Kynnys 3/2018 by Kynnys

MU4 1

No 3 / 2018

Naisten lehti

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen kannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Erweko, Oulu Kannen kuva: Väinö Heinonen Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion. Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuosi tilaus 20 €/vuosi (5 numeroa). Jäsenmaksu 19 €/vuosi, johon sisältyy Kynnyslehden tilausmaksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään postimaksu. Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta. Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisätietoja: merja.asumaa@kynnys.fi. Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

Ei nautintoa ilman suostumusta

uutama vuosi sitten pidin koulutusta seksuaalioikeuksista Lapissa. Osallistujien joukossa oli kehitysvammaisten parissa työskentelevä henkilö, joka oli tullut hakemaan vastauksia kysymyksiin, joita hän oli työssään pohtinut. ”Onko oikein, että meidän kehitysvammaisten asukkaidemme tukka leikataan mahdollisimman rumaksi, ettei kukaan käyttäisi heitä hyväkseen?” hän kysyi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen kuullut, että vammaisia ihmisiä pyritään suojelemaan seksuaaliselta väkivallalta kieltämällä heiltä kauniit vaatteet ja kampaukset. Samalla tavalla ketä tahansa naista neuvotaan välttämään paljastavaa pukeutumista ja tiettyjä paikkoja. Ei ole mikään ihme, että jos jotain tapahtuu, uhri etsii syitä itsestään ja jopa syyttää tapahtuneesta itseään. Seuraukset voivat olla musertavia ja pitkäkestoisia. Lainsäädäntömme heijastaa tätä sitkeästi elävää asennetta. Raiskauksen määritelmä täyttyy vain, jos uhri on selvästi sanonut ei tai tehnyt fyysistä vastarintaa. Tästä aiheutuu ongelmia erityisesti silloin, kun ihminen on pysyvästi tai hetkellisesti – esimerkiksi vammaisuuden takia – kyvytön osoittamaan vastarintaa. Monet oikeusoppineet ovat todenneet, että selkeästi vääriä seksuaalisia tekoja on

jäänyt rankaisematta, koska vastarinnasta ei ole todisteita. Ulkonäkö on osa itseilmaisua ja omaa identiteettiä. Siitä päättäminen on osa itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeus kuuluu niillekin, joiden on vaikea puolustaa itseään. Sen rajoittaminen on aina raju toimenpide. Tässä tapauksessa se on myös tehotonta: ruma kampaus ei millään tavalla estä seksuaalista väkivaltaa. Kehitysvammaiset ihmiset joutuvat seksuaalisen väkivallan kohteeksi huomattavasti muita useammin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä ulkoisen viehättävyyden kanssa. Tekijä on useimmiten joku tuttu, joku joka käyttää ihmisen luottamusta väärin. Muun muassa Ruotsissa lainsäädäntöä on hiljattain muutettu niin, että se lähtee suostumuksesta. Sen voi osoittaa sanoilla tai eleillä. Se voi olla nyökkäys tai sana kyllä. Tämä on loogista, koska seksin tarkoitus on kaikkien osapuolten nautinto. On aivan kohtuullista edellyttää, että suostumus varmistetaan jollain tavalla. Joskus siihen tarvitaan vähän aikaa ja vaivaa, mutta näin ison asian kohdalla se kannattaa. Ihminen, joka ei ole suostunut seksiin, tuskin nauttii siitä. Jos suostumuksesta on epäselvyyttä, on kaikkien kannalta parasta jättää homma sillä kertaa sikseen.

Ingen njutning utan medgivande

ör några år sedan höll jag en skolning om sexuella rättigheter i Lappland. Bland deltagarna fanns en person som jobbade med utvecklingsstörda, som hade kommit för att få svar på en fråga som hen hade funderat på i sitt arbete. ”Är det rätt att våra utvecklingsstörda klienters hår klipps så fult som möjligt för att ingen skall utnyttja dem?” frågade hen. Det var inte första gången som jag hörde att man försöker skydda människor med funktionsrubbning från sexuellt våld genom att neka dem vackra kläder och frisyrer. På motsvarande sätt råder man vilken som helst kvinna att undvika avslöjande klädsel och vissa ställen. Inget under, att om något händer söker offret orsaken hos sig själv och till och med skuldbelägger sig själv för det skedda. Följderna kan vara förkrossande och långvariga. Vår lagstiftning speglar denna seglivade inställning. Definitionen på våldtäkt fylls endast om offret klart har sagt nej eller gjort fysiskt motstånd. Det här förorsakar problem speciellt då människan är varaktigt eller tillfälligt - t.ex. på grund av nedsatt funktionsförmåga - oförmögen att göra motstånd. Många rättslärda har konstaterat, att klart felaktiga sexuella handlingar har förblivit obestraffade eftersom

motstånd inte har kunnat bevisas. Utseendet är en del av självuttryck och egen identitet. Att bestämma om det är en del av självbestämmanderätten. Självbestämmanderätten hör också åt dem, som har svårt att försvara sig. En begränsning av den är alltid en våldsam åtgärd. I detta fall är det även ineffektivt: en ful frisyr hindrar inte på något sätt sexuellt våld. Utvecklingsstörda blir betydligt oftare offer för sexuellt våld än övriga, men det har ingenting att göra med yttre charm. Förövaren är oftast en bekant, någon som utnyttjar offrets tillit på fel sätt. Bland annat i Sverige har man nyligen ändrat lagstiftningen så att man utgår från ett medgivande. Det kan uttryckas med ord eller gester. Det kan vara en nickning eller ordet ja. Det här är logiskt eftersom sex är menat att vara en njutning för alla berörda. Det är helt måttligt att medgivandet säkerställs på något sätt. Ibland behövs det lite tid och besvär, men i en så viktig fråga lönar det sig nog. En människa som inte har gått med på sex njuter knappast av det. Om det är oklart med medgivandet är det bäst för alla berörda att för tillfället ge upp försöket. Översättning Carita Viljanen

Kynnys Nro 3 / 2018

Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Terhi Toikkanen Lakimies, Kynnys ry

Seksuaalisuus ja sukupuolisuus ihmisoikeutena

eksuaalioikeuksiin sisältyvät ihmisoikeudet, jotka on tunnustettu kansallisissa lainsäädännöissä, kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja muissa yhteisesti hyväksytyissä asiakirjoissa. Ne pitävät sisällään kaikkien ihmisten oikeuden (ilman pakottamista, riistoa ja väkivaltaa): •p arhaaseen saavutettavissa olevaan seksuaaliterveyden tilaan, mikä käsittää myös mahdollisuuden käyttää seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyviä terveydenhoitopalveluja, •h akea, saada ja levittää seksuaalisuuteen liittyvää tietoa, • seksuaalikasvatukseen, •k ehon koskemattomuuden kunnioittamiseen, • kumppanin valintaan, •o masta aktiivisuudestaan päättämiseen, • y hteiseen tahtoon perustuviin seksuaalisiin suhteisiin, • y hteiseen tahtoon perustuvaan avioliittoon, • sen päättämiseen, haluaako ylipäänsä hankkia lapsia ja milloin, • t yydyttävän, turvallisen ja nautinnollisen seksielämän tavoitteluun. On näkemyksiä, joiden mukaan juuri vammaisten henkilöiden ryhmässä kohdataan keskimääräistä enemmän seksuaalisuuteen liittyviä kielteisiä asenteita ja usein myös konkreettisia rajoituksia. Vammaisten oikeus seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen näyttäytyy YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksessa monesta eri näkökulmasta. Sopimuksen 12. artikla edellyttää, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia kaikilla elämänaloilla. Tästä artiklasta on johdettavissa yleinen itsemääräämisoikeus, joka ulottuu siis myös seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ilmaisuun. Sopimuksen 25. artiklassa puolestaan säädetään, että vammaisille

