Kynnys 05 2015 by Kynnys

No 5 No 5 / 2015 / 2015

MU4 MU4 1 1

ynnys

Valtakunnallinen Valtakunnallinen vammaisten vammaisten ihmisten ihmisten perusperus- ja ja ihmisoikeusjärjestön ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja äänenkannattaja

Kynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Alma Manu Oy, Tampere Kannen kuva: Charlotta Boucht Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 17 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys lehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi.

Pääkirjoitus Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Kynnys Nro 5 / 2015

KUVA: Jussi Vierimaa

Vaihda suuntaa, Suomen hallitus!

ysäyttävin havainto nykyisen hallituksen politiikasta löytyy Perustuslakiblogista: nykyinen hallitus eroaa edeltäjistään siinä, ettei se lainvalmistelullaan pyri lähemmäs perustuslain vaatimuksia. Jo tähän mennessä on nähty lukuisia prosesseja, joissa hallituksen esitys uudeksi laiksi tai toimenpiteeksi on todettu perustuslain vastaiseksi. Hallitus aikoo leikata julkisia menoja kahdella tavalla: suoraan säästämällä nykyisistä menoista ja muuttamalla lainsäädäntöä. Näitä toimia nimitetään uudistamiseksi, kuntien velvollisuuksien karsimiseksi, kannustavuuden lisäämiseksi, kilpailukyvyn parantamiseksi ja turhan byrokratian vähentämiseksi. Hallitus ei ole suoraan sanonut leikkaavansa juuri vammaisilta, päinvastoin. Kuitenkin leikkauslista sisältää paljon sellaista, mikä on monien vammaisten ihmisten kannalta kohtalokasta. Moniin vammaisiin vaikuttavat mm. eläkkeensaajan asumistuen korvaaminen yleisellä asumistuella, lääkkeiden ja kuntoutusmatkojen omavastuiden nousu sekä asuntorakentamisen esteettömyysnormien heikentäminen. Lisäksi on paljon sellaisia yleisiä leikkauk-

sia, jotka vaikuttavat kipeästi vammaisiin. Koulutuksen leikkaukset johtavat siihen, että oppilaitokset voivat järjestää yksilöllistä tukea yhä vähemmän. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen uhkaa vammaisten vanhempien ja vammaisten lasten perheiden jaksamista. Normien purkaminen tarkoittaa pahimmillaan sitä, että luovutaan yhdenvertaisuuden takaavasta lainsäädännöstä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää hallituksen logiikkaa. Valmiiksi köyhien ihmisten toimeentulon leikkaaminen ei tunnu kovinkaan kannustavalta ajatukselta. Kilpailukyky tuskin paranee sillä, että yhä harvempi saa korkeakoulutuksen. Terveydenhuoltomenot eivät varmasti vähene ennaltaehkäisystä leikkaamalla. Esteettömyydestä tinkiminen ei auta lisäämään vanhusten kotona asumista. Tälle hallitukselle on ollut leimallista ennakoimattomuus. Tilanteet vaihtelevat niin, että en tiedä onko tämäkään teksti ajankohtainen enää lehden ilmestyessä, vaikka siihen ei ole kovin kauan. Hallituskautta on jäljellä vielä monta vuotta. Nyt ei olisi lainkaan myöhäistä tai tyhmää tehdä täyskäännös vastuullisempaan suuntaan.

Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Matarankatu 4 (3. krs), 40100 JYVÄSKYLÄ Puh. (09) 6850 1140, 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Teletie 6 E 70600 KUOPIO Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Isokatu 47 (4. krs), 90100 OULU Puh. (09) 6850 1130, 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1013, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. (09) 6850 1134, 045 7732 4114

Byt riktning, Finlands regering!

et mest hisnande exemplet på den nuvarande regeringens politik finner man på Grundlagsbloggen: den nuvarande regeringen skiljer sig från sina föregångare genom att den inte med sin lagberedning försöker närma sig grundlagens krav. Redan nu har vi sett många processer, där regeringens proposition till ny lag eller åtgärd har visat sig vara grundlagsstridig. Regeringen avser att skära ner de offentliga kostnaderna på två sätt: genom direkta sparåtgärder och genom att ändra lagstiftningen. Dessa åtgärder benämns förnyelser, gallring av kommunernas skyldigheter, ökad stimulans, förbättring av konkurrenskraften och minskning av onödig byråkrati. Regeringen har inte direkt sagt, att den vill skära av funktionshindrade, tvärtom. Sparlistan innehåller dock mycket sådant, som är fatalt ur många funktionshindrades synvinkel. Många handikappade berörs av att pensionstagares bostadsstöd ersätts med ett bostadsstöd, höjning av självriskandelen för medicinkostnader och terapiresor samt en försämring av tillgänglighetsnormerna för bostadsbyggande. Dessutom finns många allmänna sparåtgärder, som i hög grad berör funktionshindrade.

Minskning inom utbildning leder till att utbildningsanstalterna i allt mindre grad kan ordna individuellt stöd. En begränsning av subjektiv rätt till dagvård hotar trötta ut funktionshindrade föräldrar och familjer med handikappade barn. En nedmontering av normer betyder i värsta fall att man överger tanken på en lagstiftning som garanterar likvärdighet. Det är mycket svårt för mig att förstå regeringens logik. En beskärning av utkomsten för människor som färdigt är fattiga verkar inte vara en direkt sporrande idé. Konkurrensförmågan blir knappast bättre genom att allt färre får högskoleutbildning. Hälsovårdskostnaderna minskar garanterat inte genom att skära i förebyggande åtgärder. Genom att knappa in på tillgängligheten hjälper man inte åldringar att bo längre hemma. Den här regeringen har präglats av oförutsägbarhet. Situationerna växlar så snabbt att jag inte vet om denna text längre är aktuell då tidningen utkommer, fast det inte är så långt dit. Regeringsperioden räcker ännu många år. Det skulle inte alls vara för sent eller dumt av regeringen att nu göra en helomvändning och fortsätta i en ansvarsfullare riktning.

