Lapin ylioppilaslehti 3/2021 by lapinylioppilaslehti

№ 3/21

Toivo

KU K A MITÄ

TOIMITUS

Lapin ylioppilaslehti on journalistisesti itsenäinen julkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Päätoimittajat Inka Komonen Lotta Lautala

Graafikko Elli Alasaari

Elli Alasaari “Minulle toivo kiteytyy runonparteen, jota mummini usein käytti: Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, sillä hyvä sydämessä kasvaa kultajyvää.” Elli Alasaari on Lapin ylioppilaslehden pitkäaikainen graafikko, joka nauttii kauniista yksityiskohdista, avantouinnista ja filmikuvauksesta. Ellin kuvia esseessä Katse toisaalle.

Tekijöinä tässä numerossa

Karolina Arvo, Sampsa Hannonen, Aino Harmanen, Sara Kalajanniska, Maiju Kettunen, Aarni Laakkonen, Maria Paldanius, Jonne Piltonen, Hanna-Mari Räsänen, Aleksi Soukka, Milla Suutari, Artturi Sääskilahti

Kannen kuva Maiju Kettunen

Ota yhteyttä

Karolina Arvo “Monen muun tavoin toivon, että opiskelu pysyisi lähiopetuksessa, ja päästäisiin jollain tavalla kiinni normaaliin arkeen.” Karolina Arvo on ensimmäisen vuoden audiovisuaalisen mediakulttuurin opiskelija, joka on aiemmin opiskellut valokuvausta Helsinki Design Schoolissa. Hän kuvaa mieluiten urheilua ja henkilöitä. Tähän lehteen Arvo kuvasi Heidi Sinevaara-Niskasen ja Krista Vaaralan.

paatoimittaja@lyy.fi

Internet

www.lapinylioppilaslehti.fi

Instagram & Facebook @lapinylioppilaslehti

Kustantaja

Lapin yliopiston ylioppilaskunta

Osoite

Ahkiomaantie 23 B 96300 Rovaniemi

Paino

Grano Vaasa

Ilmoitusmyynti

Sampsa Hannonen “Toivon, että moderni ihminen oppisi laaja-alaisempia empatiataitoja. Päämäärätön hyvinvoinnin tavoittelu ympäristön kustannuksella aiheuttaa tarpeetonta tuhoa koko eliökunnalle.” Sampsa Hannonen on vapaa toimittaja, joka opiskelee toista syksyä sosiologiaa ja politiikkatieteitä. Tähän lehteen hän kirjoitti alkoholin merkityksestä osana opiskelijakulttuuria. Hannonen kokee asumisen urbaanissa ympäristössä epämukavaksi, ja haaveilee omavaraistaloudesta, hirsitalosta sekä rakkaudesta.

Joonatan Juhajoki joonatan.juhajoki@lyy.fi 050 514 5171 Lehteen liittyvät toiveet, huolet ja murheet sekä fanipostin voi toimittaa osoitteeseen lehti@lyy.fi. Seuraava numero ilmestyy joulukuussa 2021.

SISÄLTÖ

K AROLINA ARVO

Lapin ylioppilaslehti 3/21

JOUNI WEST / E ATNAME AMET HILJAINEN TAISTELUMME

SAR A K AL AJANNISK A

22 Pohjimmiltaan toivo merkitsee siis sisäistä rauhaa ja luottamuksen tilaa, joka läpivalaisee nykyhetken, eikä ripustaudu ajatukseen toiveiden toteutumisesta joskus tulevaisuudessa.” – MARIA PALDANIUS

Pääkirjoitus Yhteiskunta: Vaikuttavuutta ja vastarintaa

4 11

Henkilö: Krista Vaarala Tutkija: Heidi Sinevaara-Niskanen

Opiskelijakulttuuri: Alkoholi ja sosiaalisuus kietoutuvat pyhäksi liitoksi korkeakouluissa Yliopistolla Mieli: Opiskelija, mitä kuuluu? Ajankuva: Jonne Piltonen

18 22 30

Edustajistovaalit Essee: Katse toisaalle Kolumni: Maria Paldanius

6 14 15 21 26 32

PÄÄKIRJOITUS

Toivoa, toivoa ja vähän vielä toivoa PÄÄTOIMITTAJAT INKA KOMONEN JA LOTTA LAUTALA • KUVA ADAM ERONEN PIPER

tätä lehteä tehdessä huomasimme alituiseen leikittelevämme sanalla toivo. Se tuli esiin puhuimme sitten yliopistosta, Rovaniemestä tai laajemmin tästä ajasta. Lopulta siitä tuli lehden kantava teema. Tutkija Heidi Sinevaara-Niskanen toteaa osuvasti sivulla 14, että tässä toivottomuuden ajassa toivoa viljellään yllättävän paljon. Sitä tunnutaan tarjoavan erityisesti niille, jotka tarvitsivat jotain muutakin kuin toivoa. Tästä esimerkkinä ovat saamelaiset, jotka taistelevat oikeuksistaan lunastamattomien lupausten keskellä. Milla Suutari kirjoittaa elokuvasta Eatnameamet – Hiljainen taistelumme, ja pohtii dokumenttia vaikuttamisen välineenä (s.11). Toivoa tarjotaan lääkkeeksi myös opiskelijoille, jotka voivat yhä huonommin. Tsempataan jaksamaan vielä vähän, vaikka ei jaksa. Tarvittaisiin muutakin kuin tsemppiviestejä. Esimerkiksi opintopsykologi, jota on Lapin yliopistossa odotettu pitkään ja hartaasti. Ikuiselta toivon mantralta on tuntunut myös puhe Rovaniemen kulttuuritiloista. Tiloja ei juuri ole, mutta valoa tunneliin tuo yhdessä tekeminen. Yhteisöllisyys

ei ole itsestäänselvyys yksilökeskeisyyden ajassa. Tästä puhuu myös lehteen haastateltu paikallisen Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja Krista Vaarala (s. 6). Tämä lehtikään ei synny yksilösuorituksena, vaan tätä tehdään yhdessä. Kaksi päätoimittajaa, graafikko ja useita avustajia. Tekeminen ja lehti itsessään ovat osa ylioppilaskunnan yhteisöä ja opiskelijakulttuuria. Meidät valittiin tekemään tämän yhteisön ja opiskelijoiden ääni kuuluvaksi. Kuitenkin toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen sijaan vain määräaikaisiksi, sillä edustajisto ei ollut varma siitä, mitä se haluaa. Loppusyksystä pitäisi selvitä, halutaanko opiskelijoita kuulla jatkossakin lehden muodossa, kun marraskuussa valittava uusi edustajisto tekee lopullisen diagnoosin lehdestä. Uskomme vahvasti, että tässä epävarmuuden ja toivottomuuden ajassa on yhä tärkeämpää säilyttää kanava syville ajatuksille ja kriittiselle keskustelulle. Opiskelijat ansaitsevat saada äänensä kuuluviin. Kuten ajassa kuuluu toivotella: tsemppiä, toivoa ja sympatiaa kaikkien syksyyn! Terkuin, Lotta ja Inka

Lapin ylioppilaslehti 3/21

SUN ALASI OSAAJAT, SUN YHTEISÖSI, SUN PAIKKASI. LÖYDÄ OMA JUTTUSI YHTEISKUNTA-ALALLA.

HENKILÖ

Vaihtoehtokulttuurin vaalija

Valsan puheenjohtaja Krista Vaaralan mielestä Rovaniemi ei ole kulttuurimyönteinen kaupunki. Ympärillään hän näkee kuitenkin rajoja rikkovaa yhteistyötä ja intohimoista tekemistä, mikä luo toivoa. TEKSTI INK A KOMONEN JA LOTTA LAUTALA • KUVAT K AROLINA ARVO

Lapin ylioppilaslehti 3/21

oisteputkivaloja ja vanhoja toimistokalusteita. Kirjailtuja tyynyjä ja teekattaus. Lattialla tauluja odottamassa esille pääsyä. Kauan ei tarvitse odottaa, sillä tekeillä on tapahtuma Rovaniemi-viikolle. Gallerian ikkunasta heijastuu harmaa Hallituskatu. Ulkona sataa. Tila jatkuu kapealle käytävälle, jossa on useiden taiteilijoiden työtiloja. Seiniä koristaa graffitit. Yhden oven takaa avautuu pieni työhuone pitsiverhoineen ja kirjahyllyineen. Siellä työskentelee Krista Vaarala: Sodankylästä lähtöisin oleva kirjoittaja, kulttuurituottaja, Lapin yliopiston johtamisen psykologian opiskelija, Sanaseuran perustajajäsen ja Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja. Keväällä 2020, juuri ennen koronaa Vaarala oli huomannut Facebookista ilmoituksen vapaana olevasta työhuoneesta Valsalla. Työhuoneella hän kirjoittaa.

aaralalle kirjoittaminen on ollut teini-iästä asti väline ymmärtää todellisuutta ja ympäröivää maailmaa. Kuitenkaan vielä muutama vuosi sitten Vaarala ei juuri puhunut asiasta ääneen. “Ihmiset kyllä tiesivät, että kirjoitan, mutta en halunnut keskustella aiheesta.” Nyt Vaarala kuitenkin puhuu. ”Olen päättänyt uskaltaa, sillä jos mie en siitä uskaltaisi puhua, niin se olisi jotain pelon läpitunkemaa toimintaa. Mikä se semmoinen ajatus on, että olisi jotenkin vittu naurunalainen, jos paljastaa itsestään jotain tai tekee asioita intohimolla?” Parhaillaan Vaarala työstää esikoisteostaan, joka kulkee työnimellä Suuri köyhyysromaani. Se on ollut on-off työn alla pari vuotta, mutta kirjoittaminen on verkkaista hommaa ja sitä hidastavat muut työt, joita pitää tehdä elääkseen. Lokakuu on varattu kirjoittamiselle, sillä edessä on kuukauden residenssi. Kirjassaan Vaarala pohtii yhteiskunnallisia epäkohtia ja haluaa kirjoittaa myös vaietuista aiheista. Hän ajattelee, että kirjan teemoihin voi moni samaistua. Romaanilla ei ole vielä julkaisijaa, mutta Vaarala uskoo vahvasti, että tulee olemaan. “Minä teen sitä ihan täysillä työkseni, ja jos se epäonnistuu, niin sitten epäonnistuu.” Kirjan Vaarala on siis päättänyt kirjoittaa. Kaiken tekemisen suhteen hän ei kuitenkaan ole ollut elämässään yhtä tavoitteellinen. “Jotkut ihmiset kulkevat päämäärätietoisina eteenpäin ja toiset enemmänkin vain päätyvät johonkin. Itse sitä on usein vain päätynyt tekemään juttuja.” Samalla lailla hänestä tuli myös Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja.

