Kynnys 05 2016 by Kynnys

No 5 / 2016

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

Libanonin vammaiset pakolaiset

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Alma Manu Oy, Tampere Kannen kuva: Heini Saraste Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 17 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys lehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Ne jotka unohtuvat

ammaisten lasten mahdollisuudet käydä koulua ovat ympäri maailman heikommat kuin muiden lasten. Näin on etenkin köyhissä maissa ja epävakailla alueilla. Myös Libanonissa, jonka vammaisten oloista tässä lehdessä tarkastellaan. Kriisioloissa ajatellaan monesti, että tärkeintä on säästää ne, joilla on parhaat mahdollisuudet selvitä. Vammaiset eivät kuulu tähän kategoriaan, koska kaikkialla maailmassa meitä pidetään heikoimpina. Unohtuu, että kestävämpää olisi miettiä, mitä toimenpiteitä tarvitaan, että vammaiset ihmiset voisivat olla hyödyllisiä. Yhteiskunnan rakentaminen ja vakauttaminen on niin mittava hanke, että siihen tarvitaan jokaisen ihmisen panos. Oikealla koulutuksella vammainen ihminen saavuttaa osaamisen, jonka ansiosta hän voi olla yhteiskunnalle aivan yhtä hyödyllinen kuin kuka tahansa muu. Sitä paitsi koulutus on ihmisoikeus, avain sivistykseen, jonka arvo on yksilölle mittaamaton. Libanonilaiset koulut ovat esteellisiä, koulukuljetuksia ei ole ja kaikenlaiset tukitoimet puuttuvat. Maassa on yksittäisiä erityiskouluja, mutta ne ovat kalliita, eikä vammaisten lasten perheillä ole niihin välttämättä varaa. Vuonna 2009 julkaistussa Unescon analyysissa arvioidaan,

että Libanonin politiikassa ei ole kysymys pelkästään liian hitaasti etenevistä uudistuksista, vaan suoranaisesta vammaisten sulkemisesta yhteiskunnan ulkopuolelle. Vammaisia lapsia ei edes haluta kouluun, joten uudistuksia ei tehdä. Pahin tilanne on pakolaislapsilla, joita Libanonissa on paljon etenkin Syyriasta. Maan kouluissa opetusta annetaan englanniksi ja ranskaksi, eivätkä pakolaiset osaa kumpaakaan. On vaikea päästä uuden elämän alkuun maassa, jossa jää ilman koulutusta. Paikalliset vammaiset ihmiset tuntevat maansa olot parhaiten. Siksi heidän omaa toimintaansa kannattaa tukea. Libanonissa vammaisjärjestöjen tilanne on erittäin hankala, muttei mahdoton. Niin kauan kuin on rohkeita, toimintaan valmiita ihmisiä, on toivoa. Kansainväliset järjestöt ovat kiinnittäneet jonkin verran huomiota vammaisten asemaan Libanonissa. Helposti käy kuitenkin niin, että vammaisnäkökulma ja esteettömyys unohtuvat, kun avustus- ja kehittämishankkeiden sisällöstä ja rahoituksesta päätetään. Kaikkien etu olisi, ettei unohtuisi.

De bortglömda

arn med funktionsnedsättningar har färre möjligheter att gå i skola än andra barn i värdlen, speciellt i fattiga länder och ostabila områden. Också i Lebanon, där förhållande bland de funktionshindrade handlas i detta bladnumret. I krisförhållande tänker man ofta, att det viktigaste är att rädda de som mest sannolikt överlever. Människor med funktionsnedsättningar knappast hör till den här kategorin, eftersom man brukar tycka, att vi är de svagaste. Man glömmer bort att tänka, vilka åtgärder behövs att stöda funktionsnedsättade så, att de skulle kunna göra någonting meningsfullt för samhället. Att stabilisera och bygga ett samhälle är så stort projekt, att var och en behövs. Med lämplig utbildning kan även person med funktionsnedsättning nå kunskap och vara till nytta för samhället. Dessutom: utbildningen är en mänsklig rättighet, som bär omätbar värde för individen. Libanesiska skolor är otillgängliga, det finns ingen färdtjänst och alla slags stödtjänster saknas. Det finns några få specialskolor, men de är så dyra att många familjer inte har råd

till dem. En analys av Unesco från 2009 avgör att Libanons politik är inte bara om att reformer händer långsamt, utan att människor med funktionsnedsättningar är uteslutna i samhället. Man vill inte utbilda barn med funktionsnedsättningar, så genomförs inga reformer. Värst är det för flyktingar, som är många i Libanon, i synnerhet från Syrien. I Libanon ger man utbildning bara på engelska och franska. Flyktingsbarn kan varken eller. Det är jobbigt att skapa ett nytt liv om man inte får utbildning. Lokala människor med funktionsnedsättning känner förhållanden i sitt land bäst. Därför lönas det att stöda deras egen verksamhet. Situationen av de libanesiska handikapporganisationer är svår men inte helt överkomlig. Så länge det finns modiga människor som vill agera, det finns hopp. Internationella organisationer har fäst någon märksamhet på position av människor med funktionsnedsättningar i Libanon. Dock brukar deras synvinklar och tillgänglighet bli bortglömd när man fattar beslut om innehållet och finansiering av hjälp- och utvecklingsprojekt. För allas bra, det borde inte glömmas.

Vieraileva kynä

Kolumni

Sirkku Kivistö

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Avun lakkaaminen lopettaa opiskelun

“

Ihmettelen, miten Iman aina jaksaa hymyillä ja laskea leikkiä”, sanoi vammaisten henkilöiden etu- ja palvelujärjestö Mousawatin johtaja Kassem Sabbah puhuessaan Iman Ata Duaibesista. Iman on kahden monivammaisen lapsen äiti ja vanhempien yhteistoiminta-aktiivi. Tapasimme Imanin kanssa Beit Atfal Assumoud (BAS) -järjestön perheneuvolassa, Beirutissa. “Minä olen hyvin, hyvin väsynyt. Minä olen tehnyt työtä ja huutanut 26 vuotta vammaisten lasten puolesta. Menetin lopulta ääneni”, kertoi tämä hyväntuulisena tunnettu äiti tunnoistaan. Iman on todella kärsinyt ääniongelmista ja kuvaa niitä edunvalvojan ammattitaudiksi. Sitkeys ja iloisuus ovat kuitenkin yhtä totta, väsymyksen ja muiden ongelmien ohella. Iman kertoo oppineensa huolehtimaan voinnistaan. Hän on tyytyväinen luomaansa säännöllliseen päivärytmiin, jonka lapsetkin hyväksyvät. Silloin päivään tulee taukoja. Joka vuosi Iman lähtee myös matkalle, milloin Jordaniaan, milloin Egyptiin. Miehensä osallistumiseen Iman on tyytyväinen. Muiden vanhempien kanssa Iman on ollut perustamassa Palestinian General Union -järjestöä. Se edustaa kaikkia vammaryhmiä. Järjestö toimii Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n alaisuudessa, muttei saa sieltä mitään rahoitusta. “Mielenterveyshäiriöiden edustajan hyväksymisessä joukkoon oli ensin ongelmia”, kertoo Iman. Muitakin tutun-