Vieraileva kynä

Kolumni

Anni Valtonen, Päätoimittaja (vt.) Maailman Kuvalehti

Sinikka Luhtasaari

Kolkutus kiiri kotiovelle

Valoa pimeyteen

oulu on jo ovella. Pääkaupunkiseudulla tuuli yltyy, mutta valkeutta ei näy. Maan henkinen turbulenssi jatkuu, eikä kukaan oikein tiedä, mitä tuleman pitää. Poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat uuden hallituksen myötä olleet isoja – niin arvojen kuin konkretian tasolla. Suomen hallituksen kaavailemat kehitysyhteistyön leikkaukset ovat lyöneet varjon erityisesti maailman kaikkein köyhimpien ylle. Tiukkaan taloudelliseen tilanteeseen vetoava hallitus on tekemässä kehitysyhteistyön määrärahoihin 38 prosentin leikkauksen: 800 miljoonasta vajaaseen 500 miljoonaan. Nämä päätökset vaikuttavat miljoonien kaikkein köyhimpien elämään. Erityisen traagisia leikkaukset ovat siksi, että ne ajoittuvat keskelle syvää humanitaarista kriisiä. Kysymys kuuluu: miten pystymme jatkossa puuttumaan ongelmiin niiden syntysijoilla? Olemme syksyn aikana saaneet tuta, että kotiovellemme kolkuttelee joku muukin kuin joulupukki. Suomeen on saapunut marraskuun loppuun mennessä 30 000 turvapaikanhakijaa. He pakenevat sotaa, väkivaltaa ja terrorismia – sitä samaa kurjuutta, joka nyt levittää lonkeroitaan myös Eurooppaan. Kansainväliset ongelmat vaativat ratkaisuja, jotka ylittävät maiden väliset rajat. Olemme kaikki riippuvaisia toisistamme. KEHIT YSYHTEIST YÖ ja -politiikka ovat aktiivista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Niillä vähennetään köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Lisääntynyt vakaus ja vauraus ovat kaikkien etu, joista hyötyvät yhtä paljon kehitysmaissa elävät ihmiset kuin suomalaiset.

Rautalangasta: mitä paremmat edellytykset ihmisillä on pärjätä kotimaissaan, sitä vähemmän heillä on tarvetta lähteä sieltä pois. Iso osa suomalaisista tukee tätä ajattelua: 87 prosenttia suomalaisista pitää kehitysyhteistyötä tärkeänä. Toisin kuin moni luulee, maailma menee parempaan suuntaan. Köyhyys ja lapsikuolleisuus ovat puolittuneet viime vuosikymmenten aikana. Lähes jokainen kehitysmaan lapsi pääsee kouluun. KEHIT YSMINISTERI Lenita Toivakka on kritisoinut, ettei tieto kehitysyhteistyön myönteisistä vaikutuksista tavoita veronmaksajia. Samaan aikaan kehitysviestinnän tukia on leikattu radikaalisti. Olemme jatkossa yhä isomman haasteen edessä: tekemässä laadukkaampaa kehitysviestintää lähes puolta pienemmillä resursseilla. Kehitysviestinnän tekijät tietävät, etteivät positiiviset uutiset ylitä isojen mediatalojen uutiskynnystä. Lähtökohtainen ongelma onkin se, että hyvä uutinen ei ole uutinen. Hyvistä uutisista ei saa raflaavia nostoja tai seksikkäitä klikkauksia. Uutiskynnys on helpompi ylittää kurjuudella: sodilla, konflikteilla, korruptiolla. Journalistina olen valmis vastaamaan muuttuneeseen tarpeeseen: kertomaan entistä ponnekkaammin järjestöjen aikaansaannoksista, hitaista hyvistä muutoksista. Avaamaan monimutkaisten ongelmien syy- ja seuraussuhteita, tuomaan kaukana asuvien ihmisten elämää lähemmäs. Yhä enemmän kerromme myös niistä lähellä asuvista, joiden koemme olevan meistä kaukana. On luotava ymmärrystä. Muurien sijaan tarvitsemme siltoja.

Miten kehitysyhteistyön leikkaukset vaikuttavat ? Kynnys ry lopettaa heti vuoden vaihteessa kolme hanketta: Vammaisten elokuvafestivaalien tukemisen Sambiassa, Livingstonessa ja Etiopiassa vammaisten lasten kuntoutus ja ravintohuolto hankkeen. Etiopian vammaisten kattojärjestön tuki lopetetaan. Tämä on harmillista, koska vain vahva kattojärjestö pystyisi puolustamaan vammaisia. Vammaisten yliopisto-opiskelijoiden hanketta supistetaan Etiopiassa mm. siten, ettei toimintaa laajenneta uudelle paikkakunnalle ja luiskien rakentamista eri rakennuksiin ei voida tukea. Kuurosokeiden avustamista ei voida laajentaa Etiopiassa. Vammaisten naisten hanke Etiopiassa jäädytetään nykytasolle mutta emme voi laajen-

taa sitä. Vammaiset naiset ovat prioriteettilistan kärjessä. Balkanilla supistamme Bosnian hankkeen ja joudumme ehkä lopettamaan vuonna 2017. Siellä maan molemmissa osissa toimivien itsenäisen elämän keskusten yhteistyö vähenee ja ilmeisesti loppuu. Kosovon hanke supistuu merkittävästi. Keski-Aasiassa yhdistämme kaksi hanketta, jotka tukevat vammaisia naisia. Erillinen hanke, jolla tuemme Tadzikistanin vammaisia naisia loppuu 2017 kokonaan. Tämä kirjoitus perustuu ennakkotietoihin eikä vielä varsinaisiin ulkoministeriön päätöksiin. Kalle Könkkölä

len hulluna improvisaatioon ja ollut mukana monella kurssilla. Ystävä, jo taivaalliseen improporukkaan siirtynyt, houkutteli aikoinaan leikkimään ja rohkeasti häpäisemään itsensä. Improssa on kielletty ei-sana ja kaikki ihmiset ovat tasavertaisia keskenään. Muita pääsyvaatimuksia ei ole kuin utelias mieli. Päivän päätteeksi lähdetään kotiin vatsalihakset hellinä nauramisesta ja arjen murheet ovat hävinneet hetkeksi. Terveisiä vaan Antti sinne pilvien päälle tai jonnekin! Tänä syksynä oli mahdollisuus improilla tutussa seurassa. Ilmoittauduin. Viipeellä sain sähköpostin, jossa sanottiin, ettei minua oteta mukaan, koska kelaan pyörätuolilla. Ei naurattanut sitten yhtään. Ei muuten hävettänytkään oma vammaisuus. Seurasi muutaman viikon kipakkaa sähköpostittelua. En to-del-la-kaan ymmärtänyt, että pyörätuolini oli este. Olin joutunut syrjinnän kohteeksi ja se oli rikos. Vaikeutta lisäsi, että kurssin järjestivät minulle rakkaat ihmiset. Itkut sentäs. Miten näin pääsi tapahtumaan? Kurssin ohjaaja ei kuulemma osannut soveltaa harjoituksia erilaiselle. Tilakin oli liian ahdas. Ylimääräinen säätö yhden takia häiritsi muiden keskittymistä. Oletettavasti. Todennäköisyydellä. Ehkäpä. Ja diipadaapa sanoin minä. En tosin näin kiltisti, koska aloin hiiltyä, enkä säästellyt voimasanoja. Ihmisoikeuksiani puolustin. Viimein lähetin viestin, jossa ihmettelin, miten yksi vaivainen ei mahdu mukaan. Omien kokemusteni perusteella vaivaisen läsnäolosta hyötyvät kaikki. Tunnelma relaa, kenenkään ei tarvitse näytellä täydellistä. Enää. Vaivainen oli taikasana. Simbsalabim. Yhtäkkiä ei ollutkaan yhtä erilaista ihmistä, potilasta, vaan monta eri tavalla vaivaista. Muidenkin kuin minun tunteet nousivat pintaan. Itse kukin tunnisti olevansa vaivojensa vanki, eikä kukaan halunnut niiden takia syrjään. Oivalluksen lamppu syttyi. Aina voidaan tehdä jotain esteiden vähentämiseksi, jos niitä ei saada kokonaan pois. Ennakkoilmoitus muutettiin muotoon: osa harjoituksista soveltuu kaikille. Parasta, ehdottomasti parasta, oli, että myötätunto omaa vaivaisuutta kohtaan herätti yhteisesti jaettavan mahdollisuuksien maailman, ihan lähellä. Se on sukua rakkaudelle. Sitä toivotan nyt kaikille joulunalun hengessä! Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

