Auta. by Oamk

Sisällysluettelo: 3. Pääkirjoitus 4. Elina T. 5. Pauliina P. 6-7. Byströmin Ohjaamo - ONNI-hanke 8-9. Jenna S. 10-11. Oulun Kriisikeskus 12. Janita K. 13. Pekka K. 14-15. Noora S. 16-17. Mielenvireys 18-19. Pia R. 20-21. Opastavan Perhetyön Hanke 22. Tuomas S. 23. Sandra T. 24-25. Pönkkä Tämä julkaisu on syntynyt viestinnän opinnäytetyön produktiona Oulun ammattikorkeakoulussa. Tekijä-tuottaja: Martta Häyrynen Ohjaava opettaja: Satu Koho. 2

Puhuminen on hankalaa. Omien ongelmien myöntäminen, omien heikkouksien hyväksyminen ja niistä puhuminen on hankalaa. Se on kuitenkin myös ehdottoman tärkeää. Kun mietin aihetta tälle lehdelle, halusin ottaa käsittelyyn jotain, mistä pitää puhua. Mielenterveysongelmista puhutaan paljon, mutta ei siltikään tarpeeksi. Niistä puhutaan vielä hyvin erittelevästi, että mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset ovat niitä muita, niitä tuntemattomia masentuneita ja ahdistuneita. Halusin tällä julkaisulla tuoda esille sitä, että mielenterveysongelmat voivat koskettaa ketä tahansa, missä elämäntilanteessa tahansa. Se paras kaveri, se perheenjäsen, se kollega tai se naapuri voi käydä elämässään läpi todella isoja ja rankkoja asioita, vaikka hän hymyilisi joka päivä. Keräsin lehteen tarinoita ihan tavallisilta ihmisiltä, jotka ovat kertoneet omin sanoin kokemuksia omasta elämästään. Näitä tarinoita kuunnellessa ja kirjoittaessa kävi ilmi tärkeitä asioita. Se, että jokainen tarina on yksilöllinen, eivätkä samankaan diagnoosin alla olevat ongelmat noudata samaa kaavaa. Ja se, kuinka moni tarinankertojista painottaa puhumisen tärkeyttä. Jokainen näistä ihmisistä on uskomattoman rohkea kertoessaan oman tarinansa. Haluaisinkin kiittää heitä kaikkia tähän projektiin osallistumisesta. Olen saanut paljon ajateltavaa ja oppinut paljon näiden keskustelujen pohjalta. Lisäksi halusin tuoda esille Oulun alueen kolmannen sektorin palveluita, jotka voisivat tuoda apua jollekin sitä kaipaavalle. Näihin paikkoihin tutustuminen oli myös hyvin opettavainen ja ilahduttava kokemus. On hienoa saada tietää, kuinka paljon matalan kynnyksen mielenterveystyötä Oulussa tehdään. On ilo päästä kertomaan näistä paikoista myös eteenpäin. Toivon, että tämän lehden lukeminen herättää myös sinussa ajatuksia. Toivon, että se rohkaisee, lohduttaa ja avaa silmiäsi. Nämä ovat asioita, joita itse koin tämän projektin aikana. Puhukaa. Kuunnelkaa. Ymmärtäkää. Kuka tahansa voi piilottaa sisälleen isoja, raskaita ja hankalia asioita. Empatia ei maksa mitään.

- Martta H. 3

Se alkoi silloin kun aloitin yliopistoopinnot. Minulla on paha esiintymisjännitys ja joka viikko minulla oli luento, jossa piti esiintyä. Olin koko ajan sellaisessa stressitilassa ja se alkoi heijastua muuhunkin elämään. Opintojen neljäntenä vuonna huomasin, että minua ahdisti mennä kauppaan. Kandin kirjoittaminen oli kesken, lykkäsin sitä eteenpäin koska en halunnut esittää sitä. Minua masensi, enkä jaksanut oikein tehdä mitään. Meillä oli usein sellaisia luentoja, joissa opettaja saattoi yhtäkkiä kysyä minulta jotain kaikkien edessä. Se alkoi ahdistamaan niin paljon, että aloin jättämään näitä luentoja välistä. Söin lääkkeitä, jotka väsyttivät minua entisestään. Siitä tuli sellainen kierre, että jatkuvasti väsytti ja masensi. Olo oli voimaton.

Systeemi, jossa sairaanhoitaja päättää pääsetkö prosessissa eteenpäin ei tunnu toimivan, varsinkin kun tämä kyseinen hoitaja ei kuunnellut minua ollenkaan. Sama hoitaja kertoi esimerkiksi ystävälleni, että hänen pitäisi syödä mielenterveysongelmiinsa pinaattikeittoa, koska siinä on paljo vitamiineja. Resurssit ovat kuitenkin rajalliset, eivätkä työntekijät oikein voi muuta, kuin antaa kouraan lääkkeet ja listan mahdollisista terapeuteista, joilla saattaa olla aikoja.

Sen aikainen kumppanini ei antanut minulle minkäänlaista tukea. Häntä tuntui vain ärsyttävän se, millainen olin. En osannut sanoittaa hänelle omia tunteitani, lapsuudenkodissani masennusta ei tunnettu ja ahdistuneet ihmiset olivat heikkoja. Ahdistuksen vuoksi koin, etten kyennyt mihinkään, enkä kokenut minkäänlaisia onnistumisen tunteita, joka masensi minua entisestään.

Nykyään voin ihan hyvin. Korona-aika on auttanut minua siinä mielessä, ettei minun tarvitse käyttää energiaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, koska ahdistukseni liittyy sosiaalisiin tilanteisiin. Saan apua kevyestä liikunnasta, koska aivot tykkäävät kun kroppa liikkuu. Lisäksi löydän vertaistukea netistä, jossa ihmiset kertovat omia kokemuksiaan terapiasta.

Pääsin juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta hän ei ottanut minua tosissaan. Hän ehdotti, että kävisin lenkillä ja söisin terveellisemmin. Menin toisen kerran hänen luokseen ja hän toisti saman litanian ja jouduin kertomaan hänelle, että se ei auta minua. Hän laittoi minut eteenpäin lääkärille ja lääkäri taas psykologille, jonka kanssa juttelimme lähinnä lapsuudestani. Siirryin seuraavaksi psykiatrille, joka jumittui kyselemään perheestäni.

Luulen, ettei tällaisista ongelmista pääse ikinä eroon. Haluaisin kuitenkin oppia tapoja, joilla käsitellä näitä oireita. Haluaisin päästä töihin, jotta pystyisin kustantamaan itselleni terapian.

Näitä tapaamisia oli rajoitetusti ja niissä käytiin lähinnä läpi elämäni kulkua, ei niinkään ongelmiani. Tapaamiset loppuivat ennen kuin niistä oli minulle mitään apua. Sain prosessin aikana kuitenkin lääkityksen, joka on auttanut minua. Ahdistus ei ole niin paha lääkityksen kanssa.

Omiin ongelmiin ei pitäisi jäädä vellomaan. Asiat paisuvat mielessä todella isoiksi, vaikkeivat ne todellisuudessa välttämättä ole niin suuria. Iso osa ihmisistä kärsii mielenterveysongelmista, eikä ole häpeä hakea niihin apua. Jos sinulla on kipeä hammas, niin soitat heti hammaslääkärille. Mikset hoitaisi mielenterveyttäsi samalla tavalla?

Ymmärrän kyllä, miksi ammattilaiset haluavat puhua lapsuudestani, mutta mielestäni siihen käytettiin liikaa aikaa. Ongelmani tapahtuvat juuri nyt tällä hetkellä ja on turhaa puhua siitä, montako sisarusta minulla on tai missä kävin koulua.

- Elina T 4

Olin osaston jälkeen ujo ja syrjäänvetäytyvä. Vasta täysi-ikäisenä ne asiat alkoivat purkautumaan ja pääsin kuorestani ulos. Pari vuotta sitten löysin vihdoin terapeutin, jolle pystyn puhumaan näistä asioista.

Kymmenen vuotta sitten eräs opettajistani huolestui minusta. Minua koulukiusattiin ja isäni oli alkoholisti. Olin niihin aikoihin todella väsynyt ja uupunut elämässäni tapahtuneista muutoksista. Koulu ei kiinnostanut enää. Ennen yläasteen alkua näin isäni, joka oli niin järkyttävän näköinen, että aloin pelkäämään minusta tulevan samanlainen juoppo ja mielisairas. Muistan sen laukaisseen minussa jotain.

Terapiassa on yritetty käydä läpi lapsuuden kokemuksia. Terapia on ratkaisukeskeistä, jossa pyritään avaamaan tunnelukkoja ja löytämään jaksamisen keinoja. Jos nykyhetkessä vastaan tulee joku triggeri, joka saattaa laukaista vanhan muiston, niin koitetaan työstää sitä, ettei mieliala pääsisi huononemaan.

