoksemme toiselle puolelle maailmaa, miksi mekin emme voisi oppia pitämään puolemme. Tämän itsekin kuulin uudestaan ja uudestaan paitsi Etiopias-

sa myös Iranissa, Ugandan ja Syyrian pakolaisleireillä sekä Perun slummeissa. ––Kalle kertoi innokkaille kuulijoille myös Suomen ratkaisusta, mutta hän ei koskaan määrännyt, miten pitää tehdä. Päinvastoin hän painotti aina, että jokaisessa maassa vammaiset ihmiset itse hakevat oman tiensä. Myös tätä asennetta köyhissä maissa arvostettiin, Marjo jatkaa.

Miten kaikki alkoi? Kynnyksen ja Abiliksen yhteistyö Etiopian kanssa käynnistyi noin kaksitoista vuotta sitten, kun Kalle Maailmanpankin vammaistyöryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa osallistui YK:n työjärjestön ILO:n, ja Maailmanpankin yhteiseen kokoukseen Addis Abebassa.

Mukana oli myös Marjo. Hän oli Etiopian ja Eritrean sodan aikana tutustunut eritrealaisiin ja etiopialaisiin. Itse asiassa idea kehitysyhteistyön aloittamisesta juuri Etiopiassa oli osittain Marjon. Marjo oli sodan aikana auttanut vammaisia pakolaisia rajan ylitse, eritrealaisia Eritrean puolelle ja etiopialaisia Etiopian puolelle rajaa. ––Etiopialaiset ja eritrealaiset ovat hyvällä tavalla ylpeitä kulttuuristaan. He ovat myös luotettavia, ottavat vastaan sen mitä haluavat ja hylkäävät sen mitä eivät halua, Marjo analysoi. Kehitysyhteistyössä he ovat hyviä kumppaneita, koska he pitävät sanansa ja kantavat vastuuta. Tästä kaikesta Marjo puhui Kallelle etukäteen. Kalle oli tuohon aikaan hivenen kyllästynyt kehitysyhteistyön takkuilemiseen joissa-

kin kohdemaissa. Kun Addis Abeban ensimmäisessä tapaamisessa ILO:ssa työskentelevä neuvonantaja Bob Ransom ehdotti, että mitä jos tulisit Kalle Etiopiaan, Kalle oli heti valmis. Juuri näitä sanoja Bob käytti, mitä jos tulisit Kalle Etiopiaan. Kalle muisteli sitä itsekin vielä viime kesänä. Kallea puhutteli Marjon mukaan myös se, että Etiopia oli yksi maailman köyhimmistä maista. Apua siis todella tarvittiin. Erityisesti tukea tarvitsivat vammaiset naiset ja vammaisten naisten työllistyminen. Vammaiset naiset ovat perheensä piikoja useinmiten kokonaan vailla ihmisoikeuksia. Heidän ei ajatella avioituvan eikä perustavan perhettä, he eivät pääse kouluun eivätkä opi lukemaan tai kirjoittamaan. He joutuvat myös usein seksuaa-

Kynnys Nro 5 / 2018

KUVA: CHARLOTTA BOUCHT

Juttuhetki opiskelijoiden kanssa Hawasassa keskisessä Etiopiassa.

lisen hyväksikäytön kohteiksi, eivätkä he saa sen jälkeen oikeutta. Perheissä he ovat joko kotiin suljettuja hävettäviä olentoja tai ylisuojeltuja.

Yliopistolla korkean tason yhteistyötä Kalle uskoi koulutukseen. Siispä aloitettiin yhteistyö yliopiston kanssa. Addis Abeban valtavasta yliopistosta löytyi jonkin verran vammaisia opiskelijoita sekä sokeita, kuuroja että pyörätuolin käyttäjiä. Yliopiston johto dekaania ja rehtoria myöten oli mukana ja tapasi Kallea. Aika pian mukaan tulivat Kynnyksen kehityskoordinaattori Tuomas Tuure ja myöhemmin myös Mina Mojtahedi. Kynnyksen ja Suomen ulkoministeriön rahoilla opiskelijoille hommattiin tila, jossa he voivat tavata toisiaan, käyttää tietokoneita ja organisoitua, antaa ja saada vertaistukea. Myös yliopiston esteettömyyttä pyrittiin parantamaan. Aluksi kirjastoon hankittiin valtavan pitkä luiska. Pian samaa viestikapulaa lähdettiin viemään myös muualle Etiopiaan, Kalle vieraili minun, Tuomaksen, valokuvaaja Charlotta Bouchtin ja Marjon kans-

sa muun muassa Mekelessä ja Hawasassa, missä vammaiset opiskelijat suorastaan hyppivät Kallen ja Tuomaksen päälle pelkästä innosta saada tavata kaukaa tulleita ”lajitovereita”. Kaikissa ylipistoissa ryhmä tapasi myös yliopiston ylintä johtoa ja Mekelessä koko Mekelen alueen kuvernöörin Aboy Wolden, joka kuuluu Etiopian keskeiseen valtakolmioon. Se, että ihmiset näin korkealla tasolla ottivat Kallen vastaan, kertoo jotain. Taustalla vaikutti myös politiikka. Työtä tehtiin yhdessä USA:n ulkoministeriön ja tietysti Suomen ulkoministeriön kanssa. Ei oltu siis mikä tahansa ryhmä jostain maasta vaan valtiollinen delegaatio. Mikään tästä ei olisi ollut mahdollista ilman Kallen luomia kontakteja.

Kalle pyrki vaikuttamaan Afrikan Unioniin Marjon mukaan Addis Abeba houkutti Kallea, koska siellä piti majapaikkaansa Afrikan Unioni. Unionin kautta päästäisiin vaikuttamaan koko Afrikkaan. Monet maat olivat vielä tuolloin täysin vailla järjestökenttää ja koko kansalaisyhteiskuntaidea oli niille vieras. Afrikan Unionin väkeä pyrittiin

kouluttamaan, jotta he osaisivat omissa maissaan etisiä, löytää ja tukea orastavia vammaisjärjestöaihioita. Judith Heumann, Kallen kaveri ja USA:n ulkoministeriön vammaispoliittinen neuvonantaja, ja Kalle, pääsivät suurlähetystössä Addisissa tapaamaan Etiopian vammaisaktivisteja ilman viranomaisia. Tätä Kalle itse muisteli elokuussa ennen kuolemaansa, kun teimme juttua Le Monde Diplomatique -lehden Abilis-liitteeseen: ––Se oli merkittävää, sillä silloin saatiin puhua vapaasti. Vammaisjärjestöt olivat nimittäin viranomaisten kovassa kontrollissa Etiopiassa eikä ihmisoikeuksista saanut puhua.