KUVA: Ismo Helén

Kynnys Nro 5 / 2015

Balkan

Historiallinen seminaari Balkanilla

Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

Balkanin vammaiset aktivistit kokoont uivat yhdessä pohtimaan vammaisten asemaa eri maissa. Paikalla oli ensimmäistä kertaa edustajia jokaisesta Balkanin maasta, Albaniasta, Kosovosta, Makedoniasta, Bosnia-Hertsegovinasta sekä Serbiasta. Yhteisymmärrys löytyi. K R O AT I A

SERBIA A MONTENEGRO

Tirana

KOSOVO

MAKEDONIA

NIA KARTTA: Shutterstock

ALBA

ALKANIN mailla on takanaan verinen historia. Melkein kaikki ovat taistelleet melkein kaikkia vastaan. 1990-luvun sodat raunioittivat myös vammaisten keskinäisen yhteistyön. Vammaisuus ei kuitenkaan poistunut mihinkään, päinvastoin sota siitti lisää vammaisia. Jo pitkään vammaisliikkeen edistykselliset ihmiset ovat kuitenkin havainneet, että yhteistyö on paikallaan. Ongelmat ovat samat: muun muassa ennakkoluulot, esteellisyys ja lakien toimeenpanon puuttuminen. Toisten ratkaisuista voi ottaa opikseen, niin ettei toista samoja huonoja käytäntöjä. Tämän seminaarin kätilöinä olivat ulkopuoliset tahot.Abilis-säätiö Suomesta sekä Yhdysvaltojen ulkoministeriö. Monien mutkien jälkeen kaikkien maitten vammaisaktivistit saatiin saman katon alle Tiranaan. Tärkeä verkostoituminen jatkuu.

B HE OSN RT IA SE GO V

KARTTA: Shutterstock

Kynnys Nro 5 / 2015

Balkan

Florijan Rojba:

”

OLIN täysin yksin koko lapsuuteni, sillä minullahan ei ollut kieltä lainkaan. Viittomia Albaniassa ei tunnettu, eivätkä perheenjäseneni oikein ymmärtäneet vammani laatua. Ainoastaan vanhempi sisareni Rovena ymmärsi minua ja yritti oppia lukemaan eleitäni. Hän on aina ollut varauksetta puolellani. Minua myös nimiteltiin kadulla: Kuuromykkä ja idiootti – ne sanat sain kuulla useasti. En itse itkenyt, vaan tulin vihaiseksi, mutta sisareni alkoi itkeä. Hän samastui minuun täysin. Tässä seminaarissa hän muuten toimii tulkkina. Seitsenvuotiaana pääsin kuurojen kouluun Tiranassa ja tajusin, että maailmassa on muitakin kuuroja. Se oli valtava elämys. En ollutkaan yksin. Koulussa käytettiin kuitenkin vain sormitusta ja oraalista menetelmää: viittomia ei hyväksytty vaan viestintä

tapahtui huulia lukemalla ja sormi aakkosin. Vaikka sain yhteisön, en oppinut käytännössä juuri mitään. Totuus on, että tällaisesta koulusta tulee tänäkin päivänä ulos kuuroja, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Viittomia näin ensimmäisen kerran vuonna 2000 Italiassa. Siellä paralympialaisissa näin toisia kuuroja, aloin itkeä ilosta. Kohtasin kuurojen kansainvälisen maailman koko voimassaan. Roomassa tajusin, että olemme älykkäitä ja olemme voimakkaita, että monet meistä myös valmistuvat yliopistoista ja saavat akateemisen koulutuksen. Samoihin aikoihin tutustuin myös suomalaisiin ja Kuurojen liiton Arttu Liikamaahan. Arttu on todellinen esikuvani. Artun kautta olen tajunnut, mitä kaikkea voimme tehdä ja mitä saavuttaa. Hän on todellinen roolimalli meille Albanian kuuroille.

KUVA: Heini Saraste

Arttu on esikuvani

Mikä sinut tekee iloiseksi? Viime vuonna saimme viittomakielen viralliseksi kieleksi täällä Albaniassa. Sen on suuri voitto ja pitkälti myös suomalaisen Kuurojen liiton ja kansainvälisen kehitysyhteistyön ansiota.” Arttu Liikamaa työskentelee Balkanin alueella Kuurojen Liiton asiantuntijana. Liikamaa sanoo, että viimeisen viiden vuoden aikana suurin muutos on ollut se, että Albanian kuurojen liiton ja maan hallituksen välillä on aito keskusteluyhteys. Aikaisemmin tällaista ei ollut.

Sen jälkeen, kun viittomakieli tunnustettiin laissa, esimerkiksi opetusministeriö on alkanut kiinnostua kuurojen koulutuksen kehittämisestä. Edunvalvontatyö on kuitenkin edelleen hidasta ja vaativaa. Liikamaa sanoo, että Albania on menestystarina, eikä eri maiden kehitystä voi verrata toisiinsa. Maailmankongressin alla julkaistu viittomakielityön manuaali kuitenkin auttaa viittomakielityön aloittamisessa myös muissa maissa, hän uskoo.

Marina Vujacic, 32, Montenegro:

ONTENEGRON nuorten vammaisten yhdistys perustettiin tämän vuosikymmenen alussa opiskelijoitten yhteisöksi, mutta siihen on liittynyt myös muita kuin opiskelijoita. Kun vuosikymmenen alussa Niksicin yliopistossa opiskeli kolme vammaista, nyt meitä on 53, sokeaa, kuuroa ja liikuntavammaista opiskelijaa. Tämä on mielestäni melko hieno saavutus. Niksic on Montenegron suurin kaupunki ja yliopisto on myös maan suurin yliopisto. Saimme aikaiseksi sen, ettei vammaisten opiskelijoiden tarvitse yliopistossa maksaa lukukausimaksua. Toisaalta yliopisto on edelleen monilta osin esteellinen ja muun muassa kuuroilla ei ole juurikaan tulkkeja.

Pyrimme myös aktiivisesti luomaan yhteyksiä muitten nuorten eurooppalaisten vammaisjärjestöjen kanssa. Balkanilla yhteistyö Kosovon ja Albanian kanssa on ollut tiivistä, mutta fyysisesti emme ole täällä aiemmin tavanneet. Usein nuoren vammaisen ihmisen ongelmana on se, että hänen itsetuntonsa on kovin hauras. Eli psykologista tukea tarvitaan. Olemme pyrkineet tarjoamaan jäsenillemme myös henkistä tukea. Synnyin itse lyhytkasvuisena ja kävin normaalikoulun. Asuin kotona, sitten muutin yhdessä veljieni kanssa asumaan, mutta nyt asun yksin. Yliopistossa opiskelin sosiologiaa ja valmistuin toissa vuonna. Yksinään asuva nuori nainen on maassamme poikkeus.

