Kynnys 02 2018

No 2 / 2018

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänenkannattaja

Vierailulla Masai‑heimon luona Venäjän laitoksissa kuohuu Vammais­vaikuttajia maailmalta Kynnys Etiopiassa

MU4 1

ynnys

Valtakunnallinen vammaisten ihmisten perus- ja ihmisoikeusjärjestön äänen­ kannattaja ISSN 1235-9920 Julkaisija: Kynnys ry – Tröskeln rf Siltasaarenkatu 4 (5. krs) 00530 Helsinki Puhelin: (09) 685 0110 Päätoimittaja: Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi Toimitussihteeri: Sanni Purhonen / Kynnys ry Siltasaarenkatu 4 00530 Helsinki sanni.purhonen@kynnys.fi Puhelin: 045 7732 4116 Taitto: Väinö Heinonen / Kynnys ry Painopaikka: Sanomapaino, Vantaa Kannen kuva: Väinö Heinonen, alkuperäinen valokuva: Katja Vis Kuvassa Naamasin Kilitia Lembukoi Kynnys-lehden aineistot Aineisto lähetetään toimitussihteerille. Lähettäessäsi kuvaa/tekstiä, toimita myös yhteystietosi, tilitietosi ja verokorttisi. Maksamme julkaistusta aineistosta 10 € palkkion.

Lehden tilaushinta Kotimaassa kestotilaus 17 €/vuosi ja vuosi­ tilaus 20 €/vuosi (5 numeroa).

Jäsen­maksu 19 €/vuosi, johon sisältyy Kynnys­lehden tilaus­maksu. Tilauksiin ulkomaille lisätään posti­maksu.

Kynnys-lehti on saatavissa myös sähköisessä muodossa. Lisätietoja näkövammaisille tarkoitetusta sähköisestä lehdestä Näkövammaisten keskusliiton tiedonhallintapalvelusta.

Voit saada lehden luettavaksesi myös CD:llä. Lisä­tietoja: merja.asumaa@kynnys.fi.

Kynnys ry:n toimikunnat: Itsenäisen Elämän Keskus – Jyväskylä Yhteystiedot, ks. Kuopio Puh. 045 7732 4109 Itsenäisen Elämän Keskus – Kuopio Microkatu 1, G-osa, neljäs kerros, 70210 Kuopio Postiosoite PL 1188, 70211 Kuopio Puh. 045 657 9696 Itsenäisen Elämän Keskus – Oulu Kansankatu 53, 90100 OULU Puh. 045 7732 4108 Itsenäisen Elämän Keskus – Tampere Pellervonkatu 9 h. 1020, 33540 TAMPERE Puh. 045 7732 4115 Itsenäisen Elämän Keskus – Turku Yliopistonkatu 9 b, 20100 TURKU Puh. 045 7732 4114

Pääkirjoitus

KUVA: Jussi Vierimaa

Kynnys

Amu Urhonen amu.urhonen@kynnys.fi

NAISEN OSA

H

uman Rights Watch julkaisi taannoin raportin vammaisten naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta Intiassa. Raportissa esitellään 17 tapausta. Se on karua luettavaa. Naisia on kohdeltu epäinhimillisesti, jopa tapettu. He eivät ole voineet kertoa raiskauksesta kenellekään tai heitä ei ole uskottu.

Uhrin syyllistäminen on tavallista.

Aihe on ollut Intiassa tabu, joten jopa kuolemaan johtaneita raiskauksia on jätetty ilmoittamatta poliisille ja käsittelemättä oikeudessa.

Viime vuosina oikeusjärjestelmä on kehittynyt merkittävästi, mutta vammaisten naisten on edelleen vaikea saada oikeutta. Yleiset asenteet ovat raiskaajien puolella: julkisessa keskustelussa on kysytty muun muassa, onko järkeä pilata ei-vammaisen raiskaajan elämä vankilatuomiolla jonkun hyödyttömän vammaisen naisen takia.

Intian naisten kokemassa seksuaalisessa väkivallassa on paljon yleismaailmallista. Vammaiset naiset ovat huomattavasti alttiimpia seksuaaliselle väkivallalle kuin ei-vammaiset.

Mahdollisuudet puolustautua ja saada apua ovat heikot. Tekijä on usein tuttu, juuri se josta

vammainen nainen on riippuvainen. On selvää, että tekijää ei koskaan rangaista, jos hän on se jonka pitäisi auttaa vammainen henkilö kertomaan kokemuksistaan viranomaisille.

Vammaisille naisille annetaan hyvin vähän tai ei lainkaan tietoa seksuaalisuudesta ja seksuaalioikeuksista. On tavallista, että tapahtunut ahdistaa vammaista naista, mutta hän itsekään ei osaa selittää mitä on tapahtunut.

Pahimmillaan tämä johtaa vakavaan masennukseen, jopa itsemurhaan.

Terveydenhuolto, poliisiasemat ja oikeuslaitokset eivät aina ole esteettömiä. Viittomakielen tai puheen tulkkeja ei ole saatavilla kaikissa maissa. Ei ole ihme, että seksuaalinen väkivalta voi koitua vammaisen naisen kuolemaksi.

Myönteistä on, että YK:n vammaissopimus on saanut monet maat, mukaan luettuna Intian, kiinnittämään huomiota vammaisten naisten asemaan ja muuttamaan lainsäädäntöä.

Yhä useampi kehitysyhteistyöjärjestö on ottanut tavoitteekseen vammaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisen ja kitkemisen omissa hankkeissaan. Kaikkien kannalta toivoisi, että muutos olisi mahdollisimman nopea.

KVINNANS ROLL

H

uman Rights Watch publicerade för en tid sedan en rapport om sexuellt våld i Indien mot kvinnor med funktionsnedsättning. Rapporten tar upp 17 fall. Den är dyster att läsa. Kvinnorna har behandlats omänskligt, till och med dödats. De har inte kunnat berätta för någon om våldtäkten eller så har de inte blivit trodda. Det är vanligt att skuldbelägga offret. Ämnet har varit tabubelagt i Indien, så till och med våldtäkter med dödlig utgång har lämnats orapporterade till polisen och obehandlade vid en rättegång. Under senaste år har rättssystemet utvecklats betydligt, men fortfarande är det svårt för kvinnor med funktionsnedsättning att erhålla rättvisa. Allmänna opinionen är på våldtäktsmannens sida: i den offentliga debatten har det bland annat ställts frågan om det är förnuftigt att fördärva livet med en fängelsedom för en våldtäktsman utan funktionsnedsättning på grund av en onyttig kvinna med funktionsnedsättning.

Det sexuella våldet som Indiens kvinnor upplever uppvisar många universella drag.

Kvinnor med funktionsnedsättning är betydligt mera utsatta för sexuellt våld än kvinnor utan funktionsnedsättning. Möjligheterna att försvara sig och få hjälp är dåliga. Förövaren är ofta känd; just den person som kvinnan är beroen-

de av. Det är klart att förövaren aldrig straffas, om han är den som borde hjälpa personen med funktionsnedsättning att berätta om sina upplevelser för myndigheterna.

Kvinnor med funktionsnedsättning erhåller mycket lite eller ingen upplysning om sexualitet eller sexuella rättigheter. Det är vanligt att kvinnan plågas av händelsen, men hon kan inte själv förklara vad som har hänt. Som värst kan det leda till en allvarlig depression, t.o.m. självmord.

Hälsovården, polisstationerna och juridiska institutionerna är inte alltid tillgängliga. Teckenspråk- eller taltolkar finns inte att tillgå i alla länder. Inget under att sexuellt våld kan leda till den funktionsnedsatta kvinnans död och att gärningsmannen undkommer straff.

Positivt är, att FN:s konvention om rättigheter för personer med funktionsnedsättning har i många länder, inklusive Indien, fäst uppmärksamhet vid ställningen som kvinnor med funktionsnedsättning befinner sig i och att man ändrar lagstiftningen. Allt flera organisationer för utvecklingssamarbete har i sina egna projekt lagt upp som mål att känna igen och rensa ut våldet mot kvinnor med funktionsnedsättning.

För allas del kan man önska att förändringen skulle ske så fort som möjligt. Översättning Carita Viljanen

Kynnys Nro 2 / 2018

Gopal Mitra

Vammaiset lapset kouluihin!

T

yöskentelen erityisasiantuntijana Unicefilla New Yorkissa vammaisten lasten huomioinnin ja inkluusion parissa. Keskityn työssäni erityisesti humanitäärisiin tilanteisiin, apuvälineisiin ja globaaliin työskentelyyn. Olen kotoisin Itä-Intiasta Siligurin kaupungista. Olen entiseltä ammatiltani sotilas. Sokeuduin räjähdyksen seurauksena parikymmentä vuotta sitten ja jouduin lähtemään armeijasta.

Totuttelin pikkuhiljaa vammaisuuteeni ja kiinnostuin kehitysyhteistyöstä. Pääsin työskentelemään Leonard Cheshire Disability -järjestön kampanjakoordinaattoriksi Lontooseen. Aloitin Young Voices -projektin, jossa koottiin yhteen vammaisia nuoria 18 eri maasta. Matkustin ympäriinsä ja opin työskentelemään nuorten vammaisten parissa kaikkialla maailmassa.

Vammaiset ovat Intiassa usein köyhiä ja eristettyjä koteihinsa, vaikka edistystäkin on tapahtunut. Olen läheinen perheeni kanssa ja matkustan vähintään kerran vuodessa myös Intiaan. Olen nähnyt muutosta

siinä, miten vammaiset saavat omaa ääntään aiempaa enemmän kuuluviin. He itse ovat oman tilanteensa parhaita asiantuntijoita. Kuitenkin paljon on ongelmia ja tehtävää. Esimerkiksi ympäristö on kovin esteellistä, apuvälineitä ei juuri ole ja vammaisia lapsia ei suostuta ottamaan kouluihin. Eikö vika silloin olekin koulussa, joka ei ole kelvollinen opettamaan lasta?

Ensimmäisenä pitäisi vaikuttaa asenteisiin vammaisia kohtaan. Vammaisuuteen liittyy paljon turhaa myyttisyyttä. Jokainen ihminen on erilainen omalla tavallaan, mutta kaikki ovat ensisijaisesti ihmisiä. Esimerkiksi esteettömyys ei ole kallista. Jos ette tee ympäristöstä saavutettavaa, ette varmasti näe vammaisia missään.