Nuori älykäs nainen nousee seisomaan Mutta palataan vielä alkuun, vuoteen 2006 ja Etiopiaan. Kun nuori sokea oikeustieteen opiskelija Yetnebersh Nigussie piti puheen, Kalle syttyi heti. Siinä puheessa oli kaikki ne elementit joista Kalle innostui, Marjo muistelee. ––Puhuja oli nuori, kaunis, älykäs ja aktiivinen ja lisäksi hän on vammainen. Yet tai Yetna, niin kuin Kalle

häntä ainoana maailmassa sitkeästi kutsui, oli syntynyt kolmetoistavuotiaalle äidille pienessä kylässä. Yetna sokeutui seitsemänvuotiaana ja joutui sen vuoksi sokeitten kouluun. Sitä kautta älykäs nuori nainen raivasi tiensä yliopistoon. Myöhemmin Yetna työskenteli Kallen perustaman Abilis-säätiön ensimmäisenä fasilitaattorina.

Kalle ei saanut kukkamaata vaan oikean puiston Suomesta tukea antoivat varauksettomasti Addisissa toimivat suurlähettiläät kuten Leo Olasvirta sekä myöhemmin Kirsti Aarnio. Suurlähetystö lähti tukemaan vammaisten inkluusiota Etiopian koulutuksessa. Kirsti Aarnio oli valmis tulemaan mukaan omilla rahoillaan myös matkalle, jonne Kalle ja minä suunnittelimme lähtevämme syyskuussa tänä vuonna. Sitten Kalle kuoli. Nyt Kallen oma matka oli siis vaihtunut muistopuiston avaamiseksi, jonne Marjo matkusti kesken Kallen hautajaisten järjestelyn. Hän palasi hautajaistoimikunnan kokoukseen vaikuttuneena, silmät kyynelissä. ––Kalle ei saanut mitään kukkamaata vaan oikean puiston.

Tule kummiksi vammaiselle naiselle!

Kynnys Nro 5 / 2018

KUVA: MARJO HEINONEN

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia naisia. Tuellasi naiset saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. •

osallistuvat pienyrittäjyyskoulutuksiin  perustavat katukioskeja

•

osallistuvat ruuanlaittokursseille  oppivat valmistamaan terveellistä ruokaa

•

osallistuvat vertaistukileireille  saavat rohkeutta itsenäiseen elämään

•

suunnittelevat tiedotusta vammaisten oikeuksista  marssivat kaupungin halki vammaissopimuksen ratifioimiseksi

•

osallistuvat seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksien kursseille  oppivat päättämään omasta kehostaan ja oikeudesta perustaa oma perhe

Kummina maksat valintasi mukaan 10 tai 20 euroa kuukausittain Kynnys ry:lle. Kummina saat

Kallelle omistettu puisto Addis Abebassa.

Muistotilaisuudessa puhuivat useat vammaisjärjestöjen edustajat ja muun muassa Suomen Suurlähettiläs Helena Airaksinen sekä Kallen Yetna. Nyt jo kolmen lapsen äiti työskentelee Light For the World -järjestössä. Hän on tehnyt sitä mitä Kalle toivoi, edennyt urallaan ja yrittää vaikuttaa laajemmalti. Kynnyksen tukeman vammaisjärjestöjen kattojärjestön johtaja Kalkidan Shimelis puolestaan korosti, että Kalle oli myös anteeksiantavainen. ––Me kaikki teemme virheitä. Ei heti voi olla valmis. Kun lähdetään tyhjästä, tilanteesta jossa koko järjestelmä on täysin vierasta ja kaikesta on pula, avun antajamaan on oltava valmis luopumaan omista käsityksis-

•

kerran vuodessa kummiterveiset omalta kumminaiseltasi ja kuulet miten hänellä menee

•

kummiterveiset naisohjelmistamme Etiopiasta tai Keski-Aasiasta

•

kurkistaa työhömme ja olla mukana mahdollistamassa vammaisten naisten oikeuksien toteutumista maailmassa

Abilis-säätiön rahoituksella on käynnissä 30 vammaishanketta ympäri Etiopiaa. Kynnys ry tukee Etiopiassa vammaisten naisten yritystoimintaa ja koulutusta, vammaisia opiskelijoita, vammaisten keskusjärjestöä ja vammaisten oikeuksia ajavaa järjestöä.

tään. On hankala tehdä anomusta vieraalla kielellä kolmesataasivuiselle lomakkeelle, jos tietokone puuttuu. Siksi esimeriksi Abiliksen hakukaavakkeissa pyritään yksinkertaisuuteen ja Abilis myös neuvoo ihmisiä siinä, miten lomakkeet täytetään. ––Jos halutaan tukea kaikkein köyhimpiä, on oltava joustava. Sitä Kalle myös oli. Hän oli aloittanut Kynnyksen tyhjästä, juuri hengityskoneeseen joutuneena. Kone ei ollut vienyt häntä hautaan vaan saanut hänet liikkeelle, hän jos kuka tiesi mitä on aloittaa tyhjästä. Näin puhelemme Marjon kanssa ja sitten taas itkemme.

’’Kesäleiri muutti maailmani. Tapasin siellä muita aktiivisia tyttöjä ja naisia, jotka ovat menestyneet elämässä. En ollut koskaan ennen tavannut muita vammaisia naisia, olin ollut vain sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa. Opin hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni. Huomasin, että voin elää elämäni niin, että omat toiveeni ohjaavat elämääni. Pääsin pian ensimmäiseen työpaikkaani. Ensimmäisellä palkallani ostin kotiin kermaa, josta äitini pitää.” Gulmairam, 25, Kirgisia.

Keräyslupanumero: Poliisihallitus, Arpajaishallinto RA-2018-126 koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta (31.12.2019 asti)

LIITY KUMMIKSI: www.kynnys.fi

Kynnys Nro 5 / 2018

Keski-Aasia

STEREOTYPIAT SÄRKYVÄT SEURUSTELULLA asenteita laitetaan uusiksi avioliitoilla

Romanttinen rakkaus, parisuhde, seksielämä – harva vammainen nainen uskaltaa niistä edes haaveilla kuultuaan koko elämänsä, etteivät ne kuulu heille. Kynnyksen vuosia kestänyt työ Keski-Aasiassa tuottaa tulosta tänä päivänä, kun kasvava joukko kauniita ja itsevarmoja naisia rikkoo yhteisön stereotypioita ja uskomuksia näyttämällä käytännössä mitä seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeudet tarkoittavat. Teksti ja kuvat: VEERA PENSALA JA LAURA LIPSANEN

Ylhäältä alas: Ayperi, Saida Asanova, Gulmairam Alimbai Kyzy..

’’Aloin rakastaa jopa kainalosauvojani’’ ”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 21-vuotias kirgisialainen Ayperi kertoo. Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni. Olemme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Ayperi osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen. Ayperilla ei totisesti ole ollut helppoa. Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä. Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen

täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva nainen nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä, mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään. ”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Ayperi kertoo iloisena.

Ylhäältä alas: Ukei Muratalieva, Zhibek Sagimbekova, Alia Tabaldieva.

”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa.

”Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo” Saida Asanova, 28, ottaa meidät hymyillen vastaan omassa kodissaan ja tarjoilee teetä. Äiti on ostanut asunnon hänelle. Elämä on muutenkin mennyt harppauksilla eteenpäin, sillä edellisvuoden kesäleirin jälkeen tulevaisuuden suunnitelmat ovat valmiina. Oman kauneussalongin lisäksi Saida haluaa miehen, vaikka yhtään ei ole vielä näköpiirissä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä itsetunto lähtee juuri siitä, että uskoo itseensä. Ja itsetunnolla ja rohkeudella

muutetaan maailmaa. ’’Kymmenen vuoden kuluttua haluan olla vaimo. Ja haluan lapsia, ainakin yhden tyttären.’’ Saida pamauttaa meille varmalla äänellä. Saida tietää, että tänä päivänä vammaiset naiset seurustelevat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Hän kertoo ystävästä, jolla on sama vamma kuin Saidalla ja hän on naimisissa. Mies on vammaton ja heillä on tytär. Mahdollista se siis on, vaikkei helppoa. Saida kertoo myös miksi sukulaiset usein vastustavat avioliittoa, varsinkin vammaisen naisen naimista, vaikka kyseessä olisi rakkausliitto ja puoliso hyväksyisi liiton. ’’Naisen pitää hoitaa kotia, siivota, laittaa ruokaa ja tehdä lapsia. Vammaisen naisen voi olla vaikea tehdä näitä töitä. Vammaisen miehen on paljon helpom-

Kynnys Nro 5 / 2018

Keski-Aasia

pi päästä naimisiin. Mutta asenteet ovat muuttumassa. Kuulemme koko ajan lisää aviopareista, joiden vanhemmat ovat hyväksyneet vammaisen miniän tai vävyn. Kun oma perhe hyväksyy, muu suku seuraa perässä.”

Yritän keskittyä nyt vain positiiviseen ajatteluun ja omaan hyvinvointiini.’’ (Juonipaljastus: Gulmairam synnytti terveen tytön syyskuussa. Facebookin videota perheestä on katsottu yli 150 000 kertaa!)

”Halusin pitää tämän lapsen”

”En suostu raportoimaan suhteistani perheelleni’’

Gulmairam Alimbai Kyzy, 25, on pieni ja tarmokas nainen. Hän puhuu nopeasti ja ilmeikkäästi. Emme meinaa pysyä perässä, kun hän luettelee elämänsä vaiheita: työt, sairaalajaksot, seurustelut, morsiamenryöstö… Nyt hän on onnellisesti naimisissa ja perhe on antanut hyväksyntänsä vammaiselle parille. Gulmairam odottaa ensimmäistä lastaan. Ja on lääkärien mukaan vaarassa kuolla. ’’Minä en ole huolissani raskaudestani, mutta lääkärit sanovat, että voin kuolla. He sanoivat, että minun pitää tehdä abortti, etten saisi olla raskaana. Jotkut lääkärit jopa huusivat minulle. Miestänikin peloteltiin, että hän jää leskeksi ja yksin. Meinasin tulla hulluksi ja itkimme mieheni kanssa, mutta en suostunut allekirjoittamaan papereita. Muistin erään psykologin sanoneen minulle, että tein minkä valinnan tahansa, se on oikea. Minä halusin tämän lapsen. Lopulta minut rekisteröitiin virallisesti odottavaksi äidiksi.” Gulmairam on oppinut sanomaan ei, puolustamaan oikeuksiaan ja taistelemaan tahtonsa läpi. Koulutuksissa, joihin hän on osallistunut, on leikitty muun muassa roolileikkejä. ’’Yhdessä roolileikissä olin raskaana, ja kaikki olivat raskauttani vastaan. Ja nyt kohtaan saman todellisessa elämässä.’’ Gulmairam ei edes tiennyt, että hän voisi joskus tulla äidiksi. ’’En ajatellut, että voisin tulla raskaaksi. Kun rintojani aristi, luulin että minulla on rintasyöpä.’’ Nyt Gulmairam voi kuitenkin hyvin. Kerran kuussa hän käy normaaleissa raskausajan kontrolleissa. ’’Kieltäydyin geenitesteistä, sillä jos niistä löytyy jotain, olisin vain huolissani. Lapseni joko on vammainen tai sitten ei ole.

Ukei Muratalieva, 31, suhtautuu seurusteluun ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kertoo meille hymyssä suin seurustelusuhteistaan. Tällä hetkellä hän tapailee

Kun oma perhe hyväksyy, muu suku seuraa perässä erästä vanhaa ystäväänsä, joka on vähän aikaa sitten palannut Kanadasta. Suhde on aluillaan ja pari on tapaillut muutamia kertoja. Tulevaisuussuunnitelmiakin on jo tehty. Tosin viime viikolla treffit peruuntuivat, kun ystävän äidiltä murtui käsi ja hän jäi kotiin äitinsä avuksi. Sen sijaan sukulaisille varman naisen itsenäinen elämä on ottanut koville. Ukei on asunut nyt vuoden verran omillaan, mitä perhe ei voi ymmärtää alkuunkaan. Tyypillistä onkin, että vaikka vammainen ihminen olisi itse valmis itsenäistymään, perhe ei osaa eikä halua päästää irti. Ukein sukulaiset soittelevat hänelle jatkuvasti ja vaativat palaamaan kotiin. Ja ihmettelevät mitä Ukei piilottelee. ”Oletko ehkä raskaana?” he kysyvät ja ajattelevat, että Ukei piilottelee mahaan-

sa. Veli taas epäilee, että siskolla on kamalasti poikaystäviä, jotka juoksevat jatkuvasti asunnolla ja joiden kanssa hän viettää rietasta elämää. Ukei ei kerro sukulaisilleen mitään ja suhtautuu heihin vähän huvittuneesti. Samalla hän on yrittänyt sanoa heille painokkaasti, että on muuttanut pois kotoa eikä ole palaamassa takaisin. Ukei tekee töitä perustamassaan järjestössä, kampanjoi aktiivisesti vammaisten oikeuksien puolesta ja antaa vertaistukea muun muassa tämän artikkelin muille naisille. Nyt on onneksi vähän rauhallisempaa oman perheen taholta, sillä veli on saanut ensimmäisen lapsensa ja on sen kanssa kiireinen. Hyvä niin, Ukei tuumaa hymyillen.