on järjestettävä seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyviä palveluja yhdenvertaisesti muiden ihmisten kanssa. 23. artiklan mukaan jäsenvaltioiden on poistettava vammaisuuteen liittyvä syrjintä kaikissa avioliittoon, perheeseen, vanhemmuuteen ja henkilökohtaisiin suhteisiin liittyvissä asioissa. Lisäksi 17. artiklan säännnös ruumiillisen ja henkisen koskemattomuuden suojasta pyrkii ehkäisemään muun muassa seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyviä loukkauksia. Vammaisten ihmisoikeuksia asumisyksiköissä kartoittaneessa VIA-projektissa havaittiin, että seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat aihe, josta sekä asumisyksikköjen asukkaiden että henkilökunnan on vaikea puhua. Tästä voidaan päätellä, että seksuaalisuus ei välttämättä ole kaikille tai edes suurimmalla osalle vammaisista henkilöistä täysin luonteva osa arkipäivää. Seksuaalisuuteen liittyvää neuvontaa vammaisille henkilöille ei ole riittävästi eikä vammaisten henkilöiden parissa työskenteleville ole aiheesta riittävästi koulutusta. Nykyisellään ollaan siis vielä tilanteessa, jossa vammaisten henkilöiden seksuaalisuuteen, sukupuolisuuteen, seksiin ja vanhemmuuteen ei osata suhtautua kuten muun väestön kohdalla. Jos näinkin keskeiset asiat jätetään huomiotta, on selvää, että sillä on seurauksia henkilön kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Sukupuolisuuden ja sukupuoli-identiteetin huomioonottaminen asumisyksiköissä on erittäin tärkeää. Se, että jokaisen henkilön annetaan ilmaista ja korostaa sukupuolisuuttaan haluamallaan tavalla, on ihmisoikeus. Tekstit on koottu Via-projektin sivuilta: http://www.vike.fi/via/.

Ensi numerossa: Kalle Könkkölä (1950 – 2018) In memoriam. Kallen nekrologi s.11.

Kukaan ei ole paketti

ies tarttuu kärryyn takaapäin. Sanaakaan ei sanota. Ei varmistella nimeä. Oletko sinä se? Ei kysytä osoitetta. Ei toivoteta hyvää päivää. Ei hymyä tai katsetta. Ei yhtään mitään. Kohtaus esitetään jotenkin näin. Toinen vie ja toinen ei jaksa edes vikistä. Mennään vauhdilla ylös luiskaa. Siitä nostolaitteella autoon ja yhtäkkiä muistuu mieleen, että iso punainen kassi sylistä on kiinnitettävä kärryn taakse. Nainen kysyy. Voitko tehdä sen, mutta niin, ettei pyörien väliin osu kangasta? Hetkinen. Käsikirjoitus menee uusiksi ja olo on kuin Aki Kaurismäen leffasta. Kati Outinen esittää toista pääroolia ja valkokangas näyttää Outisen pienimmätkin rypyt kasvoilta. Nainen alkaa puhua yllättäen. Ei paljon, mutta riittävästi ja pitää puoliaan. Kysymys rikkoo hiljaisuuden. Nainen näyttelee isoa roolia. Hän ohjaa toista pääosan esittäjää, itseään nuorempaa miestä. Ollaan keskellä arjen draamaa. Mies tottelee hämmentyneenä ja sulkee oven edelleen hämmentyneenä. Nainen huomauttaa. Entä turvavyö? Tämä repliikki pitää lausua Kati Outisen äänellä. Auts. Paha virhe. Kuljettaja ei muista kiinnittää turvavyötä, koska ollaan jouduttu improvisoituun vuorovaikutukseen. Siitä ei oltu sovittu etukäteen. Jos oltaisiin Kaurismäen leffassa, vedettäisiin röökit. Tilanne olisi sauhuilla kuitattu. Sattuuhan sellaista paremmissakin piireissä. Kuljettaja vetoaisi ehkä kireisiin ajoaikatauluihin, väsymykseensä, auton kehnouteen. Kaikkea ei aina huomaa. Mutta nyt ei olla leffassa, vaan yksitoikkoisessa elämässä, joka pahimmassa tapauksessa voi loppua pienen virheen takia. Kuljetuspalvelun kyydit ovat joskus järkyttävän latautuneita pelkästään siksi, että kuljettajat ovat pääsääntöisesti miehiä ja asiakkaat hyvin usein naisia. Miehet ovat vammattomia ja naiset autettavia. Keskinäistä ymmärrystä ei aina löydy. Päätetäänkö kuitenkin, että kukaan ei ole paketti? Ollaan ihan ihmisiksi ja liikenteessä valppaina.

KUVA: Ismo Helén

Kolumni

Lakiasiaa

Kynnys Nro 3 / 2018

Tarinoita elämästä

Hilkka Korhosen taulut kertovat tarinoita, joilla muutetaan maailmaa. Varoitus. Ne eivät ole terapiaa. Teksti: SINIKKA LUHTASAARI Kuvat: ISMO HELÉN

ÄY TTELYN avajaisissa taiteilija juttelee ja nauraa kutsuvieraidensa keskellä. Juuri tätä hän haluaakin. Tavata kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä pulisemassa taulujen äärellä erilaisine apuvälineineen tai omin voimin. Ollaan suomenruotsalaisessa koulutus- ja tiedotuskeskuksessa Luckanissa kauppakeskus Forumissa. Tarinoivat ihmiset saavat paikan muistuttamaan ennemmin kapakkaa kuin galleriaa. Esillä on Hilkan eli Hikun töitä kymmenen vuoden ajalta, ja näyttelyn ”Elämäni kuvakartta” painopiste on viime vuosissa. Hiku tunnetaan Kynnyksen monivuotisena taidepajan vetä-

jänä. Omat taulut ovat syntyneet opetuksen tai muun työn ohessa, työhuoneen yksinäisyydessä. Mutta ne löytävät merkityksensä vasta vuorovaikutuksessa. ––Inhottava sana tuo terapia vammaiskontekstissa. En sekoittaisi taiteen tekemistä terapiaan. Meillä on taidepajassa joka vuosi monta näyttelyä ja se on tavoitteellista toimintaa. Taideterapian tarkoitus on voimaannuttaa tekijänsä. Meidän taulut tahtovat muuttaa maailmaa. Useita ryhmänäyttelyjä järjestettyään Hilkalle tuli tilaisuus koota oman elämän kuvakartta. Se näyttää koskettaneen monia, koska näyttelyn purkupäivänä varattuja tauluja on liki kolmasosa.