Pidän nykyisestä työstäni Unicefilla todella paljon! Kollegani ovat mahtavia. New York on esteetön ja myös hyvin kosmopoliittinen kaupunki, rakastan sen kansainvälisyyttä. Työn vaikuttavuus ja laaja skaala on hieno asia. Uskon, että voimme todella saada aikaan muutosta lasten elämässä.

Lakiasiaa

EU:n vammaiskortti tulee

V

ammaiskortti on vapaaehtoinen ja maksullinen kortti, joka toimii vammaisten henkilöiden kommunikoinnin ja osallistumisen apuvälineenä Suomessa ja EU-maissa. Korttia voi hakea 21.5.2018 alkaen Kelasta.

Yhtenäisellä vammaiskortilla vammaiset ihmiset voivat todentaa vammaisuutensa tai avustajan tarpeensa matkustaessaan esimerkiksi julkisilla kulkuneuvoilla ja osallistuessaan vammaiskorttikohteiksi ilmoittautuneiden palveluntarjoajien liikunta- ja kulttuuritapahtumiin. Palveluntarjoajille yhtenäinen kortti mahdollistaa palveluiden kehittämisen. Vammaiset ihmiset voidaan joidenkin arvioiden mukaan kortin avulla huomioida palveluissa paremmin.

Vammaiskortti on samanlainen kaikissa niissä Euroopan maissa, joissa se tulee käyttöön. Kortissa on henkilön valokuva, nimi- ja syntymäaika, pistekirjoitusta ja hologrammitunniste. Kortin tekstit ovat suomeksi ja englanniksi. Vammaiskortissa voi olla joissain tapauksissa myös A-merkintä. Se tarkoittaa, että henkilö tarvitsee useimmiten mukaansa avustajan tai tukihenkilön.

Kortin kääntöpuolelle on mahdollista valita symboleita ja QR-koodi, jonka taakse kortin käyttäjä voi itse tallentaa tietoja omasta avun ja tuen tarpeestaan. Tällä hetkel-

lä EU:n vammaiskortti on tulossa käyttöön Suomen lisäksi Belgiassa, Italiassa, Kyproksella, Maltalla, Virossa ja Romaniassa. Kortti on jo otettu käyttöön Sloveniassa.

Vammaiskorttia voi hakea Kelasta, jos henkilöllä on aiemmin myönnetty ja voimassaoleva päätös, jonka perusteella voi saada kortin. Uutta päätöstä ei siis tarvita korttia varten. Kela tarkistaa, että hakijalla on vammaiskorttiin oikeuttava voimassa oleva päätös.

Vammaiskortin käyttöönotto poistaa toivon mukaan ne epäkohdat, joita syntyi siitä, että lippuluukulla vammaiselta henkilöltä kysyttiin viranomaisten päätöksiä vammaisetuuksista tai oikeudesta henkilökohtaiseen apuun. Samalla myös muuta arkaluontoista tietoa saattoi siirtyä ulkopuolisille. Ja miten kätevää asiakkaalle oli vastata eri palveluntarjoajien vaihtuviin vaatimuksiin vammaisuuden todentamisessa. Laminoitujen viranomaispäätösten mukana kuljettaminen omasta terveys- ja palvelutarvehistoriasta oli jo itsessään liikunta- ja kulttuuriteko.

Edelleen jää palveluntarjoajan harkintaan, huomioiko se hinnoittelussaan tai palveluvalikoimassaan vammaiskortin ja siihen liitetyt kortinhaltijan erityiset tarpeet.

Kevätterveisin, Terhi

Kolumni Sinikka Luhtasaari Mopomama Arabianrannasta

Apua, minua tuijotetaan

T

ässä ei ole kyse seksuaalisesta ahdistelusta. Vaan siitä kerrasta, kun peruutin kärryllä hitaasti hissistä rappukäytävään. Siellä jonotti vuoroaan yläkerran pikkupoika kera äitinsä ja tuijotti pyörätuolia yrmy ilme silmissä. Poika tokaisi: ”Arvasin, että toi tulee.”

Häkellyin. Lamaannuin hetkellisesti. Vasta seuraavana päivänä tajusin, että poika toisti vanhempiensa pelkoja ja ennakkoluuloja. Olisin halunnut näpäyttää sekä poikaa että äitiään. En osannut.

Olisi halunnut sanoa pojalle, että tulevaisuus on sinun. Menneisyys taitaa olla minun. Mutta arvaatko mitä? Tutkimusten mukaan tulevaisuuden työmaailmassa ihmiseltä vaaditaan eniten kykyä empatiaan. Sitä ei koneille ja järjestelmille voida opettaa. Kysypä vanhemmiltasi, mitä tarkoittaa empatia.

Myötätunto on saman sukuinen sana. Suomi on maailman kuudenneksi epäempaattisin maa. Että repikää siitä.

En ajattele, että poika on vasta lapsi ja saa puhua, mitä sylki suuhun tuo. Päinvastoin. Jos lapsena on noin ennakkoluuloinen erilaisia ihmisiä kohtaan, mitä tapahtuukaan nuoruudessa ja aikuisuudessa. Hui kauhistus. Hiiteen huonosti kasvatettu mukula. Liukastukoot banaaninkuoreen typerät vanhempansa.

TÄYSIN TOISTA on elämä kissan kanssa. Sen katse ei ilkeile, ei nöyryytä, ei häpäise. Se vaatii vuorovaikutukseen ja dialogiin. Katse kuumottaa. Ilma väreilee ajatuksista, joita on tarpeetonta sanoittaa kissaksi tai ihmisen alkeelliselle kielelle. Hallitsijan katse herättää henkilökunnan sikeästäkin unesta. Todistetusti.

Ihan huvin vuoksi tai pelkän käskyttämisen takia hallitsija ei tuijota, vaikka joskus alamaisesta voi siltä tuntua. Silmät ovat sielun peili sekä eläimellä että ihmisellä.

Sielu kertoo, olet minulle tärkeä. Luotan sinuun silloinkin, jos silmäsi ovat vahingoittuneet tai ne ovat aurinkolasien takana piilossa. Seuraavaksi pyydän. Anna ruokaa. Silitä.

Rapsuta korvan juuresta. Tule lähelle. Tarvitsen sinua, kuten sinä minua.

KUVA: Ismo Helén

Vieraileva kynä

4

Kynnys Nro 2 / 2018

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

Venäjän laitoksissa kuohuu M Venäjän laitosmaailma on hitaassa käymistilassa. Laitoksia ei varsinaisesti pureta, mutta niitä pyritään tekemään inhimillisemmiksi. Huonekokoja pienennetään, kuntoutusmenetelmiä kehitetään, laitoskouluja uudistetaan.

Laitoksien räjäyttäminen taivaan tuuliin tuntuu silti vielä kovin kaukaiselta haaveelta.

– Ei, eih, emme ole kypsiä inkluusioon! huudahtavat virkamiehet.

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

OSKOVASSA pidetyssä laitosväen suuressa konferenssissa keskityttiin oppimaan uutta ja vaihtamaan ajatuksia. Osa oli uudistusten puolella, osa niitä vastaan.

Puhujaksi on kutsuttu myös Kynnyksen toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä. Hän käsitteli omassa puheenvuorossaan sitä, miten laitokset purettiin Suomessa ja mitä siitä seurasi.

Kun moskovalaisen erityispedagogiakeskuksen johtaja, psykologi Anna Bitova vieraili muutama vuosi sitten laitoksessa Pohjois-Venäjällä, hän järkyttyi. Vammaisten lasten sängyistä oli tehty häkkejä, joissa lapset elivät elämänsä. Henkilökunta oli tyytyväinen. ”Näin saamme lapset paremmin hoidettua”, he hehkuttivat.

Pian Bitovan vierailun jälkeen ja hänen aloitteestaan alkoi tapahtua.

Laitoksen johtaja sai potkut, henkilökuntaa irtisanottiin ja paikalle palkattiin uudenhenkisiä ihmisiä. Uu-

si johtaja on saanut ihmeitä aikaan, Bitova kertoo. Nyt lapset pääsevät ulos pari kertaa viikossa.

––Maamme ei ole kypsä integraatiolle, sanovat johtajat. Osin tämä onkin totta, opettajat eivät ole valmiita, koulut ovat esteellisiä, perheitten tukimuodot puuttuvat, Bitova kertoo.

Hallinnon usko kansalaisjärjestöjen toimintaan on kuitenkin kasvanut. Muutama vuosi sitten hallitus päätti antaa kansalaisjärjestöille 10 prosenttia lisärahoitusta. Itse Putinkin oli huomannut, että kansalaisjärjestöt tietävät kansan tilanteen paremmin kuin hallinto.

10 prosenttia on valtava summa rahaa. Ongelmana on kuitenkin se, että tuon tiedon tultua julki uusia kansalaisjärjestöjä alkoi nousta kuin sieniä sateella. Ne veivät välistä suuren osan rahoista. Eli tapahtui puhallus.

Kehitysvammapuolella on Bitovan mukaan myös se ongelma, että vaikka kehitysvammaisten lasten vanhempien järjestöjä on monia, ne

Kynnys Nro 2 / 2018

Elena ja Denis antoivat kodin Ivanille ja Emilialle Kirovilainen lastenlääkäri Elena Lyanguzova adoptoi miehensä Denisin kanssa Ivanin ja Emilian suoraan lastensairaalasta.

––Lapset ovat tuoneet elämäämme suuren sisällön ja tarkoituksen, Elena kertoo. Perheen biologinen tytär Tania, myös Down-lapsi, menehtyi syöpään viisivuotiaana.

5

Voihan vammaisen venäjännöstä viilataan Venäjällä Vsevolod Popov (vas.), 17, Fedor Lysikov, 18, Diana Goleva, 17 ja Natalia Mazunina, 29, osallistuvat Perspektiva-järjestön luovan ilmaisun kurssille Moskovassa. He ovat innoissaan.

N

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

ovat hajallaan ja haluttomia yhdistämään voimansa.

Monesti järjestöt syntyvät yhden voimakkaan henkilön ympärille, eikä tällä ihmisellä ole aina halua luovuttaa valtaa, mikä tapahtuisi jos järjestöjä yhdistettäisiin. Nyt tässäkin asiassa on tapahtunut kehitystä parempaan, kun on perustettu suuri valtakunnallinen vammaisten lasten järjestö.