”Mieheni jää hoitamaan lastamme kotiin” ”Suunnitelmamme on, että viisi vuotta mieheni huolehtii lapsestamme kotona ja minä menen töihin. Mieheni on hyvin huolehtivainen ja kärsivällinen, kun minä taas hermostun aika nopeasti. Minulle sopii paremmin työnteko. Olen sellainen ’bisnes-mama’. Myyn koulun vieressä siemeniä, tupakkaa ja karkkia.’’ Zhibek Sagimbekovan, 29, raskaaksi tuleminen noudattaa nyt jo meille tuttua kaavaa. Zhibekiä painostettiin lääkärien toimesta tekemään abortti, mutta hän ei suostunut. Pariskunnalle syntyi pieni suloinen poika Amantur, joka vietiin kuitenkin syntymän jälkeen orpokotiin. Zhibek ja Timur asuvat nimittäin laitoksessa, missä ei voi pitää lapsia. Pariskunta käy tapaamassa poikaansa orpokodissa kaksi kertaa kuukaudessa. Näemme kuvia ja videoita hymyilevästä yksivuotiaasta pyöreäkasvoisesta pallerosta. ’’Minun mielestäni hän ei syö tarpeeksi, sillä hän on aika laiha. He syövät kolme kertaa päivässä, mutta minusta se ei ole tarpeeksi. Aina kun käymme hänen luonaan, viemme jogurttia ja maitoa ja muuta, ja hän syö aina kaiken hyvällä ruokahalulla. Viemme myös lampaanrasvaa, joka pitää

hänet terveenä.” Zhibek kertoo. Äidit ovat selvästi äitejä kaikkialla. Zhibek ja Timur saavat lapsen takaisin luokseen, kun heillä on koti. Kaksi kuukautta sitten he muuttivat omaan kotiin ja nyt pariskunta odottaa poikaa pian saapuvaksi. ’’Teemme yhdessä nyt töitä tulevaisuutemme eteen. Keskitymme kasvattamaan lastamme ja tekemään työtä. Emme haaveile nyt uudesta lapsesta, mutta kunhan saamme asiamme kuntoon, sekin voi olla mahdollista.”

’’En halua olla kenenkään sohva’’ Alia Tabaldieva, 31, ei halua tällä hetkellä seurustella kenenkään kanssa. Hän on saanut kyllikseen erilaisista vellihousupoikaystävistä, jotka eivät halua todellista suhdetta hänen kanssaan. ’’Minulla oli poikaystävä, mutta olin hänelle ennemminkin kuin jokin mukava huonekalu kotona, kuin pehmeä sohva. Se ei ollut minulle tarpeeksi, sillä halusin romanttisen suhteen. Poikaystäväni sanoi, ettei tiedä miten minun kanssani voi harrastaa seksiä. Ehdotin, että sehän selviää, kun kokeilemme. Hän ei sanonut tähän mitään ja meni aivan kipsiin. Ja niin suhteemme päättyi aika pian.’’ Monet kohtaamamme naiset kertovat kelpaavansa ehkä seurustelukumppaneiksi, mutta eivät naimisiin. Mies voi seurustella vammaisen naisen kanssa, mutta heti jos suhde uhkaa mennä vakavammaksi, se pistetään poikki. Alia antaa nyt piupaut tällaisille miehille ja aikoo keskittyä uraansa yritysmaailmassa ja viettää muuten aktiivista elämää. Jonakin päivänä hän toivoo kuitenkin löytävänsä uramiehen, jolla on suuri sielu ja sydän. Alian sympaattisuudella, älykkyydellä ja päättäväisyydellä hän varmasti tuleekin saavuttamaan tavoitteensa. ”Ei ole mitään mitä vammainen nainen ei voisi tehdä. Kohtalosi riippuu sinusta, ei vammastasi”, Alia toteaa itsevarmana.

Kynnys Nro 5 / 2018

Kosovo

Kun näin Bajraktarit

eli erään perheen tarina Bajraktarin viiden sisaruksen tarina Kosovosta on tarina tuhosta, selviytymisestä ja elämän ihmeellisistä käänteistä.

Teksti ja Kuvat: HEINI SARASTE

UN vuonna 1999 näin ensimmäisen kerran Bajraktarin perheen Lipjanin kylässä Keski-Kosovossa, koko maa oli raunioina. Matkasimme tulkkini Duki Kelmendin kanssa tuhotusta Pristinasta läpi maiseman, jossa talot toinen toisensa jälkeen oli poltettu ja rauniot törröttivät maasta kuin mustat jättiläisen hampaat. Luhistuneisiin seiniin serbit olivat maalanneet kostonviestejään. Takana oli vuosikymmenen sorto, taistelu serbien kanssa, kylien polttamista ja terroria, joka sitten huipentui joukkopakoon ympäröiviin maihin Yhdysvaltain pommitusten aikana. Tuona Bajraktarien kohtaamisen syksynä albaanit palasivat pakolaisleireiltä koteihinsa, joista oli usein vain seinät jäljellä. Ja oli tulossa kylmä ja luminen talvi. Kamiinoita, märkiä vaatteita, värjöttelyä pakkasessa. Sitä oli edessä ja sitä voitiin aavistella, juuri kun olin näkemässä Bajraktarit. Autossa Duki alkaa katsoa papereitaan: mitä, miten, onko tämä mahdollista? Perheen isä Bajram Bajraktari elää kotinsa raunioissa viiden kehitysvammaisen lapsensa kanssa. Perheen ainoa terve poika käy hanttitöissä ja perheen äiti on kuollut. Duki, itsekin sentään paikallinen, pakolaisleirit ja sodan kokenut, katselee tietoja järkyttyneenä. Kyllä viiden kehitysvammaisen lapsen isä, kuulet oikein, Duki täsmentää. Perheen isän kohtaaminen nurmikolla kotitalon raunioilla on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se itse asiassa muutti minut. Kun aurinko paistaa keskeltä taivasta ja talojen rikkirevityt siluetit piirtyivät takanemme, arvokas albaani-isä seisoo lapsiensa ym-

Sabrije Bajraktari.

Lääkehoito, ”terapia”, on massiivista päröimänä keskellä tuhoa tyyneyden perikuvana. Miten hän ojentaa meille lasilliset vettä. Ja huolimatta sodasta, tuhosta, lapsien aiheuttamasta murheesta, huolimatta lähestyvästä talvesta, hän säilyttää arvokkuutensa. Tässä olen, en muuta voi. Isän sukunimi Bajraktari tarkoittaa albaniaksi suuria juhlapyhiä. Isän kertomana saan kuulla Fadilin, Fatmirin, Nehmijen, Sabrijen ja Faikin tarinan ensimmäisen kerran. Saan kuulla miten serbiterrorin vuosina Fadil, sisarusten villikko, heittää kivellä serbipoliisia ja pitää koko perhettä jännityksessä, saan kuulla siitä, miten isä ei ole suostunut laitta-

maan lapsiaan laitokseen, pahamaineiseen Stimljeen. Erityisesti päätös pitää lapset kotona ja poissa laitoksesta tekee minuun vaikutuksen. Isä kertoo myös siitä, miten hän on lääkärin painostuksesta lopulta antanut periksi. Hän kertoo matkasta laitokseen, ensimmäistä kertaa kylän ulkopuolelle. Lapset ovat innoissaan, he luulevat olevansa huvimatkalla. Perillä laitoksen virtsanhajussa ja surkeudessa, isä tajuaa, että laitokseen hän ei lapsiaan jätä. ––Niin kauan kuin käteni kantavat, pidän heistä huolta, hän sanoo. Saan kuulla paosta vuorille metsän keskelle pommitusten ajaksi. Saan kuulla, miten kaikki kuusi perheenjäsentä ovat nukkuneet pensaitten alla ja syöneet sotilaitten kylistä varastamaa ruokaa. Tuona vuonna 1999 tapaan ensimmäistä kertaa elämässäni äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös äärimmäistä arvokkuutta.

