LY 2/2018

2 / 2018

LAPIN YLIOPPI LASLEHT I

MIKKEL NÄKKÄLÄJÄRVI

ARKTINEN KESKUS

SISÄILMAN KIROUS

TUNNETAITOJEN TÄRKEYS PÄÄTOIMITTAJA

S A N O TA A N S E N Y T ihan suoraan suomeksi: kiusaaminen on perseestä. Ja sanotaan heti perään se ikävä tosiasia, että kiusaamista tapahtuu myös korkeakouluissa – mukaan lukien Lapin yliopisto.

Artikkelissaan ”Äiti, en tahdo mennä korkeakouluun” Elisa Luukinen avaa Lapin yliopiston ylioppilaskunnan LYYn keväällä 2017 toteuttaman Vuorovaikutus- ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa –kyselyn tuloksia. Graduaan kiusaamisesta Lapin yliopistossa tekevän Luukisen havainto kiusaamisesta on pysäyttävä: […..]sen sijaan, että ihminen iän karttumisen myötä oppisi olemaan kiusaamatta, tämä oppii pikemminkin piilottamaan kiusaamisen paremmin.”

Tapoja kiusata on monia, mutta yliopistossa korostuvat niin sanotut epäsuorat strategiat.

Näitä ovat muun muassa huomiotta jättäminen ja ryhmän ulkopuolelle sulkeminen, selän takana pahan puhuminen sekä juorujen levittäminen. Myös kehittyvä teknologia on tuonut uusia välineitä kiusaamiseen. Etenkin sosiaalinen media tarjoaa alustan tehokkaalle kiusaamiselle ja häirinnälle. Pahimpina esimerkkeinä mainitaan WhatsApp ja Jodel. Toisessa korostuu huomiotta jättäminen ja ryhmästä eristäminen, toisessa taas nimetön, raukkamainen haukkuminen ja juorujen levittäminen.

Kuten Luukinen tekstissään toteaa, on kiusaaminen subjektiivinen kokemus. Kiusatun oma kokemus määrittelee, milloin vitsi tai harmittomaksi tarkoitettu piikittely muuttuu kiusaamiseksi.

ELLI ALASAARI

ALEKSI I. POHJOLA

Kiusaamista voi siis tapahtua myös tahattomasti. Vastuuta on turha kuitenkaan siirtää kiusatulle; loukkaavaan vitsiin tai heittoon puuttuminen nauravan ryhmän keskellä ei ole helppoa kenellekään.

Miten epäsuoraa, usein vaikeasti havaittavaa kiusaamista voitaisiin sitten ehkäistä? Keinot lähtevät ihmisistä itsestään. Omien tunnetaitojen kehittäminen, oman käytöksen kriittinen arviointi sekä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ovat keskeisiä. Ne ovat myös samoja taitoja, joita nykypäivän työelämä korostaa: Erilaisissa tiimeissä ja ryhmissä työskentely on tätä päivää. Ilman kykyä ottaa muut ryhmän jäsenet huomioon tulee lopulta sulkeneeksi edessään vain omia oviaan.

Haastankin teidät jokaisen miettimään omaa käytöstä ja toimintaa. Onko minulla tapana vitsailla jostain asiasta, joka saattaakin loukata jotain? Jätämmekö me ryhmän ulkopuolelle ihmisiä – tiedostamatta tai tiedostaen? Miten minä voisin kehittää omia tunnetaitojani? Miten haluaisin minua itseäni kohdeltavan? Minulla on ainakin paljon parannettavaa ja opittavaa ihmisenä. Uskon, että meillä kaikilla on.

Iloista ja aurinkoista kevättä kaikille! �

PÄÄTOIMITTAJA Aleksi I. Pohjola @aipohjola ULKOASU JA TAITTO Elli Alasaari @ellialasaari KANSI Marjo Hiilivirta @marjohiilivirta

MAINOSMYYNTI Joonatan Juhajoki joonatan.juhajoki@lyy.fi puh. 050 514 5171 PAINO i-print Seinäjoki PAINOS 700 kpl

KUSTANTAJA Lapin yliopiston ylioppilaskunta Ahkiomaantie 23 B 96300 Rovaniemi puh. 044 787 5670 YHTEYSTIEDOT lehti@lyy.fi @lapin_ylioppilaslehti

TEKIJÄT Marjo Hiilivirta Heidi Lintula Vilja Tuohino Tea Koskela Mikko Koljonen Siiri Hirsiaho Elisa Luukinen Aino Harmanen Maria Paldanius Suvi Suitiala Erkka Lehtoranta Tirsa Toivonen Stina Roos Meri Heikkilä