aarala oli onnistunut ennen tätä tehtävää pakoilemaan puheenjohtajuutta eri yhdistyksissä. Myös Valsan kohdalla hän aluksi pelästyi ajatusta. ”Vetäisin vettä väärään kurkkuun ja meinasin tukehtua. Sanoin, että ei, ei missään nimessä. Herranjumala, ei.” Kysymys jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan ja Vaarala pohti, miksi asia herätti niin vahvan reaktion. ”Aloin tutkiskelemaan asiaa, ja reflektoinnin seurauksena ymmärsin, että mulla pelottaa. Pelotti, etten osaa tai jotenkin. Lopulta ajattelin, että nyt kannattaa ehkä vaan mennä sitä pelkoa päin.” Omia epävarmuuksiaan miettiessä Vaaralaa lohdutti tietoa siitä, että ympärillä oli hyvä porukka. Valsa tunnetaan vahvasta yhdessä tekemisen kulttuuristaan, ja toiminta on kaukana yksilösuorittamisesta. Lähtiessään puheenjohtajaksi Vaarala pohti paljon sitä, mitä voisi myös itse antaa toiminnalle. “Olen hirveän kiinnostunut siitä, miten ihminen voi. Ja minähän pidän ihmisistä! Se on hyvä lähtökohta, noin niin kuin yleisesti. Toivoisin sen näkyvän niin, että mun kanssa on helppo olla.” Koronan seurauksena tapahtumia ei ole juuri ollut, joten aikaa on jäänyt jäsenten kohtaamiselle. Jäsenlähtöinen vuosi on tuonut mukanaan uusia toiminnan muotoja. Vaarala ja kumppanit ovat vetäneet Valsalla utopiatyöpajaa, jossa pohdiskellaan omaa taiteilijuutta, ympäröivää maailmaa sekä haaveita ja toiveita. Samalla kartoitetaan sitä, miksi ihmiset ovat Valsalla ja mitä he toivovat toiminnalta. Valsan yksi tärkeimmistä tehtävistä on jäsentensä eli kulttuurialan toimijoiden ja taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksien tukeminen ja työtilojen tarjoaminen. Samanaikaisesti yhdistyksen tavoitteena on kulttuurielämän edistäminen paikallisesti. ”Teemme töitä sen eteen, että Rovaniemellä elämä olisi värikästä ja monipuolista. Emme ole täällä pelkästään itseä ja toisia valsalaisia varten, vaan on myös tärkeää olla avoinna ympäristölle. Taiteilija haluaa yleisön, ja nyt kun meillä on enemmän tietoa koronasta, ja ollaan opittu sen kanssa elämään, voimme alkaa pikkuhiljaa avaamaan toimintaa.” Vaarala kertoo, että koronavuonna on tullut paljon uusia jäsenhakemuksia. Hän uskoo sen kertovan siitä, että turvattomuuden tunteen lisääntyessä ihminen kaipaa yhä enemmän jotakin yhteisöä.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

HENKILÖ

”Ehkä parasta Valsassa on, että se antaa fyysisten tilojen lisäksi henkisen paikan olla ja luoda mitä vaan. Se tarjoaa jotain sellaista vapautta ja tukea siihen, että hei tee – tuo on ihanan hullu idea!” Valsa tarjoaa yhteisön, johon kuuluu laajalla kirjolla eri alojen taiteilijoita. Vaaralan sanojen mukaan se on hedelmällinen lähtökohta yhdessä olemiselle ja tekemiselle. Valsan jäseneksi voi käytännössä hakea kuka tahansa myös ilman taidealan koulutusta, jos vain on intohimoa tehdä. “Se on aika iso kyseenalaistus.” Normien purkaminen, taidealan vallitsevien rakenteiden kyseenalaistaminen ja omaehtoisuus ovat vahvasti läsnä kohta kymmenen vuotta täyttävän Valsan toiminnassa. “Valsa on alusta asti ollut vaihtoehtokulttuurin paikka.”

ormien rikkominen kuvaa Vaaralan mukaan myös laajemmin tekemistä pohjoisessa, mikä näkyy erityisesti siinä, miten taiteenalojen väliset rajat rikkoutuvat. “Tämä on pieni paikka ja taiteilijat käytännössä tuntevat toisensa eri aloilta. Monesti ollaan niin, että hei tehdäänpä jotain yhdessä. Tätä ei välttämättä isommissa paikoissa tapahdu.” Vaarala on muun muassa ollut tekemässä teatteria Helsingissä ja huomannut taiteilijoiden olevan siellä enemmän omissa kuplissa. Rovaniemen kulttuurielämää Vaarala kuvailee sanalla fluxus. “Mua on kiehtonut paljon tämä 60–70-lukujen, ehkä suurelle yleisölle hieman tuntematon taidesuuntaus. Oikeastaan sen sanotaan olevan enemmän asenne kuin suuntaus. Fluxuksessa on oleellista se, että taiteilijat ylittävät rajoja ja tekevät laajasti yhteistyötä. Sitä kuvaa vaihtoehtoisuus, intohimoisuus ja epäkaupallisuus. Taidetta taiteen vuoksi.” Tätä meininkiä Vaarala näkee Rovanimellä.

“Ongelma on tilojen puute ja sivistymätön lyhytkatseisuus rahan edessä. Jos tilanne ei muutu, kymmenen vuoden päästä Rovaniemen keskustassa ei ole elävää kulttuurielämää.”

Fluxuksen lisäksi Vaarala pitää Rovaniemen rikkautena Lapin yliopistoa, arktista sijaintia ja kansainvälisyyttä. Vaikka Rovaniemellä on paljon hyvää, on hänellä ristiriitaisia ajatuksia Rovaniemen kaupungista. “Rovaniemi ei ole kulttuurimyönteinen kaupunki. Tiedän, että se on aika iso syytös. Ja nyt en puhu kaupungin kulttuuritoimesta, joka tekee aivan upeaa työtä. Kaupungin kulttuuritoimelle kymmenen pistettä! Mutta ongelma on tilojen puute ja sivistymätön lyhytkatseisuus rahan edessä. Jos tilanne ei muutu, kymmenen vuoden päästä Rovaniemen keskustassa ei ole elävää kulttuurielämää. Kuka sellaiseen kaupunkiin tahtoo jäädä tai tulla edes lomalle?” Hän vertaa Rovaniemeä Outokumpuun, jossa on juuri ollut tuottamassa monitaidefestivaalia. “Vitsi mikä meininki siellä! Outokummun kaupunki on niin kulttuurimyönteinen kaupunki kuin olla ja voi. Kaikilla tavoin siellä koitetaan kaupungin toimesta tehdä mahdolliseksi marginaalifestivaalia.” Toisin on Rovaniemellä, jossa tekeminen vaatii enemmän tee-se-itse-meininkiä.

aupungin kulttuurimyönteisyys heijastuu Vaaralan mukaan sen pitovoimaan. “Meiltä lähtee Rovaniemeltä paljon jengiä pois. Täällä on Lapin yliopisto ja taiteiden tiedekunta, mutta kaupungilla ei kuitenkaan ole pitovoimaa.” Vaarala uskoo tilojen puutteen olevan myös yksi syy aivo- ja taitovuodolle. Aiheesta on puhuttu Rovaniemellä jo vuosia. Siitä huolimatta tiloja taiteelle ja kulttuurille ei ole juuri syntynyt. “Ei ole mitään kulttuuria, tapahtumia tai gallerioita, jos niillä ei ole tilaa. Fyysiset tilat ovat niin tärkeitä.” Ydinkeskustaan nousee koko ajan pystyyn uusia rakennuksia, joissa voisi olla mahdollisuuksia. ”Oikeasti ei ole, sillä uudisrakennukset ovat kalliita. Keskustasta lähtee vanhemmat rakennukset, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että täältä lähtee kaikki muut paitsi elinkeinoelämän ihmiset pois.” Valsan nykyisistä tiloista Vaarala sanoo olevansa onnellinen. Sekään kun ei ole itsestään selvää täällä. Muistissa on edelleen rakkaiden tilojen menetys. Lapin yliopiston ylioppilaskunnan omistamaan valistustaloon perustettu Valsa joutui aikoinaan lähtemään, kun talo purettiin ja tilalle tuli – mitäpä muutakaan kuin uudisrakennuksia. “Kun tilat on joskus menetetty, niin siihen liittyy tietynlainen trauma. Trauma on iso sana, mutta kyllä se on läsnä. Se jännittää, että mitä jos tästäkin joudutaan lähteä jossain vaiheessa.” Valsan puheenjohtajana Vaarala kokee velvollisuutena pohtia myös sitä, voisiko yhdistys kasvaa ja tarjota jatkossa lisää työtiloja.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

“Mikä se semmoinen ajatus on, että olisi jotenkin vittu naurunalainen, jos paljastaa itsestään jotain tai tekee asioita intohimolla?”

Lapin ylioppilaslehti 3/21

HENKILÖ

Samalla häntä mietityttää se, mitä kasvu tarkoittaisi käytännössä. Tällä hetkellä jäseniä on reilu 30, osa löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita. “Meidän ei tarvitse olla kuitenkaan mikään voittoa tuottava eikä tehokas yhdistys, niin mikä olisi Valsalle sopiva koko tulevaisuudessa?”

eet on juotu, kun Vaarala miettii vastausta viimeiseen kysymykseen. Jos saisit vapaat kädet ja loputtomat resurssit, niin millaiset puitteet loisit Rovaniemen kulttuurielämälle? “Toihan on vähän tuollaista utopiameininkiä”, Vaarala sanoo ja innostuu. Hän on kuitenkin hetken hiljaa. Kun on tottunut toimimaan resurssien puutteessa, sitä miettii vähemmän mitä tekisi, jos kaikki olisi mahdollista. “No ainakin aloittaisin siitä, että antaisin rahaa taiteilijoille, jotta he pystyisivät tekemään työtänsä. Itselläkin on se, että pitää tehdä jotain ihan muita asioita sen sijaan, että voisin keskittyä kirjoittamiseen.” Näin sanoessaan Vaarala ei kuitenkaan vähättele muiden tekemiensä töiden merkitystä. “Toki kulttuurituottaminen ja muu on tärkeää. Mutta joo, antaisin ilmaista rahaa kaikille! Tää kuulostaa ihan kommunistiselta, mutta laita se vaan!”, Vaarala sanoo ja nauraa.

“Tää kuulostaa ihan kommunistiselta, mutta laita se vaan!” Vaaralan Rovaniemi syksyllä TAPAHTUMAT

“Kesä on täällä hiljaista aikaa. Syksy on sen vuoksi aina vähän niin kuin uuden alku. Ilmassa on sellainen tunnelma, että nyt alkaa taas tapahtumaan. Suosittelen lämpimästi Sanaseuran tapahtumia ja Rimpparemmin klubi-iltoja!”

SYKSYN HENKI

“Lapissa meillä ei ole neljää vuodenaikaa vaan kahdeksan. Jatkuva muutos on raskasta, mutta toisaalta hedelmällistä. Kontrastit ovat suuria, ja se herkistää. Rovaniemellä on syksyisin omat värinsä ja tuoksunsa. Läsnä ovat myös pimeys ja kalsea kylmyys. Vaikka sitä tavallaan on itse vieraantunut luonnosta, niin sen mukana elää vahvasti sitä arvostaen.”

HYVINVOIN TIPASSILLA O PISKELIJAT NÄYTÖKSIIN KYMPILLÄ

Tarjoamme op iskelijoille liput 10€ omie n tuotantojemme näyt öksiin arki-iltaisin.

