Kynnys 4/2018 by Kynnys

No 4 / 2018

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

MU4 1

ynnys

Kynnys

Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Erweko, Oulu Kannen kuva: Väinö Heinonen Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuositilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 19 €/vuosi, johon sisältyy Kynnyslehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisätietoja: merja.asumaa@ kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

KUVA: Jussi Vierimaa

Pääkirjoitus

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja ISSN 1235-9920

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Ystäväni, sankarini Kalle

apasin Kallen ensimmäistä kertaa muistaakseni vuonna 1998 jossain Kynnyksen kokouksessa. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Silloin jännitin niin kuin esikuvansa tapaava ihminen jännittää. Pelkäsin, että hän on oikeasti kusipää. Pettymys olisi ollut valtava. Mutta pelko osoittautui turhaksi. Kalle oli ihana. Hänen seurassaan tunsin itsenikin jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Myöhemmin meistä tuli ystävät. Ystävä on minulle painava sana, en käytä sitä juuri kenestäkään. Mutta sitä Kalle minulle oli. Olimme kiinnostuneita samoista asioista - enkä nyt tarkoita vain vammaisten oikeuksia, vaan myös kirjallisuutta ja teatteria. Meillä riitti aina puhuttavaa. Meillä oli samanlainen huumorintaju, joten nauroimme paljon. Kallen puoliso oli arkkitehti, kuten minunkin puolisoni. Kalle suunnitteli joskus, että voisimme perustaa Arkkitehtien akat -nimisen yhdistyksen, jonka nimi hämäisi niin että hän saisi olla ainoa mies kaikkien naisten keskellä. Ystävyydessä ei kuitenkaan ole tärkeintä samat harrastukset tai puolison ammatti, saati oma ammatti, vaan luottamus. Se oli välillämme luonnollinen ja ehdoton. Kalle tuki minua kaikessa, oli kysymys yksityiselämästä tai ammatista, silloinkin kun minä dramatisoin asioita typerästi. Ja minä tuin tietysti häntä niin paljon kuin osasin. Erityisesti tar-

vitsimme toisiamme puolustaessamme vammaisten omaa osallisuutta silloin kun siitä ei kukaan muu välittänyt. Kalle antoi nimen esikoiselleni. Valitsimme hänet nimiäisseremonian pitäjäksi, koska tiesimme että hän osasi puhua kauniisti ja tiiviisti. Niin hän puhuikin: elämän alkamisesta ja vanhemmuudesta, siitä että tehtävämme on tukea Lounaa kasvamaan itsenäiseksi ja onnelliseksi ihmiseksi. Kalle ajatteli aina pidemmälle, nimiäisissäkään hän ei nähnyt vain vauvaa vaan tulevan aikuisen. Sellainen hän oli: näki mitä ihminen voisi parhaimmillaan olla ja halusi tehdä kaikkensa, että ihminen voisi käyttää sitä täysimääräisesti. Syyskuussa menetin Kallen. Olen yrittänyt miettiä, menetinkö ennen kaikkea ystävän, esikuvan, työkaverin vai jotain muuta. Sitten tajusin, että niitä ei voi erotella. Menetin kokonaisen ihmisen, en mitään erillisiä rooleja tai ominaisuuksia. Kallen. Se on sanoinkuvaamattoman suuri menetys. Olen valtavan onnekas ihminen. Sain tuntea Kallen, sain elää hänen lähellään. Hänen ansiostaan olen paljon parempi poliitikko, aktivisti ja ihminen. Hänen ansiostaan rakastan elämää enemmän kuin olisin muuten osannut. Kalle nimittäin aina sanoi, että vaikka elämä on kurjaa, on silti kivempi olla elossa kuin kuollut.

Kalle, min vän och hjälte

m jag minns rätt träffade jag Kalle för första gången på ett Tröskeln-möte 1998. Det är tjugo år sedan dess. Då spände jag mig, såsom man gör då man träffar en förebild. Jag var rädd för att han skulle vara en skitstövel. Besvikelsen skulle ha varit enorm. Men rädslan visade sig obefogad. Kalle var ljuvlig. I hans sällskap kände jag mig på något sätt som en bättre människa. Senare blev vi vänner. ”Vän” är för mig ett ord med tyngd; jag använder det sällan om någon. Men det var vad Kalle var för mig. Vi var intresserade av samma saker – och jag syftar inte endast på rättigheter för personer med funktionsnedsättning, utan även på litteratur och teater. Vi hade alltid något att tala om. Vi hade en liknande känsla för humor, så vi skrattade mycket. Kalles fru var arkitekt liksom min man. Kalle planerade en gång att vi skulle grunda en förening och kalla den för ”Arkitekternas käringar”. Namnet skulle vara vilseledande och han kunde vara den enda mannen bland alla kvinnor. Det viktiga med vänskap är inte gemensamma fritidsnöjen eller makens/makans yrke, för att inte tala om det egna yrket, utan att ha förtroende för den andra. Mellan oss var det naturligt och absolut. Kalle stödde mig i allt, vare sig det var fråga om privatlivet eller yrket, även då jag på ett fånigt sätt överdramatiserade. Jag stödde naturligtvis honom så långt jag kunde. Speciellt hade vi behov av

varandra då vi försvarade de funktionsnedsattas rätt till delaktighet, då ingen annan brydde sig. Kalle gav namn åt min förstfödda. Vi utsåg honom till att leda namngivningsceremonin, då vi visste att han kunde tala vackert och koncist. Och så gjorde han: om livets början och föräldraskap, om vår uppgift att stöda Louna så att hon växer upp till en självständig och lycklig människa. Kalle tänkte alltid på lång sikt, även under namngivningsceremonin såg han inte endast babyn utan även den blivande fullvuxna människan. Sådan var han; såg vad en människa kunde vara då hon var som bäst och ville göra allt han kunde för att personen kunde utnyttja alla sina resurser. I september förlorade jag Kalle. Jag har försökt fundera om jag i första hand miste en vän, förebild, arbetskompis eller något annat. Sedan förstod jag att man inte kan skilja på dessa. Jag förlorade en hel människa, Kalle, inte några skilda roller eller egenskaper. Det är en oerhörd förlust. Jag är en människa med väldigt god tur. Jag fick lära känna Kalle, jag fick leva nära honom. Tack vare honom är jag en mycket bättre politiker, aktivist och människa. Tack vare honom älskar jag livet mera än jag annars hade kunnat. Kalle sade nämligen alltid att fast livet är uselt, är det trevligare att vara vid liv än att vara död. Översättning Carita Viljanen

Kynnys Nro 4 / 2018

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Mika Välimaa Lakimies, Kynnys ry

”Lex Könkkölä”

alle Könkkölä korosti jo nuorena, että vammaisten tulee itse toimia omien oikeuksiensa parantamiseksi. Hän näytti konkreettisesti esimerkkiä eläen ja toimien tämän ajatuksen mukaisesti. Hänen merkityksensä suomalaisessa, ja jopa kansainvälisessä, vammaisoikeudessa on huomattava. Kalle antoi Suomessa vammaisuudelle kasvot ja persoonan, eikä vammainen ollut enää lainsäätäjillekään vain kasvoton joku. Voidaan sanoa, että hänen kansanedustajakaudellaan valmisteltu ja vuonna 1988 voimaan astunut vammaispalvelulaki oli suurelta osin hänen ansiotaan. Laki antoi vammaisille henkilöille aikaisempaa vahvemmat oikeudet palveluihin ja tukitoimiin, jotka mahdollistavat heille itsenäisen elämän. Vammaispalvelulaki on monessa suhteessa edelleen hyvä ja toimiva laki varsinkin, jos sitä sovelletaan kunnissa oikein ja tarkoituksensa mukaisesti. Kalle vaikutti myös vahvasti niin Kynnyksen toiminnanjohtajana, Valtakunnallisen vammaisneuvoston puheenjohtajana kuin omalla persoonallaankin vuoden 2009 vammaispalvelulain osauudistukseen, jonka merkittävimpänä antina lienee ollut se, että henkilökohtaisesta avusta tuli subjektiivinen oikeus. Hän oli lisäksi jäsenenä lakimuutosten toimeenpanoa ohjaavassa ja koordinoivassa ohjausryhmässä. Kallen perintö näkyy myös uudessa (todennäköisesti tulevassa) vammaispalvelulaissa. Uutta lakia valmisteltaessa STM nimitti hänet selvitysmieheksi. Nimitys osoitti häneen kohdistuvaa luottamusta ja arvostusta, mutta kun tehtäväksi annettiin etsiä vammaispalvelujen vaihtoehtoisia säästöjä, se ei ollut lähtökohdiltaan helppo eikä vailla riskiä siitä, että vammaiset saattaisivat kokea Kallen jopa pettäneen heidät. Kuitenkin säästöjäkin etsiessään Kalle ei missään vaiheessa unohtanut johtoajatusta, että