Seuraavat vaihe: Laitos Vuonna 2012 saan ajatuksen, että etsin perheen jälleen käsiini. Il-

menee, että perheen isä, Bajram, on kuollut. Samoin lapsista nuorin Faik. Sisarusten terve veli on muuttanut Saksaan ja huolenpito lapsista on käynyt suvulle ylivoimaiseksi. Neljä sisarusta on laitettu Stimljeen. Isän kädet ovat siis lakanneet kantamasta. Menemme sinne. Tapaamme laitoksen johtoa, lääkäreitä ja hoitajia. Sisarukset johdatetaan huoneeseen. Huh huijaa, mikä tunnevyöry. He ovat aivan samannäköisiä kuin ennenkin, he ovat iloisia. Jostain syystä aina kun tapaan heidät, he ovat iloisia. Stimlje käy lävitse sekin hidasta muutosta, aikaisemmin psykiatriset potilaat ja kehitysvammaiset olivat hujan hajan, nyt kaksi laitosta on erotettu aidalla toisistaan. Suljettujen porttien takana asuu 58 ihmistä. Lääkehoito on massiivista, asukkaat lääkitään tukkoon. Talojen ovet ovat auki, mutta sotkuinen piha on aidattu ja portti lukittu. Portilla on vahti vahtikopissaan.

Seuraava vaihe: ryhmäkoti Viime keväänä saan välikäsien kautta kuulla, että sisarukset on siirretty Stimljestä ryhmäkotiin Suhadollin kylään Luigi Gukagvi-kadulle. Nyt siis sinne! Sovin Kynnyksen matkan yhteyteen tapaamisen ryhmäkodissa. Johtaja Arjeta Thagi Stubla ottaa meidät vastaan ystävällisesti. Hän vie meidät suurehkoon omakotitaloon, jonka sohvalla odottavat Fadil, Fatmir, Nehmije, Sabrije. Ardita Thagi piti huolta sisaruksista jo Stimljessä. Nyt ryhmäkoti on siis hänen vastuullaan. Hän kertoo, että aivan alussa muuton jälkeen sisarukset olivat hyvin rauhattomia. Jopa rauhattomampia kuin alkuvuosina Stimljessä.

Kynnys Nro 5 / 2018

Kosovo

Fadil Bajraktari.

––Nyt kaikki sujuu paljon paremmin. Meillä on ihme kyllä rahaa tarpeeksi käytettäväksi, sillä ryhmäkotien budjetti on hyvä. Ylimääräisellä rahalla teemme retkiä ja pidämme hauskaa. Olemme myös vierailleet sisarusten vanhassa kylässä. Heidän kotinsa on rakennettu uudelleen, nyt se on vieraan omistuksessa. Kävimme ravintolassa kylän keskustassa, ja ihan kaikki kyläläiset saapuivat sisaruksia tapaamaan. Se oli hienoa. Arjeta on tuonut omat pienet lapsensa ryhmäkotiin vierailuille. Kun Arjeta teki matkan Ruotsiin, sisarukset soittivat hänelle ja pyysivät palaamaan pian. Eniten jää askarruttamaan Arjetan lause: ––Olen rikas, minun ei tarvitsisi olla täällä. Se kertoo jotain. Rikas ei tule työpaikalleen siksi, että hän tarvitsisi rahaa vaan siksi, että hän kokee työnsä tarpeelliseksi. On vaikea tietää mikä on totuus. Joka tapauksessa, jos minulle olisi 20 vuotta sitten kerrottu, että nämä sisarukset aterioivat pihalla sypressien katveessa, he nukkuvat puhtaissa lakanoissa ja nauravat paljon, se olisi saanut minut katsomaan maailmaa eri lailla.

Eturivissä Fatmir, Nehmije ja Sabrije, takarivissä Fadil sekä Arjeta.

Eli älä koskaan tee äkkinäisiä johtopäätöksiä, asiat voivat olla myös tulevaisuudessa paremmin. ––Mommy, äiti, pesetkö minut illalla? kysyy Nehmije. Pesetkö minut illalla? Se jää mieleeni. Vierailemme myös sisarusten huoneissa, joissa yksi asia kiinnit-

tää huomioni, huoneet ovat siistejä, verhot ovat räikeät ja lakanat puhtaat. Mutta yhtään ainutta yksityistä tavaraa ei näy missään. Mistä se johtuu? Miksi on niin? Heille annetaan ”terapiaa” eli syötetään hyvin vahvoja lääkkeitä. Lääkehoito on muodissa Kosovossa.

Tärkeintä on kuitenkin lähellä olevan hoitajan ystävällisyys. Eivät muurit, ei sukulaissuhde, ei edes raha ratkaise vaan se, miten kunnioittavasti ihmistä kohdellaan. En voi tietää ovatko sisarukset onnellisia, mutta ainakin heidän elämänsä on parempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kynnys Nro 5 / 2018

Kosovo

Lääkkeettömyys on paras lääke Psykiatri Nusret Shillova ajaa skitsofreenikkojen asiaa. Hän uskoo, että tärkeintä on yhdessä olo, järkevä tekeminen ja lääkkeettömyys. Se on radikaali oppi lääkkeitä ylenpalttisesti suosivassa maassa.

Teksti ja Kuva: HEINI SARASTE

SYKIATRI Nusret Shillova, 48, on äärimmäisen ylpeä siitä, että kolme Klubitalon asiakasta on viimeisen viiden vuoden aikana perustanut perheen. Shillova näyttää kuvaa onnellisesta neljän lapsen perheenisästä. Kolme klubitalolaisista on myös saanut vakituisen työn paikallisesta postista. Parantunut talous parantaa myös mielenterveyttä. Yhdeksänkymmentäluvul-

la Shillova oli kahdeksan vuotta töissä psykiatrissa sairaalassa ja sai tarpeekseen. Sodan jälkeen hän kävi hakemassa oppia Yhdysvalloista ja Ruotsista ja innostui klubitalo-aatteesta. Myös Suomen Helsingin Klubitalossa hän on vieraillut. Shillova uskoo lääkkeettömyy-

teen. Hänen mukaansa lääkkeet eivät auta, vaan niitten seurauksena ihminen alkaa elää varjoelämää, johon kuuluvat voimakkaat sivuvaikutukset ja passiivisuus. Klubitalo Deshira tarjoaa asiakkailleen sosiaalista toimintaa ja ammattikoulutusta. Kymmenen vuoden ajan klubitalona toi-

mi vanha viehättävä talo, pääkaupungin Pristinan keskustassa, mutta muutama vuosi sitten kymmenen klubitalolaisen piti muuttaa pienempään, kun ulkomaisten rahoittajien tuki pieneni. Psykiatrinen hoito on pitkään ollut Balkanilla keskitettyä ja äärimmäisen lääkekeskeistä. Myös kehitysvammaiset on tavattu lääkitä tokkuraan. Nyt on astuttu askel eteenpäin, kun ympäri Kosovoa on perustettu erillisiä päiväkeskuksia, joitten yhteydessä on ryhmäkoteja. Silti ennakkoluulot skitsofreenikkoja kohtaan ovat syvässä. Kun Shillova matkusti yhdessä asukkaan kanssa Ruotsiin ja he nukkuivat samassa hotellihuoneessa, kollegat ihmettelivät sitä. ––Miten uskallat nukkua hänen kanssaan, etkö pelkää, että hän käy kimppuusi? Tämä mies ei suurin surmin tekisi pahaa kärpäsellekään.