KUVA: Heini Saraste

Nuoret vammaiset koulutetaan

Tässä eivät vastassa ole niinkään vammaisuuteen vaan pikemminkin naisen asemaan liittyvät ennakkoluulot. Monte negro on hyvin perinteinen maa ja nuorten kuuluu asua perheissä, kunnes he solmivat avioliitoon. Myös työttömyysprosentti on maassamme suuri. Ei ole suinkaan taattua, että yliopiston jälkeen töitä löytyy. Tämä

koskee niin vammaisia kuin ei-vammaisia nuoria. Mikä tekee sinut iloiseksi? Tulevaisuuden suhteen olen toiveikas. Tältä seminaarilta odotan uusien yhteyksien luomista ennen kaikkea muihin nuoriin vammaisiin ihmisiin. Meillä on koko maailma edessämme.

Kynnys Nro 5 / 2015

Balkan

Milena Stojanovic, Serbia:

Oppikaamme toisiltamme

OSKAAN aikaisemmin vammaisten yhteistä kokousta ei ole järjestetty Balkanilla, siten tämä on myös historiallisesti todella merkittävä päänavaus. Yhteyksiä Bosnian ja Kosovon vammaisliikkeisiin on meiltä Serbiasta ollut jo aikaisemmin, mutta toivon, että yhteistyö lisääntyy. Uskon, että voimme oppia toistemme virheistä ja voitoista. Täällä emme muistele sotaa, puhumme politiikkaa, mutta vain vammaispolitiikkaa. Ongelmamme ovat samat, samoin päämäärämme. Ennen kaikkea odotan seminaarilta uusia ajatuksia. Kaikkialla on hyviä ja pahoja ihmisiä, eikä minulla ei ole ennakkoluuloja. Serbian vammaisten tilanteen suurimpana ongelmana

sinänsä on hyvien lakien toimeenpanemisen puuttuminen. Myös rakennusten ja liikennevälineitten esteellisyys on ongelma. Inkluusio on hyväksytty Serbiassa paperilla, mutta käytännössä esimeriksi yliopistot ovat usein esteitä täynnä. Mikä tekee sinut iloiseksi? Tulin mukaan vammaisliikkeeseen viitisen vuotta sitten, kun jouduin pyörätuoliin. Sairastan etenevää lihassairautta ja olen koulutukseltani lääkäri. Saan elämääni merkityksellisyyden tunteen pitkälti vammaisliikkeestä ja näen, että meillä on tulevaisuus. Niin, vaikka vammani pahenee uskon, että elinpäiviä riittää ja ne ovat hyviä.

Kuvassa avustaja Borica Nokolic, jonka mies sairasti lihassairautta ja kuoli viisi vuotta sitten. Borica ja Milena ovat myös ystäviä.

Tihuana Cup, Banja Luka, Bosnia: Aktivismi antaa voimaa

DUSTAN siis Srpska Rebublican Nuorten vammaisten ihmisen Infopart-yhdistystä. Meitä toimii Serbkan pääkaupungissa Banja Lukassa noin kolmenkymmenen nuoren ryhmä, jotka olemme pääosin yliopisto-opiskelijoita. Itse olen näkövammainen. Nuori vammainen banjalukalainen asuu pääasiassa isän ja äidin kanssa. Yksi suuri ongelma ovatkin ylisuojelevat vanhemmat. Isä ja äiti tahtovat hyvää, mutta tekevät tahtomattaan pahaa, kun eivät anna nuorten nousta omille siivilleen. Olen nähnyt paljon vanhemmistaan täysin riippuvaisia nuoria, jotka eivät uskalla luentosaliin tai soittotunnille ilman äitiä tai isää. Suomi on vammaisasioissa niin paljon meitä edellä, että mallin hakeminen sieltä saa monet virkamiehet nostamaan kätensä pystyyn. Mutta kun sanomme, että haluamme

olla näissä asioissa parempia kuin Federaatio, se ymmärretään kyllä. Vammaiset opiskelevat jonkin verran yliopistoissa, mutta heidän opiskelunsa on edelleen harvinaista. Viime vuosina vammaisten opiskelumahdollisuudet ovat lisääntyneet. Opiskella voi taloustiedettä, lakia, filosofiaa, sosiaalityötä jne. Yliopiston ongelmana on kuitenkin esteellisyys. Myös työpaikan saaminen valmistumisen jälkeen on kiven takana. Maassahan on muutenkin äärimmäisen korkea työttömyysprosentti. Nuorten on ylimalkaan vaikea saada työtä, vammaiselle nuorelle se on erityisen vaikeaa. Täällä seminaarissa on todella hienoa nähdä toisia Balkanilaisia nuoria vammaisia, voimme oppia toinen toisiltamme ja löytää uusia ratkaisuja. Mikä tekee sinut iloiseksi? Noh, olen ylimalkaan elämä-

niloinen ihminen, kai perin sen äidiltäni. Vammaisliike ja se, että olen aktivisti, tekee minut iloiseksi ja että elämäni on täynnä tarkoitusta. Ja menin kuukausi

sitten naimisiin. Elämä näyttäytyy hyvänä, parempaan suuntaan ollaan menossa!

Kynnys Nro 5 / 2015

KUVA: Heini Saraste

Maria Miric, Kroatia:

Varjoraporttia tehdessä opimme toinen toisiltamme

LEN ollut vammaisliikkeessämukana niin pitkään. Silti vasta viime aikoina varjoraporttia tehdessä olen nähnyt, miten eri lailla vammaiset ihmiset ovat tutustuneet toisiinsa. Olen ymmärtänyt miten vähän todella tiedämme toinen toisistamme. Sokea ei välttämättä ymmärrä

liikuntavammaisten problematiikkaa ja päinvastoin. Juuri tämä yhteisen äänen löytäminen oli varjoraportin tekemisessä kaikkein tärkeintä. Entä mitä hallituksemme on tehnyt vammaisten ihmisen eteen ja mitkä teot ovat jääneet puhtaasti paperille? Yleisin ongelma täällä koko Bal-

kanilla on, että lait saattavat olla edistyksellisiä, mutta toimeenpano puuttuu. Meillä Kroatiassa on viritetty avustajajärjestelmää, mutta toistaiseksi avustajia on vain 72 vammaisella ihmisellä. Yksi tärkeä asia on myös vammaisten lasten osalta mahdollisimman aikainen interventio, mikä tällä hetkellä puuttuu maastamme lähes kokonaan. Vammaiset lapset jäävät vaille diagnoosia, kuntoutusta ja hoitoa. Ongelmat pahenevat. Myös vanhempien tietämättömyys ja taikausko aiheuttaa paljon ongelmia. Uskotaan pyhään veteen tai kätten päälle panemisiin. Nyt olemme vaatimassa aikaista interventiota, taskurahaa ja perustoimeentuloa. Entä mikä tekee sinut iloiseksi? Itse en ole vammainen niin kuin monet muut täältä, olen eronnut, lapseton ja elän yksin. Pari vuotta sitten tein kuitenkin ehkä elämäni merkityksellisimmän ratkaisun, kun ryhdyin isoäidiksi ystäväni Down-pojalle. Una on elämäni valo.

set jäävät hoitamatta ja kohtaukset pahenevat. Noin viisi vuotta sitten perustimme autististen vanhempien yhdistyksen ja aloimme ajaa lastemme asiaa. Ongelmat ovat moninaiset. Myös vanhempien asenne kaipaa korjaamista, sillä monet ylisuojelevat lapsiaan. Lapsia ei hylätä laitoksiin, mutta heitä estetään kasvamasta. Mikä tekee sinut iloiseksi?