Dooris lohduttaa vammaispalvelut ovat saajilleen tavattoman tärkeitä, koska niiden avulla mahdollistetaan itsenäinen ja yhdenvertainen elämä muiden kansalaisten kanssa. Kalle teki selvityksessään ehdotuksia, joissa kustannussäästöt saataisiin aikaan pääosin uudenlaisilla toimintatavoilla, ei tärkeitä palveluita karsimalla. Osa ehdotuksista on nähtävissä uutta lakia koskevassa hallituksen esityksessä, kuten henkilökohtaisen budjetin käyttöönotto ja mahdollisuus myöntää leasing-auto vammaisen henkilön käyttöön. YK:n vammaissopimus on nykyisin osa Suomessa sovellettavaa lainsäädäntöä. Sen vaikutuksesta lainsäädäntöämme on myös muutettu ja uudistettu. Kalle oli aktiivinen tekijä vammaissopimuksen alkuun saattamisessa ja sen sisällön muokkaamisessa. Hän toimi lisäksi puheenjohtajana vammaisten ihmisoikeuskomiteassa, joka perustettiin osana sopimuksen täytäntöönpanoa. Esteettömyyden edistäminen oli Kallelle tunnetusti tärkeää ja hän teki töitä sen eteen sekä julkisesti että yksityishenkilönä. Hän sai kiistatta paljon aikaan silläkin saralla, vaikka täysin ilman takapakkeja ei esteettömyyskään ole aina edennyt. Hän taisi kokea hieman jopa henkilökohtaiseksi tappioksi tämän vuoden alusta voimaan tulleen rakennusten esteettömyyttä koskevan asetuksen tietyt heikennykset. Kalle tunsi politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan realiteetit. Hän vaikutti vammaisten oikeuksiin ja lainsäädäntöönkin sekä virallisesti ja näkyvänä keulahahmona että taustalla toimien. Vaikka Kalle otti monesti kärkkäästi kantaa, moittienkin, hän pyrki kaikesta huolimatta aina säilyttämään keskusteluyhteyden kaikkiin tahoihin. Tämä Kallelle ominainen toimintatapa oli varmasti yksi syy, miksi hänen vaikutuksensa oli niin merkittävä, myös lainsäädäntöön.

ienen koiran pieni pää pilkottaa Kallen viitan alta. Silmät kiinni se odottaa lisää rapsutusta. Ollaan istuttu siinä jo tovi. Hieron oikean käden peukalolla Doorista vuoroin korvien juuresta ja vuoroin kirsua, joka lämmittää vasenta reittä. Pitäisi siirtää kättä enemmän. Ranne puutuu. En rohkene. En halua. On niin hyvä olla. Perjantai-iltapäivä kesäkuun Cross over -festivaaleilla on vasta aluillaan. Rakastan tunnelmaa. Erikoisia kulttuurisessioita neljä päivää Kaapelitehtaan hämärän kalseissa tiloissa. Runokahvila. Teatteriesityksiä. Kuvataidetta. Tanssia. Musiikkia. Tuttujen tapaamista. Keskustelua. Aivomyrskyä. Kaikki veloituksetta ja vapaaehtoisvoimin. Joka vuosi on erilainen kattaus. Festarin maine on kiirinyt ja vaihtoehto vetää paikalle satoi tai paistoi. Tänä vuonna Cross over -viikolla sain jälleen yhden uuden diagnoosin, enkä ollut yhtään innoissani. Mutta avustajani käski osallistumaan. Raahauduin ilottomana paikalle. Kalle surisi sähkärillä hengityskoneineen melkein tyhjässä salissa. Täksäytin oitis. Olen masentunut. En ole hauskaa seuraa. Itkettää. Lääkitys aloitettu toissapäivänä. Pelottaa. Paniikkikohtaus väijyy. ”Dooris lohduttaa”, Kalle sanoi. Seuraavassa hetkessä hunajanvärinen kiharapilvi asettui reidelleni. Vartalo ja tassut jäivät Kallen suojiin. Ei tarvinnut selitellä. Sitä on aito empatia. Läheisyys on ihmeellinen lääke. Joskus se kiusaannuttaa ja melkein aina siitä on puute, kun sitä eniten tarvitsee. Etukäteen ei voi tietää, kuka sitä kaipaa. Raskas, sairauksien uuvuttama kevät, vaati nyt veronsa. Tuttujen ja turvallisten ihmisten joukossa olin yhtäkkiä eksyksissä. Omaksi yllätyksekseni. Hävetti. En tiennyt, miten auttaa itseäni, paraskin besserwisseri. Kalle ei kavahtanut, eikä ollut moksiskaan. Tyynen rauhallisesti hän lohdutti yhdessä Dooriksen kanssa. Ei ollut kiire, muualla kuin minun päässäni. Siellä samassa asui myös häpeä tunteista. Kallen seura voimaannutti ja hetken ajaksi masennus hellitti. Jaettu murhe oli kevyempi taakka. Kallen sanoma: autetaan toisiamme elämään, ei kuolemaan, tuli niin todeksi taas ja pienellä eleellä. Jatketaan samalla polulla. Kaveria ei jätetä! Kiitos Kalle!

KUVA: Ismo Helén

Kolumni

Lakiasiaa

Kynnys Nro 4 / 2018

Kalle K., Kynnysläisten mukaan Koonnut: SANNI PURHONEN

Löysin tällaisen haastattelupätkän, joka kuvaa Kallen huumoria: The whole attitude towards disability and people with disabilities was so different. We were miserable. We still are but we do not like other people to know that. When we were out in the streets people would come and speak to you and feel so sorry for you: “Oh, oh, how terrible. You have polio, how terrible.” I did not have polio but it was still terrible. That was life in those days. ** Kallella oli vahvat mielipiteet ja hän halusi nähdä, miten ihmiset reagoisivat. Jos hengityslaitteen letku joskus irtosi, sitä saattoi vähän säikähtää. ** Kalle uskoi asioiden aikaansaamiseen ja oli tavattoman idearikas. Aina välillä mietimme kauhulla, mitä hullua hän taas on keksinyt ja kuljimme perässä voivottaen kuin mikäkin kreikkalainen kuoro. Älä ole negatiivinen! Kyllä sinä tämän hoidat!, niin hän aina ensimmäiseksi sanoi, jos joku uskalsi esittää varovaisia epäilyksiä maailmanvalloitussuunnitelmista. **

Kalle tykkäsi kauniista naisista. 60-vuotisjuhlan kutsussa oli ohjeena: Miehillä ei pukukoodia, naisilla pitkä puku. Kun tivasimme syytä moiseen, hän vain totesi: En minä niitä miehiä katso. ** Kynnyksen hallituksen kokouksessa puhuttiin jostain syystä siitä, miten ketään ei saa töniä. Kalle siihen: Ei minuakaan saa töniä, paitsi tytöt saavat. ** Kalle oli loputtoman kiinnostunut ihmisistä. Hän saattoi puhua uusien tuttavien kanssa tuntikaupalla. Olen kuullut Kallen puhuvan ulkomaanmatkalla toisen vammaisaktivistin kanssa taukoamatta aamu kahdeksasta ilta yhdeksään. Voi tulkki-parkaa! ** Mitä vaikeampipääsyinen paikka, sitä varmemmin Kalle sinne halusi. ** Tää onnistuu – tee se! Se oli Kallen tunnuslause. **

Auto-onnettomuuden jälkeen Kalle halusi ensimmäisenä baariin.

