SYNKOOPPI OP. 108 by Synkooppi-lehti

3 / 2012

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 0 8

fe O

in um er

0 3 // 2 0 1 2

O P .10 8 ISS 0356-9691

Pääkirjoitus

Nuotin vierestä

Ruisrock

Haapavesi Folk Music Festival ARVIO: Jippu HAASTATTELU: Jenny Wilhelms

ERLA PULLI

Julkaisija Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi Ry

TATU TAMMINEN

ELISSA SHAW

SALLA VIITANEN

Tuska

Korsholman musiikkijuhlat

Pori Jazz

Roskilde Festival

Kuudes Aisti

Lahden Jazztori

ARVIO: The Great American Songbook

OTSO BJÖRKLUND

LASSE LEHTONEN

AIDA RÄIHÄLÄ

LAURI HYVÄRINEN

TATU TAMMINEN

MICHAEL SAGULIN

Synkooppi suosittelee ja tiedottaa

Synkooppi-lehti, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto

Päätoimittaja Erla Pulli

Toimitussihteeri Anniina Leskelä

Art director Elissa Shaw

Toimituskunta 3 / 2012 Anniina Leskelä, Erla Pulli, Elissa Shaw, Tatu Tamminen

Avustajat Otso Björklund, Lauri Hyvärinen, Lasse Lehtonen, Aida Räihälä, Michael Sagulin, Salla Viitanen, ZZ Kansikuva Kalle-Petter Wilkman

Oikoluku Sanni Koskela, Maija Moilanen, Roosa Pohjalainen, toimituskunta

Tilaukset anniina.leskela@helsinki.fi

Hinnat Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € Ilmoitusmyynti Toimituskunta

Painos 140 kpl Painopaikka Kopijyvä Tampere 2012

PÄÄKIRJOITUS

Oppia ikä kaikki

Muistan, mitä minulla oli päälläni ensimmäisenä koulupäivänä musiikkitieteen laitoksella. Muistan, kuinka hermostunut, innoissani ja pakahtunut olin. Olin varma, että minua odottivat jännittävät ajat. Nyt ollessani jälleen uuden elämänvaiheen kynnyksellä mietin, mitä olen oppinut. Paljon. Ja mahtavinta on se, että todellakin olen oppinut. Oppiminen on mielenkiintoisimpia ja monimutkaisimpia asioita, mihin ihminen elämässään törmää. Oppiminen ei ala jostakin ja lopu jonnekin, vaan se on jatkuva monikerroksinen ja -vaiheinen prosessi. 60-vuotias isäni aloitti tänä syksynä opinnot Kriittisessä Korkeakoulussa ja on tästä vähintään yhtä innostunut kuin puolitoistavuotias veljenpoikani, joka muodostaa ensimmäisiä sanojaan. Milloin olemme sitten valmiita? Yliopistossa ollessani pohdin tätä paljon, ja ehkä olen alkanut pikku hiljaa ymmärtämään: emme koskaan. Elämässä olen oppinut, että yksin ei pärjää. Yhteisö on vahvempi ja viisaampi kuin yksilö, ja saavutuksia tehdään tiimityöllä. Synkooppi-lehti kasataan sekä toimituskunnan että vaihtuvien kirjoittajien vapaaehtoisvoimilla. Pyörää pitää pyörimässä yhteinen usko siihen, että lehti on jotain, mitä ilman maailma olisi huonompi paikka. Suosittelen lehden tekoa sekä uusille että vanhoille opiskelijoille, sillä työ on kiitollista ja kivaa. Oma opintopolkuni on johdattanut minut toiseen yliopistoon. Aloitin tänä syksynä opinnot Sibelius-Akatemiassa, ja tästä johtuen tämä opus on viimeinen, jonka päätoimitan. Ensi numerosta lähtien päätoimittajana toimii upea ja uljas Tatu Tamminen. Tatun sanallista taituruutta on saatu ihailla jo useassa numerossa, ja tiedän että hän on juuri sitä, mitä lehti tarvitsee. Olen kiitollinen lyhyehköstä mutta sitäkin nautinnollisemmasta päätoimittajapestistäni, ja luovutan valtikan Tatulle suurella rakkaudella ja tätimäisellä tähtipölyllä pölytettynä. Olen varma, että tämän toimituskunnan käsissä lehti synkopoituu aivan uudelle tasolle. Ja uskon, että we ain’t seen nothin’ yet. Elokuussa istuessani kuuntelemassa Sibelius-Akatemian uuden rehtorin Tuomas Auvisen (musiikkitieteen kasvatteja!) tervetuliaispuhetta huomasin, että jaloissani olivat ne samat kengät, joissa astelin viisi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Vironkadulle. On turvallista muistaa, että on mahdollista lähteä menemättä kauas. Ja että oppiminen ei ala eikä lopu. Peace. ERLA PULLI

N U O T I N V IE R ES T A

Kolumnissa Synkoopin toimittajat kirjoittavat vuorotellen musiikista ... ja sen vierestä

CITIUS, ALTIUS, FORTISSIMO!

rakka on ohi. Vuoden jättimäisistä urheilukisoista viimeiset eli Lontoon olympialaiset hiljenivät, mutta penkkiurheilijoille ympäri maailmaa jäi varmasti yltäkylläinen olo. Jaksoin nyt kuunnella olympialaisissa muutakin kuin Yleisradion kirjavia selostajia ja palkintojenjakojen kansallishymnejä. Lontoohan svengasi muutakin kuin kivirekimäisiä fanfaareja. Iso-Britannian leijona ärjyi ja muistutti, että se on pop-musiikin lyömätön suurvalta. Ansiokkaana kapellimestarimaana pieni ja sisukas Suomi tuli maaliin Esa-Pekka Salosen soihdunkantajahahmossa. Avajais- ja päättäjäisseremonioista varmasti suurieleisin musiikkinumero oli Spice Girlsin ainutkertainen (?) paluu, joka ei todennäköisesti realisoitunut aivan pienellä esiintymispalkkiolla. Toisenlaista legendan herättelyä tarjosi videotauluilta yleisöä huudattanut Freddie Mercury -hologrammi. Myös John Lennonia muistettiin tyylikkäällä tribuuttihetkellä. Imagine-laulun sanoma ja rauhaa rakastavan maailman urheilevan nuorison kokoontuminen ovat jalo yhdistelmä. Avajaisseremonian viimeisen hitaan esittäjästä oli turha lyödä edes vetoa, koska kulisseissa paikka oli jo iäisyys sitten varattu 70-vuotiaalle sir Paul McCartneylle. Hey Jude tempaistiin rutiinisuorituksella, mutta lopun yhteislaulukohdassa oli luultavasti enemmän jytyä kuin koskaan brittifutisotteluissa, joissa tuo laulu on joka lauantain toivottu. Paljon muisteltavaa jäi myös pop-siniveristen alapuolisista kerroksista. Nostalgia-aikojen ja uudemman listamusiikin sävelkavalkadissa korostui nopeatempoisuus ja ryppyotsaisuuden puute. Mitä olisivatkaan brittien vuoden odotetuimmat tv-iltamat ilman Eric Idleä laulamassa Monty Python -klassikkoa Always Look on the Bright Side of Life? Yhtä olennaiseksi voi tituleerata Beady Eyen (lue: lähes Oasiksen) Wonderwall-tulkinnan tai Pet Shop Boys -laulaja Neil Tennantin kimityksen hetkellisen kuulemisen. Kansa sai suosikkinsa. Esimerkiksi Emeli Sandé, Dizzee Rascal, Muse ja The Arctic Monkeys edustivat kukin melko erilaisilla tyyleillään nykypäivän brittiläistä etujoukkoa.

ytyin silti kaikkein eniten hieman vaihtoehtoisemmasta musiikkitarjonnasta: Mike Oldfield esitti avajaisissa katkelman vuoden 1973 instrumentaaliklassikosta Tubular Bells. Briteissä kyseinen levy nousi aikoinaan albumilistan kärkeen, mikä lienee taas yksi osoitus maan musiikillisesta edistyneisyydestä. Onnistunutta rock-vuosikertaa 1973 kuultiin myös ilotulituksessa, jonka taustalla soi Pink Floydin Eclipse. Ei-britti Vangelis olisi tuskin saanut juhlissa sijaa, jollei hänen Oscar-palkittua Chariots of Fire -teostaan pidettäisi eräänlaisena olympialaisten tunnusmusiikkina. Kreikkalainen konkari on säveltänyt myös varsinaista olympiamusiikkia Sydneyn kisoihin. Ateenan kotikisoissa 2004 vanhemman polven elektronikko joutui katkerasti väistymään kunniasäveltäjän paikalta, kun musiikin loihti tuolloin DJ Tiësto. Saarivaltakunnan kitarasankareista Brian May oli nyt ehkä kaikista äänekkäin (stadionhuumaa à la We Will Rock You, luonnollisesti), mutta ilahduin syvästi kuullessani myös minimaalisen Ro-

// S Y N K O O P P I

bert Fripp -hetken. King Crimson -kitaristi toimi aikoinaan sessiomuusikkona David Bowien Heroes-kappaleessa, jonka tahdissa isäntämaan urheilijan marssivat sisään avajaisissa. Sankarien saalis oli muuten muhkeat 65 mitalia. Päättäjäisten kliimaksi täytti hartaimman toiveeni, kun The Who soitti kolmen kappaleen säkenöivän seniorirymistelyn. Vanha kunnon Lontoo oli isäntäkaupunkina aivan toista maata kuin ”teenage wasteland”, josta rock-ruhtinaat Roger Daltrey ja Pete Townshend lauloivat ikivihreässään Baba O’Riley. Urheilu- ja musiikkisirkuksen parissa hikoillut maailman nuoriso, minun sukupolveni, kokoontui yhteen ja kurotteli kohti korkeimpia suorituksiaan rauhan asialla. Laskihan Townshendkin soittimensa kiltisti telineelle. Virkaveli Daltrey oli poliittisesti korrekti kisaisäntä, kun jätti välistä kuuluisan säkeen ”I hope I die before I get old”.

TATU TAMMINEN

Kirjoittaja on innokas penkkimuusikko ja Synkoopin tuleva päätoimittaja.

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N K O O P P I //

Ruisrock

Suomen vanhin rockfestivaali osoitti, ettei keski-ik채 viel채k채채n paina.

2012

TEKSTI ELISSA SHAW KUVAT KALLE-PETTER WILKMAN

Heinäkuun aamu oli lempeä, kun lähdin taittamaan kesän ensimmäistä festivaalimatkaa kohti Turun Ruisrockia. Onnibussin takapenkillä mieleen palasivat väistämättä teinivuosien ihanankamalat ruissimuistot: alueelle livahtanut päärynälikööripullo, Rantalavan matalikon rakastavaiset, leirinnän yössä ryömitty makuupussimaraton. Tuli kai sitä keikkojakin nähtyä. Nyt vastaavat rymyntäyteiset teinikesät tuntuivat yhtä kaukaisilta kuin ajatus Ruissaloon palaamisesta. Rattoisista muistoista huolimatta olin jo pitkään suhtautunut festivaaliin hyvinkin varauksellisesti. En varmasti ole ainoa, jonka mielikuvia Ruisrockista leimaavat lähinnä ikuisuuksia kestävä taival luonnonpuiston perukoille (ja takaisin), karu leirintäalue, paidattomat festarijuntit kukkaleit kauloissaan sekä ahdistava ihmispaljous. Nyt olin kuitenkin valmis kohtaamaan rupiset ennakkoluuloni, tamppaamaan ne tylysti lyttyyn ja palaamaan Ruissalon rokkitantereelle.