Punainen lanka ei katoa Taulut kertovat erityisen vaikuttavista muistoista tai hetkistä, jotka ovat jääneet mieleen. Näyttelyn tärkein taulu, Hikun silmissä, on isokokoinen ”Punainen ja pyöreä”. Työ syntyi nopeasti, intuitiivisesti. ––Se on kollaasimainen, aika ainutlaatuinen tässä kokonaisuudessa. Siinä on voimakas kontrasti punaisen ja mustan kesken. Yksi narun pätkä on irronnut lankakerästä. Se on kuin punainen lanka elämässä. Se ei ole koskaan täysin kadoksissa. Punainen väri on minulle tärkeä myös poliittisesti. Sen vieressä on työ nimeltään ”Mysteeri”. Taulussa seisoo tyt-

tö, jonka ympärillä sataa eriväristen kukkien terälehtiä. Tarkemmin katsottuna tyttö onkin kalju, ei täysin voimissaan. Työ on ollut mukana kahdessa näyttelyssä. ––Ymmärrän, että taulua voi olla vaikea lähestyä. Se kertoo sairaudesta ja kalju viittaa sytostaattihoitoihin. Kuvan tyttö voisin olla minä, vaikken olekaan saanut sytostaatteja, eikä minulla ole syöpää. Työ muistuttaa kärsimyksestä ja kuolemasta. Kumpikin kuuluu elämään. Ne eivät itsessään ole rumia. ––Kukat kertovat ihmisen hauraudesta ja kauneudesta. Tyttöä tutkitaan, väännellään ja käännellään ja tukkakin lähtee, silti kuvassa on elämä. Halusin teh-

Kynnys Nro 3 / 2018

dä taulusta oikein kauniin, että se voittaa kuoleman.

Ihmiset tuijottavat laumassa Työssä nimeltään ”Pelko” seisoo lauma naishahmoja tuijottamassa. Kasvoilla on pelkkä aukinainen suu. Joillakin on pitkän hameen helmassa ammottava silmä. ––Työ lähti liikkeelle ajatuksesta, että ihmistä minä pelkään. Kuvassa on kasvoton zombielauma tölläämässä. En tiedä, miten ulkopuolinen sen näkee. Minusta se on pelottavaa. Ihmistä pitääkin pelätä, varsinkin jos he ovat tuollaisessa porukassa. Siihen voi kätkeä oman identiteettinsä. Kasvot ovat kuin maalaus ja lauma edustaa vaikka 60-luvun tai tämän päivän rasisteja. ––En kestä tuijottelua. Se kannattaa kääntää niin, että tekee mielessään vastakysymyksen. Mikä on sun ongelmasi tuijottaja?

Vammaisuus ei ole ominaisuus, vaan sarja kokemuksia, joita aiheuttaa ihmisen monimuotoisuuden torjuva ympäristö. Työn nimi voisi yhtä hyvin olla myös ”Häpeä”. Sitä aiheuttaa syrjivä ympäristö. Kotoa ulos lähteminen vaatii joskus rohkeutta, kun käyttää liikkumiseen apuvälineitä. ––Muistan, kun sairastuin, ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Kuvataiteilijana olen yrittänyt tavoitella sitä häpeän tunnetta koko uran ajan. Laumassa töllääminen voidaan rinnastaa koulukiusaami-

seen. Siinäkin ajatuksena on, häpeä, että olet tuollainen.

Jokainen syntyy jossakin Näyttelyn esitteessä on kukkia. Ne eivät missään nimessä ole villejä, vaan istutettuja, tarkoin harkitussa asetelmassa. Taulun nimi on ”Kaupunkipuutarha”. Rakennettu maisema edustaa kaupunkiestetiikkaa. Siellä voi liikkua apuvälineillä, vaikkei tuijotukselta täysin pääsekään pakoon. Vuodet ovat opettaneet suojaamaan itseä katseilta ja käyttäytymään niin, ettei ole silmätikkuna. Oulu, Hikun lapsuuden ja varhaisnuoruuden kaupunki, oli rajoittava vielä 70-luvulla kaikenlaisille vähemmistöille, myös vammaisille. ––Jokainen syntyy jossakin. Minä halusin Oulusta pois jo nuorena. Nykyinen Oulu on ihan erilainen. Ruotsin vuosien jälkeen kutsuivat taideopinnot Suomessa.

Hilkka Korhonen, kuvataiteilija, Vimma-palkinto, Kynnyksen taidepajan monivuotinen ohjaaja, omia näyttelyjä, ryhmänäyttelyjä, opetustyötä.

Koti ja oma perhe ovat olleet Helsingissä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Helsinki on riittävän iso ja esteetönkin monin paikoin. ––Ihmettelen joskus, miten vähän liikuntarajoitteiset liikkuvat kaupungilla. Suomessa saa hyvin apuvälineitä ja koko ajan keksitään lisää uusia. Auttaminen kuuluu yhteiskunnan rakenteisiin. Hyvinvointivaltion ansiosta ihmisillä on etuuksia. Nyt on tapahtumassa surullinen kehitys Sipilän hallituksen toimesta. Tulevaisuudeltaan Hiku toivoo, että saa maalata koko ajan, pitää näyttelyjä ja sanoa sanansa aina, kun siihen tulee mahdollisuus. Taide kuuluu kaikille.

Kynnys Nro 3 / 2018

”Ei mulla väliä, onhan kaverin päästävä vessaan” Ihmisoikeuksien toteutuminen on vielä asumisyksiköistä kaukana. Piilossa itsenäisten, pärjäävien vammaisten rinnalla elää hiljainen vammaisten ihmisten enemmistö, jolla ei ole paljon valtaa omissa elämässään. Toisaalta hyvää kertoo se, että vertaisarviointia pyydettiin asumis palveluyksiköistä käsin. Halua kehittää toimintaa siis löytyy. Teksti: HEINI SARASTE

”

TÄMÄ on ensimmäinen kerta elämässäni, kun joku kuuntelee minua!” Tämä lause hätkähdytti vertaisarvioija Anni Mannelinia, kun hän vieraili eräässä asumisyksikössä Oulun seudulla. Samainen lause toistui myös kymmenissä muissa haastatteluissa, joita asumisyksiköissä asuvat ihmiset kertoivat eri puolilla Suomea. Aspan suunnittelija Milla Ilonen sekä oululainen opiskelija, tuleva informaatikko Anni Mannelin paneutuivat asumisyksikäissä asuvien ihmisten arkeen, kun he kuulivat itse ja purkivat muitten haastatteluista hätkähdyttäviä tarinoita. Eteen piirtyi arki, jossa ihmiset asuvat paikoissa, joita eivät ole itse valinneet, ihmisten kanssa, joitten kanssa eivät välttämättä halua asua. Monissa kodeissa ihmisillä ei ole omia avaimia eivätkä he saa päättää kotiintulo-, vierailu- tai nukkumaanmenoajoistaan. Asukkaat eivät päässeet vessaan, kun halusivat, he saattoivat joutua odottamaan ruokailua tunteja. Myöskään satuttaminen avustamistilanteissa tai parisuhteen ja seksin kieltäminen eivät olleet harvinaisia.

Milla Ilonen (vas.) ja Anni Mannelin.