Kallea tuntui piinaavan erotiikannälkäinen autocorrect. Pelasin penis (pingis). Soitan kohtuun. Panolasku (painolasku).

Vuosi sitten Ugandassa Kallen pyörätuoli hajosi sähköttömällä leirillä, eikä ruokaa oltu saatu. Kokouksen aluksi Kalle istui jumissa suuren ringin keskellä hiljaisuuden vallitessa, kun hänen suuhunsa työnnettiin kanaa. Tulkkia odotellessa en voinut selittää mistä on kysymys. Tulkin saavuttua hän lähestyi minua. “Herrat käskivät kysyä teiltä onko tämä puheenjohtajan kanan syöminen hiljaisuudessa jokin rituaali vai saammeko me aloittaa keskustelun?”

** Kalle oli aina valmis taidenäyttelyyn. **

Kallehan oli lyhytsanainen. Hänen keskeisin tunnuslauseensa oli sähköpostin perään kirjoitettu: ok kk.

Kynnys Nro 4 / 2018

Kalle, lukijoilta MUISTO KALLESTA: Kalle Könkkölä toimi Vammaisfoorumi ry:n hallituksen puheenjohtajana elokuussa 2017, jolloin minut palkattiin Vammaisfoorumin alaisuudessa toimivan Vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilman palveluneuvojan sijaiseksi. Yksi hauska muisto Kallesta liittyy työsopimuksen allekirjoittamiseen Kynnyksellä 4.8.2017 kello 9.00: Kynnyksen aulaisäntä toivotti hyvät huomenet ja sanoi sitten: ”Kalle varoitti, että joku tyyppi on tulossa allekirjoittamaan työsopimusta.” ”Ai. No se tyyppi olen siis minä.” Työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen koitti aika suunnata työpaikalle. Kalle huolekkaasti kysyi, että pärjäänkö kaatosateessa työpaikalle vai tarvitsenko kenties taksia tai jotain muuta apua näkövammani vuoksi. Minä vastasin, että ei en tarvitse, kun kävelen tästä kepin kanssa metroasemalle. Kalle totesi, että niin ne tämän päivän näkövammaiset ovat niin itsenäisiä, etteivät ne tarvitse mitään apua. Hyvin tietoisena esteettömyysasioista Kalle vielä muistutti minua, että toinen Hakaniemen metroaseman hisseistä on rikki. ”Okei. Kiitos tiedosta.” Juttu päättyi hyväntuulisiin nauruihin, kun Kalle samassa havahtui: ”Ai mut mä unohdin, että sähän pystytkin kävelee!” Karoliina Kivimäki **

”Ole vammaiseksi” Vuonna 2002. Nuori naisenalku oli täynnä tarmoa mutta myös hapuili. En ollut varma mitä termit vammaispolitiikka tai saavutettavuuskysymykset tarkoittavat, koskevatko ne minuakin. Mitä etua niiden tuntemisesta on? Tuohon aikaan kävin Itsenäiseen elämään valmentavaa koulutusta, joka ahdisti minua sillä en tarvinnut tukea elämänhallintataidoissani. Pyysin saada räätälöidyn sisällön vuodelleni ja lähetin si-

nulle sähköpostia hakeakseni työharjoittelupaikkaa, muutaman päivän päästä tapasimme, ja vaikka en ollutkaan sopivin silloin täytettävään harjoittelupaikkaan, teit minuun lähtemättömän vaikutuksen! Se hymy, se luottavainen katse, ne sanat. ”Taru, usko mahdottomaan, jonain päivänä saavutat sen.” Kerroin haaveilevani yliopistotai korkeakoulupaikasta ja sinä pyysit saada jäädä seuramaan elämääni. Se oli suuri kunnia, meistä tuli ystäviä ja vaihdoimme ajatuksia vuosien mittaan vaikka minkälaisista aiheista. Kun tapasimme silloin tällöin, tervehdimme aina ajan kanssa, koskaan ei ollut kiire! Huoneekseni tuli maailma -kirja kosketti suuresti ja on ikuisesti yksi parhaimmista lukemistani kirjoista. Viimeinen keskustelumme oli maaliskuussa 2018, päivänä jolloin olin juuri saanut opinnäytetyölleni tilaajan. Pysähdyit sanoen: ”Moi, hoida koulu loppuun ja tule sitten Kynnykselle töihin.” Vastasin, että hoidan ja kiitin sinua luottamuksesta, naurahdit ja sanoit ”Olehan vammaiseksi.” Kiitän sinua Ystävä, Esikuva. Lepää rauhassa Rakas Kalle. Hoidan tämän elämän ensin, jonain päivänä voimme olla taas yhdessä vammaiseksi. Rakkaudella Taru Perälä ** Mitä Kallen Kanssa koin: Kulttuuriharjoittelijan paikan, kun Kalle ajeli sähköpyörätuolillaan Helsingistä Turkuun (olin aina Jarmon Tirin ja Elisa Pelkosen kanssa siellä), vaikka vajailla tehoilla. Minut säädettiin vara-auton siipiin, Kallen avustajan kanssa, josta saimme kuulla mitä poliisi pörpötti: –  Ai, taisi tulla puhelu vaimolta (Maijalta). Nauroimme valtoimenaan. Mutta se oli melkein kaunein näky, kun ilta alkoi viipyä kesästä syksyksi, kun valo alkoi himmentyä. Moottoripyöräpoliisit Kallen edestä ja takaa ajoivat suoraa päätä Kallen vara-auton eteen ja antoivat kah-

den hälytysvilkuin suojan Kallelle. Se oli kuin unta. Monta väriloistoa. Kuin Keijujenmaassa. Sitä ei pystynyt katsomaan kuin hiljaa, Saloon. Paljon yritimme Kallen, Jarmon ja Sari Juhilan kanssa, ja oli siellä Gunillakin, kun VR ei laskenut meitä ja pyörätuolejamme matkustusvaunuihin. Aina laitettiin matkustusvainuihin, kana kot, kot, kot, koirien, postien tai muiden sellaisten kanssa pyörätuolilaiset. Ilo oli suuri kun Kalle saapui Turkuun. Hän opetti jopa kouluissa Turkuun mentäessä, että sähköpyörätuoli ei ole MÖRKÖ! Me saavuimme linja-autolla. Toivotus oli kuin jääkiekkoilijoiden MM-voitto! Pukeuduimme kaikki keltaiseen Rammat Pantterit -pukuun. Olin myös Jarmon perässä tassutteleva-ajava “sähköpyörätuoleva”. ”Näkivät unia, rammat käyttivät junia”... Kaikki jakoivat lehtisiä, ja TV seurasi Kallea ja pastori Sami Mustakalliota. Ajattelin ruokamessussa, että hän kiittää vain Jarmoa ja Saria, sihteereitä. Mutta Kalle kiitti myös minua, koska olin tarmokkaasti kulttuuriharjoittelijana tarttunut tehtävään hallitusta ja naisseminaaria ynnä muuta varten. En yhtään ajatellut itseäni, vaan laihduin 10 kiloa, aivan ilolla. Jarmo vei minut syömään - isoveli Jarmo! Kulttuuriharjoittelijan työ päättyi ja olin täysin ihmeissäni, kun Kalle toi minulle kukat ja kiitti minua hyväksi kulttuuriharjoittelija-tutkijaksi, kaikesta otin selvän ja tein mitä pyydettiin, naurussa suin. Päivi-Tuulikki Hynynen Oltiin jollakin Keski-Aasian kierroksella vetämässä ihmisoikeusseminaareja. Vaihdoimme valtakuntaa pikkuautolla Kazakstanin Almatysta Kirgisian pääkaupunkiin, Biškekiin. Neuvostoliiton aikana rakennettu serpentiinitie kiemurteli vuoristossa, jonka korkeimmat huiput kartan mukaan kohosivat lumihuippuineen yli 6000 metriin. Kalle istui kuljettajan vieressä etupenkillä. Respiraattori sai virtaa tupakansytyttimen reiäs-