P E R J A N TA I 6 . 7 . Tämänkertainen festarikokemukseni oli useastakin syystä totutusta poikkeava. Olin paitsi vastuullisessa musiikkitoimittajan virassa myös ensimmäistä kertaa liikkeellä yksin ilman kaveriporukkaa. Myös tiettyä aikuisuutta oli havaittavissa. Nukuin yöni pehmoisesti Turun keskustassa, pakkasin evääksi pähkinöitä ja persikoita ja poljin alueelle uskollisella kaksipyöräiselläni (pyöräilyä suosittelen muuten suurensuurella sydämellä: ei hajottavia bussijonoja loputtomasta kävelemisestä puhumattakaan, ja polkupyörän saa pitkän matkan busseissa kuljettaa mukanaan jopa ilmaiseksi!). Nämä tylsänkypsät ratkaisut eivät kuitenkaan osoittautuneet lainkaan festarihumua himmentäviksi, päinvastoin. Kokemus oli erilaisuudessaan elähdyttävintä aikoihin. Perjantai käynnisti rokkiviikonlopun varsin toiveikkaasti: sää oli leppeä, festarikansa nauravaista ja päivän ohjelmakartta lupaava. Itsekin koin toiveikkuuden hetken, kun tutustuin heti portilla mukavaan paikallisremmiin, joka lähti mielellään seurakseni kohti Telttalavaa. Ennakkokuuntelun perusteella uskoin Rival Sonsin poppoon tarjoa8

// S Y N K O O P P I

van rempseän startin päivän keikkarupeamalle. Kalifornialaiskvartetti vastasikin varsin mallikkaasti odotuksia, niin vakuuttava ja hallitun estoton oli bändin liveveto. Pitkälti rouheiden kitarariffien ja kirkuvan solistin ympärillä pyörivä hikinen show oli klassikkorockin ystäville silkkaa hunajaa. Led Zeppelinin ja The Black Crowesin kaltaisille bluesrockin jäteille kumartava yhtye ei tosiaankaan peitellyt vaikutteitaan – niinkin pitkälle, ettei biiseistä tuntunut löytyvän liki mitään originellia. Yleisöön tämä perinteitä kunnioittava vanha kunnon rokkimeininki kuitenkin upposi, ja hyvä niin. Kuultuaan Ruisrockin tämänvuotisesta artistikattauksesta ystäväni totesi festivaalin lähteneen mukaan varsinaiseen ”imagoleikkiin”. Tosiasiassa Ruisrockin uudelleenprofiloituminen on jatkunut hiljalleen jo vuosia, ja ajan hermolla pysyttelevä 43-kesäinen festivaali tuntuu panostaneen vuosi vuodelta yhä laaja-alaisemmin kiinnityksiinsä. Mukana on luonnollisesti runsaasti suomirockia, mutta myös yhä enemmän indietä, hiphopia ja jopa tanssimusiikkia – jokaiselle jotakin. Vain metallimusiikin ystävät ovat hieman kärsineet, sillä raskaampaa ryminää on karsittu aiempaan tarjontaan nähden selvästi. Liekö syy yleisen musiikkikentän monipuolistuminen tai genreuskollisuuden häilyminen? Kenties festivaalituotannossa puikkoihin on tarttunut uusi, ennakkoluulottomampi sukupolvi? Oli miten oli, tämä tarjonnan kirjavuus takaa ikääntyvälle festivaalille houkuttelevuutta ja eritoten nuorekkuutta myös jatkossa. Ilmeisin tapaus tästä imagoindien esiinmarssista oli epäilemättä brooklyniläinen, jo pitkään kovaa hypeä nauttinut hipsterisuosikki Yeasayer. Yhtyeen keikka oli yksi eniten odottamimpiani, joten myös pettymys oli melkoinen, kun kokonaisuus ei vain tuntunut lähtevän käyntiin. Bändin slotti aukealla Aurinkolavalla verrattain aikaisin illalla tuntui harkitsemattomalta vedolta järjestäjätahon suunnalta, ja keikkaan paneutunutta yleisöä olikin vain vähäisesti. Ympärillä velloi hienoinen ristiriita, kun poissaolevan ja yleisökontaktia välttelevän bändin eklektinen ja mukaansa tempaiseva elektropop sai porukan kuitenkin tanssituulelle. Myönnettäköön, että itsekin lämpenin viimeistään hiteille O.N.E. ja Ambling Alp. Haaveet yhtyeen omasta, fokuksella ja intensiteetillä ryyditetystä klubikeikasta kytevät silti yhä.

Liikkis mies tuo Jarvis

Niemenkärjessä sijainnut uusi Lounalava oli ilahduttava lisäys Ruisrockin lavaleegioon. Anniskelualueella sijainnut lava toimi kuin aikuisten pakopaikkana; vaikutelma, jota skumppabaarin läheisyys ei ainakaan latistanut. Lounalavalla nähtiin lähinnä indievetoisia nousevia tulokkaita, kuten Yeasayerin kanssa samaan aikaan soittanut helsinkiläinen Black Twig. Harmillinen päällekkäisyys näkyi selkeästi alkuvuodesta debyyttilevynsä julkaisseen yhtyeen yleisömäärässä, mikä ei tosin pienikokoisen lavan ympärillä haitannut pahasti. Bändi soitti pätevän setin tyylikästä ja efektipitoista kenkiintuijottelurockiaan, mutta itse esiintyminen jäi vaisuhkoksi. Onneksi lavalla seuraavaksi sulostuttanut paikallinen Burning Hearts paikkasi lämminhenkisyyden puutetta. Meno oli yhtyeen aiempien keikkojen tapaan arkaa, mutta silti valloittavaa. Soitossa oli kuultavissa tiettyä rentoutta ja jopa vienoa heittäytymistä, johon lienee vaikuttanut kotiyleisön vahva läsnäolo. Viilenevässä illassa Burning Heartsin viehkeä ja eteerinen indiepop hurmasi, joskin keikka yhä vahvisti kantaani siitä, että yhtye on parhaimmillaan studiobändinä. Brittiläisen kulttisuosikki Pulpin keikalla eturivissä koin pitkästä aikaa, mitä todellinen fanius

on. Kun herra Jarvis Cocker asteli hullunkurisen älykön olemuksessaan viileästi lavalle, huoahti mikkiin laiskasti “hello” ja otti välittömästi yleisönsä, oli ympärillä vallinnut hurmio käsinkosketeltavaa. Yhtye aloitti kosiskelemalla Pulpin 16 vuoden takaisella Ruissikeikalla ollutta yleisöä osuvalla hitillään Do You Remember the First Time? Ei liene epäselvää, mikä ihmeen vimma nämä kolmikymppiset toi paikalle toistamiseen. Cockerin show oli mykistävä. Hänen rimpuileva tanssinsa oli yhtaikaa viekoitteleva, tyylinsä ryvettynyt mutta aistikas ja spiikkinsä koomisen totisia. Välillä vaatteet vähenivät, välillä siteerattiin Eino Leinoa. Lavalla tuntui aidosti olevan yhtä hauskaa kuin yleisössä, joka olisi jaksanut paahtaa pidempäänkin. Keikka oli pitkälti yhtä hittitulitusta; ensisijaisesti niille vanhoille ysärifaneille suunnattua mutta myös nuoremmat kuulijat huomioon ottaen. Vaikka karismaattinen Cocker piti lavashown suitsia tiukasti otteessaan, pysyi muukin bändi kunnioitettavalla intensiteetillä mukana, vaikka loppua kohden meno vähän väsähtikin. Polkiessani takaisin kaupungin huomaan myhäilytti. Rokkiviikonloppu ei totisesti olisi voinut paremmin alkaa. S Y N K O O P P I //

Nina Persson ja suu

L A U A N TA I 7 . 7 . Mikään ei tunnu olevan yhtä epävarmaa kuin festarisää, ainakaan tänä kesänä. Lauantaille luvatut rankkasateet yllättäen väistyivät, ja tunnollisen festarikävijän repun pohjaa painoivat kaiken-varalta-kumpparit aivan turhaan. Kaiken kukkuraksi sekä pyöräparkkiin että porteille oli yli puolen tunnin jonot. Edellisenä päivänä koettu sukkela sisäänpääsy ja alueen mukava väljyys olivat hämänneet pahemman kerran – yhteensä lauantain aikana väkeä tulikin olemaan noin 30 000, liki kaksinkertainen määrä perjantaiseen nähden. Puuduttavaa jonottamista ei yhtään helpottanut, kun kuulin päivän ensimmäisen tärpin, Moonface with Siinain, pistävän jo parastaan porttien viereisellä Aurinkolavalla. Onneksi ehdin kuulla suurimman osan settiä, joka oli vakuuttava ja Siinain pojille ominaisesti mahtipontinen aloitus rokkilauantaille. Jos Yeasayer kärsi perjantaina yleisökadosta, oli Moonfacen ja Siinain kohtalo vielä kovempi. Toisaalta keikalle päätyneet tuntuivat paneutuvan tietoisesti festareiden kenties taiteellisesti kunnianhimoisimpaan ja vaihtoehtoisimpaan keikkaan. Itse nautin suuresti yhtyeelle epätyypillisessä ympäristössä, valoisalla ulkolavalla, vedetystä keikasta. Esiintyminen oli totutun transsimaista ja introverttia, mutta pääsi ulkosalla vapauttaviin ja uudella lailla energisoiviin ulottuvuuksiin. Myös Moonfacen eli Wolf Paradesta tutun Spencer Krugin solistinen mukanaolo toi Siinain taidokkaaseen efektipaisutteluun tiettyä lähestyttävyyttä. Kanadalainen omaa upean tulkitsemistavan ja riipivän saundin lisäksi hiljaista, ujoa charmia, johon yleisön oli helppo ihastua. Keikka noudatteli pitkälti kokoonpanon loistavaa Heartbreaking Bravery -levyä, joka kuuleman (ja toivon) mukaan saa syksyn Amerikan kiertueen jälkeen jatkoa. Suomihopin lempiparivaljakko Ruudolf & Karri Koira veti joko erillään tai kimpassa kiistatta kesän tiivistunnelmaisimmat keikat. Näin myös Ruisrockissa. Lounalavan yleisestä “nousukaslinjauksesta” poike10

// S Y N K O O P P I

ten lavalle kavunneet rapveteraani Ruudolf ja vastikään soolouralle ponkaissut Karri Koira vetivät festareiden pienimmän lavan edustan niin ääriään myöten täyteen, ettei lavameiningistä nähnyt yhtikäs mitään. Niemen anniskelualueelle olikin kuulijakuntaa päästetty varmasti yli maksimimäärän. Pojat pitivät meiningin kuitenkin letkeänä ja ihmismassan iloisena ja meneväisenä kovalla hittikimarallaan. Kun tungin ahdistavasta väkijoukosta aukeammille vesille, kajahti kaukaa lavalta Koiran kesähitti Kaikki tai ei mitään. Tungokseen liittyvistä koettelemuksista huolimatta biisi kirvoitti ympärilläni kollektiivisen hyvän fiiliksen, mikä kannatteli koko loppulauantain. Väenpaljous, jonottelu sekä sotkun sietäminen ovat keskeinen osa festivaalikokemusta, sitä ei käy kieltäminen eikä siitä käy myöskään liikaa valittaminen. Iskinkin siis Lounalavan pyörityksen jälkeen jäitä hattuun sekä huurteiseen ja suuntasin leppeämpiin tunnelmiin ikisuosikki Cardigansin keikalle. Nostalgisointi nousi monessa mielessä keikan keskiöön. Samaisella Rantalavalla vuonna 2006 ihastuttanut yhtye nousi lavalle tällä kertaa erikoisella aikeella: soittaa vuoden 1998 levy Gran Turismo kokonaisuudessaan alusta loppuun. Valitettavasti pelkästään hitit Erase/Rewind ja My Favourite Game eivät kantaneet läpi koko keikan, sillä loppulevy osoittautui suurimmalle osalle yleisöä varsin tuntemattomaksi. Sietääkin pohtia, onnistuuko ylipäänsä minkään kokonaisen albumin soittaminen keikalla moitteetta. Hillityn yleisön lisäksi myös bändissä itsessään oli havaittavissa tiettyä sieluttomuutta, jonka onneksi syrjäytti uusi innokkaampi vire, kun Gran Turismon päätyttyä bändi heittäytyi aivan uusiin tuuliin. Vaihdettuaan vaatteensa graafisesta mustasta viitasta eloisaan mekkoon seppeleineen oli Nina Persson vihdoin valmis ottamaan yleisönsä. Perssonin perinteinen suomiveto Itämaista rakkautta -tangosta toimi alun sävellajisähläyksestä huolimatta hurmaavana taitteena keikan loppupuoliskolle, joka painottui tunteellisiin pläjäyksiin lähinnä Long Gone Before the Daylightilta (2003). Ai mistä ovat rockfestarin parhaat hetket tehty? No kesäillan lämmöstä, ohilipuvalle Viikkarille vilkuttelusta, auvoisista ihmisistä sekä paluukeikallaan yleisönsä sittenkin valloittaneista, ihanista ruotsalaismuusikoista. Tietty.