Tukimuodot puuttuvat, isät lähtevät ––Perheille ei ole olemassa tukimuotoja vammaisen lapsensa hoitamiseksi, tällöin vanhemmat ovat pakotettuja laittamaan lapsen laitokseen, kertoo johtaja Aleksandra Fadina samasta pedagogiakeskuksesta.

Pieniä parannuksia on saatu aikaan, kuten kuntoutusta tunti viikossa ja myös kotiopetusta. Silti perheiden tilanne on usein äärimmäisen hankala. Monesti kyseessä ovat myös yksinhuoltajaäidit, koska isät ovat pian vammaisen lapsen syntymän jälkeen jättäneet perheensä.

––Venäjällä on pitkään ollut vallassa lääketieteellinen näkökulma, jossa ihmistä katsotaan potilaana ja tapauksena, ei inhimillisenä olentona.

––Kuitenkin myös hyviä asioita on tapahtunut, henkilökunnan määrä on lisääntynyt. Laitoksissa annetaan jonkin verran myös terapiaa, liikuntaterapiaa, puheterapiaa ja niin edel-

Anna Bitova.

leen, kertoo Fadina.

––Kun vertaa tilannetta 30 vuoden takaiseen, olemme menneet eteenpäin.

Kolmekymmentä vuotta sitten Down-lapset eivät käyneet koulua. Valtaosa vammaisista lapsista asui orpokodeissa, joiden taso oli surkea.

Nykyään perheet saavat jonkin verran apua sekä kuntoutuspalveluja.

Integraation suhteen Fadinan mukaan tärkeintä on muuttaa opettajien asenteita. Lapset, eli oppilastoverit, kyllä oppivat.

UORET kirjoittivat, esittivät ja ohjasivat näytelmiä. Osa nuorten kirjoittamista teksteistä pääsee eteenpäin ammattilaisten käsiin ja esitetään oikeasti oikealle yleisölle. Myös Voihan vammainen -kirja joutui tai pääsi nuorten käsittelyyn.

––Itsevarmuus kasvaa, kun saa nähdä oman tekstinsä elävän esityksen, kertoo Vsevolod Popov.

Sekä Vsevolod että hänen paras ystävänsä Fedor ovat näkövammaisia ja opiskelevat lukiossa. Nuoret miehet ovat opiskelleet Perspektivassa myös itsenäistä liikkumista. Tarkoituksena on oppia liikkumaan metrolla ja kaupungilla. Siinä sitä haastetta riittää, koska Moskova on valtava. Toistaiseksi kävelyillä päässä on ollut mukana äiti. Nyt kursseilla äiti siis karistetaan kannoilta.

Natalia Mazunina (kuvassa oikealla) toimii esikuvana nuoremmille kurssilaisille. Melko vaikeasti CP-vammainen Natalia on tehnyt väitöskirjan aiheesta ”Tiedotusvälineitten rooli vammaisten ihmisten integraatiossa”.

Työpaikkaa Natalia ei ole vielä löytänyt; nuorten työllistyminen ylimalkaan ei ole kovin helppoa Venäjällä.

Kurssilaiset osallistuivat Voihan vammainen -kirjan venäjännöksen kritisointiin. Yllättävän paljon sanat ja niitten merkitykset olivat samoja. Esimeriksi, vaikka termiä invalidi käytetään Venäjällä vielä usein, osa nuorista piti sanaa vanhentuneena. He esittävät käytettäväksi ilmaisua, ihminen jolla on liikuntavamma.

Edelleen, myös kääpiö on huono sana Venäjällä.

Ja kun sokeaa halutaan loukata, kutsutaan valkoista keppiä oksaksi. Yksi loukkaamisen ilmaisu on puhua vain tuoleista. Että tilaisuudessa oli niin ja niin monta pyörätuolia. Ei kai kyse ole vain tyhjistä tuoleista!

6

Kynnys Nro 2 / 2018

THE INTERNATIONAL DISABI‑ LIT Y ALLIANCE (IDA) on kahdeksan maailmanlaajuisen ja kuuden paikallisen vammaisjärjestön yhteenliittymä, jonka asemapaikkana on New York. Se ajaa vammaisten asiaa YK:ssa, jotta YK:n alaisuudessa työskentelevät eri järjestöt ottaisivat inklusiivisuuden ja vammaisten asiat enemmän omikseen.

Vammaisten oikeuksien sopimus on työkalu ja pohja, jolle IDA pohjaa työnsä. IDA panostaa muun muassa siihen, että vuoteen 2030 mennessä kestävän kehityksen päämäärät ovat inklusiivisia.

Kymmeneen vuoteen mahtui monta elämää Kun IDAN pääsihteeri Vladimir Cuk kasvoi pojasta nuoreksi mieheksi, elettiin hänen kotimaassaan Serbiassa myrskyisiä aikoja. Isän komennus sotaan sotimaan kroaatteja vastaan, Vladimirin taudin eteneminen ja vähittäinen invalidisoituminen ja pisteenä i:n päälle Belgradin massiivinen 78 päivää kestänyt pommitus.

K

Teksti: HEINI SARASTE Kuva: PAOLA GUZMAN

OKO nuoren Vladimirin 1990-luku oli yhtä myllerrystä, kauhua ja kauhuista selviämistä.

––Itse asiassa elin tuona kymmenenä vuotena kuin monta elämää, Vladimir Cuk tilittää helsinkiläisen hotellin baarissa nyt aikuisena ja vaikutusvaltaisena miehenä.

––Muistan, miten asuimme perheeni kanssa kerrostalon seitsemännessä kerroksessa. Kun sireenit alkoivat soida, yläkerran naapurit ryntäsivät meille ja alkoivat raahata minua pyörätuoleineni alakerran kahvilaan. Pommisuojia, joihin olisi päässyt pyörätuolilla, ei ollut. Tyydyimme vain pakenemaan mahdollisimman alas. Eikä kukaan perheestä mennyt suojaan, koska perheen poika ei sinne päässyt.

Vladimir Cuk muistaa myös hyvin eräänlaisen turtumuksen, joka levisi ihmisiin pommitusten jatkuessa viikko viikon perään.

––Muistan, miten istuimme ystävieni kanssa kahvilassa ja jat-

koimme kahvin juontia täydellisen turtina, vaikka pommit putosivat ympärillä. Emme enää välittäneet.

Cuk on saapunut avustajansa ja ystävänsä Marko Tabakovicin kanssa yhdessä Helsinkiin Gladiin, eli Global-kokoukseen. Hän työskentelee International Disability Alliancen eli IDA:n pääsihteerinä New Yorkissa.

Vladimir rakastaa työtään, työkenttä on laaja ja kirjava ja se kattaa itse asiassa melkein kaiken.

Siinä on mahdollisuus vaikuttaa, maailmanlaajuisesti ja asenteisiin. Cuk pitää myös erittäin tärkeänä sitä, että hän on itse vammainen.

––Olen asianosainen ja se antaa sanoilleni painoarvoa, hän kiteyttää.

Cukilla todettiin neljävuotiaana etenevä lihassairaus, joka on tällä hetkellä johtanut siihen, että hän tarvitsee käytännön apua miltei kaikessa syömisestä pukemiseen, vessassa käynteihin ja elämän askareisiin.

Cuk perheinen kuului Milose-

vicin vastustajiin. Silti sota koski kaikkia serbejä eikä siitä voinut kieltäytyä. Myös Vladimirin isä määrättiin sotimaan, Kroatian rintamalle. Vladimirin vamman takia hän kuitenkin sai jossain vaiheessa vapautuksen sodasta ja palasi hoitamaan poikaansa.

Kun Vladimirin sairaus todettiin, elettiin vielä Titon kautta ja tukea vammaisuuden perusteella sai todella niukasti. Toisaalta jotkut asiat toimivat: ––Jugoslavia oli kummallinen sekoitus sosialismia ja kapitalismia, siinä oli myös hyviä piirteitä.

Vladimir kertoo esimerikin pyörätuolin saamisesta.

––Menin lääkäriin, tohtori määritteli vammani luonteen ja pyörätuoli oli minulla iltapäivällä. Yhdysvalloissa sama prosessi kestää huomattavasti pitempään, jopa puolikin vuotta.

Vladimir Cuk kertoo aina saaneensa tukea kavereiltaan ja ennen kaikkea perheeltään. Älykkään pojan opiskelua pidettiin perheessä itsestäänselvyytenä

ja vanhemmat tekivät kaikkensa, jotta poika saisi mahdollisimman hyvän koulutuksen.

Ensin hän opiskeli kotikaupungissaan Belgradissa, myöhemmin Chicagossa. Nykyään hän on yksi niistä vaikutusvaltaisista nuorista vammaisista ihmisistä, jotka ovat edenneet hyvin urallaan ja vievät maailman vammaisten asioita eteenpäin.

Cuk uskoo myös kansainvälisten yhteyksien merkitykseen. Ensimmäisen tuulahduksen siitä, mitä on olla itsenäinen vammasta huolimatta, hän sai nuorena miehenä kun hän matkusti Maltalle leirille yhdessä ystäviensä kanssa. Kaikkia liikennevälineitä käytettiin, lauttoja, busseja, junia ja ratikoita.

––Jos en päässyt sisään, minut kannettiin tai nostettiin. Se oli riemukasta ja antoi voimantunteen.

Selviämme, yhdessä selviämme kyllä!

Kynnys Nro 2 / 2018

7

Vanhempien tuntema häpeä on lasten suurin ongelma

V

AMMAISET LAPSET kehitysmaissa ruokitaan huonommin. Heidän terveydestään pidetään huolta huonommin tai ei ollenkaan ja heitä kohdellaan miltei kaikissa asioissa huonommin. He joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Heidät jätetään useimmin katastrofeissa heitteille, Berman Bieler luettelee muutamia vammaisten lasten kasvamiseen liittyviä kipukohtia.

Vammaiset lapset eivät edelleenkään juuri pääse kouluun, he eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan ja eivät valmistu koskaan ammattiin. He jäävät myös kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle.

Vammaisen lapsen tiellä ovat paitsi fyysiset myös henkiset esteet. Lapset piilotetaan kodin seinien sisäpuolelle, koska yhteiskunta katsoo vammaisten lasten vanhempia karsaasti. Ajatellaan, että vanhemmat ovat tehneet syntiä, kun ovat saaneet näin ”kelvottoman” lapsen.

––Stigman takia vanhemmat piilottavat lapsensa.