Iman ja perheneuvolan psykologi Liliane Young.

kuuloisia ongelmia toiminnassa on ollut. Aikaa on kulunut käyttöön otettavien termien ja määritelmien kanssa. Libanonissa palestiinalaisten erityislasten palvelut ovat kalliita, koska isäntävaltio ei tue maassa vieraina pidetylle pakolaisväestölle palvelujen hintaa. Siksi Palestinian General Union kokosi tuhannen henkilön ryhmän. Se antaa pontta ajaa palestiinalaisille vammaisille henkilöille korttia, jolla saisi alennusta sairaala- ja hoitokuluista. Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:llä (PSV) on kuntoutuskummitoimintaa BAS-järjestön kanssa. Järjestön perheneuvoloissa hoidetaan monivammaisiakin lapsia, joiden erityispedagogisia palveluita köyhät vanhemmat eivät pysty maksamaan. Parhaillaan kahdeksallatoista lapsella on kuntoutuskummit Suomesta. “Tuntuu hienolta, että on tuntemattomia, jotka auttavat lapsiamme ja jakavat huoltamme”, Saidan perheneuvolan vanhempaintoimikunnan istunto lähettää terveisinä Suomeen. Kun YK:n avustusjärjestö UNRWA ei pysty huolehtimaan palestiinalaisten erityislasten tarpeista, tarvitaan järjestöjä kuten Beit Atfal Assumoud ja Mousawat kehittämään ja tuottamaan palveluja. Vanhemmilta tulee suorasukaista palautetta Suomen kehitysyhteistyöavun leikkausten vaikutuksista. “Avun lakkauttaminen tuhoaa lastemme opintien.”

Moni kakku päältä kaunis

enin kauppaan ja metsästin myyjän. Ei ollut ihan helppoa löytää vapaata kaksijalkaista jättihallista. Halusin ostaa syntymäpäiväkakun. Päädyin kinuskiviettelykseen. Siihen loppui henkilökunnan kireän kiireinen tuote-esittely kylmäkaapeilla. Vihaan niiden painavia ovia ja pahoitin mielen tylystä palvelusta. Uoh. Mopoilin kotiin. Viikonlopun ohjelma oli päätetty aikaisemmin. Kakkua ja kaffetta läheisten seurassa. Ihanaa. Syntymäpäivän sankari en suinkaan ollut minä. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tytär viestitti facebookin kautta. Koira sairastunut. Emme pääse. Ei se mitään. Säilyyhän kakku pakastimessa. Viikot valuivat. Äskettäin ehdotin pojalle. Eiköhän syödä kakku? Se vie tilaa pakkasessa. Sanottu ja tehty. Saman päivän iltana juuri ennen nukkumaan menoa jäinen kakku ilmestyi keittiön pöydälle. Yötä vasten? Kahdelle syöjälle? Järki hoi! Tajusin ohjeistaa, muista laittaa se jääkaapin alimmalle tasolle. Otan siitä palan pyörätuolista käsin aamulla, kun sinä vielä nukut. Veekäyrä kuumotti heti aamusta. Kakusta oli lohkaistu aimo pala ja koko komeus lepäsi vettyneen säilytyspahvin päällä. Ei mitään mahdollisuuksia saada kakkua ulos kaapista. Okei. Maltan odottaa avustajaa. Kului tunti. Kului kaksi. Veekäyrä oli tapissa. Varovasti milli milliltä aloin vetää kakkua jääkaapin reunalle. Se onnistui. Siirsin kakun keittiön tuolille, jota työnsin kuin junanvaunua kohti leikkuulautaa. Nostin kakkua hitaasti, kaikessa rauhassa, kiltisti leikkuualustalle. Yhtäkkiä kakku keikahti ylösalaisin suoraan läpi sormien. Nyt kaunis kakku oli kuin lapiolla seinään heitetty. Minulla kädet kinuskissa, kermavaahdossa, mansikkahillossa. Apua, apua huusin. Syntymäpäivän sankari heräsi ja tuli auttamaan. Siinä vaiheessa tulikuumat isot kyynelpallot vierivät ensin yksitellen sitten hallitsemattomina puroina. Kenelläkään toisella ihmisellä ei voi olla näin kauheata. Paska elämä. Paskalapset. Paska kakku. Kuka muistaa minun syntymäpäiväni? Ei kukaan. Ei ole äitiä, ei isää. Elämä on hirveätä. Minun elämäni. Soitin ystävättärelle ja itkin. Pitkään. Perinpohjin. Se teki ihmeen hyvää. Ihan kuin olisin puhdistunut kaikesta pahasta, kiitos kakun.

KUVA: Ismo Helén

Kynnys Nro 2 / 2016

Kynnys Nro 5 / 2016

VESSA KERTOO KAIKEN

Kuva luoksepääsemättömistä vessoista symboloi sitä, miksi Kynnys ja vammaisdiplomatia ovat vuosikausia ottaneet esille, että lähes kaikki järjestöt, valtiot ja rahoittajat ovat unohtaneet, että pakolaisten joukossa on paljon vammaisia. Teksti: Kalle Könkkölä Kuvat: Heini Saraste ja Mina Mojtahedi

BILIS-SÄÄTIÖ on keväästä 2016 saakka ollut suunnittelemassa muun muassa Kirkon ulkomaanavun ja Suomen Lähetysseuran kanssa hanketta Syyrian vammaisten pakolaisten auttamiseksi naapurimaissa. Tässä tarkoituksessa teimme suunnittelumatkan Libanoniin. Joukkoon kuuluivat Abiliksen toiminnanjohtaja Marjo Heinonen, Kynnyksen kehitysyhteistyökoordinaattori Mina Mojtahedi, toimittaja Heini Saraste sekä allekirjoittanut ja avustaja Petteri Lappalainen.