Jokaisella festarilla on useimmiten oma yllätysaktinsa. Ruisrockissa 2012 sen täytyi olla Santigold. Vaikken philadelphialaiseen hiphopia ja maailmanmusiikkia naivistisella tavalla yhdistelevään laulajattareen ollut pahemmin etukäteen tutustunut, osasin aavistaa kyseessä olevan Janelle Monáen ja M.I.A.:n kaltainen kova naistekijä. Päällekkäisyys PMMP:n kanssa näkyi kuitenkin harmillisesti väkimäärässä. Ehkei kahta tanssittavaa, suunnilleen samalle kohderyhmälle suunnattua naisartistia olisi kannattanut sijoittaa aivan päällekkäin. Paikalle tulleiden kesken vallitsi silti konsensus siitä, että lavalla tapahtui paitsi jotain hyvin kullanhohtoista myös -arvoista. Kreisiin kukkaisasuun sonnustautunut Santigold tarjosikin sekä energisen vedon musiikillisesti että festareiden parhaat dancehall-tanssit, niin lavan edustalla kuin lavalle kutsutun yleisön bailuissakin. Oli virkistävää kokea, kuinka lavashow’hun asuineen ja koreografioineen voi oikeasti panostaa myös rockfestivaaleilla. Vaan mitäpä olisivat festivaalit ilman loppuillan vakiosuosikki Huoratronia. Vaikkei tämä yhden miehen chiptune-elektrojytäprojekti kotikuuntelua juurikaan kestä, on Huoratron suuren festarikansan edessä elementissään. Tuuttausta tarjoiltiin Telttalavan täydeltä, kun Aku Raskin alter ego päästeli menemään sekä keväällä ilmestyneen Cryptocracyn biisejä että vanhempaa materiaalia. Taattua hurmiotilaa ja hien hyökyä. Välillä tosin tuntui, että kuulon ja järjen rippeet olivat koetuksella huolellisesta kuulonsuojauksesta huolimatta. Nightwishin tarjoileman tulishow’n välkkeessä suhautin takaisin keskustaan festarin virallisille jatkoille. Don’t stop ’til you get enough ja silleen. “Viralliset jatkot” ovat jälleen seikka, jota alaikäisenä rokkileirintäläisenä en tullut kokeneeksi. Järin paljoa en kuitenkaan menettänyt, sillä kyse oli samasta festarikansasta humaltumassa samojen, päivällä kuultujen artistien levymusiikin tahtiin, vain eri miljöössä. Vauhdikkaasti ympäriinsä yleistynyt jatkokonsepti on kuitenkin toimiva tapa tuotteistaa tapahtumaa ja ulottaa festivaalikokemusta myös aitojen ulkopuolelle. Vaikkei porukka massoittain Klubin tanssilattiaa kansoittanutkaan, tuntui jengillä olevan hauskaa. Omalla kohdallani meininki alkoi kyllästyttää nopeasti – onneksi Turun Dynamo ei petä. S Y N K O O P P I //

Cedric Bixler-Zavala poikkeuksellisesti paikallaan

S U N N U N TA I 8 . 7 . Pyhänä ne pakolliset festarisateet ryöpsähtivät niskaan. Onneksi tunnollisella festarikävijällä oli repussaan yhä kumpparit ja sadetakki, joilla kelpasi kiilata mutapuurossa möyrijöiden ohi. Pinnistelyistä huolimatta en ennättänyt paikallisen teini-ihme Robinin keikalle, vaan päädyin aloittamaan päivän omaksi yllätyksekseni hardcore punk-trashilla. Kyseistä musiikkikenttää liiemmin tuntematta ällistyin, kuinka Suicidal Tendencies (eli ”Suikkarit”) onnistui paitsi kaappaamaan mielenkiintoni myös herättämään arvostusta. Laulaja tempoili lavalla maailmanlopun energialla ja lietsoi yleisöä yhä hurjempiin mielentiloihin, mitä biisien väleihin ujutettu yhteiskuntakriittinen paatos vain yllytti. Myös bändi paahtoi mielettömällä intensiteetillä läpi keikan. Mellakkatunnelma täydellistyi, kun parisenkymmentä innokasta punkkailijaa päästettiin lavalle riehumaan jenkkipoikien tahtiin. Elämäni ensimmäiseksi crossover trash -keikaksi varsin vaikuttava kokemus, sanoisin. Kiihtyvän vesisateen takia pyrin välttämään liikaa lavalta toiselle ravailua, mutta brittiläistä Bloc Partya oli lukioaikaisen fanittamisen takia silti nähtävä pieni tovi. Bändillä oli haastava tehtävä viihdyttää sadesäässä sinnittelevää festarikansaa, ja frontman Kele Oreke sai kannustavilla spiikeillään yleisön sympatiat kyllä puolelleen. Musiikillisesti keikka ei kuitenkaan tarjonnut juurikaan mitään levyltä poikkeavaa - monet uusista kappaleista olivat jopa tylsiä. Kiirehdin varsin rivakasti takaisin Telttalavalle sekä sadesuojan että jo ennakkoon kovasti odottamani indie-elektropop-bändin Metronomyn toivossa. Tarttuvuus, tanssittavuus ja taidokkuus – siinä tämän brittiläisen poppoon kolme kovaa. Barcelonan Primavera Soundissa ihastuttanut bändi tuntui Ruisrockissa kärsivän lievästä sunnuntaikohmeesta, mutta keikka silti vangitsi mielenkiinnon eritoten nerokkailla instrumentaatioillaan ja valloittavan viileällä naisrumpalillaan. Varsinaiseksi mutamereksi yhtyneet lätäköt eivät kohmettaneet yleisöä, joka pisti iloiseksi sadetans-

siksi viimeistään loistavan hittibiisin The Lookin myötä. Oli aika todellisen gangstailmiön, josta olin kyllä häpeilemättä melko innoissani. Yllättäen vain vartin myöhässä aloittanut Snoop Dogg veti kuraisen Niittylavan edustan täyteen lähinnä rähisevää nuorisoa. Lähivuosina pääasiassa tyyli-ikonina ja kannabiksen suurkannattajana kunnostautunut Snoop veti hyvin laiskan ja itselleen varmasti tavanomaisen show’n. Yleisöön meno kuitenkin upposi koiramaisen hyvin. Settilista oli pitkälti pelkkää radiossa kulutettua hittikimaraa, joskin väliin mahtui ilahduttavasti joitain covereita kuten House of Painin legendaarinen Jump Around. Keikka oli myös ulkomusiikillisilta ansioiltaan kiintoisa. Kahden niukkapukeisen naistanssijan ja jättimäisen jointin lisäksi lavalla hääri yleisön ihmetykseksi sekä suureksi huvitukseksi muuan hyvässä huurussa möllöttävä vanhus, jonka oletimme olevan Snoopin isäukko. Hiljattain Snoop muuten ristittiin rastafarikasteessa uudestisyntyneeksi Bob Marleyksi, Snoop Lioniksi. Että sellaista. Vaan eivät festivaalit moiseen maailmanluokan rap-ilotteluun suinkaan päättyneet. Tiedossa oli vielä loppuillan revittely Rantalavalla hätkähdyttävän The Mars Voltan tahtiin. Omalaatuisen progebändin jo toistamiseen todistamani liveveto tarjoili jälleen silkkaa haltiotilaa, josta ei kuitenkaan kovista yrityksistä huolimatta tuntunut ymmärtävän (hyvällä tavalla) mitään. Pitkälti improvisaatioon ja jamitteluun nojautuva yhtye tarjoili eklektisen vokalisti Cedric Bixler-Zavalan ja multi-instrumentalistinero Omar RodriquezLopezin johdolla järisyttävän keikkakokemuksen, joka paitsi helli kylmettynyttä festarikansaa myös sinetöi viikonlopun arvoisellaan tavalla. Tämän musiikillisen ilotulituksen rinnalla olisivat oikeat räjähteet totisesti kalvenneet.

Kaiken kaikkiaan Ruisrock osoitti olevansa edelleen kokenut ja varma tekijä festivaalikentällä. Kokonaisuus oli musiikillisesti kattava, järjestelyiltään toimiva ja tunnelmaltaan mainio. Ruisrock ei ole vain näennäisesti koko kansan juhla, vaan se tarjoaa aidosti jokaiselle jotakin. Toivotan pitkää ikää, Ruissi!

S Y N K O O P P I //

HAAPAVESI FOLK MUSIC FESTIVAL 25.6.–1.7.2012

TEKSTI JA KUVAT SALLA VIITANEN

Vierailin ensimmäistä kertaa Haapavesi Folk Music Festivalilla. Festivaalin tarjonnasta löytyi monipuolisesti folk-yhtyeitä niin Suomesta kuin ulkomailtakin sekä populaarimpaakin soitantaa. Haapaveden Kamariorkesteri huolehti klassisen musiikin puolesta.

Festivaali alkoi torstai-iltana kylmän sään merkeissä. Kirjavaan esiintyjäkaartiin kuuluivat muun muassa Haapavedeltä peräisin oleva jazzahtava yhtye Growth sekä myöhemmin illalla Jippu. Perjantai oli jo varsinainen festivaalipäivä, jolloin musiikkia kultiin viidessä kohteessa: päälavan lisäksi festivaalilla oli muutama sisätila ja teltta, mikä olikin onni, sillä koko festivaalin ajan sää oli suorastaan jäätävä ja sateinen. Lisäksi perjantaina kuultiin erinomainen monikansallinen kirkkokonsertti, jossa esiintyi niin Haapaveden kamariorkesteri, jota johtaa myös festivaalia järjestävä Timo Hannula, kuin muun muassa israelilainen yhtye Yamma Ensemble sekä Daniel Marques ja Rodrigo Ursaia Brasiliasta Konsertista jäi mieleen erityisesti Ilkka Heinosen jouhikolle ja kamariorkesterille tekemä jouhikkokonsertto, joka oli sykähdyttävä ja erikoinen. Perjantain pääesiintyjä Jätkäjätkät onnistui saamaan yleisön haltuunsa. Jätkäjätkät soitti lähinnä uusimman levynsä Jatkojatkot kappaleita, jotka ainakin osa yleisöstä tuntui osaavan ulkoa. Liveesiintyminen oli erinomaista, kuten Jätkäjätkillä yleensäkin. Samasta yhtyeestä löytyy niin räiskettä kuin herkkyyttäkin. Erityisesti Joska Josafatin kuulas laulanta miellytti. Festivaalilla pidettiin joka päivä myös workshop, jossa jokin yhtye esitteli soittimiaan ja musiikkityyliään. Mielestäni tämä oli hyvä asia, sillä osa festivaalin esiintyjistä oli todellakin suurelle yleisölle vieraita ja musiikkityylit myös tuntemattomia.

Perjantaina esiintyi myös puolen yön aikaan tansanialainen orkesteri Bagamoyo Ensemble, joka soitti ja tanssi tansanialaista kansanmusiikkia. Yhtye oli Haapaveden korkeudella vähintäänkin eksoottinen. Sunnuntaina festivaalilla esiintyi muun muassa maailmaa nähnyt folk-yhtye Gjallarhorn. Sää oli sunnuntaina vielä kauheampi kuin edellisinä päivinä, joten yleisön määrä jäi hieman vaisuksi. Gjallarhorn kuitenkin soitti loistavasti. Myöhemmin kuultu SF-Blues veti kuitenkin huonosta säästä huolimatta väkeä, kuten voi ehkä olettaakin. Illalla kuultiin joikaamista Wimme Saaren tahtiin ja yön viimeinen keikka oli Orkestar Bordurkan. Yhtye ei yltänyt parhaimmistoonsa, ja heidän keikkojaan nähneenä tuntuu, että yhtye on karsinut lavaesiintymisestään. Orkestar Bordurka soittaa keksittyä ”bordurialaista kansanmusiikkia” eli räiskyvää mustalaismusiikkia huumorivivahteella. Meno oli kuitenkin hyvä. Haapavesi Folk Music Festival on pieni ja kotikutoinen festivaali, joka vetää väkeä eniten kansanmusiikin harrastelijoista sekä varmasti lähialueen asukkaista. Myös musiikin ammattilaisia, muualtakin kuin kansamusiikin parista, nähtiin festivaalilla runsaasti sekä soittamassa että yleisössä. Festivaalin kattaus oli kokonaisuudessaan hyvin monipuolinen ja festivaali sopii musiikista kiinnostuneelle uteliaalle ihmiselle, joka on valmis vastaanottamaan erilaisia vaikutteita.

S Y N K O O P P I //

J ip p u HAAPAVESI FOLK MUSIC FESTIVAL 28.6.2012

Näin Jipun keikan ensimmäistä kertaa kesäkuun Haapavesi Folk Music Festivaleilla ja täytyy myöntää, että olin hämmästynyt. Jippu ei ole vakuuttanut minua radiossa soineilla kappaleillaan tai sekavilla haastatteluillaan, joten odotukseni keikankaan suhteen eivät olleet korkealla. Huomasin kuitenkin, että Jippu on juuri omimmalla alueellaan esiintymislavalla. Nukkavieruun villatakkiin pukeutunut ja sympaattisesti yleisölle höpöttelevä laulajatar esiintyi vain kahden soittajan kanssa ja taustat perustuivat pitkälti akustiseen kitaran soittoon, vaikka myös banjoa ja cajonia kuultiin. Pienieleinen yhtye toimi Jipun taustalla hyvin, sillä laulajatar osoittautui vahvan ja vivahteikkaan äänen hallitsijaksi. Illan settiin kuuluivat muun muassa kappaleet Henki ja elämä, Enkelten kaupunki, Väärinpäin lentävät linnut ja tietysti Jos sä tahdot niin. Niin kutsuttu pilkkalaulu Jipun kanssa jossain vaiheessa heilastelleesta näyttelijä Jussi Lammesta eli Kuningas kuultiin myös. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kappale on sävellyksellisesti keskinkertainen ja lyriikaltaan luokaton, mutta tästä huolimatta Jipun tunteellinen paahto kappaleen osalta kuulosti (kaljatelttaan) ihan hyvältä. Mukavaa oli, että Jippu selitti välispiikeissään kappaleidensa taustoja ja puhui myös niitä näitä keikoistaan, mikä elävöitti esiintymistä. Tuonelan koivut -coverissa Jippu käytti ääntään suuresti ja soul-tyyliin. Keikka ylipäätään laittoi minut ihmettelemään, miksi Jipun levyillä äänenkäyttö on niin pientä, kun laulajattarella kyllä ääntä riittäisi. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Jipun koko äänikapasiteetti kannattaisi ottaa käyttöön myös levyillä, sillä Jippu oli uskomattoman paljon taitavamman ja paremman kuuloinen livekeikalla, kuin mitä radiokuuntelu on antanut ymmärtää. Myös Folk Festivaalin yleisö tuntui olevan Jipun puolella. Missään muualla ei varmaan voisi nähdä tansanialaista kansanmuusikkoa vastaavalla keikalla. 16