tä. Yhtäkkiä sytytinreikä meni epäkuntoon, ja sähkövirran saanti loppui. Menettelimme Kallen ohjeiden mukaisesti. Sillä kerralla oli vain yksi avustaja, joka istui takapenkillä Kallen takana, minä samoin takapenkillä avustajan vieressä. Avustaja nosteli Kallea tarttumalla yhtä aikaa molempien kainaloiden alta. Kehon noustessa ylös keuhkot täyttyivät. Avustajan hellittäessä Kalle laskeutui alas ja keuhkot tyhjenivät. Tämmöistä nostelua istuma-asennossa ei avustaja jaksanut kauan tehdä, ja niin vaihdoimme paikkaa. Minä nostelin Kallea takaa kainaloista ja päästin alas. Uusi ja outo liike kävi voimille, mutta vaihtelimme jälleen. Näin ylitettiin myös Kazakstanin ja Kirgisian välinen raja. En muista, mitä rajaviranomaisille selitimme ja millä kielellä, mutta ihmeissään he olivat katsellessaan Kallen hengissäpitoa ja meidän papereitamme. Biškek ei ole kovin kaukana rajasta, ja Kalle saatiin ”turvallisesti” normaalin sähköverkon piiriin ja oman ”henkikoneen” käyttäjäksi. Ari Suutarla **

Kallen matkassa Nummi-Pusulan Pisarat (paikallinen pitkäaikaissairaidenja vammaistenyhdistys), oli päivän mukana Kallen urakassa sähkärillä Helsingistä Turkuun. Tapahtuman takana oli Kynnys ry:n Rammat Pantterit -iskuryhmä. Marssin tarkoituksena oli herättää VR ymmärtämään, että 90-luvan alussa junaliikenne ei kuulunut kaikille. Pyörätuolilla oli mahdotonta nousta vaunuun matkustaakseen junalla. Jotkut onnelliset onnistuivat nostattamaan itsensä manuaalituolilla tavaravaunuun matkustaakseen yhdessä lemmikkieläinten ja kaikenlaisten konttien kanssa. Marssi alkoi sunnuntaina Helsingin rautatieasemalta, al-



Kynnys Nro 4 / 2018

Kalle, ovien avaaja maailmalle, kärry ja hengityskone matkumppanina  kumatkalla Kallen mukana oli useita sähkäreitä. Kehä kolmosen jälkeen Kalle jatkoi yksinäistä matkaa kohti Turkua poliisisaattueen turvin. Ykköstiellä Koisjärven kohdalla Pisarat liittyivät Kallen matkaan noin kymmenen kilometrin verran, osoittaaksemme paikallisille ja ohikulkijoille, että halusimme tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta liikkumiseen liikuntarajoitteisina. Tuolloin oman auton hankintaa ei tuettu, kuljetuspalvelun tarvetta mittailtiin ”suurennuslasin kautta” ja paikkakunnalla oli vain yksi invataksi, jonka paikallinen taksiyrittäjä hankki liikuntavammaisen Timon koulukuljetuksia varten. Nummi-Pusulan Pisarat ry oli perustettu samana vuonna. Yhdistys perustettiin ajamaan jäsentensä asioita kotikuntamme alueella. Tavoittelimme samoja asioita paikallisesti, kuin Kallen johtama Kynnys ry valtakunnan tasolla. Apua pyydettiin ja myös saatiin Kallelta aina tarvittaessa. Isojen asioiden ohella Kallelta löytyi neuvoja ja tukea pienelle hengityskoneen käyttäjälle, Janille ja hänen perheelleen. Kalle erityisenä innoittajana oli useasti apuna ja tukena järjestäessämme mielenilmaisuja kuntamme päättäjiä kohtaan. Epäinhimillisiin viranhaltijapäätöksiin Kalle antoi juridisia vinkkejä, joilla edettiin valitusasteisiin, jopa korkeimpaan oikeuteen asti. Kallen lahja monelle pienelle yhdistykselle oli ohje ottaa yhteyttä Tapio Rätyyn tai Jari Korpeen. Kiitos Kallelle monista yhteisistä vaikuttavista hetkistä ja kannustavasta aforismista – ei mitään meistä ilman meitä – tällä on ollut hyvä motivoida itseään vaatiessamme kuulemaan meitä, tehtäessä meitä koskevia päätöksiä paikallistasolla. Muistelijoina Satu Eronen ja Liisa Rautanen, silloiset Pisarat ry:n pj ja siht.

ESÄLLÄ 1972 sain mahdollisuuden osallistua yhdessä serkkuni Ullan kanssa SPR:n kansainväliselle vammaisten ja terveiden nuorten kontaktileirille. Leirin johtajina olivat Kalle Könkkölä ja Markkis. Tuolla leirillä tutustuin henkilökohtaisesti ensimmäistä kertaa Kalle Könkkölään. Leiri pidettiin Ruskeasuon koulun oppilasasuntolan tiloissa. Kallen elämään hengityslaitteen käyttäjänä liittyy muistikuvani leiriltä iltahetkistä, jolloin Markkis kulki käytävällä kädessään pieni kattila, jota heilutellessa kuului kilinää. Muistan hänen todenneen jossain tilanteessa: ”Täällä on Kallen SE, pitää mennä keittämään.” Vuosia myöhemmin tapasin Kallen eri vammaisjärjestöjen tapahtumissa. Jossain vaiheessa ymmärsin, että Kalle tarvitsi elääkseen hengityskoneen, jota hän kuljetti mukanaan. Avustaja kuljetti vetokärryä, jossa oli mikroaaltouunia isompi ja taatusti raskaampi hengityskone PLV100. Tuohon aikaan sama iso, kuitenkin mukana kuljetettava hengityskone, oli miltei kaikilla elämää ylläpitävän hengityslaitteen käyttäjillä. Siinä missä muut tuskailivat, miten koneen kanssa kuljetaan kotimaassa, miten pienen varaavan akun saa riittämään päivän matkalla, saatikka miten varakone kulkee vielä mukana, Kalle ei lannistunut käytännön ongelmista vaan matkusti maalla, merellä ja ilmassa PLV-kärry mukanaan. Monet kerrat hän neuvotteli Finnairin lääkärin kanssa lentoluvat itselleen. Omakohtaisesti tutustuin hengityskoneeseen 90-luvulla. Pohdiskellessani päätöstä trakeostomian teosta tilanteen niin vaatiessa, tiesin Kallen olemassaolon. Otin yhteyttä häneen ja kyselin kaikenlaista. Välisemme vertaistuki alkoi siitä hetkestä. Tässä vaiheessa myös ymmärsin mikä oli Kallen SE, mitä keiteltiin aamuin illoin. Se oli hopeakanyyli. Sairaalasta kotiuduttuani sain

ohjeeksi keittää kanyylin sisäosaa aamuin illoin. Tuntui mahdottomalta ajatella useamman vuorokauden matkaa, mietin miten hotellissa esimerkiksi keität kattilalla kanyyliä. Ajattelin, että Kallella on varmasti tähän joku ratkaisu, koska hän matkustaa niin paljon. Siispä soitto Kallelle. Vertaistuki pelasti jälleen kerran pulasta, puhelun jälkeen metsästin itselleni verkkovirtaan kytkettävän teräksisen tuttipullon lämmittimen. Kalle kertoi minulle yhdistyksestä Hengityslaitepotilaat ry. Hän toivotti minut tervetulleeksi ensimmäiseen kokoukseen Tampereelle ja kertoi olevansa toiminnanjohtaja. Jäin koukkuun yhdistyksen toimintaan. Yhdistyksen jäseniltä sain juuri sitä vertaistukea, jota uudessa elämäntilanteessani tarvitsin. Nyt tässä kirjoituksessa muistelen Kallea häneltä perimissäni tossuissa, Hengityslaitepotilaat ry:n toiminnanjohtajana. Uskallan todeta, että Kalle on ollut esikuvana kaikille hengityskoneen käyttäjille siinä, miten mikään ei estä elämistä täysillä koneen kanssa, on vain uskallettava ja otettava pieniä riskejä. Kukaan muu meistä ei ole lentänyt yhtä monta kertaa Afrikkaan, nukkunut puussa tai vienyt yhdistystoimintaa kehitysmaihin.