Lue lisää esityksistä ja tarjouksista osoitteessa

rovaniementeatteri.fi 10

Lapin ylioppilaslehti 3/21

YHTEISKUNTA

VAIKUTTAVUUTTA JA VASTARINTAA Taiteentekemisen ohella alkuperäiskansaelokuvantekijöitä motivoi usein halu yhteiskunnalliseen muutokseen ja kolonialististen rakenteiden purkamiseen. Jotta rakenteita voitaisiin purkaa, täytyy ne ensin tehdä näkyviksi. TEKSTI MILLA SUUTARI • KUVAT ANSSI KÖMI / EATNAMEAMET - HILJAINEN TAISTELUMME

olonialismi. Pakkosuomalaistaminen. Maiden riisto. Kovalta kalskahtavat sanat eivät tunnu käyvän yksiin suomalaisen demokratian ruusuisen imagon kanssa. Monen suomalaisen onkin vaikeaa erottaa tällaisia säröjä hyvinvointivaltion silotellussa pinnassa ja helpommaksi käy katseen kääntäminen toisaalle. Suvi Westin ohjaama Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on dokumenttielokuva, joka ripustaa saamelaisten kokeman rakenteellisen kaltoinkohtelun kaiken demoksen nähtäväksi.

Vaikuttavuustuottajan työssä konkretisoituvat ohjaajan toiveet vaikuttamisesta Eatnameametin rooli vaikuttamisen ja informaation lisäämisen välineenä on ollut selvää elokuvanteon alusta saakka, toteaa elokuvan vaikuttavuustuottajana työskentelevä Emmi Nuorgam. Suomessa vaikuttavuustuottajan työ on suhteellisen tuore ilmiö, ja Nuorgamin lisäksi alalla toimii vain muutama tekijä. Vaikuttavuustuottajan tärkein tehtävä on edesauttaa jotain yhteiskunnallista muutosta. Eatnameametin tavoitteena on lisätä suomalaisten tietoutta saamelaisuudesta sekä saamelaisesta politiikasta. Suomalaisessa opetussuunnitelmassa saamelaisuus loistaa poissaolollaan. Suomalaiset lapset oppivat koulussa enemmän Etelä- ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista kuin saamelaisista. Kun tietoa saamelaisista ei ole tarjolla, ei tiedetä myöskään heidän kamppailustaan. Muutos syntyy pienten purojen yhdistyessä yhtenäiseksi, vahvaksi virraksi. Monipuolisessa tehtävässään Nuorgam työskentelee yhdessä elokuva-alan ammattilaisten, kansalaisjärjestöjen, päättäjien ja muiden saamelaisten kanssa. Vaikuttamistyö kohdistuu sekä yhteisön ulko- että sisäpuolelle.

Elokuva on tehnyt näkyväksi sen taistelun, joka saamelaisia uuvuttaa.

Eatnameametin tapauksessa työhön on kuulunut elokuvan esittämistä sekä keskustelujen järjestämistä ja niihin osallistumista eri elokuvafestivaaleilla, nuorille suunnatun yhteiskunnallista kriittistä ajattelua kehittävän projektin suunnittelua, perinteistä lobbaustyötä vallankäyttäjien keskuudessa ja saamelaiselokuvan käsittelemisen uudistamista.

Dokumenttielokuva inhimillisyyden alkulähteillä Eatnameametin tarina vetoaa tunteisiin ja erityisesti valkokankaan kautta tunteet välittyvät katsojalle voimakkaasti. Nuorgamin mukaan juuri siinä piilee dokumenttielokuvan vahvuus yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaajana. Tarinallistamisen aikakaudella tunteet ajavat ihmisiä kiinnittymään tiettyihin asioihin ja toimimaan niiden puolesta. Taiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen voi olla vaikeaa. Sitä voidaan kuitenkin arvioida esimerkiksi tarkastelemalla teoksen näkyvyyttä ja sen herättämää keskustelua. Jotain elokuvan vaikuttavuudesta kertoo se, että sen näytökset myytiin loppuun useilla elokuvafestivaaleilla. Nuorgam kokee, että Eatnameamet on onnistunut edesauttamaan yhteiskunnallista muutosta. Elokuvan ympärillä on käyty paljon keskustelua. Tavoitteidensa mukaisesti elokuva on onnistunut lisäämään suomalaisten tietoisuutta saamelaisuudesta ja saamelaispolitiikasta. Lobbaamistyön seurauksena on onnistuttu vaikuttamaan vallankäyttäjien saamelaiskuvaan ja saamelaisten osallistamiseen saamelaispolitiikassa. Elokuva on tehnyt näkyväksi sen taistelun, joka saamelaisia uuvuttaa. Elokuva-alan riisuminen lampaiden vaatteista Alkuperäiskansa-aktivisti Waziyawatan ja alkuperäiskansatutkija Michael Yellow Bird määrittelevät dekolonisaation sellaisten kolonisoivien voimien aktiiviseksi vastustamiseksi, jotka edesauttavat alkuperäiskansojen mielen, kehojen ja maiden hyväksikäyttöä. Alkuperäiskansamedian työ on aina jossain määrin dekolonisoivaa. Elokuvanteossa esimerkiksi kuvausympäristön, yhteisön ja sen jäsenten esittäminen

Lapin ylioppilaslehti 3/21

YHTEISKUNTA

sekä näkyvyyden ja yhteisön sisäiseen tietoon liittyvien rajoitusten merkitys korostuvat. Yhteisön ja sen jäsenten kuvaaminen tulee tapahtua sen omilla ehdoilla ja sen omasta näkökulmasta. Miksi on tärkeää, että elokuvan ohjaaja Suvi West ja vaikuttavuustuottaja Emmi Nuorgam ovat saamelaisia? ”Saamelaiskulttuuriin liittyy paljon erilaisia luvan pyytämiseen liittyviä perinteitä, käsitteitä ja pyhiä paikkoja, joista länsimaalaisella tai suomalaisella ihmisillä ei voikaan olla tietämystä”, Nuorgam toteaa. Hänen mukaansa kulttuurin kunnioittava kohtelu on näistä syistä elokuvanteossa mahdotonta, jos tekijät eivät ole saamelaisia. Sensitiivisyys erilaisia maailmankatsomuksia kohtaan ja sen ymmärtäminen, ettei kaiken kauneus ole taiteilijaa itseään varten auttavat pitkälle eettisessä elokuvanteossa. Länsimaalaisen elokuvantekijän voi olla vaikeaa ymmärtää omaa positiotaan ilman riittävää historiantuntemusta. ”Jos alkuperäiskansaelokuvassa tekijät eivät ole alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä, elokuva ei kerro kyseisestä kansasta, vaan katse on ulkopuolisen tekijän ja lähes poikkeuksetta eksotisoiva.” Nuorgamin sanojen saattelemana mieleen tulvahtaa mustavalkoisia kuvia Erik Blombergin elokuvasta Valkoinen peura. Lähes 70 vuoden takainen kansainvälisesti ylistetty ja palkittu elokuva pursuilee rakennettua Lapin eksotiikkaa. Saamelaiset on kuvattu usein katoavana kansana. Eatnameamet on otos kansasta, jota ei pitäisi enää olla. Westin elokuvassa on kyse niiden valtarakenteiden paljastamisesta, jotka mahdollistavat saamelaisten kokemusten, historian ja tulevaisuuden määrittelemisen yhteisön ulkopuolelta. Elokuussa 2021 sosiaalisessa mediassa kohistiin jälleen saamelaisuudesta. Pettyneet katsojat kritisoivat YLE:n tuottamaa Katkeamaton-seurantadokumenttisarjaa puutteellisesta saamelaisuuden esittämisestä. Suomalaiset pohtivat yhdessä onko Miisa Nuorgam

“Jos saamelainen ohjaaja haluaa tehdä elokuvan rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, täytyy sen olla elokuva saamelaisesta rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, jotta elokuva nähdään rahoituksen arvoisena.” – EMMI NUORGAM

oikea henkilö edustamaan saamelaisuutta, kun häneltä ei taivu edes saamen kieli. Länsimaalaisen katsojan pettymys voi olla karvas elokuvan tai muun mediatuotteen ollessa jotain muuta kuin heijastus omista alkuperäiskansaan liitetyistä stereotypioista. “Jos saamelainen ohjaaja haluaa tehdä elokuvan rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, täytyy sen olla elokuva saamelaisesta rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, jotta elokuva nähdään rahoituksen arvoisena”, Emmi Nuorgam toteaa. On punnittava, tehdäänkö elokuva ilman rahoitusta vai annetaanko asioiden vain olla. ”Saamelaiset taiteen- ja kulttuurintekijät ovat jatkuvasti pienessä positiossa, josta ulospääseminen voi olla haastavaa.” Helsingin Sanomien elokuva-arvostelussa Eatnameamet arvioitiin kolmen tähden veroiseksi. Elokuva sai kritiikkiä seminaari- ja kokouskuvien tehottomuudesta ihmisten puheeseen ja luontokuviin verrattuna. Elokuvassa West esittää saamelaiset siinä ympäristössä, jossa he joutuvat viettämään nuoruutensa, aikuisikänsä ja vanhuutensa. Kokoukset ja seminaarit kuuluvat monen suomalaisenkin elämään, mutta harvemmin niissä on kyse perusoikeuksien turvaamisesta. Olisiko West kyennyt saamaan sanomansa perille yli Lapin luontoon liitet-

Saamelaisen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterrorin ja ympäristöjärjestö Greenpeacen järjestämä Red line -mielenilmaus Inarissa 2018. Mielenilmauksilla vastustettiin Jäämeren rataa, joka halkoisi valmistuessaan saamelaisten maita ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella. / Eatnameamet

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Vuotsossa sijaitseva kultakaivos. / Eatnameamet

Länsimaalaisen katsojan pettymys voi olla karvas elokuvan tai muun mediatuotteen ollessa jotain muuta kuin heijastus omista alkuperäiskansaan liitetyistä stereotypioista. tyjen mielikuvien ja saamenpukujen ja -kielen eksotiikan, jollei elokuva olisi ottanut kunnon pulahdusta suomalaisesta katsojasta puuduttavalta tuntuvaan hallinnon maailmaan? Kolonialististen rakenteiden vaikutukset eivät näy pelkästään länsimaalaisten katsojien ennakko-oletuksissa vaan myös elokuva-alalla käytännöissä. ”Rakenteet näkyvät sekä valkokankaalla että kaikkialla ympärillä, jo ennen kuin elokuvaa lähdetään tekemään ja sen aikana.” Kansainvälisen elokuvateollisuuden käytännöt perustuvat kansallisvaltioajatteluun eikä esimerkiksi Saamenmaan käsitettä tunnisteta. Toisaalta saamelaiset elokuvantekijät sivuutetaan suomalaiselle elokuvalle myönnettävässä rahoituksessa ja saamelaiselokuvan rahoittamiseen varataan vain pieni siivu. Sitäkin saa vain silloin, kun elokuvan saamelaisuus täyttää suomalaisten asettamat kriteerit. Nuorgam painottaa, että aiheesta puhuminen on ensiarvoisen tärkeää. Ei ole sattumaa, että tarinat teattereissa, elokuvissa ja festareiden päälavoilla ovat valkoisten ihmisten tarinoita. Asiaan vaikuttaa se kuka päätöksiä tekee ja millaisella ymmärryksellä niitä tehdään.