// S Y N K O O P P I

J e n n y W ilhelm s HAAPAVESI FOLK MUSIC FESTIVAL 28.6.2012

Haastattelin kesäkuussa folk-yhtye Gjallarhornin laulajaa ja keulahahmoa Jenny Wilhelmsiä. Pieni, vaalea ja ulkonäöltään skandinaavinen Wilhems työskentelee Gjallarhornin lisäksi Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla ja on itse käynyt saman koulutuksen. Wilhelms kertoi opiskelleensa kansanmusiikkia myös muun muassa Kokkolassa, Norjassa, Ruotsissa sekä Irlannissa, jossa hän opiskeli iirinkielistä laulua ja irlantilaista kansanmusiikkia. Laulamisen lisäksi hän soittaa sekä viulua että norjalaista hardanger-viulua. Gjallarhorn perustettiin vuonna 1994 ja yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Ranarop vuonna 1996. Seuraavana vuonna Ranarop olikin vuoden levy ja Gjallarhorn vuoden yhtye. Se lähti heti kansainvälisille kiertueille ja esiintyi 10 vuoden aikana muun muassa Yhdysvalloissa, Japanissa, Australiassa sekä tietysti Euroopassa. Wilhelms kertoo heidän esiintyneen laidasta laitaan erilaisissa tapahtumissa: Roskildesta barokkitapahtumien kautta maailmanmusiikkifestivaaleille. Laajan suosion syyksi hän arvelee elokuvamaista otetta musiikintekoon. Gjallarhornin musiikkia on hänen mielestään vaikea määritellä, mutta Wilhelms sanoo siinä olevan rakenteellisia aineksia muun muassa jazzista. Musiikkia voisi nimittää vaikkapa ”keskiaikaiseksi elokuvamusiikiksi”. Yhtye soittaa akustisesti mutta efektejä käytetään ja suunnitellaan äänimiehien kanssa. Edellisellä levyllä Rimfaxe (2006) oli mukana myös sinfoniaorkesteri Pietarista. Yhtye sai idean elokuvapuolelta. Jennyn Wilhelmsin lisäksi skandinaavisessa Gjallarhornissa soittavat Adrian Jones, Göran Månsson sekä Petter Berndalen. Wilhelmsin oma musiikinopiskelu alkoi kahdeksanvuotiaana klassisen viulun tunneilla. Hänen äitinsä opetti etnistä tanssia ja niinpä Wilhelmsien kotona kuunneltiin folkfuusiota. Jenny Wilhelms epäilee tämän vaikuttaneen mieltymykseensä yhdistellä musiikissaan sekä uutta että vanhaa. Wilhelms kävi lukionsa Vaa-

sassa, innostui siellä kansanmusiikista ja päätti ryhtyä muusikoksi. Hänen erityiset kiinnostuksen kohteensa ovat skandinaaviset keskiaikaiset balladit, joissa on kiehtovia hienoja tarinoita sekä mielenkiintoisia melodioita. Jenny Wilhelmsistä paistaa aito innostus ja runsas tietämys omasta alastaan. Hän kertookin, että kansanmuusikon on erittäin tärkeää tietää alansa historiaa ja tutkia sitä. Kansanmuusikon kannattaa kuunnella arkistonauhoja päästäkseen ymmärrykseen perinteisistä tyyleistä, ajanmukaisesta fraseerauksesta, mikrointervalleista, äänimaisemasta tai vaikkapa viulistin jousituksista. Myös modaalisuuden ymmärtäminen on olennaista. ”Siinä mielessä vanha kirkkomusiikki on toisinaan hyvin lähellä keskiaikaisballadia”, Wilhelms toteaakin. Gjallarhornin kappaleiden tekstit ovat pääsääntöisesti arkistoista ja sävellystäkin tehdään vain silloin, kun melodiaa ei löydetä mistään. ”Kansanmusiikin keruumenetelmät kehittyivät aikoinaan hitaasti ja aluksi keräilijät eivät välttämättä kirjoittaneet melodiaa ollenkaan ylös. Myöhempienkin keräysten nuottikirjoitus on hyvin puutteellista ja nuotinnostyyli tehtiin usein taidemusiikin lähtökohdista, joten arkistonauhat ovat hyvin tärkeä työväline kansanmuusikolle”, Wilhelms kertoo. Yhtyeelle haettiin materiaalia aluksi erityisesti Vaasasta, Finlands svenska folkmusikinstitut FMI:sta. Sieltä löytyi paljon vanhaa suomenruotsalaista musiikkia, jota Gjallarhorn kokosi ohjelmistoonsa. Musiikissa nykyään vaikutteina kuultaviin karjankutsuihin ja paimentolaismusiikkiin Wilhelms tutustui vasta opiskellessaan Ruotsissa Taalainmaalla. Gjallarhornin tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu loppusyksystä julkaistava juhla-DVD, johon on koottu useamman levyn konsertit sekä dokumentaarista materiaalia ja musiikkivideoita. Tällä hetkellä Gjallarhorn on keikkaputkessa, mutta Wilhelmsin mukaan ensi vuosi saattaa yhtyeen osalta toivottavasti olla pitkästä aikaa hieman hiljaisempi. S Y N K O O P P I //

Behemoth otti lavan haltuun.

Perjantaina 29. kesäkuuta käynnistyi Tuska Open Air Metal Festival jo neljättätoista kertaa. Viime vuoden tapaan festivaali järjestettiin jälleen Helsingin Suvilahdessa. Sijaintinsa puolesta paikka onkin aivan loistava erilaisille tapahtumille, sillä paikalle pääsee metrolla, bussilla ja ratikallakin. Suvilahden tapahtuma-alueen runsaasti kaikuvat betoni- ja asfalttipinnat eivät tosin tainneet tehdä äänimiesten työtä ainakaan yhtään helpommaksi.

18 // S Y N K O O P P I

TUSKA TEKSTI OTSO BJÖRKLUND KUVAT SANNI PASURI & SUSANNA HONKASALO

Doom-metallin pioneeriyhtyeen Saint Vitusin esiintyminen perjantaina oli kuin katsaus menneisyyteen, vaikka festivaalilla esiintyi muitakin jo pitkään toimineita yhtyeitä. Saint Vitus onkin ollut koossa jo 1970-luvun lopulta lähtien, joten se taisi olla vanhin yhtye koko festivaalilla. Soitto vaikutti erittäin rutiininomaiselta, mutta ehkä vähän turhankin rennolta. Laahava rytmien käsittely on yksi doom-metallin ominaispiirteitä, ja Saint Vitusilla koko esiintyminen laahasi pahaenteisesti. Tunnelma oli hyvin nostalginen, ja yhtyeen kitaristi Dave Chandler muistelikin jatkuvasti kappaleiden välissä menneitä aikoja.

Edelleenkin yleisöä vetävä Megadeth oli perjantain pääesiintyjä. Yhtye oli oikein hyvässä vireessä, soitto oli erittäin sujuvaa ja kitaristi Chris Broderick kävi läpi klassikkokappaleiden soolot nuotilleen. Dave Mustainen laulussakaan ei muuten olisi oikein mitään moitittavaa, Mustaine vain unohti usein laulaa mikrofoniin ja vokaalit menivät harakoille. Settiin oli sisällytetty sopivan tasapainoisesti uudempaa materiaalia ja yhtyeen klassikkokappaleita muun muassa Rust in Peace albumilta. Mustaine vaikutti olevan helpottunut siitä, että Tuskan keikka oli kiertueen viimeinen, ja hän myös vitsaili mahdollisesti olleensa alunperin nimeltään Mustonen. S Y N K O O P P I // 19

Raskaampi metalli ei ole minulle kovinkaan tuttua, joten yllätyin täysin Behemothin lauantain keikasta. Teatraalinen esiintyminen kaapuineen päivineen ja tiukasti toimiva yhteissoitto tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Behemothin esiintyminen jäikin koko festivaalista päällimmäisenä mieleen. Inferno-teltan yleisöä täyteen vetänyt Battle Beast olikin huomattavasti tutumpi yhtye. Lauantainen esiintyminen oli Battle Beastille tyypilliseen tapaan yleisön mukaansa tempaavaa. Inferno Third Stagella tuntui valitettavasti olevan koko festivaalialueen huonoin akustiikka, mikä tosin haittasi Battle Beastin äänimaailmaa huomattavasti vähemmän kuin monien muiden, soinniltaan raskaampien yhtyeiden. Päivällä esiintyneet bändit olivat lauantain parasta antia. Illan pääesiintyjä Sabaton ei sen sijaan tehnyt vaikutusta vilkkaasta lavashowsta ja pyrotekniikasta huolimatta. Esiintymisen mauttomuutta korosti kappaletta White Death edeltänyt välispiikki tarkka-ampuja Simo Häyhästä. Sunnuntain aikataulut järjesteltiin uusiksi, kun Lamb of God joutui perumaan esiintymisensä. Yhtyeen laulaja Randy Blythe nimittäin pidätettiin Tšekin tasavallassa muutamaa päivää ennen Tuska-festivaalia.

Päälavalle Lamb of Godin tilalle nousi trashmetallin veteraaniyhtye Overkill. Esiintymisessä riitti puhtia vaikka ikä alkaakin selkeästi painaa. Laulaja Bobby Ellsworth kävi toistuvasti hakemassa vauhtia lavan reunalta syöksyäkseen aina uudestaan mikrofonin ääreen. Tosin keikan loppua kohti hengähdystauot kitarakaappien takana alkoivat venyä pidemmiksi. Yleisöllä kuitenkin riitti energiaa ja intoa liikkua koko esiintymisen ajan. Ministryn setti alkoi oikein lupaavasti, mutta pidemmän päälle yhtyeen musiikki alkoi hiukan puuduttaa kuuloaistia. Festivaalialueen akustiikka ei tosiaankaan ollut parhaasta päästä, ja juuri Ministryn kohdalla sen huomasi, kun kaikki alkoi kuulostaa melko samanlaiselta epämääräiseltä jyrinältä. Yhtye soitti ylimääräisenä hittikappaleensa Jesus Built My Hotrod, joka kuulemma oli jäänyt puuttumaan silloin, kun yhtye oli viimeksi esiintynyt Suomessa. Festivaalin järjestelyt toimivat oikein hyvin, pitkät vessajonotkaan eivät haitanneet, sillä ne liikkuivat hyvin reippaaseen tahtiin. Anniskelualueella voimassa ollut kahden euron tuoppipantti piti maan puhtaana muovituopeista. Suurimpana ongelmana festivaalialueella oli kaiusta johtuva epäselvä akustiikka. Festivaalin tarjonta oli kokonaisuudessaan hyvin monipuolinen.

Hey there! Dave Mustaine keskittyi laulun sijaan liehittelyyn. 20 // S Y N K O O P P I

S Y N K O O P P I // 21

// S Y N K O O P P I

TUNNELMIA

KORSHOLMASTA JUHLAVUOTENA TEKSTI Lasse Lehtonen KUVAT Korsholm Music Festival

Korsholman musiikkijuhlat järjestettiin ensimmäistä kertaa kesällä 1983. Näin ollen vuonna 2012 Vaasassa ja sen lähitienoilla pidetty tapahtuma järjestettiin jo 30. kertaa. Osallistuin itse festivaalille ensimmäistä kertaa juhlavuotena, ja minulle aiemmin tuntematon festivaali osoittautuikin varsin kiinnostavaksi kokemukseksi. Tämänkertaisen festivaalin teemana oli Pariisi-Pietari-Tokio. Kuten arvata saattaa, kyseessä oli siis ennen kaikkea ranskalaisen, venäläisen ja japanilaisen musiikin juhla – joskin siellä täällä poikettiin hieman muuallekin ja kuultiin myös paljon kotoisia säveliä Suomesta. Musiikkia kuultiin toki näiden maiden monilta eri säveltäjiltä, mutta erityisesti teema henkilöityi Debussyhin, Šostakovitšiin ja festivaalin säveltäjävieraaseen Toshi Ichiyanagiin (s. 1933), joka on Japanin tunnetuimpia ja merkittävimpiä nykysäveltäjiä. Alkuperäinen syyni osallistua olikin itse asiassa ennen kaikkea festivaalin Japani-teema ja Ichiyanagin vierailu. Ichiyanagi mieltyi Suomeen vierailtuaan täällä vuonna 2010, ja tämänkertaisella festivaalilla kuultiin runsaasti Ichiyanagin musiikkia, myös musiikkijuhlia varten kirjoitetun pianokvarteton kantaesitys. Ichiyanagin teosten lisäksi Japani-teeman puitteissa esitettiin myös Toshio Hosokawaa (s. 1953), Tōru Takemitsua (1930–1996) ja Yūji Takahashia (s. 1938) ja yllättäen myös jazzia – Yōsuke Yamashitan (s. 1942) jazz-trion konsertti oli riemastuttava ja elämäniloa säkenöivä. Sinänsä Suomessa hieman poikkeuksellisen Japani-teeman ohella musiikkijuhla kuitenkin tarjosi myös paljon muuta kiinnostavaa.