Monen mutkan kautta päädyin nuorisopolille, jossa ammattilaiset olivat sitä mieltä, että heille olisi helpompaa, jos menisin nuoriso-osastolle. Vietin avoimella osastolla yhteensä yhdeksän ja puoli kuukautta. Kokeilin tänä aikana kolmea eri lääkettä ahdistukseen, joista vasta kolmas alkoi toimimaan.

Terapiatuki loppui hetki sitten. Pystyin käymään terapiassa vain kerran kuukaudessa, koska minulla ei ollut varaa maksaa siitä viikoittain. Seuraavan kerran voin saada terapiatuen viiden vuoden päästä, eikä minulla ole nyt rahaa maksaa yhdeksääkymmentä euroa yhdestä kerrasta.

Osastolla oli omanlaistaan käytöstä, enkä osaa nykyään luottaa kaikkiin lääkäreihin. En koskaan saanut selkeää syytä sille, miksi olin osastolla. Hoitajat ja lääkärit olivat outoja ja tuntui, ettei keneenkään voinut luottaa. Mieshoitajat saattoivat käydä käsiksi. Sanomisia muunneltiin ja nuoret eivät saaneet puhua toisilleen asioista. Minulle sanottiin, että tulen viettämään loppuelämäni osastolla. Jos osastoaika ei tappanut minua, niin se todellakin hajotti paljon.

Mielialalääkkeitä olen syönyt puoli vuotta. Mietin tänään, etten olisi selvinnyt tästä viikosta ilman niitä. Välillä tulee sellaisia stressaavia asioita, jotka eivät välttämättä ole muille stressaavia, mutta minulle täysin uusia ja minun odotetaan venyvän joka paikkaan, vaikken pystyisi. Lääkkeet auttavat paljon tällaisen kuormituksen kanssa. Jouduin puoli vuotta sitten sairauslomalle ja aloin silloin puhumaan kunnolla asioista ääneen. Huomasin, että ympärilläni on ihmisiä, joilla on samanlaisia ongelmia. Osastolta jäi sellainen tunne, ettei niistä saa puhua, että kukaan ei halua kuulla. Tämän takia asioista avautuminen on ollut minulle hankalaa. Mutta yhtäkkiä sitä huomaa, että hei, sillä parhaalla kaverillakin on samanlaisia ongelmia, enkä olekaan yksin ainoana maailmassa. Olen hyväksynyt sen, että elämässäni ei tule olemaan rauhallista hetkeä. Mietin joskus, että olisi mukavaa, jos kerran viikossa olisi sellainen ”mää-päivä”, että laittaisin puhelimen kiinni ja olisin yksin. Sellaista ei ole tullut, koko ajan joku kyselee perääni tai haluaa jotakin. Toivoisin, että oppisin käsittelemään tätä stressiä ja suodattamaan sitä paremmin. Tämä on elämää ja tässä vasta opetellaan, eikä turhasta tarvitse stressata.

- Pauliina P. 5

Byströmin Ohjaamo - ONNI-hanke

Byströmin Ohjaamo on oululaisille nuorille suunnattu palvelukeskus. Vuonna 2020 Byströmin Ohjaamoon rantautunut ONNIhanke tarjoaa 18–29-vuotiaille tukea mielen hyvinvointiin, sosiaalisiin suhteisiin, arjen hallintaan ja itsenäistymiseen.

”Siinä selkeytetään mitä nuori pohjimmiltaan haluaa elämältään, sitä mikä on tärkeää ja merkityksellistä”, Lopina kertoo. ”Opitaan mitkä asiat vievät kohti itselle tärkeitä asioita ja mitkä taas poispäin niistä. Harjoitellaan uusia taitoja ja askeleiden ottamista omia tavoitteita kohti.”

Hankkeen työntekijät Karoliina Vilmi ja Mari Lopina kertovat hanketyöskentelyn olevan hyvin voimavara- ja ratkaisukeskeistä.

Lisäksi hanke tarjoaa erilaisia ryhmiä, jotka toimivat sekä paikallisesti Oulussa että valtakunnallisesti verkossa. Osa ryhmistä on suljettuja, osa taas avoimia. Ryhmiä on esimerkiksi jännittäjille.

”Jokaisen nuoren kanssa mietimme yhdessä, mikä juuri hänen tilanteensa on ja mihin hän toivoo muutosta ja tukea”, Vilmi selittää. a

”Ryhmissä käsitellään samoja teemoja kuin yksilöohjauksessakin”, Vilmi sanoo. ”Arvopohdintaa, tulevaisuutta sekä voimavarojen löytämistä.”

Yksilöohjauksessa käytetään HOTmuutosvalmennusta, joka pohjautuu hyväksymis- ja omistautumisterapiaan. Tarkoituksena on löytää nuorille oma suunta tulevaisuuteen sekä tukea hyvinvoinnin lisäämiseen.

Vilmi ja Lopina kertovat asiakaskunnan olevan monipuolista. 6

”Nuoren statuksella ei ole väliä”, Vilmi muistuttaa. ”Meillä on käynyt niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä ja työttömiäkin nuoria. Osa on ollut todella aktiivisia ja mukana monessa, ja toiset taas vähemmän. Mitään tiettyä kaavaa ei asiakkaiden taustan suhteen toistu.”

”Ei tarvitse olla varsinaisesti mitään ongelmia, jos jokin mietityttää ja haluaa vaihtaa ajatuksia, niin jo se riittää meille”, Vilmi kertoo. ”Ei ole mitään niin pientä asiaa, etteikö voisi olla yhteydessä. Eikä myöskään ole mitään niin suurta asiaa, emmekö me jaksaisi auttaa sen kanssa.”

Lopina myötäilee, mutta kertoo huomanneensa asiakkaissa yhdistäviäkin tekijöitä.

”Byströmin ajatus alusta asti on ollut se, että työntekijät ovat täällä töissä nuoria varten ja nuoret ovat ne meidän työnantajamme”, Vilmi lisää.

”Punainen lanka tuntuu olevan, että jokainen kaipaa jotain muutosta elämäänsä. Yleensä mielessä on jotain, mihin kaipaisi muutosta.”

Lopinan mukaan palkitsevinta työssä on nähdä nuorten onnistumisia. ”Aina jää mieleen se, kun katse nuoren silmissä kirkastuu, kun hän oivaltaa jotain itsestään ja elämästään. Se on äärimmäisen palkitseva hetki, kun nuori löytää omia vahvuuksia ja voimavaroja”, hän muistelee. ”On ihanaa huomata, että nuorissa on älyttömästi taitoja, joita he eivät vain ole välttämättä huomanneet aikaisemmin.”

”Jos sekunninkaan miettii, että ottaisinko yhteyttä, niin silloin kannattaa ottaa.” Osa nuorista hakeutuu Ohjaamon ja hankkeen pariin, koska muutakaan paikkaa ei ole.

Myös Vilmin mukaan onnistumiset jäävät parhaiten mieleen, mutta hän miettii asiaa myös toiselta kantilta.

”Monilla ei ole tukiverkkoa laisinkaan. Vanhemmat eivät välttämättä ole arjessa mukana eikä heidän puoleensa voi kääntyä ja kaveripiiriä kenen kanssa murheita voisi pyöritellä ei myöskään ole”, Vilmi sanoo.

”On todella iso luottamuksen osoitus, jos nuori kertoo epäonnistuneensa jossain. Siinä on sellainen hetki, että tuntee onnistuneensa työssään, kun nuoren luottamus on ansaittu”, hän sanoo.

Lisäksi asiakkaita saattaa pelottaa leimautuminen julkisten palveluiden asiakkaana. ”Monet kaipaavat matalan kynnyksen toimintaa. Meillä ei kirjata nuorten tietoja ylös”, Lopina jatkaa. Lisäksi Vilmi ja Lopina muistuttavat, ettei ongelmien suuruus ole kriteeri. ”Jos sekunninkaan miettii, että ottaisinko yhteyttä, niin silloin kannattaa ottaa”, Lopina sanoo. ”Me emme arvota, onko ongelma iso vai pieni. Asia voi olla mikä tahansa. Ahdistus, jännitys tai vaikka se, että mistä löytyy ystäviä tai uusi harrastus.” Heidän mukaansa toiminta on myös ennaltaehkäisevää. 7