Berman Bieler antaa arvion, jonka mukaan tälläkin hetkellä maailmassa on noin kymmeniä miljoonia vammaisia lapsia, jotka eivät juurikaan pääse kodeistaan ulos, perhe ei kehtaa ilmaista, että nämä lapset ovat edes olemassa.

––Vain kymmenen prosenttia vammaisista lapsista pääse kouluun. Ja tämäkin kertoo omaa kieltään. Pahan kierre jatkuu.

Syytä myös optimismiin löytyy Berman Bieler on silti yllättäen optimisti.

––Kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana myös paljon edistystä on tapahtunut. Vammaisuuteen on alettu kiinnittää huomiota eri tavalla kuin ennen sekä yhteiskunnissa ympäri maailmaa että kansainvälistä työtä tekevissä järjestöissä.

Unicefin lasten oikeuksien sopimuksessa kolmekymmentä vuotta sitten vammaiset lap-

Vammaisuuteen ympäri maailmaa liittyvä stigma saa vanhemmat kohtelemaan vammaista lastaan huonommin kuin muita lapsia, toteaa Unicefin vammaisasioitten neuvonantaja Rosangela Berman Bieler.

Teksti: HEINI SARASTE Kuva: PAOLA GUZMAN

set mainittiin ensimmäistä kertaa, mutta hyvin ylhäältä alaspäin suuntautuvassa hengessä.

Nyt kun YK:n kansainvälinen vammaissopimus on ratifioitu valtaosassa maailman maista myös tapa katsoa vammaisten asioita ja asemaa on pikkuhiljaa muuttunut.

––Uutta on vammaisuuden aikaisempi havaitseminen ja interventio. Myös inkluusio on ainakin teoriassa hyväksytty. Yhä enemmän eri puolilla maailmaa nähdään, että vammaisten lasten kuuluu opiskella yhdessä toisten lasten kanssa. Tosin inkluusion tiellä on edelleen esteitä, koska portaita riittää ja oppimisvälineet ja metodit ovat puutteellisia.

Myös opettajien tiedon taso vammaisuudesta voi olla matala tai olematon. Niin, että vaikka vammainen lapsi pääsisikin kouluun, hän ei välttämättä koskaan saa tarvitsemaansa opetusta. Pistekirjoitusmateriaalit puuttuvat kokonaan tai esimerkiksi viittomakieltä ei ole kehitetty maassa.

Myös opettajien tiedon taso vaikkapa kehitysvammaisuudesta voi olla olematonta.

––Siitä huolimatta inkluusion idea on lyönyt sinällään yllättävän hyvin lävitse jopa kehitysmaissa sekä Itä-Euroopassa. Idea on kirkas, yhdessä, ei erikseen. Esteet ovat enemmän käytännöllisiä.

Kaikkein suurimmat muutokset ja suurin syy optimismiin ovat Berman Bielerin mukaan muutokset asenteissa.

––Nyt ei kuitenkaan puhuta vuosista vaan pikemminkin kymmenistä vuosista. Muutoksen on tapahduttava ensin tietoisuuden tasolla, sitten sen on tapahduttava niin, että vammaisuuden olemassaolo aletaan ottaa huomioon joka tasolla.

”Inkluusion idea on lyönyt lävitse.”

Yhteistyötä median kanssa Berman Bieler kertoo tarinan Montenegrosta.

––Eräällä paikkakunnalla purettiin laitos ja vammaiset lapset alkoivat käydä koulua normaali-

kouluissa. Seurasi ikäviä välikohtauksia, koska lapsia kiusattiin ja tavallisten lasten perheet ilmoittivat, etteivät he halua, että juuri heidän lapsensa käy koulua yhdessä laitoslasten kanssa. Alettiin vaatia, että lapset menevät takaisin laitokseen. Vika ei ole kuitenkaan koskaan vammaisessa lapsessa vaan tarvitaan muutosta ympäristön asenteissa.

Unicefin toimesta alettiin kouluttaa ympäristöä asenteissa, jotta vammaiset lapset hyväksyttäisiin osaksi yhteisöä. Päivä toisensa perään tv:ssä näytettiin videoita, joilla vammaiset lapset kertoivat elämästään, sen vaikeuksista ja haasteista.

Kyse ei ollut vain kuukausien kampanjasta vaan valistustyötä on usein tehtävä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Vähitellen asenteet muuttuvat.

––Mutta ne muuttuvat. Nyt lapset tällä paikkakunnalla käyvät koulua yhdessä. Laitokset ovat lopullisesti menneisyyttä.

Berman Bielerin oma tausta on Latinaisessa Amerikassa, Brasiliassa. Hän on kotoisin Rio De Janeirosta, joka on hänen mukaansa näennäisesti hyvin liberaali kaupunki. Kun pintaa raaputtaa, pian paljastuu machomentaliteetti ja homofobia. Brasilialaisuudessa Berman Bieler pitää silti sosiaalisuudesta sekä ihmisten kohtaamisesta.

Berman Bieler on asunut New Yorkissa pitkään. Hän pitää myös Nykistä. Amerikkakin on monikulttuurinen ja se on sen rikkaus.

Trumpin Amerikan lisäksi on olemassa sosiaalinen Amerikka, joka pitää huolta lähimmistään ja jossa sosiaaliapu toimii, hän korostaa. Tämä usein unohtuu.

Kuusi vuotta sitten Rosangela menetti yllättäen rakkaan miehensä ja jäi leskeksi.

––Se oli elämäni pahin isku, olen kuitenkin selvinnyt siitä. Elämäni on ylipäätään ollut täynnä katastrofeja, joista olen mennyt lävitse ja huomannut taas eläväni. Elämänkokemus on tehnyt minusta joustavan, hän sanoo.

8

Kynnys Nro 2 / 2018

Judyn valokuvat

paljastavat draaman Erikoisneuvonantaja Judith Heumannin koti Washingtonin Clevelandissa on vuorattu muistoilla. On isän piirroksia, tauluja, seitsenhaaraisia kynttilänjalkoja, maljakoita ja sadoittain pieniä koriste-esineitä.

S

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

EINILLÄ valokuvassa suvun rakkaat, sedät, tädit, serkut ja serkkujen lapset hymyilevät. Ja tietysti aviomiehen Jorgen sukua Meksikosta, hymyjä satelee sieltäkin.

Kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut.

Tämän tästä puhelin soi: milloin soittaa ystävä, milloin työtoveri, milloin Judy organisoi entisen alaisensa baby showeria, milloin taas järjestää tapaamista ensi viikolle tai taksia illaksi. Ulkona on myrsky ja Judy pelkää myrskyä. Tavallisella säällä hän matkustaa julkisilla. Metro ja junat ovat Washingtonissa kuin jokaisen vaikeavammaisen unelma.

Myös Judy voi silmin nähden paremmin kuin puoli vuotta sitten. Takana on ainakin välivoitto syövästä, joka on taltutettu. Tukka on kasvanut miltei entiselleen ja vanha draivi palannut. Amerikan vammaisliikkeen keulahahmo alkaa olla taas vauhdissa.

Haastattelua puhelinsoittojen lomassa Puhelinsoittojen lomassa yritän viedä eteenpäin haastattelua. Ja ainakin muutamaksi minuutiksi puhelinkin ystävällisesti vaikenee. Saamme loihdittua takaisin ajan 1930-luvulla, kauan ennen Judyn syntymää.

Olen kiinnostunut Judyn menneisyydestä, ja siitä Judykin lämpenee.

Saan kuulla, että Judyn äiti, Elsi, muutti 12-vuotiaana Amerikkaan. Hänen vanhempansa lähettivät hänet valtameren ylitse, kun pelkäsivät tulevaisuutta. He eivät pelänneet turhaan, sillä elettiin vuotta 1938 ja juutalaisvainot olivat jo käynnistymässä. Elsin vanhemmat eli Judithin isovanhemmat jäivät Saksaan ja heille kävi huonosti. Heidät kaasutettiin keskitysleirissä.

Judy kaivaa kännykästään esille valokuvan, jossa isovanhemmat seisovat vierekkäin.

––Kesti pitkään ennen kuin ymmär-

”Iso­ vanhempani kuolivat keskitys­ leirissä.”

sin, että äitini oli liimannut nämä kuvat kahdesta erillisistä valokuvasta. Siksi tunnelma kuvassa on niin outo eikä kuvan hahmoilla näytä olevan keskenään yhteyttä.

Elsi asui etäisten sukulaisten luona eikä koskaan enää nähnyt vanhempiaan. Saksasta kumpikaan Judyn vanhempi, ei Elsi eikä isä Werner, halunnut enää koskaan kuulla mitään. Eikä kotona saanut sanoa saksan sanaakaan.

––Eikä kumpikaan heistä halunnut jalallakaan astua Saksan maaperälle.

Jouduinkin veljeni kanssa hankalaan tilanteeseen, kun meidät kutsuttiin 1972 vieraiksi Heidelbergiin paralympialaisiin.

Voisimmeko mennä Saksaan vai emme? Loukkaantuisivatko vanhemmat?

Sisarukset saivat luvan ja vierailivat myös isän vanhassa kotitalossa.

Paikalle oli koottu vanhoja naapureita, mutta menneisyyteen ei palattu. Kun kysyn, miten juutalaisuus liittyy Judyn taisteluun vammaisten aseman parantamiseksi, hän vastaa napakasti.

––Natsit aloittivat tuhoamisen vammaisista.

Vilkas Brooklyn oli täynnä portaita Judith syntyi vuonna 1947 New Yorkin Brooklyniin, jossa Euroopasta tulleet siirtolaiset, puolalaiset, venäläiset, italialaiset ja saksalaiset, etsivät uuden elämänsä alkua. Kaduilla kohisi elämä ja ilmapiiri oli toiveikas. Juutalaiskortteli synagogineen oli vähän matkan päässä, samoin isän pitämä kosher-liha­kauppa.

Tuohon aikaan Amerikassa riehui valtava polioepidemia ja Judith sairastui kahdeksantoista kuukauden ikäisenä. Sairaalajaksot olivat pitkiä.

1950-luvun Brooklyn oli rappusten

Kynnys Nro 2 / 2018

9

Arkuus karisee joukkoliikenteessä luvattu kaupunki. Rappuset johtivat ulko-ovelle, alakertaan ja ensimmäiseen kerrokseen. Jokaisen kaupan, suutarin tai rohdoskaupan edessä oli portaat joko ylös- tai alaspäin.