Meillä oli mahdollisuus vierailla toisaalta Bekaan laaksossa sijaitsevassa hyvin väliaikaisessa pakolaisleirissä ja toisaalta keskellä Beirutin kaupunkia sijaitsevassa Shatilan synkän historian omaavassa leirissä, joka alun perin on ollut siis palestiinalaisten pakolaisten leiri lähes 60 vuotta. Nyt tässä leirissä asuu paljon Syyriasta tulleita pakolaisia, jotka ovat muuttaneet leirin ilmapiirin täysin. Kuva vessoista on siis Bekaan laaksosta sijaitsevasta syyrialaisten pakolaisten leiristä, jonne on Euroopan unionin rahoilla raken-

Kynnys Nro 5 / 2016

Kallea kannetaan leiriin.

nettu lukuisia vessoja. Yhteenkään vessaan ei pääse pyörätuolilla. Leiri on rakennettu tasaiselle maalle, mutta vammaisen ihmisen on täysin mahdotonta liikkua siellä. Minuakin jouduttiin retuuttamaan vaikeasti ojan ylitse. Olin vapaaehtoinen vierailija, joten minua retuutettiin vain kaksi kertaa, ylitse ja takaisin, mutta leirillä asuville vammaisille se on jokapäiväistä. Tosin suurella osalla ei ole edes alkeellisia apuvälineitä liikkumiseen eli he luultavasti kyhjöttävät telttojen perillä ja tekevät alleen. Pakolaisten asema kaiken kaik-

kiaan on nopeasti pahenemassa Libanonissa. Maassa on 4,5 miljoonaa asukasta, 900 000 palestiinalaista pakolaista ja nyt Syyriasta on tullut rajan ylitse arvioilta 1,5 miljoonaa pakolaista. Hallitus on hajanainen uskonnollisten ja poliittisten erimielisyyksien takia. Etelässä on vallassa Hizbollah, joka on vahvasti sekaantunut Syyrian sisällissotaan tukemalla shiioja yhdessä Iranin kanssa. Juuri äsken, parin vuoden väännön jälkeen, maahan saatiin presidentti, joka on maroniittikristitty. Menemättä syvemmälle Libano-

nin sisäisiin kuvioihin, havaitsimme kyllä, että sielläkin suhtautuminen pakolaisiin on muutamassa vuodessa muuttunut hyvin kielteiseksi. Lisäksi juuri vammaiset pakolaiset ovat jääneet lähes kaikkien avustusjärjestöjen tuen ulkopuolelle. EU-rahoitus, jota nyt siis tavoittelemme, ei ole tähän saakka millään tavalla ottanut huomioon vammaisten pakolaisten tilannetta. Tavoite tässä hankkeessa on tukea vammaisten pakolaisten omaa toimintaa yhdessä libanonilaisten kanssa. Tarkoituksena on saada 100 vammaista lasta tavalliseen

kouluun, saada paikalle 1000 pyörätuolia, valkoista keppiä sekä kainalo- ja kyynärsauvaa. Lisäksi tehtäisiin asunnonmuutostyöt viidessäkymmenessä asunnossa sekä hankittaisiin auto, jossa kuntoutuksen asiantuntija ja vertaisneuvoja kiertäisivät etsimässä vammaisia ihmisiä. Poliittisella tasolla Suomi on jo ottanut myönteisen kannan vammaisten ihmisten auttamiseen humanitäärisissä kriiseissä. Nyt tarvitaan käytännön toimia.

Kynnys Nro 5 / 2016

Hymyt

Pakolaisleiri, mitä mielikuvia se herättää? Pölyä, likaa, roskia, rikkinäisiä vesisäiliötä, kontteja, virtsan hajua, rasvan hajua. Lapsia, lapsia, lapsia. Kaikkea sitä. Mutta myös hymyjä.

Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

EKAAN laaksossa lähellä Syyrian rajaa sijaitsevassa leirissä minua ihmetyttävät ennen kaikkea hymyt. Niitä on niin paljon. Iloiset, ujot, varaukselliset, varauksettomat, vilpittömät hymyt. Miten näin paljon hymyjä on voinut kertyä näin pienelle alueelle? Näillä ihmisillä on takanaan kodin menetys, puolison menetys, lapsen menetys, äidin tai isän menetys, kenties koko perheen tai terveyden menetys. Ja sitten on pienempiä menetyksiä: aseman menetys, statuksen menetys, identiteetin menetys, arvokkuuden menetys. Miten ihmiset jaksavat hymyillä? Mistä hymy tulee? Lapset eivät leirillä pääse kouluun. Se ei ole mahdollista.

Koulutettujen hyvinvoivien sivistyneiden perheiden lapset eivät pääse kouluun. Köyhien perheiden lapset eivät pääse kouluun. Syyria on vanha kulttuuri, se on koulutettujen ja hyvin rikkaasta perinteestään tietoisten ihmisten maa. Tietokirjailijoitten residenssi sijaitsi vielä kymmenen vuotta sitten Damaskoksessa. Nämä ihmiset eivät ole eläneet missään slummissa. Heillä on ollut oma pieni puutarha, oma talo, oma lähikoulu, oma yliopisto. Nyt he elävät täällä muutaman sadan kilometrin päässä kotikaupungeistaan, tietämättä voivatko palata ja milloin. Vai käykö heille kuten Palestiinan pakolaisille, että he eivät voi palata milloinkaan, eivätkä edes heidän lapsensa?

Kynnys Nro 5 / 2016

pKhoudour Al Makosi pitää huolta pienemmistä sisaruksistaan. Lisäksi hän osallistuu perheen elannon hankkimiseen keräämällä perunoita kahdeksan tuntia päivässä leirin lähellä olevalta pellolta. Vapaa-aikanaan Khoudour tykkää pelata jalkapalloa leirin poikien kanssa. Pojan vanhemmat eivät voi tehdä työtä, koska he eivät ole voineet rekisteröityä Libanoniin. Jos he menisivät leirin ulkopuolelle, heidät pidätettäisiin. Khoudourilla on lievä käsivamma, silti hän on töissä pitkän päivän. ttMakosien koti on leirin huipputasoa, siellä on olohuone ja makuuhuone. Olemme syyrialaisen pakolaisen kannalta luksustalossa. xtPerheen keittiö.