OCD-oireita on ollut jo kauan. Ne alkoivat noin seitsemän vuotta sitten, kun muutin kotipaikkakunnaltani pois. Isälläni on ollut ihan selkeitä oireita aina, hän käyttäytyy tosi tarkasti ja kontrolloivasti ja sen takia olen vähän niin kuin itsekin oppinut niihin. Vasta muutama vuosi sitten oireet pahenivat niin paljon, että siitä muodostui pakkooireinen häiriö. Itselläni pakkoajatukset ilmenevät niin, että saatan iltaisin nukkumaan mennessä miettiä, että jollain sukulaisellani asiat ovat tosi huonosti enkä voi mennä nukkumaan, ettei sille sukulaiselle tapahdu mitään. Saatan valvoa tunninkin miettien, että kuka se sukulainen on tai mitä heille voisi tapahtua. Saatan lähteä autoltani ja miettiä, että nyt olen parkkeerannut tämän auton niin huonosti, että joku kolaroi tai murtautuu siihen. Ne ajatukset ovat välillä tosi tyhmiä. ”Vittu kerää ittes”, mietin monesti. Ei tuollaisia tapahdu kuitenkaan. Mutta siinä hetkessä ne tuntuvat tosi pahoilta ja raskailta, sen takia ne ovat pakkoajatuksia, eikä niitä saa päästä pois millään. Lisäksi OCD ilmenee minulla järjestyspakkona. Kaiken pitää olla paikallaan tai suutun. Kaikkea on pakko tarkistella hirveästi. Jos lähden autoltani, minulla on tietty järjestys missä tarkistan asiat. Jos en pysty keskittymään siihen siinä hetkessä, se jää päähäni pakkoajatuksena ja mietin sitä kauan. Kotoa lähtiessä joudun tarkistamaan kaiken todella tarkasti, kaikki hellat ja sellaiset, ettei tule tulipaloa enkä jää miettimään sitä. En todellakaan voi lähteä kotoa, jos 8

oven ulkopuolella on naapuri. Ei siksi, etten haluaisi nähdä heitä, vaan siksi, etten pysty keskittymään rauhassa lähtöprosessiin. Diagnoosin sain vasta vähän aikaa siten. Käyn tällä hetkellä terapiassa. Itselläni OCD ei ole koskaan ollut niin paha, että tarvitsisin lääkkeitä. Terapialla ja altistamisharjoituksilla yritetään helpottaa oireita ja oppia elämään häiriön kanssa. Olen saanut terapiasta paljon apua. Olen oppinut, mitkä ovat pakkoajatuksia ja miten niitä hallitaan, etteivät ne olisi niin pakottavia ja jäisi päähän pyörimään. Olen oppinut mikä on sairaanloista pakkoajattelua ja tajunnut, etteivät ne ole normaaleita ajatuksia. Jos tiedän, että pitää lähteä johonkin, varaan aikaa siihen, että saan keskittyä siihen omaan juttuun. Koitan tehdä sen mahdollisimman helpoksi itselle, eli käyn prosessin läpi, keskityn siihen ja lähden. Pakkoajatuksien tullessa koitan keskustella jostain muusta tai vaikka katsoa jotain sarjaa, jotta se ajatus lähtisi pois, eli yritän väkisin keskittyä johonkin muuhun. Se auttaa jonkin verran, mutta pakkoajatukset ovat välillä hankalia saada päästä pois. Ihmiset vähättelevät tätä häiriötä. Monesti ihmiset saattavat sanoa, että ”voi ei, tuo palikka on tuossa vähän väärin, OCD:ta ahdistaa”. Minäkin saatan heittää läppää, mutta se on minulle myös totta välillä. En tuomitse, jos ihmiset vitsailevat, mutta pelkään ihmisten reaktiota siihen, jos kerron heille tästä, että he sanoisivat minulle, ettei minulla voi olla sitä, kun ei se ole mikään oikea juttu. OCD voi olla tosi paha. Tiedän miten paha se voi olla. Ihmisten kannattaisi tutustua siihen, mitä se oikeasti on, mutta en moralisoi ketään kuka vitsailee aiheesta. Niille, jotka tunnistavat itsessään oireita, niin toivoisin että puhuisitte niistä ammattilaisille. Apua voi saada nykyään tosi matalalla kynnyksellä. Ei se aina ole heti niin, että diagnoosi päälle, lääkkeet kouraan ja psykoterapiaan. Ammattilaiset osaavat tunnistaa häiriön ja siihen on paljon toimivia hoitomuotoja, tai sitten nettiterapiastakin saa hyvin apua.

- Jenna S. 9

Oulun Kriisikeskus

Oulun kriisikeskus tarjoaa avointa ja maksutonta keskusteluapua kriisitilanteissa. Se on osa MIELI Oulun seudun mielenterveys ry:tä, joka on MIELI Suomen mielenterveys ry:n jäsenjärjestö.

Palvelua rahoittaa STEA. Kriisikeskustoiminnan lisäksi yhdistys ylläpitää muita mielenterveyden edistämisen toimintoja, kuten vertaisryhmiä. Yhdistyksen kouluttamat vapaaehtoiset huolehtivat osaltaan valtakunnallisesta kriisipuhelimesta sekä Sekaisin-chatistä. Kaikki toiminta on asiakkaille maksutonta.

”Me paikannumme sillä tavalla, että kunnilla on lakisääteinen velvollisuus järjestää akuuttivaiheen kriisiapu kuntalaisille. Heidän kanssaan on yhteinen linjaus asiakkuuksista niin, että kunta hoitaa sen lakisääteisen siivun. Meille ohjautuu asiakkaaksi muissa kriisitilanteissa ihmisiä, jotka haluavat matalan kynnyksen anonyymiä kriisiapua”, kertoo Nina Kontula, Oulun kriisikeskuksen toiminnanjohtaja.

”Vertaistuella on oma erityinen paikkansa. Siellä pääsee jakamaan asioita sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita.”

Kontula painottaa, ettei kriisikeskuksessa arvoteta kenenkään kriisejä. ”Meidän ajatuksemme on se, että meille voi tulla ja saada keskusteluapua, jos elämässä on mikä vain muutos- tai kriisitilanne päällä ja omat voimavarat eivät riitä siitä selvitymiseen. Se riittää syyksi meille.” Suurin osa kriisikeskuksen asiakkaista hakeutuu avun pariin itse, mutta myös läheiset voivat olla yhteydessä asiakkaan puolesta. 10

”Tilanteesta riippuen lähdetään hakemaan arkea helpottavia asioita. Yritetään löytää juuri sille asiakkaalle sopivia tapoja käsitellä ja jäsentää sitä kokemusta ja päästä sen kanssa sopivan kokoisin askelin eteenpäin.” Asiakkaat saavat apua myös vertaistuesta. Heitä saatetaan ohjata kriisityön jatkoksi vertaistuellisiin ryhmiin, kuten sururyhmiin. ”Vertaistuella on oma erityinen paikkansa. Siellä pääsee jakamaan asioita sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita.” Oulun kriisikeskus kerää jokaisen asiakkuuden päättyessä asiakkailta anonyymin palautteen kokemastaan palvelusta. Kontula kertoo asiakkaiden arvioivan oloaan asiakkuuden alussa ja päättyessä numeerisesti. Esimerkiksi toiveikkuuden arvioinnin keskiarvo on alussa neljän kieppeillä, mutta asiakkuuden lopussa se on noussut jo kahdeksaan.

Keskustelemaan pääsee soittamalla ajanvaraukseen ja varaamalla itselleen ajan työntekijälle. ”Toiminnan on tarkoitus olla lyhytkestoista tukea akuuttivaiheessa”, Kontula sanoo. ”Ensisijaisesti palvelua tarjotaan sellaisille ihmisille, joilla ei ole olemassa olevaa hoitokontaktia.”

”Selkeästi muutos, että usko huomiseen vahvistuu”, Kontula sanoo. ”Elämää haittaavien asioiden määrä vähenee ja toiminnalla on selkeitä isoja vaikutuksia hyvinvoinnin vahvistumiseen.”

Kontulan mukaan toiminnassa on tärkeää normalisoida asiakkaan kokemaa tilannetta ja tunteita. Vahvatkin reaktiot kriisin keskellä ovat normaaleita ja luonnollisia. ”Meillä on aina keskiössä asiakkaan tarina ja sen hetkinen tilanne. Lähdemme aina liikkeelle siitä, että meillä on aikaa kuunnella. Yleensä ensimmäinen käynti on varattu ihan sille, että asetutaan sen tarinan ääreen ja oikeasti annetaan aikaa kokemuksen kuuntelulle. Otetaan vastaan se, mikä on tarpeen sanoittaa”, Kontula kertoo. Hänen mukaansa kriisitilanteissa tunnereaktiot voivat olla hyvinkin voimakkaita ja asiakkaat isoissa tunteissa kiinni. Silloin on Kontulan mukaan tärkeää, että heille annetaan tilaa kuulluksi tulemiselle. Jokaisen kriisikeskukseen soittavan ihmisen tilanne on erilainen. Yleisin syy keskusteluavulle ovat ihmissuhdeongelmat. Muita syitä ovat esimerkiksi läheisen kuolema, huoli läheisestä tai yksinkertaisesti paha olo.

Oulun kriisikeskuksessa apua saa myös kriisikoiralta. 11

Hänen ehdoton rakkautensa minua kohtaan oli jotain tuntematonta, varsinkin kun se tuli ihmiseltä, jonka olin juuri tavannut.