Naser Adile, Makedonia:

Vanhempien hätä on sama joka puolella maailmaa

OIKANI Bekri on yhdeksänvuotias ja kärsii autismista ja epilepsiasta. Tällä hetkellä hänellä on paikka päiväkeskuksessa, mutta mitään mahdollisuutta koulun käymiseen ei ole. Tavalliseen kouluun häntä ei oteta vaikea-

hoitoisuuden takia eikä erityiskouluja Makedoniassa ole. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa, se ahdistaa meitä vaimoni kanssa päivittäin. Myös kalliit epilepsialääkkeet joutuu perhe maksamaan itse, mikä johtaa monesti siihen, että lap-

Tämä seminaari. Toivon myös, että poikani jonain päivänä oppisi puhumaan. Seminaarin järjestäjä Aferdita Seiti on itse kehitysvammaisen tyttären äiti ja puuhakas nainen. Keskusteluissa hänen kanssaan saan paljon ja opin uutta. Tärkeimpänä pidän yhteyksien solmimista toisiin autististen ja tai kehitysvammaisten lasten vanhempiin. Meillä on yhteinen historia ja ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta.

KUVA: Heini Saraste

Balkan

Aferditan perheeseen kuuluvat aviomies Bashicim, tytär Eriona sekä pikkuveljet Dorian ja Enron.

Balkanin kokouksen priimusmoottori

FERDITA Seiti on johtanut kuusitoista vuotta kehitysvammaisten lasten vanhempien järjestöä. Seiti on pioneeri asenteiden muuttamisessa. Hänen Help the life -järjestönsä ansiosta myös Balkanin seminaari saatiin aikaiseksi. Aferditan silmäterä on tytär Eriona. Kun Eriona 32 vuotta sitten syntyi, elettiin diktaattori Hoxhan kautta ja Albania eli tyranniassa. – Kohtasimme paljon pahoja asioita ja olimme tyttäremme kanssa aivan täydellisesti yksin. Ei ollut ketään, kehen turvautua. Monta kertaa myös ehdotettiin, että Eriona laitettaisiin laitokseen. Tohtorit eivät koskaan kertoneet yhtään mitään, joten meillä ei käytännössä ollut tietoa kehitysvammaisuudesta eikä Erionan vammasta. Lasta myös ylilääkittiin eikä kuntoutusta ollut. Jossain vaiheessa perhe päätyi siihen, että hoitajaksi tuli toisella paikkakunnalla asuva isoäiti Mahmude. Isoäiti hoiti tytärtä neljä vuotta ja perheen muut jäsenet, tädit ja sedät ja serkut, kaikki, antoivat henkistä tukeaan. – Hän on kaikkien ilo ja ongelma, naurahtaa isoveli Dorian Eriona on kokenut myös laitostodellisuuden. 14-vuotiaasta 18-vuotiaaksi hän oli laitoksessa. – Joka kerta kun erosimme, hän jäi sinne itkemään. Se oli hirveää, kertoo Aferdita. Help the life -järjestö syntyi laitoksen vaihtoehdoksi. Perheen isä Bascihim kävi ottamassa oppia Hollannista. Asenteet, kuntoutus, koko tapa suhtautua kehitysvammaisuuteen muuttui. – Alussa ongelmana oli se, että perheet eivät luottaneet kehenkään eivätkä mihinkään. Toisaalta perheet myös häpesivät lapsiaan. Vähitellen voitimme kuitenkin perheitten luottamuksen ja saimme vanhemmat innostumaan. Nyt olemme vahva järjestö, Aferdita kertoo.

Kynnys Nro 5 / 2015

Balkan

Draamaa ja suojelusta Nauravainen Rinor Gashi näkee tulevaisuuden valoisana

Teksti: Heini Saraste Kuva: Charlotta Boucht

UN Rinor kuusivuotiaana sai osuman serbien ampumasta kranaanista, hän pari päivää myöhemmin pelastui serbilääkärin ansiosta. Pristinan vain serbeille tarkoitetussa sotilassairaalassa äiti näytteli serbiä, ja haavoittunutta poikaa kiellettiin puhumasta albaniaa. Rinor olisi ehkä ajettu pois sairaalasta, jos kansallisuus olisi sodan keskellä tullut ilmi. Silloin perhe kohtasi yllättäen myös hyvyyttä. Vaikka serbihoitajat olivat pojalle ilkeitä, häntä hoitava lääkäri oli hyvä ihminen. Hänen ansiostaan Rinor on hengissä. Toinen suojelusenkeli löytyi saksalaisesta lentäjästä, joka henkensä kaupalla lensi Roomasta Pristinaan ja kuljetti pojan Muncheniin leikkaukseen. Äiti jätti vastasyntyneen vauvansa isän ja muun perheen hoiviin ja asui Saksassa lapsensa kanssa puoli vuotta. – Sielläkin kohtasimme käsittämätöntä hyvyyttä, kun saksalaiset tarjosivat asunnon ja kuntoutuksen ja hoitivat meitä ilmaiseksi, äiti Adile muistelee. Jos nyt vain olisi mahdollisuus, lentäisin kiittämään ja ilmaisemaan suuren kunnioitukseni. Juuri saksalaisilta äiti oppi myös monia käytännön asenteita tulevaisuutta varten. – Opin kuntouttamaan Rinoria itse ja antamaan pojalle itsenäisyyttä ja mahdollisuuden päättää omista asioistaan. Rinor – jutun päätähti – joka toimii myös äitinsä tulkkina, alkaa nauraa. – Muistatko miten kolmetoistavuotias veljeni ajoi vuoden ajan autoa kotikylässä, jotta olisimme päässeet kouluun? Jälkikäteen ihan hirvittää, miten monta lasta tai nuorta hän olisi voinut vammauttaa. Meille vallitsivat eri säännöt, kaikki kyläläiset tunsivat meidät ja me olimme vapaita ja villejä.