”Pelkään lasteni tulevaisuutta”

Kahden aikuisen kehitysvammaisen pojan isä Moussa Charafeddine sanoo nukahtavansa aina peloissaan. Miten kävisi hänen aikuisille kehitysvammaisille pojilleen, kun Moussasta ja hänen vaimostaan aika jättäisi? Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

ELJÄKYMMENTÄKOLME VUOTIAS Firaz sekä 39-vuotias Hammond ovat molemmat syvästi kehitysvammaisia. Heidän kanssaan eläminen on ollut todella haasteellista, kertoo heidän isänsä ja suuren vammaisjärjestön johtaja Moussa Charafeddine. Tällä hetkellä molemmat pojat ovat päiväkeskuksessa, joita kutenkin on Libanonissa äärimmäisen harvassa. Lisäksi päiväkeskuksen maksut ovat niin korkeat, että käytännössä vain varakkailla on mahdollista saada lapsensa niihin. Moussa edustaa tyypillistä kehitysvammaisen lapsen vanhempaa siinä, että pelon kanssa elävät myös muut. Olen itse kuullut kymmeniä ja taas kymmeniä tarinoita vastaavanlaisista tilanteista eri puolilta maailmaa. Eri puolilla Libanonia toimii tällä

hetkellä kuusi kehitysvammalaitosta, jotka ovat kaikki erittäin huonokuntoisia. Laitokset ovat vanhoja ja rähjäisiä, Moussa kertoo. Olisi todella kauheaa jos lapseni joutuisivat sinne, hän huokaa. Luulisin, etten voisi koskaan taivaasta katsella heidän elämäänsä maan päällä. Suvun merkitys on Libanonissa suuri, mutta Moussa ei voi kuvitella, että laittaisi poikansa laitokseen, eikä hän myöskään voi ajatella, että hän jättäisi pojat heidän sisarensa huomaan. ––Sisar välittää kyllä veljistään, siitä ei ole kyse. Mutta olemme kouluttaneet älykkään tyttäremme ja hän on edennyt urallaan. Emme voi laskea hänen harteilleen sellaista taakkaa, että hän joutuisi kantamaan vastuun vaikeasti vammaisista veljistään.

Kynnys Nro 5 / 2016

Ahmad ja Moussawat-järjestön sosiaalityöntekijä Aisha Kayed, myös sodassa vammautunut.

Ahmad menetti kauniin vaimonsa, mutta sai pojan Ahmad Walid on kahdeksanvuotiaan Mohammedin yksinhuoltajaisä. Pojan äiti Yousra kuoli pommituksissa kolme vuotta sitten.

Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

Y T Ahmad pitää huolta pojasta yhdessä isoisän ja sisarensa kanssa. Viime vuonna Ahmadia kohtasi onni, sillä hän sai työpaikan Moussawat-järjestössä. Beirutissa toimiva Moussawat on vammaisten ihmisoikeuksiin keskittyvä järjestö, joka tekee myös kuntoutusta. Se kouluttaa vammaisia ihmisiä hankkimaan ammatin ja tukee Syyriasta tulleita vammaisia pakolaisia. ––Sen jälkeen, kun sain töi-

tä, perheen toimeentulo on korjaantunut ratkaisevasti. Tuntuu hienolta, kun saa viimeinkin palkkaa! Vakituista työtä edelsi kaksi vuotta vapaaehtoisena, mutta nyt Ahmad siis ansaitsee ihan oikeasti 400 dollaria kuussa. Työalueena on hoitaa suhteita mediaan. ––Vapaaehtoistyö kannattaa, sanoo Ahmad. Olenkin kehottanut kaikkia vammaisia ystäviäni, että he voisivat tehdä ensin töitä vaikka ilmaiseksi. Parempi sekin on, kuin vain odottaa koto-

na asioitten muuttuvan pahemmiksi. Juuri työ auttaa Ahmadin mukaan ihmistä ajattelemaan muuta kuin omaa onnetonta kohtaloaan. Ahmadin tarina on kuin surullisesti päättyvästä sadusta. ––Rakastuin naiseen, jota ei uskonut koskaan saavani. Yousra oli kaunis, ihana ja ihmeellinen. Perheemme tunsivat toisensa ja heidän mielestään olin sopiva aviomies heidän tyttärelleen. He hyväksyivät minut täysin, vaikka olen vammainen. Kun Ahmad menetti vaimon-

sa, hän ajatteli, että ei olisi enää syytä elää. Nyt ajatukset ovat muuttuneet. ––Minun on kasvatettava pojastani kunnon kansalainen sodasta huolimatta. Ahmad puhuu pitkään sisäisestä vahvuudesta. Ihminen voi olla hyvin vahva sisäisesti, vaikka hän vaikuttaisi ulospäin heikolta, hän sanoo. ––Sisäistä vahvuutta voi kasvattaa rakkauden avulla!

Kynnys Nro 5 / 2016

Sokeat eivät saa töitä Syntymästään sokea Ibrahim Abdullah on vasta valittu Arab organization of disabled -järjestön puheenjohtaja. Hänen mielestään Libanonissa ongelma on sokeitten koulutus. Sokeitten kouluja on koko maassa kolme kappaletta. Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

”On ihanaa nähdä uuden lapsen syntymä” – Uuden lapsen syntymä tekee aina iloiseksi, sanoo kätilö Mariam Askol, 25, joka on työskennellyt Rashidiehin Punaisen ristin pakolaisleirillä kahden vuoden ajan.

Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

ARIAM pakeni perheineen Bagdadista Irakista, kun oli aivan pieni tyttö, ensin Syyriaan ja sitten, kun perheen kotikaupunkia Syyriassa alettiin pommittaa, Etelä-Libanoniin. Hän on siis kaksinkertainen pakolainen. Nuori nainen hehkuu tyyneyttä ja rauhaa, kuin koko sota-sanaa ei olisi koskaan keksitty. Mariam kuuluu naisten muodostamaan perheeseen. Äidin ja neljän tyttären muodostama perhe on vahva yk-

sikkö, joka pitää huolta toinen toisistaan. Miestä he eivät ole tarvinneet sen jälkeen, kun perheen isä kuoli sodassa. ––Perheessä on aina arvostettu koulutusta, erityisesti naisten koulutusta on pidetty valtavan tärkeänä. Vain se on tie eteenpäin, Mariam painottaa. Kolmevuotiaana Mariam joutui liikenneonnettomuuteen, minkä seurauksena hänen jalkansa amputoitiin. Vammaisuus ei ole muuttanut nuoren naisen suhdetta sisaruksiinsa tai äitiin. ––Äiti on aina suhtautunut

meihin täysin tasavertaisesti. Kaikki Mariamin neljä sisarta opiskelevat. ––Perheemme on voimakkaitten naisten perhe, kaikki tyttäret opiskelevat yliopistossa. Äiti on kouluttamaton, mutta hän pitää päämääränään sitä, että kaikki tyttäret saavat yliopistosivistyksen. Mariam rakastaa työtään suuresti. ––Uuden lapsen ilmaantuminen maailmaan tekee minut aina onnelliseksi, hän sanoo.