Sairastuin maanisdepressiivisyyteen ollessani esiteini. Olin juuri aloittanut yläasteen.

Elämä tuntui menevän todella hyvin, tai niin ainakin luulin. Kahdessa vuodessa menetin viisi sukulaista, joista kolme oli todella läheisiä.

Äiti ei kasvattanut, eikä antanut huomiota tai rakkautta. Minulla on viisi sisarusta ja asuimme pienellä paikkakunnalla. Äiti oli mennyt uudestaan naimisiin ja isäpuoleni oli alkoholismistaan huolimatta järkevin aikuinen elämässäni. Hän kasvatti minut.

Aloin saada paniikkikohtauksia ja ahdistuin sellaisista asioista, jotka eivät aikaisemmin olleet ahdistavia. Sain ahdistuslääkityksen, jonka haittavaikutukset ovat olleet todella raskaita. En voi muuta, kuin odottaa että ne lievenevät ajan myötä.

Peruskoulu ja lukio menivät yllättävän hyvin, vaikka maanisdepressiivisyyden takia opiskelu oli hankalaa. Hain apua ja sain terapiaa, mutta siitä ei ollut hyötyä, koska terapeuttini kuvitteli minun olevan masentunut ylipainoni takia.

Koronan vuoksi jouduimme perumaan hääjuhlamme ja häämatkamme. Korona-aika on toisaalta auttanut ahdistuksessa, mutta pahentanut masennusta. Kaikesta huolimatta nyt menee paljon paremmin, kuin ennen lääkitystä.

Muutin pois kotoa toiselle puolelle Suomea ja sairaus paheni. Hain apua uudelleen ja sain masennuslääkkeet, jotka vain pahensivat oloani.

Lääkitys pelasti minut.

Aloitin lähihoitajaopinnot ja koulussa psykologian tunnilla kävimme erilaisia testejä läpi. Yksi näistä oli bipolaarisen mielialahäiriön testi. Sain siitä tarvittavan määrän pisteitä ja ymmärsin, miksei saamani apu ollut auttanut. Vein testin lääkärille ja sain vihdoin diagnoosin. Lisäksi aloitin lääkityksen. Olin noin parikymppinen saadessani diagnoosin. Olin sairastanut jo kahdeksan vuotta ja olin todella huonossa kunnossa. Muutin takaisin kotiseuduille. Lääkitys sai oloni pahenemaan ja ajattelin, etten taaskaan saisi sitä apua, mitä tarvitsisin. Yritin itsemurhaa ja päädyin sairaalaan. Seuraavat viisi vuotta lääkitystä koitettiin saada kohdalleen. Olin kuntoutuksessa ja kuntouttavassa työtoiminnassa. Jouduin uudelleen sairaalaan pahan masennuksen vuoksi. Selvisin kuitenkin tästä kaikesta ja kun lääkitys saatiin kuntoon, elämä alkoi näyttää paremmalta. Tapasin puolisoni internetissä. Olemme olleet kaksitoista vuotta yhdessä. Olemme naimisissa ja meillä on omistusasunto ja koira. Opiskelin itselleni näihin aikoihin myös uuden ammatin. Parisuhde on aina ollut elämäni kantava voima. Perheeni ja kasvatukseni eivät olleet sieltä normaaleimmasta päästä. Tämän ymmärsin vasta aikuisena, kun tapasin puolisoni vanhemmat. En ole vuosienkaan jälkeen tottunut anoppini ystävälliseen käytökseen. 12

- Janita K.

Synnyin köyhään perheeseen. Kotona oli perheväkivaltaa. Äidin lisäksi minäkin sain osani siitä. Puolustin seitsemänvuotiaana pikkusiskoani, muistan kertoneeni hänelle, että vanhempamme vain keskustelevat, kun äiti sai turpaan. Lukioikäisenä näin verhoissa kasvoja. Lopetin syömisen ja liikkumisen. Tulin koulusta kotiin ja seisoin kahdeksan tuntia paikallani. Olin psykoosissa. Kävin psykiatrian klinikalla, jossa minulle sanottiin, ettei mitään ole. Vasta kuudennella kerralla jouduin pakkohoitoon. Olin vaaraksi itselleni, koska en syönyt, juonut tai liikkunut. Seitsemäntoistavuotiaana sain nuorisokriisidiagnoosin. Lukio jäi kesken, kuntosaliharjoittelu jäi kesken. Kavereita minulla ei ollut paljoa, mutta ne vähätkin lähtivät. Keräsin aina ympärilleni uuden kaveripiirin, mutta kun jouduin osastolle, hekin lähtivät. Sain kaksisuuntaisen diagnoosin, kun muutin omilleni 22-vuotiaana. Aloin kuulla harhoja. Ne yrittivät tappaa minut, mutta en antanut periksi. Äänet kehottivat esimerkiksi hyppäämään ikkunasta tai laittamaan pään bussin renkaan alle.

Koen olevani hyvä kuuntelija ja ihmiset tykkäävät avautua minulle. Äänten kuuleminen ei ole saanut minua lannistumaan. Olen kääntänyt kokemukseni voitoksi. Toimin kokemusasiantuntijana Hyvän Mielen Talolla. Koitan toiminnallani luoda toivoa ympärilleni.

Nykytilanne on stabiili. Käytän lääkitystä ja äänien kanssa tulen toimeen. Jos ne kettuilevat minulle, minä kettuilen takaisin. Maanisina kausina tunnen olevani kukkulan kuningas ja Euroopan valtias ja muut ovat polvillaan edessäni. Masentuneena olen pohjalla, mutta olen noussut kolmesta syvästä masennuksesta. Niistä selvitään päivä kerrallaan pikkuhiljaa.

Minun terveiseni on, että pitäkää maalaisjärkenne ja uskokaa parempaan. Niin kauan, kun on elämää, on toivoa ja niin kauan, kun toivoa on, on elämää.

Olen kouluttautunut monelle alalle, koska en halua olla työttömänä tai sairaslomalla. Päätoimisesti olen lähihoitaja ja teen töitä vanhusten kanssa. Lisäksi vedän ääniä kuulevien ihmisten vertaistukiryhmää ja teen reiki-hoitoja. Teen niitä joskus myös itselleni, ne auttavat elämässä eteenpäin. Mitään erityisiä toiveita tai haaveita ei minulla ole. Kerään elämääni positiivisia asioita. Haluaisin joskus kumppanin, oman auton ja omistusasuunnon. Haluan pysyä terveenä ja paremman taloudellisen tilanteen. Kirjoitan omasta elämästäni kirjaa ja toivon, että siitä tulee vielä jotain.

- Pekka K.

Kun olin pieni, isoäitini sanoi minulle, että vanhempani on narsisti. Silloin en vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kun aloin kasvaa ja ottaa selvää siitä, mitä narsismi on ja minkälaisia piirteitä siihen kuuluu, huomasin että vanhemmassani narsismi oli suureellista ja muita vahingoittavaa. Vanhempani on todella voimakas eikä hän ole koskaan väärässä. Kaikki muut ovat väärässä. Hänen egoaan ja minäkäsitystään hän vahvisti alistamalla meitä lapsia ja sai meidät tuntemaan olomme tyhmiksi, jos emme ymmärtäneet jotain, mitä hän aikuisena ymmärsi. Hänen käytöksensä on laukaissut minussa sen, että minun pitää tietää ja osata kaikki, koska jos en tiedä tai osaa, niin sitten olen vain tyhmä ja kaikki nauravat minulle. Teininä se oli vaikeaa, koska en uskaltanut ottaa kaikkeen osaa. Jos olisi ollut joku mielenkiintoinen mahdollisuus, en uskaltanut mennä siihen mukaan, koska jos olisin ja en olisi osannut tai tiennyt siitä jotain, niin olisin vaikuttanut tyhmältä ja minut olisi leimattu tyhmäksi. Se aiheuttaa voimattomuuden tunnetta, kun joku noin vahva ihminen, jonka pitäisi pitää huolta minusta ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, saa minut tuntemaan, ettei hän rakasta minua, koska en ole tarpeeksi hyvä hänelle. Olen huomannut hänen sosiaalisten taitojensa olevan heikot. Hän sanoo mitä haluaa ajattelematta. Hänen tapansa kommunikoida on satuttanut kaikkia perheenjäseniä. Sen takia mietin aina itse kaiken ennen kuin sanon mitään ääneen. Jos edessä on joku haastava tilanne tai keskustelu, niin käyn läpi päässäni, että mitä teen, mitä sanon, miltä kehonkieleni näyttää. Haluan kontrollin siitä tilanteesta ja haluan ottaa toisen osapuolen tunteet huomioon niin hyvin kuin mahdollista. Minun on aina pitänyt koko ajan pyrkiä näyttämään, että kaikki on hyvin, vaikkei näin olisi. Jos olen vaikka töissä yrittänyt saada palkankorotusta itselleni ja olen puhunut vanhemman kanssa siitä ja saanut häneltä neuvoja sen suhteen, ja sitten epäonnistunut saamaan sen palkankorotuksen, pitää minulla olla selitykset valmiina tälle vanhemmalle. Pitää olla monta eri selitystä, että miksi en onnistunut, vaikka yritin. Hänelle täytyy selittää, koska muuten sieltä tulisi sellaista kommenttia, että olen tehnyt jotain väärin. Aina on läsnä se pelko, että jos mokaan, niin hän sanoo, että miksi tein juuri noin, miksen tehnyt eri tavalla, olisi pitänyt tehdä näin. Minun pitää miettiä selitykset aina valmiiksi, ettei hän pääse niin sanotusti niskan päälle huutamaan minulle. Minun ja vanhempani suhde on vieläkin todella raskas, emmekä ole koskaan puhuneet näistä asioista. Suhde ei ole kovin läheinen. Huomaan, että muutun hänen seurassaan. Olen selkä suorassa, en kiroile, emmekä puhu henkilökohtaisista asioista.

