Kynnys 05 2017 by Kynnys

No 5 / 2017

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

ETELÄ-SUDANIN VAMMAISET PAKOLAISET

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen kannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Sanomapaino, Vantaa Kannen kuva: Heini Saraste Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 19 €/vuosi, johon sisältyy Kynnyslehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu.

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

SE KEN TULEE VIIMEISEKSI

ammaisen ennuste sodassa, luonnonkatastrofissa tai muussa kriisissä selviytymisessä on kaikkein heikoin. Vammainen henkilö päätyy siviiliuhriksi todennäköisemmin kuin kukaan muu. Tätä pidetään niin selvänä ja vääjäämättömänä, että on ollut vaikeaa saada kriisialueilla toimivia järjestöjä ja valtioita ottamaan vammaisten oikeuksia tosissaan. Armeijan sääntö, jonka mukaan kannattaa käyttää rajalliset resurssit parhaimmassa kunnossa oleviin, pätee ajatuksen tasolla myös näiden järjestöjen ja yksittäisten perheiden toiminnassa. Ugandan pakolaisleireillä on vain hyvin vähän vammaisia ihmisiä. Se ei johdu siitä, etteivät kriisit kohdistuisi vammaisiin ihmisiin. Se johtuu siitä, että he jäävät kriisialueille. Apuvälineitä ja kuljetusta ei ole saatavilla. Kylistä ja perheistä valitaan turvaan lähtijöiksi ne, joilla on parhaat mahdollisuudet selvitä, eikä vammaisten oleteta olevan näitä henkilöitä. Vammaiset ovat jo valmiiksi huonoimmassa jamassa.

Köyhyys on vammaisten ihmisten keskuudessa hyvin tavallista, jopa niin tavallista, että vammaiset oletetaan pysyvästi köyhiksi. Vammainen ei ole se yhteisön jäsen, jonka toivotaan lähettävän rahaa kotiin jääneille ja rakentavan tulevaisuutta. Esteettömyys, koulutus ja tuki yrityksen perustamiseen ovat todistetusti tehokkaita tapoja parantaa vammaisten toimeentuloa ja asemaa yhteisössä. Parempi toimeentulo parantaa myös mahdollisuuksia päästä turvaan kriisitilanteessa ja osallistua tulevaisuuden rakentamiseen. Nämä elementit toteutuvat parhaiten, kun vammaiset ovat mukana kaikessa, suunnittelusta toteuttamiseen. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset lähtevät siitä, että katastrofitilanteessa jokaisella täytyy olla pääsy turvaan. Siksi myös vammaisten ihmisten suojelu ja auttaminen pitää ottaa tosissaan.

Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisätietoja: merja.asumaa@kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

DEN SOM KOMMER SIST

tsikterna för en person med funktionsnedsättning att klara sig i kriser såsom krig eller naturkatastrofer är sämst av alla. Hen blir med större sannolikhet än andra ett civiloffer. Det här anses vara så självklart och oundvikligt, att det har varit svårt att få på krisområden verksamma organisationer och stater att ta funktionsnedsattas rättigheter på allvar. Försvarsmaktens regel, att det lönar sig att satsa begränsade resurser på dem som har bästa utsikter att klara sig, gäller på abstrakt nivå även för agerandet hos organisationer och enskilda familjer. På flyktingläger i Uganda finns bara ett fåtal personer med funktionsnedsättning. Orsaken är inte att de inte skulle vara berörda av kriser. Orsaken är att de lämnas på krisområdet. Det finns inte tillgång till hjälpmedel eller transport. Byarna och familjerna väljer för en flykt till säkerhet dem, som anses ha bästa möjligheter att klara sig, och funktionsnedsatta anses inte höra till denna skara. Personer med funktionsnedsättning hör redan färdigt till dem som är mest i knipa.

Fattigdom är allmänt förekommande hos personer med funktionsnedsättning, t.o.m. så vanligt att fattigdomen anses vara bestående. En funktionsnedsatt är inte en sådan medlem av samfundet som man hoppas skickar pengar åt dem som blev kvar hemma och som bygger upp framtiden. Tillgänglighet, utbildning och stöd för att grunda ett företag är bevisligen effektiva sätt att förbättra funktionsnedsatta personers utkomst och ställning inom samfundet. En bättre utkomst förbättrar även möjligheterna att komma i säkerhet vid krissituationer och delta i uppbyggandet av framtiden. Detta uppnås bäst, om de funktionsnedsatta är med i allt från planering till verkställighet. Internationella människorättsavtal utgår från att alla har rätt att nå säkerhet vid en katastrofsituation. Därför måste man ta på allvar frågan om hjälp till och skyddandet av personer med funktionsnedsättning. Översättning Carita Viljanen

Kynnys Nro 3 / 2017

Eija Alajarva Humanitaarisen avun päällikkö Kirkon Ulkomaanapu

Kolumni Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Ugandan matkan antia

Ei kiitos makkaraa

loa, surua, monenlaisia elämänkohtaloita. Ristiriitaisia tunteita, niitä mahtui matkaani Ugandaan marraskuun alussa. Matka erosi kovasti normaaleista seuranta- ja suunnittelumatkoistani, joita olen tehnyt paljon Kirkon Ulkomaanavun työurani aikana. Järjestimme Kynnys ry:n ja World Vision Suomen kanssa yhteisen arviointimatkan Pohjois-Ugandaan, seuraamaan etelä-sudanilaisten pakolaisten parissa tehtävää avustustyötä. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka hyvin humanitaarisen avun toimijat, kuten Kirkon Ulkomaanapu, on pystynyt huomioimaan vammaiset pakolaiset avustustoiminnassa. Sovimme myös, että saamme suosituksia, miten voisimme kehittää asiaa. Suurin henkilökohtainen anti oli kuitenkin kohtaamissa, havainnoissa ja keskusteluissa matkan aikana. Me kaikki, minä ja työtoverimme Ugandassa, olimme todella vaikuttuneita Kalle Könkkölän ja Tuomas Tuuren tavasta kohdata vammaisia pakolaisia. Saimme kuulla surullisia elämäntarinoita, mutta myös ilonpilkahduksia nuorilta, jotka pääsevät kouluun tai aikuisilta, jotka ovat saaneet tukea toimeentulon kehittämiseen. Tämä kaikki ei ole automaattista vaikeissa olosuhteissa ja alueella, joka on lyhyessä ajassa vastaanottanut yli miljoona pakolaista Etelä-Sudanista. Avustus-

järjestöt ovat tiukoilla, työtä tehdään aikaa vastaan ja rajallisen rahoituksen ehdoilla. Humanitaarisessa avussa on perinteisesti ollut tavoitteena vastata perustarpeisiin. Rahoittajatkin korostavat helposti numeroita ja lukumääriä. Silloin erityistarpeet ja -ryhmät jäävät helposti jalkoihin. Onneksi kuuluu myös toisenlaisia ääniä. Puhutaan laadusta ja elämänarvosta, siitä että kaikilla on oikeus apuun ja tukeen. On myös tärkeää, että ihmiset voivat hankkia omaa elantoa ja saada lapset ja nuoret kouluun niin pian kuin mahdollista. Näin halutaan panostaa tulevaisuuteen, jatkuvuuteen ja ihmisarvoiseen elämään hädän keskellä. Olemme pystyneet ottamaan avustustyössä huomioon myös vammaiset avunsaajat, mutta paljon on tehtävää ja kehittämistä. Vaikka matka ja kohtaamiset olivat lyhyitä, saimme kuulla ja oppia, miten pienistä ja perusasioista on kyse. On puutetta apuvälineistä, esteettömistä kouluista ja vessoista, mutta myös eri toimijoiden ja työntekijöiden asenteissa vammaisiin ihmisiin on muuttamista. Ohjelmamaamme ovat erilaisia, ja suomalaiset standardit eivät ole useinkaan toteuttamiskelpoisia. Työtä täytyy tehdä pitkäjänteisesti ja pienin askelin. Epäkohtiin täytyy kuitenkin puuttua, muuten emme voi tehdä työtä ihmisoikeuksia kunnioittaen. Nyt meillä on arvokkaita eväitä siihen.