––Hyvin monet asukkaista myös samaistuvat hoitajiin, he ymmärtävät hoitajia ja hoitajien kiirettä paremmin kuin omia tarpeitaan, Mannelin ja Ilonen kertovat. Asukkaat osallistuivat esimerkiksi uusien työntekijöiden valintaan äärimmäisen harvoin ja kolmasosa ei halunnut osallistua myöskään omaan kuntoutus- ja palvelusuunnitelmansa laadintaan. Erään kehitysvammaisen vanhemman miehen lause kuvastaa hyvin suhtautumistapaa, kertoo Mannelin. ––Hän tokaisi: Miksi menisin, en tarvitse kokousta, olen ollut ihan kiltti. Ihmistä voidaan myös näennäisesti kuulla, mutta olla silti uskomatta ja tehdä aivan samoin kuin ennenkin.

”Ei mulla ole väliä” ––Kun ihminen joutuu koko elämänsä olemaan kohde, jolle tehdään jotain ja jonka puolesta ja yläpuolella asioista päätetään, hän myös itse alkaa ajatella, ettei hänen tahdollaan tai hänen aikomuksillaan ole väliä, pohtii Ilonen. ––Avustustilanteissa mennään usein iholle, kun toiset ihmiset pukevat tai riisuvat tai auttavat vessaan, tavallaan kasvaa ajattele-

Asiantuntijoita koulutetaan tunnistamaan kidutusta Vammaisten ihmisoikeuskomitean jäseniä, tohtori Antti Teittistä, sekä juristi Elina Niemistä koulutetaan kidutuksen vastaisen sopimuksen seurannan asiantuntijoiksi. Varsinaista tehtävää hoitaa eduskunnan oikeusasiamiehen toimisto. Tarkoituksena on, että he (kaikki itse vammaisia henkilöitä) voivat osallistua Suomessa muun muassa asumispalveluyksikön tarkistuksiin yhdessä viranomaisten kanssa.

maan itseään kohteena. Ehkä omia toiveita ei ole muodostunut, koska ihminen ei osaa edes kuvitella, että voisi tahtoa jotakin. Myös positiivista löytyy. ––85 prosenttia asukkaista saa olla rauhassa omassa huoneessaan, samoin he kokevat olevansa turvassa, edelleen valtaosa saa kulkea ovesta ulos ja sisään silloin kun haluaa. Valtaosa saa myös apua vapaa-ajan viettoon ja harrastuksiin. Henkilökohtainen apu on lisännyt merkittävästi asukkaiden osallistumista ja valitsemisen mahdollisuuksia. ––Mannelin ja Ilonen painottavat lapsuuden perheiden merkitystä. ––On suuri merkitys sillä, miten vanhemmat kannustavat vammaista lastansa itsenäisyyteen. Sitten hivenen henkilökohtaista historiaa.

Anni Mannelin muutti pois kotoa 17-vuotiaana, ensin palvelutaloon ja 23-vuotiaan omaan asuntoon. ––Kun olin muuttanut kokonaan omilleni, sain soittoja minua vanhemmilta vammaisilta ihmisiltä, jotka kysyivät miten tein sen. Noh, laadin asuntohakemuspaperit, vastasin. Ei siinä sen kummempaa.

Aspan vertaisarvioinnissa arvioitiin noin 30 asumisyksikköä ja 309 ihmistä osallistui vertaisarviointi-haastatteluun. Lisäksi pidettiin 338 palautetilaisuutta, joihin osallistui asukkaita, työntekijöitä, esimiehiä, sosiaali- ja valvontaviranomaisia sekä asukkaiden läheisiä.

Kynnys Nro 3 / 2018

Kansainvälisessä työssä tarvitaan vammaisia naisia! Mina Mojtahedi ajaa monin tavoin vammaisten asioita

”

Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: ISMO HELÉN

TOIMIN vammaisasioiden inkluusion koordinaattorina kansainvälisellä Punaisella Ristillä ja edistän vammaisten huomioimista humanitäärisessä avussa. Sanoisin, että olen nainen, liikuntavammainen, urheilija ja ravitsemustieteen tohtori – siis yhdenvertaisuuden edistäjä monella eri sektorilla. Vammaisten oikeudet kuitenkin yhdistävät kaikkea, mitä olen tehnyt ja teen. Minulla on selkäydinvamma, vammauduin 13-vuotiaana tulehduksen seurauksena. Teininä suurimmat huolet olivat kaverisuhteissa. Liikuntavammaisuus toki toi jännitteitä, mutta olin muutenkin erilainen, minulla oli monikulttuurinen koti, isäni on iranilainen. Aloin urheilla kilpaa lukiossa ja kiinnostuin ihmisen fysiologiasta ja kehon toiminnasta. Huomasin, että monet vammaiset urheilijat joutuvat taistelemaan painonsa kanssa ja mietin mistä se aiheutuu. Sitten kiinnostuin myös kehitysmaiden ravitsemusasioista. Ammattiurheilijan urani aloitin kelaajana ja olin mukana Atlantan paralympialaisissa. Koriksesta löysin päälajini, tykkään porukalla treenaamisesta ja yhdessä tekemisestä. Suomessa naisilla ei vain ollut omaa joukkuetta – ja niin päädyin pelaamisen kautta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Urheilusta myöhemmin pelasin vielä pyörätuolicurlingia. Valmistuttuani hain tutkijan paikkoja, kehitysmaa-alan työt ja ravitsemus olisivat kiinnostaneet, mutten päässyt edes haastatteluihin. Epäiltiin, etten pystyisi tekemään töitä syrjäseudulla, minussa nähtiin vain liikuntavamma. Vaikkei kaikki tutkimus tapahdu missään syrjäkylissä, ennakkoluuloja oli. Kun myöhemmin pääsin Kynnykseen kehitysyhteistyökoordinaattoriksi, usein valtavirtajärjestöissä oltiin yllättyneitä, että

Mina Kynnyksen toimistollla 2012.

pystyin toimimaan kentällä. Kun sain työnhaun vaikeuksien jälkeen mahdollisuuden pelata koripalloa ammattilaisena, tartuin tilaisuuteen. Suomessa pyörätuolikoripalloon ei ole riittävästi satsattu, ei voi päästä esimerkiksi maajoukkueeseen. Halusin katsoa, miten pitkälle pääsen.

Inkluusiotyötä Punaisella Ristillä Nykyisin siis työskentelen Punaisen Ristin päämajassa Genevessä. Niin yllättävää kuin se onkin, Punaisen Ristin kokonaisuudessa ei ole aiemmin tarpeeksi huomioitu inkluusiotyötä, vaan vammaiset ovat olleet näkymättömiä

tai unohtuneet. Olen ollut töissä vasta lyhyen aikaa ja olen koittanut saada esimerkiksi humanitäärisen avun vesi- ja sanitaatiosektoria inklusiivisemmaksi. Työni on myös sisäistä tietoisuuden lisäämistä siitä, miten vammaiset huomioidaan ja miksi se ylipäänsä on tärkeää. Vaikka työn määrä on valtava, mahdollisuuksia on paljon. Yritän edistää sitä, että järjestöistä tulisi inklusiivisia, kohtuullisten mukautusten periaatteisiin sitoutuen. Tarvitsisimme lisää monimuotoisia henkilöresursseja. Järjestön vammaiset työntekijätkään eivät välttämättä tiedä, mitä heillä olisi oikeus pyytää tai edes, että heidät voi luokitella vammaisiksi, mutta