S Y N K O O P P I //

Festivaalin polkaisi käyntiin komeasti avauskonsertti Mustasaaren (Korsholman) kirkossa. Juha Kangas johti Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria varmoin ottein. Konsertin ja samalla koko festivaalin aloitti Tšaikovskin Elegia jousiorkesterille, mutta tämän jälkeen festivaalin aikana ei kovin monia romanttisia sävellyksiä kuultukaan. Avajaiskonsertin häikäisevimpänä numerona Olli Mustonen esitti Šostakovitšin ensimmäisen pianokonserton, mutta tätä numeroa lukuun ottamatta varsin hillitty konsertti oli muutenkin loistava. Esimerkiksi Ichiyanagi, jonka teos Interspace esitettiin avajaiskonsertissa, kommentoi myöhemmin tulkinnan vastanneen täysin hänen omaa mielikuvaansa teoksesta. Hyvin onnistuneen avajaiskonsertin jälkeen musiikkijuhlat onnistuivat vakuuttamaan niin esiintyjäkaartillaan kuin teosvalinnoillaankin. Viidettä ja viimeistä vuotta festivaalin taiteellisena johtajana toiminut Marko Ylönen oli koonnut hyvin kiinnostavan läpileikkauksen ranskalaisesta, venäläisestä ja japanilaisesta musiikista. Mieleenpainuvimpiin esityksiin kuuluivat muun muassa Tuulia Ylösen, Jan Söderblomin ja Arto Satukankaan tulkinta Stravinskin Sotilaan tarinasta sekä Debussyn sonaatit pianolle ja eri soolosoittimille. Yksi tärkeä asia Korsholman musiikkijuhlilla on paikallisuus. Monta konserttia toki pidettiin Vaasassa, mutta suurin osa konserteista järjestettiin Vaasan ulkopuolella, parhaimmillaan kymmenien kilometrin päässä itse kaupungista. Akustiikaltaan haastaviinkin konserttipaikkoihin – kuten Unescon maailmanperintökohde Björköbyn vanhaan Suolaamoon – oli onnistuttu valitsemaan sijaintiin sopiva ohjelma, ja paikallisuutta tuettiin esimerkiksi järjestämällä viralliseen ohjelmaan kuuluvia veneretkiä, bussiopastuksia ja ravintolaruokailuja paikallisissa ravintoloissa. Tämä on jotain, mitä toivoisin näkeväni jatkossakin. Monet konserttipaikat olivat häikäisevän upeita. Mieleenpainuvimpana mainittakoon Isonkyrön 1300-luvulla rakennettu kivikirkko, jossa esitettiin hienoimpia kuulemiani tulkintoja Kuulan, Takemitsun ja Nordgrenin teoksista avajaiskonsertin kokoonpanolla.

// S Y N K O O P P I

Japani-teeman huippuhetkiin kuului täysin Ichiyanagille omistettu pieni konsertti, jossa Ichiyanagi puhui urastaan ja sävellyksistään alun perin Japani-teemaa festivaalille ehdottaneen Seppo Kimasen haastattelemana ja myös improvisoi pianolla. Omaksi teossuosikikseni koko musiikkijuhlilta nousi Ichiyanagin kahdeksas sinfonia Revelation 2011, joka liittyi teemaltaan sävellysvuotensa maaliskuussa Japanissa tapahtuneeseen luonnonkatastrofiin. Teosta voisi kutsua kenties tyyliltään ”liberaalin konservatiiviksi”, kuten Luciana Galliano on Ichiyanagin teoksia luonnehtinut. Sinfoniassa on yllättävän paljon selvästi kuultavaa temaattista yhtenevyyttä, mutta erityisesti se vakuutti henkeäsalpaavalla draamantajullaan. Ichiyanagin sinfonia kuultiin festivaalin päätöskonsertissa, joka mukaili koko festivaalin teemoja aivan viimeistä numeroa lukuun ottamatta. Tämänvuotinen musiikkijuhla päättyi nimittäin komeasti Beethovenin kolmoiskonserton esitykseen. Varsin voimakkaasti festivaalin muusta ohjelmistosta poikennut lopetusteos toimi ikään kuin viestikapulana: viisi vuotta taiteellisen johtajan tehtävää hoitanut Ylönen nimittäin jätti paikkansa, ja sen perii häneltä pianisti Henri Sigfridsson. Kumpikin myös soitti kolmoiskonsertossa. Olkoonkin, että osallistuin musiikkijuhlille alun perin vain Japani-teeman vuoksi, Korsholman musiikkijuhla onnistui totisesti vakuuttamaan minut muutenkin ja osoittamaan samalla sen, mikä on kaikkein arvokkainta musiikkifestivaaleilla suurien kaupunkialueiden ulkopuolella. Korsholman musiikkijuhla on onneksi hyvin helposti kenen tahansa saavutettavissa: Vaasaan pääsee mistä tahansa, ja kuten festivaalin toiminnanjohtaja Monica Johnsonkin totesi, myös syrjäisempien konserttipaikkojen suhteen on haluttu bussikyydityksillä varmistaa, että ne ovat kenen tahansa saavutettavissa. Korsholma onnistui todella tekemään vaikutuksen korkealuokkaisilla esityksillään, kiinnostavilla esiintymispaikoillaan sekä paikallisvaikutteillaan. En ihmettelisi, vaikka olisin Vaasassa myös ensi kesänä.

Toshi Ichiyanagi esiintymässä

S Y N K O O P P I //

PORI JA ZZ 2012

KUVAT JA KUVATEKSTIT ZZ

// S Y N K O O P P I

S Y N K O O P P I //

ELIFANTREE la 21.7. uLTRA mUSIC nIGHTS @ tHEATRE Kuvissa Tatu Rönkkö ja Anni Elif Egeciogliu. Edellisellä aukeamalla Pauli Lyytinen samasta kokoonpanosta.

28 // S Y N K O O P P I

NORAH JONES su 22.7. Kirjurinluoto Areena

S Y N K O O P P I // 29

30 // S Y N K O O P P I

BLACK MOTOR pe 20.7. uLTRA mUSIC nIGHTS @ tHEATRE Kuvissa Simo Laihonen (rummut), Sami Sippola (saksofoni) ja Ville Rauhala (basso)

JOURNAL INTIME la 21.7. uLTRA mUSIC nIGHTS @ tHEATRE Ultra Musicin loppuunmyydyn lauantain Jimi Hendrix -osastosta vastasi Journal Intime (alh. vas.): Laurent Bardiaux (trumpetti) ja Matthias Mahler (pasuuna). Taustalla vasemmalla Ultran päätöskappaleen 1983... (A Merman I Should Turn to Be) sovittanut Fred Gastard (baritonisaksofoni).

TINISSIMA to 19.7. uLTRA mUSIC nIGHTS @ tHEATRE Francesco Bearzatti Tinissima quartetin Francesco Bearzatti (saksofoni) ja Danilo Gallo (basso) soittivat torstain 19.7. ensimmäisenä esityksenä Suite for Malcom X:n.

SSYYNNKKOOOOPPPPI I //// 31

D’ANGELO pe 20.7. Kirjurinluoto Areena Kuvassa myös kitaristi Isaiah Sharkey ja taustalla basisti Pino Palladino.

32 // S Y N K O O P P I

Kentin yliopiston kunniatohtori Jools Holland torstaina 19.7. Kirjurinluoto Arenalla.

Paul Anka lauantaina 21.7. Kirjurinluoto Arenalla, taas... S Y N K O O P P I â&#x20AC;&#x192; //â&#x20AC;&#x192; 33

Iso, kävijäystävällinen, klassikko. Esimerkiksi näillä sanoilla voisi luonnehtia Roskilde Festivalia, vuodesta 1971 asti Tanskan Roskildessa järjestettyä musiikkifestivaalia, joka houkuttelee paikalle vuosittain yli satatuhatta kävijää ja vapaaehtoistyöntekijää ympäri maailman.

// S Y N K O O P P I

ROSKILDE FESTIVAL 2012 TEKSTI Aida Räihälä KUVAT Jarno Ranta Sanni Koskela Petteri Huuskonen

S Y N K O O P P I //

Roskilde Festival kestää periaatteessa neljä vuorokautta, torstaista sunnuntaihin, mutta käytännössä festivaali pyörähtää käyntiin jo edeltävä lauantaina niin sanotussa warm-upissa, jolloin leirintäalueen portit aukeavat, ja ensimmäiset festivaalivieraat valtaavat telttapaikat aloittaen monta päivää kestävän juhlimisen. Festivaali on saavuttanut vankan aseman yhtenä suurimmista ja suosituimmista eurooppalaisista festivaaleista, eikä suotta: erittäin toimivien festivaalijärjestelyjen ja laajan musiikkitarjonnan lisäksi festivaali lahjoittaa joka vuosi edellisen vuoden voittonsa ennalta määritettyyn hyväntekeväisyyskohteeseen. Festivaalin hyväntekeväisyysorganisaationa toimiva Roskilde Festival Charity Society valitsee vuosittain jonkun festivaaleilla esiintyvän yhtyeen tai artistin, joka saa valita hyväntekeväisyyskohteen. Vuonna 2012 varat, 1,5 miljoonaa kruunua, osoitettiin Caritas Denmark -hyväntekeväisyysjärjestölle, joka ohjaa tuotot köyhien perheiden avustamiseen Ugandassa. Lahjoituskohteen valitsi tänä vuonna Bruce Springsteen & The E Street band.

Roskilde festivalin musiikkitarjonta ulottuu suurimmista rock-nimistä vielä suurelle yleisölle tuntemattomiin esiintyjiin, joiden tyylilajit vaihtelevat discomusiikista aina maailmanmusiikkiin asti. Suomalaista musiikkia esiintyjien joukossa edustivat tänä vuonna French Films sekä Kimmo Pohjonen / Samuli Kosminen & Proton String Quartet. Koska festivaalialue on niin iso, ei ohjelman päällekäisyyksiltä voi välttyä, eikä kaikkia keikkoja pääse välttämättä näkemään lähietäisyydeltä. Innokkaimpien kuulijoiden onneksi lavojen eteen on pystytetty “etukarsinat”, joihin voi jonottaa ennen keikan alkua. Etukarsinaan otetaan tietty määrä ihmisiä, ja turva-aidatun alueen sisäpuolella on bajamajoja ja jatkuva vesitarjoilu. Tätä vaadin ehdottomasti Suomeenkin! Suomalaisen festivaalikulttuurin omituisuudesta kertoo jotain jo esimerkiksi se, että siinä missä Roskilde Festivalin turvallisuustyöntekijöiden titteli on “crowd security”, Suomessa samaa vastaa “vartija” tai “järjestysmies”.

_____Torstai_5.7._____ Varsinaisen festivaaliosuuden ja torstain ensimmäinen kuulemani kokoonpano oli Cosmopolteltassa esiintynyt tanskalainen Analogik, joka yhdisti tanssibiitteihinsä muun muassa puhallinmusiikkia, haitarin soittoa, dixieland -jazzia ja balkan-tunnelmia. Juhlat ulottuivat teltan reunoille asti, kansa tanssi ja torvet soivat. Yhdeksältä päälavalle noussut The Cure oli varmasti yksi festivaalin odotetuimmista esiintyjistä. Yhtye aloitti keikkansa varovaisesti, melkeinpä jäisesti. Vaikka tietynlainen anteeksipyytelevyys ja ujous kuuluneekin laulaja-kitaristi Robert Smithin lava-imagoon, keikan alkupuoli jätti melko kylmäksi. Onneksi alue oli suunniteltu hyvin, ja äänentoisto kantoi niin, että pystyimme siirtymään lavan edestä vähän matkan päähän ruokailemaan keikan loppupuoliskolla. Kolmisen tuntia soittanut yhtye alkoikin päästä parempaan vetoon sitä mukaan kuin keikka jat36

// S Y N K O O P P I

kui. Loppupuolen hittiputkea kuunnellessa alkoi jo harmittaa, että tulin lähteneeksi lavan edestä. But girls don’t cry either! Arena-teltassa puoli yhdeltätoista aloittaneen Janelle Monáen esiintyminen oli sitä taattua laatua – tiukka bändi ja energinen laulaja. Keikan biisivalinnat hämmästyttivät jonkin verran: ohjelmassa tuntui olevan enemmän covereita kuin yhtyeen omia kappaleita. Monáe säästeli ääntään yllättävän monessa kappaleessa olematta kuitenkaan lattea. Taitava bändi piti yleisön hyvässä rytmissä, ja keikka jätti mielen tyytyväiseksi. Ilta huipentui – tai sen oli määrä huipentua – Apparatjik-nimisen kansainvälisen kokoonpanon keikkaan. Apparatjikin jäsenet olivat Mew’n, Coldplayn ja A-ha:n riveistä. Lopputuloksena lavalla nähtiin hirven sarvia päässään pitäneet neljä hahmoa, joita kantava anti oli enemmänkin visuaalisuus kuin musiikki.

____Perjantai_6.7.____ Festivaaliperjantaini avasi päälavalla esiintynyt yhdysvaltalainen Gossip, joka vaikuttaa olleen esillä mediassa enemmänkin nykyajan kauneusihanteita rikkovan ylipainoisen laulajansa kuin musiikillisten saavutustensa ansiosta. Lähdin siis keikalle melko skeptisin aatoksin, mutta yllätyin positiivisesti. Laulaja Beth Ditto vakuutti yleisönsä energiallaan ja aidolla esiintymisen ilolla eikä sillä aina mainitulla ylipainollaan. Eräs mielenkiintoinen ja itselleni uusi tuttavuus oli täydessä Odeon-teltassa esiintynyt Hank Williams III eli Hank3. Niinkin kaukana toisistaan olevia tyylejä kuin kantria ja metallia sekoittanut esiintyjä sai aikaan komeat tanssit myös täyden teltan ulkopuolella. Festivaalin harmillisin aikataulullinen päällekkäisyys tapahtui perjantai-iltana kello 22:00, jolloin Sonic Youthin kitaristi Lee Ranaldo aloitti keikkansa Odeon-teltassa. Vain puolen tunnin päästä tästä, päälavalle nousi Jack White yhtyeineen.