VR:n kokeilema pilottipalvelu ei ratkaise lähijunien saavutettavuusongelmaa Teksti: KALLE KÖNKKÖLÄ

Kynnys ry on jo aiemmin tehnyt Yhdenvertaisuusvaltuutetulle kantelun useista VR:n toiminnoista: Ravintolavaunuihin ei pääse pyörätuolilla ja makuuvaunujen vessat ovat niin ikään esteellisiä. Konduktöörien poistuttua lähijunista ei ole enää ketään asettamassa paikalleen irtoluiskaa, joka mahdollistaisi esteettömän kulun junaan. Vammaisia henkilöitä on tämän takia jäänyt pois junien kyydistä. Nyt VR on luiskiin liittyen ottanut käyttöön pilottipalvelun, josta kerätään parhaillaan käyttäjäkokemuksia. Puhelinpalveluun tulee soittaa 2 tuntia ennen matkaa,

jotta luiska tullaan asettamaan paikalleen. Käyttäjäkokeilussa ongelmia tuli vastaan junasta poistuttaessa, kun kuljettaja ei ollut ajoissa paikalla. Käytännössä lähiliikenteessä myös 2 tunnin etukäteisvaroitusaika voi olla mahdoton vaatimus ja vaikeuttaa liikkumista merkittävästi. Vammaiset henkilöt asetetaan jälleen kerran VR:n toimesta eriarvoiseen asemaan. Tätä yritetään paikata toimimattomalla palvelulla, kun olennaista olisi korjata junat sellaisiksi, että kaikki pääsevät niihin.

lämässä pitää olla muutakin kuin mennä Alepaan ja ostaa pala makkaraa. Näin on, vaikka joskus tuntuu – sateisen pimeässä stadissa erityisesti – että elämä on pelkkää makkaraa. Siitäkin huolimatta, ettei syö makkaraa. Tai käy Alepassa. Viisaan lauseen makkaran, halpisruokaketjun ja arjen liitosta lausui kuvataiteilija Elina Merenmies näyttelyssä Nautinto. Kolmen taiteilijan, Merenmiehen lisäksi Anna Retulaisen ja Jyrki Korkeilan, yhteisnäyttely HAM:issa ennen joulua oli totta totisesti kaukana makkarasta. Tulin houkutelluksi mukaan Kynnyksen kuvataideryhmän opastetulle kierrokselle. Se oli eräänlainen herätys. Kaukana jouluhössötys ja vilkkuvalot. Liikenteen möykkä jäi Fredalle. Puuduttavan yksitoikkoinen arki unohtui. Likapyykki. Maksamattomat laskut. Mikään kenkku ei yhtäkkiä tuntunut miltään. En ollut edes vaivainen. Oltiin runsauden äärellä. Se oli arjen juhlaa, johon oli tervetullut sekä sähkömopoilija että pyörätuolilla kelaaja. Demokratia, tasa-arvo ja esteettömyys syleilivät toisiaan, minä myös. Galleriahuoneissa ei myyty mitään. Ihmisten äänet hukkuivat korkeaan tilaan. Ihmeen hiljaista. Ei tarvinnut ymmärtää taidetta. Jättikokoisia tauluja. Värejä, muotoja, viivoja, pintoja. Ne antautuivat katsojille, jos halusi. Ja halusinhan minä. Tahtomattani. Liuin hitaasti mopolla työn ääreltä toiselle. Olin ihanasti pihalla itsestäni. Vasta jälkeenpäin tajusin, että se oli nautintoa. Koko vartalo rentoutui. Äänetön vuorovaikutus taulujen edessä oli omalaatuista meditaatiota, keskittymistä. Parhaimmillaan taiteen kosketus voi olla juuri näin kouraisevaa. Julia Cameron, amerikkalainen luovuusguru, suosittelee etsimään viikoittain tämmöisiä elämyksiä. Niitä ei kannata jakaa muiden kanssa ja muille, kuten nyt teen. Ne ovat yksityisiä aarteita, jotka rikastuttavat sisäistä elämää. Eletään joulun ja lahjojen antamisen aikaa. Rauhaa ja lempeyttä itse kunkin sydämeen. Mennään museoon, jos hampittaa. Etsitään merkitystä elämälle ja suojellaan sitä. Onnellista loppuvuotta!

KUVA: Ismo Helén

Vieraileva kynä

Kynnys Nro 5 / 2017

Pakolaisten maakunta 270 000 ihmisen Pohjois-Ugandassa sijaitseva Bidi Bidi on maailman suurin pakolaissetlementti. Yli miljoona eteläsudanilaista sotaa pakenevaa ihmistä on virrannut vuoden sisällä rajan ylitse. Huonoimmassa asemassa ovat vammaiset. He eivät usein pääse edes vesipisteen luokse.

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

USIKKOA, kellertävää maata, vihreitä kassavaplänttejä, pieniä telttoja, suurempia huoltotelttoja, pyöreitä, traditionaalisia asumuksia, kuin monopolipelin pikkuruisia taloja jättiläisen käden sinne tänne heittämänä. Bidi Bidi on täpötäynnä, se natisee liitoksissaan. Köyhä maa ottaa pakolaiset vastaan ja tarjoaa jokaiselle ruokakunnalle palan maata sekä oikeuden liikkua vapaasti Ugandan valtion alueella. Toisaalta, harva lähtee pois setlementistä, koska ulkopuolella ei ole mitään käytännön mahdollisuuksia selvitä.

”Kiitos, että olen hengissä” Kiitos henkiin jäämisestä on ensimmäinen tunne. Etelä-Sudanin pääkaupungista Jubasta kotoisin oleva opettaja Joseph Hbigo Elia, 62, tiivistää yleisen tunnelman sanoiksi. ––Joka aamu kun herään, kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä. Noin kolme vuotta sitten perheenisä ja opettaja Joseph sairastui syöpään ja hänen molemmat jalkansa amputoitiin. Juuri

kun hän oli saamassa ensimmäiset proteesinsa, sota saavutti perheen. Oli lähdettävä pakosalle. Ensimmäiseksi kodin jättivät vaimo Janet ja lapset John, 18, Assjob, 12, Emma, 11, ja Lokomba, 6. Isä pakeni pääkaupunkiin Jubaan ja sieltä perheensä perässä ensin rajalle ja sitten kuukausi myöhemmin Bidi Bidiin. ––Ei ole mitään muuta keinoa kuin hyväksyä tapahtunut, on lähdettävä siitä tilanteesta mikä on”, Joseph pohtii ”talonsa” takapihalla, pihan ainoassa varjossa. Talo on rakennettu teltan viereen naapurien avustuksella. Se on tehty savesta ja kattona ovat oljet. Tällä hetkellä Joseph ei myöskään saa mistään syöpälääkkeitään. Terveysasemalta ilmoitettiin, että niitä ei kustanneta. Onneksi kaikki lapset käyvät Kirkon Ulkomaanavun rakentamaa koulua. Rauhallisen oloinen ja sivistynyt mies haluaisi vielä kerran itsekin opettaa. Herää ajatus, josko hän voisi mennä opettajaksi Tuajijin kouluun. Ehkä itse vammainen opettaja voisi toimia esikuvana vammaisille lapsille? Tuajijin koulusta ollaan tekemässä inklusiivista, opiskelemassa on myös vammai-

sia lapsia. Mutta miten matka kouluun onnistuisi: maasto on lohkareista ja välillä kulku katkeaa puroon ja töyrääseen. Entä jos Joseph muuttaisi lähemmäs koulua?

Paljon orpoja ja yksinhuoltajia Vammaisia pakolaisia arvioidaan Bidi Bidissä olevan noin 12 500 ja vammaisia lapsia noin 250. Vaikeasti vammaiset ovat jääneet, koska heitä ei ole jaksettu eikä pystytty kantamaan yli rajan. Noin 80 prosenttia leirin asukkaista on naisia tai lapsia. Miehet lähtevät perheistä tai eivät ole koskaan edes asettuneet taloksi. Mies on voitu tappaa, hän on sotilas, tai hylännyt perheen. Eri heimojen väliset verikostot eivät ota laantuakseen ja kahden pääkansan, dinkojen ja nuerien, välienselvittelyt alkavat muistuttaa Ruandaa.