Sinnikkyys palkitaan – vai palkitaanko? Historiassa saamelaisiin kohdistuneita vääryyksiä tarkastelevan totuus- ja sovintokomission oli tarkoitus aloittaa työnsä keväällä 2021. Valtioneuvoston nettisivujen mukaan komissio pyritään asettamaan vuoden

2021 aikana. ILO-169-sopimus odottaa ratifiointiaan. Saamelaiskäräjälain uudistus on nytkähtänyt eteenpäin, mutta on siitä väännettykin jo monta vuosikymmentä. Alkuperäiskansat jatkavat politiikan odotushuoneissa istumista, kuten Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen teoksessaan Global Politics and Its Violent Care for Indigeneity tilannetta kuvaavat. Toivoa luo Jäämeren radan linjauksen poistuminen Pohjois-Lapin maakuntakaavasta. Alkuperäiskansat ovat kuitenkin menneiden vuosisatojen aikana joutuneet sopeutumaan tilanteeseen, jossa yhden uhan poistuttua seuraava vaanii jo kulman takana. Yhdessä Westin elokuvan herkistävimmistä hetkistä yhdistyvät ilmakuvat Saamenmaasta sekä Mari Boinen aavemaisen kaunis laulu roukuvista rautastaaloista, jotka kaivautuvat maan sisuksiin etsien timanttista poroa. Maata ja sen kansaa uhkaa ennen kaikkea ihmisen kyltymättömyys. Suvi Westin Eatnameamet – Hiljainen taistelumme dokumenttielokuva antaa vahvan viestin siitä, että odottamisella, joustamisella ja sinnikkyydellä on rajansa. Standing Rock -kansaan kuuluva Floris White Bull esittää toisessa alkuperäiskansavastarintaa käsittelevässä dokumenttielokuvassa tärkeän kysymyksen, joka on luettavissa myös Eatnameametin rivien välistä: ”Are you with us?” Toivoa on, mutta liittolaisuutta tarvitaan. Jollet ole vielä nähnyt Eatnameamet-dokkaria, elokuva on tulossa katsottavaksi YLE Areenaan vielä tämän syksyn aikana.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

TUTKIJA

Heidi Sinevaara-Niskanen – Monitieteisyyttä hengittävä toivon tutkija TEKSTI LOTTA LAUTALA KUVA KAROLINA ARVO

Olen yhteiskuntatieteilijä, feministi, filosofian tohtori sekä Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan dosentti. Taustani on politiikkatieteissä, mutta tällä hetkellä toimin Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan yliopistonlehtorina. Minulla ei ole tarvetta kategorisoida itseäni yhteen lokeroon. Sanon usein myös opiskelijoille, että kannattaa tehdä tieteenalat ylittäviä juttuja, sillä monitieteisyys ei koskaan mene hukkaan. Tutkin arktista politiikkaa ja sosiaaliseen kestä-

vyyteen liittyviä kysymyksiä. Vuodesta 2016 lähtien olen keskittynyt tutkimaan toivoa ja nimenomaan toivon poliittisuutta. Parhaillaan viimeistelen kollegani Marjo Lindrothin kanssa kirjaa Politics of Hope: Critical Junctures of Indigenous-State Relations. Toivo on tutkimusaiheena ajankohtainen. Olemme monien muiden tapaan kiinnittäneet huomiota siihen, että tämä on toisaalta toivottomuuden aikaa, mutta siitä huolimatta toivoa viljellään paljon eri yhteyksissä. Yhtenä esimerkkinä tästä on alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvät kysymykset, joihin myös tuleva kirjamme keskittyy. Siinä osoitetaan, miten perinteisesti vastarinnan välineenä nähty toivo taipuu myös väkivaltaiseen käyttöön. Se mahdollistaa asioiden prosessuaalisen pitkittämisen, kun aina vain selvitetään ja selvitellään. Samalla katse ohjataan nykyhetkestä johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jota ei koskaan tule.

Vapaa-ajalla innostun helposti erilaisista asioista, ja nyt olen kiinnostunut linnuista. Viihdytän itseäni bongaamalla lintuja pihaltamme. Viime kesän olen puhunut taukoamatta ystävilleni turkinkyyhkyistä, jotka ovat pohjoisessa harvinaisia. Kun sulkee silmät ja kuuntelee niiden huhuilua, niin voi kuvitella olevansa Etelä-Euroopassa. Inspiroidun oivalluksista ja siitä, kun teoreettiset pohdinnat hahmottuvat ympäröivässä todellisuudessa. Toivoa tutkiessa olen esimerkiksi hiljalleen huomannut, että toivoahan on tässä ja myös täällä. Samalla on avautunut uudenlainen tapa ymmärtää tätä aikaa. Elämänfilosofiani on olla läsnä omassa elämänpiirissä. Koen yhteiset asiat tärkeänä ja mukana oleminen on minulle luonnollista. Tässä tulee ehkä esiin juuri se yhteiskuntatieteilijä ja feministi, joka näkee merkityksen siinä, että pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä.

Toivon laadukkaaseen tutkimukseen tarvittavien edellytysten säilyvän Suomessa myös tulevaisuudessa. Yhteiskunta tarvitsee kriittistä ja käsitteellistä tutkimusta, jolla tehdään mennyttä ymmärrettäväksi ja, jonka avulla nostetaan esiin se, mikä on todennäköistä ja toivottavaa tulevaisuudessa. Kaikkea tutkimusta ei voi välineellistää tai mitata tuottavuuden näkökulmasta.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

OPISKELIJAKULTTUURI

Alkoholi ja sosiaalisuus kietoutuvat pyhäksi liitoksi korkeakouluissa Alkoholi määrittää usein opiskelijoiden yhdessäoloa, ja ongelmana ei ole ainoastaan juominen, vaan sen normatiivisuus osana sosiaalista kanssakäymistä. Alkoholi nauttii myös symbolista erityisasemaa opiskelijoiden keskuudessa, sanoo sosiologi Antti Maunu. TEKSTI SAMPSA HANNONEN • KUVITUS AINO HARMANEN

uuntelen sivukorvalla ohi kävelevien kanssaopiskelijoiden pohdintaa joukkueensa nimivaihtoehdoista. Oletan iloisen kolmikon suuntaavan illan fuksirasteille. Yhdeksi vaihtoehdoksi julistetaan “vanhat alkoholistit”. Nimiehdotusta seuraa hillitty naurunremakka. Alkoholismi on alkoholin liikakäytöstä johtuva krooninen sairaus. Siksi ohi pyyhältävien opiskelijoiden tapa karnevalisoida maailman haitallisin päihde ihmetyttää. Vaikka alkoholi elää vahvasti opiskelijoiden keskuudessa, on sen käyttö viime vuosina vähentynyt. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 julkaisemassa terveystutkimuksessa ilmeni, että lähes 14 prosenttia ei käytä alkoholia lainkaan. Luku kasvoi edellisestä tutkimuksesta 3,5 prosentilla. Muuttuneesta nuorten juhlimisesta kielii myös humaltumiskulttuurin rinnalle tulleet vaihtoehtoiset tavat juhlia ja käyttää alkoholia. Näistä yhtenä “sober curious” -ilmiö. Ilmiön tarkoituksena on haastaa alkoholin normatiivinen luonne osana juhlimista, ja kannustaa ihmisiä vähentämään juomista omista lähtökohdistaan käsin. Ja ennen kaikkea niin, että moraalikirves ei heilu. Kuulostaa siis täydelliseltä, vapauttavalta!

Humaltumiskulttuurin glorifiointi on tulossa tiensä päähän Vaikka monimuotoinen juhliminen on alkanut rantautua korkeakouluihin, on sosiaalinen paine juomiselle edelleen kova. Ensimmäisenä mieleen tulee sitsikulttuuri, jossa glorifioidaan alkoholin liikakäyttöä leikein ja lauluin. Mustalle huumorille tulee olla paikkansa, mutta alkoholin sosiaalisen aseman vuoksi on kuitenkin syytä tarkastella sitä pönkittäviä perinteitä. Tarpeen tullen niiden jatkuvuutta tulee myös pohtia. Alkoholikulttuuria tutkinut Antti Maunu näkee, että

alkoholilla rakennetaan yhteistä tilaa ja todellisuutta juhlijoiden kesken. “Suomessa on jonkin verran tutkittu sosiaalista painetta, eikä suoraa painostusta juomiseen juuri esiinny. Enemmänkin paine muotoutuu epäsuorasti. Juhlissa alkoholilla rakennetaan eräänlaisia siltoja ihmisten kesken, joissa muodostetaan ihmissuhteita.” Silloilla Maunu tarkoittaa ihmisten yhteenliittymistä, ja yhteisenä nimittäjänä on alkoholi. Hän kuitenkin huomauttaa, että sillan muodostaja voi olla käytännössä mikä tahansa. Jos alkoholista ei nauti, on tälle samalle sillalle pääseminen vaikeaa, vaikka alkoholittomat vaihtoehdot ja juomattomuus näennäisesti hyväksyttäisiin. Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti. Maunun näkemyksen mukaan utelu ja tiedustelu voidaan perustellusti kokea toiseuttavana, mikä on omiaan lisäämään ulkopuolisuuden tunnetta. Myös Lapin yliopiston ylioppilaskunta huomaa alkoholin ja opiskelijaelämän kompastuskivet. Humaltumiskulttuuria ei haluta tietoisesti varjella, sanoo järjestö- ja viestintäasiantuntija Esa-Pekka Tuppi. “Korona-aikana on tehty muutoksia esimerkiksi sitseihin, ja uusi laulukirjakin on tullut. Alkoholia ei haluta missään tapauksessa kieltää, mutta suora painostus juomiselle on tapahtumissa saatu kitkettyä pois.” Tuppi pohtii opiskelijakulttuurin muutosta. “Tosiaan kulttuuri on selkeässä muutoksessa, jos mietin menneitä vuosia. Tuntuu, että laiva kääntyy hitaasti, ja ehdottomasti menemme parempaan suuntaan. On tärkeää, että tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta pidetään huolta myös tässä asiassa. Tapahtumia tulee tarjota monipuolisesti kaikille.”

Lapin ylioppilaslehti 3/21

OPISKELIJAKULTTUURI

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Alkoholin symboliarvo opiskelijoiden keskuudessa mittava Yliopiston järjestömaailma on näköalapaikka pohtia uusia käytäntöjä ja suhtautumista perinteiksi muodostuneisiin tapoihin viettää aikaa yhdessä. Muutos on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, pohtii Maunu. “Korkeakouluissa voidaan nopeallakin aikavälillä saada aikaan muutoksia ja uusia toimintamalleja. Vaarana kuitenkin on, että moniarvoisia tapoja ajaneiden opiskelijoiden poistuessa palaavat vanhat tavat juhlia, kun uudet tulevat sisään. Kulttuurin muutos on pitkäjänteistä ja aikaa vievää työtä, eikä se tapahdu vuodessa tai kahdessa.” Kukaan ei halua jäädä yksin. Varsinkaan sen takia, että ei kaada hermomyrkkyä kurkustaan alas. “Alkoholin yhteys sosiaalisuuteen on vahva. Tällöin juhlissa voi tuntea olonsa helposti ulkopuoliseksi, jos tätä liittoa ei tunnusta, ja toimi ryhmän mukana”, sanoo Maunu. Vaarana on, että fuksivuoden kosteat ensimmäiset viikot alkavat tuntumaan raskailta, kun humalaisia opiskelutovereita katselee illasta toiseen, ja kerää osakseen ihmettelyä valitsemastaan juhlimistavasta. Alkoholin ei tulisi olla koskaan moottori, jos edes polttoaine, toteaa Maunu. “Juttu luistaa, kun juo muutaman oluen, mutta sosiaalisuus ei tule automaationa alkoholin myötä. Olisi tärkeää ymmärtää, että hyvät kokemukset tulevat yhdessäolosta, ei humaltumisesta.” Havainnoidessa Lapin yliopistoa näkee haalareita somistavat snapsilasin kokoiset kuksat, ja itse haalarimerkitkin viestivät usein alkoholista. On siis sanomattakin selvää, että alkoholi nauttii merkittävää symboliarvoa opiskelijoiden keskuudessa.

Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti.

Miten alkoholia ja sosiaalisuutta kyettäisiin hivuttamaan erilleen toisistaan? Maunu kieltäytyy antamasta yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta pohtii asiaa yleisellä tasolla. “Yksi vaihtoehto on, että symboliarvoa alkoholilta pyrittäisiin höllentämään, ja yhdessäoloa painotettaisiin ennen alkoholia. Sen lisäksi alkoholin ja sosiaalisuuden liittoa tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisestikin moniarvoisuuden ymmärtäminen juhlimisessa on mielestäni tärkeää.” Siispä ajaudun pohtimaan yksinkertaisia ratkaisuja itse. Ensimmäisenä tulee mieleen ohjeistukset koskien yhteisiä juhlia. Jos symboliarvoa haluttaisiin todella löyhentää, niin urakan voinee aloittaa falskista “Oma Pullo Mukaan” -loppukaneetista.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

YLIOPISTOLLA

tuhannen taalan rekry

Lapin ylioppilaslehti ikuinen opinto-oikeus heinäkuussa suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vaati ikuisen opinto-oikeuden palauttamista yliopisto-opiskelijoille. Kannanotossa ilmaistiin julkinen huoli opiskelijoiden jaksamisen ja toimeentulon puolesta. Vuonna 2005 säädetty nykyinen opintojen suoritusaika on nopeuttanut tutkintojen suorittamista, mutta ei ole tullut ilmaisena. SYL nosti esiin muun muassa inhimilliselle sivistyspääomalle aiheutuneet vaikutukset sekä opiskelijoiden hyvinvoinnin heikkenemisen. Yhtenä syynä opiskelijoiden hyvinvoinnin tilaan SYL näkee työn ja opintojen yhdistämisen. Epävarma toimeentulo ja lisääntyneet suoritusvaatimukset aiheuttavat loppuunpalamista ja ajavat opiskelijoita ahtaalle. Kannanotossa ikuisen opiskeluoikeuden palauttaminen nähdään ainoana vaihtoehtona tilanteen helpottamiseksi, mikäli valtio ei ole valmis tekemään parannuksia opiskelijoiden toimeentuloon.

ylioppilaskunta on tehnyt yhdessä muiden opiskelijajärjestöjen kanssa pitkäjänteistä vaikuttamistatyötä vuosien ajan, jotta Lapin yliopistoon saataisiin edes yksi opintopsykologi. On kerätty adressia, järjestetty mielenosoitusta ja pidetty ääntä sen puolesta, että opiskelijat saisivat lisäapua opiskelun haasteisiin ja jaksamiseen. Avulle ja tuelle on ollut tilausta jo pitkään ennen pandemiaa. Ajassa, jossa oppimisympäristö ja -käytännöt ovat muuttuneet hetkessä, luulisi tilaukselle olevan erityistä tarvetta. Maaliskuussa yliopisto ilmoittikin rekrytoivansa opintopsykologin yhdessä Lapin ammattikorkeakoulun kanssa. Kevään haku ei tuottanut kuitenkaan tulosta. Eletään lokakuuta, eikä opintopsykologia näy vielä kuin hamassa tulevaisuudessa. Haku ollaan laittamassa loppusyksystä uudelleen auki, ja opintopsykologin toivotaan aloittavan ensi vuoden alussa.

Ääni arktisen alueen opiskelijoille

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Kähkönen lähettää terveiset opiskelijoille: – Kuulen tosi mielelläni opiskelijoiden ajatuksia, ja vien viestiä eteenpäin. Haluan myös rohkaista osallistumaan UArcticin mahdollistamiin kansainvälisen liikkuvuuden toimintoihin.

Lisätietoja: juho.kahkonen@ulapland.fi

Kähkönen haluaa edistää erityisesti opiskelijoiden hyvinvointia. – Suomessa nähdään, että korona-aikana opiskelijoiden pahoinvointi on lisääntynyt, mutta tilanne on vielä paljon vaikeampi monissa pitkien etäisyyksien päässä sijaitsevissa korkeakouluissa. Haluan ehdottomasti tuoda opiskelijoiden äänen kuuluviin, Kähkönen sanoo. Tämän lisäksi Kähkönen haluaa tuoda viimeisintä tutkimusta entistä enemmän opetukseen ja kehittää kansainvälisen liikkuvuuden toimintoja. Opiskelijoille UArcticin toiminta näkyykin konkreettisesti juuri Arctic Studies -opintokokonaisuuksina ja lukuisina vaihto-opintomahdollisuuksina north2north-ohjelman kautta. – Monet vaihtarit, joihin esimerkiksi Lovisassa törmää ovat täällä UArcticin vaihto-ohjelman kautta, Kähkönen toteaa.

rovaniemelle kantautui loppukeväällä hyviä uutisia, kun Lapin yliopiston jatko-opiskelija Juho Kähkönen valittiin Arktisen yliopiston (UArctic) hallitukseen ensimmäisenä pohjoismaisena opiskelijaedustajana yli kymmeneen vuoteen. UArctic on 200 oppilaitoksen ja tutkimuskeskuksen sekä yli kahden miljoonan opiskelijan muodostama yhteistyöverkosto, jonka toimijoista valtaosa on arktiselta alueelta. Verkosto pyrkii edistämään arktisen alueen koulutus- ja tutkimusyhteistyötä, ja lisäämään tietoa paikallisiin ja globaaleihin haasteisiin vastaamisesta. Arktisella alueella, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat erityisen suuria ja etäisyydet pitkiä, yhteistyön tarve korostuu. Hallituskaudella 2021–2024

ASI ASTA

Olisiko tilastollisten menetelmien hyödyntäminen sittenkin iloksi myös yhteiskuntatieteissä? lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku yliopistomme tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään. Eläkkeelle lukukauden päätteeksi jääneen yliopiston lehtori Pekka Vasarin kädenjälki oli erittäin merkittävä tekijä tilastollisten menetelmien pysymisessä kurssitarjonnassa, ja ylipäätään Lapin yliopiston kyvyssä tarjota mainittua opetusta. Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen

ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelman käyttö tilastollisissa analyyseissä. Monet yliopistomme opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen oman yliopistomme tapaan järjestää tilastotieteen opetus? Erityisesti Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu opiskelijoidemme keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin oman yliopistomme pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä yliopistostamme valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan tekevät mahdolliseksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit. Kyvyttömyys käyttää näitä menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. Yliopistossamme elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten täällä pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä? Aarni Laakkonen Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija, joka suoritti tilastotieteen sivuainekokonaisuuden, kun se oli vielä Lapin yliopistossa mahdollista.

Toivoa vai tekoja lapin yliopisto ilmoitti elokuussa olevansa toiveikas tulevasta ja totesi, että “syyslukukauteen on valmistauduttu positiivisin mielin”. Yliopisto pyrkii järjestämään lähiopetuksena erityisesti uusien ja viime syksynä aloittaneiden opiskelijoiden kurssit. Loppuvuodesta lähiopetukseen yritetään palata enenevissä määrin myös muiden vuosikurssien osalta. Kuitenkin osalle opiskelijoista on tullut jo syksyn alussa tietoon, että huonon koronatilanteen vuoksi on peruttu kursseja myöhemmiltä periodeilta. Yliopiston johto on ilmaissut “tahtotilansa” kurssien järjestämisestä lähiopetuksena ensim-

mäisen ja toisen vuoden opiskelijoita painottaen, mutta opetuksen järjestämissä näkyy oppiaine- ja tiedekuntakohtaisia eroja, mikä asettaa opiskelijoita eriarvoiseen asemaan. Myös Lapin yliopiston ylioppilaskunta on ilmaissut toiveensa lähiopetuksesta, ja korostanut sillä olevan huomattavia sosiaalisia vaikutuksia opiskelijoiden arkeen. Hyvinvointitekona lähiopetus ei kuitenkaan yksistään riitä korjaamaan koronan jättämiä jälkiä. Ylioppilaslehti jää seuraamaan, miten yhteisöllisyydelle aiheutuneita kuiluja paikataan ja opiskelijoiden hyvinvointia tuetaan tulevana lukuvuonna.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

YLIOPISTOLLA

H A K IJAT

PIK A N EN

8518

Hakijaa kevään 2021 yhteishaussa

880

Hakijaa enemmän kuin vuonna 2020

149

Vaihto-opiskelijaa 24:stä eri maasta

A EL

LY Y

Muutoksia ylioppilaskunnassa Joona Kuruaho on valittu oikeusapuvastaavaksi Esa-Pekka Tuppi on valittu järjestö- ja viestintäasiantuntijaksi Katariina Henttonen on valittu edustajiston uudeksi puheenjohtajaksi Lapin ylioppilaslehti toivottaa onnea!

20 V UOTTA SITTEN Se tulee! “Euro – tuttavien kesken eero, juuro, turo, ee, error, tai erja.” Lapin ylioppilaslehdessä 20 vuotta sitten Lasse Kovanen päivitteli euron tuloa ja sen tyrmistyttävän tylsää nimeä. Tilanteeseen sopeutuminen vaati lempinimien kehittelyä. Kovanen kuitenkin totesi, että ”tuskin käytännön elämä dramaattisesti muuttuu. Rahaa tulee edelleenkin niukasti opiskelijan tilille.” Same old same old.

Edarivaalit & Emilia Haapalainen 1. Onko edustajisto- eli edarivaaleilla väliä?

Todella! Edari käyttää ylioppilaskunnan ylintä päätösvaltaa ja maalaa koko ylioppilaskunnan suuret suuntaviivat, johon kaikki muu toiminta nojaa.

2. Jos vaaleilla on väliä, niin miksi ihmisiä ei kuitenkaan kiinnosta?

Edarin toiminta kokonaisuudessaan on valitettavan vieras asia. On enemmän luuloja kuin tietoa, eivätkä ihmiset ehkä osaa ajatella, että nämä vaalithan vaikuttavat suoraan omaan elämään.

3. Kuulostaa, että edarivaalit pitäisi brändätä uudestaan. Miten se tehdään?

Elämä ja edari on ajoittain kuivaa, mutta täähän on myös valtavan hauskaa hommaa. Ehkä myös siitä voisi puhua. Näytetään, että meillä on kivaa. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta on kivaa.

4. Entä, kenen sitten pitäisi olla edustajistossa? Niiden, ketkä kuuntelee muita ja antaa omien ajatusten kuulua. Kokemattomuus ei ole ongelma. Tekemällä oppii, jos on rohkeutta tehdä.

5. Mitä sanoisit niille, jotka eivät aio äänestää? Äänestäkää!

6. Anna vielä kultainen ohje tuleville edustajiston jäsenille? Keskustelkaa, keskustelkaa ja keskustelkaa! Keskustelkaa myös kokousten ulkopuolella. Väitän, että mitä enemmän keskustelua, niin sitä parempia päätöksiä.