Judyn lapsuuden muistot liittyvät siis kannettuna olemiseen: Isä kantoi, äiti kantoi, naapurit ja ystävät kantoivat, kun kylään tai kauppaan mentiin, pyörätuoli jätettiin ulos odottamaan.

––Olin kuitenkin aina osa yhteisöä, en koskaan ulkopuolella.

Taistelut systeemin kanssa alkoivat myös varhain, kun Judy äitinsä Elsin tuella kävi taistelun päästäkseen normaalikouluun. Hän onnistui ja sai käsityksen siitä, että asioita voidaan todella muuttaa.

Dramaattisia muutoksia Judith Heumannin elämä on viime vuoden kuluessa dramaattisesti muuttunut hänestä riippumattomista syistä.

Kun Donald Trump valittiin presidentiksi, kaikki demokraatti-virkamiehet saivat lähteä hallinnosta.

Liki seitsemänkymppinen Heumann työskentelee nyt Fordin säätiössä, missä hän kehittää säätiön vammaisosaamista. Työpaikkana on nyt kuitenkin oma koti.

Ministeriössä Judyn päiväaikaiset avustajat olivat valtion palkkaamina.

Nyt hän joutuu ainakin osittain kustantamaan avustajansa itse. Kotia emännöi Meksikosta kotoisin oleva jo kymmenen vuotta Judya palvellut kotihengetär.

Ennen lähtöämme ulos Washin­ gtonin myrskyyn Judith antaa tarkat ohjeet siitä, mitä kuuluisi illalla kotihengettären työvelvollisuuksiin. Näkyy, että hän on tottunut pitämään ohjaksia käsissään, myös kotona.

Georges Aguehounde työskentelee Itsenäisen elämän keskuksen apulaisjohtajana Washingtonissa mustien asuinalueella. Keskuksessa järjestetään muun muassa kursseja, joilla opetetaan vammaisia ihmisiä käyttämään julkista liikennettä. Keskus antaa myös juridista neuvontaa ja vertaistukea.

K

Teksti ja kuvat: HEINI SARASTE

UN Georges Aguehounde nuorena ylioppilaana muutti pienestä Norsunluurannikon valtiosta opiskelemaan Washingtoniin, hän ei todellakaan tiennyt, mitä tulevat vuodet toisivat muassaan.

Vuosi Amerikkaan tulon jälkeen Aguehounde vammautui liikenneonnettomuudessa ja halvaantui kaulasta alaspäin.

Elämä oli säpäleinä, eikä valoa näkynyt missään.

Vuoden sairaalajakson jälkeen hän sai ihmeekseen havaita, että sai perheensä – pojan ja nuoren vaimon Norsunluurannikolta – Amerikkaan. Samoihin aikoihin Amerikassa astuu voimaan myös ADA-lainsäädäntö, joka takasi kaikkialla Yhdysvalloissa vammaisille parempaa elämää.

––Sitä en kuitenkaan silloin sairaalassa toivottomana maatessani tiennyt. Olin vain kaukana kotimaastani makaava poikarukka, joka oli erossa rakkaistaan.

Nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin Aguehounde siis toimii apulaisjohtajana Itsenäisen elämän keskuksessa mustien asuinalueella.

Keskuksessa käy päivittäin lähiympäristön vammaisia ihmisiä kokoontumisis-

sa, vertaispalavereissa, erilaisilla kursseilla tai hakemassa juridista apua. Vierailumme aikana ovi käy tiheään: Ovesta astuu sisään sokeita, lievästi näkövammaisia, eri lailla liikuntavammaisia ja kuuroja.

Esteettömyys auttaa, köyhyys piinaa ––Suurimmat ongelmat liittyvät yleensä toimeentuloon, sanoo Aguehounde.

Kun ihminen vammautuu, hänen taloudellinen tilanteensa romahtaa. Paljon riippuu vakuutuksista, jos ihminen on ottanut ja saanut vakuutukset, hän saattaa pärjätä. Toisaalta aivan köyhimmät ovat Medicaren piirissä, se turvaa jonkintasoiset apuvälineet ja terveydenhuollon. Monet vammaisuus kuitenkin sysää taloudelliseen ahdinkoon, joka ei ota koskaan päättyäkseen.

––Esteettömyys on Washingtonin valtti: sekä bussit, metro että ratikka ovat esteettömiä. Busseissa vammaiset matkustajat otetaan huomioon. Sen saimme itsekin havaita, kun kävelevät kansalaiset hätistettiin bussin takaosaan pyörätuolien tieltä.

Jokaiseen bussiin johtaa myös automaattiluiska ja miltei joka metroasemalle hissi. Tosin hissien löytäminen on joskus työn takana.

––Huolimatta siitä, miten esteetön kaupunki on, ongelmana on usein vammaisten ihmisten arkuus, Aguehounde sanoo.

Ilman harjoitusta ja varsinkin yksinään on uskallusta vaativaa lähteä ruuhkaiseen metroon tai bussiin.

Nyt keskus järjestääkin vammaisille ja vasta vammautuneille kursseja, joissa he ryhmissä opettelevat julkisten liikennevälineitten käyttöä.

Käyttökelpoinen idea myös Helsingissä!

10

Kynnys Nro 2 / 2018

Vierailulla Masai-heimon luona Abilis-säätiö on toiminut aktiivisena vammaisten koulutuksen ja toiminnan rahoittajana Tansaniassa vuodesta 1999.

Y

Teksti ja kuvat: KATJA VIS

HTEIST YÖOHJELMA Tansanian kanssa aloitettiin vuonna 2007.

Vuonna 2018 olemme maassa hakemassa uusia toimintamuotoja. Yksi matkamme tärkeimpiä painopisteitä on tutustua Arushan alueeseen ja Masai-heimoon. Arusha sijaitsee Tansanian pohjoisosassa, Serengetin, Ngorongoron kraatterin ja Kilimanjaron vuoren luonnonpuistojen keskellä. Kaupunki tunnetaan siitä, että siellä on solmittu monia merkittäviä sopimuksia.

Vuonna 1961 Arushassa allekirjoitettiin Tansanian itsenäisyyden myöntävät asiakirjat ja vuonna 1993 rauhansopimus Ruandan hallituksen ja RPF -kapinallisliikkeen kesken. Arushalla on siis historiallinen ja poliittinen asema.

Masai-heimojen luokse pääseminen on vaikean tien takana.

Lähdemme liikkeelle aamulla ja saavumme asuinalueelle puolenpäivän aikaan. Masait ovat paimentolaiskansa Itä-Afrikassa, pääosin Keniassa ja Tansaniassa. He ovat hyvin omavaraisia ja kylän ulkopuolelta hankitaan vain korujen valmistusmateriaalit sekä teräosat aseisiin. Minä ja työkaverini Andrea saamme vierailumme päätteeksi aidot Masai-korut. Heimo on myös pyrkinyt säilyttämään luonnonmukaisen tavan elää, esimerkiksi lääkkeet löytyvät luonnosta. Tämä on osaksi pakon sanelemaa, koska lähimpään kauppaan on yli tunnin ajomatka, eikä autoja ole.

Menomatkalla vastaamme tulee kovaa vauhtia hälytysajossa ollut rähjäinen ambulanssi. Näky tuntuu absurdilta, keskellä afrikkalaista kansallismaisemaa!

Autossa turvavyö on muilla pait-

si minulla. Vuorottelemme ”riskipaikasta” Andrean kanssa. En ymmärrä miten ambulanssi pysyy tiellä. Liikenne vammauttaa Afrikassa paljon ihmisiä.

Vierailulla Masai-kylässä Abilis on 20. toimintavuotensa aikana rahoittanut Tansaniassa viisi vammaisten suunnittelemaa ja toteuttamaa karjankasvatusprojektia. Lisäksi on rahoitettu useita kanan-, lampaan- ja vuohenkasvatus sekä kalastusprojekteja.

Vierailemamme heimo asustaa kauniilla Ngoswackin tasangolla, jota ympäröivät vihertävät vuoret. Taivas on häikäisevän sininen ja heimon naiset ja kylävanhin ottavat meidät vastaan.

Mies on sokea ja viettää päivät pimeässä savimajassa huopaan käärittynä. Kylään on jätetty kak-

si nuorempaa ja komeata miestä suojelemaan naisia ja lapsia sillä aikaa, kun muut miehet ovat laiduntamassa tai kaukana ansaitsemassa rahaa. Kylä on äärimmäisen köyhä ja kärpäsiä on joka paikassa. Aurinko ja ympärillä kohoava maisema tekee alueesta kuitenkin melkein idyllisen.

Masai-kylä on pyöreä ja sen keskellä on aitaus eläimille. Savimajat on rakennettu lehmän lannasta, eikä niissä ole ikkunoita.

Pääsemme kurkistamaan yhteen majoista. On pimeää ja kestää hetken, ennen kuin silmät tottuivat. Huoneen reunoilla on lavitsat ja siellä saattaa yöpyä kuusikin ihmistä. Keskellä lattiaa on nuotiopaikka ruoan valmistusta varten. Ihmisten lisäksi majoissa voi nukkua myös eläimiä, esimerkiksi vastasyntyneitä vasikoita. Jään miettimään miten ihmeessä esi-

Kynnys Nro 2 / 2018

Philipo ja Melubo ovat kuuroja

Polttopuiden hakeminen on masainaisten työtä

Masai-heimon naiset ovat hyvin koristeellisia

merkiksi näkö- ja liikuntavammaiset selviävät tällaisissa olosuhteissa.

”vain poika ja jokaisella on hänelle oma lempinimi”. Tapaamillamme Masai-naisilla on kaulassa kirjailtu kaulakukkaro, jossa roikkuu vanha Nokian tai Samsungin puhelin. Sähköä tai juoksevaa vettä kylässä ei ole. ”Kosketan poikaa ja saan hänen huomionsa, mutta ei minulla ole muuta tapaa kommunikoida hänen kanssaan”, kertoo äiti ja katsoo rauhallisin silmin lastaan.