”Kunpa pojastani tulisi lääkäri” Vammaiset yksinhuoltajaäidit ovat oma lukunsa. Vammaiset naiset eivät jaksa kantaa vettä tai puita, he eivät kykene pystyt-

tämään parempaa suojaa tilapaisuojan tilalle. Usein he joutuvat täysin riippuvaiseksi naapurien tai sukulaisten avusta. Vammaisen naisen kohtalona on joutua raiskatuksi tai hyväksikäytetyksi. Hyvin moni nainen on joutunut sotilaitten raiskaamaksi, nähnyt raiskauksia tai väkivaltaa, menettänyt sodassa perheenjäseniään tai koko perheensä. Jackson Bajan elää äitinsä Jain Yanin ja sisarensa kanssa Bidi Bidin vanhimmassa osassa. Äidin ja pojan koti käsittää teltan, sekä naapurin kanssa rakennetun pienen yhteisen katoksen, jossa ruoka valmistetaan ja vesi keitetään. Nyt sekä äidin että pojan suurin ilonaihe on se, että Jackson on päässyt kouluun. Myös Jackson käy Kirkon Ulkomaanavun rakennuttamaa Tuajijin koulua ja on opiskelusta innossaan. Tärkeintä hänelle on, että koulussa on kavereita. Jackson kulkee joka päivä vaivalloisen matkan kodista kouluun ja takaisin. Jacksonin vamma on kyttyrä. Huonommassa tilanteessa ovat ne liikuntavammaiset lapset, jotka eivät kykene kävelemään. Toistaiseksi minkäänlaista

Kynnys Nro 5 / 2017

Bidi Bidin leiri Maailman suurin pakolaissetlementti Muodostunut vuoden 2013 jälkeen Asukkaita yhteensä 270 000 Pakolaiset ovat Etelä-Sudanin verilöylyä pakenevia eri heimojen eri kieliä puhuvia ihmisiä. Suurin osa naisia ja lapsia Suurin osa lukutaidottomia 270 neliökilometriä Maailman avustusjärjestöt ovat paikalla, UNHCR, Kirkon Ulkomaanapu, World Vision. Ihmiset ovat saaneet minimiavun, mutta apua leikataan myös koko ajan.

Pakolaisen ruoka-annos: 12 kiloa maissia kk/per henkilö, 3 kiloa papuja kk/per henkilö, 2 kiloa puurojauhoa kk/per henkilö, Öljyä litra kk/ per henkilö. Viime vuonna suola ja öljy loppuivat moneen otteeseen. Myös vedestä on pulaa.

Jackson Bajan esittelee perheen ”kotia”.

Joseph Elia yhdessä vaimonsa Janetin kanssa.

Morobu Couti yhdessä isänsä kanssa.

kuljetusta kouluun ei ole kaoottisessa tilanteessa kyetty järjestämään. Kun tulen vahingossa ihmetelleeksi, että perheessä on vain kaksi lasta, saan kuulla, että äiti on menettänyt erilaisten onnettomuuden seurauksena kuusi lapsistaan. Myös perheen isä on kuollut. Jain kertoo käyvänsä joka sunnuntai kirkossa, joka sijaitsee näköetäisyydellä läheisessä laaksossa. Eniten auttaa se, että saa tavata kohtalotovereita. Äidin haaveena on, että ainoa poika voisi jatkaa koulunkäyntiä ja että hä-

taksi, pakkasi vaimonsa ja lapsensa pyörän selkään ja pakeni kohti rajaa. Perheen koko omaisuus jäi kotikylään. Nyt perhe siis asuu leirissä tietämättä miten kaikki tulee päättymään. Luultavasti kotiin ei voi palata, ei ehkä vuosiin. Sietämättömintä on juuri tietämättömyys siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. ––Olemme täysin toisten avun varassa, emmekä voi muuta kuin odottaa, isä kertoo. Lisäksi isää pelottaa lähestyvä kuiva kausi, silloin voi tulla jano. Yksi ongelma on myös toimet-

nestä tulisi lääkäri.

Koulussa saa ystäviä, vaikka he eivät viito Myös täysin kuuro Morobu Couti, 12, käy säännöllisesti Tuajijin koulua. Morobu saa koulussa jonkin verran viittomakielen opetusta. Morobu pakeni isänsä, äitinsä ja kolmen sisaruksensa kanssa pienestä kaupungista Etelä-Sudanista. Kun sotilaat tulivat paikalle, perhe oli jo maantiellä moottoripyörän selässä. Perheen isä, aikaisemmalta ammatiltaan mopo-

tomuus. Ainoastaan ruoan hakeminen joka toinen viikko katkaisee odottamisen ja murehtimisen. Perhe onkin alkanut kasvattaa kassavaa pihallaan. Pakolaisuus ei ole perheen isälle uutta. Etelä-Sudanissa on sodittu käytännöllisesti katsoen kuusikymmentä vuotta. Isä pakeni Mojoon Ugandan puolelle yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, kun hän oli niin pieni, ettei muista siitä ajasta mitään. Nyt Morobu oppii koulussa viittomakielen alkeita – myös tämä on Kirkon Ulkomaanavun ansio-

Kynnys Nro 5 / 2017

Christopher Boy.

ta – ja on uuden maailman avautumisesta silmin nähden innoissaan. Ongelmana on kuitenkin se, että viittomakielen opetuksen taso on matala. Taitavia opettajia ei yksinkertaisesti ole. Morobun koti on aivan koulun naapurissa, hän pystyy pinkaisemaan sinne muutamassa minuutissa. Luokalla oppilaita on seitsemänkymmentä. Luokat ovat kaikissa pakolaisleirin kouluissa valtavia. Koulu tuo myös kavereita. Morobusta on kiva pelata jalkapalloa kavereitten kanssa. He tulevat pelaamaan myös Morobun ”kotipihalle” ja silloin remakka on valtava.

Vesipiste lähemmäksi Leirin eteläisimmissä kärjessä Bidi Bidin niin sanotulla ykköslohkolla sijaitsee myös Christopher Boyn asuinpaikka. Christopher saapuu pihalle meitä tervehtimään. Hän asuu yksin ja pitää huolta taloudestaan. Välillä naapurit auttavat kassavan viljelyssä.

Kotikylässään Christopherilla oli pieni katukioski, joten hän on oppinut selviämään hyvin vammastaan huolimatta. Christopherilta puuttuu toinen jalkaterä ja toinenkin jalka on vääntynyt. Koti käsittää teltan, pressun, sänkynä toimivan pyyhkeenpalan sekä pienen tulisijan pihassa. Christopher lähti pakoon yhdessä enojensa kanssa jalkaisin, sen jälkeen kun naapuritaloissa oli tapettu kaksitoista henkeä. Hän käveli keppiin nojaten kolme päivä pitkin tien viertä, kunnes paikalliset papit ottivat hänet autoonsa. Edellispäivänä tulkkimme on tavannut Christopherin kadulla noin kolmen kilometrin päässä teltastaan. Christopher oli kävellyt koko matkan huoltotelttaan valittamaan kaivon sijainnista. Sisua tältä urhealta mieheltä ei siis puutu.

UGANDAN PAKOLAISPOLITIIKKA on maailman vapaamielisimpiä. Käytännössä Uganda on avannut rajansa Pohjois-Sudanista nälkää ja sotaa pakeneville ihmisille ja se on antanut myös maata viljeltäväksi pakolaisille perustetuissa setlementeissä. Vasta itsenäistyneen Etelä-Sudanin sota on pääosin kahden pääheimon, dinkojen ja nuerien, välinen, mutta se on laajentunut koskemaan myös muita monta kymmentä Etelä-Sudanissa asuvaa heimoa. Osa on liittoutunut dinkojen, osa nuerien puolelle. Vuonna 2013 uudelleen puhjenneen sisällissodan seurauksena Ugandaan saapuu joka viikko tuhansia pakolaisia. Noin puolentoista vuoden sisällä maahan on virrannut tasaiseen tahtiin puolitoista miljoonaa pakolaista. Valtaosa heistä on naisia ja lapsia. Myös sotaorpoja tai vanhempansa sodassa kadottaneita on paljon. Samanaikaisesti kansainvälisiltä järjestöiltä avusta on saatu vain kolmasosa haetusta, jos sitäkään. Pakolaiskriisi on tällä hetkellä yksi maailman suurimpia.

Kynnys Nro 5 / 2017

Kirkon ulkomaanavun ja World Visionin rakentama Tuajijin koulu pakolaisleirissä on täynnä opinhalua.