Emilia Haapalainen on luotsannut edustajistoa vuonna 2021. Haapalainen jättää tehtävänsä syyskuussa muuttaessaan etelään, Ouluun.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

EDUSTAJISTOVAALIT

KUVITUS ALEKSI SOUKKA

jätti viime vaaleissa äänioikeutensa käyttämättä. Äänioikeutettuja ovat kaikki läsnäolevaksi ilmoittautuneet opiskelijat, mukaan lukien jatko- ja vaihto-opiskelijat.

Oman ehdokkaan voi löytää lähempänä vaaleja julkaistavasta LYYn vaalikoneesta

varaedustajaa valitaan edustajaa ja edariin joka toinen vuosi. Ehdolle voi asettua kuka tahansa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan jäsen.

Ennakkoäänestys järjestetään

28. - 29.10. & 1. - 2.11.

oli pienin äänimäärä, jolla pääsi edariin viime vaaleissa. Toimikauden aikana myös useampi varajäsen on noussut varsinaiseksi jäseneksi.

on vuosittainen summa, jonka käytöstä edustajisto (ja edustajiston valitsema hallitus) päättää. Euroja käytetään muun muassa opiskelijoiden edunvalvontaan, tapahtuma- ja kulttuuritoimintaan sekä muihin jäsenpalveluihin. Henkilöstökulut ovat suurin menoerä, ja eniten tuloja kertyy jäsenmaksuista.

Tulevat edustajiston jäsenet päättävät Lapin ylioppilaslehden tulevaisuudesta!

Lapin ylioppilaslehti 3/21

MIELI

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Opiskelija, mitä kuuluu? Korkeakouluopiskelijoiden mielenterveydelliset ongelmat ovat olleet kasvussa viimeisen vuosikymmenen ajan. Koronaa tästä ei kuitenkaan ole yksistään syyttäminen, sillä luvut ovat olleet muutoksen pyörteissä jo kauan ennen pandemian alkua. Hyvinvointia ovat horjuttaneet muun muassa taloudelliset vaikeudet, suorituskeskeinen opetusjärjestelmä sekä työelämän monimutkaistuminen. TEKSTI SARA KALAJANNISKA JA HANNA-MARI RÄSÄNEN • KUVITUS SARA KALAJANNISKA

”

Ihmisen mieli rakastaa numeroita ja aikatauluja”, tietää psykologi ja psykoterapeutti Marja Kaikkonen. Siksi hän antaakin uutta lukuvuotta aloitteleville opiskelijoille neuvoksi maltillisen opintojen suunnittelun sekä joustavuuden harjoittelun. ”On huomattavasti helpompi olla, kun tietää mitä on vastassa. Tietää, milloin tulevat stressipiikit ja osaa vähän jo varautua niihin. Välillä tekeminen jää viime tinkaan, mutta sitäkin on hyvä oppia sietämään tai muuten elämä menee aika vaikeaksi.” Kaikkosen mukaan joustavuus on armollisuutta itseä kohtaan. Kaikkien opiskelupäivien ei tarvitse olla hyviä, vaan välillä asioita voi tehdä vasemmalla kädellä. Kaiken ei tarvitse olla priimaa ja huonolle luennalle jääneet tentit voi uusia. Yliopisto-opinnoissa käydään usein myös läpi isoja tietokokonaisuuksia. Esimerkiksi tutkielman tekeminen saattaa olla monelle kuormittavaa. Stressin helpottamiseksi Kaikkonen ehdottaa lyhytnäköisempää työskentelyä. “Tekeminen muuttuu haastavaksi, jos ajattelee työt valtavan suurina kokonaisuuksina. Ihmisen mielelle on jo vähän liikaa miettiä, että minun pitää nyt opiskella vuosi.”

Tekeminen kannattaa Kaikkosen mukaan suhteuttaa omaan jaksamiseen ja elämäntilanteeseen.

Mieli on opiskelijan instrumentti Stressaantuneelle mielelle helpotusta voi Kaikkosen mukaan tuoda vaikkapa ulkona kävely, tietoinen hengittäminen tai se, ettei tee yhtään mitään. Erilaisten trendien ja ismien kanssa hän kehottaa varovaisuuteen. ”Esimerkiksi mindfulness on ihan loistavaa, mutta olon ollessa hirveän väsähtänyt ja stressaantunut kannattaa lähteä helposta liikkeelle.” Uni on yleensä ensimmäinen asia, josta ihmiset huomaavat, että jokin on vialla. ”Uniongelmat kertovat siitä, että kehossa ja mielessä on ylivireystila”, sanoo Kaikkonen. Opiskelijan arjessa päätä pitää käyttää koko ajan, joten unen häiriintyessä olisi tilanteeseen reagoitava välittömästi. Se ei tarkoita välttämättä ammattiapua, vaan ylipäätään tilanteeseen heräämistä. “Joku ehkä pystyy huomaamaan ja tekemään korjausliikkeen. Jos ongelma kuitenkin jää päähän pyörimään, eikä mene mihinkään, niin sellaisessa tilanteessa ammattilaisesta voi olla apua ja yleensä onkin apua.”

Lapin ylioppilaslehti 3/21

MIELI

Avunsaanti ei aina ole helppoa Kenenkään ei tulisi jäädä yksin huolien keskelle, mutta ammattiavun piiriin pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Nykyinen psykoterapiamalli vaatisi tuuletusta, toteavat Mielenterveyspoolin hankepäällikkö Sanni Lehtinen sekä MIELI ry:n kehitysjohtaja ja psykiatri Kristian Wahlbeck. Mistä opiskelija tietää tarvitsevansa ulkopuolista apua?

Miksi niin moni opiskelijoista hakeutuu avun piiriin vasta, kun terveydentila on romahtamispisteessä?

kristian: Ammattilaiselta kannattaa hakea apua erityisesti silloin, jos muita keinoja on jo kokeiltu, eikä niistä ole ollut apua. Myös oireilun pitkittyessä ja vaikeuttaessa elämää on syytä hakea apua.

sanni: Syitä on varmasti yhtä paljon kuin apua hakevia yksilöitä. Jos kuitenkin lähdetään pohtimaan tätä abstraktimmalta tasolta, niin elämme aikamoisen suorittamiskulttuurin keskellä. Monet yhteiskunnan rakenteet ohjaavat suorittamaan, puhutaan sitten koulutusjärjestelmästä tai sosiaaliturvasta. Stigma on varmasti myös yksi merkittävimmistä tekijöistä; meillä on yhteiskunnassa paljon sellaisia mielenterveydenhäiriöitä, joista ei edelleenkään osata puhua. Tämä ongelma heijastelee asenteita, joiden keskellä nykyisetkin korkeakouluopiskelijat ovat kasvaneet.

sanni: Siinä vaiheessa, kun opiskelija pohtii, pitäisikö apua hakea, ollaan todennäköisesti jo avun tarvitsemisen pisteessä. Se mikä sitten on oikea avun tarjoava taho, voi vaihdella. Jos opiskelijalla on esimerkiksi opintojen kanssa haasteita, voi olla, että omalla yliopistolla on tutor-opettaja tai opinto-ohjaaja, jolta voi saada apua teknisiin ongelmiin. Opintopsykologille puolestaan kannattaa hakeutua, jos tuntuu, että opiskelu tökkii tai opiskelijalla on esimerkiksi vaikeuksia palata opintojen pariin työrupeaman tai sairasloman jälkeen. Myös YTHS:lle voi soittaa hoidon tarpeen arviointiin, josta ohjataan eteenpäin.

“Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme.” – MIELENTERVEYSPOOLIN HANKE- PÄÄLLIKKÖ SANNI LEHTINEN

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Mitä sitten, jos huomaa, että toisella opiskelijalla on paha olla? kristian: On aina hyvä uskaltaa kysyä, mitä kuuluu, ja kuunnella, mitä kaveri kertoo. Jos ihminen avautuu, on tärkeää kuunnella tuomitsematta ja antamatta vähätteleviä neuvoja, kuten “ota itseäsi niskasta kiinni”. Voi myös suoraan sanoa, että minusta tuntuu, että sinun olisi hyvä puhua ammattilaisen kanssa. Tulee myös uskaltaa kysyä, onko kaverilla niin huono olo, että tämä on ajatellut vahingoittaa itseään. Sekin voi auttaa, että kysyy, miten huonosti sinulla oikeasti menee. kristian: Miesopiskelijoille avun hakeminen on selkeästi vaikeampaa. Tämä on asia, johon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Yksi syy tälle on kenties se, että usein miesten tapa käsitellä mielenterveydellisiä ongelmia on enemmän toiminnallinen, eikä alas istuminen ja asioista keskusteleminen välttämättä toimi heidän kohdallaan. Nuoret saattavat myös ajautua hoitamaan omia mielenterveysongelmiaan päihteillä sen sijaan, että hakeutuisivat avun piiriin. Tämä ongelma linkittyy ehdottomasti mielenterveysosaamiseen ja mielenterveyden lukutaitoon. Ihmiset, joilla on keskiluokkainen tausta osaavat ehkä hakea paremmin apua kuin he, jotka ovat heikommassa sosioekonomisessa asemassa. On siis myös luokkakohtaisia eroja siinä, miten mielenterveyttä osataan lukea ja miten hakeudutaan hoitoon.

Miksi opiskelijoista tuntuu, että terapiaan hakeutuminen on vaikeaa? Onko se todellisuudessa sitä?

sanni: On myös hyvä muistaa se, että vaikka kysyy ja kuuntelee, on tiettyjä asioita, joita ei itse voi kantaa toisen puolesta. Silloin on hirveän tärkeää, että kannustaa toista hakeutumaan avun piiriin. Ihan yhtä lailla se vieressä oleminen ja kuunteleminen voi olla kuormittavaa, ja on hyvä muistaa pitää huolta myös omasta mielenterveydestään. Yksi näkökulma, josta toivoisin puhuttavan mielenterveyskeskustelussa enemmän, ovat ne askeleet ennen tilannetta, jossa täytyy hakea apua. Tarvitsisimme aika isoja järjestelmätason muutoksia siihen, miten mielenterveys ylipäätään ymmärretään tässä yhteiskunnassa. Meidän tulisi pyrkiä rakentamaan kaikki järjestelmät ja tekemään kaikki päätökset tietäen, millaiset mielenterveysvaikutukset niillä on – toisin sanoen inhimillisyys edellä. Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme.

kristian: Terapiaan pääseminen on todellisuudessakin melko vaikeaa. sanni: Jos mietitään Kelan kuntoutusterapian pullonkauloja, on psykoterapeutteja todella vähän ja heistä merkittävä osa alkaa olla eläkeiässä. Alalle ei myöskään saada riittävästi tai riittävän nopeasti osaajia, joilla olisi mahdollisimman monipuoliset taustat, koska koulutus on kallista. Tähän ongelmaan voitaisiin vastata esimerkiksi sillä, että psykoterapeuttikoulutus muutettaisiin maksuttomaksi. Tästä on ollut kansalaisaloitekin käynnissä, joka keräsi riittävän määrän kannattajia ja etenee sitä myötä eduskuntaan. On myöskin ongelmallista, että Kela ei korvaa tutustumiskäyntejä, jolloin asiakkaan taloudellisen tilanteen täytyy olla riittävän vakaa, jotta hän voi käydä tutustumassa useampaan terapeuttiin ja sen jälkeen maksaa omavastuun terapiasta. Tässä kohtaa moni pienituloinen varmasti miettii sitä, että onko minulla nyt oikeasti varaa lähteä hoitamaan tätä omaa päätäni kuntoon. Sen lisäksi, että terapiaan hakeutumisen prosessi on melko pitkä, niin psykoterapiaan hakeutumisen voi aloittaa vasta, kun edellinen hoitosuhde on kestänyt vähintään kolme kuukautta. Tässä välillä olisi tietysti hyvä, että tukea löytyisi myös muualta.