Pöydältä löytyy koraani ja raamattu Faik Berishan yöpöydältä löytyy sekä koraani että raamattu. Hän uskoo, että vaikka uskonnot hivenen poikkeavat toisistaan, jumala on kaikille sama.

Teksti ja Kuva: HEINI SARASTE

AIK BERISHA, 62, pahoittelee asuntonsa ovella, että hänen vaimonsa Marina ei ole paikalla. Vaimo on joutunut yllättäen järjestämään setänsä hautajaisia. Kun Faik ja Marina aikanaan tutustuivat, Faik tajusi heti että Marina on hänen elämänsä nainen. Nytkin Marinan nimi toistuu useasti. Marina auttaa ja ymmärtää… ––Marina olisi niin mielellään tavannut teidät, Faik tilittää. Saan kuulla, miten Faik vammautui yllättäen liki kolmekymmentä vuotta sitten rakennusonnettomuudessa, miten hänet kursittiin kokoon Belgradissa. Halvaantuminen vei häneltä sekä kävelykyvyn että vaikutti käsien toimintakykyyn.

Saan kuulla yksinäisestä kahdesta vuodesta kotikylässä Ilapusnikissa, kun hän ei suostunut häpeän takia lähtemään kodin ulkopuolelle. Hän häpesi vammaisuuttaan ja miehisyyden menettämistä. Toivoa loivat kuitenkin kaksi pientä lasta ja se, että vaimo pysyi rinnalla eikä rakkaus näivettynyt. Toinen Faikin elämään vaikuttanut tärkeä henkilö on Kosovon vammaisliikkeen tukipilari ja suuri mies Halit Ferizi. Halit ajoi vammaisia ihmisiä ulos maailmalle. ––Hän pakotti minut liikkeelle. Hän opetti, miten autoon noustaan, miten kadulla kelataan ja miten voin pyytää apua arvokkuuttani kadottamatta. Haastattelun aikana Faik palaa Halitin merkitykseen aina uudestaan. Myös Halit oli selkäydinvammainen, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Pian Halitin tapaamisen jälkeen Faik lähti mukaan vertaistukitoimintaan ja alkoi toisten selkäydinvammaisten kanssa kiertää koteja, joissa vammaiset piileskelivät. ––Silloin tajusin, että juuri hä-

Ensi kesänä on löydyttävä uusi asunto

peä on kaiken toiminnan este ja juuri häpeä saa meidät passiivisiksi. Viime vuosina Faikin passiivisuuden syy on kuitenkin ollut hyvin käytännöllinen. Hän nimittäin asuu neljännessä kerroksessa, eikä talossa ole hissiä. Ulos kadulle Faik pääsee kerran kuussa, kun vanhin poika hitaasti työntelee isän alakertaan. Ensi keväänä on tarkoitus löytää asunto, josta pääsee ulos.

––Silloin menen ensimmäiseksi kirkkoon, moskeijaan tai sitten Handikosiin. Faik on myös yksi niistä, jotka ovat alkaneet saada Handikosin ajamaa vammaistukea. Hän saa tällä hetkellä 375 euroa kuussa ja se on paljon työttömälle perheelle. Marina on työtön, samoin aikuinen poika, joten 375 euroa on suuri raha. Joidenkin tilastojen mukaan noin 75 prosenttia kosvolaisista on työttöminä!

KYNNYKSEN NETTIKAUPASSA

Kynnys Nro 5 / 2018

Kosovo

Yliopistot ovat esteellisiä, peruskouluihin pääsee Esteettömyys Kosovon julkisissa rakennuksissa on hitaasti parantumassa, mutta osin vielä ihan rempallaan.

Teksti ja Kuva: HEINI SARASTE

RKKITEHTI Rosafa Basha oli erityisen kiinnostunut siitä, miten Suomessa on korjattu vanhoja rakennuksia ja mitä se on tullut maksamaan. Kalle Könkkölä kertoi muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten esteettömyyttä on Suomessa ajettu eteenpäin ja missä jamassa nyt ollaan. Könkkölä painotti, että vaikka Suomi on tällä hetkellä huikeasti esteettömämpi kuin 20 vuotta sitten, kädenvääntöä käydään edelleen joka hetki. Muutama vuosi sitten Basha teki yhdessä kollegoidensa kanssa tutkimuksen, jossa kartoitettiin pääkaupunki Pristinan esteettömyyttä. Yleisesti Kosovossa ongelmana on se, että vaikka laki vaatii esteettömyyttä julkisiin rakennuksiin, kunnat eivät sitä noudata. Edelleen rakennetaan liian jyrkkiä luiskia, hissit puuttuvat ja esimerkiksi näkövammaisia ei oteta juurikaan huomioon. Edelleen ongelmana on myös se, että valvomisen mekanismit puuttuvat. Toisaalta esimerkiksi peruskoulujen esteettömyys alkaa olla parantumassa. Muun muassa

PIENEN KOIRAN ONNI Milloin pieni koira on onnellinen? Se on onnellinen, kun se saa nukkua auringonläikässä. Se on onnellinen, kun sitä rapsutetaan. Ja se on onnellinen, kun saa nukahtaa pienen tytön viereen. Kirjoittanut: Heini Saraste Kuvitus: Anni Ikäheimonen KIRJAN HINTA 6,90 € (+toimituskulut 2,00 €)

uusiin kouluihin rakennetaan aina rampit. Mitä ylemmäs koulutusportaikolla noustaan, sitä huonommin ovat asiat. Lukioissa esteettömyyttä huomioidaan vain vähän ja yliopistoissa tilanne on todella kurja. Tämä johtaa taas siihen, että vammaiset eivät opiskele kovin pitkälle. Toinen suuri ongelma ovat yksityiskodit. Jugoslavian 1970-luvun aikainen asuntokanta on täysin esteellistä ja uudisrakentamisessa tehdään jatkuvasti virheitä. Taloissa saattaa olla kyllä hissi, mutta ensimmäisen kerrokseen johtavat portaat. Myös balkanilainen tapa rakentaa monikerroksisia omakotitaloja on yksi ongelma. ––Ihmiset ovat vankeina omissa kodeissaan, Rosafa kertoi.