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

KIUSAAMINEN 14–15

ABSTRAKTI SISÄILMA 23–25

ARKTINEN TUTKIMUS 10–11

KOLMAS SEKTORI PERHEIDEN TUKENA 12–13

MIKKEL NÄKKÄLÄJÄRVI 16–19

PALJON MELUA HILJAISUUDESTA 20–22

KUUNTELETTEHAN? 26–27

MINÄ JA MYANMAR OSA 4 28–29 HEIDI LINTULA

4

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

EPÄMUKAVUUSALUE MAHDOLLISTAA OPPIMISEN M U K AV U U S A L U E J A M U K AV U U S A L U E E LTA poistuminen ovat nykypäivän trendi-ilmauksia. Konsulttikieleltä kuulostavassa latteudessa piilee kuitenkin oppimisen siemen.

Huomaan löytäväni itseni mukavuusalueeni ulkopuolelta tätä tehtävää hoitaessani melkeinpä viikoittain. Vaikka se ajoittain epämukavalta tuntuukin, en kuitenkaan välttele tällaisia tilanteita ja ajoittain tiedostan jopa hakeutuvani sellaisiin tarkoituksellisesti, vaikka jännitys ja pelko epäonnistumisesta valtaavat ajatusmaailmani.

Epämukavuusalueella ollessani olen havainnut toimivani normaalista poikkeavalla tavalla – kyseenalaistan, perustelen, pohdin ja analysoin tekojani ja sanojani syvällisemmin kuin normaalitilanteissa. Opin siis näissä tilanteissa ennen kaikkea itsestäni. Epävarmuuden tunnistaminen ja sen sietäminen onkin yksi tärkeimmistä tavoista laajentaa mukavuusaluetta ja oppia uutta.

Epäonnistumisen pelosta luopuminen ja ajatusmaailman muuttaminen epäonnistumisesta oppimiseen vaatii työtä, mutta palkitsee varmasti.

Korkeakoulumaailma tarjoaa useita erilaisia keinoja itsensä kehittämiseen varsinaisen opiskelun lisäksi. Yliopistoyhteisömme piirissä toimii järjestöjä, jotka mahdollistavat itsensä haastamisen esimerkiksi kulttuurin tai urheilun parissa. Myös opiskelu yliopistossa on usein itsensä ylittämistä: uusien haastavien kokonaisuuksien sisäistäminen, ryhmässä työskentely, esiintyminen, aloittamisen sietämätön vaikeus sekä aikarajojen asettama ahdistus venyttävät rajojamme ja vievät meidät usein vierailulle mukavuusalueen ulkopuolelle.

Omaa mukavuusaluetta voi laajentaa tietoisesti asettamalla tavoitteita, joissa pääsee haastamaan itsensä. Tavoite voi olla vaikkapa uskallus puhua kokonaiselle luentosalille, opiskelijavaihtoon lähteminen, vieraalla kielellä

arjesta selviytyminen tai mielipidekirjoituksen kirjoittaminen paikallislehteen. Tavoitetta kohti suuntaaminen pienin askelin ja maltillinen piipahdus mukavuusalueen ulkopuolella edistävät lopputulosta, mutta eivät kuitenkaan kuormita liikaa. Puhu ensin vaikkapa opiskelukavereillesi, osallistu vaihto-opiskelijoiden järjestämään tapahtumaan opiskelupaikkakunnallasi tai kirjoita tekstaripalstalle – kaikki rohkeita harppauksia eteenpäin ja huomaat, että selviydyt!

Haastankin sinut hyppäämään rohkeasti pelottavilta tai jännittäviltäkin tuntuviin haasteisiin ja hakeutumaan silloin tällöin tarkoituksella epämukavuusalueellesi. Joskus voit nimittäin huomata joutuneesi mukavuusalueesi ulkopuolelle vahingossa. Epävarmuuden sijasta yritä nähdä nämä tilanteet mahdollisuuksina kehittää itseäsi – seuraavat kerrat vastaavissa tilanteissa tuntuvat jo helpommilta. � Onnistumisentäyteistä kevättä ja kesää!

ANNI-SOFIA SIHVO Hallituksen puheenjohtaja

5

TARKKAILIJA

HERRA HAARNISKA JUHO HIILIVIRTA

J O O N A I KO I H IN E L E T T Y ! On tämä ihme ja kumma, kun viimeisin palstani oli tipahtanut ylioppilaslehdestä pois. Liekö pullopostin hitautta vai päätoimittajan sensuuria. Mutta tärkeintä, että olen täällä taas. Asiani nimittäin on tälläkin kertaa sen verran painavaa.

Täällä ylioppilaskunnan toimistolla on ollut taas kummallista hulinaa koko alkuvuoden.

