Kynnys 5 2014

No 5 / 2014

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

Etiopian vahvat vammaiset

2

Kynnys

KUVA: Jussi Vierimaa

Pääkirjoitus

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen­kannattaja

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Alma Manu Oy, Tampere Kannen kuva: Charlotta Boucht Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion.

Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuosi­tilaus 20 €/vuosi (5 numeroa).

Jäsen­maksu 17 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys­ lehden tilaus­maksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään posti­maksu.

Oikeuksia ja hyvää tahtoa

M

arraskuun puolen välin tienoilla eduskunnassa keskusteltiin valtioneuvoston ihmisoikeusselonteosta.

Vammaisten oikeuksista käytettiin paljon puheenvuoroja. Vaikutti siltä, että vammaisten asemaa halutaan parantaa yli puoluerajojen.

Erinomaista!

Ihmisoikeusselonteossa kiinnitetään huomiota moniin vammaisten kannalta olennaisiin ihmisoikeuskysymyksiin, mm. moniperustaiseen syrjintään, itsemääräämisoikeuteen ja esteettömyyteen. Valtioneuvosto haluaa, että Suomi ratifioi vihdoin vammaisten YK-sopimuksen.

Selonteko ja siihen liittyvä keskustelu herättivät minussa myös joitakin huolia. Ensimmäinen niistä selonteon luonne. On epäselvää, kuinka sitova se on ja miten sen toteutuminen taataan. Ei ole sanottu, että se muistetaan, kun lainsäädännöstä ja budjetista varsinaisesti päätetään. Osa kansanedustajista tiedostikin tämän ja linjasi, että ihmisoikeuksia noudatetaan vain niin pitkälle kuin rahat riittävät. Raha tai jokin muu saattaa siis päätösvaiheessa mennä ihmisoikeuksien yli.

Eduskunnan keskustelusta huomasi, että ihmisoikeusperustainen vammaispolitiikka on

vähintäänkin epäselvä käsite monelle kansanedustajalle. Siksi tehtiin sellaisiakin ehdotuksia, jotka ilmentävät kyllä hyvää tahtoa, mutta eivät edistä vammaisten ihmisoikeuksien toteutumista millään tavalla. Esimerkiksi esteettömyyden läpileikkavuuden periaate oli jäänyt ymmärtämättä, ja siksi ehdotettiin erillisiä asuntoja ja muitakin tiloja vammaisille. Voin vain toivoa, että tietoisuutta vammaisten oikeuksista ja YK-sopimuksista tosiaan lisätään, kuten selonteko lupaa.

Tietoisuutta ja sitoutumista ihmisoikeuksiin tarvittaisiin eduskunnan lisäksi myös kunnissa.

Siellä tehdään paljon päätöksiä, jotka vaikuttavat vammaisten ihmisten elämään, siis ihmisoikeuksien toteutumiseen. Selonteosta ei selvinnyt, miten taataan, että vammaisten ihmisoikeukisien toteutuminen turvataan kunnissa, joissa ei välttämättä olla edes niin ihmisoikeustietoisia kuin Arkadianmäellä.

Muun muassa ulkoministeri Tuomioja on ilmoittanut, että YK-sopimus ratifioidaan hyvin pian. Se olisi minulle hyvin mieluisa joululahja.

Amu Urhonen

Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta.

Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä­ tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi.

Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Matarankatu 4 (3. krs), 40100 JYVÄSKYLÄ Puh. (09) 6850 1140, 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Teletie 6 E 70600 KUOPIO Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Isokatu 47 (4. krs), 90100 OULU Puh. (09) 6850 1130, 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1013, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. (09) 6850 1134, 045 7732 4114

Rättigheter och god vilja

I

mitten av november debatterade riksdagen statsrådets redovisning om mänskliga rättigheter. Många talturer hölls om handikappades rättigheter. Det verkade som om man över partigränserna har en vilja att förbättra de handikappades ställning. Utmärkt!

I redovisningen om mänskliga rättigheter fäster man uppmärksamhet vid många ur de handikappades synpunkt väsentliga människorättsfrågor, bl.a. mångbottnad diskriminering, självbestämmanderätt och tillgänglighet. Statsrådet vill att Finland äntligen ratificerar FN:s handikappkonvention.

Redovisningen och debatten i anslutning till den oroade mig lite. Till att börja med, redovisningens natur. Det är oklart hur bindande den är och hur implementeringen av den garanteras. Det är inte sagt att man kommer ihåg den då man besluter om lagstiftning och budget. Några riksdagsledamöter insåg detta och sade att mänskliga rättigheter beaktas endast så långt pengarna räcker. Pengar eller något annat kan alltså undantränga människorätt då besluten fattas.

Man märkte av riksdagsdebatten, att en handikappolitik baserad på mänskliga rättigheter är lindrigt sagt ett oklart begrepp för många riksdagsledamöter. Därför gjorde man även sådana

förslag som uttrycker god vilja, men inte på något sätt främjar förverkligandet av de handikappades mänskliga rättigheter. Man hade t.ex. inte förstått principen för genomgående tillgänglighet och därför föreslog man skilda bostäder och andra utrymmen för handikappade. Man kan bara önska, att vetskapen om handikappades rättigheter och FN-konventionen verkligen ökas, såsom redovisningen lovar.

Det finns behov av att man, förutom i riksdagen, även i kommunerna är medveten om och förbinder sig till mänskliga rättigheter. Där fattar man många beslut som inverkar på de handikappades liv, alltså på förverkligandet av mänskliga rättigheter. Ur redovisningen framgick inte hur man ämnar säkerställa, att handikappades mänskliga rättigheter förverkligas i kommunerna, där man inte nödvändigtvis ens är så människorättsmedveten som på Arkadiabacken.

Bland andra har utrikesminister Tuomioja meddelat att FN-konventionen ratificeras mycket snart. Det skulle vara en mycket välkommen julklapp åt mig.

Amu Urhonen Översättning Carita Viljanen

Vieraileva kynä

Kolumni

Erik af Hällström Lähetystöneuvos UM / Afrikan ja Lähi-idän osasto

Sinikka Luhtasaari

Suomen tuki Afrikan vammaisarkkitehtuurille Ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

A

3

ddis Abebassa ja monissa muissa Afrikan suurkaupungeissa kerjäävät vammaiset on tuttu näky. Yksijalkaiset ja yksikätiset, rammat, kuurot, sokeat ja kehitysvammaiset on lähetetty kadulle siinä toivossa, että he voisivat myötävaikuttaa itsensä ja perheittensä elättämiseen. Laihat ja likaiset hahmot päivystävät usein liikennevaloissa, joissa autojen on pakko pysähtyä.

Tuijottavat tummat silmät yrittävät herättää ohitse ajavan myötätunnon. Onko tilanteessa oikein pysähtyä ja antaa kerjääjälle muutama kolikko, jotta hän selviäisi huomiseen vai onko parempi jatkaa matkaa ja suunnata tukea muualle?

Kumpi on hyödyllisempää – auttaa vammaista suoraan, tukea vammaisten oikeuksia ajavia järjestöjä vai yrittää vaikuttaa koko yhteiskunnan normeihin ja lainsäädäntöön? Tulisiko apua suunnata ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

Autossa Addis Abebassa saattaa tuntua siltä, että välitön, konkreettinen hätäapu olisi kaikista hyödyllisintä vammaiselle itselleen. Toisaalta, vanhaa kehitysyhteistyötä koskevaa sananlaskua lainatakseni, pitkällä tähtäimellä on hyödyllisempää opettaa köyhä kalastamaan kuin antaa hänelle kala.

Suomen ulkoministeriön rahoittamassa Afrikan Unionin tukihankkeessa sovelletaan ylhäältä alas -metodia. Kaksivuotisen rahoituksen avulla autetaan Afrikan Unionin sosiaalisten asiain osastoa toimeenpanemaan kunnianhimoista Afrikan unionin vammaisarkkitehtuuria (African Union Disability Architecture =AUDA). Käytännössä Suomen miljoonan euron tuki suunnataan hankkeen resurssihenkilölle sekä koulutustilaisuuksiin, joissa Afrikan Unionin korkeille virkamiehille tarjotaan koulutusta vammaisten oikeuksista. Tavoitteena on, että virkamiehet käyttäisivät omaksumaansa tietoa oman maansa lainsäädännön ja mielipideilmaston muuttamiseen vammaisystävällisempään suuntaan. Suomi on hankkeen puitteissa painottanut, että Afrikan Unionin pääkonttoriin tulisi palkata vammaisia työntekijöitä.