Koetan saada omaa hyvinvointiani sellaiseen tasapainoon, että minulla olisi energiaa käydä keskustelua hänen kanssaan. Haluaisin pystyä kommunikoimaan hänen kanssaan paremmin ja se vaatii sen, että hän saa kuulla minkälaista hänen käytöksensä on ollut. Toivon, että hän olisi itse ymmärtänyt oman käytöksensä. Pääsisimme nopeammin toimivaan suhteeseen, jos hän olisi tehnyt itsetutkiskelua ja ymmärtänyt sanomisiensa olleen erittäin itsekeskeisiä, ja että hän on satuttanut minua. Haluaisin, että meillä olisi läheisemmät välit ja voisin olla oma itseni ilman, että pitäisi pelätä mitä sanon. Toivoisin, että joskus voisin vielä soittaa hänelle ilman, että minun tarvitsee miettiä millä päällä hän on. Nykyään jos hän soittaa, en vastaa, jos olen väsynyt, vaan soitan vasta kun minulla on energiaa puhua hänelle. Tarvitsen sitä energiaa, koska jos hän on väsynyt, hän ei osaa kontrolloida käytöstään ollenkaan. Olen huomannut, että hän joissain tilanteissa kuitenkin yrittää kyllä kontrolloida sitä ja arvostan sitä todella paljon. Jos joku olisi tullut minulle nuorempana selittämään, että vanhempani huutaa ja raivoaa minulle koska hän on huolissaan minusta, se olisi säästänyt minulta vuosia. Minun ei olisi tarvinnut selvittää tätä kaikkea itse. Kaikki narsistit eivät halua satuttaa eivätkä he ymmärrä satuttavansa. Monesti suuret narsistiset piirteet kertovat siitä, että heitäkin on satutettu elämässään. Tämän takia koen myötätuntoa vanhempaani kohtaan. Se myötätunto on niin suurta, että haluan tehdä tämän kaiken työn. Tiedän, että häntä on kohdeltu huonosti lapsena, eikä hänellä ole ollut oikeita malleja olla hyvä vanhempi. Nykyään koen aikuistuneeni, tai sitten olen vain tehnyt niin paljon töitä asian eteen. Olen oppinut sen, että on ihan okei mokata ja kaikkea ei tarvitse tietää. Käyn esimerkiksi nyt töitten ohessa tutkintoa, jossa olin jäänyt jälkeen. En ymmärtänyt saamiani tehtäviä ja niiden tekeminen oli haastavaa, kunnes tajusin yksi päivä, että voin kysyä opettajalta apua. Siksihän hän on siellä. En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että edes voin pyytää apua, koska vanhempani on aina vaatinut, että minulla on kaikki selvillä ja hallinnassa. Teininä olin enemmän tekemisissä vanhempani kanssa, mutta nyt aikuisena olen saanut etäisyyttä ja saanut elämääni niitä omia juttuja. Olen huomannut sen, että nykyään vaikka sanon jotain väärin, niin ihmiset eivät naura minulle tai pidä minua tyhmänä. Se on auttanut ymmärtämään sen, ettei koko ajan tarvitse taistella jotain isompaa vastaan, vaan saan olla oma itseni, kunhan ympärillä on oikeita ihmisiä, jotka eivät halua alistaa minua tai saada minua tuntemaan oloani tyhmäksi. Olen myös miettinyt, että olenko minä narsistinen henkilö ja kiinnitän paljon huomiota omaan käytökseen. Kun on elänyt narsistin kanssa, niin en halua olla samanlainen ja kammoksun välillä normaaleita, itserakkaita ajatuksia. Tämänkin eteen pitää tehdä töitä ja ymmärtää se, että itseään voi rakastaa ja itseään hyödyttäviä asioita voi tehdä ilman, että olisi narsistinen persoona.

- Noora S.

Mielenvireys

Mielenvireys on jo viisikymmentä vuotta Oulun alueella toiminut mielenterveysjärjestö. Se on toiseksi vanhin mielenterveysjärjestö koko Suomessa. Mielenvireys on osa Mielenterveyden keskusliittoa ja Mieli ry:tä. ”Mielenvireyden pääasiallinen muoto on kohtaamispaikka. Ihmiset voivat tulla tänne tapaamaan toisiaan, keskustelemaan, syömään ja juomaan kahvia”, kertoo Juha Eskola Mielenvireydestä. Eskola kertoo, että mukaan toimintaan ja Mielenvireyden jäseneksi on helppo päästä. Tutustumaan pääsee ihan vain soittamalla ja tulemalla paikalle. ”Käytännössä meillä ei ole kynnystä ollenkaan. Ei ole mitään kriteereitä emmekä me kysy mitään diagnooseja. Meille saa tulla omana itsenään.”

”Koska meidän toimintamme on niin monipuolista, niin jokaiselle on pystytty antamaan jotakin”, Eskola kehuu. ”Toiminnalla on ollut konkreettisia tuloksia, asiakkaamme ovat palanneet takaisin työnhakijoiksi tai työelämään. Jotkut ovat aloittaneet tai jatkaneet opintojaan. Monilla rintamilla muutosta on tapahtunut ja toivo tulevasta on aina olemassa.”

Eskolan mukaan Mielenvireyden päävoimavara piilee vapaaehtoisuudessa. Mukaan saa tulla kuka haluaa, eikä ketään pakoteta mihinkään. Osallistumisen perumisesta ei tule sanktioita. 16

Mielenvireyden toiminnassa on mukana kokemusasiantuntijoita, jotka käyvät esimerkiksi eri oppilaitoksissa ja psykiatrisilla osastoilla kertomassa omia tarinoitaan. Yhteistyötä tehdään aikuissosiaalityön, kuntoutuksien ja asumispalveluyksiköiden kanssa. Asiakkaat voivat tulla tutustumaan toimintaan vaikkapa ensin ohjaajan kanssa. Lisäksi yhteistyötä tehdään eri oppilaitosten kanssa. Esimerkiksi luontoalan opiskelijat ovat vetäneet luontoaiheisia työpajoja Mielenvireyden jäsenille. Luonto onkin tärkeä teema järjestön toiminnassa. Eskola on ollut mukana hetki sitten päättyneessä Tolppa-hankkeessa, jossa pääpaino oli luonnon parissa toimiminen. ”Ihmisten on helpompi puhua ja jakaa kokemuksiaan luonnossa liikkuessa”, Eskola sanoo. ”Ihmisten toiminta muuttuu luonnossa ja se tuo ihmisten aktiivisuuden esiin.”

Luonto herättää välillä suuriakin tunteita. ”Joku on kertonut luonnossa ollessaan, että hän kokee elämän uudestaan. Kokee sen, että on hengissä. Luonnolla on suuri kuntouttava voima.”

Hanketyöskentely on vienyt mielenterveystyön ulos. Luontoretkiä tehtiin niin merelle kuin metsäänkin. Turkan Ratsurinteen kanssa yhteistyössä tehty ratsutoiminta toi Eskolan mukaan hyviä tuloksia.

Suurin osa Mielenvireydessä kulkevista jäsenistä on Eskolan mukaan jo pitkällä toipumisprosessissa ja ovat sinut itsensä ja terveydellisen tilanteensa kanssa.

”Toivo tulevasta on aina olemassa.”

”Haasteena tässä on se, miten kaikkein vaikeimmissa tilanteissa oleviin ihmisiin saataisiin yhteys ja miten heidät saataisiin myös mukaan toimintaan”, hän miettii.