Olivat valinneet uudet toimijat hallitukseen pyörittämään juoksevia asioita ja nuohan juoksevat kuin pähkähullut toimittamassa milloin mitäkin. Sellainenkin iso juttu kuin tuutorointi oli annettu tämän joukon tehtäväksi ja heti on edunvalvontasektori unohtanut kysyä minulta apuja.

Voi olla, että nyt painuvat pimentoon kaikki karaistuneet ja ylväät tavat uusilta opiskelijoilta. Vaan eipä huolta akateemiset toverini, aion ensi syksynäkin jaella faktoja vähintäänkin tämän lehden palstoilla.

Eivätpä ole nuo opiskelijat taaskaan unohtaneet vapun olemassaoloa. Kyllä minä muistan, kun vanhoina hyvinä aikoina opiskelijoiden omistama yökerho täyttyi juhlivasta kansasta ilta toisensa jälkeen koko vappuviikon ajan. Silloin ei tietysti muuta tehty kuin sivistyneesti nautittu filosofisista keskusteluista. Saattoipa joku tästä

kaikesta hullaantunut opiskelija loukata yksityisyyttäni ja julkeasti fanikuvan yhteydessä viedä palan suojakuortani! Tällä kertaa vappua juhlitaan fuksien ja vanhempien tieteenharjoittajien kesken onneksi sivistyneen Olympia-teeman alla. Saa kyllä nähdä pääseekö kukaan minun jumalaiselleni tasolle näissäkään karkeloissa. Tuskin.

Ja joku ihme geelitukkakin on ilmaantunut toimistolle. Myy kaikkea ja kaiken. Minuakin on koettanut jo myydä panimoalalle, mutta en siihen ole lupautunut. Tuskin siitäkään tulisi mitään. Ravintolat olisivat aivan eri asia. Joka päivä pelkkää sirkusta ja Tivolia. Oispa aina vappu ja kaljaa. �

Kirjoittaja toimii korkeassa tarkkailuvirassa LYYn toimistolla.

Sitä ennen hän on toiminut legendaarisen yökerho Tivolin vartijana parin vuosikymmenen ajan.

6

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

ALEKSI I. POHJOLA

SUIHKIVAA SOPOA JA KUUMAA KOPOA: EDUNVALVONTAKO MUKA TYLSÄÄ

M O R J E N S , J A T E R V E T U L O A lukemaan minun omaa kolumnipalstaani Lapin ylioppilaslehdessä! Olet ehkä törmännyt aiemmissa lehdissä jo kommentteihini esimerkiksi tuutoroinnista, opiskelijoiden osaamisen kehittämisestä ja muista edunvalvontaan kuuluvista asioista. Tähän lehteen pyysin ihan oman kolumnipalstan. Ja sehän minulle annettiin. Saa nähdä onko tämä uhka vai mahdollisuus.

Edunvalvonta kuulostaa aiheena todella abstraktilta ja ehkä osittain jopa – noh – tylsältä.

Se kuulostaa sellaiselta, että ei välttämättä edes tiedä mitä se pitää sisällään ennen kuin edunvalvontaan kunnolla tutustuu. En tiennyt itsekään täysin, kun tehtävässäni aloitin, että mitä kaikkea edunvalvonta on. Ja väitän, etten tiedä vieläkään. Enkä – ja eikä varmasti kukaan – koskaan tule täydellisesti tietämäänkään. Mutta hieman kontekstoimalla voi edunvalvontaa kuitenkin konkretisoida.

LYYssä hoidetaan opiskelijoiden edunvalvontaa. Siinä tulee jo erittäin iso konkretisointi: opiskelijat. Minulle tärkeää työssäni on se, että meidän opiskelijat voisivat huomenna opiskella sujuvammin kuin tänään, voisivat paremmin kuin tänään ja saisivat Lapin yliopistosta parhaan mahdollisen opiskelukokemuksen. Siinä riittää tavoitetta.

Omassa mielessäni opiskelijoiden edunvalvonta koostuu pienistä puroista, jotka virtaavat

TÄTÄ T EHDÄ Ä N YHDES SÄ, YH T EI S T YÖ S SÄ JA YH T EI S ÖÄ VA RT EN.

kohti tätä suurempaa vesistöä, oli se sitten vaikka meri, järvi tai ihan vaikka Rovaniemellä virtaava Kemijoki. Opiskelijoiden edunvalvonnassa pienilläkin arjen helpotuksilla ja opiskeluolojen kohentamisella on paljon väliä ja niiden merkitys on suuri. Yksi esimerkki on opetustehtävien sähköinen palauttaminen tai ryhmätilojen varmistaminen kirjaston uudistuksessa.