Afrikan vammaisarkkitehtuuri koostuu kolmesta pilarista, jotka ovat juridinen instrumentti, toimintaohjelma sekä yhteistyöelimet, joista tärkeimmän työnimi on AUDI (African Union Disability Institute).

Vaikka Afrikka on mantereista köyhin ja heikkojen oikeudet jäävät usein vahvempien jalkoihin, ylätasolla suhtaudutaan vammaisten oikeuksiin myönteisesti. Afrikasta löytyy monenlaisia työkaluja ja foorumeita vammaisten oikeuksien edistämiseksi – on juridista instrumenttia, vammaisten vuosikymmentä, vammaisarkkitehtuuria, vammaisfoorumia ja niin edelleen. Afrikan unionia ei voi syyttää ideoiden puuttumisesta. Mantereen sosiaaliministerit kokoontuvat säännöllisesti. YK:n vammaissopimustakin on allekirjoitettu ja ratifioitu ennakkoluulottomasti – tällä hetkellä 25 Afrikan maata ovat sopimusosapuolia. Haasteena kuitenkin on – kuten usein Afrikassa – että tavoitteita ei toimeenpanna kansallisesti eikä seurantaelimiä perusteta resurssipuutteen vuoksi.

Osa avunantajista ja järjestöistä keskittyy työskentelemään ruohonjuuritasolla ja soveltaa alhaalta ylös -mallia. Mitä vammaisten tilanteeseen tulee, hienoa on, jos ja kun mallit kohtaavat eli syntyy tilanne, että vammaisen asema ja yhteiskunnan normit muuttuvat samanaikaisesti.

Afrikka on eriarvoinen maanosa monesta näkökulmasta. Vaikka talous kasvaakin nyt nopeasti useassa eri Afrikan maassa, eriarvoisuus ei ole vähentynyt vaan joissakin tapauksissa jopa lisääntynyt. Vauraus on tehnyt rikkaista entistä rikkaampia. Eriarvoisuuden vähentämiseksi onkin alettu puhua ”inklusiivisestä” kehityksestä tarkoittaen, että kaikkien – myös haavoittuvien ryhmien – tulisi päästä osallisiksi talouskasvusta. Talouskasvun aikakaudella syrjimättömyys ja inklusiivisuus ovat entistä tärkeämpiä tavoitteita.

World Disability Reportin mukaan tärkeimmät syyt vammaisten henkilöiden eriarvoisuuteen piilevät yhteiskunnan normeissa ja asenteissa. On selvää, että hauraissa valtioissa ja konfliktitilanteissa on erityisen vaikeaa huolehtia rampeista, hisseistä, sokeain kielestä ja viittomakielen tulkeista. Tämän vuoksi onkin syytä erityisesti painottaa haavoittuvien henkilöiden asemaa nimenomaan katastrofiavussa ja muussa humanitaarisessa avussa. Jos vammaisten oikeudet nähdään läpileikkaavana teemana ja annetaan vammaisten itse tulla mukaan valmistelemaan päätöksiä sekä toteuttamaan operaatioita, mahdollisuudet vammaisten ihmisoikeuksien toteutumiselle paranevat.

OSTA ITSELLE TAI LAHJAKSI! Etiopialaista luomukahvia tai chiliä kynnykseltä.

Voit myös tilata puh. (09) 685 0110 tai kalle.konkkola@kynnys.fi

Kaikki elämäni joulut

R

äntää sataa. On vasta iltapäivä ja niin pimeää, ettei näe lukea ilman valoja. Joulua tässä odotellaan. Ei haisuakaan, millainen siitä tänä vuonna tulee.

Mutta nyt ei puhuta säästä, vaikka varmaan kannattaisi. Ilmastonmuutos koskettaa kaikkia tavalla tai toisella. Valinnan varaa ei ole. Toisin on joulun kanssa. Sitä ei ole pakko viettää lainkaan.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka lähtevät karkuun joulua. Minä en lähde. Olen jouluihminen omalla tavallani ja myöntänyt sen vasta. Parasta on, kun en tunne enää itseäni sivulliseksi. Joulu on ikiomani yhtä aikaa muiden kanssa.

Kaikki elämäni joulut ovat olleet niin erilaisia, että taidanpa lainata Jörn Donnerin mainoslausetta mammuttimaisesta elämäkerrastaan. ”Olen elänyt sen.”

Minäkin olen elänyt joka ikisen hössöttävän sekunnin. Eletty on kaipuu ja yksinäisyys. Lämpö ja läheisyys. Väsymys ja ilo. Pettymys ja täyttymys.

Odotus ja rauha. Kinkku on paistunut karrelle ja matti on ollut kukkarossa. Se, jolta olen eniten odottanut lahjaa, ei ole sitä antanut.

Tajuan, kun räntää sataa, miten etuoikeutettu olenkaan. Olen saanut elää rauhan ajassa elämäni ja ilmaista itseäni koko lailla vapaasti. Epäilen vahvasti, että kaltaiseni rämäpää olisi suljettu laitokseen jonain toisena aikana Suomessa tai jossain toisessa paikassa. Niin tapahtuu tälläkin hetkellä monessa maassa.

Olen kiitollinen siitä, että saan viettää joulua omalla tavallani ilman pakkoa. Tähän väliin paljastus viime vuodelta. Pakotin poikaystäväni Stockmannille pahimpaan jouluruuhkaan jouluaattona sovittamaan nahkarukkasia. Halusin antaa ne lahjaksi hänelle. Vähän tuli sivullinen olo venäläisten turistien keskellä.

Nykyisin joulurituaaleihini kuuluvat kauneimmat joululaulut. Ei pakkoa siinäkään. Vaihtoehtoja piisaa. Lähetysseuran tunnelmallisessa kirkossa Eirassa lauletaan toimittajakollegoiden voimin. Kivenheiton päässä kotoani, Arabianrannan vieressä on Hermanni ja siellä tyylikkäästi entisöity Paavalin tsyrkka, jonne pääsee esteettä sähkömopolla sjungaamaan stadin slangiksi snygeimpiä joulubiisejä. Se on nastaa ja byggaa joulufiiliksiä.

En tsögaa valtaa, glamourii, En diggaa fyrkkaakaan; Mä tsögaan taivaan valoo, pliis ja rauhan sanomaa!

Se joulu suo, ku riemun tuo Ja mielet lyftaa Bossin luo!

Ei valtaa eikä fyrkkaakaan, vaan joulun sanomaa. (säv. Jean Sibelius ja slangi E-J Kauhanen)

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

KUVA: Antti Valta

Kynnys Nro 5 / 2014

4

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

Addis Abebassa avattiin uusia vammaispoliittisia ovia Suomen Addisin suurlähetystö järjesti yhdessä USAIDin eli Yhdysvaltain kehitys­ yhteistyöjärjestön kanssa pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Vammaiset ja kehitys”.

S

Teksti: Kalle Könkkölä

Kuvat: Charlotta Boucht

UOMEN suurlähettiläs kuvasi avauksessaan Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan linjauksia. Niissä vammaiset ovat läpileikkaavana teemana.

Itse vetosin omassa puheenvuorossani muun muassa siihen, että kehitysyhteistyörahoilla ei saisi rakentaa mitään, mikä ei ole esteetöntä. Painotin myös, että eri maiden hallitusten ja vammaisjärjestöjen yhteistyön pitäisi olla tiiviimpää. Niin voisimme jo ennakolta välttää virheet, joita nyt sattuu, kun vammaisnäkökulmaa ei oteta tarpeeksi huomioon.

Esimerkiksi Etiopiassa Suomen lähetystö voisi koota paikallisista vammaisvaikuttajista paneelin, joka arvioisi ja antaisi palautetta siitä, ovatko Suomen tukemat hankkeet ja toiminta vammaisten kannalta inklusiivisia ja hyviä.