Elämä kotikylässä oli kuitenkin hankalaa, maasto oli mäkistä ja liikkuminen pyörätuolilla miltei mahdotonta. Jossain vaiheessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pääkaupunkiin Pristinaan, jossa liikkuminen oli helpompaa. Rinor oli lahjakas, mutta joutui kuntoutuksen vuoksi olemaan pitkiä aikoja poissa koulusta. Silloin isä toimi opettajana ja oli tiukka roolissaan. Mitään fuskausta isä ei sallinut vaan kaikki oli tehtävä juuri niin kuin on määrätty. 11-vuotiaana Rinor osallistui Handikosin järjestämälle selkäydinvammaisten leirille Montenegrossa. Eteen aukeni täysin uusi maailma. – Jostain syystä minua ei pantu lasten ryhmään vaan jouduin, tai oikeammin pääsin, aikuisten selkäydinvammaisten ryhmään. Näin, miten isot miehet, joista monet olivat entisiä sotilaita, kelasivat, hyppäsivät, kääntyilivät ja rynnivät pyörätuoleillaan ja ratkaisivat mitä kummallisimpia liikkumiseen liittyviä ongelmia. Seitsemän vuotta Rinor kävi koulua yhdessä äitinsä kanssa. Sitten tuli se hetki, kun äiti enää tullut mukaan. Silloin oli yhtäkkiä pärjättävä yksin. Oli hyvin opettavainen kokemus, kun

Rinor tajusi, että selviää. Se on se ydinkokemus, jota hän toivoo kaikille vammaisille nuorille ympäri maailman. Sitten, kaksikymmenvuotiaana, hän sai raskaan pestin. Hän alkoi vierailla vertaistukena vasta vammautuneitten perheissä. – Näin ihmisiä äärimmäisen raskaissa elämäntilanteissa, kun kaikki toivo oli mennyt. Vaikka välillä olin silloin itsekin epätoivoinen, se aika opetti paljon. Oli opittava miten sanansa asettaa, että antaa realistisen kuvan tulevaisuudesta, mutta ei murskaa toivoa. Suurin osa elätti epärealistista toivetta siitä, että kohta kävelee. Minun oli kerrottava, että sitä päivää ei tule. On löydettävä uusi tapa elää.

Kynnys Nro 5 / 2015

Balkan

Runoilijatyttö Pristinasta Gresa Stubla opiskelee fysioterapeutiksi, mutta sielultaan hän on runoilija. Gresan runoissa jyskyttää ihana poljento, kun hän lausuu niitä itse. Gresasta kuulemme vielä.

RESA Stubla, 18, opiskelee varsin konkreettiseen ja epärunolliseen ammattiin. Kolmen vuoden päästä hänestä tulee fysioterapeutti. Silti, koko ajan hänessä sykkii myös toinen, runoilijan minuus. Gresa kirjoittaa kuolemasta, vanhenemisesta, elämän tarkoituksesta ja tietysti surusta. Viisaita monimielisiä runoja. Hän ei ole vielä julkaissut, koska katsoo, ettei ole valmis siihen, mutta jos käännöksiin on luottaminen, hän ansaitsee tulla julkaissuksi. Silti Gresa sanoo rakastavansa fysioterapiaa. Hän todella käyttää sanaa rakastaa. – Fysioterapia pelasti minut, nyt haluan auttaa muita. Gresa vammautui kahdeksanvuotiaana, kun hissin turvajärjestelmä yllättäen petti. Onnettomuudessa hän menetti toisen jalkansa. – Onnettomuus teki minusta toisen ihmisen, muutuin kokonaan. Kun kysyn vammaisten poikien ja tyttöjen välisistä eroista, Gresa yllättää. Kenties ja toivottavasti tässä kuuluu uuden sukupolven ääni. Gresa nimittäin näkee, että vammainen tyttö löytää pojan, siinä missä vammainen poika tytönkin. Tyttöjen ja poikien välillä ei ole eroja.

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

Äiti ei sido lasta pyörätuoliin pahuuttaan Bruk Fitufi, 9, istuu pyörätuolissa pimeässä kotinsa äärimmäisessä nurkassa – Bruk on sidottu pyörätuoliin, jotta hän ei lähtisi karkuteille. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

LLAAN Addis Abeban Lafton kaupunginosassa, Saris Abon kirkon vieressä. Eronsa jälkeen pojan äiti Belaynesh Beyene muutti aivan kirkon viereen köyhille ja vammaisille tarkoitetulle alueelle. Piha on pienten vieri viereen rakennettujen kotien reunustama, keskellä pihaa kuivuu teepaitoja, farkkuja ja alusvaatteita. Monet asukkaista istuvat kotinsa rappusilla. Viereisen talon oven nojailee hymyilevä mies, jolla on kahleet jaloissa. Hän on täkäläisen ilmaisun mukaan ”pirun riivaama” eli mielenterveyskuntoutuja. Belaynesh ei sido poikaa pyörätuoliin pahantahtoisuuttaan vaan koska hänen on pakko. Kun äiti lähtee torille tai kauppaan, hän ei voi ottaa poikaa mukaansa. Toisiaan ystävällinen naapurin rouva pitää huolta pojasta, mutta aina se ei ole mahdollista. Belaynesh vaikuttaa myös yllättävää kyllä osaansa tyytyväiseltä, hänen kasvoiltaa paistaa tasapainoisen ihmisen mielenrauha. – Rakastan lastani, hän sanoo yksinkertaisesti. Ero miehestä syntyi aikanaan, koska Belaynesh halusi omistautua vam-

maiselle pojalleen. Tähän perheeseen ei mahdu uutta lasta, hän sanoi, ja mies lähti. Nyt miehellä on toinen perhe jossain lähistöllä. Belaynesh on yrittänyt hankkia pojalleen myös koulutusta, mutta kahdesta erityiskoulusta poika on ehdottomasti torjuttu. Elimellisenä osana päivän ohjelmaan kuuluu rukous, aamu aloitetaan rukouksella, äiti on opettanut poikaansa rukoilemaan. Bruk näyttää miten se tapahtuu ja pyrkii pois pyörätuolista, kumartelee ja nauraa samalla. – Rukous antaa minulle voimaa, kertoo Belaynesh. Hän käyttää poikaansa säännöllisesti myös pyhää vettä nauttimassa kirkossa. Hyvin monet Etiopiassa uskovat pyhän veden voimaan. Yllättäen haastattelun loppupuolella paljastuu, että Belaynesh osaa myös jonkin verran englantia. Hän on käynyt aikanaan koulua ja haaveillut opettajan ammatista. Entä mikä vielä antaa Belayneshille voimaa? – Poikani valoisa luonne, hän on ystävä kaikkien kanssa.

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

Viittomat mahdollistivat traagisen viestin Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

Isoäiti Zenebe joutuu kerjäämään, koska perheen isä on menettänyt työnsä.

Etatoy Alemu on oppinut viittomaan Ewdnan -naisjärjestön tuella. Viittomien avulla hänen maailmansa on avartunut ja hän saattaa lähettää videolla riipaisevan viestin.