On olemassa myös suurempia asioita, edunvalvonnan koskia, joissa myös karikolle tai kiveen osuminen on todennäköisempää kuin pienissä puroissa. Tällainen on esimerkiksi tuutoroinnin organisointi, joka siirtyi vuoden alusta ylioppilaskunnan vastuulle. Mutta onneksi meillä on monipaikkainen kanootti, johon mahtuu useampi meloja, jotta karikot pystytään kiertämään. Tuutoroinnin organisointi ja sen onnistuminen vaatii vahvaa yhteistyötä.

Yhteistyössä on voimaa edunvalvontakentällä. Olen arvostanut erittäin korkealle kaikkea sitä apua, mitä itse olen työssäni tai LYYn edunvalvonnassa saanut sidosryhmiltä. Yhteistyö myös helpottaa opiskelijoiden edunvalvonnan konkretisointia. Tätä tehdään yhdessä, yhteistyössä ja yhteisöä varten. Eikä tämä todellakaan tylsää ole.

Ollaan kuulolla! � ANTTI ETELÄAHO Edunvalvonta-asiantuntija

7

KOLUMNI

MUISTOISSANI PÖYKKÖLÄ TEKSTI JA KUVITUS VILJA TUOHINO S U U R I M M A L L E O S A L L E O P I S K E L I J O I S TA Pöykkölä ei luultavasti tarkoita muuta kuin joen toisella puolella sijaitsevaa Rovaniemen kaupunginosaa.

Itse kuulin ensimmäistä kertaa Pöykkölästä uusien opiskelijoiden tervetuliaispuheessa vuonna 2012. Silloin meille kerrottiin, etteivät opintomme alkaisi yliopiston tiloissa, vaan luentojen alkaessa saisimme hypätä bussikuljetusten kyytiin.

Taiteiden tiedekunta sijaitsi Pyökkölässä Fsiiven kunnostusten aikaan. Tarkemmin ottaen graafisen suunnittelun, AVM:n, sisustus- ja tekstiilimuotoilun sekä vaatetussuunnittelun luokat, sillä kuvataidekasvatuksen tilat olivat sijoitettu Rotkolle rautatieaseman läheisyyteen.

Ensimmäisinä opiskeluviikkoinani sain kuulla, että koko F-siiven sisäilmaongelma oli silkkaa puppua ja oikeasti juoni eristää taidehipit kunnon opiskelijoista. Episodi päättyisi taiteiden tiedekunnan leikkaamiseen irti yliopistosta F-talon räjäyttämisen säestyksellä. En varsinaisesti usko, että keskustelu käytiin vakavalla naamalla, vaan ennemmin välisijoituspaikasta kumpuavaa ketutusta lääkittiin huumorilla. Itse 19-vuotiaana olin into piukassa uskoen pääseväni ensi kertaa osaksi monialaista yliopistoyhteisöä. Sen sijaan meidät eristettiin muista opiskelijoista omaksi muotoilukommuuniksi kaukana kaikesta.

Pöykkölään kulki bussi kahdesti päivästä, sovitettuina aamu- ja iltapäiväluentoihin.

Hankaluuksia tuottivat luentoaikataulut, jotka eivät olleet Pöykkölän ajanlaskussa. Päivä saattoi alkaa Pöykkölästä, iltapäiväluento sen sijaan olikin Rotkolla ja lopuksi iltaluento pääyliopistolla. Eri luentopaikkojen välillä suhaaminen saattoi parhaimmillaan aiheuttaa koulupäivän aikana 16 kilometriä pyöräilyä. Lähetän

syvimmät pahoittelut oikeustieteen luennoitsijalleni, jos vaikutin hieman nuutuneelta jokaisella luennollasi.

Iltaopiskelu oli Pöykkölässä sen olosuhteista johtuen varsin haastavaa. Voisin väittää, että vanhan emäntäopiston tilojen sisäilmaongelmat olivat vähintään yhtä huonot kuin F-talon. Luento Pöykkölässä tarkoitti sumuisia aivoja loppu päiväksi. Jos halusi viettää iltoja Mac-luokissa työskennellen, ongelmaksi nousi ravinnon hankinta. Rakennuksen ainoan ravintolan sulkeutuessa vaihtoehtona ei ollut nopea kipaisu Saleen. Onneksemme Pöykkölän piste -pizzeria palveli ahkerimpia opiskelijoita talven pimeimpinä tunteina. Itsekin olen viettänyt muutamat illat elämästäni graafisten suunnittelijoiden maanalaisissa luokissa kebabrulla kourassa ja Adoben ohjelmille kiroillen.