USAIDin vammais- ja kehitysyhteistyökoordinaattori Charlotte

McClain-Nhlapo – joka itse muuten käyttää pyörätuolia – puolestaan painotti, että nykyään heidän linjauksissaan vammaisuus on entistä enemmän läsnä. USA:n tukemien hankkeiden tulee olla syrjimättömiä.

Kaiken kaikkiaan McClain-Nhlapo

oli hyvin positiivinen. Yhä useampi vammainen lapsi käy tällä hetkellä koulua ja myös vammaisliike alkaa levitä yhä useampaan maahan. Miljoonien vammaisten ihmisten elämä muuttuu koko ajan positiivisempaan suuntaan ja se muuttaa myös yhteiskuntaa.

McClain-Nhlapo korosti puheenvuorossaan myös, kuinka tärkeää on saada tosiasioihin perustuvaa tilastotietoa vammaisten määristä ja heidän tilanteestaan tarkemmin. Hän oli iloinen siitä, että Suomi ja USA tekevät yhteistyötä Etiopiassa.

Etiopian halituksen edustaja Assefa Balifer kuvaili laajasti, mitä Etipian hallitus tekee vammaisten ihmisoikeuksien parantamiseksi. Etiopia on ratifioinut vammaisten YK:n sopimuksen sekä kehittänyt omaa lainsäädäntöään siihen soveltuvaksi. Virkamies vetosi lahjoittajamaihin, että nämä tukisivat Etiopiaa muutosten toteuttamisessa. Sekä taloudellista tukea että tietotaitoa tarvitaan.

Ohjelmassa oli lisäksi paikallisten vammaisjärjestöjen keskustelu.

Paneelin vetäjä Shitaye nosti esille vammaisten naisten problemattisen aseman ja vammaisten naisten järjestön johtaja Berhane Daba painotti samaa.

Kynnys Nro 5 / 2014

5

Etiopia

Kynnys-lehti toivottaa lukijoilleen rauhallista joulua ja onnellista Uutta Vuotta 2015.

KUVITUS: Anni Ikäheimonen

Abilis ja Kynnys rahoittavat ruohonjuurta Kuvat: Charlotta Boucht

Etiopian demokraattinen liittotasavalta on sisämaavaltio Afrikan sarvessa, päiväntasaajan lähellä. Etiopiassa elää noin 85 miljoonaa ihmistä, pääkaupunki on Addis Abeba.

Rajanaapureina pohjoisessa ovat Eritrea ja Djibouti, idässä Somalia, lännessä Sudan ja Etelä-Sudan. Suurimmat väestöryhmät ovat omorot ja amharalaiset. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä tunnustaa kristinuskoa ja kolmasosa islamia. Vain muutama prosentti harjoittaa alueen alkuperäisuskontoja.

KYNNYS-LEHDEN JUTUT ovat pääosin syntyneet lokakuussa tehdyllä vierailulla Etiopiaan. Etiopiassa Kynnys

tukee muun muassa etiopialaisten vammaisten opiskelijoiden järjestöä, vammaisten naisten järjestöä sekä vammaisia kuurosokeita ja Etiopian vammaisten keskusta.

Haluato tukea Kynnystä? Mene Kynnyksen kehitysyhteistyösivuille, soita numeroon: 0600 555 847 (20 €/ soitto) tai liity vertaiskummiksi ottamalla yhteyttä: kalle.konkkola@kynnys.fi.

Keräyslupa 2020/2013/2973.

Etiopia on myös yksi Abilis-säätiön päätuen kohteista. Tällä hetkellä Abiliksella on Etiopiassa noin 30 tuen kohdetta.

Abiliksesta voit hakea lisää tietoa osoitteesta: www.abilis.fi ja Kynnyksestä osoitteesta: www.kynnys.fi.

KUVA: Heini Saraste

Teksti: Heini Saraste

Lue raportti Iranin vammaisista Tammikuun lopussa ilmestyy Le Monde diplomatiquen välissä olevassa liitteessä Abilis-säätiön raportti Iranista.

Raportissa kerrotaan Iranin vammaisten tilanteesta ja heidän selviytymisstrategioistaan.

Saamme kuulla, että muun muassa vammaisia käsittelevä julistetaide kukoistaa maassa. Kuvassa Abliksen ja Kynnyksen valokuvaaja Charlotta Boucht kuvaa paikallisen selkäydinvammaisten järjestön johtajaa Teheranissa.

Kuinka maailma sai uudet raamit

S

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

AARA Paajanen juttelee vammaisten naisten järjestön Ewdnan pihalla Frehiwot Aylonin kanssa. Hän saa kuulla, että Frehiwot sokeutui aivan pienenä iso­ rokon seurauksena. Frehiwot on käynyt sokeitten koulun ja opiskelee nyt sosiaalitieteitä Haile Selassien yliopistossa. Nuori nainen joutuu viettämään kaikki lomansa kampuksella, koska molemmat vanhemmat ovat kuolleet.

Myöhemmin Saara kiipeää yhdessä muitten kapualaisten kanssa Etiopian korkeimmalle vuorelle, Ras

Dashenille. Välillä on itku tulla, kun vielä on edessä kolme kiipeämistä.

Laskeutuminen on kuitenkin kaikkein rankinta. Ryhmän kannustus ja tuki auttavat, ketään ei jätetä ja kaikista pidetään huolta.

Kun Saara palaa takaisin kotimaahansa ja perheen luokse Orimattilaan, näkökulma on maailmaan muuttunut.

– Meidät lomautetaan kolmeksi viikoksi joulun aikana, työkaverit surevat kovasti, mutta minä otan tosi rennosti. Samaten yläkerran toimimaton vessa ei todella enää harmita enkä tiuski siitä miehelleni. Matkan jälkeen maailma on saanut uudet raamit.

Lue lisää Kapuasta sivulta 12.

6

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

Tiblet Basi:

”Minusta tulee suuri nainen.”

Tiblet Basi sairastaa lepraa ja käy koulua.

Koulussa hänellä on yksi ystävä, joka on ostanut hänelle koulukirjat. Hän saa naisten järjestöltä rahaa koulumateriaalin ostamiseen. Naisten järjestö taas saa rahaa Kynnykseltä sekä Suomen ulkoministeriöltä.

”

Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

MISSÄ vaiheessa sairastuin, siitä minulla ei ole mielikuvaa. Ei myöskään vanhemmistani. He kuolivat, kun olin aivan pieni. Kasvoin kolmevuotiaaksi veljeni ja sisareni kanssa, sitten sairastuin lepraan.

Pian vieras nainen tuli taloomme ja otti minut mukaansa.

Hän kuljetti minut pääkaupunkiin Addisiin, missä jouduin Alertin leprasairaalaan. Kun oma kotini oli iltaisin pimeä, sairaala oli valoisa, siellä oli sähkö, huoneita huoneitten perään, minulla oli oma sänky ja viereisessä sängyssä nukkui toinen lapsi.

Olin pieni tyttö, vain kolmevuotias.

Minusta tuli sairaalan lapsi. En muista, että olisin juuri kaivannut kotiini maaseudulle, enhän edes muistanut, millaista siellä oli. Kolmevuotias unohtaa niin pian, onneksi.

Elämäni erehdys Meille jaettiin lepralääkkeet säännöllisesti, mutta minä olin ymmärtämätön. Ajattelin, että niissä on jokin paha taika. Olin typerä ja piilotin lääkkeet, eikä tautini parantunut. Ei kukaan aikuinen ehtinyt vahtia, että lapset ottaisivat lääkkeet, potilaita oli paljon ja hoitajilla oli kiire.

Minulla on sairaalasta myös hyviä muistoja. Lääkäri, suuri mies, otti minut suojelukseensa, hän kiinnitti minuun huomiota, hän muisti minut jopa nimeltä.

Siitä typeryydestä, että en syönyt lääkkeitäni, saan maksaa tänäkin päivänä. Tautini ei ole parantunut ja se

etenee edelleen. Minulla on haavoja sormien välissä, yritän salata niitä, jotta minua ei vierottaisi, mutta tulevaisuus on epävarma. Menetänkö ehkä sormeni jonain päivänä? Miten silloin pystyn opiskelemaan, miten kääntämään sivua, miten voin pyykätä? Miten minun käy!

Himoitsin päästä kouluun Jäin siis sairaalaan niille sijoilleni, vieras nainen lähti pois. Koskaan enää lapsuudessani en nähnyt sisartani enkä veljeäni. Tiedän, että he asuvat maaseudulla.