”

AUTTAKAA meitä, minulla ei ole lapselleni maitoa.” Seitsenvuotiaana kuuroutunut Etatoy Alemu on oppinut vammaisten naisten järjestön kurssilla viittomaan. Se on avannut hänelle uuden maailman. Toisaalta kommunikaatiota haittaa se, että omassa perheessä kukaan ei osaa viittoa. Etatoy Alemu ja häntä huomattavasti vanhempi aviomies Telahune Mesele asuvat suuren markkina-alueen lähellä Merkaton kaupunginosassa. Tie perheen talon luokse on seikkailu sinällään. Kapenevat kujat, yhä vaikekulkuisemmat kivetyt polut. Juoksenteleviä lapsia, tuijottavia katseita. Perheeseen kuuluvat Etatoyn vanha äiti Zenebe Temesgen ja kolme kuukautta vanha Fekadu-vauva. Fekadu vaikuttaa hyväkuntoiselta lapselta, jolla iloiset silmät ja kauniit kasvot. Silti totuus on äidin mukaan toinen. Vauva ei saa tarpeeksi ruokaa ja kärsii aliravitsemuksesta. Viime kuukausina perheen talous on romahtanut, kun isän työtehtävät kaupan vahtina ovat vähentyneet. Nyt siis myös isoäiti osallistuu ruuanhankintaan kerjäämällä kadulla. Joka päivä isoäiti kävelee parin kilometrin mäkisen maaston kerjuupaikalleen läheiselle alueelle. Jalat ovat kipeät ja maasto on vaikea, mutta mitä muutakaan voi tehdä. Hän silminnähden väsynyt. Jossain vaiheessa päätämme haastattelun lopuksi tehdä videon. Siinä Etatoy viittoisi kurssin merkityksestä hänelle itselleen, mutta myöhemmin saamme tulkin välityksellä kuulla, että hän haluaa lähettää suomalaisille sanoman. – Meillä on nälkä, voitteko tehdä jotain?

Ewdna on tukenut viittomakielen opetusta Etiopiassa ja Ewdnaa on tukenut muun muassa Kynnys sekä Abilis-säätiö, joita puolestaan tukee Suomen ulkoministeriö.

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

Saksalaisen kirkon koulua on tukenut muun muassa suomalainen adoptiojärjestö Interpedia. Suomi on tukenut myös Etiopian erityisopetusta.

Inkluusion ideaa on vaikea levittää Inkluusion idea on ollut Etiopiassa olemassa jo pitkään. Ongelmana on vain, että sitä ei ole saatu leviämään. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

ELJÄTOISTAVUOTIAALLA Nathael Gemesaylla on selkeät haaveet. Hän haluaa isona lääkäriksi tai pilotiksi. Äiti yritti löytää pojalle koulua uutterasti, mutta joka paikasta sanottiin, etteivät he voi ottaa vammaista poikaa. Miten hän kävisi vessassa, kuka häntä auttaisi?! Eih, eih ja eih! Lopulta ratkaisu löytyi saksalaisen kirkon koulusta, joka otti pojan inkluusio-opetukseen. Koulussa opiskelee liikuntavammaisen Nathaelin lisäksi yksi toinen liikuntavammainen sekä 20 näkövammaista lasta, osa normaaleilla luokilla, osa erityisluokilla. Nathaelin äiti työskentelee koulussa siivojana ja auttaa poikaa tarvittaessa. Saksalaisen kirkon koulu on yksi Etiopian inkluusion uranuurtajista. Seitsemäätoista koulua johtanut rehtori Teklu Tafessu on ehdoton inkluusion kannattaja ja edelleen sil-

min nähden innostunut työstään. – Lapsista ja heidän energiastaan saa voimaa. Moni koulustamme valmistunut on myös sijoittunut työelämään. Pyörätuolin käyttäjiä koulussa on kuitenkin vain kaksi. Ongelma on rehtorin mukaan myös siinä, että inkluusion levittämisessä epäonnistutaan. – Valtion koulut ovat kovin haluttomia ottamaan vastaan vammaisia opiskelijoita. Monta kertaa käytännön hankaluudet katkaisevat innokkaankin opiskelijan haaveet. Kun on aikansa kärsinyt nöyryytyksiä esimerkiksi sen takia, ettei pääse vessaan, ei enää jaksa. Moni lopettaa kesken myös kouluun pääsyn vaikeuden takia, kun koulukuljetukset puuttuvat. Mutta Nathael on onnellinen. Hänellä on kavereita, hänellä on itsevarmuutta ja hän pärjää kyllä. Hänessä on loistetta. Nathael Gamesay kuvassa keskellä.

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

Hylätty Sara pärjää hyvin Sara Muktar, 40, on kotoisin suuresta perheestä maaseudulta. Hän on kuusitoistalapsisen perheen keskimmäisiä. Hän vammautui kolmevuotiaana tuntemattomasta syystä. Kun hän täytti kahdeksan, isä toi hänet kotoa Addisiin, pääkaupunkiin, ja jätti kirkon rappusille. Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

UO aika on hämärän peitossa, mutta sen hän muistaa hyvin, että kukaan ei ottanut häntä hoiviinsa, kukaan ei auttanut. Muslimiperhe hylkäsi hänet osaksi siitä syystä, että hän tuohon aikaan kääntyi tai käännytettiin kristityksi. Myöhemmin välit sukulaisiin ovat parantuneet ja 15 vuotta nuorempi sisar, Mulu, 25, on pitkään asunut Saran luona. Seinällä komeilee valokuva Mulun häistä viime keväältä. Silloin hän muutti miehensä luokse. Nyt Mulu kuitenkin seuraa haastattelua silmä tarkkana ja tarjoilee meille loistavaa etiopialaista kahvia kahden palvelijatytön kanssa. Myös suomalaisittain hyvin köyhissä perheissä on täällä palvelijoita, jot-

ka ovat sitten niitä köyhistä köyhimpiä. Palvelijat Selam Hussej ja Mekedes Adamsosu ovat täysin taustalla ja hämmästyvät kovasti, kun heiltä lopulta kysytään jotain.

Sara on selviytyjä Elämän alkutaipaleen karuutta ajatellen, Sara on pärjännyt yllättävän hyvin. Hän on hankkinut ammatin, mennyt naimisiin, eronnut hulttiomiehestään ja hankkinut kaksi ihanaa poikaa. Ja hän elättää itsensä hyvin myymällä kynttilöitä Terelaymontin kirkon rappusilla. – Mieheni oli alussa ihana, mutta viime vuosina täysin toivoton, alkoholisti ja huumeiden käyttäjä. Hän myös käytti hyväkseen palvelijoitani.

– Hän kuljetti minut pyörätuolissa myyntipaikalle ja meni sitten huvittelemaan. Sitä hän piti työnään, Sara naurahtaa kolkosti. Haastattelun aikana Saran pojat, Kelkeyes,7, ja Euabodi, 11, ovat koulussa. Pojat käyvät hyvää koulua ja Sara uskoo, että he saavat koulutuksen. – Heistä tulee joko lääkäreitä, pilotteja tai juristeja. Sen eteen Sara on valmis tekemään kaikkensa. Haastattelun loppuessa kohtaamme valokuvaajan kanssa taas saman ongelman. Ihmiset eivät haluaisi tulla kuvatuksi kotinsa ulkopuolella. Valkonaaman vierailu kodissa tietää vuokrankorotusta. Se tekee meistäkin mietteliäitä.