Neljännen opiskeluvuoden vietin vaihdossa ja viidentenä vuonna viimein astuin yliopistoon, johon luulin päässeeni opiskelemaan. Ensimmäiset viikot upouudessa siivessä olivat suorastaan ihania. Voi kuinka lähellä palvelut ovatkaan! Yliopiston tiloissa voisi viettää vaikka kokonaisen yön työskennellen ilman, että tarvitsisi pelätä jäävänsä loukkuun jumalan selän taakse.

Pöykkölä sanalla on meille vanhemmille opiskelijoille paha kaiku. Nyt jo asiaan etäisyyttä ottaneena alkaa puistatukseen sekoittua tippa nostalgiaa. Toisaalta saattaa mieleni kaihoisuus olla myös merkki opintojen päättymisestä, sillä muistelen myös koulumatkoja 30-asteen pakkasessa “vanhoina hyvinä aikoina”. On ollut ilo kuulua Pöykkölä-sukupolveen, mutta samalla on myös helpottavaa saada viettää viimeiset ajat muiden opiskelijoiden seurassa. Me selvisimme Pöykkölästä! �

8

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

KUOROSSA LAULAMINEN VASTAPAINONA OPISKELUSTRESSILLE TEKSTI TEA KOSKELA KUVA ALEKSI I. POHJOLA

V I I T T O I L E N L O V I I S A S S A K A H T A nuorta naista istahtamaan seuraani. On tullut aika selvittää mitä kuuluu Lapin ylioppilaskuoro Lucida Intervallan – kavereiden kesken LYLIn – väelle keväisen auringonpaisteen keskellä.

Lapin ylioppilaskuoron toimintaan on viime vuosina vaikuttanut merkittävästi kuoronjohtajien vaihtuminen melko tiuhaan. Kukin on tuonut vuorollaan oman kädenjälkensä kuoron toimintaan, ja painotusta ohjelmistossa on ollut klassisesta kuoromusiikista aina viihdemusiikkiin asti.

Viime syksystä asti kuoron taiteellisena johtajana toiminut Heidi Kenttälä on puolestaan tuonut mukanaan lisää kansanmusiikkia kuoron ohjelmistoon. Taiteen maisteriksi valmistunut Kenttälä on koulutukseltaan myös musiikkipedagogi ja suorittaa parhaillaan kasvatustieteen maisterin opintoja. Kuorossa hän haluaa pyrkiä pitämään yllä kaikenkattavaa linjaa musiikin suhteen. ”Yritetään pitää ohjelmisto mielenkiintoisena ja monipuolisena. Se on samalla kuorolaisten musiikillista sivistämistä”, selventää Kenttälä.

Kuorolaisia on tällä hetkellä jonkin verran päälle kahdenkymmenen, ja keikoille tulee yleensä 15-20 laulajaa. Ammattikorkeakoulun puolelta on saatu mukaan kaksi kuorolaista, mutta enemmänkin sopisi sekaan. Lisäksi Lucida Intervalla jakaa monelle kuorolle tyypillisen ongelman, eli mieslaulajien puutteen. ”Tällä hetkellä kuorossa on neljä mieslaulajaa, joista keikoilla mukana on yleensä 1-2.

Lisää miehiä siis kaivattaisiin mukaan”, Kenttälä toteaa.

Koelaulut ylioppilaskuorolla on syksyisin ja

keväisin, mutta muulloinkin on mahdollista päästä kuorotoimintaan mukaan. ”Meillä on avoin rekry eli periaatteessa mukaan pääsee, mikäli kausi ei ole pahasti kesken.

Mukaan voi tulla myös esimerkiksi vain syksyksi tai kevääksi”, kuoron varapuheenjohtajana ja sihteerinä toimiva Kaisla Männistö tarkentaa.

Kolmatta vuotta audiovisuaalista mediakulttuuria opiskeleva Männistö on ollut mukana kuorossa koko opintojensa ajan. Hän toimii kuorossa äänenjohtajana ja vetää viikolla stemmatreenit Kenttälän pitämien yhteistreenien lisäksi – tarpeen vaatiessa onnistuu myös kuoronjohtajan tuuraus. LYLIn hallituksessa Männistö on ollut mukana heti ensimmäisestä vuodestaan alkaen, jolloin irtosi heti puheenjohtajan pesti. ”Ylioppilaskuoron hallitus hoitaa yhdistysteknisiä asioita ja huolehtii kuoron markkinoinnista. Toimenkuvaan kuuluu myös järjestää virkistystoimintaa kuorolaisille, esimerkiksi sitsejä”, Männistö kertoo hallituksen toiminnasta tiivistäen.