Tiedän, että kun moni meistä on tilanteessa, jossa on annettu ymmärtää, ettei jotain asiaa voi tehdä hengityskoneen käyttäjänä, ollaan vedottu Kalle Könkkölän esimerkkiin. Kalle on ollut ovien avaaja, hengityskoneen käyttäjille, niin kotimaassa kuin maailmalla. Nämä ovet ovat avoinna tänäkin päivänä, vaikka Kallea ei enää ole. Kalle kirjoitti kirjan, perinnöksi tuleville, siitä miten hänen huoneekseen tuli maailma. Nyt tuon huoneen täyttävät meille jokaiselle mieleen jääneet kohtaamiset Kallen kanssa. Huoneessa asuu myös hiljainen kiitos Kallen elämäntyöstä. Vammaiskentälle jää Kallea isompi aukko, mutta aukko on sentään esteetön. Kiitos Kalle, 68 vuotta, eikä suotta. Hengityslaitepotilaat ry Liisa Rautanen Toiminnanjohtaja

Maailman tärkeissä huoneissa Kalle Könkkölän ja Kynnyksen historia on värikkäitä käänteitä täynnä Teksti: Sanni Purhonen

Huoneekseni tuli maailma -kirjailija ja Kallen hyvä ystävä Heini Saraste kertoo:

”

KUN ryhdyimme kokoamaan kirjaa, Kalle kertoi minulle lapsuudestaan, vaikka aluksi hän sanoi, ettei muista yhtikäs mitään. Hän ajatteli vaatimattomasti, ettei ole tarpeeksi merkittävä elämäkertaa varten. Sitten hän alkoi kuitenkin kertoa nahkasalkusta, jonka sai lahjaksi veljeltään. Kalle oli loistava puhuja. Istuimme Strindbergin kahvilassa tuntikausia, eikä ympäröivä häly haitannut, kun hän tarinoi elämästään. Salkun jälkeen Kalle kertoi isänsä Anteron perässä tehdystä hiihtoretkestä, jonka pituus oli vain 10 metriä ja hirveästä kaatumisen pelosta. Muukin tilaisuuksiin meneminen pelotti lapsena hirveästi, mutta Kalle voitti kaikki pelkonsa. Perhe oli monipuolinen ja vanhemmat hyvin originellit. Helvi-äiti oli todellinen taistelija, eikä välittänyt Arvo Ylpön huonoista ennustuksista, joiden mukaan pieni Kalle ei eläisi edes

kahta vuotta. Kallella oli luonnollisesti koko ikänsä hyvin syvälle juurtunut epäluulo lääkäreitä kohtaan. Kouluun, muiden joukkoon, pääseminen oli iso asia. Isoveljet auttoivat koulussa, kun luokkaan yläkerrassa piti kantaa. Ensimmäinen sähköpyörätuoli oli tärkeä, koska sillä pääsi tyttöjen perään. Näistä kokemuksista lähti erityiskoulujen ehdoton vastustus. Ensimmäisen hengityskoneensa Kalle sai vuonna 1971. Alkujärkytyksen jälkeen koneesta tuli yksi keinoista pysyä hengissä.

Itsenäinen elämä Yliopiston käytävällä Kalle kirjaimellisesti törmäsi Gunilla Sjövallin. Siitä tapaamisesta kehittyi vammaisten opiskelijoiden järjestäytynyt toiminta, joka perustui Suomessa täysin poikkeukselliselle Itsenäisen elämän liikkeen idealle ja ideologialle. Aiemmin vammaiset oli kohdattu ylhäältä-

päin, objekteina, joiden puolesta tehdään asioita. Nyt asiat olisivat toisin. Näinä vuosina kohdattiin ihastumisia ja sitten rakkaus, tuleva vaimo, Maija, joka oli yhtä voimakastahtoinen kuin Kalle. Heistä tuli loistava taistelupari. Myös Maijan suvusta tuli Kallelle läheinen. Opiskelijatoiminta vuonna 1973 oli alkusysäys sille, mistä Kynnys sitten kehittyi. Kynnyksen virallinen henkilöstömäärä pysyi pitkään pienehkönä, mutta hiljalleen toiminta alkoi laajentua valtakunnalliselle tasolle. Kalle oli tietysti myös poliitikko, joka oli keskeisessä asemassa lukuisissa tärkeissä päätöksissä – kuten vammaispalvelulain aikaansaamisessa tai henkilökohtaisen avun saattamisessa subjektiiviseksi oikeudeksi. Hän oli diplomaatti, joka kykeni neuvottelemaan ja tekemään käytännöllisiä ratkaisuja, vaikka politiikka oli välillä julmaa peliä, johon hän toisinaan väsyi.

Kansainvälisillä kentillä Kansainvälinen vammaisliike ja toiminta on aina ollut Kallelle sydämen asia. Kallelle oli tärkeää

auttaa heikoimmista heikoimpia. Kansainvälinen kiinnostus johti pitkän prosessin ja ahkeran rahoituksen haalimisen päätteeksi Abilis-säätiön perustamiseen vuonna 1993. Aivan viime vuosinaan Kalle keskittyi erityisesti vammaisten pakolaisten huomioon ottamiseen. Hän jaksoi väsymättä korostaa asian huomioimisen tärkeyttä – ja hiljalleen tämäkin työ kantaa hedelmää. Toki Kalle nautti vapaa-ajastaan: kulttuurista, konserteista, kesistä ja puutarhastaan Mäntyharjulla. Hänellä oli paljon henkilökohtaisia kontakteja ja ystäviä kaikkialta maailmassa ja totta kai villakoira Dooris uskollisena kumppanina. Kallella oli paljon kesken, eikä hänellä ollut aikomustakaan hidastaa tahtia. Hänellä ei ollut missään tapauksessa aikomus kuolla. Päinvastoin, suunnitelmissa oli lähteä jälleen kerran Etiopiaan ja tammikuussa Libanoniin pakolaisleirille kouluttamaan vammaisia. Kuitenkin hän varmasti luotti myös siihen, että nuoremman polven vammaisaktivistit Kynnyksellä ja muualla jatkavat hänen työtään.”

KUVA: Charlotta Boucht

Kynnys Nro 4 / 2018

lle

Kynnys Nro 4 / 2018

s i g n

i p

Kirjoitin pingisjutun viime syksynä, kun Kalle joutui yllättäen sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi. Tein jutun Kallen vuoteen laidalla sairaalassa, kun hän oli vielä aika heikossa kunnossa. Tarkoitus oli lähinnä saada hänet hyvälle tuulelle haastattelemalla häntä hänelle tärkeästä aiheesta.

Teksti: Heini Saraste

ILLOIN myös yritin viedä myös Doorista sairaalaan, juoksin edes takaisin Meikun eteishallissa, Dooris kassissa mukanani. En löytänyt paniikissa osastoa ja jouduin kysymään sitä vastaanoton neuvonnasta. Nainen kysyi: mitä sinulla on kassissa? Ei mitään, vastasin, silloin Dooris työnsi kuononsa kassista ja haukahti. ––Mitä olet tuomassa koiraa sairaalaan, oletko hullu? Minä takeltelemaan, mutta kun tämä on niin rakas Kallelle. ––Mille osastolle olet menossa? kysyi Kerberos. ––Noh, hengitysosastolle. ––Ulos, huusi hoitaja. Ulos ja heti. Ulkona mietin, millä ihmeellä pääsen osastolle, enhän voi jättää Doorista yksin. Sitten tajusin, että soitan avustajalle ja vaihdamme paikkoja. Kalle toipui ja marraskuussa lähdimme Ugandan pakolaisleirille Kalle, Tuomas minä ja Perttu. Se oli viime vuosi. Nyt eletään tätä vuotta. ––Kun mä ensimmäisen kerran yritin pelata pingistä, se tapahtui eduskuntatalon kunto-