Ihmisarvon ydin on vesi

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

UN intohimona on yhtäältä sanitaatio ja puhdas vesi ja toisaalta vammaisten oikeudet, näiden yhdistämisen luonnollisensa lopputuloksena syntyy uusi hanke. Yksi idean isistä on World Visionin humanitäärisen avun päällikkö Miikka Niskanen, joka sai yhdessä kollegansa Juha Virtasen kanssa sanitaatioherätyksen muutama vuosi sitten. Niskasella on pitkä tausta vammaistyöstä. Sanitaatioasioista hän taas kiinnostui, koska ne ovat aina humanitaarisen avun ytimessä. ––Ensisijaisesti tärkeimpiä pakolaisleirillä ovat vessat ja saniteettitilat. Jos niihin ei pääse ollenkaan tai jos niihin päästäkseen joutuu konttaamaan saastassa, ollaan kaukana ihmisarvoisesta elämästä, Niskanen sanoo. ––Rakennamme siis nyt Suomen World Visionin humanitaarisessa hankkeessa vammaisten

Miikka Niskanen.

tarpeet huomioivia vesipisteitä ja käymälöitä. Käymälöihin laitetaan muun muassa ramppeja, kaiteita ja reiällisiä istuimia. Olemme rakentaneet myös kouluihin huoneita, joissa tytöt voivat käydä peseytymässä kuukautisten aikana. Yhteistyö Ugandan valtakunnallisen ortopedisen sairaalan sekä

fysioterapeuttien kanssa on sujunut hyvin. Vammaisille ihmisille on tehty apuvälineitä, joilla he voivat kuljettaa vettä helpommin kaivolta kotiin. Tavoitteemme on, että vammaiset voisivat itsenäisesti hakea vettä kaivolta. Ugandassa vammaisjärjestöjä on paljon ja osa niistä on hyvin yhteistyöhaluisia. Bidi Bidissä World Visionin 20 työntekijää taas hakee sijaisperheitä sodassa vanhempansa menettäneille. Orpoja, vanhempansa menettäneitä tai heidät kokonaan kadottaneita lapsia, on valtavasti. Yleensä heimosolidaarisuus toimii eli heimo huolehtii toisesta saman heimon lapsesta. Bidibidin leiri on valtava. Kun koko Ugandaan on vuoden sisällä tullut 1,2 miljoonaa pakolaista, Bidibidissä heitä on 270 000. Pakolaiset on asutettu paikallisen väestön keskelle lomaan sikin sokin ja heille on taattu pieni maatilkku viljeltäväksi. Vuosi sitten Niskanen oli todistamassa,

miten pakolaiset purkautuivat rajalta saapuvista busseista. He olivat traumatisoituneita, kotinsa menettäneitä, monet raiskattuja, perheensä kadottaneita, isättömiä tai äidittömiä lapsia tai miehensä menettäneitä vaimoja lapsineen. Monia oli kidutettu tai he olivat nähneet omaistensa murhan. ––He olivat myös huonossa kunnossa ihan fyysisesti. He olivat peloissaan ja ihmeissään. Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan inhimilliseksi. Uganda ottaa vastaan kaikki rajoille tulijat, helle tarjotaan läntti maata viljeltäväksi sekä vapaa liikkumisoikeus koko maassa, Niskanen kertoo. Uganda on kuitenkin köyhä maa ja hyvin riippuvainen kansainvälisistä avusta ja kansainvälisistä avustusjärjestöistä. Jos rahahanat sulkeutuvat, myös ihmiset joutuvat pulaan. Ugandalla on tällä hetkellä hoidettavanaan ehkä maailman suurin pakolaiskriisi.

Kynnys Nro 5 / 2017

Kukkarot toivat ihmisarvon takaisin

Yksi ihminen riittää Miikka Niskanen itse kiinnostui vammaistyöstä jo varhain, kun hän työskenteli psykologina Epilepsialiitossa, Lihastautiliitossa, Invalidiliitossa ja ihojärjestöissä. Myöhemmin tie vei Laosiin YK:n AIDS-projektiin ja sieltä kymmenen vuotta sitten World Visioniin. Kyynistyminenkin on välillä uhannut. Niskanen kävi läpi sen hetteikön, jo ennen lähtöään maailmalle. ––Laosissa tapasin paljon alle kolmekymppisiä maailmanparantajia, jotka tulivat avustustyöhön suurin toivein, pettyivät ja kyynistyivät, kun kaikki ei ollutkaan hetkessä korjattavissa. Itse olin tehnyt jo aika nuorena miehenä sen havainnon, että maailma ei suostu niin nopeasti muutettavaksi eivätkä ihmiset autettavaksi. Koin sen psykologina työelämäni alussa. Kaikkeen liittyy myös niiden järjestelmien kankeus, joiden varassa yrittää apuaan antaa. Olin oman kyynistymisen vaarani kohdannut ja siitä selvinnyt. ––Nykyään uskon yhteen ihmiseen kerrallaan. On kyseessä sitten kokonaan uusi työ, tapaaminen jonkin ihmisryhmän kanssa Suomessa tai kehitysmaassa tai vaikka luentotilaisuus, olen paikalla yhden ihmiset vuoksi. Jollekulle on tärkeää, että olen tässä.

Vammaiset asiantuntijat tekivät ehdotuksen Kynnyksen toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä ja kehitysyhteistyösihteeri Tuomas Tuure kävivät Kirkon Ulkomaanavun ja Suomen World Visionin pyytäminä tutustumassa eteläsudanilaisten vammaisten pakolaisten tilanteeseen Ugandan pakolaisleireillä. Matkan tarkoituksena oli arvioida vammaisten pakolaisten tilannetta Ugandassa, minne on parin vuoden sisällä saapunut noin 1,5 miljoonaa pakolaista. – Vammaisten pakolaisten tilanne on äärimmäisen hankala, mutta joillakin suhteellisen yksinkertaisilla keinoilla sitä voitaisiin parantaa. • Vammaisten oma kokoontumispaikka. •  Jokaiselle leirille työntekijä, joka keskittyy vain vammaisten auttamiseen. •  Vammaisperheet asumaan lähelle vesipistettä ja ruuanjakelupistettä. • Apuvälinepajojen perustaminen. •  Esteettömämpiä vessoja sekä saniteettitiloja Lopullinen raportti ilmestyy ennen vuoden loppua ja se sisältää ehdotuksia ulkoministeriölle sekä kansainvälisille humanitäärisille järjestöille.

NETTE Mojong valmistaa kukkaroita sekä käsilaukkuja Palonynian settlementissä Pohjois-Ugandassa. Hän on aloittanut elinkeinonsa World Visionin tuella. ”Olen saanut ihmisarvoni takaisin. Tällaiseen pukuun ei olisi varaa, jos en tekisi kukkaroita.” Pula on kuitenkin melkein kaikesta: materiaalista ja keinoista löytää sopivat ostajat. Olisi myös hyvä, jos käsitöitten vammaiset tekijät voisivat valmistaa tuotteitaan yhdessä. Joten maja olisi hyvä saada tähän tarkoitukseen. Kukun kieltä äidinkielenään puhuva Anette on kotoisin Kajo Kejin kylästä ja pakeni Paloryniaan kotimaastaan tammikuussa. Anetten mies jätti tämän ja kolme lasta jo ennen kuin sotatoimet alkoivat. Nyt Anettella on hoidettavanaan sairas äiti ja lapset. Annette maalaa karuin vedoin kuvan elämästään. Kymmensisaruksista perheestä on kuollut kahdeksan. Vain kaksi jäi henkiin. Syyt olivat erilaisia, tapaturmia, sairauksia ja sotaa, loputonta tappamista. Perhe asuu edelleen teltassa, joka sadekautena täyttyy vedestä ja kuivana kautena on äärettömän kuuma. ––Äitini otti paon niin raskaasti. Hän vain makaa ja itkee. Nukuinmme ulkona paljaan taivaan alla monta kuukautta, vaikka meille luvattiin teltta. Nyt meillä on teltta, mutta muut ovat saaneet rakennettua talon ympärilleen. Itse en ole siihen vammani takia kyennyt. Nyt Mojong toivoo eniten, että saisi elinkeinonsa laajentumaan ja kaupan sujumaan. ––Kenties joskus minusta tulee oikea liikenainen, hän uneksuu.

Kynnys Nro 5 / 2017

Pikkuprinssi hurmaa kaikki Viisivuotias Joel Atangaza Governor on hyvin vakava, hyvin tarkkaavainen ja hyvin säteilevä. Poika on niin suloinen, että kaikki sukulaiset pyytelevät häntä hoitoonsa. Aina ei ole todellakaan ollut näin. Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

SÄ Julius kantaa Joelia sylissään kuin pikkuprinssiä. Joelin jalassa varpaiden välissä on kynä. Sillä hän näyttää minulle kohta kirjoitustaitojaan. Vanhemmat ovat päättäneet, että pojan vammaa ei pyritä peittämään. He haluavat kohdata ihmisten katseet pystyssä päin. Joel saa olla juuri sellainen kuin on. ––Elämä ei kuitenkaan ole aina helppoa. Kadulla ihmiset tulevat kysymään, mitä on tapahtunut, miten hirveää, he huokaavat. Moni vastaantulija maiskuttelee suutaan, se on ugandalainen ilmaus säälille ja kauhistelulle, kertoo pojan äiti Winnie Kutamba ja hänen silmänsä tummenevat. Kauhisteleville vastaantulijoille Winnie ja Julius kertovat yhä uudestaan ja uudestaan, että Joelissa ei ole mitään vikaa. Hän syntyi tällaisena ja he, hänen vanhempansa, ovat ylpeitä Joelista.