MISTÄ SAA APUA? Internet nyyti.fi nuortenmielenterveystalo.fi tukinet.net Chatit ja puhelimet Sekasin -chat sekasin247.fi Solmussa -chat tukinet.net MIELI ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 09 2525 0111

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Opiskelijaterveydenhuolto YTHS hoidon tarpeen arviointi, ma–to klo 8–15 ja pe klo 8–14 046 710 1073

ESSEE

Katse toisaalle TEKSTI INKA KOMONEN • KUVAT ELLI ALASAARI

uulin maailmanlopusta ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa mökkilammen rantakalliolla. Isosiskoni kaveri tiesi kertoa ennusteista, joiden mukaan kymmenen vuoden päästä jättimäinen komeetta iskeytyisi maahan, ja kaikki olisi hetkessä ohi. Komeetat olivat itselle jo hyvinkin tuttuja – eikä vähiten Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvasta. Ne olivat suuria, avaruudesta syöksähtäviä tulipalloja, jotka veisivät mukanaan meren ja meidät. Hämärässä illassa kesän ja syksyn rajamailla surin lähestyvää loppua. Oikukkaille pyrstötähdille kun ei oikein mahtanut mitään.

ulavia jäätiköitä, pandemia, tuhoutuneita koralliriuttoja, ilmastopakolaisia, saastunut meri, tappavia helleaaltoja, rankkasateita, lämpöennätyksiä, vyöryviä maastopaloja Siperiassa, Kanadassa ja Kalajoella. On vuosi 2021, eikä pyrstötähdestä ole näkynyt merkkiäkään. Katastrofin uhka on kuitenkin palannut. Tällä kertaa ei vain ohimenevänä huhupuheena, vaan se vierailee ajatuksissa päivittäin. Ihmisen toiminnan vaikutuksia mereen, ilmakehään ja maahan ei voi enää peruuttaa. Ilmaston lämpeneminen, lajien sukupuuttoaalto ja saastuminen jatkavat kiihtymistään. Luen uutisia uusimmasta IPCC:n raportista. Siinä esitellään erilaisia skenaarioita vuosisadan lopun lämpötilalukemista, pohjaten ne tuleviin mahdollisiin ilmastotoimiin. Hälyttävää on, että Pariisin ilmastosopimukseen asetettu tavoiteraja, 1,5 astetta, ylittyy jokaisessa skenaariossa, jopa kaikkein optimistisimmassa. Pahimman skenaarion mukaan maapallo lämpenisi 3,3–5,7 astetta tämän vuosisadan loppuun mennessä. Se tarkoittaisi sietämättömiä oloja ihmiskunnalle: äärimmäisten sääilmiöiden rajua kasvua, nälänhätää ja veden puutetta. Sillä tiellä ihminen ajaisi itse itseään uhanalaisten lajien listalle. Lohdullista on se, että tutkijoiden mukaan pahin katastrofi on vielä estettävissä ja lämpeneminen rajoitettavissa. Kiireellisiin toimiin olisi kuitenkin ryhdyttävä heti, sillä tämä vuosikymmen on ilmastonmuutoksen kannalta ratkaiseva. Tuhannet tieteilijät ympäri maailmaa sanovat samaa. On kiire. On muutettava suunta. On muututtava. Mutta emme muutu.

allitus julistaa Suomen olevan hiilineutraali hyvinvointivaltio vuonna 2035. Puheissa on vihreä siirtymä, kiertotalous, energiastrategia ja uudet teknologiset innovaatiot. Toiveikkuus hiipii mieleen. Vihdoin ilmastonmuutos otetaan vakavasti ja asiat menevät parempaan päin. Kuljemme viisain askelin kohti hiilineutraalia ja kestävää yhteiskuntaa. Tästä on puhuttu jo vuosia. Olemme saaneet lukuisia ohjeita ilmastoystävälliseen elämäntapaan: kierrätykseen, ruokavalioon, liikkumiseen ja asumiseen. Olemme oppineet, miten pienillä arjen kulutusvalinnoilla jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa. Meidän vastauksemme ilmastonmuutoksen hillintään on kestokassit, lentohyvitykset ja kierrätysmuovista valmistetut hammasharjat. Biojäte ja muovinkeräys. Merten muoviroskasta tehdyt uimapuvut, jotka ovat hienoja, mutta eivät mitenkään riitä. Sillä todellisuus ympärilläni kertoo jotain muuta. Kaikkien tiedostavien ja tunnollisten yksilöiden ponnisteluista huolimatta kulutus kasvaa. Uusia kaivoksia ilmestyy kartalle yhtenään. Lähimetsä on maan tasalla, linnut kadonneet, jäljellä vain ontto hiljaisuus ja tuuli. Yhdyskuntajätteen määrä jatkaa kasvuaan, kertoo Tilastokeskus. Meressä lainehtii roskalauttoja: pulloja, pusseja ja verkkoja. Tällä hetkellä suuri osa päästöistämme on ulkoistettu muualle, sillä laskemme vastuullemme vain Suomen valtion maantieteellisellä alueella tuotetut päästöt. Voimme siis jatkaa iloista kulutuksen juhlaa, ja nostaa syyttävät sormet kohti Kiinaa ja Intiaa. Vaikka päästötavoitteita asetetaan ja hienoja julistuksia tehdään, ympäröivä maailma näyttää samalta kuin ennenkin. Se herättää epämääräistä levottomuutta ja ahdistusta.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Tuhannet tieteilijät ympäri maailmaa sanovat samaa. On kiire. On muutettava suunta. On muututtava. Mutta emme muutu. Lapin ylioppilaslehti 3/21

ESSEE

ässä epävarmuuden ajassa meillä on taipumus kääntää katse tulevaisuuteen ja toivoa jotain parempaa. Politiikka hyödyntää tätä toivon tulevaisuuteen suuntaavaa voimaa. Sen avulla katse voidaan kääntää pois nykyhetkestä, jolloin politiikan ei tarvitse toteuttaa siinä konkreettisia muutoksia. Näin pohtivat Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen, jotka tutkivat toivoa politiikan välineenä. Tämä näkyy hyvin nykyisessä ilmastopolitiikassa. Kansalaisiin valetaan uskoa, että ympäristö kiinnostaa poliittisia päättäjiä ja tarvittavia toimia tullaan tekemään tulevaisuudessa. Lupausten lunastaminen lipuu tästä hetkestä kauas toisaalle. Lindroth ja Sinevaara-Niskanen näkevät toivon olevan mahdollistava ja eteenpäin vievä voima, mutta se voi toimia myös välineenä hiljentää ja rajoittaa yrityksiä haastaa vallitsevaa poliittista tilaa. Se voi johtaa ikuiseen odottamiseen. Lindroth ja Sinevaara-Niskanen kiinnittävät huomion siihen, miten toivon politiikka kohdistuu usein yksilöihin ja erityisesti heihin, joilla on vähemmän poliittista, oikeudellista ja taloudellista vaikutusvaltaa yhteiskunnassa. Ilmastokriisin yhteydessä tämä näkyy ”nuorissa on toivo” -puheena, jossa toivo ja vastuu asetetaan lasten ja nuorten harteille. Katse siirtyy pois siitä, että muutoksia tulisi tehdä nyt eikä vasta kymmenen vuoden päästä nykyisten teinien ollessa mahdollisesti vaikutusvaltaisemmassa asemassa. Elämme peruuttamattomien ja arvaamattomien muutosten keskellä, eikä meillä ole aikaa odotella seuraavien sukupolvien sankaritekoja, mutta silti odotamme. Politiikka ja talousmaailma pakoilevat vastuutaan. Toivolla pelataan likaista peliä. Sillä siirretään vastuuta sekä käännetään katse suurten rakenteiden ja suurten tekijöiden sijasta yksilöihin. On hyvin kuvaavaa, että yksilöiden hiilijalanjälkilaskurin on kehittänyt juuri öljy-yhtiö British Petroleum. Ympärillä värisee paljon epätoivoa, joka kohdistuu vain itseen. Kun en osaa, en pysty, en ole riittävän hyvä, minun on pystyttävä parempaan. Toiminta supistuu itsensä ja toisten ihmisten tarkkailuun. Maailma pelastuu itseä kehittämällä. Julkisessa keskustelussa yksilöiden arjen teot saavat kohtuuttoman suuren huomion. Samalla kun yksilöt keskittyvät arjen kamppailuihin, suuret järjestelmät voivat jatkaa ennallaan palvellen vallassa olevia. Koko järjestelmän on muututtava perustavalla tavalla. Jatkuvaan kasvuun perustuvan elämäntapamme tilalle tulisi löytää jotain muuta.

Kun en osaa, en pysty, en ole riittävän hyvä, minun on pystyttävä parempaan.

aantieteilijä Lesley Head pitää todennäköisenä, että tulevien vuosien mukanaan tuoma perusteellinen ja epämiellyttävä muutos tulee tekemään pilkkaa nykyiselle ilmastopolitiikallemme. Ilmastonmuutokseen ei voi vastata enää pienin askelin ja asteittaisin muutoksin, mutta silti yhä tavoittelemme sitä. Headin mukaan länsimaissa vallitsee heltymätön kulttuurinen paine optimismiin tulevaisuuden suhteen. Vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa syntyy kuitenkin vasta, kun pystymme kohtaamaan myös vaikeat tosiasiat ja ilmastonmuutokseen kytkeytyvät kivuliaat tunteet, kuten surun, epätoivon ja ahdistuksen, hän toteaa. Mutta miten kohdata kivuliaat tunteet ilman lamaantumista? Mallia voisi ottaa esimerkiksi Fridays For Future -ilmastoliikkeeltä, jonka kautta miljoonat nuoret ympäri maailmaa ovat verkostoituneet toimimaan ja tuomaan äänensä kuuluviin. He vaativat vastuunkantoa poliittisilta päättäjiltä ja suuryhtiöiltä. Liike saa energiaa solidaarisuudesta ja yhteisöstä. Yhdessä tekemisen kautta syntyy toivo siitä, että asiat muuttuvat ja emme ole yksin. Liike on valjastanut kivuliaatkin tunteet, kuten surun, pelon ja vihan toiminnan resurssiksi, ja hyödyntää siten rationaalisuuden ja emotionaalisuuden yhteenkietoutunutta voimaa.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

Liikkeen käynnistäjä, Greta Thunberg toteaa: ”When we start to act hope is everywhere. So instead of looking for hope – look for action. Then the hope will come.” Toivo ei ole optimistinen affekti, aurinkoinen mielenlaatu eikä utopistinen unelma, sanoo Lesley Head. Sen sijaan se on prosessi, joka kantaa mukanaan mahdollisuuksia, epäonnistumisen riskiä, surua ja epätoivoa. Erityisesti nuoria kehotetaan pysymään toiveikkain ja positiivisin mielin. Ilmastolakot eivät kerro kuitenkaan toivon menettämisestä, vaan päinvastoin. Ilman toivoa ei kannattaisi nähdä vaivaa. Toiminta kertoo toivosta.

oivo voi löytyä odottamattomista paikoista. Sitä herättävät ihmiset, jotka uskaltavat vuosien vastustamisen jälkeen kohdata itsensä, muuttaa ajatteluaan uuden tiedon valossa, kuunnella ja suunnata toimintaansa uudelleen. Uusia oivalluksia, katseiden nostamista omaa arkielämää laajemmalle tasolle, syviä kriittisiä keskusteluja luentosaleissa ja Lovisassa. Tutkijoita etsimässä ratkaisuja päivästä toiseen. Ratkaisut voivat olla kivuliaita ja ne vaativat myös luopumista, uudelleen organisoitumista, toisin ajattelemista ja toisin toimimista. Uudenlaisten maailmojen kuvittelua.