LIBANONILAISISSA yliopistoissa opiskelee noin 60–70 sokeaa. Ongelmana on paitsi oppimateriaalin puuttuminen, myös korkeat, 3000– 4000 euron lukukausimaksut. Ibrahim kävi sokeitten koulun, sitten yhteisen koulun. Juristiksi hän valmistui amerikkalaisessa yliopistossa. ––Ongelmana sokeitten kohdalla on se, että he valmistuvat kyllä yliopistosta, mutta eivät saa töitä valmistumisensa jälkeen. Moni on korkeasti koulutettu, mutta vailla työtä. Myös inkluusio edistyy takkuisasti, sokea lapsi laitetaan yhä useasti erityiskouluun. Myös uskonto aiheuttaa ongelmia. ––Hizbollah on esimerkiksi Etelä-Libanonissa ottanut huomioon myös vammaisia, mutta sen asenne on sääli. Vammaisuus katsotaan usein perisynniksi, joksikin, jolla rangaistaan ihmisiä, kun he ovat eläneet syntisesti. Ibrahim itse tuli liberaalista kodista, eikä hänen uskonnollinen vakaumuksensa ole tiukka. Kun kysyn Arabimaiden vammaisten tilanteesta laajemmin, maailmaa paljon nähnyt mies tokaisee yllättävästi. ––Jemen on vammaisten kannalta ehdottomasti paras maa.

Kynnys Nro 5 / 2016

”Oli hienoa osallistua suklaan tekoon” Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

– Olen ollut aina älyllisesti suuntautunut, mutta nyt sain kosketuksen käsillä tehtävään työhön. Se oli todella jännittävää.

RIT YISESTI hienoa oli se, että sain suklaaprojektissa ystävyyssuhteita, jotka kestävät varmasti lävitse koko elämän, kertoo kaksinkertainen pakolainen Hadel Mohammed Mova, 27. Hadel osallsitui Abilis-säätiön rahoittamaan suklaanvalmistusprojektiin Al Au Helwelin leirillä eteläisessä Libanonissa. Kun kysyn leirin olosuhteista, Hadel huokaisee. ––Hyvin vaarallista, hyvin vaarallista kaikille, mutta erityisesti meille sokeille. Ja myös meille naisille. Hadel on viisilapsisen sisarussarjan esikoinen. Kolme perheen tytärtä ovat sokeita ja vain yksi näkevä. ––Me olemme alituisessa vaarassa pudota tai loukata itsemme kuoppien tai sirpaleitten takia, Hadel kertoo. Lisäksi uhkana on väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Leiriä on useaan otteeseen myös pommitettu.

Perheessä arvostetaan koulutusta Hadel tulee syvästi uskonnollisesta kodista, jossa arvostetaan myös koulutusta. Nuori nainen itse on opiskellut englantia Damaskuksen yliopistossa, ennen kuin sota katkaisi suunnitelmat. Päämääränä olisi ollut valmistua opettajaksi ja keskittyä erityisesti sokeitten opettamiseen. Hadel perheineen pakeni Syyriasta Yourmoulen 100 000 palestiinalaisen pakolaisen leiriltä. Yourmoule on perinteinen palestiinalaisleiri, jolla on jo pitkä historia. Parhaimpina päivinään se muistutti tavallista pikkukaupunkia sairaaloineen ja kouluineen. ––Halusin opettajaksi ja halusin perheen, silloin kun oli vielä rauha. Sota murskasi nuoren naisen

unelmat. Ensin tuhoutui koti leirissä, sitten melkein koko leiri. Alkoi perheen pakomatka. Nyt uudessa leirissä Libanonin puolella olosuhteet ovat karmeat.

Abiliksen projekti oli kurkistus ulos Kahdeksanhenkinen perhe asuu pienen pienessä huoneessa, isällä ei ole työtä eikä tyttärillä mitään mahdollisuuksia opiskeluun. Siksi Hadel on innoissaan suklaaprojektista. Abilis-säätiön projekti tarjosi edes jonkinlaista toivoa ja mahdollisuuden lähteä ulos kodin seinien sisäpuolelta. Juuri nyt Hadel haaveilee pääsevänsä vapaaehtoistyöntekijäksi johonkin vammaisprojektiin. ––Sota tekee meitä lisää, meikäläisiä, vammaisia, hän sanoo. Mutta olen oivaltanut, että voimme auttaa myös toinen toisiamme. Vain sokea tietää, miltä tuntuu olla sokea. Entä haaveet avioliitosta? Hadel hymyilee. Tämä lehti ilmestyy Suomessa. Hän voi kertoa salaisuuden. ––Rakastuin poikaan ja tapasin hänet muutaman kerran. Hän ei kuitenkaan kunnioittanut minua tarpeeksi. Juttu päättyi siihen. ––Isä ja äiti tuskin lukevat tätä lehteä, hän hymyilee suloisesti.

Abiliis-säätiö on tukenut muutamia palestiinalaishankkeita Libanonissa. Nämä nuoret naiset osallistuivat suklaakonvehtien valmistustuskurssille.

Kynnys Nro 5 / 2016

Khaled on rohkea ja viisas Kun Klahed Al Halabi, 9, tuli kouluun, hän löi opettajansa Emanin ällikällä. Ensimmäisenä päivänä Khaled saapui luokkaan äitinsä kanssa, toisena päivänä hänen sisarensa toi hänet, mutta jo kolmantena päivänä Khaled uskalsi tulla yksinään! Hän on rohkea pieni poika. Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

UHELIAS itseään verbaalisesti lahjakkaasti ilmaiseva poika on jokaisen opettajan unelma. Opettaja Eman Altabbaa on silmin nähden ylpeä oppilaastaan. ––Khaled on tulevaisuuden lupaus, opettaja sanoo. Opettajan ja oppilaan välinen yhteys on suorastaan käsin kosketeltava. Khaled ihailee opettajaansa ja opettaja ihailee poikaa. Myös Khaledin perhe suhtautuu pojan opiskeluun myönteisesti. Kun kysyn, kuka auttaa kotitehtävien tekemisessä, Khaled vastaa, että kaikki auttavat. ––Äiti auttaa, isä auttaa, enot auttavat ja tietysti kolme siskoa. Ennen kouluun saapumistaan Khaled opiskeli vuoden verran kotiopetuksessa. Sitten seurasivat kokeet, jotka hän helposti läpäisi. Hän on älykäs poika, opettaja korostaa moneen otteeseen. Khaled on syyrialaisten pakolaislasten joukossa poikkeus, sillä vammattomistakin pakolaislapsista pääsee kouluun vain murto-osa.