Isä Julius kaivaa repustaan piirroskirjan Joelille, Joel alkaa heti kirjottaa, Cup, Cow, Joel, Cat, Father, hän kirjoittaa. Sitten hän alkaa piirtää isän pyynnöstä numeroita, hän osaa numerot nollasta 120:een. Joel on edistynyt puolen vuoden aikana valtavasti. Sen jälkeen kun hänet otettiin pois erityiskoulusta ja laitettiin tavalliseen kouluun, hän on oppinut puhumaan ja kirjoittamaan. Erityiskoulussa toiset lapset eivät juuri puhuneet, koska olivat kehitysvammaisia. Joel ei saanut siis mitään vastakaikua. Kuusi kuukautta sitten vanhemmat onnistuivat taistelussaan: He saivat Joelin tavalliseen kouluun. Koulussa Joelia auttaa yksityisestä firmasta palkattu apulainen.

Pelkäsin, että pudottaisin lapsen Kun Winnie Kutamba odotti esi-

koistaan, elämä oli silkkistä ja mukavaa. Hän oli naimisissa rakastamansa miehen kanssa ja raskaus eteni hyvin. Vaikka pientä verenvuotoa esiintyi silloin tällöin, lapsi kasvoi kohdussa normaalisti. Supistukset alkoivat ja Winnie hakeutui miehensä kanssa Nsambyan synnytyssairaalaan. Kun poika sitten syntyi, jopa synnytyslääkäri oli neuvoton: Koskaan en ole nähnyt tuommoista, hän töksäytti julmasti. ––Sukulaiset poistuivat itkien paikalta ja joku ehdotti, että lapsi pitäisi tappaa. Shokki oli valtava, kertoo Winnie ja pidättelee kyyneliään. Winnie itsekin oli täysin poissa tolaltaan. ”Mitä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan?”, hän kyseli itseltään. ––Täällä meillä on sanonta, että kaikki hyvä tulee isältä, mutta kaikki paha äidiltä. Eli kaikkien silmissä juuri minä olin syypää.

Jopa lapsen nostaminen syliin pelotti häntä. ––Lapsi oli niin pieni ja niin avuton, etten vain pudottaisi sitä. Heikko suojelunhalu alkoi hitaasti versoa. ––Vähitellen mieheni ja äitini suuren rakkauden avulla aloin toipua. Ja tietysti auttoi myös, että Joel koko ajan edistyi. Seuraava lääkäri sanoikin jotain positiivisempaa, että Joelin älyssä ei ole mitään vikaa, kehittäkää siis sitä. Winniellä sattui olemaan sekä poikkeuksellinen aviomies että poikkeuksellinen äiti. Molemmat pitivät ehdottomasti Joelin puolta. Kuvaava on, että isä halusi antaa pojalle nimen Atangaza Governor, mikä merkitsee tulevaisuuden valoa. ––Aivan syntymän jälkeen äitini kävi odotushuoneessa mieheni kanssa keskustelun. Äitini sanoi miehelleni, juuri nyt vaimosi tarvitsee sinua, sinun on tuettava Winnietä! Winnie ei pysty tähän

Kynnys Nro 5 / 2017

Keski-Aasian vammaiset naiset voimaantuvat Suomessa ”Vammaisen naisen asema on ollut pitkään Keski-Aasiassa piian, orjan tai keskenkasvuisen. Nyt se on kuitenkin muuttumassa”, kertoo Suomessa vieraileva vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: ISMO HELÉN

Joel, 5, osaa kirjoittaa ja laskea 120:een.

yksin, mutta jos sinä olet hänen tukenaan, hän hyväksyy lapsen. Lapsi on lahja Jumalalta, sinulle on annettu lapsi, rakasta häntä, äitini puolestaan sanoi minulle. Nykyään isä hakee pojan koulusta ja ajaa yhdessä tämän kanssa Winnien työpaikalle ja vie pojan usein tapaamaan sukulaisia ja erilaisiin harrastuksiin. Isä antaa pojalle sitä mitä parhaat isät aina, varauksettoman hyväksyntänsä ja osoituksen siitä, että on ylpeä hänestä.

Yhdistys etsii lapsia takahuoneista Winnie ja Julius perustivat myös yhdistyksen, joka kantaa Joelin nimeä, Atangaza, tulevaisuuden valo. He ovat alkaneet etsiä Kampalasta perheitä, joilla on vammainen lapsi. ––Kaikenlainen vammaisuus on Ugandassa stigma, merkki kirouksesta tai noituudesta. Syvä häpeä saa vanhemmat piilottamaan lapsensa takahuoneeseen. Olemme löytäneet koteja, joissa vammainen lapsi on vuosikausiksi suljettu pimeään huoneeseen,

jonne hänelle on heitetty ruoka ovesta. Olemme nähneet keltasilmäisiä, iholtaan harmaita lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet päivänvaloa. Kun olemme marssineet sinne Joel sylissä, se on merkinnyt paljon enemmän kuin sairaalan tai papin kehotukset. Kaksi vuotta Joelin jälkeen perheeseen syntyi toinen lapsi Joshua the Great ja vuoden päästä taas Jessy Gift. Molemmat ovat saaneet nimet, joitten vanhemmat toivovat olevan enne. ––Nyt kun Joshua kaksivuotiaan raivolla hutkii Joelia, olemme vedonneet hänen nimeensä, että sinä olet iso, sinun pitää suojella ja huolehtia Joelista. Haastattelun lopuksi perhe tulee tapaamaan Kallea ja Tuomasta. He saavat Kallen lahjaksi Kallen elämäkerran. Winnie on innoissaan. Kallellekin ennustettiin kahden vuoden elinikää, mutta tuossa hän nyt liki seitsemänkymppisenä muuttaa maailmaa. Ehkä myös Joelilla on edessään suuri tulevaisuus.

AISET jäävät veljiensä tai sisartensa perheisiin siivoojiksi ja ruuanlaittajiksi tai lastenhoitajiksi. He eivät saa koulutusta eikä heidän oleteta menevän naimisiin, kertoo kazakstanilainen vammaisaktivisti Zakhira Begalieva. Kynnyksen ja Abilis-säätiön Keski-Aasiassa tekemä kehitysyhteystyö kasvattaa naisen hänen omaan kokoonsa, voimakkaaksi, Begalieva pohtii. Hänen mukaansa naisen voimaantuminen kulkee kuin viestikapulana, naiselta naiselle. Vammaiset aktivisti-naiset käyvät ottamassa oppia ulkomailta, tuovat uudet ideat mukanaan ja levittävät niitä vertaisryhmissä. ––Parhaimmillaan muutosta ulotetaan ulos pääkaupungista maalaiskyliin ja tiettömien taipaleitten taakse, sisarelta sisarelle. Zakhira kiittelee idoliaan Lyazzat Kaltayevaa. Kun Shyrakin, kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön, johtaja Lyazzat palasi Suomesta 2000-luvun alussa, hän oli täynnä ideoita. ––Olin silloin nuori arka vammainen yksinhuoltajanai-

nen, jonka mies oli jättänyt. Olin haavoilla ja rikki ja nyt kuulin parantavia sanoja. ”Meidän on muututtava kahvinkeittäjistä pöydän ääressä istujiksi toimijoiksi, meidän on vaadittava, että jos vammaiset naiset eivät pääse kokouspailla vessaan, heidän on saatava vaippoja, jotta he voivat osallistua kokouksiin”, Kaltayeva julisti. ”Meidän on saatava naiset mukaan myös politiikkaan!” ––Vammaisjärjestöjen ongelmana oli se, että järjestöjä johtivat miehet, naiset olivat aina taustalla niin kuin Keski-Aasiassa yleisestikin. Naiset kelpasivat kahvinkeittäjiksi, mutta eivät päättäjiksi. Kokouksissa miehet jaarittelivat tuntikausia eivätkä välttämättä tienneet naisten arjesta tuon taivallista. Kuitenkin he päättivät naisten puolesta. Nyt, liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin, moni asia myös Zakhiran elämässä on muuttunut. ––Olen aivan eri ihminen kuin tuolloin, hän hymyilee. Siitä kiitokset teille ja Kynnyksen ja Abiliksen hankkeille kotimaassani. Begalieva itse on yksi todellakin esimerkki niistä hedelmistä, joita Kynnyksen hank-

Kynnys Nro 5 / 2017

tukenut minua mitenkään. Kun poikani kirjoittautui yliopistoon, hän laittoi papereihin isän nimen paikalle viivan.

Miesten valta-asema nurin

keet ovat synnyttäneet Keski-Aasiassa. ––Kynnyksen rahoituksen merkitys on ollut todella suuri. Te tulitte maihin, jossa vammaisella naisella ei käytännössä ollut ihmisarvoa lainkaan. Te näytitte esimerkkiä ja annoitte uskoa tulevaan, Begalieva painottaa. ––Erityisesti sellaisten hahmojen kuin Mina Mojtahedin ja Amu Urhosen merkitys on ollut suuri, molemmat ovat vahvoja, suomalaisia vammaisia naisia. Amu on

Kynnyksen puheenjohtaja ja Mina työskenteli Kynnyksessä kehitysyhteistyökoordinaattorina.