Aluksi on kuitenkin kohdattava nykyinen tapamme elää ja toimia tällä maapallolla, ja hyväksyä sen mukanaan tuoma suru ja epävarmuus.

ästä ei ole helppo puhua eikä kirjoittaa. Miten sanoittaa näin musertavaa epävarmuutta, josta yksi ihminen ei voi mitenkään saada otetta. On kuitenkin kirjoitettava, vaikka ajatukset olisivat keskeneräisiä ja vasta muotoutumassa. Merkityksellisyys ja toivo kytkeytyvät tekemiseen. Yksilöillä, ihmiskunnalla ja luonnolla on kykyä muuttua. Luen siitä historiankirjoista ja näen sen ympärilläni. Usein tuskallisen hitaasti, toisinaan liian myöhään, mutta kuitenkin. Ei, ei vielä maailmanlopun karkeloita. Esseen lähteenä on käytetty Marjo Lindrothin ja Heidi Sinevaara-Niskasen artikkelia “Politics of hope: Transformation or stagnation? (2021)” sekä Lesley Headin teosta “Hope and Grief in the Anthropocene: Re-conceptualising human-nature relations (2016)”.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

AJANKUVA

Minä heräsin hiljaa mäkikaurojen alta, kastemaan laidalta.

On uusi vuodenaika se kolahtaa maisemaan kuin tunnustus maljaan.

Mistä on kysymys?

Vihelsilmäiset matkalaiset kysyvät:

Miksi olet vain siinä?

Eikö sinusta ole muuta jäljellä? +Ei lehden lehteä, ei raajan raajaa-

°Kuinka olet kuin kaikkialla, maahan kylvettyä pölyä.° ………………………...

Niin hiljaa,

mutta niin pian

havupuut

alkavat heilua.

Oksa kuin tuulessa vapiseva siivenisku

siinä alkaa tapahtua eniten, ja jotenkin alkaa nähdä perhosia, väritettyjä salaisuuksia.

………………………… En saanut halkaistua san

aa, kun he jo jatkoivat:

”Huominen tulee kasvojen ylitse odottamatta ja varkain”. He yrittivät löytää katsettani, mutta turhaan, olinhan pölyä. ”Me puhallamme sinut turvaan”, he sanoivat ja lennättivät minut rantaan, jonne aallot olisivat voineet tuoda mitä tahansa. ”Tästä sinut löydetään, kuuntelet vain kivien kuulaita ohimoita”, ja minä jäin enkä minä uskonut sanaakaan, koska täyttyneen toiveen tilalle tulee aina jokin uusi toive täytettäväksi. Siinä minä makasin, kaikelta salassa vaahtopäiden alla, rantatörmän laidalla.

Lapin ylioppilaslehti 3/21

KUVA: ARTTURI SÄ ÄSKIL AHTI

Jon n e Pi lt on e n

JONNE PILTONEN on runoilija ja spoken word

-artisti, joka opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa. Piltosen runoudessa kieli näyttäytyy ruumiillisena soittimena, joka toimii rytmisten, melodisten ja performatiivisten elementtien avulla. Piltonen kokee runoutensa aktiiviseksi ja jatkuvaksi toiminnaksi, joka ei rajoitu pelkästään valmiisiin lopputuotoksiin. Hänelle on tärkeää, että tekstit pääsevät elämään mahdollisimman monessa eri muodossa. Piltonen on esiintynyt useissa eri tapahtumissa ympäri Suomea ja julkaissut viisi audiovisuaaliseen runouteen painottuvaa teosta, joista kaksi Herään, taas ja Metsään on julkaistu myös Jano-lehden kautta.

KOLUMNI

Lapin ylioppilaslehti 3/21

EPP AS

Kirjoittaja on Lapin yliopiston tohtoriopiskelija ja freelance-toimittaja, joka on huomannut, että elämältä ei aina saa sitä, mitä toivoo – mutta aina saa sen, mitä tarvitsee.

MARIA PALDANIUS

TOIVO ON OIVA ASE(NNE)

lampunhenki täräyttää klassisen kysymyksen: ”Mitkä kolme toivomusta haluat minun täyttävän?” Tytön kulmat kurtistuvat. Ennen kuin hän ehtii vastata, lampusta henkilöitynyt henki tarkentaa: ”Äläkä vastaa sitä perinteistä; että haluat sata toivomusta lisää.” Sellainen ei käynyt tytöllä mielessä. Sen sijaan hän vastaa: ”Itse asiassa minä en toivo mitään. Mutta mitä sinä toivoisit?” Lampunhenki menee tolaltaan. Suunnilleen tällainen on tarinankaari eräässä kirjailija Neil Gaimanin novellissa. Luin sen vuosia sitten ja se vaikutti minuun voimakkaasti. Teksti paitsi kääntää tutun kaavan nurin perin, myös pakottaa miettimään ainaisen toivomisen merkitystä – ja merkillisyyttä. Tavallaan lampunhenki-hahmon voi nähdä symboloivan etenkin länsimaiselle ihmiselle tyypillistä, loputonta toivomisen ja haluamisen tendenssiä sekä hiljaista, kollektiivista odotusta, joka kohdistuu johonkuhun määrittelemättömään, joka tulee ja täyttää toiveet. Ja mistä sitä tietää? Ehkä huomenna hän tulee! Niin arvelevat myös muuan Vladimir ja ystävänsä Estragon Samuel Beckettin samannimisessä tragikomediassa, Huomenna hän tulee (1949). He odottavat mystistä Godot-nimistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Mielettömintä on se, että odotettu vieras on molemmille vieras: he eivät tiedä, ketä he odottavat. Aikaa tappaakseen miehet alkavat hautoa jopa itsemurhaa. Kuten Beckett tiettävästi sanoi näytelmästään: ”Hiljaisuus valuu tähän näytelmään kuin vesi uppoavaan laivaan.” Haluatteko kuulla erään rovaniemeläisen keittiöfilosofin mietelmän? Se tulee tässä: toivominen on eri asia kuin toivo. Aktiivinen toivominen – toivomusten esittäminen oman pääkopan hiljaisuudessa, kaikkien kuullen tai lampunhengelle supatettuina – tähtää aina tulevaan, pois tästä hetkestä. Jos toivomisen kohteisiin erehtyy vieläpä panemaan kaiken toivonsa, voi käydä niin, että saa kaiken toivon heittää. Riskinä on päätyä yhtä mataliin mietteisiin kuin Beckettin tarinan kaksikko, joka odotti toiveikkaana olematonta. Toivo on englanniksi hope. Hope-sanan juuret juontavat kreikan sanaan elpis. Elpis viittaa varmuuteen ja luottamukseen. Sen juurisana on puolestaan elpo, joka tarkoittaa jonkin asian toivottamista tervetulleeksi ja sellaista odottamista, joka tuottaa mielihyvää ja tuntuu miellyttävältä. Pohjimmiltaan toivo merkitsee siis sisäistä rauhaa ja luottamuksen tilaa, joka läpivalaisee nykyhetken, eikä ripustaudu ajatukseen toiveiden toteutumisesta joskus tulevaisuudessa. Parhaimmillaan toiveet ovat kuin aaltoja toivon valtameressä. Koronan jälkeinen ”uusi normaali” vaatinee sekä toivoa että toivomista: sitä, että osaamme esittää oikeita toivomuksia oikealla asenteella oikeaan aikaan. Mikä sitten on oikea asenne? Mainittu keittiöfilosofi muotoilisi vastauksen siten, että on eri asia esittää toiveita epätietoisuudesta ja epätoivosta kuin toivosta käsin. Toivo on oiva ase(nne) sekä sisäisten että ulkoisten myllerrysten keskellä. Arvaatteko muuten, mitä Neil Gaimanin tarinan lampunhenki vastasi tytölle? ”Minulla on kaikki hyvin. En toivo mitään.”

VIIKKOPASSI

Pohjoisen metsistä Pilke silmäkulmassa

HYVINVOIN

Lähde tutkimusmatkalle syvälle pohjoisten metsien siimekseen. Pilke-talossa sijaitseva Tiedekeskus Pilke kertoo, miten monilla tavoilla olemme yhteydessä metsään ja sen tuotteisiin joka päivä.

PA S S I L L A

sisäänpääsy Tiedekeskus Pilkkeeseen

Tervetuloa tutustumaan Tiedekeskus Pilkkeeseen Hyvinvointipassin alennushintaan. Tai osta Culture Pass ja koe myös Arktikum ja Korundi!

PA S S I L L A

10€

(sis. sisäänpääsyn Pilkkeeseen, Arktikumiin ja Korundiin).

Culture Pass

2€

HYVIN

Tiedekeskus Pilke • Ounasjoentie 6, 96200 Rovaniemi • p. 020 639 7820 • pilke@metsa.fi • www.tiedekeskuspilke.fi • Tervetuloa!

Opiskelijoiden oma lähikauppa Viirinkankaalla. Yliopisto-opiskelija, hanki Plussa-kortti veloituksetta ja saat 5 % takaisin ruokaostoksistasi. Muista höylätä! Meillä myös postin palvelut yliopiston lähellä. Tervetuloa ostoksille! Kauppiaat, Henna & Mats

TERVETULOA SEURAKUNTAAN & KIRKKOON WELCOME TO PARISH & CHURCH

MITEN MENEE? Oppilaitospastorit päivystävät kampuksilla: 040 358 6067 & 040 831 5770.

LUE LISÄÄ READ MORE: WWW.BIT.LY/3TQGPSG

HOW ARE YOU? Student pastors are available on campus sites: 040 358 6067 & 040 831 5770. Come and chat about anything, and (if you are lucky) have a free cup of coﬀee. All discussions are 100 % conﬁdential.

Tule juttelemaan mistä tahansa maan ja taivaan välillä, kertomaan kuulumiset tai (jos tuuri käy) juomaan kupponen ilmaista kahvia. Kaikki keskustelut ovat 100 % luottamuksellisia.

Additional Information: church.roi.campus@evl.ﬁ

Lisätietoja: church.roi.campus@evl.ﬁ

TAPAHTUMIA 2021 3.9. klo 10-14 Rovaniemen seurakunta fuksimessuilla yliopistolla 6.9. klo 17 lukuvuoden avajaismessu

Oppilaitospastorien s-posti Student pastors' email:

HAPPENINGS 2021 Sept 3rd 10 am – 2 pm Freshmen Fair @ University Campus Sept 9th 5 pm Opening Mass for Academic Year @ Church

church.roi.campus@evl.ﬁ Church_roi_campus

Church @ Roi Campus

www.rovaniemenseurakunta.ﬁ/english

Onko tällä lehdellä toivoa?