he kertovat minulle vammoistaan. Punaisen Ristin kansainvälinen liitto on melko esteettömissä tiloissa ja olen auttanut uusien tilojen suunnittelussa. Komitean rakennukset puolestaan ovat vanhoja ja niissä on menty huonoon suuntaan. Kaikissa hankinnoissa tulisikin huomioida saavutettavuus. Tässäkin auttaisi jos saataisiin enemmän vammaisia töihin, silloin nämä asiat paremmin ymmärretään. Paljon on tietoisuudesta kiinni, ihmiset eivät ole tahallaan tietämättömiä tai unohda vammaisia. Tarvitsisimme enemmän myös vammaisia vapaaehtoisia mukaan toimintaamme, Punaisen Ristin liikkeessä on kuitenkin miljoonia vapaaehtoisia. Minulla on paljon annettavaa ja samalla opin koko ajan uutta, se on työssäni parasta. Pidän myös työn ilmapiiristä, joka on hyvin kansainvälinen. Geneve on mäkinen kaupunki, joka on tietysti rankkaa. Esteetön asunto oli vaikea löytää, sillä alueen rakennukset ovat vanhoja. Arki käy liikkuessa raskaaksi ja aina sataa. Mutta kaupunki on todella kaunis ja sijaitsee kaiken keskellä. Lumihuippuiset vuoret ovat ihmeellisiä. Suomesta ikävöin tietysti ystäviä ja perhettä. Kaikki Kynnyksellä oppimani on ollut nykyisessä työssäni arvokasta, alkaen siitä, miten ymmärrän itsenäisen elämän ja yhdenvertaisuuden. Olen saanut ajattelumallini ja ensimmäiset työmahdollisuuteni Kynnykseltä. Niin saatoin oppia kehitysmaa-alaa. Ylipäänsä olisi tärkeää valtavirtaistaa vammaisia naisia mukaan kehitysyhteistyöhön. Itse vammaisina naisina voimme näyttää esimerkkiä muille vammaisille naisille. Lisäksi on olennaista pitää mielessä ruohonjuuritason vammaisten näkökulma. Sen takia me teemme tätä työtä.”

Kynnys Nro 3 / 2018

”Osaattehan te suomea” Syrjintä yhdellä elämänalueella peittää, että toisellakin elämänalueella potkitaan päähän. Tätä on saamelaisen vammaisen ihmisen arki tällä hetkellä. Teksti ja kuva: HEINI SARASTE

––Saamelaisten vammaisten ihmisten elämään vaikuttavat yhä edelleen aikanaan tehdyt assimilaatio- eli yhtenäistävät pyrkimykset. Vielä sukupolvi sitten saamelaislapsia suomalaistettiin hartiavoimin. Nämä arvet ovat jäljellä. Lapset eristettiin perheistään ja vietiin suomalaiskouluihin. Heistä aivopestiin suomenkielisiä, kertoo inarilainen sosiaalineuvos Ristenrauna Magga Sami Sosterista. ––Moni seitsemänvuotias saamelaislapsi lähti kouluun internaattiin parinkymmenen kilometrin päähän elokuun lopussa ja palasi äidin ja isän luokse vasta jouluna. Tietä ei ollut. Saame oli paras unohtaa, jos meinasi pärjätä suomalaisyhteiskunnassa. Kun lapset suomalaistuivat, myös saamelaisvanhemmat vaihtoivat kielensä suomeksi, Magga muistelee. Nykyään ongelmana on, että suomalaisten viranomaisten on vaikea tajuta, että palveluja todella edelleen tarvitaan saamenkielellä. ”Osaattehan te suomea” on usein vastaus, jos perätään erityislapselle kotikielistä palvelua. Kati Eriksen asuu Utsjoella ja on naimissa norjalaisen miehen kanssa. Hän on myös neljätoistavuotiaan autistisen pojan äiti. Monta monituista kertaa Eriksen on törmännyt tilanteeseen, jossa poika on jäänyt kokonaan vaille apua, koska saamenkielistä puheterapeuttia ei ole löytynyt. ––Lääkäri ei pysty kommunikoimaan pojan kanssa ja diagnoosin arvuuttelu on kuin bingoa pelaisi, Eriksen kertoo. Norjan puolelta apua viimein löytyi. Vuonna 2014 pojan tilanteesta tehtiin hyvä kartoitus ja saatiin diagnoosi. Myös henkilökohtainen avustaja ja puheterapeutti saatiin Norjasta.

– Kun ihmistä syrjitään voimakkaasti yhdellä elämänalueella, hän ei havaitse lievempää syrjintää toisilla elämänalueilla, sanoo lehtori Liisa Hokkanen. (vas.) Ristenrauna Magga oikealla.

Kati Eriksen.

––Monta kertaa on myös kuultu, että ”olette hulluja kun ette ole opettaneet pojalle suomen kieltä”. Silloin unohtuu, että perheen yhteinen kieli ja pojan äidinkieli on pohjoissaame, pojan ainoa kieli. Jo yhden kielen oppiminen voi olla erityislapselle suuri haaste.

Syrjintä yhdessä asiassa peittää syrjinnän toisessa Yliopiston lehtori Liisa Hokkanen on laatinut raportin vammaisten saamelaisten tilanteesta kolmen pohjoisen kunnan alueella.

Koulujärjestelmässä toteutunut hyvin voimakas assimilaatiopolitiikka vaikuttaa myös tänään elävien ihmisten elämään. Suomen kielen käytön rutinoituminen ja siihen sopeutuminen ilmentää piilotetumpaa, rakenteellista syrjintää, sanoo Hokkanen. Myös se havaittiin, että saamenkielisissä koulu- ja varhaiskasvatuspalveluissa kyky huomioida vammaiset yhdenvertaisina on heikko. Syrjintää esiintyy kaikilla elämänalueilla: koulussa, työelämässä ja arjessa. Työelämästä puuttuu yhdenvertaisuuden toteutumisen edellyttämä joustavuus. Syrjivät asenteet, stigmatisointi ja tiedon puute vammaisuudesta haittaavat. ––Saamelaisuuteen liitettään perinteisesti yhteisöllisyys ja toimivat verkostot, jotka luovat osallisuutta ja hyvinvointia. Ikävä kyllä, näiltä verkostoilta saattaa puuttua ymmärrystä vammaisuudesta ja vammaisten saamelaisten oikeuksista. Monet vammaiset ovatkin väsyneitä etsimän apua ammatillisilta asiantuntijoilta. He vetäytyvät syrjään ja luovuttavat, Hokkanen jatkaa.

Työ koetaan merkitykselliseksi, mutta sitä on vaikea löytää Merkitykselliseksi saamelaisten vammaisten keskuudessa koettiin palkkatyö, mutta sitä on erittäin vaikea löytää. ––Myös sosiaalinen media ja internet tarjosivat kokemuksen mukanaolosta ja osallisuudesta. Toisaalta niihin liittyy vaara. Netissä on mahdollista piilottaa vammaisuus ja siten luoda itsestään valheellinen kuva. On ikävää, jos tämä kiiltokuva estää myöhemmin oikean kohtaamisen. Ongelmana on myös, että vammaisasiat jäävät muitten saamelaisten kokemien ongelmien jalkoihin. Elämä sujuu mitenkuten tiukoissa raameissa, eikä vaihtoehtoja juuri ole. ––Tavallista on, että asiantuntijat eivät tunne saamen kieltä eivätkä kulttuuria. Sen seurauksena harvat saamenkulttuuria edustavat työntekijät kuormittuivat. Liisa Hokkanen peräänkuuluttaa saamelaisten vammaisten keskinäistä vertaistukea. ––Olisi tärkeää, että samojen haasteitten kanssa kamppailevat ihmiset löytäisivät toisensa.