Lucida Intervalla keikkailee ahkerasti pitkin vuotta. Merkittävinä tapahtumina kuoron vuotta paaluttavat joulu- ja kevätkonsertit. Lisäksi kuoroa pyydetään erilaisiin tapahtumiin esiintymään esimerkiksi vuosijuhlille, karonkkaan ja kirkkokeikoille. Kenttälä toteaa tämän vuoden osalta erityisesti kevään yhteiskeikan yhdessä Teekkarikuoron kanssa olleen hieno kokemus.

Toukokuussa Lucida Intervallasta on lähdössä edustusta myös valtakunnallisille opiskelijakuoropäiville Joensuuhun. Luvassa on hyvää menoa muun muassa erilaisten workshoppien ja

9

YLIOPISTOLLA

konserttien muodossa, kun kuoroväkeä kokoontuu yhteen ympäri Suomen.

Jo pelkästään kuoroyhteisöön kuulumisen itsessään voi laskea harrastuksen ehdottomiin etuihin. Männistö toteaa, että Lucida Intervallassa parasta on tiiviin porukan takaama yhteisöllisyys. ”Vaikka joskus väsyttäisi ennen treenejä, niin kuoroharjoituksista saa aina energiaa.”

Perinteisesti treeneissä lämmitellään aluksi kroppaa, tehdään ääniharjoituksia ja harjoitellaan äänenmuodostusta. Näihin ”alkuseremonioihin” käytetään noin puoli tuntia, kunnes kuorolaiset pääsevät tositoimiin, eli harjoittelemaan sillä hetkellä ohjelmistossa olevia kappaleita.

Etenkin jos opinnoissa on stressaava vaihe menossa, tarjoaa noin puolentoista tunnin mittainen kuoroharjoitus tilaisuuden miettiä hetken aikaa jotain ihan muuta. Kenttälä alleviivaa kuoroharrastuksen rentouttavaa puolta ja riittävän rentoa tekemisen meininkiä.

Heidi Kenttälä (keskellä) johtaa Lapin ylioppilaskuoro Lucida Intervallaa

”Kuorossa on hyviä tyyppejä ja osallistumisen kynnys on matala. Meillä ei kilpailla.”

Männistö säestää tässä asiassa kuoronjohtajaa ja toteaakin rohkaisevasti, et tä kaikki kuorolaiset kouliintuvat varsin nopeasti. Kuoroon mahtuu monentasoista laulajaa, ja taso on kaikenkirjavaa aina suihkulaulajista musiikin ammattilaisiin. ”Ennakkoluulottomasti mukaan vaan”, lähettää Kenttälä vielä terveisensä laulamisesta kiinnostuneille. �

”Y R I T E TÄÄ N PI TÄÄ OHJELMI S T O MI ELENKI I N T OI S ENA JA MON IP U OLI S ENA. S E ON SAMA L LA KU OROLA I S T EN MU S I IKI L LI S TA S I V I S TÄMI S TÄ.”

– HEIDI KEN T TÄ LÄ

10

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

ARKTISTA TUTKIMUSTA JA UNIIKKIA TIEDEVIESTINTÄÄ TEKSTI JA KUVA ALEKSI I. POHJOLA

O U N A S J O E N R A N N A L L A K O H O AVA monumentaalinen rakennus Arktikum lienee monille tuttu ainakin ulkonäöltä. Rakennusta halkova lasinen 172 metriä pitkä käytäväputki osoittaa suoraan pohjoiseen. Se ei tietenkään ole sattumaa: pohjoisuus on läsnä tämän talon toiminnassa läpileikkaavana elementtinä.

Arktikum itsessään on nimitys fyysiselle rakennukselle, jonka suojissa toimii tutkimuslaitos ja tiedekeskus Arktinen keskus sekä Lapin maakuntamuseo. Arktinen keskus on kansainvälinen ja monitieteellinen tutkimuslaitos, joka on sijainnistaan huolimatta kiinteä osa Lapin yliopistoa.

Tutkimuslaitoksessa työskentelee projektitutkijat mukaan luettuna noin 45-50 tutkijaa, minkä lisäksi tiedekeskuksen viestinnästä ja näyttelyistä vastaa noin 20 henkeä.

Monitieteellistä huippututkimusta Arktinen keskus on nimensä mukaisesti keskittynyt arktisen alueen tutkimukseen. Tutkimuslaitoksessa toimii viisi tutkimusryhmää, joilla kaikilla on omat painopisteensä, mutta jotka tekevät kuitenkin myös yhteistyötä yli tutkimusryhmärajojen.

Globaalimuutoksen tutkimusryhmä selvittää kasvavan taloustoiminnan vaikutuksia arktisen alueen ekologiaan, ympäristöön ja yhteiskuntiin.