Mieheni häpesi minua Zakhira itse kasvoi kuusilapsisen perheen esikoisena pienessä maalaiskylässä Georgievkan kaupungissa. Hän kävi peruskoulun osin lähellä sijaitsevassa internaatissa, meni lukioon ja valmistui opettajaksi. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, mutta kertoo

silti olleensa äärimmäisen arka ja hyvin huonolla itse tunnolla varustettu. ––En tuntenut itseäni naiseksi vaan jonkinlaiseksi sukupuolettomaksi hylkiöksi. Menin silti naimisiin varhain ei-vammaisen miehen kanssa. Avioliitto ei ollut onnellinen. Mies kyllä otti kaiken taloudellisen hyödyn vaimostaan, mutta häpesi häntä ystäviensä silmissä. ––Erosimme, kun lapseni oli neljävuotias. Sen jälkeen hän ei

––Shyrakissa aloimme asettaa miesten valta-asemaa kyseenalaiseksi, emme me ole heikkoja, emme me ole rumia, emme me ole vajavaisia, olemme älykkäitä, kauniita ja seksikkäitä! Tajusimme myös, että jotta voisimme vaikuttaa, tarvitsimme koulutusta. Sitä koulutusta Begalieva tuli lokakuussa hakemaan Suomesta, missä hän viikon aikana vieraili eri ministeriöissä, eri vammaisjärjestöissä ja eri säätiöissä ottamassa oppia Suomen ratkaisuista. Suomessa vaikutuksen on tehnyt erityisesti henkilökohtainen avustajajärjestelmä sekä se, että valtio ulottaa tukitoimensa kaikkialle, myös maaseudulla. ––Meidän maamme Kazakstan on Euroopan kokoinen, mutta asukkaita on vähän. Olen erittäin kiinnostunut kertomaan Suomen ratkaisuista maamme hallinnolle. Juuri nyt Zakhira on kyynärpäitään myöten mukana uudessa hankkeessa, jossa naapurimaitten vammaisia naisia opastetaan perhesuunnitteluun. ––Uzbekistanin tilanne on ehkä vaikein, sillä diktatuurissa on moni asia kiellettyä. Ongelmana on se että naiset eivät voi puhua lainkaan näistä asioista. Kun ei voi sanoa ääneen sanaa kondomi, ei oikein voi puhua ehkäisystä. Kun ei voi puhua siitä, miten aids tarttuu anaaliseksissä, on vaikea valistaa aidsista. ––Tadzhikistanin ongelmana ovat takapajuiset olosuhteet maaseudulla sekä se että lähisukulaisia naitetaan usein keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että jopa sisarukset avioituvat keskenään. Tämän seurauksena syntyy vammaisia lapsia. Vammaisen naisen seksuaalisuus on Zakhiran mukana hyvin ristiriitaista, toisaalta naisen ja mahdollisuudet avioliittoon kyseenalaistetaan, toisaalta naiset kelpaavat seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi ja jalkavaimoiksi. Zakhira matkusti Suomeen yhdessä jo aikuisen poikansa kanssa. Hän uskoo ja toivoo, että pojasta kasvaa mies joka kunnioittaa ja tukee vaimoaan.

Kynnys Nro 5 / 2017

TUNTOJA YK:N KÄYTÄVILTÄ Monissa maissa sopimus on ratifioinninkin jälkeen jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Toisaalta sopimus antaa aktivisteille jotain kättä pidempää. Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

Juristi Daniel Florio.

EW JERSEYLÄISEN Daniel Florionin mukaan, sopimuksen vaikuttavuus on kiinni siitä, missä päin Yhdysvaltoja sattuu syntymään. Onko kotoisin maaseudulta vai kaupungista. On aivan eri asia kasvaa vammaisena New Yorkissa kuin melko lähellä New Jerseyn osavaltiossa. Saati sitten jos verrataan Amerikan eteläisiä valtioita tai Washingtonia. Danielilla on nyt mukanaan avustaja. Avustajan saaminen kytkeytyy yleensä työssä käymiseen, eli jos vaikeavammainen käy töissä, työpaikka saattaa kustantaa hänelle avustajan. Danielille, joka on tällä hetkellä työtön, se on paljon vaikeampaa. Hän ei saa tarpeeksi henkilökohtaista apua. Amerikka ei ole Florionin mukaan mikään onnen ihmemaa. Esimerkiksi New Jerseyssä, jossa Daniel nykyään asuu, on paljon korjattavaa. Suurin ongelma on avun saaminen, jos ei ole työeläkejärjestelmän piirissä.

–– Olen masentunut. Olen joutunut muuttamaan takaisin äitini ja isäni luokse, näen tulevaisuuteni hyvin synkkänä. Sosiaalilainsäädäntö on hyvin mutkikasta. Jos en olisi juristi, en olisi koskaan selvinnyt vammaisuuteen liittyvistä kompastuskivistä, mutta nytkin tuntuu että seinä on edessä, hän tilittää. Daniel syntyi tavalliseen työläisperheeseen perheen toiseksi lapseksi. Hän kävi muutaman vuoden erityiskoulua, joka oli hänen mukaansa alle kaiken arvosteluasteikon. Sitten Daniel vaihtoi tavalliseen kouluun ja pääsi tavalliseen lukioon ja myöhemmin Berkeleyn yliopistoon Kaliforniaan. ––Berkeleyssä tapasin Judith Heumannin ja Ed Robertsin – suuret vammaisvaikuttajat. Tulin mukaan vammaisliikkeeseen ja uskoin hetken aikaa, että kaikki muuttuu. Nykyään tämä usko kuitenkin horjuu. Edes Harvardin paperit korkein arvosanoin eivät riitä peittoamaan sitä tosiasiaa, että

mies on putoamassa yhteiskunnan ulkopuolelle. Daniel painottaa, että tilanne saattaisi olla erilainen jos hän asuisi New Yorkissa, vammaisen elämisen ehdot eri osavaltioissa poikkeavat toisistaan suuresti, hän sanoo.

”Vammaiset voivat vain kerjätä.” ––Maassamme YK:n sopimuksen ratifioinnilla ei ole juuri mitään merkitystä, koska köyhyys peittoaa kaiken, Afrikan vammaisfoorumin puheenjohtaja Iddris Alzouma Maiga. Sopimus ratifioitiin noin kaksi vuotta sitten, mutta mitään muutoksia parempaan ei ole tapahtunut. Te ette voi tajuta, missä paratiisissa elätte, hän viittaa ympärilleen YK:n kahvilassa ja kertoo olevansa maansa suhteen erittäin pessimistinen. ––Tämä maailma täällä YK:n käytävillä on todella kaukana meidän todellisuudestamme Nigerissä, Iddris puuskahtaa. Vieressä

keskustelua seuraa miehen toinen vaimo, Ramatou. Ongelmana on Idrissin mukaan se, että Nigerissä on voimissa edelleen lääketieteellinen eikä ihmisoikeusmalli. ––Voittopuolisena asenteena on sääli. Vammaisilla ihmisillä on ainoastaan yksi oikeus, oikeus kerjätä. Huonoimmassa asemassa ovat leprasairaat sekä kehitysvammaiset, jotka ovat kaiken avun ulkopuolella. Poliota sairastaneen Iddrisin oma tarina on kuitenkin satuprinssin. Iddris on kotoisin Tillaberin kaupungista Nigeristä. Hän sairastui polioon 40 vuotta sitten, pienenä poikana. Silloin polio oli yleistä Nigerissä, mutta nykyään se on rokotuksien ansiosta miltei kadonnut. Isä Adamou tuki Iddrisiä, ja sanoi, että jos pojan jalka ei toimi, pää toimii silti. Iddris kävi pääkaupungissa yliopiston hallintolinjan ja oli vuosiluokkansa toiseksi paras. Jotain positiivistakin vi-

Kynnys Nro 5 / 2017

Afrikan vammaisfoorumin puheenjohtaja Iddris Alzouma Maiga.