VOIHAN VAMMAINEN lasten kuvasanakirja vammaisuudesta Mitä tarkoittaa afasia, aistivammainen tai mitä merkitsee CP-vamma, Down tai epilepsia? Tiesitkö, että rullatuoli ei ole kiva sana? Tai että kääpiöt ovat aina satuolentoja, eivät oikeita ihmisiä. Kirjoittanut: Heini Saraste ja Kalle Könkkölä. Kuvitus: Väinö Heinonen KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

NOUSE YLÖS, JOHN CALLAHAN Pyörätuoliin joutuneessa neliraajahalvaantuneessa ei ole mitään hauskaa. Paitsi jos hän on John Callahan. Tämä yhdysvaltalainen pilapiirtäjä on järkyttänyt ja ihastuttanut monia kierolla huumorintajullaan. Callahanille mikään ei ole pyhää. KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

ÄIDIN KAIPUU Etiopialainen Roman Deres joutui jättämään kaksi pientä tytärtään isoäidin huomaan, kun perhettä uhkasi taloudellinen haaksirikko. Roman elätti perhettään Libanonista käsin siivoojana, mistä hän saapui Suomeen ja työskentelee nyt Kynnyksen toimistoemäntänä. Äidin kaipuu on jännitystarina, mutta myös tilitys äidin rakkaudesta, joka kestää yli maan- ja sukupolvirajojen. Kirja ilmestyy helmikuussa.

Kalle Könkkölän idea oli koko sodan jälkeisen ajan saattaa sotaa käyneet maat vuoropuheluun keskenään. Kokouksia järjestettiin vuosien kuluessa monta ja viimeinen kokous oli toukokuussa Pristinassa. Henki oli hyvä.

Kirjoja voi tilata Kynnys ry:n verkkokaupasta. holvi.com/shop/Kynnyskauppa/

Kynnys Nro 5 / 2018

Vammaisten naisten tarinoita YK:n päämajassa Vammaisten naisten asema on kolmenkymmenen vuoden päästä paljon parempi, uskovat vammaisaktivistinaiset. Haastattelut tehtiin YK:n käytävillä kesällä 2018, vammaisten osapuolten jättikokouksessa.

Teksti ja kuva: HEINI SARASTE

Maailmalta äitiä hoitamaan

TSEVARMAA ja huolellisesti meikattua Megan Smithiä katsoessa luulee, että hän on suojeltu perhetyttö, jonka eteen on tehty kaikki mahdollinen. Pian paljastuu kokonaan toinen totuus, kun eteemme levittäytyy Megan Smithin uskomaton elämä. Megan on tehnyt töitä vammaisten ihmisten kanssa Costa-Ricassa, Ugandassa ja Afganistanissa. Hän onkin maailman matkaaja, riskien ottaja ja taistelija. Silti Megan Smith on myös maalaistyttö. Hän on kotoisin pienestä Grassvillagen kylästä Pohjois-Kaliforniasta. Meganin kotikylässä niityillä käyskentelee lehmiä ja lampaita ja kirkonkellot lyövät tasatunteina. Isän ja äidin eron jälkeen Megan eli lapsuutensa naisten perheessä. Perheeseen kuului hänen lisäkseen pikkusisar Emma sekä äiti Vanessa. ––Kävin pienen maalaiskou-

lun, jossa oli vain 70 oppilasta. Minä olin ainoa vammainen. Sen jälkeen seurasi täydellinen ympäristön muutos, kun Megan meni 400 oppilaan yläasteelle, jossa oli edelleenkin vammaisia Meganin lisäksi vain kourallinen. Yläasteella Megania kiusattiin. ––En pitänyt koulusta, en luokkatovereistani enkä opettajistani. Päätin karistaa nopeasti ne pölyt jaloistani. Opiskelin kolmen tai neljän vuoden oppimäärän kahdessa. Sen jälkeen seurasi ensimmäinen matka ulkomaille ja Costa Ricaan ja perheeseen siellä. Costa Ricaa seurasi Peru ja limalainen vanhaikoti. ––Asuin vanhainkodissa ja autoin vanhuksia kaikissa pikkutoimissa, pyyhin pölyä, kokkasin ja ulkoilutin ihania rouvia. Sain ihmisiin hyvän kontaktin aika pian, sillä he ymmärsivät minua ja minä ymmärsin heidän vaikeuksiaan. Opin espanjaa. Se, että satuin ole-

maan vammainen, antoi minulle aivan erilaisen lähtökohdan tulla heitä lähelle. Se oli hienoa aikaa. Afganistanissa Megan törmäsi äärettömään tietämättömyyteen. Monella synnyttäneistä naisista ei ollut käsitystä siitä, miten lapset syntyvät. Lapset syntyvät, aina kun lampaita keritään. Ei riitä, että vain naisia valistetaan, myös miehiä on valistettava. Amerikan vammaisten naisten ongelmana on se, että he ovat

köyhiä, heillä ei ole itsetuntoa eikä koulutusta. ––Eli samassa veneessä ollaan kehitysmaitten kanssa! Megan pamauttaa. Nyt hän suunnittelee kuitenkin matkaa takaisin kohti kotipaikkaansa Grassvillagea ja vanhenevaa äitiä. ––Äiti on valanut minuun uskoa yli valtamerten ja nyt kun hän on heikkona, on minun vuoroni tukea häntä, Megan sanoo.

Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä

IGERIALAINEN juristi Grace Kerry uskoo pieniin rahoittajiin, jotka tukevat ruohonjuuritasoa, juuri sellaisiin kuin Abilis ja Kynnys. Suurissa järjestöissä usein paljon rahaa tärvääntyy väliportaitten työntekijöitten palkkoihin, eikä raha pääse koskaan hyödyttämään itse avun tarvitsijaa, hän sanoo. Grace Kerry osallistuu YK:n kokoukseen jo kolmatta kertaa. ––Yksi merkitys on sillä, että näemme, miten muualla eletään. New Yorkissa pääsemme busseihin ja metroihin pyörätuolilla. Kuskit ovat lakisääteisesti velvoi-

tettuja auttamaan vammaisia. Nigeriassa tästä voi vain haaveilla. Avulaisuutta löytyy, mutta yhteenkään liikennevälineeseen ei pääse. ––Silti olen optimisti. Jonain päivänä me tulemme perässä. Tosin silloin minua ei ehkä ole enää olemassa, niin kauan se vie. Grace on oman järjestönsä Inclusive friends of Nigerian kautta vieraillut paljon Nigerian maaseudulla. ––Olen käynyt todella köyhillä alueilla ja tavannut vammaisia, joilla ei ole sananmukaisesti yhtään mitään. Grace itse on yhdeksänlapsi-

sen perheen toiseksi vanhin lapsi, eikä hänkään kovin rikkaasta perheestä. Nigeriassa on kieliä yli 90, joten aina puhutaan. Hän sanoo oppineensa, että tärkeintä kylässä on löytää hyvä tulkki ja puhua hyvin konkreettisesti. Ei kannata puhua voimaantumisesta vaan lehmistä. Grace on monipuolinen nainen. Hän on itse levyttänyt sanoittamaansa ja säveltämäänsä gospelia. Laulut kertovat vammaisten taistelusta, naisten emansipoitumisesta sekä tietysti Jumalasta.