Kestävän kehityksen tutkimusryhmä tutkii paikallis- ja alkuperäiskansanväestön arjen politiikkaa, identiteettikysymyksiä sekä selviytymis- ja sopeutumiskykyä arktisilla alueilla tapahtuvissa ennakoimattomissa muutostilanteissa. Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti tutkii oikeustieteellisiä kysymyksiä koskien arktisen alueen kansainvälisiä sopimuksia ja säännöksiä sekä ympäristövaikutusten arviointiprosessien toteutumista sekä arktisten alueiden alkuperäiskansojen maa- ja ympäristöoikeutta. Arktisen antropologian ryhmässä tutkitaan ympäristömuutosten vaikutusta ihmisyhteisöihin sekä ihmisyhteisöjen käsitystä itsestään. Arktisen hallinnan tutkimusryhmä puolestaan pyrkii tekemään arktisen alueen hallintaa läpinäkyvämmäksi sekä tarjoamaan päätöksentekijöille, tutkijoille ja muille toimijoille tutkimustietoa. ”Me olemme arktinen tutkimuslaitos, joka toimii fyysisesti arktisella alueella. Se on meidän yksi vahvuuksistamme sekä myös tärkeä osa

identiteettiä. Arktinen tutkimus on yleistermi, eräänlainen sateenvarjokäsite, jonka alle mahtuu monia osaajia. Pyrimme yhdistämään nämä osaajat ja viemään arktista tutkimusta uusille urille”, toteaa tutkimusprofessori, Arktisen keskuksen johtaja Timo Koivurova.

Uniikkia tiedeviestintää Arktisen keskuksen asema tiedeyhteisössä on korkea ja sillä onkin laajat kansalliset ja kansainväliset tutkijaverkostot. Etenkin luonnontieteisiin painottuvia tutkimuksia on julkaistu alan huippujulkaisuissa ja yhteiskuntatieteelliset julkaisut ovat vähintäänkin alueellisesti vaikuttavia. Lisäksi Arktinen keskus tuottaa monipuolista tutkimustietoa hallintoviranomaisille ja yrityksille. ”Esimerkiksi nyt Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajakaudella (2017-2019) me tuotamme tutkimustietoa ulkoministeriölle, jonka lisäksi ulkoministeriö on ulkoistanut Suomesta arktisena maana kertovan portaalin viestinnän meidän tiedeviestinnän yksikölle”, kertoo Koivurova.

Arktisen keskuksen yksi tehtävä on myös popularisoida tutkimustietoa. Tähän Arktikum tarjoaa ainutlaatuisen toimintaympäristön laajoina näyttelytiloina. Arktikumissa onkin esillä pysyvä Muuttuva Arktis –näyttely, jossa pääsee tutustumaan tutkimustuloksiin sekä arktisen alueen luontoon ja kansoihin. Arktikumissa vierailee vuosittain noin 100 000 ihmistä tutustumassa Lapin maakuntamuseon ja Arktisen keskuksen näyttelyihin.

Lisää näkyvyyttä yliopistolle Yliopiston sisällä Arktinen keskus sen sijaan näkyy suhteellisen vähän. Arktinen keskus osana Lapin yliopistoa tekee paljon tutkimusyhteistyötä Lapin yliopiston kanssa, mutta näkyvyys ja sitä kautta tunnettavuus konkretian tasolla voisi olla parempikin. ”On totta, että opiskelijat eivät aina tunnista meidän toimintaa. Se ei aina suodatu käytännön tasolle”, myöntää Koivurova.

Opetusvastuuta Arktisen keskuksen tutkijoilla ei ole samalla tavalla kuin esimerkiksi yliopiston professoreilla. Pääasiassa eri projekteista, hankkeista ja julkaisusta muodostuva rahoitusmalli eroaa tiedekuntien rahoitusmallista. Tästä

TIEDE

syystä Arktinen keskus ei saa opetuksesta rahaa. Arktinen keskus järjestää kuitenkin Arctic Studies Program –koulutusohjelmaa, jossa erikoistutaan arktisen tutkimuksen aiheisiin ja kysymyksenasetteluun monitieteellisesti. Arctic Studies Program on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan koordinoima opintokokonaisuus. Se on ollut etenkin vaihto-opiskelijoiden suosiossa, mutta on avoinna myös suomenkielisille tutkintoopiskelijoille. Opetuskielenä on englanti.

Monitieteellisen huippututkimuksen ja opetuksen yhdistäminen on muutoinkin haastavaa. ”Kovatasoinen tutkimus edellyttää laajoja verkostoja ja niiden rakentaminen vie aikaa”, toteaa juuri Alaskaan lähtöä tekevä Koivurova.