”Siinä kasvettiin mukana hevosten kanssa. Jäsenet auttoivat toinen toisiaan ja monet voittivat omia pelkojaan ratsastuksen tai hevosien suhteen”, Eskola kehuu. ”Hevonen kuuntelee mielellään, kun sille puhutaan. Sitä pystyy rapsuttamaan ja se huokuu luottamusta ja lämpöä.” Hankkeen aikana pelkoja voitettiin monella muullakin tavalla ja ihmisiä rohkaistiin ylittämään omia rajojaan. ”Asiakas ei ole ehkä ensin uskaltanut nousta veneeseen, kun on oltu menossa soutamaan. Myöhemmin hän on kuitenkin uskaltautunut mukaan ja jopa itse soutamaan. Luonnossa uskalletaan ensin kävellä polkua pitkin, mutta pian uskaltaudutaan jo polun ulkopuolelle.” 17

Vuodet menivät eteenpäin ja tyttäreni selvisi, hän kävi avohoidossa ja avautui minulle perheneuvotteluissa avioliitostaan ja minkälaista hänen elämänsä oli ollut. Hän kertoi asioita, joita ei ollut aikaisemmin kertonut. Hän kuntoutui nopeasti ja tapasi uuden miehen, jonka kanssa hän muutti Helsinkiin. He saivat yhteisen lapsen. Tyttärelläni oli kolme hyvää, täysin päihteetöntä vuotta. Hänelle todettiin monenlaisia mielenterveysongelmia, jotka olivat provosoituneet seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi.

Vuonna 2004 sain unelmien ylennyksen töissä. Minulla oli ihana työ ja sain komennuksen toiselle paikkakunnalle kahdeksi vuodeksi. Tyttäreni oli samassa työpaikassa kanssani. Meidän oli määrä lähteä yhdessä ensimmäisenä aamuna töihin, mutta häntä ei näkynyt. Hän ei vastannut puhelimeen, eikä hänen autonsa ollut hänen pihallaan. Lähdin töihin ilman häntä, koska työpaikka oli eri paikkakunnalla. Työpäivän aikana yritin soittaa hänelle, mutta vastausta ei kuulunut. Hän soitti lopulta minulle, itkuisena ja pyysi anteeksi, ettei päässyt aamulla paikalle.

Tyttäreni aloitti opinnot, jotka hän joutui pian lopettamaan. Hän sai töitä, mutta lopetti nekin, koska hänen kehonsa ei kestänyt työntekoa. Elämässä oli ylämäkiä ja alamäkiä. Tyttäreni alkoi lainaamaan rahaa miehensä kanssa koko perheeltä. Emme tajunneet silloin puhua keskenämme siitä, kuinka paljon rahaa oli lainattu. Emme olleet huomanneet, että he pyysivät rahaa kaikilta vuorotellen.

Hän kertoi, että hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut jotain kamalaa. Olen aina ollut työorientoitunut. Tapahtumasta seuranneen tuskan ja ahdistuksen hukkasin töihin. Tein töitä jatkuvasti. Oman työni lisäksi hoidin perheyrityksemme paperityöt, eli töitä oli aamusta iltaan. Työnsin pääni niin sanotusti pensaaseen.

Olin itse tavannut uuden miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Suhteessa oli rakkautta, mutta jälkeenpäin ymmärsin miehen olevan täysi narsisti ja psykopaatti. Erosimme ja palasimme yhteen monta kertaa. Kerran erosimme viideksi vuodeksi ja palasimme yhteen, koska ajattelin hänen muuttuneen. Suhde ei kestänyt ja halusin pois hänen luotaan. Muutin toiselle paikkakunnalle, halusin uuden alun.

Vuosien kuluessa tapahtui paljon. Tyttäreni yritti tappaa itsensä useamman kerran. Vuonna 2010 hänen paras ystävänsä soitti minulle ja kertoi, että tytär on ottanut yliannostuksen lääkkeitä ja on nyt sairaalassa. Hänen aviomiehensä oli ottanut avioeron hetki sitten. En muista tästä tapahtumasta muuta, kuin ajaneeni kotiin sairaalasta, kun ambulanssikuski kertoi minulle, etten pääse näkemään tytärtäni.

Kaiken tämän ajan tein todella paljon töitä. Olin vaihtanut unelmatyöni omaan yritykseen. Kukaan ei kysynyt minulta, miten minä voin, paitsi oma äitini, jolle valehtelin sujuvasti. Huomasin olevani todella poikki.

Tyttäreni oli jo täysi-ikäinen, enkä pystynyt puuttumaan hänen asioihinsa. En ollut alkuvuosina huomannut tyttäreni lääkkeiden väärinkäyttöä. Maksoimme yksityiselle psykiatrille valtavia summia, mutta hän lopetti käymästä siellä.

Kehoni alkoi niin sanotusti yskimään. Huomasin outoja oireita, mutta lääkärit eivät löytäneet mitään. Eräänä aamuna heräsin siihen, että oikea käteni ei toiminut ollenkaan. Jäin sairaslomalle ja vähensin työmäärääni. Fysiatri ilmoitti minulle loppujen lopulta, ettei työskentelystä tule enää mitään, etten enää pysty siihen. Hän ehdotti hakemaan ammatillista kuntoutusta. Olisin halunnut opiskella uuden ammatin, mutta eläkevakuutusyhtiö ei suostunut tähän. Vuonna 2017 tyttäreni törttöili, jonka vuoksi hänen lapsensa otettiin väliaikaisesti huostaan. Huostaanoton seurauksena koin totaaliromahduksen. Löysin apua Oulusta Hyvän Mielen talolta, jossa keskustelin ensimmäistä kertaa omaistyöntekijälle. Puolet ajasta itkin ja puolet yritin kertoa sekavasti kaikesta, mitä elämässäni oli tapahtunut. 18

Vuoden kuluttua tytär jäi yllätysseuloissa kiinni ja hänen lapsensa otettiin lopullisesti huostaan. Koko kauheus alkoi selvitä meille, kun paljastui, että lastensuojeluilmoituksia oli ollut jo useita ja tyttäreni sekä hänen miehensä käyttivät huumeita. Silloin menin yksityiselle psykiatrille. Ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen hain itselleni ammatillista apua. Kävin siellä vuoden, kunnes siirryin psykoterapiaan, jossa todettiin vakava masennus.

Tyttäreni elämässä tapahtuu koko ajan jotain. Hän on kavaltanut rahaa minun vanhemmiltani ja omalta isältään. Hän jatkaa käyttöä. Hän on uhannut tappaa minut, tunnun olevan liipaisimella silloin kun asiat ovat huonosti, mutta kun hän tarvitsee minua, olenkin maailman ihanin äiti. Nykyään ilmoitan tyttärelleni, jos en jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Koen sen jopa velvollisuutena itselleni. Tällä hetkellä on menossa sellainen vaihe, ettei hän ole keneenkään yhteyksissä, ja tiedämme että asiat eivät ole tolallaan. Mutta en enää jää roikkumaan siihen. Hän voi aina soittaa minulle ja kysyä kuulumisiani, mutta jos hän haluaa olla piilossa, hän saa olla piilossa. Olen yrittänyt haalia voimavaraa tuovia asioita elämääni jo siitä asti, kun kävin ensimmäistä kertaa Hyvän Mielen Talolla ja ymmärsin sen, että minun pitää huolehtia itsestäni ja asettaa itseni etusijalle, eikä aina muita. Nuorempi tyttäreni huolehtii jaksamisestani ja saan voimaa lapsenlapsieni kanssa olemisesta. Olen aina ollut vannoutunut autoilija, mutta olen alkanut pyöräilemään. Minulla on nuori koira ja ihana aikuisparisuhde sellaiseen mieheen, jonka kanssa jaamme samanlaiset taustat. Olemme molemmat nyt eläkkeellä ja parisuhde antaa minulle paljon. Olen rakentanut nämä palikat niin, että minä olen aina ykkönen. Se on tärkeää. Tämä on minun tukiverkkoni. Vaikka edelleen olen fyysisissä kivuissa ja sairaus on tuonut ylipainoa, olen hyväksynyt sen, enkä jaksa stressata sitä. Pidän huolta kehostani unen, liikunnan ja ruokavalion kautta, mutta muistan myös hemmotella itseäni.

Samoihin aikoihin minulla todettiin ﬁbromyalgia. Koko kroppani oli hälytystilassa ja vanhat vaivat alkoivat vaivaamaan. Migreenistä tuli päivittäistä ja vanha polvivamma oikutteli. Samalla mielikin romahti. Psykoterapia kuitenkin auttoi, olin löytänyt ihanan terapeutin, jonka kanssa kemiat kohtasivat.

Teen Hyvän Mielen Talolla vapaaehtoistyötä ja olen mukana sen hallituksessa varapuheenjohtajana. Se ruokkii minun tarpeellisuuden tarvettani. Työnarkomaniasta jääneen loven täytän pistemaalauksella, jonka opettelin pari vuotta sitten. Perustin pistemaalauskursseille verkkokaupan.