Sara Muktaria uhkaa sama kohtalo kuin satoja tuhansia köyhiä slummeissa. Hänen kotinsa jyrätään pois kauppojen ja hotellien tieltä. Vielä Sara ei tiedä, missä hän tulee asumaan. Valtion rakentamat kerrostalot kaupungin laitamilla ovat slummeista muuttaville aivan liian kalliita.

Kynnys Nro 5 / 2015

Etiopia

Poika, joka selvisi abortista, on nyt äidin paras tuki Etiopian vammaisten naisten järjestön, Ewdnan perustajajäseniin kuuluva Abeba Amarech on sotilaitten kasvattama pikkutyttö. Teksti: Heini Saraste Kuva: Charlotta Boucht

BABE Amarechin tarina on kuin jännitysnäytelmästä. Ensin lapsuus Kondarissa sodassa sotilaitten kasvattamana, sitten vammautuminen kahdeksanvuotiaana Dergin sotilaitten ampumaan luotiin, amputaatio Sudanissa ja paluu kotimaahan, mutta tällä kertaa pääkaupunkiin Addisiin. Aikaa sotilaitten kanssa Ababe muistaa yllättäen hyvällä. – Se oli elämäni parasta aikaa. Leirissä oli noin kahdeksankymmentä aikuista sotilasta, joista osa oli naisia, lapsia oli kahdeksan ja minä olin ainoa tyttö. Minua kohdeltiin kuin prinsessaa. Sain joka päivä ruokaa ja jopa käydä koulua. Kymmenen vuotta sitten Amarech tuli raskaaksi ja halusi ehdottomasti päästä eroon lapsesta. Yksinäisenä vammaisena äitinä hänelle ei tuohon aikaan omasta mielestään olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä elämästä lapsen kanssa. Amarech yritti itse aborttia, mutta epäonnistui siinä. Nyt Alazar Samuel, 11, on Amarechin paras tukija. Äiti ja poika asuvat kuitenkin äärimmäisen kurjasti niin, että jopa etiopialaisittain ajatellen heidän kotinsa on todellista slummia. – Poika auttaa minua kaikessa missä voi. Neljävuotiaana hän ilmoitti, että ei koskaan jätä minua. Nyt olen niin iloinen, että kohtalo antoi minulle tuon lapsen oman tahtoni vastaisesti, hän sanoo.

Ewdna eli Etiopian naisten järjestö tukee Abebaa muun muassa antamalla hänen pojalleen Alazar Samuelille kirjoja ja muita koulutarvikkeita. Toisinaan he ovat saaneet myös suoraan ruoka-apua. Ewdnaa tukee suomalainen Kynnys.

Kynnys Nro 5 / 2015

Kynnys kuulumisia

Vieraita Kynnyksellä ja kynnysläisiä maailmalla Teksti: Sanni Purhonen

IRANILAINEN tutkija Parisa Efte khar vieraili kymmenen sillä KynnysKINO elokuvafestivaaleilla 26.–29.11. Hänen kanssan keskusteltiin elokuvista ja vammaisuudesta. Eftekhar kertoi huomanneensa varsinkin tele vision puolelta yhä enemmän esimerkkejä vammaisuuden esittämisestä normaalina osana yhteiskuntaa. Realistiseen vammaisuuden kuvaukseen on kuitenkin vielä pitkä matka niin Iranissa kuin muualla.

Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

YNNYKSEN toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä ja USA:n ulkoministeriön vammaisneuvonantaja Judy Heumann ovat tunteneet toisensa nuoresta. Nyt he keskittyvät eri Euroopan maiden yhteisiin ponnistuksiin ja vammaisten aseman parantamiseen eri puolilla maailmaa. Vammaisdiplomatian ylläpitämä yhteystyö Suomen ja USA:n välillä on ollut syksyllä 2015 vilkasta. Kalle Könkkölä ja Judy Heumann ovat tavanneet työn merkeissä useita kertoja. Varsovassa he osallistuivat Etyj-järjestön vammaisten ihmisoikeuksia käsittelevään tilaisuuteen ja Albaniassa Tiranassa Balkanin alueen vam-

maisjärjestöjen ensimmäiseen sodan jälkeiseen seminaariin, jossa saatiin monien vaiheiden jälkeen perustettua Balkanin alueen vammaisjärjestöjen verkosto. Addis Abebassa he tapasivat paikallisia poliitikkoja, viranomaisia, vammaisjärjestöjä ja Afrikan unionin edustajia. Kalle on myös käynyt Washingtonissa ulkoministeriössä ja Maailmanpankissa yhdessä Heumannin kanssa edistämässä laaja-alaisesti vammaisten ihmisoikeuksia. Ulkoministeriö on rahoittanut tätä vammaisten ihmisoikeusdiplomatian työtä. Ensi vuodelle on suunnitelmissa Heumannin vierailu Suomessa ja yhteinen USA:n Suomi-Venäjä kulttuuritapahtuma. Vammaisdiplomatiaoh-

jelman yhtenä tavoitteena on saada eri valtiot, kuten USA, Suomi, Australia, Saksa, Italia, Irlanti ja Iso-Britannia, toimimaan yhdessä vammaisten aseman parantamiseksi. KYNNYKSEN toiminnanjohtajalle ja Abilis-säätiön puheenjohtajalle Kalle Könkkölälle myönnettiin elämäntyöstään palkinto International Advocate Award Kansainvälisenä vammaisten päivän aattona 2.12. Washingtonissa. Kalle sai merkittävän tunnustuksen ensimmäisenä suomalaisena. Lisätietoa Vammaisdiplomatiasta: www.vammaisdiplomatia.fi

TUE VAMMAISTEN AUTTAMISTA KEHITYSMAISSA Soita: 0600 555 847. Puhelu 20 €. Käy kotisivuillamme www.kynnys.fi/kehitysyhteistyo ja liity vertaiskummiksi.

Keräyslupa POL-2015-6904

Kuva: Charlotta Boucht

KULTTUURISIHTEERI Ismo Helén puolestaan vieraili marras kuussa Sambiassa elokuvafestivaaleilla, jossa hän sai palkinnon pitkäaisen yhteis työkumppanimme Vilolen kulttuurityön tukemisesta.

Vammaisdiplomatian uranuurtajat

Kuva: Charlotta Boucht

USTRALIAN ulko asiain- ja ulkomaankauppaministeriön vammaiskysymyksistä vastaava johtaja Mika Kontiainen saapui lokakuun lopussa Kynnyksen toimistolle. Suomessa syntynyt ja lapsena Australiaan muuttanut Kontiainen keskusteli Kalle Könkkölän kanssa muun muassa maansa kehitysyhteistyön vammaisnäkökulmista ja vammaiskysymysten nostamisesta osaksi kehityspolitiikan valtavirtaa.