Hän on hyväksynyt lapsen kuurouden ja toivoo vain, että poika löytäisi paikkansa heimon sisältä ja äidin lapsilleen. Kysyttäessäni miten pojan kuurous ilmeni, saan vastaukseksi, että hän ei ole koskaan puhunut. Viittomakielestä äiti ei ole kuullut. Tuntuu hiukan hassulta kysellä vertaistuen perään, mutta sitä poika saa aikuiselta, jolla on vaikeuksia puhumisen kanssa. Keskustelussa ei käy ilmi onko kyseinen henkilö kuuro vai onko hänellä jokin neurologinen tai fysiologinen häiriö. Äitiä ihmetyttää, miksi olemme kiinnos-

Naamasin haluaisi saada poikansa kouluun Naamasin Kilitia Lembukoi, 38, on 5-vuotiaan kuuron pojan äiti.

Hän on pieni ja siro nainen, jolla on hiukan kihara tukka ja suuret, ystävälliset silmät. Lapsia on kaiken kaikkiaan viisi, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Hänen miehensä on mainittu sokea kylävanhin ja hän on miehen kolmas vaimo. Mitä enemmän lehmiä, sitä enemmän on valuuttaa vaimojen ostamiseen. Lehmiä en matkalla näe, sillä karja on miesten mukana laiduntamassa.

Naamasinin kuuro poika juoksentelee ympäri pihaa peloissaan vieraista. Hän ei ole koskaan nähnyt vaaleaihoisia. Aivan lähtöhetken edessä poika jo hymyilee ja hakee kontaktia. Pojan nimeä kysyttäessä, äiti vastaa, että se on

tuneita pojan tilanteesta. Elämä on niin kovaa, että yritetään vain pysyä hengissä. Abiliksen projektituesta hän innostuu ja haluaisi kasvattaa vuohia. Sillä ansaitsisi paremmin rahaa kuin maissin myymisellä. Naamasin haluaisi rahaa perheelleen ja saada poikansa kouluun oppimaan viittomakieltä.

Käymme myös Ngoswackn kylässä tutustumassa kouluun, jossa opiskelee lähemmäs sata oppilasta. Oppilaista kaksi on kuuroja. Pojat Philipo ja Melubo ovat 10-vuotiaita. He ovat onnellisessa asemassa, sillä he osaavat lukea ja kirjoittaa. Koulussa ei ole viittomakielen opetusta. Kouluvierailun jälkeen vierailimme poikien kotona – savikylä sijaitsee alhaalla laaksossa, jonne on matkaa neljä kilometriä. Philipon äiti, Raheli Musa Ngimayo, 40, on paikalla ja ottaa meidät vastaan.

Kysyttäessä kuinka monta lasta hänellä on, hän vastaa ”yhdeksän”, kunnes huomaa, ettei laske-

11

nut mukaan nuorimmaistaan, joka roikkui jaloissa. Lapsia siis on kymmenen. Ah, yhdeksän tai kymmenen, ei tuo niin tarkkaa ole!

Selviää, että Philipon ja Melubon isä on sama ja äidit ovat miehen vaimoja. Voi olla, että miehen puolelta on geeniperimä, joka aiheuttaa kuulovamman. Tai sitten pojilla on ollut korvatulehduksia tai muita sairauksia, joita ei ole hoidettu kunnolla. Raheli on iloinen, että poika käy koulua viisi päivää viikossa, koska koulusta hän saa ruokaa. Äiti ei osaa kommunikoida Philipon kanssa ja kertoo, että suuttuu usein pojalle, kun hän ei ”ymmärrä mitään”. Äiti käyttää käsiään, joilla saa ”pysäytettyä” pojan, jos tarvitsee hänen apuaan risujen hakemisessa tai muissa askareissa.

Raheli-äiti suorastaan pakottaa minut ja Andrean savimajaansa. Pääsemme Masai-sänkyyn, joka on jonkinlainen lehmännahoilla vuorattu patja. Huoneen yläkulmassa on pieni räppänä, josta päivänvalo tulee sisään.

Muuten majassa on pimeää ja savuista. Kännykän lamppu on kätevä ja sillä saadaan otettua pakollinen kuva.

Raheli kertoo tulkin välityksellä, että haluaisi poikansa oppivan viittomakieltä. Sanon, että on tärkeää, että koko lähipiiri sitoutuu opetukseen, sillä muuten viittomakielestä ei ole hyötyä. Tätä äiti ei ole koskaan ajatellut ja se kuulostaa hänestä järkevältä. Kerron kuulovammastani ja näytän sisäkorvaistutteeni. Äkkiä ympärilläni on noin 20 asiasta kiinnostunutta heimon jäsentä. Olen koristellut sisäkorvaistutteeni kirjaviksi.

Masai-heimon keskuudessa kukaan ei tunnu ihmettelevän niitä, sillä naiset ovat hyvin koristeellisia. Andrea kertoo Abiliksen projektirahoituksesta ja Tansanian uudesta kuulovammaisesta fasilittaattorista, Rafikista. Raheli kertoo, että haluaisi Abiliksen projektirahoituksen turvin aloittaa oman kaupan. Lupaamme jatkaa keskustelua ja suunnitella toimivan liikeidean.

Asante na tutaonana (kiitos ja näkemiin)!

12

Kynnys Nro 2 / 2018

Etiopian vammaiset naiset voimaantuvat Oma ravintola elättää Yeshin ja hänen perheensä YESHI BETEL on 52-vuotias näkövammainen nainen. Hänellä on neljä lasta, joista yksi kuoli vuosi sitten. Suruajan vuoksi Yeshi on ollut poissa EWDNA-naisjärjestön toiminnasta, mutta nyt hän lupaa tulla pian takaisin mukaan yhteisiin tilaisuuksiin tapaamaan muita vammaisia naisia.

Yeshi on käynyt EWDNA:n ruuanlaitto- samoin kuin yritystaitokurssin. Kursseilla saatujen uusien taitojen turvin hän perusti pienen kioskin ja ravintolan kotinsa yhteyteen. Ravintolasta saa perinteistä etiopialaista ruokaa injeraa sekä kastikkeita. Kioskista ohikulkijoiden mukaan lähtee sipsejä.

Yritystoimintaansa varten Yeshi sai järjestöltä rasvakeittimen, materiaalit sekä 100 euron alkupääoman. Lainaakin otettiin, muta se on jo aikapäiviä sitten maksettu pois. Yeshi kiittää vuolaasti saamastaan tuesta, mutta erityisen kiitollinen hän on siitä, että osaa nyt laskea yritystoimintansa tulot, menot ja myyntivoiton. Yeshi sanoo, että kurssi mullisti hänen elämänsä.

––Etiopiassa tarvitaan vielä tiedon lisäämistä vammaisuudesta, sillä asenteiden pitää muuttua. Vammaisille naisille Etiopiassa kaikkein tärkeintä olisi rakentaa omaa rohkeutta ja itsetuntoa.

pian pääkaupungissa Addis Abebassa toimivaa vammaisten naisten Ethio‑ pian Women with Disabilities National Association -järjestöä (EWDNA). Järjestön tavoite on voimaannuttaa vammaisia naisia, tukea heidän kouluttautumistaan ja työllistymistään sekä edistää ympäristön esteettömyyttä eri puolilla Etiopiaa.

Vuonna 2016 hankkeessa käynnistyi Marttaliiton kanssa yhteistyö, jossa kehitetään vammaisten naisten kotitaloustyöpajatoimintaa. Nykyinen hanke päättyy tänä vuonna ja sen vuosibudjetti on 33 000 euroa.

Teksti: VEERA PENSALA

KUVA: TERHI LINDQVIST

K

Kioski tuo Yemeserachille taloudellisen itsenäisyyden

YNNYS tukee Etio-

YEMESERACH GEREMA on 28-vuotias vammainen nainen, joka elättää itsensä yritystoimintansa avulla. Kaksi vuotta sitten hänellä oli ruokakioski, mutta sähkön hinnan noustua liian korkeaksi hän joutui lopettamaan ruuanvalmistuksen. Nyt hän myy kioskissaan yhtä ja toista, kuten vettä, limuja, nenäliinoja ja saippuoita.

Harmillisesti lähistölle on noussut nyt uusia isoja kauppoja, joista ihmiset ostavat kaiken tarvitsemansa.

Aivan kioskin viereen avattiin äskettäin ravintola, josta monet ostavat samalla juomansa. Onneksi uuden vuoden juhlissa Yemeserach törmäsi yksityiseen rahoittajaan, jonka avun turvin kioskin vuotava katto saatiin korjattua. Joka tapauksessa, voittoa on nyt vaikea tehdä. Hyvänä päivänä sitä voi kertyä 1,30 euroa.

Yemeserach asuu neljän siskonsa kanssa, hänen vanhempansa ovat kuolleet. Kioskin ansiosta hänen ei tarvitse pyytää siskoiltaan rahaa eikä olla heidän elätettävänään. Hän ostaa ja tekee itse ruokansa, mistä hän on erityisen ylpeä.

––Perheiden tulisi huomioida vammaiset lapset paremmin Etiopiassa. Työ pitää aloittaa perheistä, joihin syntyy vammainen lapsi. He tarvitsevat heti tukea, etteivät jää yksin.

13

KUVA: VEERA PENSALA

KUVA: TERHI LINDQVIST

Kynnys Nro 2 / 2018

ADDISSALEM KEREMISA on 26-vuotias liikuntavammainen nainen, jolla on kaupallinen koulutus. Töitä ei kuitenkaan löytynyt, minkä vuoksi hän haki ja pääsi EWDNA:n ruuanlaittokurssille.

Oman kioskin hän perusti vuosi sitten. Viereiseltä sukulaisnaisen tontilta hän saa tarvitsemansa sähkön keittimeen, missä samo­ sat ja ranskalaiset perunat paistuvat ja maistuvat ohikulkijoille.

Myyntipaikka ei tosin ole kauhean hyvä. Ison tien varressa möisi paremmin, mutta siellä ongelmana on sähkönsaanti.

Yksi herkkuannos maksaa yhden sentin verran. Kun kulut lasketaan pois, Addisalem tienaa päivässä noin yhden euron. Sillä hän elättää itsensä lisäksi myös äitinsä, jonka kanssa asuu yhdessä.

Ennen osallistumista EWDNA:n toimintaan Addisalem luuli, että hän on yksin ja ainoa vammainen ihminen maailmassa. Järjestössä hän sai ystäviä ja itseluottamusta, kun tapasi muita vammaisia naisia. Addisalem on tyytyväinen elämäänsä nyt, kun on itsenäinen. Ja nyt, kun hänellä on tietoa.

––Haluaisin sanoa Etiopian vammaisille naisille, että vammaisuus ei ole synti. Mutta ensin se pitää ymmärtää itse, sitten muutkin ymmärtävät. Vammaiset tarvitsevat myös apuvälineitä.