Khaled käyttää pyörätuolia, koska sairasti pienenä polion. Pyörätuoli on kuitenkin niin valtava aikuisten tuoli, että siihen mahtuisi kaksi tai kolmekin Khaledia. Poika siis itse ei kykene liikuttamaan tuolia. Lapsille tarkoitettuja pyörätuoleja ei Libanonissa juuri ole tai ne ovat valtavan kalliita. Syyriasta tulleiden pakolaislasten koulunkäynnin esteenä on puolestaan lainsäädäntö, jonka mukaan kouluun tulevan on rekisteröidyttävä. Perheillä ei ole varaa maksaa jokaisesta perheenjäsenestä vaadittavaa 200 dollarin summaa, joten perheet jäävät yhteiskunnan ulkopuolelle eivätkä lapset pääse kouluun. Otetaan esimerkki: Seitsemän perheenjäsen yhteismaksu tekee 1400 dollaria. Se on tähtitieteellinen summa pakolaisperheelle. Usein perheet ovat vielä suurempia. Toinen rekisteröintivaatimuksesta seuraava este on se, että perheen aikuiset eivät voi käydä töissä. He pelkäävät mennä leiristä pois, koska seurauksena voi olla pi-

dätys, hakkaamista, vankilatuomio tai pahimmillaan karkotus takaisin kotimaahan. Tämän seurauksena perhe on pakotettu laittamaan lapset töihin. Lapsia kun ei ratsata niin usein ja heidät päästetään menemään. Libanonilaiset taas hyötyvät lapsi työvoimasta, eikä kukaan puutu asiaan. ––Vammaisilla lapsilla on sitten aivan omat haasteensa. Koulut ovat esteellisiä, niissä on portaita, opettajien asenteet ovat nihkeitä. Ajatus siitä, että vammaisen lapsen muka pitäisi käydä koulua, on aivan outo. Sekä Eman Altabbaa että Khaled al Halaabi ovat kotoisin Homsista ja molemmat pakolaisia. Eman opiskeli Homsissa opettajaksi ja hän siis tekee töitä kolmena päivänä viikossa kolme-neljä tuntia. ––Olisin luonnollisesti kiinnostunut tekemään töitä enemmänkin, hän sanoo. Khaledin ryhmässä opiskelee kahdeksan oppilasta, joista kaksi

on näkövammaista, kolme käyttää keppejä ja Khaled on ainoa pyörätuolin käyttäjä. Entä onko Khaledilla koulussa kavereita? ––Kaikki ovat kavereita, Khaled diplomaattisesti vastaa. Entä onko joku ihan paras kaveri? ––On, Hammad on paras ystävä. Mitä teette Hammadin kanssa? Vastaus on yllättävä. ––Keskustelemme. Mistä keskustelette? ––Ihan kaikesta, ystävyydestä, kivoista jutuista ja suruista kanssa. Kun ei Khaled ei vielä käynyt koulua, ystäviä ei juuri ollut. ––Yksi serkkuni kävi meillä kylässä, mutta hän oli jo kolmetoistavuotias. On parempi, kun kaveri on samanikäinen. Entä mikä on koulussa hauskoin oppiaine? Luettelen vaihtoehtoja, matematiikka, kielet, piirustus. Vastaus on taas yllättävä. ––Tiede, science. Se, miten tähdet liikkuvat.

Kynnys Nro 5 / 2016

Tyttäreni ovat elämäni valo Boudour al Zoopin, 23 ja hänen sisarensa Oumaine al Zoobin, 21 sekä heidän äitinsä Safaa ovat saapuneet paikalliseen Pohjois-Libanonissa Tripolissa toimivaan vammaisjärjestöön tapaamaan suomalaisia Abiliksen edustajia ja kertomaan elämästään. Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

E haluavat konkreettista apua tilanteeseen, joka on kestämätön. ––Äiti ei jaksa enää, he huokaavat. Äiti ei jaksa nostaa sisaria ulos ja sisään ovesta, ei jaksa enää auttaa vessaan. Äiti on aivan nääntynyt, he puolustavat äitiään, ennen kuin äiti itse tulee haastatteluun. Kymmenvuotias pikkuveli on liian pieni kantamaan isoja sisaruksiaan eikä pikkusisarestakaan ole apua. Käytännössä hento äiti siis pitää huolta kahdesta aikuisesta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Isosisko Boudour on myös huolissaan pikkusiskosta Oumainesta. ––Oumainen tila huononee päivä päivältä. Hänen selkänsä vääntyy väärään asentoon ja hänen olisi ehdottomasti saatava kuntoutusta. Vaikka Boudour on sisaruksista vaikeammin vammainen, hän tuntuu isona siskona kantavan huolta koko perheestä.

Vankina orpokodissa Juuri nyt perhe yrittää tulla toimeen Forum Nordista eli paikallisesta vammaisjärjestöstä saamallaan 170 dollarilla kuukaudessa. Sen pitäisi riittää kaikkeen, ruokaan, kuljetukseen ja asumiseen. Perhe haluaisi myös ehdottomasti muuttaa pois karmeasta ”orpokodista”, niin kuin he sitä kutsuvat. Rähjäisessä talossa pienissä huoneissa portaitten päässä asuu 12 perhettä ja yhteensä 75 lasta, kaikki siis Syyrian pakolaisia. Kodin koko on kolme kerta neljä metriä. ––Melu on toisinaan sanoinkuvaamaton. Eikä yksityisyyttä ole, Boudour tiivistää. ––Emme pääse ulos lainkaan kello viiden jälkeen, koska orpokodin säännöt kieltävät sen. Vertaan heidän tilannettaan vankilaan, mutta Oumaine huudahtaa. ––Voih, pahempi kuin se, paljon pahempi! Syyriassa Homsin kaupun-

Boudour, Oumaine ja äiti Safa.

gissa, perheellä oli pieni talo ja puutarha, mutta se tuhoutui pommituksessa. Takaisin ei ole palaamista.

Haluaisin autoajelulle katsomaan merta Sisaruksista henkii voimakas tahto. Ja myös kriittisyys. He ovat nähneet paljon auttajia, jotka ovat tulleet paikalle kysellen asioista ja sitten poistuneet

ilman, että mitään konkreettista apua on tullut. ––Toivottavasti te ette ole sellaisia! Boudour on myös hyvin oma-aloitteinen. Kuvaavaa on, että hän vaikeavammaisena on yrittänyt hakea töitä orpokodin lähellä sijaitsevista virastoista. ––Osaan pikkuisen englantia ja osaan käyttää tietokonetta, mutta kun he näkevät minut, on vastaus aina ollut ehdoton ei.

Kynnys Nro 5 / 2016

Kysyn perheen isästä. Silloin huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. ––Niin, isä piileskeli kotona sotilaita, sitten hän uskaltautui ulos eikä palannut. Yhdeksän päivän päästä löysimme hänen ruumiinsa läheisestä korttelista. Häntä oli ammuttu päähän. Nyt kaikki itkevät… Hetken päästä uskaltaudun kuitenkin kysymään. Mistä he haaveilevat, mitä he tekisivät

”

EMME PÄÄSE ULOS KELLO VIIDEN JÄLKEEN.