Sairaalassa ei ollut koulua eikä minkäänlaista opetusta, se oli lähinnä säilytyspaikka. Käsitin kuitenkin jo varhain, että minun olisi päästävä opiskelemaan.

Kymmenvuotiaana minut sylkäistiin ulos sairaalasta. En ollut enää

niin sairas, että olisin tarvinnut hoitoa. Siispä kadulle! En voinut ajatella palaavani kotikaupunkiini. Mitä siellä olisi minulle? Olin sairastunut lepraan, siellä minua vieroksuttaisiin, olisin ulkopuolinen.

Jostain minun oli löydettävä katto pääni päälle.

Yksi sairaalakavereistani oli kokenut saman kohtalon ennen minua.

Hänetkin oli potkaistu ulos sairaalasta eikä hänellä ollut perhettä. Hän oli löytänyt pienen komeron kokoisen vuokra-asunnon. Nyt hän oli muuttamassa, ja tarjosi minulle tätä asuntoa. En joutunut siis enää nukkumaan kadulla.

Ensimmäisen vuoden sairaalan jälkeen pyykkäsin ja tein injeraa eräässä perheessä. Perhe tiesi sairaudestani, mutta hyväksyi minut palvelijaksi.

Me kaikki asumme lepraa sairastavien kaupunginosassa, se on raken-

tunut leprasairaalan ympärille vuosikymmenten saatossa. Sairaus on tuttu kaikille.

Kysyt, mikä antaa minulle voimaa.

Minulla on unelma, haluan päästä lukioon, haluan opiskella, haluan, että minusta tulee suuri nainen, vaikutusvaltainen, haluan muuttaa maailman paremmaksi!

Asun edelleen tuossa pienen pienessä kodissa. Maksan siitä joka kuukausi noin kaksi euroa. Jos pyykkään joka päivä, voin ansaita vuokrarahat.

Toisinaan jätän päivän toisen aterian väliin, jotta voisin mennä kouluun. Valokuvaaja kävi minua tapaamassa, se on ristiriitaista, sillä on hyvä, että hän näkee kotini. Huonoa oli se, että tämän käynnin jälkeen vuokraemäntä kaksinkertaisti vuokrani.”

Kynnys Nro 5 / 2014

7

Etiopia

”Jumala auttaa kyllä” Workneh Wolde Amanuel, 42, tulee vastaanottamaan meidät noin korttelin päähän kotoaan. Hän johdattaa meidät köyhimpään kotiin, missä olen koskaan käynyt. Aina ei ole ollut näin.

WORKNEH WOLDE AMANUEL asuu Addis Abebassa pienen pienessä aalto­peltikodissa keskellä hyvin köyhää aluetta ja – niin kuin hän itse kertoo – vihamielistä ja kateellista naapurustoa.

Worknehin kodissa on sänky, pieni pöytä, tuoli, maalattia sekä aaltopeltiseinät. Katon rajassa on lavitsa, jossa nukkuvat leskimiehen seitsemän lasta.

Noin viisi vuotta sitten Worknehin maailma romahti. Hän oli töissä armeijassa, kun ammus laukesi ja räjähti. Silloin hän vammautui fyysisesti niin, että häntä leikattiin 12 kertaa. Nyt hermosäryt seuraavat toinen toistaan.

Samoihin aikoihin myös Worknehin vaimo sairastui ja kuoli. Nyt lapset joko tekevät töitä tai kerjäävät.

– Vaimoni oli ihana nainen, jota sydämeni pohjasta rakastin. Jouduimme myymään koko omaisuutemme ja minulle määrättiin tämä pieni koti valtion toimesta. Paikallishallitus ei tee yhtään mitään. Saan 300 birreä eläkettä, mutta sillä emme elä, hän kertoo.

– Joskus tapaan joitakin ylempiä sotilashenkilöitä. ”Olet antanut maallesi kaikkesi, mitä muuta voit enää tehdä”, he pahoittelevat. Sitten he tarjoavat minulle ruokaa. Muuten he eivät osaa auttaa, miten osaisivat.

Workneh uskoo vahvasti jonain päivänä parantuvansa.

– Pyhä vesi auttaa minua, Aids-lääkkeitä en ota, koska en usko niihin.

Lapset onneksi ovat Hiv-negatiivisia.

– Lapsista olen kaikkein ylpein. He ovat omaisuuteni. Heidän suhteensa olen rikas. Jumala auttaa kyllä.

Tiblet säästää ruuasta ja menee mielummin kouluun. Koulunkäyntiään hän rahoittaa tiskaamalla perheissä.

Workneh Wolde Amanuel on myö HIV-positiivinen ja kärsii tuberkuloosista. Yksi syy etäisiin väleihin naapuruston kanssa on juuri tämä vakava tarttuva sairaus. Hän uskoo kuitenkin vahvasti parantuvansa Jumalan avulla.

8

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

Adoptio etiopialaiseen malliin Alem, 33 ja Mirhet, 12 eivät ole äiti ja tytär ja ovat sitä kuitenkin. Mitä tarkoittaa adoptio addisilaiseen malliin?

K

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

UN nuori, sokea sosiaaliaineitten opiskelija Alem Gebru vieraili kotiseudullaan, hän tutustui naapuruston köyhään perheeseen. Perheessä oli neljätoista lasta, joista osa oli annettu kasvateiksi sukulaisille ja osa naapureihin. Perhe oli niin köyhä, että sen oli luovutettava lapset toisten kasvatettaviksi.

Alemin hurmasi Mirhet eli Mercy (Armo), joka oli sijoitettu perheen tädin luokse.

– Voi millaisissa oloissa Mirhet siellä eli: tytöllä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua ja täti oli äärimmäisen työlästynyt. Hän ei olisi jaksanut elättää Mirhetiä. Olihan hän itsekin niin köyhä.

Yhtäkkiä päätös oli varma: Alem adoptoisi tytön, ei virallisesti tietenkään, mutta epävirallisesti, niin kuin Etiopiassa usein on tapana.

– Halusin antaa Mirhetille mahdollisuuden käydä koulua. Halusin antaa hänelle niin hyvät eväät, että hän voisi myöhemmin mennä vaikka yliopistoon. Itse en ole naimisissa eikä minulla ole lapsia.

Alem on malliesimerkki Alem itse on malliesimerkki siitä, miten koulutus auttaa ihmistä eteenpäin uusiin tavoitteisiin. Hän sokeutui yhdeksänkuisena saastuneen veden seurauksena. Kun hän oli kuusivuotias, hänelle tarjoutui mahdollisuus koulunkäyntiin juuri näkövamman takia.

Näkövammaisuus voi olla syrjäseuduilla asuville nuorille väylä opiskeluun ja elämässä edistymiseen. Alem asui sattumalta paikkakunnalla, jossa sijaitsi myös sokeitten internaattikoulu. Katolinen nunna tuli houkuttelemaan pientä tyttöä kouluun, mutta äiti ei olisi hennonut päästää.

– Lopulta äitini antoi myöten. Isäni oli kauppias ja perheen elintaso kohtalainen, vanhemmat ymmärsivät, että nunnien opista olisi minulle hyötyä. Eihän mitään mahdollisuutta esimerkiksi pistekirjoituksen opetteluun ollut tavallisessa koulussa. Shemsemalin katolisessa koulussa opin lukemaan pisteillä, kirjoittamaan ja kuuntelemaan tarinoita. Kun klassikot tulivat tutuiksi, ovi maailmaan raottui.

Alem Gebru (ylh.) on optimisti.

Mirket (vas) käy koulua ja tekee kotityöt.

Kynnys Nro 5 / 2014

9

Etiopia

Valtavasti ongelmia

Koska koulu sijaitsi kotipaikkakunnalla, Alem sai palata perheensä luokse ainakin viikonloppuisin. Nyt, vasta valmistuneena sosiaalityöntekijänä, Alem kiittää juuri tuota mahdollisuutta siitä, että hän on selvinnyt näinkin hyvin.

Lukiossa ystävät lukivat hänelle oppikirjat ääneen ja hän pääsi suoraan Haile Selassien yliopistoon lukemaan sosiaalitieteitä 450 vammaisen lisäksi. Yliopistossa on noin 45 000 opiskelijaa.