Yleisökato aiemmin aloittaneen Ranaldon keikalla olikin huomattavaa muttei yllättävää, sillä esiintyjillä on varmasti paljon yhteistä yleisöä. Ranaldo oli silti houkutellut paikalle kourallisen uskollisia kuulijoita, ja avauksena ilmoille kajahti Waiting on a Dream tuoreelta albumilta Between the Times and the Tides. Keikka ei ollut kokonaisuudessaan kovinkaan pitkäkestoinen, mutta siirryin jo ennen sen loppua päälavalle, jossa hieman myöhässä alkanut show oli jo käynnissä. Jack Whiten yhtyeessä soitti liuta valkoisiin pukeutuneita naismuusikoita, joiden läheisyydessä herra White itse paistatteli. Keikalla kuultu isompi bändisoundi puki hyvin myös White Stripesin minimalistisempiakin biisejä. Pelkkä White Stripesin kokoonpano olisi tuskin riittänyt täyttämään päälavaa. Jack Whiten jälkeen mystinen buukkaus oli päälavalla yhdeltä esiintynyt tanskalainen rap-yhtye Malk De Koijn. Musiikillisesti yhtye ei ollut mikään kovin kummoinen, mutta tanskalaiset jorasivat suurella energialla. Suosion syy ei auennut suomalaiselle (ehkäpä sanoitukset olivat sitten todella upeita), ja mieluusti olisin nähnyt päälavalla tähän aikaan jotakin kansainvälisempää, mutta kaipa tämä oli jonkinlainen palkinto vuosi vuoden jälkeen festivaalilla käyville tanskalaisille.

S Y N K O O P P I //

_____Lauantai_7.7.____ Ensimmäinen lauantaina näkemäni yhtye oli soulja funk-vaikutteinen hiphop-yhtye The Roots, jolta olen nähnyt useampiakin keikkoja. Vaikka yhtyeen keikat tuntuvat olevan aina perusvarmoja ja riskittömiä, kuultiin tällä keikalla myös kekseliäitä sovituksia. Näyttävä sousafoni ja tanssittavat biitit hoitivat kuitenkin tehtävänsä. The Rootsin osuus festivaalilla ei jäänyt kuitenkaan vielä tähän! Ruotsalainen hardcore punk -yhtye Refused keräsi Arena-telttaan tiiviin yleisön, mutta lavan etuosassa oli yllättävänkin paljon liikkumatilaa. Syy tähän selvisikin pian: jonkin aikaa yhtyettä kauempaa katseltuani päätin mennä lähemmäs lavan edessä olevaa pittiä. Ehdin jo ihmetellä yleisön rauhallisuutta, kunnes kahden minuutin kuluttua kaaduin täysin yllättäen maahan, josta muut avustivat tietysti heti ylös. Hämmentyneenä palasin takaisin tukikohtaani puhdistamaan vieläkin polvessani arpena näkyvää haavaa. Illan odotetuin, ja yksi kalleimmista koskaan Roskildessa esiintyneistä yhtyeistä, oli Bruce Springsteen and the E Street Band. 63-vuotiaaksi uskomattomassa keikkakunnossa oleva Springsteen ja E Street Band soittivat kolmen tunnin pituisen keikan, johon sisältyi yllätys: muutamia tunteja aiemmin esiintyneen The Rootsin nouseminen lavalle kappaleessa The E Street Shuffle. Lopun biisikimarassa kuultiin Springsteenin tunnetuimmat hitit, ja keikan päätti versio The Beatlesin Twist and Shoutista – eikä sähköjä katkaistu kesken kappaleen. Koko keikka vedettin äärimmäisellä soittamisen ja laulamisen ilolla, tunteella ja energialla. Eräälle yleisössä olleelle naiselle mieleenpainuvin elämys oli varmaankin kappale Dancing in Dark, the jonka aikana Springsteen kutsui naisen lavalle tanssimaan kanssaan. Bruce ”Pomo” Springsteen haluaa tunnetusti saada yleisönsä viihtymään! Pieni virhearvio oli lähteä kesken Springsteenin keikan Gloria-lavalle odottamaan makedonialaista Majovci groupia, joka kuvauksen mukaan aikoi tarjota uniikkia ja transsinomaista häämusiikkia, jota soitetaan zurlalla (muistuttaa oboeta) sekä isoilla tapan-rummuilla. On totta, että

// S Y N K O O P P I

T I E S I T K Ö T Ä M Ä N R O S K I L D E F E ST I VA L I STA ?

• Roskilde Festival työllistää 50 kokoaikaista ympärivuotista työntekijää. • Keskiverto festivaalikävijä on 23-vuotias opiskelija, joka asuu suuressa skandinaavisessa kaupungissa. • Festivaalivieraat kuluttavat viikon aikana yhteensä miljoona litraa olutta, 4000 kiloa luomukahvia sekä 15 000 kiloa ranskalaisia perunoita.

musiikki oli festivaalin muuhun otantaan nähden uniikkia, mutta olin odottanut tähän aikaan illasta vähän muhkeampaa äänimaisemaa ja monipuolisempia kappaleita. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä aitoa makedonialaista perinnemusiikkia keskellä yötä – soittajat olivat tämän musiikkitradition yli tuhat vuotta sitten aloittaneiden soittajien suoria jälkeläisiä. Koko festivaalin suurin musiikillinen huti oli berliiniläinen Dj Paul Kalkbrenner, jonka keikasta kertoo paljon se, että ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksiakaan keikka oli suuri pettymys. Mielikuvituksettomat koneäänimaisemat saattoivat toki olla lajityyppinsä ensimmäisiä, mutta se ei tehnyt keikasta yhtään parempaa. Oli suorastaan ihme, että kukaan edes tanssi. Vuoden 2012 ehkä hitusen uskaltamattomista artistikiinnityksistä kertoo muun muassa yksi pääesiintyjistä: tanskan oma ylpeys Mew. Suomessakin hyvin suosittu yhtye keräsi yhä uskolliset fanit ympärilleen, vaikka luulisi festivaalikansan tahtovan lauantaiyönä kello 01:30 kuulla jotain menevämpää.

____Sunnuntai_8.7.____ Parhaan uuden festivaalilta löytämäni yhtyeen titteli meni The Barons of Tang -nimiselle australialaiselle ”gypsy-deathcoren pioneereiksi” itseään nimittävälle kokoonpanolle. Mielenkiintoiset ja progahtavatkin kappaleet toivat välillä mieleen niin Mike Pattonin kuin kotimaisen Deep Turtlen tai Alamaailman vasarat. Festivaalialueen keskiössä sijainneen päälavan ohi kuuden maissa liikkuessa ei voinut sivuuttaa metalliyhtye Machine Headin keulahahmon Robb Flynnin äärimäisen ärsyttäviä spiikkejä. Kuin messias julisti hän musiikin ilosanomaa ja kertoi miten musiikki oli auttanut hänet kaikkien vaikeuksien yli. Sekaan mahtui myös muita noloja hevikliseitä ja hetfieldismejä. Festivaalin world music -tarjontaa edustava malilainen Amadou & Mariam yhtyeineen soittivat festivaalin toiseksi viimeisen päälavakeikan. Hieman aiemmin alkanut sade loppui keikan aikana, ja aurinkokin pilkahteli afrikkalaisen musiikin täyttäessä festivaalialueen. Aiemmin Santogold-nimellä esiintynyt yhdysvaltalainen Santi White eli Santigold, järjesti Arena-teltassa varsinaisen show’n, joka oli riistäytyä käsistä laulajan kutsuessa yleisön joukosta muutaman vapaaehtoisen kanssaan lavalle tanssimaan. Valitettavasti laulaja unohti rajata henkilömäärän, ja yhtäkkiä lavalla oli isohko kuorollinen lähinnä parikymppisiä tyttöjä. Santigoldin keikkaan mahtui kappaleita tähänastisen uran varhaisemmasta sekä myöhäisemmästä päästä. R&B:tä, dubia ja new wavea sekoittava artisti tempaisi rähjääntyneenkin yleisön mukaansa tanssimaan. Henkilökohtainen suosikkini festivaalin musiikkielämyksistä oli islantilaisen Björkin keikka. Edellisen kerran olin nähnyt Björkin Volta-albumin ilmestymisen aikaan vuonna 2007. Kummallisiin visuaaleihin ja loistavaan taustakuoroon luottava artisti järjesti tapansa mukaan unohtumattoman show’n joka teki hyvän läpileikkauksen Björkin tuotantoon. Omaperäinen laulajatar sinetöi illan ja festivaalini kappaleella Declare Independence. Unelmani täyttyivät.

S Y N K O O P P I //

LAURI HYVÄRINEN KUVAT JUSSI HELLSTEN JA KUVAT

SAMI HEISKANEN

Kaduilla huhuttiin kansanjuhlaistuneen Flow’n syrjäyttävästä eksklusiivisesta musiikkifestivaalista. Kuudennen linjan sisäpihalla ja ympäristössä tapahtunut Kuudes Aisti kattaisi kolme päivää, kymmenen lavaa sekä huikeat yli 100 esiintyjää. Runsaslukuinen artistikavalkadi sisältäisi monipuolista tarjontaa doom-metallista dubin kauttaa elektronisen musiikin uusimpiin tuuliin. Seuraa muutamia huomioita festivaalin tarjonnasta. 40 // S Y N K O O P P I

RÄTTÖ RÄTTÖ JA JA LEHTISALO LEHTISALO

Päälava, perjantai 27.7.2012

Lähes kymmenenvuotisen uransa aikana Rättö ja Lehtisalo ovat pyrkineet imeyttämään musiikkiinsa mahdollisimman paljon viihteellisen populaarimusiikin maneereita. Lähtökohtana tämä ei vielä ole kovin ihmeellinen, mutta mitä tahansa nämä veijarit tekevätkin, suodattuu se jonkinlaisen omituisen kaleidoskoopin läpi muodostaen yhä kirjavamman ja kummastuttavamman spektrin. Kitaristit Jussi Lehtisalo ja Tuomas Niskanen sekä basisti Turo Sinkkonen muotoilivat junnaavia, pehmeitä kuvioitaan rumpali Tomi Leppäsen millintarkan nakutuksen päälle. Mika Rättö kiekui koomisuuden rajalla tasapainottelevalla falsetillaan nonsense-sanoituksiaan saadessaan hetkittäin seurakseen Jussi Lehtisalon jylhän baritonin. Soiton ja kappalemateriaalin tietynlaista pidättäytyneisyyttä korosti yhtyeen lavaesiintyminen: miehet elehtivät hallitun rauhallisesti hillittyihin pukuihin sonnustautuneina. Absurditeettiin asti jatkuva hissuttelu alkoi aiheuttaa minussa lievää vieraantumisen tunnetta, kunnes kuin tilauksesta kitaristi Niskanen ilotteli loppukliimaksiksi varsin antaumuksen ja kaoottisen soolon Leppäsen tuottaman rumpumyräkän tukemana. Kunnioitettavan pitkälle vietyä. Kenties Rättö ja Lehtisalo halusivat kaikesta huolimatta vain viihdyttää.

KIM GORDON JA IKUE MORI KIM

Päälava, lauantai 28.7.2012

Toisen päivän kenties odotetuin ja puhutuin esitys oli amerikkalaisen Sonic Youthin laulaja–kitaristi Kim Gordonin ja alun perin japanilaisen, mutta sittemmin amerikkalaistuneen laptop-artistin tai ”elektronisen perkussionistin” Ikue Morin kohtaaminen. Selkeästi improvisoitu materiaali koostui Gordonin väljistä, sotkuisista kitaramelodioista ja -hälyistä, vaikeaselkoisesta, flegmaattisesta laulusta sekä satunnaisista Morin tietokoneohjelmalla luoduista ambiensseista sekä rikkinäisistä rytmeistä. Olkoonkin kuinka tiedostettua tahansa, esitys vaikutti hallitsemattomalta sekä huolimattomalta. Vaikka edellä mainitut määreet eivät välttämättä huonoja olekaan, tuntui tällä kertaa siltä, että musiikilliset palaset jäivät kellumaan irralleen. Kaksikko ei saanut luotua keskinäistä kommunikaatiota välilleen ja yritti ilmeisen turhautuneesti ja väkinäisesti vain pitää settiään kasassa. Nautinnollista oli kuitenkin lopun melukliimaksi, joka vältti kliseisyyden olemalla sulostuttavan kömpelö. S Y N K O O P P I // 41

HANNIBAL JA BLACK MOTOR

Siltanen, lauantai 28.7.2012

Tamperelainen jazz-yhtye Black Motor on niin sanotusti kartalla. He esiintyvät suvereenisti alan legendojen kuten Juhani Aaltosen tai Jone Takamäen kanssa siinä missä kaatavat raja-aitojakin. Kuudennessa Aistissa Black Motor esiintyi yhdessä Rovaniemeltä kotoisin olevan räppärin Hannibalin kanssa. Yhtye osoitti taidokkuutensa liikkumalla suvereenisti tyylistä toiseen, pudotellen läskejä funk-biittejä siinä missä vanhaa iskelmääkin jazz-muotoon väännettynä. Ja mikäs siinä, kun yhtyeessä soittaa Suomen tämän hetken paras rytmisektio: rumpali Simo Laihonen ja kontrabasisti Ville Rauhala. Saksofonisti Sami Sippolan vahva lyyrinen soitto ei sekään jätä kylmäksi. Tällä keikalla Sippola tosin käytti foniaan myös komppaukseen tukien kulmikkailla riffeillä rytmiryhmää. Hannibalin flow taas oli selkeää ja lennokasta. Laulajana mies ei taas ollut kovinkaan kummoinen. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin erittäin nautittava. Vaikka aluksi suhtauduinkin hieman epäilevästi moisen crossoverin toimivuuteen, on aina myös mahdollisuus, että joku pahaa-aavistamaton kuulija altistuu tätä kautta musiikista hienoimman eli freejazzin ilosanomalle.