”

jos heillä olisi käsissään taikasauvat? ––Haluaisin autoajelulle yhdessä ystävieni kanssa. Tällä hetkellä en voi tavata heitä lainkaan. Ajaisimme autolla lujaa vauhtia pitkin maantietä ja katselisimme merta, sanoo pikkusisar. ––Haluaisin töihin vammaisjärjestöön ja haluaisin auttaa vammaisia ihmisiä, sanoo isosisar. Niin velvollisuudentuntois-

ten isojensiskojen on tapana sanoa ympäri maailmaa. Entä äiti, mikä antaa äidille voimia? ––Tyttäret, kyllä nämä tyttäret antavat minulle voimia. Äidin kasvot syttyvät. ––He ovat minun valoni, hän sanoo.

Kynnys Nro 5 / 2016

”Monet tuntevat rajan yli Syyrian tuoksun” Olli Pitkänen tekee töitä Kirkon ulkomaanavulle Jordaniassa Ammanissa, yhtenä pääalueena ovat alueen Syyrian pakolaiset. Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

LLI heittää eteeni al-Zaatarin pakolaisleirin kartan. Se on koti 80 000 ihmiselle. Tilkkutäkkipäiseen karttaan on piirretty ne kohteet, joissa Kirkon ulkomaanapu toimii. Leiri on kohonnut neljässä vuodessa keskelle erämaata. Kesällä kuumuus nousee yli neljäänkymmeneen asteeseen, talvella on hyytävän kylmä ja sataa lunta. Koti-ikävä ja suunnaton huoli tulevaisuudesta vaivaa ihmisiä. Päässä jäytää murhe siitä, miten kotimaahan jääneet perheenjäsenet selviävät pommitusten keskellä. Jordaniassa on arviolta 1,4 miljoonaa syyrialaista, mikä rasittaa maan taloutta kovasti, mutta toistaiseksi maa on ollut suhteellisen avoin pakolaisille. Leiri on käytännössä suljettu maailma, porttien ulkopuolelle ei pääse ilman lupaa, töitä on haasteellista saada, tosin nyt työmarkkinat ovat avautumassa myös pakolaisille. Jollekulle onnekkaalle saatetaan tarjota turvapaikkaa, mutta kaikki eivät ole halunneet lähteä kauaksi kotiseuduiltaan. Lasten ei haluta kasvavan vieraassa kulttuurissa ja kaukana kotimaasta. Olli sanoo muistavansa erityisesti erään vanhan miehen, jolle tarjottiin turvapaikkaa Kanadasta. Mies epäröi jonkin aikaa, mutta

kieltäytyi lähtemästä. Syyrian raja on lähellä ja mies sanoi tuntevansa rajan ylitse Syyrian tuoksun. Kirkon Ulkomaanapu järjestää pakolaisille esimerkiksi englannin kielen ja tietotekniikan koulutusta. Samalla järjestetään vapaa-ajantoimintaa ja niin tyttöjen kuin poikien KUA:n jalkapallojoukkueet ovat parhaimpia al-Zaatarin leirillä. Koulutus ja vapaa-ajantoiminta auttaa lapsia ja nuoria selviämään ja luo toivoa. Sirkuskoulussa lapset saavat tuntumaa normaaliin lasten elämään, he saavat kokemuksen siitä, että osaavat ja pystyvät ja että heillä on mahdollisuuksia. Suunnitelmissa on aloittaa ammatillinen koulutus nuorille isäntäyhteisöissä.

Karmea näky Ruandasta Suojärveläisen evakkoäidin poika on käynyt 47 eri maassa. Se ei ole ollut mikään huviretki, mutta siihen on sisältynyt kyllä paljon iloa. Nyt Pitkäsen työpaikka, Kirkon ulkomaanapu, haluaa panostaa vammaisiin pakolaisiin. Yhteistyökumppanina on muun muassa vammaisia auttamaan erikoistunut suomalainen Abilis-säätiö. ––Maailmassa on kauhuja, joita ei voi eikä kykene tajuamaan, saati missään muodossa hyväksymään. Ihmisen totaalinen pahuus pistää

myös uskon koetukselle, Pitkänen pohtii kahvilassa Beirutissa. Hän on saapunut sinne asemapaikaltaan Ammanista ja tarkoituksena on kartoittaa hanketta, joka keskittyisi Syyrian vammaisten pakolaisten auttamiseen. Olli Pitkäsen ystävä, ruandalainen pappi, pyysi kerran Ollia tulemaan mukaansa Ntaramaan, jokin aika kansanmurhan jälkeen, ja seuraamaan häntä läheiseen kirkkoon. Ollilla ei ollut aavistustakaan mitä tuleman piti. ”Tule, näytän sulle jotakin”, kollega kasvot peruslukemilla totesi. Katolisessa kirkossa viidakon keskellä häntä odotti näky, joka piirtyi verkkokalvoille lähtemättömästi. Kirkkoon oli paennut 5000 tutsia ja maltillista hutua, jotka oli raa’asti tapettu ja ruumiit oli jätetty kirkon lattialle. ––He olivat hakeneet turvaa kirkosta, koska ajattelivat ettei kukaan voisi koskea heihin Jumalan huoneessa. Paluumatkalla emme sanoneet sanaakaan. Ruandan valtio suunnitteli rakentavansa lasilattian kirkkoon ja jättävänsä ruumiit sen alle muistuttamaan kansanmurhan mielettömyydestä. Toisaalta Olli on kokenut, että on myös olemassa todellista myötäelämisen kykyä. Rikkaiden maiden ihmisillä olisi paljon oppimis-

ta köyhien maiden siskoiltaan ja veljiltään. Myös ihmisten samanlaisuus eri puolilla maailmaa on kovin totta. ––Myös ruandalaisten kanssa istuimme iltanuotiolla ja puhuimme kaikesta mahdollisesta: perheestä, työstä, musiikista. Toisinaan suorastaan unohtui, että he olivat juuri kokeneet kansanmurhan.