Psykoterapeutti ehdotti psykiatrista työkartoitusta. Olen koko elämäni ollut todella työorientoitunut ja kartoitus oli minulle rankkaa. Lopputulemana minulle kerrottiin, että minulla on puolet kaikkea jäljellä. Fyysisiä ja henkisiä voimia on vain puolet jäljellä. Kartoituksessa ehdotettiin, että hakisin kuntoutustuen sijaan pysyvää työkyvyttömyyseläkettä.

Pistemaalaustaiteesta saan ihanaa palautetta päivittäin. Kommentit tekemistäni töistä saavat tuntemaan oloni paremmaksi, enkä tunne oloani enää niin pettyneeksi siitä, että olen fyysisesti ja henkisesti vain puolikas.

- Pia R.

Kun päätös eläkkeestä tuli, tuntui kun pommi olisi läsähtänyt niskaan. Olin elänyt terveellisesti enkä käyttänyt päihteitä ja liikuin säännöllisesti. 19

Opastavan Perhetyön Hanke

Hyvän mielen talo tarjoaa Oulussa matalan kynnyksen apua ja vertaistukea mielenterveysongelmiin. Uutena toimintamuotona on alkuvuodesta 2021 aloitettu opastavan perhetyön hanke, joka on tarkoitettu perheille, joissa on alaikäisiä lapsia.

”Kohderyhmänä ovat perheet, joissa on psyykkistä kuormitusta eri syistä johtuen”, kertoo hankepäällikkö Mervi Kauppinen. Kuormituksen syiksi Kauppinen mainitsee esimerkiksi mielenterveyteen, päihteiden käyttöön, taloudellisiin asioihin ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvät ongelmat. Vaikka toiminta on vasta alussa, on hankkeen kaksihenkinen tiimi tehnyt kovasti töitä verkostoitumisen eteen. Tulevaisuudessa tavoitteena olisi toimiva yhteistyö hyvinvointikeskusten ja muiden toimijoiden kanssa, jotta asiakkaita voitaisiin ohjata oikeille tahoille ja oikeiden palveluiden pariin puolin ja toisin. ”Me emme varsinaisesti tee hoitotyötä, mutta me voimme olla lisänä perheen arjessa tukemassa jaksamista. Haluamme myös monipuolistaa perheiden opastavan tuen palveluita yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa”, Kauppinen sanoo. Hanke tarjoaa apua niin perheen aikuisille kuin lapsille ja nuorillekin. Keskustelemaan voi tulla koko perheen voimin tai yksittäisenä perheenjäsenenä. 20

”Jos esimerkiksi vanhemmalla on mielenterveyteen liittyviä ongelmia, me autamme löytämään sellaisia tuen lähteitä, joilla vähennetään perheen kuormitusta. Perhetyössä on tärkeää, että koko perhe huomioidaan, eikä pelkästään se yksilö, joka apua ja tukea tarvitsee”, Kauppinen selittää.

Kaspala myötäilee ja lisää, että kuormituksen kokemus on aika yksilöllistä. ”Asiat, jotka koskettavat omaa perhettä ja elämää ovat aina isoja asioita. Jos mietityttää, että onko oikea ihminen ottamaan yhteyttä, niin meihin voi olla yhteydessä todella matalalla kynnyksellä”, hän sanoo. ”Arkisista asioistakin on tärkeää jutella.”

”Me kuuntelemme ja meillä on siihen aikaa.”

Kauppisen mukaan toiminta voi tarjota perheille uusia sosiaalisia verkostoja ja ihmissuhteita, jotka voivat tuoda tukea arkeen. Perheille on luontevaa etsiä samanhenkisiä ihmisiä, joihin tutustua. Työ voi olla myös tukea vanhemmuuteen tai parisuhteeseen.

Kauppisen työparina toimiva Henry Kaspala kertoo suunnitellun toiminnan olevan monipuolista. Tarjolla on sekä henkilökohtaista keskusteluapua että vertaistukiryhmiäkin. ”Me toimimme asiakkaan ehdoilla. He pääsevät itse vaikuttamaan siihen, mitä me tarjoamme. Meille saa aina ehdottaa ideoita siitä, millaista toimintaa halutaan nähdä”, Kaspala sanoo.

”Yhteenvetona voidaan ajatella, että yksittäiset perheenjäsenet voivat löytää avullamme niitä tuen lähteitä ja saisivat apua omiin ongelmiinsa, mutta lisäksi tuemme perheen omaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhdessä tekemistä.”

Esimerkkinä Kaspala ja Kauppinen kertovat suunnitelmia erilaisista lajikokeiluista ja kurssitoiminnasta. Yhteistyötä halutaan tehdä myös erilaisten järjestöjen ja oppilaitosten kanssa. Luontevasti yhteistyö sujuu myös muiden Hyvän mielen talon toimijoiden kanssa. Jokainen perhe kohdataan yksilöllisesti, eikä kiveen hakattuja toimintamalleja ole. ”Tuen tarve voi joskus olla vain keskustelua arjesta”, Kauppinen kertoo. ”Meille voi tulla ihan vain juttelemaan ja yksikin keskustelukerta voi auttaa. Jos vain tuntuu siltä, että elämässä on kuormitusta, jota haluaisi purkaa, niin me kuuntelemme ja meillä on siihen aikaa.”

Siinä vaiheessa olimme seurustelleet kaksi vuotta ja asuneet yhdessä yli vuoden. Päätimme lähteä yhdessä reissuun risteilylaivalle. Kumppanilla oli alkoholiongelmia ja hän ryyppäsi itsensä viikoittain känniin. Laivalla se lähti aivan käsistä ja hän oli normaalia enemmän humalassa. Muistan, kun menimme hyttiin ja aloimme nukkumaan. Heräsin jossain vaiheessa yötä siihen, että olin mahallani ja hän oli päälläni. Hän yritti työntyä sisääni. Menin paniikkiin, aloin huutamaan hänelle ja tilanne päättyi. Siinä parisuhteessa oli muitakin ongelmia, jotka purkautuivat sen reissun jälkeen. Lähdin suhteesta pois. Eron jälkeen tapahtui paljon. Hän vainosi minua, seurasi minua kadulla ja tuli ovelleni. Sitä ihmistä kohtaan tuli hirveä pelko, aina kun tulin kotiin niin pelotti, että hän on siellä vastassa tai että hän tulee johonkin missä minäkin olen. Hän laittoi viestiä ja soitti prepaid-liittymistä. Tämä kaikki loppui vasta kun otin yhteyttä hänen siskoonsa ja kerroin lähes kaiken mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään, mutta pelko on jäänyt silti.

Kävin terveydenhoitajalla ja psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa näistä asioista, mutta aika vähän. Olen kertonut muutamalle hyvälle ystävälle, mutta tuntuu, etten ole oikein edes alkanut käymään tapahtunutta läpi. Sain terapiaan lausunnon, mutta luovutin sen kanssa, koska koin etten ole vielä valmis käsittelemään asiaa. Haluaisin löytää oman rauhan sen kanssa parin vuoden päästä ja alkaa vasta sitten käsittelemään sitä ammattilaisen kanssa. Seurustelun ja ihmissuhteiden osalta on pessimistinen olo. En halua ladata deittisovelluksia, nähdä uusia ihmisiä tai päästää ketään fyysisesti lähelle. Ehkä se on vain tämä hetki, en osaa sanoa mitä ajattelen vuoden päästä. Tiedän kuitenkin, että minun täytyy löytää sellainen ihminen, johon luotan sataprosenttisesti. Tällaisten asioiden kanssa ei saisi jäädä yksin. Asiaa kannattaa lähteä käymään läpi edes kavereiden, tai sitten ammattilaisen kanssa. Monesti tällaisissa tilanteissa tekijää ei saada vastuuseen, joten olisi tärkeää koittaa saada tekijä vastuuseen teoistaan. Itse en ikinä saanut.

Laivalla tapahtuneen jälkeen lähti käyntiin sellainen vyyhti, jossa rupesin korjaamaan asiaa yhden illan jutuilla ja väärillä ihmisillä. Pitkään sen jälkeen oli sellainen olo, että vihasin omaa kehoani ja syytin pitkään itseäni. En halunnut enää harrastaa seksiä kenenkään kanssa. Koin itseni niin haavoittuvaksi. Rakastin sitä ihmistä, joka teki minulle noin. Sen jälkeen on hankala antaa mahdollisuutta edes ihastua keneenkään, koska ahdistaa, että hänkin tekee jotain kamalaa minulle. Vasta viime kuukausina olen tajunnut, että tein vääriä valintoja tapahtuneen jälkeen, vaikka olisi pitänyt ehkä toimia toisin. Olen saanut ajatuksia järkeistettyä ja tajunnut, ettei olisi pitänyt täyttää sitä rikkimennyttä osaa itsestäni typerillä asioilla 22

- Tuomas S.