Kynnys Nro 3 / 2018

Vammaiset ihmiset arktisissa olosuhteissa Kynnys ry haluaa kiinnittää huomioita vammaisten oikeuksiin arktisissa olosuhteissa ja vammaisten saamelaisten oikeuksiin teksti: KALLE KÖNKKÖLÄ

Suomi on arktisen neuvoston puheenjohtaja. Suomi voisi ottaa esille kysymyksen vammaisten ihmisten olosuhteista ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Itse asiassa YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus edellyttää tätä, osallistumista. Nostan tässä esille joitakin vammaisiin vaikuttavia asioita arktisissa olosuhteissa:

ILMASTO. Arktisessa ympäristössä elämää hallitsevat pitkät kylmät kaudet. Kylmyys, runsas lumi ja jää tekevät liikkumisesta vaikeaa ja aiheuttavat henkeä uhkaavia tilanteita.

ETÄISYYDET. Asutus on harvaa ja matkat ovat pitkiä. Myös tavalliset palvelut kuten koulut, kaupat, posti- ja pankkipalvelut, apteekit ja terveysasemat ovat harvassa.

LIIKKUMINEN. Koska asutus on harvaa ja lähes kaikki on kaukana, omatoiminen liikkuminen on erityisen vaativaa. Sää- ja ilmasto-olosuhteet lisäävät omatoimisen liikkumisen riskejä.

ETNISET olosuhteet. Arktisilla alueilla elää etnisiä ryhmiä ja alkuperäiskansoja, jotka ovat valtakunnallisesti pieniä vähemmistöjä. Kulttuurisesta rikkaudesta seuraa myös haasteita. Mikä on valtakulttuurien ulkopuolisten vammaisten asema? Onko tarvittavia palveluja omalla kielellä? Huomioivatko palvelut vähemmistökulttuurien erityispiirteet? Onko vähemmistökielissä kaikkia sanoja mitä käyttää, kun keskustellaan vammaisasioista? Mikä on vähemmistökulttuuriin kuuluvan ja edelleen sen vammaisvähemmistöön kuuluvan ihmisen asema?

JOUKKOLIIKENNE. Kuinka päästä paikasta toiseen, jos oma liikkumiskyky on rajoittunut eikä oman auton käyttömahdollisuutta ole? Suomen Lapissa esteetön bussiliikenne rajoittuu hyvin paikallisiin muutaman kerran viikossa kulkeviin asiointibusseihin. Yleinen joukkoliikenne on pääsääntöisesti esteellistä ja usein se puuttuu kokonaan. Invatakseja on niukalti ja pitkät matkat tekevät taksin käytöstä kallista. Lentoliikenne toimii suurimpiin asutuskeskuksiin, mutta otetaanko koneeseen esimerkiksi sähköpyörätuolia?

PALVELUT. Ongelmina ovat erityis- ja vammaispalveluilla etäisyydet ja omakielisten palvelujen puuttuminen. Pitkät matkat vaikeuttavat palveluiden käyttöä ja tekevät omaisten sekä muiden läheisten ja tukihenkilöiden osallistumisesta kuntoutukseen ja kuntoutusmatkoille kallista. Tarvittavaan kuntoutukseen osallistuminen voi jäädä tekemättä, kun pitää pärjätä pitkiä matkoja ja aikoja yksin oudossa ympäristössä. Useat kuntoutus- ja terapiamuodot, kuten saamenkielinen puheterapia, ovat harvinaisia, eikä niitä löydy kaikilla saamenkielillä lankaan. Erilaiset keskiarvotestit eivät tavoita elämäntilanteiden ja -olosuhteiden erityisyyttä. Saamenkielisiä palveluja tarjotaan lähes yksinomaan saamelaisten kotiseutualueella ja edelleen pääasiassa pohjoissaameksi. Pohjoissaamenkielisiä palveluja löytyy jonkin verran Lapista muista pohjoismaista, mutta monista yrityksistä huolimatta palvelujen saanti rajan yli on edelleen vaivalloista. Vähemmistön vähemmistöön kuuluvien tarpeisiin vastaavien palvelujen räätälöinti vaatii erityistä osaamista ja verkostoja ollen näin kalliimpaa, mikä taas

edellyttää erityistä resurssointia palvelujen järjestämiseen ja tähän työhön erikoistunutta henkilöstöä. Palvelut tunnistavat heikosti kulttuurisia erityispiirteitä.

VÄHEMMISTÖÖN kuuluvan on valtaväestöön kuuluvaa vaikeampi löytää vertaistukea toisilta samaan kulttuuriin kuuluvilta vammaisilta ja harvan asutuksen vuoksi myös muilta samalla tavoin vammautuneilta. Vertaistuen organisointiin tulisi panostaa, sillä sen avulla voidaan vaikuttaa asenteisiin ja mahdollistaa yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumista. Edellä olevat näkökulmat ovat vain osa ongelmista ja niitä on katsottu pitkälti saamelaisten ja saamelaisten kotiseutualueen näkökulmasta. Käsittääkseni näitä asioita ei ole paljon tutkittu tai selvitetty. Saamelaisten vammaisvähemmistöön kuuluvien tilannetta on viime vuosina jonkin verran tutkittu. Suomessa haasteena on ollut löytää saamelaisia vammaisia. En tiedä miten muualla arktisella alueella. Minulla on ollut mahdollisuus seurata läheltä paria vammaisten saamelaisiin liittyvää tutkimusta ja tuntea henkilökohtaisesti joitakin vammaisia saamelaisia. Kynnys ry toteutti saamelaisvaltuuskunnan kanssa vammaisten palveluihin liittyvän tutkimuksen toistakymmentä vuotta sitten ja olemme pitäneet yllä keskusteluja SamiSoster ry:n kanssa. Ehdotankin, että Suomi tekisi arktisessa neuvostossa aloitteen, minkä mukaisesti kartoitettaisiin vammaisten ihmisten tilannetta arktisella alueella ja kehitettäisiin olosuhteita ja palveluita tukemaan sitä, että alueella asuvien ihmisoikeudet toteutuisivat nykyistä paremmin.

Lapin alueen saamenkieliset vammaispalvelut keskitettäviksi Kynnys ry haluaa kiinnittää huomiota saamenkielisten aseman ja oikeuksien turvaamiseen maakuntavalmistelujen yhteydessä. Saamelaisten kielelliset ja kulttuurilliset oikeudet tulee ottaa huomioon kaikessa valmistelussa ja palveluiden toteutuksessa. Kynnys ry on erityisen huolissaan vammaisten saamelaisten mahdollisuudesta saada tarvitsemiaan palveluja omalla kielellään ja oman kulttuurinsa mukaisesti. Maakunnallisten palvelujen suunnittelussa tuleekin kuulla saamelaisia vammaisia henkilöitä ja heidän edustajiaan. Kynnys ry ehdottaa harkittavaksi Lapin alueen saamenkielisten vammaispalvelujen keskittämistä. Keskittämisen ja riittävän resurssoinnin avulla voidaan luoda toimiva ja tarpeellinen palvelukeskus saamenkielisille vammaisille henkilöille. Keskus toteuttaisi vammaispalvelujen edellyttämiä tehtäviä, kuten palvelutarpeen arviointia, asiakassuunnitelmia ja laatisi asiakaskohtaiset päätökset palveluista. Keskus voisi antaa myös neuvontaa ja ohjausta saamenkielisille asiakkaille sote-palveluissa koko maassa. Jatkossa on myös varmistettava, että Lapin maakunnassa sote-palveluissa toimivilla henkilöillä on mahdollisuus saada riittävästi täydennyskoulutusta saamelaisten erityiskysymyksistä.