Enas Sakeg Aborumman.

lahtaa miehen puheissa. Hän ei usko hallituksiin eikä poliitikkoihin, mutta kansalaisjärjestöihin kyllä. Ne ovat kuitenkin suuressa osassa hänen mannertaan vielä aivan alkutaipaleella. Myös asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. ––Aikaisemmin ajateltiin, että vammaisuus on kirous, mutta niin ei ajatella enää. Iddris itse on menestynyt. Hän on hyväpalkkainen virkamies, suureperheen isä ja juuri matkalla toisen vaimonsa kanssa. Kotona ensimmäinen ja kolmas vaimo hoitavat lapsia.

neta eikä osata, ei ole opettajia. Sokeille ei opeteta braillea eikä tietokoneita ole. Myös tietämättömyys on suurta: yhteisö ei tiedä, mitä vammaisuus on. Aborumman on kotoisin Jordaniasta Ammanista. Hän on erityisen ylpeä siitä, että hänen järjestönsä Equality association for persons with disabilities on tehnyt erinomaisen raportin vammaisten pakolaisten tilanteesta Jordaniassa. ––Pakolaiset saavat ruokaa, mutta he eivät saa minkäänlaista koulutusta. Pakolaisia on 1,5 miljoonaa. Aborumman vammautui vuonna 1997 liikenneonnettomuudessa. Hänellä oli silloin pienet lapset ja mies. ––Minulle sanottiin, olet vammainen, et voi oppia mitään, et voi mennä työhön etkä voi ajaa autoa. Minä mietin, että voin. Hienoa oli, että mieheni ja isäni tukivat minua koko ajan. He olivat varauksettomasti sitä mieltä, että tulisin pärjäämään.

”Paljon luvataan, vähän tehdään.” ––YK:n vammaissopimus ei ole toteutunut maassamme mitenkään erityisen hyvin, sanoo Jordaniasta Ammanista kotoisin oleva Enas Sakeg Aborumman. Ylivoimaisena haasteena on Syyriasta paenneiden vammaisten pakolaisten tilanne. Heidät kyllä ruokitaan, mutta kouluun he eivät pääse.

VAIN JURISTI SELVIÄÄ. ––Ongelmana on se, että paljon luvataan, mutta vähän lupauksia pidetään. Saatamme valittaa esimerkiksi jonkun hallintorakennusten rampeista kymmenenkin kertaa, ja aina korjausta tilanteeseen luvataan. Mutta sitten mitään ei tapahdu. Päättäjät eivät noudata lakia, kertoo Aborumman. ––Jotta vammaiset opiskelijat saataisiin kouluihin, tarvittaisiin lisää opettajien koulutusta. Opettajat pelkäävät ottaa vammaisia oppilaita luokalleen, koska heillä ei ole heidän mielestään siihen taitoja. Kuurot ovat erityisongelmissa, koska viittomakieltä ei tun-

INFO Mitä YK:n sopimuksen ratifiointi tarkoittaa? Monissa maailman maissa sopimus tuo vammaisten asiat ensimmäistä kertaa politiikkojen ja virkamiesten tietoisuuteen. Sopimus myös nostaa vammaisten omaa tietoisuutta omasta asemastaan. Sopimuksesta tulee osa maailman maiden lainsäädäntöä. Sopimuksen toteutumisesta raportoidaan neljän vuoden välein kansainväinväliselle komitealle. Eri maiden vammaisjärjestöt voivat antaa kansainväliselle komitealle oman raporttinsa maan virallisen raportin lisäksi.

Kynnys Nro 5 / 2017

Elokuvilla ennakkoluulojen kimppuun Taiteen moniosaaja Vladimir Rudak edistää vammaisten asioita Petroskoissa Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: ISMO HELÉN

ETROSKOILAINEN ohjaaja-käsikirjoittaja-kirjailija-muusikko Vladimir Rudak (s. 1968) vieraili marraskuussa Suomessa ja KynnysKino -festivaaleilla. Ananas (2016) on satiirinen elokuva, joka käsittelee tekijälleen omakohtaisesti vammaisuutta. Rudak halvaantui 23-vuotiaana, ja hän on siitä asti toiminut aktiivisesti vammaisten aseman parantamiseksi Venäjällä. Hän on esimerkiksi opastanut nuoria vammaisia dokumenttielokuvan tekoon ja käyttänyt tuotannoissaan vammaisia näyttelijöitä. Hänet on huomioitu toiminnastaan muun muassa Elämän nälkä -palkinnolla. Mistä monipuolinen taiteilija lähti liikkeelle? ––Aloitin musiikista. Minulla oli oma bändi, opettelin kitaransoiton ja kirjoitin lauluja teininä. Vuonna 2005 ilmestyi ensimmäinen pitkä elokuvani ja siinä oli mukana vammaisia näyttelijöitä. Silloin Venäjällä kukaan ei tehnyt elokuvia vammaisista tai vammaisten kanssa. Meillä oli aluksi vain hyvä idea ja tekijöitä, mutta siitä se lähti. Rudak kuvailee vammaisten asemaa Venäjällä vaikeaksi muutenkin kuin kulttuurin saralla. Positiivistakin kehitystä on kuitenkin näkyvillä. ––Kun vammauduin, vammaisia ei juuri katukuvassa näkynyt. He olivat lähinnä kotonaan. Ainoastaan Moskovassa oli kuntoutuskeskus. Asuntokannan esteellisyys on yhäkin iso ongelma, joka pitäisi muuttaa. Myöskään kouluihin ei pääse. Nyt vammaisia kuitenkin on aiempaa enemmän ihmisten ilmoilla ja monet uudet rakennukset ovat esteettömiä. ––Rudak tulee suuresta perheestä ja suvusta, joka on päätynyt Karjalaan monelta suunnalta. Mukana Suomessa on myös hänen Inna-siskonsa, joka puo-

lestaan työskentelee kehitysvammaisten asioita hoitavassa keskuksessa. Venäjällä ja Karjalassa on nykyään keskuksia, jotka ovat erikoistuneet kehitysvammaisten hoitamiseen ja kuntouttamiseen, vaikka tilanteessa onkin vielä kehittämistä.

Toiveissa yhteistyön jatkuminen Ananas-elokuvassa ei kuitenkaan synkistellä vaan pikemmin nauretaan monille vammaisten kohtaamille asenteille, joista ohjaajalla on omaakin kokemusta. Hän keksi filmin idean yhdessä Larisa-vaimonsa kanssa, joka toimii tällä vierailulla myös miehensä tulkkina. Tarinan päähenkilö, Gennadi (Aleksandr Galijev), loukkaantuu auto-onnettomuudessa ja joutuu pyörätuoliin. Yhtäkkiä ihmiset alkavat suhtautua häneen oudosti. Hän saa ympärilleen monenlaisia hännystelijöitä, jotka mil-

loin haluavat pelastaa miehen, milloin havittelevat hänen kuviteltua omaisuuttaan. Seuraa juonipaljastus: Gennadi ei ole puhdas pulmunen: hän toipuu onnettomuudesta kävelykykyiseksi, mutta salaa asian, koska haluaa hyödyntää vamman mukanaan tuomia etuuksia. Rudakin elokuva on siis pureva satiiri vammaisuuteen liittyvistä ennakkoluuloista. Omiksi ohjaajasuosikeikseen mies mainitsee esimerkiksi Roy Andersonin ja Aki Kaurismäen, joten hän selvästi nauttii hivenen absurdista, synkästä huumorista myös katsojana. Kaikkia tällainen ote ei tietenkään miellytä. ––Tarina alkoi draamana, mutta kääntyi lopulta enemmän komediaksi. Kaikki eivät pidä päähenkilöstä, koska hän on epärehellinen. Pääsääntöisesti filmi kuitenkin on saanut hyvän vastaanoton. Elokuvassa on kyse esimerkiksi siitä, miten vammatto-

mat ihmiset ajattelevat tietävänsä, mitä vammaiset tarvitsevat, Rudak avaa. Sopivan näyttelijän löytäminen elokuvan päähenkilöksi oli oma haasteensa. Aleksandr Galijev tuli projektiin lopulta teatterin puolelta. Hänen täytyi opetella pois paitsi teatraalisista elkeistä myös hankkia kokemusta pyörätuolin käytöstä, joka tuntui staattisemmalta kuin ilman tuolia liikkuminen. Kaikki muutkin elokuvan näyttelijät ovat ammattinäyttelijöitä Petroskoista. Rudakin uraan muusikkona kuuluu tähän mennessä 2 levyä ja suunnitteilla on akustinen albumi. Ananas-elokuvassa on mukana myös hänen omia kappaleitaan. Lisäksi Rudakilta on ilmestynyt novellikokoelma ja hän on vasta tehnyt täysin uuden aluevaltauksen lasten sarjakuvakirjailijana. Hänen käsikirjoittamansa ja Lena Uzhinovan kuvittama teos Olen elefantti valittiin kansainvä-

Kynnys Nro 5 / 2017

Tukea kehitysmaiden vammaisille jo 20 vuoden ajan!