CIRCLE CIRCLE

Päälava, sunnuntai 29.7.2012

Festivaalin viimeisenä päivänä resurssini olivat riittämättömät enää mihinkään muuhun kuin tämän valtakunnan hienoimman rock-yhtyeen, porilaisen Circlen keikan seuraamiseen. Ja mahdotonta mikään muu ainakaan Circlen jälkeen olisi ollutkaan, niin totaalinen touhu on kyseessä. Yli 20-vuotiaan bändin nykykokoonpanossa vaikuttavat basisti-laulaja Jussi Lehtisalo, rumpali Tomi Leppänen, laulaja-kosketinsoittaja Mika Rättö, kitaristi-laulaja Janne Westerlund sekä kitaristit Julius ja Pekka Jääskeläinen. Yhtyeen menneisyyttä värittää rohkea kokeilevuus sekä vallaton poukkoilevuus. Muistoina monista tutkimusmatkoista Circlen levykatalogista löytyy niin kylmää, konemaista junnausta, abstrakteja, minimalistisia pianoimprovisaatioita, ylikaiutettuja äänimössöjä kuin eksoottisilla perkussiolla maustettua black metalliakin. Viime aikoina yhtye kuiten42 // S Y N K O O P P I

kin on leikitellyt lähes yksinomaan hevikuvastolla. Nytkin setti koostui suurimmaksi osaksi siitä. Tosin vanhat kokeilut ja opit eivät ole unohtuneet. Yhtye saattaa vaihtaa suunnan yhtäkkiä blastbeat-hurjastelusta performatiiviseen, hidastettuun pseudoposeerailuun ja epämääräiseen soitinten hiplailuun. Materiaalin monimuotoisuus sinänsä on jo vaikuttavaa, mutta taitava draamantaju pitää homman kasassa – intensiteetti ei kertaakaan pääse laskemaan. Ainoa ongelma Circlen nykymuodossa on se, että samaa materiaalia on kierrätetty keikoilla jo yli seitsemän vuoden ajan. Tämä on erikoista etenkin yhtyeeltä, jolla ei ole yhtäkään suoranaista hittiä, mutta uusia albumeita julkaistaan jatkuvalla syötöllä.

Kokonaisuutena Kuudes Aisti oli erittäin miellyttävä kokemus. Tunnelma oli lämmin ja miellyttävä. Ympäristössä tapahtui jatkuvasti jotain kiinnostavaa. Lieviä ongelmakohtia olivat sisätilojen ahtaus ja niiden läkähdyttävä kuumuus. Kenties ei ollut osattu ottaa huomioon kuuman kesäpäivän ja täpötäyteen ahdettujen huonosti ilmastoitujen huoneiden yhdistelmää? Jos artistikiinnitykset saadaan pysymään yhtä tuoreina, saadaan muutama reikä lisää seiniin ja valppaammat portsarit, niin tulevina vuosina käsillä on Helsingin hienoin festivaali.

S Y N K O O P P I // 43

LAHDEN JAZZTORI TEKSTI JA KUVAT Tatu Tamminen

44 44 // S // Y N SK YO NO KO PP OIP P I

Mastokaupunki Lahti on yleensä ollut musiikissa omimmillaan klassisen, bluesin, metallin, punkin, reggaen ja hip-hopin tahdeissa. Suuriksi ja vakiintuneiksi tapahtumiksi ovatkin nousseet esimerkiksi Sibelius-festivaali ja Summer Up. Aiemmin aina elokuussa järjestetty Lahden Jazztori muutti ajankohdakseen toukokuun ja lisäsi sanavarastoonsa ”kaupunkifestivaalin”. Lupauksena oli tuoda paikallinen muotoiluosaaminen näkyviin musiikin oheen.

JUKKA PERKO STREAMLINE JAZZTET

Parhaiten menestyy se joukkue, jossa huippuyksilöiden taito on valjastettu yhteispelin eduksi. Tämä toteamus oli pinttynyt mieleeni Jazztoria edeltäneistä jääkiekkokarkeloista. Voihan Venäjä millaista musisointia synnytti Jukka Perkon yhtye tällä kyseisellä reseptillä! 1990-luvulla Suomi-jazzin johtavaksi saksofonistiksi nousseen Perkon kanssa esiintyivät kitaristi Teemu Viinikainen, rumpali Teppo Mäkynen ja basisti Ville Herrala. Heidän soittonsa oli umpilaadukasta liitelyä, joka piti kuuntelijaa vallassaan alusta loppuun. Tässä Perkon kokoonpanossa olennaista on itse jazz, vaikka ohjelmistossa oli myös versioita suomalaisista ikivihreistä, kuten Rantakoivun alla ja Satumaa. Konsertin herkkupala oli versio Dave Brubeckin kappaleesta Blue Rondo à la Turk, jossa Mäkynen soitti Max Roachin hengessä villin rumpusoolon. Erittäin suuri osa Jukka Perko Streamline Jazztetin viehätyksestä tuli siitä, että bändillä näytti olevan todella hauskaa yhdessä. Kas vain, sillä eihän pelkkä tähtivitjan kokoaminen auta pelissä kovin pitkälle. SINFONIA LAHTI

Ylikapellimestari Okko Kamun johtama Sinfonia Lahti oli kaivanut nuotistostaan jazzahtavia orkesterikappaleita, joista muodostui rento telttakonsertti. Ryppyotsaisuuteen ei ollut kuunnellessa varaa, koska säestystä hoitivat myös liikennemelu, aterimien kilistelyt ja tasainen puheensorina. Silti illan ohjelmisto, johon kuului muun muassa George Gerswiniä, Henry Mancinia ja Iiro Rantalaa, olisi varmasti toiminut myös niin sanotussa anteeksiantamattomassa akustiikassa. Johtamisessaan Kamu osoitti selkeää svengin tajua ja tahtoa puristaa suuria tehoja, kuten Gerswinin Borgy & Bess -oopperan potpurissa. Yleisö riemastui päästessään kuulemaan lyömäsoittaja Markku Krohnin kirjoituskonesolistina Leroy Andersonin teoksessa The Typewriter. Viihdyttävyyttä oli monissa muissakin numeroissa, mikä sopi kaupunkifestivaalin letkeyteen. Koskettavaa tyyneyttä tarjosi Iiro Rantalan Heartfilms, jossa konserttimestari Jaakko Kuusisto soitti solistina. Tällainen torille jalkautuminen oli Sinfonia Lahdelta asiallinen tapa mainostaa seuraavaa konserttikautta. BOBBY KIMBALL BAND

Jazztorilla koettiin entisten nuorten iltamat, kun Toto-yhtyeen alkuperäinen laulaja Bobby Kimball revitteli hittiparaatiaan bändinsä kanssa. Konsertin tunnelmaa kuvastaa nimenomaan hittien odottelu: runsaslukuinen yleisö oli selvästi tullut kuulemaan African, Rosannan ja Hold The Linen. Kimballin taustaryhmä oli koottu taitavista ruotsalaismuusikoista, jotka Toto-materiaalille ominaisesti olivat myös eleettömän varmoja taustalaulajia. Soittotyöskentely kuulosti sopivan virheettömältä, mutta toisaalta se oli kuin Ikean huonekalu: osat asettuvat miellyttävästi yhteen, mutta lopputulos ei erikoisemmin sykähdytä. Bändin soolokitaristi Tommy Denander osoittautui erittäin lahjakkaaksi kepittelijäksi, mutta keikan loppua kohden hänenkin työpakistaan alkoivat loppua tuoreet soittoideat. Kimballin ääni oli selvästi hyvin säilynyt vuosikymmenten saatossa, ja mies jaksoi olla keikan ajan ilahduttavan hyväntuulinen. Jazz väistyi, mutta kasarimuistelijat ja festivaalin kassakone kiittivät. S Y N K O O P P I //

SAVOLAINEN & MÄKYNEN -DUO

Mäkynen vauhdissa, osa 2. Nyt rumpali sai svengikaverikseen Lahdesta kotoisin olevan vibrafonisti Panu Savolaisen, joka tunnetaan muun muassa Herd-yhtyeestä sekä Pori Jazzin Vuoden taiteilija -tittelistä vuodelta 2010. Intiimi konsertti järjestettiin varsinaisen festivaalin ulkopuolisesti panimoravintola Teerenpelissä. Yleisö sai todistaa tunnin verran kahta muusikkoa spontaanin oivalluksen ytimessä. Jazzin kieli oli molemmille soittajille ennestään tuttu, joten he vain päättivät tempaista ensimmäisen yhteisen duokeikkansa. Settilistakin muotoutui kunnolla vasta lennossa. Kappaleet olivat miltei kaikki bebop-henkisiä standardeja. Duon kommunikaatiota ja kahdeksan raajan teerenpeliä oli hyvin hauska seurata. Kenties sanon vielä joskus tästä rytmikuninkaan ja perintöprinssin kohtaamisesta: ”Olin paikalla.”

JO STANCE

Mäkynen vauhdissa, osa 3. Pääsin kuulemaan ensimmäistä kertaa debyyttilevyllään ihastuttanutta Jo Stancea livenä. Laulaja Johanna Förstin ja Mäkysen luotsaama retro-soul oli lavallakin virkistävää kuultavaa. Koko yhtyettä yhdistää loistelias tyylitaju (myös visuaalinen) ja syvä kumarrus 1960-lukulaisille sointiihanteille. Selvästi Jazztorin suurimman yleisön keränneestä konsertista tuli varsinainen tanssiva sirkus, vaikka alku oli hieman kankea. Seesteisempien hetkien kohdalla toistui sama ikävä ilmiö kuin muutenkin viikon aikana: voimakas puheensorina häiritsi musiikkiin ja varsinkin Förstin notkeaan äänenkäyttöön keskittymistä. Jos saisin valita Suomen parhaan soul-balladin, olisi keikallakin helmenä erottunut Until Tomorrow hyvin vahvoilla.

Jazz-teltan sykkeestä ei kehkeytynyt varsinaista kaupunkifestivaalia, joka olisi vihdoin roihauttanut lahtelaisiin jazz-kiihkon. Lipunmyyntitavoitteesta jäätiin, kuten järjestävät ennustelivat jo ennen avajaisia. Tapahtuman tekohengitys korreloituu hyvin sen kanssa, ettei Lahdessa operoi juurikaan jazz-muusikoita Martti Peipon, Otto Bergerin ja musiikkitiede-alumni Miikka Kallion lisäksi. Lyhyesti sanottuna Lahden Jazztori kärsii liikaa siitä, ettei kaupungissa ole rytmimusiikin arkea, joka sopeuttaisi ihmisiä todelliseen jazz-pitoiseen tarjontaan. Kuuntelin Bobby Kimballia mielelläni, mutta tällä kertaa artistikiinnitysten suhteen tehty taloudenpidollinen kompromissi oli aika korni. Toisaalta sama käytäntö ja valitusvirsi ovat tuttuja muiltakin marginaalifestivaaleilta. Ja onhan porilainen isovelikin jo joutunut myymään osan sielustaan.