Kynnys Nro 5 / 2018

Rosa Daliasta tehtiin pyhimys

UATEMALALAINEN Rosa Dalia Aldano Saldero, 38, pitää blogia, joilla on säännöllisesti 15 000 seuraajaa. Siinä hän kertoo elämänsä tavallisista arjen sattumuksista. Lyhytkasvuiselle ihmiselle sattuu nimittäin joka päivä paljon sellaista, joka sekä raivostuttaa että välillä myös naurattaa. Rosa Aldano on kolmen sisaruksen perheen keskimmäinen. Kun Aldano oli yksitoistavuotias, hänen isänsä menehtyi äkillisesti ja perheen talous romahti. Juuri isän toive oli, että tytär opiskelisi, opiskelisi ja opiskelisi. Mikään muu ei ole tärkeää. Isän kuoleman jälkeen äiti halusi, että isän toiveitten mukaisesti perheen kolme tytärtä voivat jatkaa koulunkäyntiä. Se ei ollutkaan niin helppoa. Neljätoistavuotias Rosa sekä hänen kuusitoistavuotias ja kaksistoistavuotias sisarensa jäivät

keskenään, kun äiti lähti kolmeksi vuodeksi Yhdysvaltoihin ansaitsemaan rahaa lapsien kouluttamiseksi. ––Se antoi meille kokemuksen siitä, että me pärjäsimme. Me selvisimme ilman äitiä itseksemme ja opimme ottamaan vastuuta elämästämme. Yksi laittoi ruokaa, toinen tiskasi ja kolmas sotki, onneksi vuorot vaihtuivat, Aldano hymyilee. Lyhytkasvuisella ihmisellä ongelmia oli kaikkialla. Liian korkeat rappuset, liian korkeat pöydät, liian korkealla sijaitsevat valonappulat. ––Oli nöyryyttävää pyytää alituisesti apua. Rosaa myös kiusattiin koulussa. ––Mutta minä panin vastaan ja pidin puoleni. Sitten hän pääsi opiskelemaan yliopistoon tiedotusoppia. Yliopistossakin porrasongelma jatkui, mutta tukena oli professori, joka

kannusti Aldanoa jatkamaan ja tekemään väitöskirjan. Siinä ohella Aldano kouluttautui myös seksuaaliterapeutiksi. Nykyään hän opettaa yliopistossa sekä toimii terapeuttina: Asiakkaina on paljon vammaisia ihmisiä, mistä Aldano on erityisen iloinen. Kun Haitilla ongelmana on vammaisten negatiivinen stigma, Guatemalassa asenteet vammaisuutta kohtaan voivat olla täysin päinvastaiset. ––Me lyhytkasvuiset olemme

holy persons, pyhiä ihmisiä, niin että meitä koskettamalla ihmiset uskovat tulevansa kauniimmiksi ja voimakkaammiksi! Kerran kun Rosa palasi kotipaikalleen, hän sai hämmästyksekseen huomata, että hänestä oli tehty kirkkoon juliste, jossa selässä komeilivat suuret siivet ja kädessä oli kynttilä. ––Se oli äärimmäisen kiusallista, hän sanoo, mutta nauraa pian päälle.

sarensa lapsia, pitää pientä kioskia ja osallistuu vammaisten naisten järjestön toimintaan. ––Ensinnäkin on koulutuksen puute, Marie-Joe kertoo vammaisten naisten ongelmista Haitilla ja viittaa omaan tarinaansa. ––Toinen ongelma on vammaisiin naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Vaikka vammaiset naiset joutuvat usein esimerkiksi raiskatuiksi, vain äärimmäisen harvoin he saavat mitään oikeudellista apua. Heillä ei ole varaa maksaa tuomarille ja he eivät pääse sisälle oikeustaloon portaitten takia. Tai sitten tuomari ei katso heitä vammansa takia puolustamisen arvoiseksi. ––Neljää kuuroa naista alettiin pitää kylässä noitina. Huhu levisi ja paheni, minkä jälkeen joukko kylän miehiä raiskasi heidät, silpoi ja sen jälkeen poltti ruumiit. Huh! Mitä voimme tehdä, voimme vain valistaa, Marie-Joe korostaa. Muuta väylää ei ole kuin tiedon lisääminen. Hän painottaa myös, että avustusjärjestöt unoh-

tavat usein vammaiset. Vammaiset ovat viimeisiä, joita autetaan. Muutama vuosi sitten hirmumyrsky vaurioitti pahoin edellisen maanjäristyksen jälkeen jo ennestään varioitunutta Les Cayesia. Vammansa takia Marie-Joe joutui jäämään puoliksi raunioituneensa kotiinsa. Kun hän viimein pääsi telttaan, ongelmat jatkuivat. Vallitsi valtava kaaos, jonka turvin ryöstely, raiskaukset ja kaikenlainen häirintä rehottivat. Marie-Joe’ta ei raiskattu, mutta hän sai olla tarkkana, ettei pyörätuolia varasteta. ––Ilman sitä olen täysin toimintakyvytön. Vaikka vammaisten ihmisten ongelmat ovat Haitilla suuret, Marie-Joe on silti yllättävän positiivinen. ––Vielä neljä vuotta sitten olisin sanonut, että mikään ei muutu. Mutta nykyään uskon, että jopa miehet voivat muuttua, hän sanoo.

Kuuroja naisia tapettiin noitina

IELÄ muutama vuosi sitten Haitilla kuuroja naisia tapettiin noitina vain siksi, että he viittoivat, kertoo Marie-Joe Pierre, haitilainen vammaisaktivisti. Taikausko on Haitilla suurta ja se kytkeytyy vammaisuuteen. Ajatellaan, että vamma on paholaisen tai noituuden vaikutusta ja esimerkiksi viittomia voidaan pitää salakielenä. Marie-Joe Pierre osallistuu ensimmäistä kertaa vammaisten kansainväliseen jättiläiskokoukseen. Hän on kovasti jännittänyt sekä matkaa että kokousta. ––On hienoa, kun saan tavata vammaisia naisia muista maista. ja kuulla heidän kokemuksistaan. Pierre on 12-lapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vaikka perhe on köyhä, kaikki lapset pyrittiin saamaan koulutielle. Marie-Joe ei kuitenkaan ehtinyt juuri aloittaa koulua, kun hänen elämänsä mullistui täydellisesti. Seitsemänvuotiaana hän menetti molemmat

jalkansa junaonnettomuudessa. Sen jälkeen kaikki oli toisin. 10-vuotiaana Marie--Joe pääsi tavalliseen kouluun lähelle kotia, mutta koulun esteellisyyden ja perheen talousvaikeuksien vuoksi hän joutui keskeyttämään koulun 12-vuotiaana. Hän alkoi auttaa äitiä kodinhoidossa ja pikkusisarusten kasvattamisessa. Nyt Marie-Joe asuu sisarensa perheen taloudessa ja hoitaa si-

Valokuvanäyttely / Fotoutställning / Photo Exhibition

Äärirajoilla

Kallen kanssa maailmalla

På gränsen

Runt världen med Kalle

On the Edge

Around the world with Kalle Charlotta Bouchtin valokuvia matkoilta Kalle Könkkölän kanssa. Fotografier från resor med Kalle Könkkölä av Charlotta Boucht. Charlotta Bouchts photography from trips around the world with Kalle Könkkölä.

3.12.2018 –16.01.2019 | ma–pe 11–16 GALLERIA KIOSKI Siltasaarenkatu 4 Helsinki