Frehiwiot haaveilee kaupan perustamisesta FREHIWIOT ABEBE on 21-vuotias liikuntavammainen nainen.

Hän on palannut viikko sitten kioskinsa kanssa takaisin vanhalle myyntipaikalleen, tätinsä asunnon edustalle, nyt kun välirikko tädin kanssa on saatu sovittua. Tämä myyntipaikka on parempi kuin kaverin luona, sillä tästä kulkee ohitse paljon koululaisia ja kauppa käy. Täti onkin koululaisten vuoksi erityisen tarkka siitä, että Frehiwiot vaihtaa rasvakeittimen öljyt päivittäin ja pitää tuotteet hyvälaatuisina.

Kioskissa myydään ranskalaisten perunoiden lisäksi siemensekoitusta, kahvipapuja sekä keksejä. Keksit ja siemenet maksavat 1,70 euroa pussilta, kahvi 3,7 euroa kilolta. Voittoa päivässä kertyy 1,70 euroa.

Frehiwiot laittaa kaikki ansaitsemansa rahat säästöön. Tädin luona asumisesta ei tarvitse maksaa mitään, joten säästöjä kertyy. Nyt kasassa on vuoden työskentelyn jälkeen 67 euroa. Frehiwiot kuuluu myös lainaryhmään, johon hän maksaa 12 euroa kuukaudessa. Pian tulee hänen vuoronsa, jolloin Frehiwiot saa koko kertyneen potin, eli 188 euroa, itselleen. Silloin hän rakentaa kunnollisen kaupan. Kauppaan tulee myytäväksi kaikenlaisia tuotteita, kuten kahvia, pastaa, riisiä ja sokeria. Täti on jo antanut luvan rakentaa kaupan talon seinustalle.

Genet on onnellinen isoäiti, joka paistaa ohikulkijoille herkkuja GENET ABEJE on 37-vuotias kuuro nainen, joka pitää ruokakioskia tyttärensä avustamana. Toinen tytär sai juuri esikoisensa, joten Genetista on nyt tullut isoäiti. Nuorempi tyttäristä on päivät koulussa, mutta koulupäivien jälkeen hän rientää kioskille äitinsä avuksi. Työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi, mutta toisaalta ilta on hyvää myyntiaikaa.

EWDNA:n ansiosta Genet sai myyntipaikan. Järjestö kirjoitti paikallishallintoon kirjelmän, jonka seurauksena Genetille myönnettiin virallinen myyntipaikka. Genet myy kioskissaan ranskalaisia perunoita ja muita uppopaistettuja herkkuja. Aikaisemmin kioskissa oli kaikenlaisia muitakin tuotteita, mutta pahaksi onneksi kioski paloi kaksi vuotta sitten. Muuten kaikki on nyt hyvin. Päiväansiot vaihtelevat 1,5 eurosta 4,5 euroon. Genet kertoo elävänsä parempaa elämää kuin ennen ja olevansa onnellinen. Nyt hänellä on jopa jääkaappi.

––Vammaisista naisista sanoisin, että antakaa meidän tehdä työtä. Sitä me haluamme. Pitää vain ensin päästä kouluun tai saada rahoitusta omalle liiketoiminnalle, kyllä me sitten elätämme perheemme siinä missä muutkin.

KUVA: TERHI LINDQVIST

KUVA: TERHI LINDQVIST

Addisalem on saanut elinkeinon lisäksi itseluottamusta ja ystäviä

14

Kynnys Nro 2 / 2018

Inklusiivinen Etiopia Ethiopian Center for Disability and Development (ECDD) -järjestön missio on inklusiivinen Etiopia, jossa eri tavoin vammaisilla henkilöillä on samat oikeudet ja palvelut kuin muilla etiopialaisilla.

K

Teksti ja kuvat: VEERA PENSALA

YNNYS tukee ECDD:n inklusiivisen opetuksen hanketta, jossa voimaannutetaan vammaisia yliopisto-opiskelijoita ja edistetään yliopistojen kampusten ja opintojen esteettömyyttä ja saavutettavuutta.

Hankkeessa näytetään yliopistoille miten ja mistä apuvälineitä, kuten valkoisia keppejä, kyynärsauvoja, näkövammaisten tietokoneohjelmia tai braille-paperia, hankitaan sekä kuinka luiskia ja kaiteita rakennetaan. Vammaisille opiskelijoille tarjotaan ensimmäiset koulutukset vammaisten oikeuksista, seksuaaliterveydestä, johtajuudesta sekä työnhausta. Tämän jälkeen yliopisto jatkaa itse hankintoja ja muita aktiviteetteja.

Yliopistot sitoutuvat yhteisiin hankkeisiin myös henkilökunnallaan sekä kasvattamalla omaa

rahallista panostaan koko hankkeen ajan. Yhdessä yliopistossa ei viivytäkään yleensä kolmea vuotta pidempään – sen jälkeen yliopisto on vahva jatkamaan ja toimimaan itsenäisesti vammaisten hyväksi.

Hanke toimii tällä hetkellä Mekellen, Gondarin ja Haramayan yliopistoissa. Aikaisemmin hanke on toiminut myös Addis Abeban ja Hawassan yliopistoissa. Nykyinen hanke päättyy tämän vuoden lopussa. Hankkeen vuosibudjetti on 50 000 euroa.

Addis Abeban yliopisto edelläkävijänä Addis Abeban yliopisto on esteettömien yliopistojen edelläkävijä Etiopiassa. Kynnys aloitti inklusiivisen koulutuksen tukemisen aikoinaan juuri täällä ja on saanut työnsä jo päätökseen. Yliopisto on tarpeeksi vahva itse jatka-

maan työtään ja tukemaan omilla varoillaan vammaisia opiskelijoita. Yliopisto myöntää nykyään noin 10 000 euron vuotuisen budjetin vammaisasioiden edistämiselle.

Addis Abeban yliopiston pääkampuksella useimmat rakennukset ovat esteettömiä. Uusia rakennuksia, kuten juuri valmistunutta kirjastoa, rakennettaessa esteettömyys otetaan aina huomioon. Kirjaston pääsisäänkäynnin yhteyteen on rakennettu kunnollinen luiska. Myös stadion on saanut luiskat sekä nurmelle että katsomoon. Opiskelijaruokalat ja monet opetustilat ovat olleet jo kauan esteettömiä. Ulkomaisen lahjoituksen turvin tyttöjen asuntola on saanut ylikulkusillan, jota käyttävät niin vammaiset kuin vammattomat opiskelijat. Ei ihme, että Addis Abeban yliopistoon hakeutuu edelleen suurin osa Etiopian vammaisista opiskelijoista.

Yliopistossa on hyvin varusteltu vammaisten opiskelijoiden toimisto sekä tietokoneluokka näkövammaisille opiskelijoille. Tietokoneet ovat yleensä kaikki varattuja ja toimiston työntekijät kiireisiä neuvoessaan opiskelijoita. Joku

tarvitsee ohjausta jaws-lukuohjelman käytön kanssa, toinen opiskelija haluaa ilmoittautua valmistuvien opiskelijoiden työnhakukurssille. Toimiston henkilökunta lähettää Kynnykselle terveisiä ja toivoo uutta yhteistyötä vammaisten opiskelijoiden kesken.

Mekellen yliopisto on juuri saanut oman vammaisten asioiden toimiston Mekellen yliopisto on ylpeä juuri perustetusta vammaisten asioiden toimistostaan. Se sijaitsee hyvällä paikalla pääväylän varrella kampuksella ja sisäänkäynnin yhteyteen on rakennettu uunituore luiska kaiteineen. Toimistossa vammaiset opiskelijat saavat kopioida materiaaleja, käyttää tietokoneita ja purkaa luennoilla äänitettyjä ääninauhoja. Myös neuvontaa annetaan tarvittaessa.

Kampukselle on valmistunut myös uusi tietokoneluokka braille-näppäimistöavulla. Uusia ulkomaalaisen lahjoittajan voimin hankittuja kokoamattomia pyörätuoleja, valkoisia keppejä ja kyynär­sauvoja on saman salin seinällä

Kynnys Nro 2 / 2018

RYHDY VERTAISKUMMIKSI

Innokkaita opiskelija-aktiiveja.

VERTAISKUMMI saa postitse Kynnys-lehden kehitysyhteistyön erikoisnumeron kaksi kertaa vuodessa ja kutsuja Kynnyksen tilaisuuksiin. Vertaiskummi maksaa itse valitsemaansa summan 2–4 kertaa vuodessa. Lasku lähetetään postitse vertaiskummin ilmoittamaan osoitteeseen

Vammaisten opiskelijoiden koordinaattori Solomon.

Käy kotisivuillamme www.kynnys.fi/kehitysyhteistyo ja liity vertaiskummiksi.

Pienikin lahjoitus Kynnyksen kehitysyhteistyöhön merkitsee paljon.

Mekellen yliopiston vammaisten opiskelijoiden koordinaattorina toimii Solomon. Hän hoitaa yhteydet ECDD:n, yliopiston johdon ja henkilökunnan välillä, neuvoo opiskelijoita sekä koordinoi hankkeen aktiviteetteja kuten kursseja. Myös opintoretkiä toisiin järjestöihin tehdään, vammaisten juhlapäiviä juhlitaan näyttävästi ja tietoisuutta vammaisuudesta lisätään yliopiston sisällä.

Jokaisella vammaisella opiskelijalla on yliopistossa henkilökohtaisena avustajanaan vapaaehtoinen opiskelija. Vammaiset ja vammattomat opiskelijat viettävät muutenkin paljon aikaa yhdessä. Inkluusio toteutuu esimerkiksi opiskelija-asuntoloissa, missä saman huoneen jakavat vammaiset ja vammattomat opiskelijat. Tämä lisää osaltaan tietoisuutta vammaisuudesta ja muuttaa tehokkaasti ympäristön asenteita.

Mekellen yliopisto on jatkuvasti kasvattanut vammaisten opiskelijamäärää. Sana kiirii yliopistoon pyrkivien vammaisten keskuudessa, mikä kertoo osaltaan hankkeemme onnistumisesta.

Gondarin yliopistossa on sata vammaista opiskelijaa Gondarin yliopiston vammaisten asioiden toimisto aloitti toimintansa alun perin päärakennuksen neljännen kerroksen tiloista.