Kaikki alkoi selkeästi syömishäiriöllä. Muistan, kun sairastuin bulimiaan. Tajusin vain yksi päivä, että voin syödä mitä haluan, kunhan vain oksennan sen ulos. Se lähti siitä saman tien ihan täysillä. Pikkuhiljaa aloin myös masentumaan. Se oli sama vuosi, kun vanhempani erosivat. Olen aina ajatellut, että se on se tapahtuma, joka laukaisi huonon olon. Harrastin niihin aikoihin myös lajeja, joissa ulkonäkö ja paino olivat keskiössä. Se aika oli kaoottista ja kaikkien näiden asioiden summa sai kaiken alulle. Kävin yläasteella koulukuraattorilla juttelemassa. Ensimmäisen itsemurhayrityksen jälkeen kuusitoistavuotiaana päädyin akuuttipsykiatrian osastolle, josta minulle jäi hoitokontakti lasten ja nuorten työryhmään. Kun olin yhdeksäntoista, siirryin aikuisten puolelle, jossa minulla oli hoitokontakti muutaman vuoden. Se päättyi ja papereihin kirjattiin, että hoitokontakti oli tarpeeton, mutta oikeasti minulla meni niin huonosti, ettei minuun saanut mitään yhteyttä. Nuorempana hoitokontakti oli minulle elintärkeä. Sain masennuslääkityksestä apua syvään masennukseen ja pääsin niin sanotusta aivokemiallisesta solmusta yli.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän sain apua ammattilaisille juttelusta. Minulla on diagnosoitu nyt myös epävakaa persoonallisuushäiriö ja kokisin saavani enemmän apua siihen esimerkiksi dialektisesta käyttäytymisterapiasta. Epävakaa näyttäytyy jonkin verran arkielämässä, silloin kun menee tosi lujaa. Tunteet tuntuvat kymmenen kertaa kovempina kuin muilla ihmisillä. Minun pitää ylläpitää kuorta, vaikka sisällä kuohuu, ettei kulissi kaadu. Teen impulsiivisia päätöksiä, enkä mieti mitään kahta kertaa ennen kuin teen. Kun elämässä on kaoottinen tilanne, myös syömishäiriön oireet saattavat tulla mukaan muutamaksi päiväksi. Olen ollut jo viisi vuotta taukoamatta työelämässä ja täysin työkykyinen. Työt ovat minulle älyttömän tärkeitä, en pysyisi pinnalla ilman työn tuomaa rutiinia. Ystävät ovat myös tärkeitä ja huolehtivat jaksamisestani. Lisäksi harrastukset auttavat hurjasti. Oma ajatustyö on minulle tärkeä apu, koen että olen kasvanut ihmisenä paljon ja olen vahvempi kuin nuorempana. Pärjään nykyään hyvin, kun osaan ratkoa ja ajatella asioita omassa päässä. Mielenterveysongelmat kasvattavat paljon ja jos nuorena joutuu kokemaan paljon sellaista, niin aikuisena on todella vahva. Haluan näyttää omalla esimerkilläni muille, että vaikka ongelmia olisi minkälaisia, niin elämässä pystyy pärjäämään ja siitä pystyy myös nauttimaan. En toivo, että ongelmani katoaisivat kokonaan. Haluan mieluummin oppia elämään niiden kanssa, koska ne ovat iso osa minua. Haluaisin osata hallita niitä. Alkuvuodesta päädyin päivystykseen maanisen jakson loppuessa rytinällä. Jakson jälkeen alettiin epäillä myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Asun eri kaupungissa, kuin missä olen kirjoilla, joten hoitokontaktin saaminen kaiken tämän jälkeen leijuu vielä ilmassa. Tämä asumisjärjestely hankaloittaa avun saamista, kun hoitoon pääsy on vaikeaa jo muutenkin. Haluaisin saada vielä itselleni hoitokontaktin. Minua huolettaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, koska hoitoon pääseminen on todella hankalaa ja mielenterveyspalveluita lakkautetaan. Vaikka pärjään henkilökohtaisella tasolla ihan hyvin, olen huolestunut siitä, minkälainen tilanne on yleisesti.

- Sandra T.

Klubitalo Pönkkä

Klubitalo Pönkkä tarjoaa työikäisille aikuisille suunnattua yhteisöllistä toimintaa ja vertaistukea arkeen sekä tukea työllistymiseen ja jatkopolkujen löytämiseen. Pönkkä on osa kansainvälistä klubitaloverkostoa ja sitä hallinnoi Nuorten Ystävät. ”Toimintamme on maksutonta ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa”, kertoo palveluesimies Lahja Leiviskä.

Ryhmiä on laidasta laitaan, musiikista liikuntaan ja työnhausta opintoretriitteihin. Korona-aikana toiminta on siirtynyt verkkoon ja tarjolla on ollut niin ohjelmointikoulutusta kuin karaokeiltojakin. Pönkkä järjestää myös työpainotteisia päiviä, jossa jäsenet pääsevät mukaan tekemään klubitalon töitä henkilökunnan rinnalla.

”Yhteisöllisyys on ehdottomasti tämän toiminnan ydin.”

Klubitalon ovi on Leiviskän mukaan aina auki. ”Periaatteessa kuka vain voi tulla milloin vain sisään tutustumaan taloon ja meidän toimintaamme”, hän sanoo. Toiminta Pönkässä on monipuolista ja työntekijät kuuntelevat herkällä korvalla jäsenistön toiveita. Sisältö riippuu pitkälti siitä, mitä jäsenet kokevat tarvitsevansa. Saatavilla on yksilöllistä ohjausta arkeen sekä paljon erilaista ryhmätoimintaa ja koulutuksia. ”Kaiken toiminnan lävistävänä punaisena lankana on erityisesti työhönvalmennus ja opintojen tuki”, Leiviskä kertoo.

”Toimintaideologiamme perustuu tasaarvoisuuteen ja yhdessä tekemiseen, eli jäsenet tulevat työpainotteisina päivinä tänne tekemään niitä samoja talon töitä kuin henkilökuntakin”, Leiviskä kertoo. ”Jokainen saa valita, mitä töitä itse haluaa tehdä. Niitä voivat olla esimerkiksi työ Pönkän keittiöllä tai sitten hallinnon puolella viestinnällisissä tehtävissä.” Jäsenenä itselleen voi valita Pönkän henkilökunnasta työhönvalmentajan, jonka kanssa jäsen voi luoda tavoitteita tulevaisuuttaan varten. 24

”Suurin osa jäsenistä tavoittelee työllistymistä”, Leiviskä selittää. ”Valmentajan kanssa etsitään yhdessä jatkopolkuja ja tuetaan niiden kanssa.” Leiviskän mukaan klubitalon jäsenillä on monenlaisia taustoja ja elämänpolkuja. ”Usein taustalla on jonkinlainen tuen tarve, joku syy miksi he tarvitsevat klubitaloa ja haluavat olla toiminnassa mukana.”

”Klubitalolle voi aina palata takaisin, jos elämässä tulee eteen haasteita, vaikka huonompi jakso ja voimavarat ovat vähissä. Täältä saa sen saman vertaistuen mitä on aikaisemminkin saanut.”

Moni ohjautuukin toimintaan mukaan mielenterveyspuolelta. Toiset ovat löytäneet Pönkän tuttujensa kautta tai sosiaalisesta mediasta. Leiviskän mukaan tavoitteena onkin, että ihmiset löytävät klubitalon mahdollisimman helposti.

Lisäksi hän mainitsee, että klubitalolta saa vertaistukea ja apua omalta työhönvalmentajalta myös työelämässä ja opiskelemassa ollessa.

”Meille voi tulla ihan suoraan johonkin ryhmään, jos on kuullut siitä jostain ja kiinnostunut”, hän sanoo.

Leiviskä kokee klubitalon toiminnan erittäin merkitykselliseksi ja samaa heijastelevat Pönkän saamat palautteet.

Hän muistuttaa kuitenkin, että uusien jäsentutustujien olisi hyvä osallistua Pönkän info- ja tutustumishetkeen toiminnan alkuvaiheessa, jotta koko toiminta tulisi helposti tutuksi.

”Kyllä niitä palautteita lukiessa liikuttuu”, hän miettii. Klubitalon kautta saadut sosiaaliset kontaktit voivat olla osalle jopa ainoita yhteyksiä toisiin ihmisiin.

Jäseniä on nyt jo yli 340 ja jäsenmäärä kasvaa Leiviskän mukaan koko ajan. Jäsenyys jatkuu niin kauan kuin jäsen haluaa itse sen jatkuvan.

”Palautteista välittyy se yhteisöllisyys, että kuinka tärkeää on tuntea olevansa osa porukkaa. Ja että on niitä ihmisiä, jotka kysyvät mitä kuuluu ja oikeasti kuuntelevat. Yhteisöllisyys on ehdottomasti tämän toiminnan ydin.”

”Se ei lopu siihen, että pääsee töihin tai opiskelemaan, vaan jäsenyys on voimassa niin kauan kuin itse haluaa”, hän kertoo.