Alem Gebru työskenelee pikkuruisen WWDC:n eli vammaisten lasten ja naisten auttamiseen erikoistuneen järjestön vastavalittuna toiminnanjohtajana. Järjestö on suurien haasteiden edessä. Järjestön vuosibudjetti on tällä hetkellä noin 16 000 euroa ja rahoittajia pitäisi löytyä lisää.

Gebrun elämän ja kohtalon kysymyksenä on, kuinka saada naisjärjestön rahoitus kuntoon, kuinka selvitä vaikeista anomuksista, kuinka hoitaa suhteita ulkomaalaisiin auttajiin, jos nettiyhteys löytyy vain läheisestä kahvilasta. Kauhun tunnetta aiheuttaa myös se, että ensi kuussa järjestön olisi löydettävä toinen

Kahden kauppa Mirhet, joka nyt on jo kaksitoistavuotias, käy koulua, mutta auttaa myös Alemia ja tämän veljeä kotitöissä, siivoa, laittaa ruokaa, toimii silminä torilla, kaupoissa, pankissa.

Alem taas auttaa Meretiä läksyjen teossa, painottaa hyvien tapojen ja sydämen sivistystä.

Monesta köyhän perheen lapsista tulee kerjäläisiä, jotka nukkuvat kadulla ja selviävät miten selviävät. Nuorelle tytölle kerjääminen on erityisen raskasta, sillä hänet voidaan helposti raiskata tai kaapata.

Tapaamme myöhemmin ottoäidin ja -tyttären somassa kodissaan addisilaisella kerrostalo­alueella.

Kun kyselen Mirhetiltä hänen lapsuudenmuistoistaan, hänelle tuottaa vaikeuksia puhua, muistot ovat niin voimakkaita. Toisinaan koti-ikävä vaivaa edelleenkin, tunteet ovat ristiriitaiset. Häntä itkettää.

Toisaalta Mirhet tietää, että kotikylässä hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia käydä koulua.

– Haluan suureksi naiseksi, haluan lääkäriksi, jotta voisin auttaa vammaisia.

paikka pienelle toimistolleen.

Silti kokonaisuudessaan Alem on toiveikas.

– Valtavasti on muutosta ilmassa, sekä asenteissa että muutenkin. Meillä myös Etiopiassa on loistava lainsäädäntö, jossa esimeriksi inkluusio on itsestään selvää. Olemme ratifioineet YK:n sopimuksen ja olemme tavallaan kaikki asioista samaa mieltä. Esimerkiksi sairaaloissa asenteet vammaisia naisia ja heidän synnytyksiään kohtaan ovat muuttuneet. Vielä kymmenen vuotta sitten vammaista raskaana olevaa naista paheksuttiin, mutta nykyään kohtelu on kunnioittavaa.

Naisten järjestön työntekijät tukevat toisiaan.

Kosinta keskellä toria Kymmenessä vuodessa asenteissa on tapahtunut paljon. Siitä osakiitos lankeaa aktiivisille vammaisille naisille, jotka ovat tehneet pohjatyön, sanoo Rakik Tesafun.

R

AKIK Tesfahun, 27, odottaa esikoistaan.

Hänellä on rakastava perhe ja ihana aviomies sekä vakinainen työpaikka. Myös neuvolassa häntä on kohdeltu kunnioittavasti.

Harva nuori nainen tässä maailmassa saa tällaisen kosinnan: Vietetään suurta karnevaalia, kansainvälistä vammaisten päivää, kolmantena joulukuuta. Koko tori on täynnä juhlijoita.

Keskellä toria Biniymbyn Messe, 31, komea pankkivirkailija, polvistuu nuoren kauniin naisen eteen ja pyytää häntä rakastamaan myötä- ja vastoinkäymisissä…

Kosinnan kohde, Rakik, alkaa itkeä liikutuksesta ja kapsahtaa

miehen kaulaan.

– Mieheni on maailman paras, sanoo Rakik. Minua kyllä onni potkaisi. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa.

Rakik odottaa pariskunnan esikoista ja raskausaika on sujunut hyvin. Synnytys on juuri edessä, se pelottaa kovasti, mutta muuten elämässä kaikki on mallillaan.

Rakikin ja Biniymbyn häät olivat valtavat, vieraita oli kolmesataa ja ruokatarjoilu mahtavaa. Sukulaiset ja ystävät osallistuvat kustannuksiin.

– He halusivat osoittaa, että vammani ei ole este elämässäni, sanoo Rakik.

Rakikin ja Biniymbyin avioliitto on ollut kovin toivottu. Tapaaminen kolmisen vuotta sitten oli

kuin suoraan elokuvasta.

– Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Seisoin taksijonossa, kun Biniymbym huomasi minut. Hän alkoi jutella ja aika pian aloimme tapailla säännöllisesti. Jälkeenpäin hän on sanonut tienneensä heti, että olin hänen elämänsä nainen, Rakik hymyilee.

Rakik on valmistunut merkonomiksi ja hoitaa vammaisten lasten ja naisten järjestön WWDC:n tilejä.

Nyt on edessä kolmen kuukauden äitiysloma, ja hän aikoo keskittyä ainoastaan vauvaan. Äitiyslomalta hän aikoo kuitenkin palata takaisin töihin – silloin on isoäidin aika ottaa vauva huomaansa.

Rakik on saanut raskausaikana kokea pelkästään hyviä asenteita. Hänen mukaansa tilanne on kymmenessä vuodessa muuttunut valtavasti.

– Se on hyvin toimivan ja vahvan vammaisten naisliikkeen ansiota. Niin, että kiitokset myös Suomeen, kun olette tukeneet meitä naisia.

10

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

Isoäidin tyttö Banchawaho Abigaz ei ole kadottanut ylpeyttään eikä kyyneleitään.

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

T

APAAMME Banchawaho Abigazcin Naisten keskuksen pihalla, minne hän on tullut haastateltavaksi läheisestä kaupunginosasta.

Lapset, kahdeksanvuotias poika Nardas ja viisivuotias tytär Yared, ovat päivä­ kodissa ja koulussa. Aviomies käy ansaitsemassa perheen elantoa kadunlakaisijana.

Hän lähtee kotoa aikaisin aamulla ja tulee takaisin myöhään illalla.

Banchawaho on tänä aamuna vienyt lapset läheiseen kouluun, sitten hän palannut kotiin siivoamaan. Oveen on koputettu ja naapurin nainen on tullut pyytämään, josko Banchawaho voisi tehdä hänelle Shurban, perinteisen lettikampauksen.

Sen tekemiseen menee noin tunti.

Banchawaho harjoittaa pientä bisnestä tekemällä kampauksia lähinaapuruston naisille. Yhden kampauksen hinta on viisi birreä.

Banchawaho kertoo selviävänsä taloudellisesti juuri ja juuri. Ruoka-apua hän saa naisten järjestöltä kerran viikossa, lähinnä jauhoja, joihin on lisätty ravinteita.

– Se ei ratkaise ongelmiamme mutta se on suureksi avuksi.

ta tai jotain dramaattista tapahtumaa, joka liittyy jotenkin lapsen syntymään tai elämän alkuvaiheisiin.

Sinun vuoksesi olen nähnyt paljon. Miksi sinulla on tuollainen nimi, Banchawaho?

– Nimeni historia liittyy siihen, mitä koimme isoäitini kanssa yhdessä, kun olin aivan pieni. Oma äitini kuoli, kun olin kuuden kuukauden ikäinen. Koska elämäni alkuun liittyi niin paljon vaikeuksia, isoäitini antoi minulle tuon nimen.

– Isoäiti menetti oman tyttärensä minun syntymäni jälkeen. Hänestä tuli ikään kuin äitini, hän kasvatti minut – ja minähän myös vammauduin aivan pienenä. Hän todella kävi vuokseni lävitse monta vaikeutta.

Banchawaho on kotoisin Condarista, pohjoisesta Etiopiasta Tana-järven pohjoispuolelta ja maan korkeimman Simien-vuoriston lounaispuolelta. Condar oli aikaisemmin Etiopian pääkaupunki, ja se on kuuluisa upeista linnoistaan.