salilla yli kolmekymmentä vuotta sitten, Kalle kertoo osastolla kuusi marraskuussa 2017. ––Siitä pelistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mailat olivat liian painavat eikä hengittää jaksanut. Paljon myöhemmin fysioterapeutti Ville Laineen kanssa mä löysin pingiksen uudestaan, 1990-luvun puolessa välissä. Kalle ja Ville keksivät yhdessä säännöt, jotka sopivat erikoislaatuiselle pelaajalle. Ensinnäkin mailoja piti olla kaksi ja niitten piti olla kevyet. Toiseksi, verkon piti laskeutua keskeltä alas, niin että sen korkeus oli vain kolmasosa normaaliverkon korkeudesta. Ja kolmanneksi, Kallen lyömän pallon ei tarvinnut osua pöytään. ––Ja vielä neljäs ja ylimääräinen sääntö, vastustajan piti lyödä niin, että mä saatoin ajatella olevan mahdollista yltää palloon. Mulle itselleni on tärkeää opetella kahden käden koordinaatio. Ajan kanssa huomasin, että jostain syystä vasen käsi on kehittynyt vahvemmaksi kuin oikea. Sitä ei tiedä miksi. Peli alkoi siis sujua, ensin takellellen ja hitaasti, mutta vähitellen yhä paremmin. ––Tärkeintä on saada hiki pin-

taan ennen väsymystä. Koko elämän ajan mun käsivoimat on hitaasti heikentyneet. Kun ennen jaksoin nostaa juomalasia ihan kevyesti, nykyään juominen onnistuu enää vain pillillä. Kun ennen puhelin pysyi kädessä ihan normaalisti, nykyään tarvitaan usein toisen apua. Se harmittaa, mutta ei sille mitään voi. Pingiksestä on ollut hyötyä myös lihasvoimien säilyttämisessä. Tärkeintä on, että se on Kallen mielestä pitänyt keuhkot kunnossa. ––Ilman pingistä en olisi hengissä, hän sanoi tuolloin. Ennen kuolemaansa Kalle osti Jarmo Tirin perikunnan mökin. Siellä hän kalasti pieneltä sillalta aivan lähellä mökkiä. Hän suunnitteli muuttavansa sinne kesiksi, kun ei menisi enää rakkaalle Mäntyharjulle. Hän suunnitteli lähtevänsä Etiopiaan ja tammikuussa ja lähdettäisiin taas kerran niin kuin aina yhdessä. Ei hän kuolla aikonut, hän aikoi elää. Hän ei ollut missään mielessä valmis lähtemään, eikä elämään kyllästynyt. Tuli mieleen, että vaikka meillä oli niin valtavan paljon muisteltavaa, varmaan 200 yhteistä

matkaa, 12 kirja-hanketta, kommelluksia, naurua, iloa surua, ihan kaikkea, Kalle ei silti juuri koskaan muistellut. Ei hänellä ollut aikaa, sillä hän suunnitteli tulevaa. Dooris on nyt meillä, mutta usein kun käyn sitä ulkoiluttamassa, katson tähtiä ja puhun Kallelle. Puhun ihan kaiken ja hän kuuntelee, olen siitä varma. Yksi piirre mitä rakastin Kallessa, oli että hän oli anarkisti, hän teki oman päänsä mukaan, hän istutti jättömaalle narsisseja, hän vei Bella-kissan tuhkat Maijan hautaan ortodoksien hautausmaalle. Jos hän olisi jäänyt kuuntelemaan, mikä on oikein jonkun pykälän mukaan, hän ei olisi koskaan lähtenyt pakolaisleirille, Ukrainaan, Ugandaan, Etiopian tai Perun slummeihin. Hän myös luotti valtavasti, että hyvin käy. Sitä nyt yritän ajatella, hyvin käy Heini, luota Heini, hyvin käy, yhdessä kun olemme, me kaikki kynnysläiset, hyvin käy. Yhdessä olemme Dooris ja minä, hyvin käy.

Kynnys Nro 3 / 2018

KYNNYKSEN NETTIKAUPASSA

Vieraileva kynä Eija Koivuranta

PIENEN KOIRAN ONNI

Kiitos, Kalle, elävistä oikeuksista

AKSIKYMMENTÄ vuotta sitten sain HUS:n lasten- ja nuorten sairaalassa kuulla, että muutaman kuukauden ikäisellä pojallamme on pysyvä liikuntavamma ja hän tuskin tulee kävelemään omin avuin. Muistan hetken kuin hidastetun filmin. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Kalle Könkköläkin pääsi eduskuntaan ja sinne rakennettiin luiskat häntä varten.” Kallen nimi jo yksin loi mielikuvan selviämisestä ja täysipainoisesta, rikkaasta elämästä. Tiistaina saimme suruviestin Kallen kuolemasta. Perheessämme pyörätuolille sopivien reittien hakeminen ja jokapäiväisen henkilökohtaisen avun tarpeen järjestely aamusta iltaan on ollut jokapäiväistä arkea. Sukkulointi ja räätälöinti ovat kuitenkin vain yksi näkökulma. Toinen ja olennainen on se, että lapsestamme on kasvanut optimistinen ja huumorintajuinen, sitkeä nuori ja koulunsa päätökseen saanut ylioppilas. Olemme molemmat vanhemmat pojan ensi vuosien jälkeen voineet tehdä kokopäivätyötä. Oman ammattini kautta tiedän, että tällainen vammaisen lapsen ja vammaisperheen polku ei olisi ollut mahdollinen edes kaikissa Euroopan maissa. Henkilökohtaisen kokemukseni kautta olen oppinut syvällisesti ymmärtämään ja arvostamaan sitä työtä, jota lukemattomat järjestöjen aktiivit, tutkijat ja tinkimättömästi ihmisoikeuksiin sitoutuneet virkamiehet ja poliitikot ovat vuosikymmenten ajan tehneet kansainvälisten ihmisoikeussopimusten aikaansaamiseksi ja niiden toimeenpanemiseksi kansainvälisesti ja omissa maissaan. Sopimukset ja lait ovat perustavaa laatua oleva askel ihmisoikeuksien määrittelyssä. Ihmisoikeuksien toteutuminen arjessa on Suomessakin lopulta kiinni tuhansien ja tuhansien kanssaihmisten ymmärryksestä, sitoutumisesta ja osaamisesta. Poikamme kohdalla hänen polkuaan ovat olleet avaamassa ja kasvuaan tukemassa ammattilaiset HUS:n lasten ja nuorten sairaalassa, Kilon päiväkodissa, Tapiolan hammashoitolassa, Toppelundin ja Haukilahden kouluissa, Espoonlahden

lukiossa, Espoon kaupungin vammaispalveluissa, Kelassa ja muualla. Joskus on ollut kitkaa, kyllä, mutta polku on saatu ja pysynyt auki. Saimme poikamme kanssa monesti Kallelta henkilökohtaisesti neuvoja ja rohkaisua omaan arkeemme. Uskon, että Kalle Könkkölän toiminta ja hänen tunnettuutensa ovat olleet tämänkin nuoren polkua silottava voima. Oikeudet eivät tosin edelleenkään ole täysimääräisiä, vaan itsemääräämisoikeuden toteutumisessa on monia haasteita vammattomiin verrattuna. Vammaisten oikeudet, kuten ihmisoikeudet muutenkin, ovat yleismaailmallisia. Jokaisen ihmisarvo on loukkaamaton. Vaikka oikeudet ovat samat, toteutumisessa on valtavia eroja. Suomen kehitysyhteistyövaroin ja lahjoituksin työskennellään suunnitelmallisesti ihmisoikeuksien toteuttamiseksi kehittyvissä maissa. Väestöliitto on tehnyt Keski-Aasiassa yhteistyössä Kalle Könkkölän johtaman Kynnys ry:n kanssa vuosien ajan työtä vammaisten tyttöjen ja naisten voimaannuttamiseksi ja heidän itsemääräämisoikeutensa ja seksuaalioikeuksiensa puolesta. Näistä naisista kasvaa Keski-Aasian Könkkölöitä. Nyt Kalle Könkkölä on poissa. Väestöliiton kehitysyhteistyöhankkeiden asiantuntija kiteytti: ”Kallea ei voi korvata kukaan.” Työ on onneksi ehtinyt kantaa hedelmää. Vammaisten ihmisoikeudet elävät ja Kallen työ jatkuu Suomessa ja maailmalla laajuudessa, jota hän ei ehkä itsekään vaikuttamistyöhön ryhtyessään osannut aavistaa. Teksti on julkaistu alun perin Väestöliiton blogina.