Kynnys Nro 3 / 2018

Vammaisten puolestapuhuja Vammaisaktivisti Jaana Tiiri peräänkuuluttaa moniarvoisuutta myös vammaisjärjestöihin Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: HEINI SARASTE

––Kirjoitin jo joskus kolmosluokkalaisena päiväkirjaan, että minusta tulee vammaisten puolestapuhuja, Jaana Tiiri nauraa. Tiirillä on monta rautaa tulessa. Hän on juontamassa aktivismi-keskustelua kansainvälisen vammaisten päivän Dida-juhlassa Helsingin kaupunginmuseolla 3.12. ja määrittelee itsensäkin aktivistiksi. 22-vuotias sosiaalialan opiskelija on ollut paljon julkisuudessa ja ottanut kantaa vammaiskysymyksiin myös sateenkaari-ihmisenä. Tulevaisuuden työelämässä järjestökenttä ja edunvalvonta sekä esimerkiksi nuorten ohjaus ja neuvonta kiinnostaisivat. Mutta mistä kaikki lähti liikkeelle, miten hän innostui vaikuttamistyöstä? ––Vanhempani ovat olleet perustamassa vammaani AMC:hen liittyvää järjestöä, joten yhdistyskenttä on sitä kautta hyvin tuttu. Ala-asteen haaveista tie vei lukiolaiseksi ja Invalidiliiton Harvinaiset-yksikön Harava-lehden toimituskuntaan. Sitten Tiiri löysi Väestöliittoon ja ryhtyi kehittämään sen nuorisotyöryhmää. Vapaa-ajan ongelmia ei nykyisinkään liiemmin ole, mutta Tiiri kokee järjestötyön osaksi ammattitaitonsa rakentamista. Toki elämässä pitää silti olla muuta sisältöä kuin aktivismi. ––Totta kai minussa on monta muutakin puolta kuin vammaisidentiteetti. Tavallaan en kuitenkaan ole hirveän yksityinen ihminen. Seksuaalisuus ja vammaisen sateenkaari-ihmisen identiteetti taas on ollut minusta aina kiinnostava asia, josta on ollut tärkeä kertoa avoimesti. Tiiri on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Myös se on vaikuttanut monella tapaa hänen avoimuuteensa. Hän tuntee niin maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun ongelmat kuin suo-

rapuheisuuden mahdolliset seuraukset. Hänen puolisonsa on transaktivisti Sakris Kupila. ––Voin luonnehtia asiaa niin, että kun pidämme puolisoni kanssa toisiamme kädestä kotipaikkakunnallani, se ei olekaan enää hellyydenosoitus vaan mielenilmaus. Turvallisuuttaankin voi joutua miettimään. Onhan se todella väärin. Ei omana itsenään olemisen takia pitäisi joutua aktivistiksi. Minulle vaikuttaminen on kuitenkin tietoinen valinta.

Moniperustaista syrjintää vastaan Vammaisten seksuaalioikeuskysymyksissä on Jaana Tiirin mu-

kaan menty aivan viime vuosina paljon eteenpäin. Seksuaalisuuden kieltämisen aika on ohi. Paljon on kuitenkin on tehtävää, esimerkiksi kaikille saavutettavan seksuaalikasvatuksen parissa ja seksuaalisuuksien koko kirjon huomioimisessa. Vammaisten seksuaalioikeuksista tulisi puhua yhtä monella tasolla kuin seksuaalioikeuksista muutenkin. ––Vammaiset jotenkin nostavat esiin ihmisten perimmäisiä ennakkoluuloja. On kaksinaismoralismia, että vaikka liikuntavammaisilla on oikeus seksuaalisuuteen, mutta kehitysvammaisilla ei tai että vammainen voi olla hetero, muttei sitten mitään muuta. Puolisonsakin kautta Tiiri tun-

tee hyvin myös Suomen vanhentuneen translain. Laki edellyttää sukupuolensa korjaavilta henkilöiltä muun muassa steriiliyttä. Tämä tietenkin rikkoo monia ihmisoikeuksia ja on aiheuttanut hämmästystä ulkomaita myöten. Nykyisellä hallituksella ei kuitenkaan ole kiinnostusta lain muuttamiseksi. Tiiri muistuttaa, että sukupuolen moninaisuuteen liittyvä sorto on niin ikään vammaiskysymys. Vammaisia saatetaan herkästi pitää täysin sukupuolettomina, riippumatta siitä mikä heidän identiteettinsä on. Ja jos identiteetti sattuisikin olemaan vaikka muunsukupuolinen, sitäkään ei hyväksytä.

KUVA: Charlotta Boucht

Kynnys Nro 3 / 2018

K ––Vaikkapa sukupuolettomat tai intersukupuoliset vammaiset henkilöt ovat esimerkki siitä, miten vammaisten syrjiminen voi olla hyvin moniperustaista. On kummallista ja jopa törkeää, miten vähän tämä näkyy vammaisjärjestöissä. Vaikkapa tahdonvastainen genitaalikirurgia on asia, johon järjestöjen pitäisi ottaa paljon äänekkäämmin kantaa, hän toteaa painokkaasti. Yksi seksuaalisuuden kysymyksiä aivan viime vuosina esiin tuoneista asioista on tietysti #metoo -kampanja, joka nostaa esiin seksuaalisen häirinnän kokemuksia. Tiirin mukaan ilmiö ei vielä ole laajentunut kylliksi vammaiskentälle.

––Toivoisin vammaisten naisten kohtaaman seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vähentyvän. Seksuaalinen häirintä on vammaisten naisten kohtaama ongelma jopa viisinkertaisella todennäköisyydellä ei-vammaisiin verrattuna. Tätä ei tiedosteta tai tutkita tarpeeksi. Positiivista kuitenkin on, että tähän asiaan voidaan tulevaisuudessa oikeasti vaikuttaa!