12-vuotiaana Banchawaho jätti kotikaupunkinsa, kun hän tuli isänsä saattamana vammaisten lasten ja nuorten internaattikouluun pääkaupunkiin. Isoäiti, isä, sisaret ja veljet jäivät kaikki Condariin.

Koulu oli valtava – kuin oma kaupunkinsa – siellä oli sokeita, kuuroja, ja liikuntavammaisia. Koulun jälkeen Banchawahosta tuli katukauppias. Hän myi kadulla ka-

Haluaisin oman kioskin.

Koulusta katukauppiaaksi, sitten avioliittoon Monet etiopialaisista nimistä merkitsevät jotakin: maailmaa, tähtiä, merta, sattumus-

ramelleja, tupakkaa sekä purukumia. Juuri kadulla hän tutustui tulevaan mieheensä ja solmi avioliiton.

Siteet kotiin ja sukuun ovat höllentyneet entisestään sen jälkeen, kun rakas isoäiti viime keväänä kuoli.

– Menin hautajaisiin, vaikka matka oli kallis. Itkin monta päivää, monta viikkoa, sitten olin ihan tyhjä. Niin, kyyneleet ovat siunaus. Ne vapauttavat syvästä surusta.

Tulevaisuudensuunnitelmat ovat selvät.

– Kun lapset kasvavat, jatkan katukauppiaana ja sitten yritän saada rahoituksen pientä pysyvää kioskia varten, hän sanoo ja hymyilee pidättyvästi.

Kynnys Nro 5 / 2014

11

Etiopia

Kavereita ja pallopelejä Neljän vuoden ajan Wondradin valtion koulu Addis Abebassa on ottanut siipiensä suojaan myös vammaisia opiskelijoita.

W

Teksti: Heini Saraste

Kuvat: Charlotta Boucht

ONDRADIN vuonna 1945 perustettu 3500 oppilaan koulu Addis Abebassa on saanut nimensä kuuluisan etiopialaisen vapaustaistelijan mukaan. Se on maan ensimmäinen niin sanottu moderni koulu, jossa on annettu länsipainotteista opetusta. Se on myös maan ensimmäinen valtion koulu, aikaisemmin kouluja pitivät lähinnä kirkot.

Neljän vuoden ajan Wondradin koulu on ottanut siipiensä suojaan myös vammaisia opiskelijoita.

Koulussa on opiskelijoita aivan pienistä lastentarhaikäisistä murrosikäisiin. Luokkien koot ovat valtavat eli yhdessä luokassa saattaa olla 80–100 oppilasta. Päivä­koti-ikäisiä voi olla yhden opettajan valvonnassa 80.

Noin neljä vuotta sitten Addis Abeban kouluvirastoon perustettiin Special Need´s Unit, erityisavun yksikkö. Se on aloittanut kokonaan uuden aikakauden Etiopian kouluissa: Yhteensä viisikymmentäkuusi kuuroa, sokeaa, monivammaista sekä kehitysvammaista opiskelijaa opiskelee erillisessä luokassa koulun laidalla: 16 heistä on integroitu neljän vuoden aikana tavallisille luokille.

Monet näistä lapsista ovat olleet aikaisemmin täysin oppivelvollisuuden ulkopuolella, ilman minkäänlaista opetusta.

Erityisluokan koordinaattori Alemseged Almayam Gebremaryem kertoo, että tämän koulun samoin kuin muiden koulujen ongelmana ovat esteettömyys ja myös opettajien asenteet. Eli aivan samat ongelmat, joita vastaan vammaisliike Suomessakin taistelee.

Lapsi kouluun, äiti töihin Rehtori Demoz Mussie valittaa koulun esteellisyyttä. Ensimmäisiin kerroksiin pääsisi, mutta korkeammalla sijaitsevat kerrokset ovat mahdottomia.

Erityisluokalla on nähty neljän vuoden aikana vain yksi pyörätuolin käyttäjä, eikä hänkään viipynyt koulussa pitkään. Syytä ei liene vaikea arvata, sen verran hankalaa on päästä pyörätuolilla ensimmäisen kerroksenkin luokkiin.

– Puutetta on lähes kaikesta: Pistekirjoitusmateriaaleista leikkivälineisiin ja kirjoihin, kertoo Alemseged.

– Silti käsittääkseni oppilaat tulevat kouluun mielellään. Monet tulevat kovin köyhistä kodeista ja koulu merkitsee heille arvon nousua ja liittymistä muiden lasten yhteisöön.

Toisena vaihtoehtona on kotiin jääminen ja eristäytyminen. Kun lapsi käy koulua, se myös vapauttaa vanhemman menemään töihin ja hankkimaan perheeseen elantoa.

– Pyrimme pitämään yhteyttä lapsien per-

heisiin, ja kertomaan lapsien edistyksestä ja myös vaikeuksista. Järjestämme yhteisiä juhlia ja yritämme hahmottaa, miten tulevaisuus voisi rakentua.

Erityisluokan piha vilisee vammaisia nuoria opiskelijoita. Osa on vaikeasti, osa lievemmin kehitysvammaisia, osa kuuroja, osa sokeita. Meno ja meininki on melkoinen. On välitunti.

Kaksi pikku poikaa jahtaa kiihkeästi toisiaan pihalla.

Kysymme toiselta heistä, Ibrahamilta, onko kivempi olla kotona vai koulussa. Vastaus tulee kuin tykinkuula.

– Koulussa.

Miksi?

– Täällä minulla on kaksi kaveria. Ja täällä on pallo!

Yhdessä luokassa saattaa olla 80–100 oppilasta

Lapset viihtyvät koulussa hyvin.

Amelseged Gebremaryem koordinoi erityisopetusta.

12

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

Mama Kapuan puheenvuoro: ”Kapua syntyi pohdinnoista, kun mietin mitä haluan elämässäni tehdä. Olin ollut pitkään töissä perintä­ toimistossa, ja halusin jättää itsestäni tähän maailmaan jonkin muunkin jäljen, kuin loputtomat perityt laskut.

M

Teksti: Suvi Aarnio

Kuvat: Charlotta Boucht

IETIN, mistä asioista pidän: haaveilin kehitysyhteistyöstä Afrikassa, pidin matkustamisesta ja vuorivaelluksista, joilla olin muutamilla ollut. Mietin, miten asiat voisi yhdistää, ja siitä ajatus syntyi; kerätään varoja hyvään tarkoitukseen kiipeämällä vuorelle, ja matkalla käydään tutustumassa kohteeseen, jonne kerättyjä varoja kanavoidaan.

Lähestyin Ylen Hyvän toiminnanjohtajaa Riikka Kämppiä, joka innostui ideasta heti – ensimmäinen Kapua (Kapua -06) toteutettiin vuotta myöhemmin. Olen ollut mukana Kapua -06 matkalla Keniassa ja Tansaniassa, vuonna 2010 Malawissa, 2013 Guatemalassa ja nyt 2014 Etiopiassa.

Kapua on tavallaan minun elämäntyöni, sain jo ensimmäiseltä ryhmältä lempinimen ”Mama Kapua”; olin synnyttänyt jotain uutta. Ensimmäiset kaksi hanketta (vuosina 2006

ja 2008) toteutin täysin vapaaehtoisena, mutta hankkeiden kasvaessa ja viedessä yhä enemmän aikaani niistä on tullut hiljalleen työ, josta saan nykyisin pääasiallisen elantoni.

Varainhankinta yhdistää Kapuajat tekevät yhdessä töitä varainhankinnan ja kampanjoinnin merkeissä lähes vuoden ennen matkaa, joten osallistujat ovat jo ryhmäytyneet ja tulleet tutuiksi ennen varsinaista koitosta. Tämä on tärkeää, sillä tutussa ja turvallisessa ryhmässä jokainen voi olla oma itsensä ja ryhmän jäsenet tukevat tarvittaessa toisiaan.

Kohteisiin tutustuessa ja vuorelle kiivetessä tulee, itse kullekin, hetkiä, jolloin on hyvä jakaa kokemuksia muiden kanssa, puhua nähdystä ja koetusta, ajatuksista joita on herännyt, peloista ja vaikkapa vuoristotaudin oireista. Hyvä ryhmä ymmärtää ja tukee.