Milloin pieni koira on onnellinen? Se on onnellinen, kun se saa nukkua auringonläikässä. Se on onnellinen, kun sitä rapsutetaan. Ja se on onnellinen, kun saa nukahtaa pienen tytön viereen. Kirja sopii hyvin hyvänyön kirjaksi perheen pienimmille. Kirjoittanut: Heini Saraste Kuvitus: Anni Ikäheimonen KIRJAN HINTA 6,90 € (+toimituskulut 2,00 €)

VOIHAN VAMMAINEN lasten kuvasanakirja vammaisuudesta Mitä tarkoittaa afasia, aistivammainen tai mitä merkitsee CP-vamma, Down tai epilepsia? Tiesitkö, että rullatuoli ei ole kiva sana? Tai että kääpiöt ovat aina satuolentoja, eivät oikeita ihmisiä. Vammaissanakirja on tarkoitettu seitsemän– kymmenvuotiaille lapsille, mutta se soveltuu myös isommille ihmisille, opettajien ja erityisopettajien tai sairaalahenkilökunnan käyttöön. Kirjoittanut: Heini Saraste ja Kalle Könkkölä. Kuvitus: Väinö Heinonen KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

NOUSE YLÖS, JOHN CALLAHAN Pyörätuoliin joutuneessa neliraajahalvaantuneessa ei ole mitään hauskaa. Paitsi jos hän on John Callahan. Tämä yhdysvaltalainen pilapiirtäjä on järkyttänyt ja ihastuttanut monia kierolla huumorintajullaan. Callahanille mikään ei ole pyhää. Callahanin ensimmäinen suomennettu teos sisältää lyhyitä tarinoita, joissa on paitsi aseista riisuvaa vinoilua myös herkkyyttä. Mukana on pilapiirroksia, joista osaa ei ole ymmärrettävistä syistä aiemmin julkaistu. KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

Kirjoja voi tilata Kynnys ry:n verkkokaupasta. holvi.com/shop/Kynnyskauppa/

Kynnys Nro 4 / 2018

Kultaranta esteettömäksi! Presidentinlinna, Kesäranta, Tamminiemi, Helsingin yliopisto, Valtioneuvoston linnan siipi ja nyt siis Kultaranta... Kun tarkastelee Kynnyksen esteettömyyskartoitusten kohteita, alkaa päätä huipata. Miten mahtavia hankkeita on vedetty ja näin vähin äänin. Huhhuijaa sentään! Teksti: HEINI SARASTE

IIMEKSI sain olla mukana Kalle Könkkölän ja Yodit Melakun sekä Turun Kynnyksen Olli Nordbergin ja Taru Luukkasen kanssa Kultarannassa, jonne heidät oli pyydetty esteettömyyskatselmukseen. Huikaisevan kauniina kevätpäivänä kävimme lävitse Kultarannan puutarhan esteettömyyttä ja Kalle kirjoitti havainnoistaan. Olli täydensi Kallea ja Taru toi esiin näkövammaisen näkökulman. Yodit Melaku teki muistiinpanot, mittamiehenä toimi Jukka Niemelä. Kaikkein suurimman panoksen antoi Kalle, jonka tarkka silmä ja käytännöllinen järki keksivät jälleen hyviä ratkaisuja. Kutsujana ja esteettömyyskatselmuksen tilaajana toimi tasavallan presidentin kanslian linnanvouti Anne Puonti. Puiston rakennussuunnitelman esteettömyystarkastelun tehnyt maisema-arkkitehti Ismo Häkkinen oli kuulemassa havainnoista, samoin Museoviraston rakennustutkija Elisa Heikkilä sekä yliarkkitehti Sirkkaliisa Jetsonen. Emäntänä toimi talonhoitaja Sari Mäkiranta sekä isäntänä Kultarannan puistomestari Timo Salminen. Kultarannan historia on värikäs. Liikemies ja suuri kulttuu-

rintukija Alfred Kordelin alkoi elämänsä loppuvaiheessa etsiä myös loistokkuutta ja rakennutti itselleen kesäasunnon Naantaliin. Siellä hän ehti viettää vain yhden kesän, ennen kuin hänet murhattiin kuuluisissa Mommilan laukauksissa. Lapsettoman Kordelinin kuoleman jälkeen hieno talo ja puutarha siirtyivät Turun suomalaisen ylioppilasseuran kautta valtiolle ja ne ovat olleet presidenttien käytössä vuodesta 1920 lähtien, välillä tiiviimmin välillä vähemmän tiiviisti. Ensi kesänä rappusilla saattaa tehdä havaintoja presidenttiparin jälkikasvu, joka ei varmaankaan vielä liiku täydellisesti. Eli lastenrattaitakin oletettavasi työnnellään pitkin puiston käytäviä. Kultarantaan saapuu myös liikuntaesteisiä arvovaltaisia vieraita, joten esteettömyyden vaatimukset ovat suuret. Ja edelleen,

Kultarannan yleisökierroksilla on liikkeellä varmasti monia huonosti liikkuvia ja näkeviä, kiinnostaahan historia usein juuri vanhempaa polvea. Kynnyskonsulttien esteettömyyskartoituksessa käytiin lävitse linnan niin sanottu muotopuutarha. Varsinainen linna ja sen yksityisalueet eivät vielä kuuluneet kartoituksen piiriin. Muotopuutarha on 4,3 hehtaarin suuruinen alue, jota kutsutaan Medaljongiksi. Se on Kultarannan puutarhan keskeisin osa ja käsittää 7 500 ruusua ja seitsemän lajiketta. Sen muita osia ovat punatarha, sinitarha, pergola, huvimajat, vesialtaat ja kuusiaitojen reunustamat ”diplomaattikäytävät”. Ongelmia aiheuttivat Kallen mukaan muun maussa huvimajoihin ja laiturille pääsy, Ketjun entisöiminen alkuperäiseen asuunsa sekä pergola. Myös käy-

tävien pehmeys ja kovuus sekä noppakivien epätasaisuus olivat jonkin verran ongelmallisia. ––Pergola on koko puutarhan sydän, sen sisältä voi tarkastella valojen ja varjojen leikkiä puissa ja pensaistoissa ja sinne pääseminen on tärkeää kaikille. Pergolaan sisäänpääsylle on kuitenkin monenlaisia haasteita, joita tullaan nyt pohtimaan ja jollain tavalla ratkaisemaan, sanoo Ismo Häkkinen.

Itse linna on esteellinen, kiviluiska tarpeen Kun tultiin itse linnan pihalle, joka ei kuulu vielä tämän suunnitelman piiriin, Kalle katosi talon taakse. Jonkin ajan päästä hän ilmaantui talon toiselta kulmalta. Toisia mahdollisia ovia linnaan ei löytynyt. ––Itse päärakennuksen graniittilinnan pääovi tulee aiheut-

Tule kummiksi vammaiselle naiselle!

Kynnys Nro 4 / 2018

Kummina tuet Kynnyksen Etiopian ja Keski-Aasian vammaisia naisia. Tuellasi naiset saavat mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. He: •

osallistuvat pienyrittäjyyskoulutuksiin  perustavat katukioskeja

•

osallistuvat ruuanlaittokursseille  oppivat valmistamaan terveellistä ruokaa

•

osallistuvat vertaistukileireille  saavat rohkeutta itsenäiseen elämään

•

suunnittelevat tiedotusta vammaisten oikeuksista  marssivat kaupungin halki vammaissopimuksen ratifioimiseksi

•

osallistuvat seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksien kursseille  oppivat päättämään omasta kehostaan ja oikeudesta perustaa oma perhe

Kummina maksat valintasi mukaan 10 tai 20 euroa kuukausittain Kynnys ry:lle.