// S Y N K O O P P I

Rak as musa p ä iväk irja . .. Millainen on musiikkitieteilijän arki? Tällä palstalla opiskelijat kirjoittavat musiikkipäiväkirjaa.

musiikkieläuluneena kesänä nautiskelin tiedostaen taa ker myksistä ensimmäistä tuskiikarit, nos kiin ne musiikkitieteelliset tyy mitä ihttäy näy joiden lävitse musiikki Suomen ä. iön ilm meellisimpänä ihmiskunnan kkitiepoi asti om kulttuurikesä antaakin loputt ka jon le, stil ani teistä pohdiskeltavaa sille hum n tea kos mu sam ei oppimis- (ja pätemis-)tar ve ään säk näs pöh issa festariyön jälkeisessä humaan vaista yleisöedus– ja joka ei kavahda kaikenkar

tusta. nalta musiikMyös työelämänäkymien kan villinä viisien uuk kikesä näyttäytyy mahdollis juuritasolta hon ruo a dakkona. Itse päätin aloitta Festivasic Mu k Fol talkoohengessä. Kaustinen moninaiä mit ällä lilla soitinnarikassa pidin silm akseni. init ma n vai simpia soittimia, kampiliiran enliik an ma htu ma Hämmästelin, kuinka saan sin kas tin soi en ois nemerkin kokoisen ja –muot kkikai ) kan alai bal (sisälsi ilmeisesti kontrabasso kjou n asso trab kon en kahdenkymmenenkuuden oa ulk in ttäs pän a oss koon. Kutsuvierasvastaanot (jotta tiedän, missä vieraslistan edustajien tahoja kuttaman päästäkvai toimikunnissa tulee minun tapahtumiin), eikä seni aina ilmaiseksi kulttuuri muuten koskaan äki kulttuuriministeri Arhinm listasta! n eää saapunut ruksaamaan nim toja siitä, voiain hav Iltaisin tein kehollisia ata. Pelireiv aa ngr ko polskaa moshata ja bha uskentällä kim tut tin mannirinteen tulilla sammu uris-sottu kul den teh (lavalla) kasvaneen janoni imanpel ven pol ren siologisia johtopäätöksiä nuo t iva relo kor ti eäs selk nien juomatavoista, jotka än. ärä mä jen oru pak negatiivisesti erilaisten huo rin havaintoja Kansan- eli populaarikulttuu kin talkoolaitoc Qs a jatkoin Oulun Kuusisaaress

sena. Laskeskelin tulevan tapahtum aorganisaattorin kieroudella , kuinka monta petrinygårdia tarvitaan maksa maan yhden roxe ten aiheuttamat kulut, ja kuinka paljon pitäisi sa taa, jotta Klamydiaa ei tulisi kukaan katsomaa n. Havaitsin asioiden riippuva n kuitenkin pike mminkin kaljatuopin hinnas ta kuin siitä, mitä lavalta kuului vai kuuluiko lain kaan. Bändipaita iset Stam1nakörmyt muistut tivat minua kuite nkin musiikin yhteisöllisestä vo imavarasta, ja ky kenin säilyttämään uskoni ih misiin, noihin po loisiin lajitovereihin. Kulttuurikesän päätteeksi nousin populaarikulttuu rähjäisestä rin alhostani aske leen ylemmäs kohti korkeampa a kulttuuria – no usu Suomen kartalla napapiir in pohjoispuole lla sijaitsevalle Luostolle oli kiitettävä, ja yk sityisautoillen bensakulutkin ol ivat porvarilliset . UkkoLuoston luonnonrau hassa en nähnyt John Storgårdsia johtamassa – suurehko mänty peitti hänet – joten päädyin tarkkailemaan m ustikanvarpuja ja huomaamaa n, miten kamar imusiikkikin so tunturissa paljast i aen sen ikiaikaise t, luonnonmuovaamat pinn anmuodot. Siin ä luonnon sylissä, tyhmänä hum anistina pohdiske lin, mitä eroa lopultaan onkaan muusikkona tuol la männynoksalla laulavalla linnulla ja orkest erin tuolilla nököttävällä ko nser ttimestarilla , ääniähän ne molemmat pääs tävät. Ja molem mat taatusti löytävät oman kuul ijakuntansa.

An niina Le skelä

S Y N K O O P P I //

THE GREAT AMERICAN SONGBOOK

S AVOY- TE ATTE RI 2 5 .5 .2 0 1 2

T EKST I M i ch ael Sagul i n G R AFIIKKA Hen n a Poh j ol a

// S Y N K O O P P I

oukko jousia, pari torvensoittajaa, muutama laulaja ja paljon hyvää musiikkia. Siitä on viihdeorkesteri ja viihdemusiikkikonsertti tehty. Suomessa on mielestäni aivan liian vähän viihdemusiikkia soittavia sinfoniaorkestereita. Itse asiassa Vantaan viihdeorkesteri taitaa olla Suomessa ainoa säännöllisesti konsertoiva pelkästään viihdemusiikkiin keskittynyt ammattimainen sinfoniaorkesteria muistuttava kokoonpano. Tokihan useat kaupunginorkesterit, hyvänä esimerkkinä Sinfonia Lahti, soittavat vuodessa muutaman hassun viihteellisemmän konsertin. Metropolia Ammattikorkeakoulun Metropoliaorkesterin konsertti täyttää siis tyhjiötä, joka Suomen musiikkielämässä vallitsee! Metropolia-orkesterin tämänvuotisesta latauksesta olin iloisesti yllättynyt. Vielä konserttipäivänä olin kahden vaiheilla saavunko konserttiin ollenkaan, mutta onneksi saavuin, sillä orkesteri näytti vihdoinkin löytäneen oikean polun ohjelmistovalintojen suhteen Konsertin teemana oli Suuri amerikkalainen laulukirja (engl. Great American Songbook), jolla tarkoitetaan 1920-luvulta 1960-luvulle asti pääosin Broadwaylle ja Hollywood-musikaaleihin sävellettyjä lauluja. Edellisvuosien tapaan konsertti syntyi Metropolian musiikin ja pop/jazz-musiikin koulutusohjelmien opiskelijoiden yhteistyönä. Orkesterin kannalta Savoy-teatteri ei ehkä ole paras mahdollinen valinta konserttipaikaksi. Täytyy kuitenkin myöntää, että tämänvuotiselle teemalle kyseinen teatteri loi hienot puitteet. Suurimmaksi ongelmaksi konsertissa muodostui jousiston pieni koko, sillä lavalle ei yksinkertaisesti mahdu määräänsä enempää soittajia. Metropolia-orkesterissa tilanne on viime vuosina ratkaistu pienentämällä jousistoa suhteessa muuhun orkesteriin. Nyt normaalin romanttisen sinfoniaorkesterin kokoonpanoon kuuluvien puhaltajien lisäksi lavalla soittivat myös komppibändi ja 5-henkinen saksofonikööri. Väliajan jälkeen balanssiongelma tosin hiukan helpotti ja konsertin jälkipuoliskolla yleisö sai kunnolla nauttia orkesterin jousten soinnista. Jere Laukkasen luotsaaman orkesterin jousistolla tuntui välillä olevan kuuluvuuden lisäksi muitakin ongelmia. Intonaatio horjui ajoittain,

ja konsertin keskivaiheilla alttoviulusektio pelasti koko muun eksyneen jousiston varmalla liidauksellaan. Ohi ovat siis ne ajat, jolloin alttoviulisteja yleisesti kutsuttiin kakkosluokan viulisteiksi. Solisteina konsertissa kuultiin Metropolian musiikin koulutusohjelmien omia opiskelijoita Emmi Ruuskasta, Niina Sallista, Satu Tillasta, Kadi Vijaa ja Robert Näseä sekä suurta mainetta niittänyttä Juki Välipakkaa, joka aikanaan on valmistunut Metropoliaa edeltäneestä Stadiasta. Vaikka Välipakka ehkä olikin esiintyjistä ammattimaisin ja lavakarismaltaan varmin, ei hän ollut konsertin selvä ykköstähti. Vija ja Näse ottivat lavan ja yleisön haltuun erittäin hyvin riisutulla ja yksinkertaisella esiintymisellä. Tämä miellytti ainakin minua enemmän kuin Välipakan varsinkin viimeisen soolokappaleen aikana korostunut holtiton lavaheiluminen. Sekä Vija että Näse onnistuivat pitämään laulamansa kappaleet kasassa varmalla otteella alusta loppuun. Näse onnistui tulkinnoillaan jopa niin hyvin, että Moonlight Serenade ja My Way molemmat aiheuttivat kylmiä väreitä allekirjoittaneelle. Se on saavutus, sillä Helsingissä oloni aikana en ole kokenut moista vielä kertaakaan konserteissa. En edes RSO:ta kuunnellessa! Sanokaa minun sanoneen, mutta Näsestä kuullaan vielä tulevaisuudessa. Konsertin selkeä yllättäjä oli Sallinen, joka Summertimea esittäessään heräsi eloon. Aivan kuin Tuomas Sipposen esittämän saksofonisoolon jälkeen lavalle olisi astunut täysin toinen nainen solistiksi! Konsertissa kuultiin useampaakin instrumenttisolistia, joista maininnan arvoisia ovat klarinetisti Pauli Leppälä häkellyttävällä lavapreesensillään sekä jammaileva trumpetisti Veikka Kaarle. Solistit esittivät myös yhden yhteiskappaleen: America Leonard Bernsteinin säveltämästä West Side Story –musikaalista. Erityisesti Näsen eteläamerikkalaisaksentti lämmitti sydäntäni. Encorena yleisölle tarjottiin vielä niin ikään Bernsteinin Somewhere. Kaiken kaikkiaan Metropolia-orkesterin konsertti oli onnistunut piristysruiske hektiseen loppukevääseen. Toivottavasti orkesteri pystyy tulevina vuosina säilyttämään nyt löytämänsä tekemisen meiningin. S Y N K O O P P I //

SY NKO O P P I S U O SI T T E L E E SIBAN TEEMAFESTARIT: KAIJA SAARIAHO

MERZBOW

12.-19.10.2012 - Musiikkitalo

18.10.2012 - Kuudes Linja

Saariahon sävellystyön vivahteita juhlitaan

Japanilainen noise-musiikin legenda Merzbow

ensin kansainvälisessä tutkijasymposiumis-

on julkaissut uransa aikana uskomattomat yli

sa, jonne yleisöllä on vapaa pääsy. Säveltäjän

300 albumia. Tämä keikka on harvinaista herkkua

60-vuotissyntymäpäivän ympärille on kasattu

Pohjolassa. Illan raaka soundi täydentyy kotoi-

mittavat konserttikekkerit: 12.10. (HKO),

sella lämmittelijällä, kun Terveistä Käsistä tuttu

14.10. (kolme festivaalikonserttia) ja 19.10.

Läjä Äijälä päästetään mikin varteen Death Trip

(RSO)

-kokoonpanossaan.

MUSIIKKITIETEEN STUDIO -SEMINAARI

SIBAN TEEMAFESTARIT: DIG. -FESTIVAALI

2.11.2012 - TBA

5.-7.11.2012 - Musiikkitalo

Musiikintutkijoista koostuva Sonic Culinarism

Jazz-karkeloiden päätähdeksi saapuu saksofoni-

-ryhmä järjestää seminaaripäivän, jossa up-

suuruus Wayne Shorter. Kotimaisia esiintyjiä ovat

poudutaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen

Mikko Innanen F60.8, Markus Ketola Rewired

studion vaiheisiin ja samalla koko suomalaisen

sekä Jukka Eskola Orquestra Bossa.

elektronimusiikin historiaan.

ETNOSOI!

GRIMES

6.-24.11.2012 - Eri tapahtumapaikkoja

24.11.2012 - Korjaamo

Jo 25-vuotinen etnomusiikkifestivaali Etnosoi!

Kanadalainen indie-elektropop-prinsessa

tuo väriä ja sykettä keskelle loppusyksyn kur-

Grimes saapuu vihdoin ensimmäiselle klubikei-

juutta. Ympäri kaupunkia levittäytyvä tapahtuma

kalleen Suomeen. Aavemaista ”witch housea”

tarjoilee toistaan erikoisempia ja loisteliaampia

liitelevillä vokaaleilla höystävä viehko laulajatar

maailmanmusiikkielämyksiä koko perheelle.

lumoaa varmasti kuulijan kuin kuulijan.

// S Y N K O O P P I

S Y N KO O P P I R Y

T I E D OT TA A

S Y N KO O P P I Helsingin yliopisto Musiikkitiede

Synkoopin syksy on startannut tarmokkaasti ja tiedossa on taas monenlaista kivaa. Viime vuodelta tuttu Akateeminen Keskiviikkoklubi joka toisen viikon keskiviikkoiltana käynnistyy viikolla 37. ”Keklua” pyörittävät hallituksen jäsenet vuorollaan, ja sen puitteissa järjestetään erilaista illanvietto- ja kulttuuritapahtumaa.

SY N KO O P P I O P. 1 0 9 I L ME S T Y Y J OULUK U U S S A JUTUT Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 9.11.2012 mennessä päätoimittajalle osoitteeseen tatu.tamminen@helsinki.fi

Joka toinen vuosi järjestettävä työelämäseminaari osuu onneksemme juuri tälle syksylle. Marraskuun alkupuolella järjestettävässä seminaarissa työllistyneet musiikkitieteilijät kertovat urastaan, opinnoistaan ja polustaan kohti työelämää. Luvassa marraskuun loppupuolella on myös perinteinen bändi-ilta, jossa opiskelijat pääsevät kerrankin pistämään parastaan luentosalien sijasta estradilla. Seuraa silmä kovana ilmoittelua sähköpostilistalla ja Facebookissa!

Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa. Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle osoitteeseen elissa.shaw@helsinki.fi Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta.

Opiskeluintoista lukuvuotta toivottaen

Synkoopin hallitus

TILAUKSET Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi, lähetä tilauspyyntö toimitussihteerille osoitteeseen

TÄHÄNKÖ OMA ILMOITUKSESI ?

anniina.leskela@helsinki.fi Samalla tuet mainiota järjestölehteämme! Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Lehti on kaikille luettavissa myös verkossa osoitteessa

Ota yhteyttä päätoimittajaan!

issuu.com/synkooppi

M - ITELLA OYJ