Rakennuksessa ei ollut hissiä, joten koordinaattorin oli aina tultava portaat alas ensimmäisen kerroksen käytävään tapaamaan liikuntavammaisia opiskelijoita. Onneksi uudet tilat on nyt saatu, ja toimistoon ensimmäisessä kerroksessa pääsevät kaikki opiskelijat.

Yliopiston vammaisten asioiden toimisto saa nyt myös ensimmäistä kertaa rahoitusta yliopiston yleisestä budjetista. Vuosibudjetti on 11 000 euroa, mikä mahdollistaa monien kurssien ja muiden aktiviteettien järjestämisen itsenäisesti.

Yliopistossa on 100 vammaista opiskelijaa, joista 88 on liikuntavammaisia ja 12 näkövammaisia. Kuulovammaisia opiskelijoita ei vielä ole, sillä viittomakielen taitoisia opettajia tai tulkkeja ei koulussa ole.

Vammaisista opiskelijoista 35 on naisia. Osa naisista on osallistunut vammaisille opiskelijoille

tarkoitettuihin koulutuksiin, kuten seksuaalioikeuksien kurssille. Siellä he ovat oppineet ehkäisystä ja sukupuolitaudeista. Moni nainen on myös saanut toimiston kautta apuvälineitä, sekä opiskelumateriaaleja kuten kirjoja ja vihkoja.

Vammaisilla opiskelijoilla on myös oma järjestönsä. Sen tehtävänä on auttaa uudet opiskelijat mukavasti sisälle yliopisto-opiskeluun, selvittää tarvittavia apuvälineitä, tukea paperitöissä sekä esteettömyyskysymyksissä kursseille.

Vammaisista naisista vain neljä osallistuu aktiivisesti opiskelija­ järjestön toimintaan. Moni nais­ opiskelija sanoo, ettei heillä ole aikaa moiseen, sillä he haluavat keskittyä opintoihinsa. Eivätkä he kuulu oikein muihinkaan opiskelijajärjestöihin. Yhdestä on tulossa eläinlääkäri, toisesta sosiologi.

Vaikka aikaa opiskelijajärjestölle ei ole, kaikki naiset ovat yhtä mieltä siitä, että lisää naisia tarvitaan mukaan toimintaan, sillä osallistuminen voimaannuttaa.

Uudet opiskelijat ovat vielä arkoja ja heitä pitää rohkaista. Tässä naiset lupaavat auttaa omalta osaltaan.

ESIMERKIKSI: 10 € – ruoka-apu aliravittujen vammaisten äitien lapsille, 50 € – vertaistukiryhmiä keskiaasialaisille naisille, 100 € – tietojenkäsittelykursseja Addis Abeban yliopiston vammaisille opiskelijoille, 200 € – lukuvuosimaksu bosnialaiselle vammaiselle opiskelijalle.

Tai voit lahjoittaa suoraan pankkitilille: FI49 5541 2820 0012 62.

Kirjoita viestikenttään Lahjoitus.

Keräyslupanumero: Poliisihallitus, Arpajaishallinto RA-2018-126 koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta (31.12.2019 asti).

TUE VAMMAISTEN AUTTAMISTA KEHITYSMAISSA

16

Kynnys Nro 2 / 2018

Monen maan kansalainen

”

MINULLA on monta identiteettiä ja kirjava tausta.

Olen nainen ja afroamerikkalainen, olen kaksoiskansalainen, lapsuuteni vietin Sambiassa ja opiskelin Cornellin yliopistossa New Yorkissa.

Olen pyörätuolikäyttäjä. Ensisijaisesti olen kuitenkin Charlotte. Yksilöön keskittyminen on tärkeää.

Halusin jo lapsena asianajajaksi, olin poliittisesti aktiivinen.

Tulen akateemisestä lakimiesperheestä. Olin kiinnostunut nimenomaan ihmisoikeuksista ja siitä, miten lakia voi käyttää työkaluna niiden edistämiseen. Äitini on etelä-afrikkalainen, joten Apartheid vaikutti minuun suuresti. Olen nähnyt epäoikeudenmukaisen systeemin ja onnekseni sen hajottamisen. Suuri muutos maassa oli yllättävän nopea. Sittemmin olen työskennellyt Etelä-Afrikassa tutkijana, minkä en lapsena olisi uskonut olevan mahdollista, se oli inspiroivaa.

Olin auto-onnettomuudessa, joten vammaisuudesta minulla on kiinnostava ”ennen ja jälkeen” -kokemus. Vammauduttuani tajusin, etten tuntenut juuri lainkaan vammaisia. Yhtäkkiä ihmiset katsoivat minua täysin eri tavalla ja säälivät. Siihen oli todella vaikeaa suhtautua. Ymmärsin, miten vammaisia suorastaan pelätään.

Niin aloin ajatella vammaisnäkökulmaa, vaikken halunnutkaan työskennellä ainoastaan sen parissa. Työskentelin esimerkiksi Nelson Mandelan hallinnossa.

Vammaisvaikuttaja Charlotte McClain-Nhlapo näkee unia YK:n vammaissopimuksesta Teksti: SANNI PURHONEN Kuva: PAOLA GUZMAN

Henkilökohtaista kokemusta ei voi silti sivuuttaa, se tuli lopulta esiin luontevasti. Vammaisnäkökulma sopii hyvin osaksi tasa-arvon ajamista. Olin jo itse sinut asian kanssa.

Aloin tehdä töitä eri vammaisjärjestöjen kanssa, ja erityisesti vammaisten naisten kansainvälinen konferenssi Yhdysvalloissa avasi minulle uuden maailman ja sisaruuden kokemuksen. Sinne osallistui satoja naisia eri puolilta maailmaa, en ollut koskaan nähnyt niin paljon vammaisia naisia yhdessä paikassa! Se oli minulle käännekohta nimenomaan vammaisasioihin keskittymisessä.

Olen ollut mukana suunnittelemassa YK:n vammaisten ihmis-

oikeussopimusta. Kun matkustan maailmalla kaukaisissakin paikoissa ja ihmisillä on tietoa sopimuksesta tai ehkä jopa sen kopio, se tyydyttää minua suunnattomasti. Olen siitä hyvin ylpeä.

Tunnen sopimuksen etu- ja takaperin. Näen siitä jopa unia!”

Inklusiivista ajattelua Maailmanpankkiin ”Nykyään työskentelen Washingtonissa Maailmanpankissa vammaisasioiden huomioimiseksi.

Päiväni eivät ole koskaan tavallisia. Työhön kuuluu paljon yhteistyötä, keskustelua ja koulutusta siitä, miten inkluusio on huomioitu mahdollisimman kokonaisval-

taisesti eri projekteissa. Työ sisältää paljon myös matkustusta. Se on innostavaa. Toivoisin tietysti Maailmanpankkiin systemaattista inkluusiota kaikkiin projekteihin.

Minulla on perhettä Amerikassa isän puolelta ja äidin suku Etelä-Afrikassa. Amerikan vammaisten historia ja ADA:n (The Americans with Disabilities Act) vaikutukset ovat monille suomalaisillekin tuttuja asioita. Vertailussa myös Etelä-Afrikassa kehitys on ollut innostavaa lainsäädännön tasolla. Monissa asioissa on menty harppauksittain eteenpäin. Infrastruktuurissa ja asenteissa on kuitenkin kovasti tekemistä, sääli ja tietämättömyys vammaisuudesta on tavallista.

Kaipaisimme mukaan toimintaan myös uusia nuoria aktivisteja.

Afrikassa köyhien ja rikkaiden ero on valtava. Vammaisuuden epäsuorasti aiheuttamat kulut ovat köyhälle usein mahdottomat kattaa. Koulutusta on vaikea saada ja myös sukupuoli vaikuttaa paljon syrjintään. Yhdysvalloissa vammaisiin osataan jo suhtautua normaalimmin.

Minulla on uskomattoman mahtava etelä-afrikkalainen aviomies, olen tuntenut hänet 15-vuotiaasta. Harrastamme yhdessä paljon kulttuuria. Pidän myös kasvitieteellisestä puutarhasta, kasvillisuus muistuttaa minua lapsuudestani. Asumme lähellä eläintarhaa. Washington on mukava ja pyörätuolilla hyvin saavutettava kaupunki.”

NETTIKAUPASSA NY T VOIHAN VAMMAINEN lasten kuvasanakirja vammaisuudesta Mitä tarkoittaa afasia, aistivammainen tai mitä merkitsee CP-vamma, Down tai epilepsia? Tiesitkö, että rullatuoli ei ole kiva sana? Tai että kääpiöt ovat aina satuolentoja, eivät oikeita ihmisiä.

Vammaissanakirja on tarkoitettu seitsemän–kymmenvuotiaille lapsille, mutta se soveltuu myös isommille ihmisille, opettajien ja erityisopettajien tai sairaalahenkilökunnan käyttöön.

Kirjoittanut: Heini Saraste ja Kalle Könkkölä. Kuvitus: Väinö Heinonen

PIENEN KOIRAN ONNI

KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

Milloin pieni koira on onnellinen? Se on onnellinen, kun se saa nukkua auringonläikässä.

Se on onnellinen, kun sitä rapsutetaan. Ja se on onnellinen, kun saa nukahtaa pienen tytön viereen.

NOUSE YLÖS, JOHN CALLAHAN Pyörätuoliin joutuneessa neliraajahalvaantuneessa ei ole mitään hauskaa. Paitsi jos hän on John Callahan. Tämä yhdysvaltalainen pilapiirtäjä on järkyttänyt ja ihastuttanut monia kierolla huumorintajullaan. Callahanille mikään ei ole pyhää.

Callahanin ensimmäinen suomennettu teos sisältää lyhyitä tarinoita, joissa on paitsi aseista riisuvaa vinoilua myös herkkyyttä. Mukana on pilapiirroksia, joista osaa ei ole ymmärrettävistä syistä aiemmin julkaistu.

KIRJAN HINTA 19,10 € (+toimituskulut 5,90 €)

Kirja sopii hyvin hyvänyön kirjaksi perheen pienimmille.

Kirjoittanut: Heini Saraste Kuvitus: Anni Ikäheimonen KIRJAN HINTA 6,90 € (+toimituskulut 2,00 €)

Kirjoja voi tilata Kynnys ry:n verkkokaupasta. Ostamalla tuotteitamme tuet toimintaamme niin koti- kuin ulkomailla.