Kummina saat

tamaan ongelmia, mutta kiviluiska suoraan talon suuntaisesti voisi olla yksi ratkaisu, Kalle pohti. Myös Ismo Häkkisen mukaan linnaan on päästävä, vaikka kustannukset voivat olla korkeat.

Vähän historiaa Vanhojen rakennusten esteettömyys oli aikanaan intohimo Kallen edesmenneelle vaimolle arkkitehti Maija Könkkölälle. Maijan rautaisessa koulutuksessa Kalle oli avioliiton kautta kolmekymmentä vuotta. Kalle ja Maija siirsivät tietotaitonsa arkkitehti Niina Kilpelälle, joka vaikuttaa tällä hetkellä ympäristöministeriössä. Vanhan korjaaminen pieteetillä niin, että se tyydyttää sekä museoihmisiä että esteettömyysihmisiä, vaatii kompromis-

seja ja suunnittelua, nokkeluutta, älyä ja tahtoa. Mutta mahdotonta se ei ole. ––Ratkaisuja löytyy, kun tahtoa on, tästä on paljon kokemuksia. Ja lisää tilauksia satelee, nyt on vuorossa Helsingin yliopisto. Eli Kalle on samassa tilanteessa kuin neljäkymmentä vuotta sitten, kun Helsingin yliopisto aiheutti ongelmia nuorille liikuntaesteisille opiskelijoille. ––Tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä nyt yliopisto tilaa esteettömyyskartoituksen liikuntaesteisiltä itseltään. Ja museoväki on vastaanottavaisempi ja kuuntelee meitä. Olemme samalla puolella, sanoo Kalle.

Juttu on kirjoitettu keväällä 2018.

•

kerran vuodessa kummiterveiset omalta kumminaiseltasi ja kuulet miten hänellä menee

•

kummiterveiset naisohjelmistamme Etiopiasta tai Keski-Aasiasta

•

kurkistaa työhömme ja olla mukana mahdollistamassa vammaisten naisten oikeuksien toteutumista maailmassa

’’Kesäleiri muutti maailmani. Tapasin siellä muita aktiivisia tyttöjä ja naisia, jotka ovat menestyneet elämässä. En ollut koskaan ennen tavannut muita vammaisia naisia, olin ollut vain sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa. Opin hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni. Huomasin, että voin elää elämäni niin, että omat toiveeni ohjaavat elämääni. Pääsin pian ensimmäiseen työpaikkaani. Ensimmäisellä palkallani ostin kotiin kermaa, josta äitini pitää.” Gulmairam, 25, Kirgisia.

Keräyslupanumero: Poliisihallitus, Arpajaishallinto RA-2018-126 koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta (31.12.2019 asti)

LIITY KUMMIKSI: www.kynnys.fi

Kynnys Nro 4 / 2018

ONNISTUMISIA JA KARIKOITA Kalle Könkkölä: Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme riveissä EU:n rahoilla tehtyjä vessoja. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla.

”

BALKANIN sota teki aikanaan vammaisten pakolaisten ongelman minulle henkilökohtaisesti todeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin Kynnys ry lähti auttamaan niin Bosnian kuin Kosovon vammaisia pakolaisia heti aseiden vaiettua. Kosovon sodan aikana Kynnys lähetti Makedonian pakolaisleirille hoitajan katsomaan, mitä apua juuri vammaiset ihmiset tarvitsevat. Tuosta pienestä hankkeesta käynnistyi vähitellen vuosia jatkunut laajempi apu ja yhteistyö, jossa Suomen ulkoministeriö tuki Kynnyksen kautta kosovolaista vammaisjärjestöä Handikosia vammaisten ihmisten voimaannuttamisessa sodan jälkeen. Tehtiin sitä työtä, mitä kukaan muu ei tehnyt. Myöhemmin vammaisten pakolaisten tilanne on noussut esille aina uudestaan ja uudestaan. Aloittamme Vammaisdiplomatia-hanke on pitänyt yhtenä painopistealueena vammaisten ihmisten humanitääristä auttamista. Yleinen havainto on kehitysmaihin tekemiemme matkojen aikana sekä erilaisten ihmisten kohtaamisissa se, että vammaisiin ihmisiin kriisitilanteissa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Matkat Libanoniin, Palestiinaan, Iraniin sekä Egyptiin ja Etiopiaan ovat kertoneet karua tarinaa: juuri kukaan ei piittaa vammaisista kriiseissä. Kyse ei ole rahasta: esteettömän vessan rakentaminen on yhtä kallista tai halpaa kuin esteellisen. Kyse on tietämättömyydestä. Tämän tietämättömyyden takia monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset kärsivät ympä-

ri maailmaa. He eivät saa edes alkeellisintakaan ihmisarvoaan toteutumaan: he eivät pääse vessaan. Tämän havainnon tyrmistyttämänä Beirutin matkamme jälkeen vuonna 2013 kirjoitin silloiselle kehitysministeri Heidi Hautalalle kirjeen sekä Suomen Kuvalehteen pienen artikkelin järkyttävistä havainnoistani. Ministeri Hautala soitti minulle puhelun juhannusaattoaamuna ja lupasi tehdä asialle jotakin. Hautalan myöntämällä rahoituksella (100 000 euroa vuodessa) olemme – pieni aktiivinen jouk-

ko vammaisia – kuluneen viiden vuoden aikana tavanneet vammaistyötä tekeviä järjestöjä, vastaavia ulkoministeriön virkamiehiä sekä kansainvälisiä tahoja: Kaikkialla kysymyksemme on ollut sama: Miten juuri teidän tahonne ottaa huomioon vammaiset kriiseissä ja kuinka vammaisnäkökulma näkyy teidän työssänne?

Vammaiset lapset leireillä kouluihin Mistä käytännön asioista on kyse? Kun humanitäärinen krii-

si etenee, yleensä muutamassa kuukaudessa pakolaisleirille perustetaan lapsille väliaikaisia kouluja. Vammaiset eivät kuitenkaan mene näihin kouluihin: joko koulut ovat esteellisiä tai vammaisten lasten opettamista ei oteta lainkaan huomioon. Samassa tilanteessa on kuitenkin ympärillä joukko aikuisia, jotka olisivat täysin vapaita vaikkapa kantamaan vammaiset lapset kouluun, kun koulut vain näyttäisivät vihreätä valoa. Myös esteettömyysasia takkuilee. Pakolaisleirejä rakennettaessa on mahdollista ottaa esteettömyysasiat huomioon alusta saakka, eikä rahaa kulu ollenkaan enempää kuin jos niitä ei oteta huomioon. Ei ole kalliimpaa rakentaa väliaikaissuojia ilman portaita kuin portaitten kanssa. Bekaanlaaksossa olevalla pakolaisleirillä näimme EU:n rahoilla tehtyjä vessoja riveissä seisomassa. Yhteenkään kymmenestä vessasta ei päässyt pyörätuolilla. Kyse on joko välinpitämättömyydestä tai tietämättömyydestä. Seuraukset kantavat monet sadat tuhannet vammaiset pakolaiset ympäri maailmaa. Kun kriisitilanne syntyy, pitäisi myös olla olemassa keskusvarasto, mistä löytyy esteettömiä bajamajoja, pyörätuoleja, keppejä, valkoisia keppejä, rollaattoreja sekä apuvälineitä, katetreita ja vaippoja. Tärkeää on itsenäisen elämän keskuksien perustaminen leireille. Keskusten idea on yksinkertainen: on paikka, johon leirillä olevat vammaiset ihmiset voivat kokoontua tapaamaan toisiaan, antamaan vertaistukea ja miettimään tilannettaan. Itsenäisen elämän keskuksissa vammaiset vaikuttavat leireistä vastaaviin henkilöihin esteettömyysasioissa ja pitävät huolta siitä, että vammaiset ihmiset saavat yleistä apua, kuten ruokaa ja puhtautta ja erityisesti vammaisuuteen liittyvää apua.”

Juttu on koottu Le Monde Diplomatique-lehdessä aiemmin julkaistusta artikkelista