Suurimmat vastoinkäymiset Etiopian ryhmän suhteen koettiin jo ennen matkaa, kun osa ryhmästä ei päässyt henkilökohtaisista syistä osallistumaan matkalle. Ryhmä huomioi hienosti kotiin jääneet osallistujat kuvaamalla Ras Dashenin huipulla videon näille Kapuajille. Itselleni suurta tyydytystä ja iloa tuo, kun saan tarjota kapuajille näitä huikeita elämyksiä ja kokemuksia, jotka ovat saaneet osallistujat miettimään globaalia eriarvoisuutta, omia kulutustottumuksiaan, maailmankuvaansa, naisten asemaa jne.

Kokemus on monen kapuajan kohdalla muuttanut koko elämän suunnan.

Se on huikeaa!

Ihailen Kallea, Minaa, Tuomasta…

Jokainen matka on erilainen, sillä kapuajat ja kohde muokkaavat sen omanlaisekseen. Etiopia oli vaikuttava kokemus. Ryhmä toimi tosi kivasti toisiaan tukien ja kannustaen. Vastoinkäymisiä tuli lähinnä pienistä sairastumisista – vatsaongelmista, ja ensimmäisen vaelluspäivän rankkasateesta, joka hiukan latisti tunnelmaa…

Seuraavat päivät kuitenkin palkitsivat paitsi upeilla maisemilla, myös kirkastuvalla säällä – huiputuspäivä oli täysin pilvetön ja huipulta näki kauas yli Simienin upean vuoriston.

Ennen Kynnyksen Kapuaan mukaan tuloa minulla ei ollut juuri kosketusta vammaisiin ihmisiin, eikä tästä johtuen mitään erityistä mielipidettäkään vammaisista ihmisistä. Vammaisuuteen liittyvät asiat ovat olleet minulle melko vierasta maailmaa. On ollut hienoa tutustua Kynnyksen upeisiin työntekijöihin; Kalleen, Minaan, Tuomakseen ja moneen muuhun. Voi vain ihailla, miten hienosti elämään voi suhtautua, vaikka näin perusterveen näkökulmasta elämää hankaloittaisikin jokin vamma.

Kehitysmaiden näkökulmasta tilanne on vammaisten ihmisten osalta vielä paljon kehnompi, kun ei ole samassa määrin apuvälineitä saatavilla eikä kattavaa terveydenhuoltoa tukena. Silti näimme Etiopiassakin, kuinka näillä ihmisillä on elämäniloa ja uskoa tulevaan vaikeista olosuhteista huolimatta, leveä hymy ja talenttia vaikka mihin!

Kynnys tekee todella tärkeää työtä tukemalla vammaisten ihmisten mahdollisuutta omaan toimeentuloon ja itsenäiseen elämään vaikeiden olosuhteiden keskellä. Pienet teot voivat olla todella tärkeitä, niillä muutetaan hiljalleen maailmaa.

Kynnys Nro 5 / 2014

13

Etiopia

Två vägar till volontärarbete i Addis Abeba Text och foto: Charlotta Boucht

Många funderar på hur de kan göra något för att förändra den här orättvisa världen men ofta känns tröskeln hög för att konkret ta steget och åka iväg till ett låginkomstland och jobba. De som gör det ångrar sig dock sällan. Världen blir inte enklare att förstå i och med att man lär sig mera om en ny kultur men de nya nyanserna är lärorika.

M

ARKO Kortesalo är en 27 år gammal Åbobo med ett aktivt samhällsengagemang bakom sig

sedan tidig ålder.

– Jag började med att jobba som personlig assistent för ett rugby team och har också seglat med skonaren Estelle för att göra rättvisemärkta produkter mera kända och jobbat i en Världsbutik (Maailmankauppa), så frivilligarbete är inget nytt för mig. Jag är också vegan av etiska skäl.

För ett år sedan läste Marko på Tröskeln rf:s (Kynnys ry) hemsidor om det utvecklingsarbete Tröskeln utför i Etiopien och blev intresserad.

– Det var väl egentligen en slump att det var just Tröskeln som blev organisationen jag tog kontakt med, men jag är glad att jag lyfte på telefonluren och ringde Tuomas Tuure.

Han jobbar som utvecklingskoordinator och tyckte genast det var en bra

idé att skicka iväg mig som volontär.

Tuomas fixade kontakten åt mig och så bar det iväg ett halvår senare för tre månaders utbytesstudier.

Tröskeln har inte ett program för volontärer, det här var ett pilotprojekt.

Marko fick ett litet finansiellt stöd från Tröskeln för en del av sina utgifter, men eftersom han får studiepoäng under den här tiden och lyfter studiestöd löste sig finansieringen.

– Jag studerar teckenspråk på Diak i Åbo så det blev mitt jobb att sätta mig in i teckenspråksstudierna här på Addis Abeba University och ge dem feedback på vad som kunde förbättras för de döva studeranden.

Ett exempel är att jag föreslog att de kunde använda skrivtolkning på föreläsningarna eftersom det finns alldeles för få teckenspråkstolkar till förfogande.

– Jag följer med lektionerna med de döva studerandena och lär mig en del tecken på etiopiska. Så myc-

ket faktiskt att jag har svårt att komma ihåg de finska tecknen när någon frågar.

– Jag jobbar också på ECDD (Etiopian Center for Disability and Development) med engelsk textredigering och annat som en utomstående kan hjälpa till med.

– Min upplevelse av tiden här är väldigt positiv trots en del praktiska problem, de flesta vet att Finland varit ett aktivt samarbetsland och är glada över att lära känna någon från Finland. Eftersom jag är studerande och volontärarbetare så vet de också att jag inte personligen kan hjälpa dem med pengar. Etiopier är väldigt gästvänliga, jag blir bjuden hem till familjer på middag och när jag var sjuk kom min hyresvärd till mig med mat varje dag.

J

AG TRÄFFAR Marko i Addis Abeba på en lunchrestaurang där ingendera av oss äter den traditionella injeran.

Vi har båda varit drabbade av matförgiftning och är försiktiga med vad och var vi äter. Men åtminstone en matförgiftning hör nästan till initiationsriterna för européer i Addis och det är bara att tacka och ta emot och lida sig igenom ett par dagar.

Mitt eget projekt är finansierat av Utrikesministeriet, med ett bidrag för

kulturprojekt i utvecklingsländer, ansökt via Tröskeln. Projektpengarna täcker utgifterna men man lyfter ingen lön, själva arbetet görs på volontärbasis.

Jag jobbar i Finland som freelance fotograf och mitt projekt var att under en månad fotografera tillsammans med sju barn med funktionsnedsättning och göra en utställning av bilderna. Kamerorna hade vi samlat ihop i Finland av vänner och bekanta och en del blev kvar i Addis Abeba för att projektet ska kunna få en fortsättning.

Barn med funktionsnedsättningar behandlas ofta nedlåtande t.om inom familjen så för de här barnen var det viktigt att visa att också de kan lära sig hantera ny teknik och få uppskattning inom och utanför familjen för vad de gör.

Trots att flera hade svårt att hålla i sin kamera på grund av problem med händernas funktion så lyckades vi fotografera med allihop så mycket att de kunde sätta ihop sina egna fotoalbum och välja de åtta finaste bilderna för vår utställning. Barnen var väldigt ivriga och gav inte upp trots motgångar.

En annan stor inverkan som projektet hade var att samarbetsorganisationen i Addis Abeba, Women With Disabilities for Change (WWDC) insåg att man kan använda också konst som medel för att föra ihop människor, sprida information och förstärka de deltagandes självkänsla. Barn behöver få vara kreativa också, det är inte bara bröd som ger liv.

MARKOS BLOG: etiopiaaneksynyt.blogspot.fi TRÖSKELNS HEMSIDA om utvecklingssamarbetet: kynnys.fi/kehitysyhteistyo/

14

Kynnys Nro 5 / 2014

Etiopia

JOKAPÄIVÄINEN ILO Butta löysi ilon valokuvauksesta.

Kynnyksen ja ulkoministeriön tuella Butta pääsi kuvaamaan ihan mitä halusi. Hän halusi kuvata perhettään ja kukkasia.