Kalle Könkkölä 1950 – 2018

YNNYS RY:N toiminnanjohtaja Kalle Kustaa Topias Könkkölä kuoli äkillisesti 11.9.2018. Hänet tunnettiin erityisesti vammaisten oikeuksien edistämisestä kaikkialla maailmassa. Kalle Könkkölä ravisteli yhteiskuntaa vaatimalla yhdenvertaisuutta, esteettömyyttä ja itsenäistä elämää kaikille ihmisille. Hän muutti koko maailmaa perustavalla tavalla. Kalle Könkkölä syntyi Helsingissä vuonna 1950. Hän oli koulutukseltaan luonnontieteiden kandidaatti. Könkkölä perusti Kynnys ry:n yhdessä muiden Helsingin yliopiston vammaisten opiskelijoiden kanssa vuonna 1973. Vaatimaton yhdistys kasvoi nopeasti valtakunnalliseksi liikkeeksi. Kynnys toteutti Könkkölän uraa uurtavaa ajatusta siitä, että vammaisten on itse toimittava oikeuksiensa parantamiseksi: lähes kaikki Kynnyksen työntekijät ja kaikki hallituksen jäsenet ovat itse vammaisia. Kalle Könkkölä tunnetaan kaikkialla maailmassa. Hän löysi yhteistyökumppaneita lukemattomista maista. Hän toi kehitysyhteistyön Kynnykseen, lisäksi hän perusti vuonna 1998 kehitysmaiden vammaisten omia hankkeita tukevan Abilis-säätiön. Erityisen tärkeää hänelle oli vammaisten pakolaisten äärimmäisen heikon aseman parantaminen. Hän vaati kriisialueilla työtä tekeviä järjestöjä ja valtioita huomioimaan vammaisten ihmisten erityistar-

peet. Könkkölä oli yksi YK:n vammaissopimuksen alullepanijoista ja muokkaajista. Aktivismin lisäksi Kalle Könkkölä vaikutti poliitikkona. Hän oli mukana perustamassa Vihreää liittoa. Könkkölä oli puolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja ensimmäinen kansanedustaja yhdessä Ville Komsin kanssa vuosina 1983–1987. Kansanedustaja Könkkölä sai aikaan muun muassa vammaispalvelulain, joka toi vammaisille ihmisille itsenäisen elämän mahdollistavia palveluita, muun muassa kuljetuspalvelut. Könkkölän ansiosta vihreillä on ainoa puolueena Suomessa oma vammaisten ihmisten järjestö, Vihreät vaivaiset ry. Könkkölä toimi Helsingin kunnallispolitiikassa kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1985– 2004. Hän ehti kuulua useisiin lautakuntiin ja työryhmiin. Viimeiset vuotensa Könkkölä asui Helsingin Kampissa leskenä. Hänen vaimonsa, arkkitehti Maija Könkkölä kuoli yllättäen vuonna 2012. Könkkölä työskenteli Kynnys ry:ssä loppuun saakka. Sosiaalisena ihmisenä hän keräsi ympärilleen valtavan joukon ystäviä, joiden kanssa vietti paljon aikaa. Könkkölä oli innokas kulttuurin ystävä, joten moni muistaa tavanneensa hänet klassisen musiikin konserteissa tai teatterissa. Kesäisin hän kutsui ystäviään kesämökilleen, jonka puutarhassa jokaisella, pienimmälläkin kukalla oli oma tarinansa.

Kynnys Nro 3 / 2018

Blerina tahtoo näyttelijäksi Neljätoistavuotias Blerina haluaa isona näyttelijäksi. Perhe tukee häntä, mutta elämä ei silti ole helppoa. Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

LERINAN kotitalo lähellä Pristinaa vuorten kupeessa on esimerkki siitä, miten ihmiset haluavat ja voivat auttaa. Handikosin Ilir Gashi on kertonut perheen kurjasta tilanteesta ulkomailla asuville tuttavilleen. Uusi talo ja kaivo on rakennettu ulkomailla asuvien kosovolaisten tuella vähitellen, rahoituksen järjestyttyä. Kun Ilir Gashi ensimmäisen kerran vieraili perheen luona kolme vuotta sitten, vanha talo oli romahtamaisillaan. Kun vesi aiemmin jouduttiin hakemaan kolmen kilometrin päästä muovikanistereilla, nyt pihasta löytyy kaivo ja talo loistaa valkoisena. Isä Smajl Krasniqi on istuttanut pihalle kukkasia ja kaikki näyttää päällisin puolin valoisalta. Yksi suuri murhe perhettä kuitenkin varjostaa. Seitsemän vuotta sitten perheen toiseksi nuorimmainen tytär Blerina alkoi kärsiä omituisista

oireista. Dylbe-äiti kävi tyttärensä kanssa useilla lääkäreillä, mutta kaikki pudistelivat päätään, eikä kukaan osannut sanoa mistä oireissa oli kyse. Tytär horjahteli, ei pysynyt pystyssä ja valitti outoja tuntemuksia. Lopulta selvisi, että kyseessä on tuntematon lihassairaus, joka etenee vähitellen. Blerina on perheen silmäterä. –– Näin lapselleen antautunutta perhettä olen harvoin tavannut, kertoo Gashi. He tekevät kaikkensa tyttären eteen. Blerina on käynyt Handikosissa kuntoutuksessa, joka on nyt ulkomaisen rahoituksen loputtua jouduttu lopettamaan. ––Lähikoulun asenteet ovat hyvät, kertoo Dylbe. Koulu sijaitsee kolmen minuutin kävelymatkan päässä ja Blerina menee kouluun joka päivä äidin ja pikkusisaren saattelemana. Pikkusisko Erblina, 10, auttaa koulussa käytännön asioissa ja opettajat vierailevat perheessä.

Myös kaikki naapurit ja oppilaat koulussa auttavat. Silti kaikki ei suinkaan ole hyvin, sillä Blerinan oireet pahenevat. Kun vielä vuosi sitten hän kykeni horjuen kävelemään, enää näin ei ole. Aikaisemman puheliaan ja iloisen tytön puhe takeltelee. Mukana vierailullamme on Kalle Könkkölä, jolta perhe kyse-

RYHDY VERTAISKUMMIKSI TUE VAMMAISTEN AUTTAMISTA KEHITYSMAISSA VERTAISKUMMI saa postitse Kynnys-lehden kehitysyhteistyön erikoisnumeron kaksi kertaa vuodessa ja kutsuja Kynnyksen tilaisuuksiin. Vertaiskummi maksaa itse valitsemaansa summan 2–4 kertaa vuodessa. Lasku lähetetään postitse vertaiskummin ilmoittamaan osoitteeseen

Pienikin lahjoitus Kynnyksen kehitysyhteistyöhön merkitsee paljon. ESIMERKIKSI: 10 € – ruoka-apu aliravittujen vammaisten äitien lapsille, 50 € – vertaistukiryhmiä keski-aasialaisille naisille, 100 € – t ietojenkäsittelykursseja Addis Abeban yliopiston vammaisille opiskelijoille, 200 € – lukuvuosimaksu bosnialaiselle vammaiselle opiskelijalle.

Käy kotisivuillamme www.kynnys.fi/kehitysyhteistyo ja liity vertaiskummiksi.

Tai voit lahjoittaa suoraan pankkitilille: FI49 5541 2820 0012 62. Kirjoita viestikenttään Lahjoitus. Keräyslupanumero: Poliisihallitus, Arpajaishallinto RA-2018-126 koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta (31.12.2019 asti).

lee selviytymiskonsteja. Kalle kertoilee opiskelustaan ja elämästään, mutta jälkeenpäin autossa Ilirin katse on synkkä. Blerinan kohdalla asiat eivät luultavasti etene yhtä hyvin kuin Kallella. Toisaalta ihmeitä tapahtuu. Blerinan toiveet ovat kuitenkin selkeät, hän haluaa isona näyttelijäksi. Hän haluaa näytellä näytelmissä, joissa on surullinen loppu.