Teksti: MARJO HEINONEN

lisen Valkoiset varikset -kirjallisuuspalkinnon -listalle, joka huomioi maailman parhaita lasten- ja nuortenkirjoja. Mitä projekteja ehtiväisellä Rudakilla on suunnitteilla seuraavaksi? Onko mitään mitä hän ei osaa? ––Opiskelen tällä hetkellä käsikirjoittamista. Olen leikkaamassa dokumenttia kirjailijasta, joka muutti Karjalaan Kazakstanista. Toinen elokuvaprojekti kertoo matkasta Armeniaan, siinä on mukana näkövammaisia tekijöitä. En oikeastaan osaa piirtää, siksi tein vasta nyt sarjakuvia, Rudak luettelee ja huvittaa kuulijoitaan. Yksi asia ainakin on varma, yhteistyö suomalaisten vammaisjärjestöjen kanssa tulee saamaan jatkoa. ––Olen onnellinen, että tutustuimme teihin Kynnyksessä ja festivaaleilla! Aiemmin meillä ei ole ollut yhteyksiä suomalaisiin vammaisjärjestöihin.

OULUKUUSSA 1997 Kalle Könkkölä oli saanut valmiiksi urakan. Hän oli yhdessä muutamien muiden vammaisaktivistien kanssa koonnut kasaan 171 000 markkaa – summan, joka tarvittiin säätiön perustamiseen. Monet yksittäiset henkilöt, yhteisöt ja yhdistykset olivat lähteneet perustamaan uudenlaista toimijaa, joka voisi joustavasti mutta luotettavasti kanavoida pieniä projekti rahoituksia kehitysmaissa toimiville vammaisjärjestöille. Taustalla kaikuivat pyynnöt saada akuutteihin tarpeisiin taloudellista tukea nopeasti ja ilman byrokraattisia kiemuroita. Kalle oli yhteistyöprojektien kautta törmännyt kankeisiin toimintamalleihin. Toiminnot pystyttiin aloittamaan myöhässä niin, että innostus oli laantunut, alkuperäiset ideat ja tarpeet kadonneet. Nyt luotiin uutta, innovatiivisesti toimivaa säätiötä, jonka perusperiaate oli ”vammaiselta vammaiselle”. Nimi Abilis va-

littiin kuvaamaan sitä potentiaalia, jota jokaisessa ihmisessä on. Virallisen rekisteröinnin Abilis-säätiö sai pian perustamisensa jälkeen, alkuvuodesta 1998. Kahdenkymmenen toimintavuoden aikana Abilis-säätiö on rahoittanut yli 4000 yksittäistä projektia noin 80 maassa. Vuosittain kymmenet tuhannet eri tavoin vammaiset ihmiset ovat saaneet mahdollisuuden osallistua, oivaltaa taitojaan, oppia ammatti taitoa, löytää työtä ja toimeen tulonlähteitä. Elämän suunta on muuttunut. Toimintavalmiuksien vahvistuminen on luonut pohjaa ihmisarvoiselle elämälle, jota vammaiset ihmiset pystyvät elämään, osana yhteisöjensä jäsenyyttä ja sosiaalista kanssakäymistä. Sadat perustetut vammaisjärjestöt tukevat vammaisten jäsentensä kasvua. Tämä tuloksellinen työ on ollut mahdollista, kun monet lahjoittajat ja Suomen ulkoministeriö ovat rahoittaneet säätiön toimintaa.

Abiliksen hallitus: Sari Loijas, Pekka Tuominen, Irmeli Leinos, Ari Suutarla. Edessä Kalle Könkkölä ja Liisa Kauppinen.

Viittomakieltä ja ompelutaitoja kuuroille naisille Nepalissa

Teksti: MARJO HEINONEN

ÖYHISSÄ maaseutukylissä Nepalin vuoristoisella seudulla vammaisten tyttöjen ja naisten elämä on vaikeaa. He ovat piikoja, jos sitäkään. Kouluun ei ole asiaa eikä perheen ja yhteisön sosiaalisiin kanssakäymisiin tule kutsuja. Tapasin kuuroja naisia matkallani Nepalissa marraskuun alussa. He kertoivat, mikä heidän elämässään oli muuttunut, kun he olivat päässeet pois kotoaan, mukaan kuuroille naisille tarkoitettuun projektiin. Eräs koulutuksessa olleista naisista jakoi seuraavan: ”Perheeni vihasi ja häpesi minua. En pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan. En ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua. Olin epätoivoinen. Kuin ihmeen kautta sain tiedon, että voisin opiskella viittomakieltä ja tavata muita kuuroja. Nyt olen opiskellut nepalilaista viittomakieltä ja pystyn ilmaisemaan itseäni. Haluan oppia lisää. Haluan myös oppia ompelemaan vaatteita ja tehdä niitä myyntiin. Sitten voin lähettää rahaa perheelleni.”

Kynnys Nro 5 / 2017

Mausteiden valmistuksella omaa rahaa

Teksti: MARJO HEINONEN

RITAM B.K. on 17-vuotian nepalilainen nuori. Hän haaveilee työstä ravintolassa. Tapaan hänet Abiliksen seurantamatkalla Nepalissa. Hän on yksi niistä kahdeksasta nuoresta, jotka ovat saaneet koulutusta kuivattaa, jauhaa, pakata ja myydä mausteita. Läheinen tori on hyvä myyntipaikka. Mausteet tekevät kauppansa. Nämä nuoret ovat saaneet itselleen työtä, josta heille maksetaan. Oman rahan hankkiminen on ylpeyden aihe. Vierailun aikana on tilipäivä. Priiambk ottaa palkkarahat vastaan innostuneesti. Hänellä on suunnitelma rahojen käytölle. Hän ei kuitenkaan paljasta suunnitelmiaan vaan myhäilee tyytyväisenä. Ensin hän laittaa rahat säästöön pankkiin. Hänen ystävänsä Rabin Shresta, 18 vuotta, kertoo omista suunnitelmistaan hieman enemmän: ––Haluan auttaa äitiäni ja sisartani. Isä ei asu kotona. Minä olen mies talossa. Pradesh Aryal on 20-vuotias nuorimies. Hän on hieman ujo, mutta kova tekemään töitä. Hän jauhaa maus-

teita käsin morttelilla. Työketju jatkuu sujuvasti, kun Rabin pussittaa ja punnitsee jauhetut mausteet ja Priiambk varmistaa, että pussit on suljettu huolella. Vierailun aluksi nämä nuoret ja muutama muu päiväkeskuksen lapsi tanssivat meitä varten harjoittelemansa tanssin. Musiikki on rytmikästä, tanssijat liikkuvat sulavasti ja nauttivat selvästi esiintymisestään. Esitys saa raikuvat aplodit. Kehitysvammaisille lapsille ja nuorille perusopetusta ja mielekästä tekemistä tarjoava keskus on onnistunut innostamaan esiintyjiä. He ovat kavereita keskenään. ––Tulen tänne joka päivä. Täällä minulla on ystäviä, kertoo Rabin, kun kysyn, kuinka usein hän käy keskuksessa. Myös muutama nuoren vanhempi on paikalla. He kertovat, miten tärkeää on ollut saada nuorille aikuistuville kehitysvammaisille mielekästä tekemistä. Nepalin lain mukaan 15 vuotta täyttänyt henkilö voi tehdä palkkatyötä. Vanhemmat kertovat, ettei heidän lapsillaan ole ollut mitään mahdollisuutta käydä koulua.

Tämä on tiimityötä ja tästä saa omaa rahaa.

Ammatillisiin opintoihin he eivät pääse puutteellisen koulutustaustan takia. On siis äärimmäisen tärkeää, että on olemassa Down Syndrome Society Nepal -järjestö, joka pyörittää keskusta ja sen palveluita. Kiitokset raikuvat vielä, kun poistumme paikalta. Abilis-säätiö on antanut monelle nuorelle mahdollisuuden oppia ja osallistua. Heidän esimerkkinsä kannustaa muitakin.

VOIHAN VAMMAINEN lasten kuvasanakirja vammaisuudesta Kirjoittaneet: Heni Saraste ja Kalle Könkkölä. Kuvitus: Väinö Heinonen.

”Into Kustannusta on syytä kiittää suoranaisesta lastenkulttuuriteosta.” - Lastenkirjahylly. "Vahva suositus kirjan lukemiseen." - Vastarannan Sanna Kiiski. "Voihan vammainen on mitä innostavin opus” - Kieltenopen kotiblogi. TILAA OMASI hintaan 25€ (sis. alv. ja postikulut): jari.gusev@kynnys.fi. Kynnyksen verkkokaupasta: https://holvi.com/shop/Kynnyskauppa/. Teos on julkaistu Kynnys ry:n ja Into Kustannuksen yhteistyönä.

25 €