Mikä johti maailmalle? Jokaisessa maassa on oma tyylinsä, oma elemaailmansa, ihmisten tapa ilmaista surua tai iloa on omanlaisensa, mutta perimiltään ihminen on aika lailla samanlainen. ––Arabien suorapuheisuus, salomonsaarelaisten rempseys, pohjoiskorealaisten taito asettaa sanansa, afrikkalaisten elämänilo. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa ihmisten vaikenemisesta on luettavissa paljon, Olli luettelee. Suomeen palattuani minusta tulee aina heti paljon pidättyvämpi. Miten Joensuulaisesta työläisen pojasta tuli näin kansainvälinen? Koukutus tuli heti, kun Olli 28-vuotiaana meni pieneen kylään Kapedoon Pohjois-Keniaan vapaaehtoisena LKA:n eli Lähetyksen kehitysavun hankkeeseen. Se oli syväsukellus suoraan ydintyöhön. ––Tein kaikenlaisia sekahom-

Kynnys Nro 5 / 2016

AVUSTA JA OHJAA SEKSISSÄ TURVALLISESTI

TANJA ROTH OPAS HENKILÖKOHTAISILLE AVUSTAJILLE, VAMMAISTYÖTÄ TEKEVILLE SEKÄ AVUNKÄYTTÄJILLE

Avusta ja ohjaa seksissä turvallisesti 20 euroa (postitus- ja käsittelykulut 5 euroa) https:// holvi.com/shop/Kynnyskauppa/

Uusi Vammaspalvelu laki -kirja

Tapio Rädyltä helmikuussa 2017. Ennakkotilaajille 40 euroa postitettuna. Tlaus: jari.gusev@kynnys.fi

TUE VAMMAISTEN AUTTAMISTA KEHITYSMAISSA Käy kotisivuillamme www.kynnys.fi/kehitysyhteistyo ja liity vertaiskummiksi.

Soita: 0600 555 847. Puhelu 20 €.

Keräyslupa POL-2015-6904

– Olen edelleen idealistin ja realistin puolivälissä. Niin paljon hyvää on olemassa kun hyvät ihmiset nousevat maailman pahuutta vastaan!

mia, kuten maalasin vesitankkia ja auttelin missä tarvittiin. Aika pian seurasi Fidan pesti Tansaniaan, jonne lähti jo mukaan koko perhe, lastentarhanopettaja-vaimo Lea ja kaksi pientä tytärtä. Tansaniassa vierähti lähes kymmenen vuotta. Sittemmin työmatkojen kohteena ovat olleet muiden muassa Kosovo, Laos, Irak, Egypti, Salomon-saaret, Pohjois-Korea ja nyt Lähi-itä.

Evakkous tuli äidinmaidossa Olli Pitkänen tulee siirtolaissuvusta rajantakaisesta Karjalasta. Homeen suku on lähtöisin Suojärven Maimalammelta läheltä Petroskoita, josta äidin isä oli kotoisin. Äiti lähti ensimmäisen kerran evakkoon kymmenvuotiaana vuonna 1939. ––Kun tapaan pakolaisia eri maissa, kerron usein heille tarinan

äidistäni. Pieni hento tyttönen matkalaukkuineen Suojärven asemalla. Silloin pääsemme heti samalle aaltopituudelle. ––Se, että ihminen joutuu jättämään oman kotinsa pakosta, on aina traumaattinen kokemus, jonka sulattelemiseen menee ehkä koko elämä.

Nouse ylös, John Callahan -kirja on nyt saatavilla kynnyksen nettikaupasta hintaan 25 €.

TILAA OMASI! holvi.com/shop/Kynnyskauppa/

Kynnys Nro 5 / 2016

Gutzar kyzy Meelis, Katja Vis ja Alibek kyzy Gulmairam.

Nainen joka inhoaa käsitöiden tekemistä

”

Teksti ja Kuvat: Katja Vis

EN ole uskaltanut syödä tai juoda lainkaan aamulla. Koska en halua myöhästyä taksista, en syö mitään, etten joudu käymään tarpeillani”, kertoo kirgisialainen Gutzar kyzy Meelis (39). Hän vammautui 20-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Gulzar istuu pyörätuolissa ja katsoo suoraan silmiin. Naisen katse on ensin varauksellinen. Kun kerron huonosta kuulostani, sisäkorvaistutteistani ja ajasta, jolloin en saanut lasteni puheesta mitään selvää, Gulzarin ilme muuttuu. Lapset ovat meitä yhdistävä puheenaihe. Vuosi auto-onnettomuuden jälkeen Gulzarin mies kuoli salamaniskuun, kun tämä oli hakemassa karjaa pellolta. Hän jäi yksin 2- ja 5-vuotiaiden poikiensa kanssa. Gulzar sairastui masennukseen. Tilanne tuntui niin epätoivoiselta, että hän yritti kahdesti itsemurhaa. Ensimmäisinä vuosina Gulzar näki toistuvasti unia, joissa hän käveli ja juoksi onnellisena. Nyt näen edessäni naisen, joka on vaikeuksien jälkeen löytänyt uskon itseensä, lapsiinsa ja tulevaisuuteen.

”Pojat ovat nyt 17- ja 20-vuotiaita,” Gulzar kertoo. Äidille on tärkeää, että nuorimmainen suorittaa ammattiopetuksen loppuun ja vanhempi valmistuu poliisiksi. Poliisikoulun ohella esikoinen käy töissä elättäen äitiään ja pikkuveljeään. Gulzar itse tekee käsitöitä, joita naapuri vie myytäväksi pääkaupunki Bishekkiin. Perhe tulee toimeen, mutta Gulzar toivoo, että tulevaisuudessa hänen ei tarvitsisi tehdä enää käsitöitä. ”Inhoan käsitöiden tekemistä,” Gulzar yllättäen toteaa. Sitä on vaikea kuvitella, kun ihastelen hänen taidokkaasti huovutettuja käsilaukkujaan. ”Poikien hyvinvointi on minulle kaikki kaikessa, mutta haaveilen itse, että voisin ajaa ajokortin ja omistaa auton,” Gulzar kertoo tulevaisuuden haaveistaan ja samalla pohtii, miten pääsisi autopelostaan eroon. Kirgisiassa liikuntavammaisen on hankala päästä liikkeelle. Gulzarkin haluaisi käydä töissä, mutta se on mahdotonta. Valtio maksaa hänelle pientä eläkettä,

joka on 2000 sommia eli noin 23 euroa. Pelkästään taksimatkoihin kuluu 500 sommia matkatessa maaseudulta pääkaupunki Bishekiin. Julkiset kulkuvälineet ovat esteellisiä eikä niissä ole turvavöitä. Kun kysyn Gulzarkilta, tunteeko hän Abiliksen toimintaa, hänen kasvoilleen nousee leveä hymy: ”Tottakai tunnen! Abilis tekee arvokasta vaikuttamistyötä ja projektit ovat oikeasti tärkeitä Kirgisiassa. Taksikuljettajille on annettu koulutusta, kuinka heidän tulisi ottaa huomioon eri tavalla vammaiset asiakkaansa.” Gulzar kertoo. ”Olen puoliksi onnellinen enkä usko, että kukaan pystyy olemaan täysin onnellinen. En ole onnetonkaan, vaikka tiedän, että vammaisilla naisilla ei ole mitään mahdollisuutta saada poikaystävää,” hän kertoo. Surullisen hupaisaa on se, että vammaiset miehet kuulemma haluavat tyttöystävän ’ilman pyörää’. Me molemmat hymyilemme ja ymmärrämme toisiamme.