Teksti: Heini Saraste Kuvat: Charlotta Boucht

Kynnys Nro 5 / 2014

BUTTA JA KAMERA Kelkedan Betre, 12, lempinimeltään Butta löysi tänä syksynä valokuvauksen Charlotta Bouchtin opastamana. Kelkedan ottaa kuvia rakastamistaan asioista. Kelkedan kuvaa mielellään isäänsä, äitiään ja sisaruksiaan sekä tietysti pihan osin villinä rehottavaa ja osin hyötykasvipuutarhaa.

Juuri tänä päivänä valokuvaaminen tuo iloa elämään. Auringon kilo sateen jälkeen, kukan lehtien yksinkertainen hienous, hohtavien värien loistokas maailma…

ISÄ JA ÄITI USKOVAT KOULUTUKSEEN Isä Bayush Bere Betre työskentelee pankin vahtina ja äiti käy pyykkäämässä perheissä.

Työtä tehdään aina kun sitä vain saa, silloin isot sisarukset pitävät huolta pienemmistä.

Toisinaan vanhempia vaivaa huoli Buttasta. Butta käy kyllä normaalikoulua, mutta koulunkäynti takeltelee. Ilman muitten perheenjäsenten apua Butta ei selviäisi koulutehtävistä. Sitä paitsi läksyt vaikeutuvat koko ajan. Milloin koulu potkaisee Buttan ulos? kyselee isä toisinaan ahdistuneena.

Vanhempia askarruttaa myös Buttan tulevaisuus. Miten Butan käy, kun heistä aika jättää. Sisarukset pitävät huolta hänestä, vanhemmat kuitenkin uskovat.

SISARUKSET PITÄVÄT YHTÄ

KODILLA ON SYDÄN

Elfious, 19, Ananeya 15 Eyrusalem, 13 Kelkedan 11 Kaleab,6.

Betrejen komea sisarussarja. Elfious ja Anayea opiskelevat jo ammattiin, Elfious merkonomiksi ja Anaye opettajaksi. Lapsien kouluttaminen on vanhemmille erittäin tärkeää.

Butta rakastaa kodin tuoksuja, kahvin tuoksua, äidin tuoksua, vastapaistetun injeran tuoksua, hän rakastaa leiskuvia värejä.

Isona Butta haluaa lääkäriksi.

– Haluan auttaa vammaisia ihmisiä, hän sanoo.

15

16

Kynnys Nro 5 / 2014

Kieletön leimataan tyhmäksi Ugandalainen Joseph Mbulamwana, 40, tietää, mitä on olla yksinäinen. Hän kuuroutui nuorena opiskelijana, palasi kotikyläänsä ja eristäytyi neljän seinän sisälle. Nyt hän auttaa muita kuuroja yhteyteen toisten ihmisten kanssa.

J

Teksti ja Kuvat: Heini Saraste

OSEPH Mbulamwana kuuroutui yhtäkkisesti vaikean sairauden seurauksena, lopetti opiskelun pian ja palasi kotikaupunkiinsa. Kolme vuotta myöhemmin hänen elämänsä sai uuden suunnan, kun hän löysi viittomakielen.

Nyt hän työskentelee Kuurojen Liitto ry:n ja Ugandan kansallisen kuurojen liiton yhteisen kehitysyhteistyöhankkeen projektivastaavana. Hänen tehtävänsä on auttaa kuuroja tiettömien taipaleitten takana ympäri Ugandaa.

Tehtävä on rankka ja antoisa samaan aikaan: Joseph on kuullut monta perin surullista tarinaa, mutta toisaalta nähnyt myös huikeita harppauksia. Hienointa hänestä on todistaa oman kielensä löytävän epäuskoista hymyä, kun ensimmäinen yhteys toisiin ihmisiin syntyy.

– Suurin ongelma on ympäristön täydellinen tietämättömyys, Suomessa Vammaiskumppanuusohjelman, Kepan ja Kuurojen liiton vieraana ollut Mbulamwana painottaa.

Kuuron lapsen kuulevat vanhemmat eivät tiedä kuuroudesta mitään.

He pitävät lasta joko laiskana tai typeryksenä. Monesti ajatellaan myös, että kyse on kirouksesta: vanhemmat häpeävät lastaan.

– Koska viittomakieltä ei tunneta, kuurona syntynyt lapsi voi jäädä kielettömäksi ja vaille koulutusta. Tällaisia tarinoita on miljoonan kuuron maassa lukemattomia.

Irti tyhmyrin leimasta Kuurolla lapsella teetetään usein kaikki raskaat työt, hän menee pellolle, hän joutuu lehmiä paimentamaan, hän hakkaa halkoja. Kun työt on tehty, kieletön lapsi on tuomittu eristäytyneisyyteen ja yksinäisyyteen oman päänsä sisällä.

– Kouluun hän ei joko pääse lainkaan tai joutuu lopettamaan sen kesken kaiken, koska ei pysy kärryillä.

– Jos lapsi meneekin kouluun, hän jää usein oman onnensa nojaan.

Myös monissa kuurojen kouluissa tai luokissa opettajien viittomakielen tai-

va opiskelua ja mentävä takaisin yliopistoon. Kun sitten kolmen vuoden yksinäisyyden ja hiljaisuuden jälkeen löysin viittomakielen, se oli elämäni pelastus.

Joseph on toiveikas.

– Pikkuhiljaa askel askeleelta myös kuurojen ugandalaisten elämä muuttuu, hän painottaa. Yhä useammat kuurot löytävät viittomakielen, viittomakielen opettajia valmistuu ja nyt Ugandaan on perustettu kaksi ensimmäistä kuuroille tarkoitettua yläastetta. Myös ylipistosta löytyy noin 15 kuuroa opiskelijaa.

Entä mistä saat voimia?

– Voimaa minulle antaa perhe: kaksi tytärtäni Josephine, 12, ja Joselyn ,2 sekä tietysti omat vanhempani. Kiitos myös suomalaisille kuuroille, jotka ovat auttaneet meitä eteenpäin.

i

dot ovat heikot. Vain noin 1–2 prosenttia kuuroista on opetuksen piirissä.

– Monella alueella kuuroille ei ole olemassa kouluja eikä yhteisiä paikkoja, joissa he voisivat tavata toisia kuuroja, Mbulamwana kertoo.

38 miljoonan ihmisen Ugandassa arvioidaan olevan noin 4 miljoonaa vammaista ihmistä joista 30 prosenttia on kuuroja. Eli noin miljoona kuuroa on täysin koulutuksen ulkopuolella.

Ugandassa kuuroutta aiheuttavat mm. jotkut (kehittyneissä maissa hoidettavissa olevat) sairaudet kuten aivokalvontulehdus ja malaria, sekä joskus myös onnettomuudet.

Josephin oma tarina – Kolme vuotta kuuroutumisen jälkeen olin aivan lamaantunut, oli kuin elämä olisi loppunut. Jäin ulkopuoliseksi ja jäin yksin. Aluksi yritin pyrkiä opiskelukavereitteni seuraan, mutta kommunikointi oli vaikeaa.

– Etäännyin heistä, en jaksanut enää kirjoittaa paperille ja yhteydenpidosta tuli keinotekoista. Lähdin kotiseudulleni vanhempieni kotiin. Eristäydyin, masennuin, tunsin itseni tarpeettomaksi.

– Onneksi vanhempani tukivat minua varauksetta. Erityisesti isäni oli sitä mieltä, että minun on jatketta-

KUUROJEN LIITON PROJEKTISSA edistetään kuurojen kommunikointimahdollisuuksia, heidän osallistumistaan yhteiskunnassa ja pääsyä julkisiin palveluihin.

Neljässä maakunnassa toteutetaan viittomakielen opetusta kuuroille ja heidän perheenjäsenilleen sekä opettajille, sairaanhoitajille ja poliiseille. Lisäksi näissä maakunnissa perustetaan Ugandan kuurojen liiton aluetoimistoja sekä kuurojen lasten vanhempien ryhmiä ja tuetaan näiden toimintaa.

Lisäksi pyritään vaikuttamaan hallintoon sekä kunnallisella että valtakunnallisella tasolla, jotta kuurojen asiat otettaisiin paremmin huomioon. Projekti alkoi vuonna 2008 ja nykyinen vaihe päättyy 2016.

Ugandan lisäksi Kuurojen liitolla on hankkeita muun muassa Albaniassa, Kosovossa, Kambodzhassa, Tansaniassa, Etiopiassa, Gambiassa ja Malawissa.