Arktinen hype Arktisen alueen geopoliittinen asema on muuttumassa ja jo muuttunut muun muassa ilmastonmuutoksen vuoksi. Esimerkiksi koillisväylän tuleva avautuminen laivaliikenteelle sekä arktisen alueen kätkemät luonnonvarat ovat saaneet suurvaltojen mielenkiinnon kääntymään entistä enemmän arktiselle alueelle. Myös medialla on oma roolinsa arktisen alueen esillä pitämisessä, niin hyvässä kuin pahassa. ”Usein arktinen alue mystifioidaan. Me pyrimme oikaisemaan väärää tietoa ja olemaan esimerkiksi median suhteen mahdollisimman avoimia”, huomauttaa Koivurova.

Arktiseen alueeseen ja sen tutkimiseen liittyy paljon mielipiteitä jakavia asioita. Esimerkiksi

11

kaivosteollisuus ja sen vaikutukset ja jopa ilmastonmuutoksen kiistäminen tiettyjen intressien takia herättävät paikoin voimakastakin keskustelua. Silti arktisen alueen tutkimusta tehdään tieteellisesti kestävin perustein. ”Me ei olla kenenkään puolella. Meitä ohjaa akateeminen puolueettomuus. Esimerkiksi kun tutkitaan sosiaalisen toimiluvan saamista kaivokselle, me ei oteta kantaa itse kaivokseen”, huomauttaa Koivurova.

Herkkiä asioita tutkivat tutkijat eivät säästy myöskään nykyajan vitsauksilta kuten vihapuheelta ja häirinnältä. Pahimmillaan jatkuva vihapuhe voi saada tutkijan välttelemään julkisuutta ja jopa tiettyjä tutkimusaiheita. ”Kyllä julkisuudessa olo on vaikeutunut. Meidän linja on kuitenkin julkisuuteen kannustava. Me pyritään avoimeen tiedottamiseen ja nähdään, että pystytään antamaan sitä kautta paljon myös tälle yhteiskunnalle”, päättää Koivurova. � Oikaisu: Painetussa lehdessä siteerataan virheellisesti Arktisen keskuksen johtajaa Timo Koivurovaa. Virheellinen lainaus: ”[...] jonka lisäksi ulkoministeriö on ulkoistanut Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden viestinnän meidän tiedeviestinnän yksikölle.”

Ulkoministeriö ei ole ulkoistanut Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden viestintää Arktiselle keskukselle, vaan Suomesta arktisena maana kertovan portaalin viestinnän.

12

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

KOLMAS SEKTORI PERHEIDEN TUKENA TEKSTI MIKKO KOLJONEN KUVITUS SIIRI HIRSIAHO

S U O M A L A I S E S S A A J AT T E L U S S A mielletään usein perheille tarjottavien palveluiden kuuluvan yksistään julkisen vallan vastuulle. Näin toki pääsääntöisesti onkin, mutta maahamme mahtuu joukko kolmannen sektorin järjestöjä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen tukea perheitä moninaisissa ongelmissaan. Tunnetuin näistä lienee Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jonka aikoinaan kehittämä neuvolajärjestelmä on nykyään vakiintunut osa jokaisen suomalaislapsen elämäntaivalta.

Henri Ramberg, 31, on kokenut neuvolassa kävijä puolisonsa ja parivuotiaiden kaksostensa kanssa. Vanhemmuuden lisäksi hänen harteitaan painavat sosiaalityön opinnot jo viidettä vuotta. Kaiken kaikkiaan Ramberg pitää neuvolaa pätevänä instituutiona vastaamaan perheiden moninaisiin tarpeisiin. Kyse on kuitenkin välillä haastavastakin ihmissuhdetyöstä, jolloin työntekijän omalla persoonalla sekä ihmissuhdetaidoilla suuri merkitys. ”Työntekijöiden vaihtuvuus ja vääränlainen suhtautuminen ihmisiin ei auta työstä selviytymistä. Mutta sitten kun oikea työntekijä osuu kohdalle, en toivoisi tämän vaihtavan työpaikkaansa”, Ramberg pohtii.

Neuvoloiden ollessa nykyään julkisen vallan huomassa, on Mannerheimin Lastensuojeluliitto kehitellyt joukon muita tukimuotoja. Myös Ramberg on tutustunut näihin netin välityksellä, esimerkiksi lastenhoitopalveluun sekä lastentarvikevuokraukseen, mutta ei ole vielä varsinaisesti turvautunut palveluihin. Ramberg painottaakin tiedottamisen ja yleisen näkyvyyden merkitystä järjestökentällä.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapin piirin perhepalvelupäällikkö Tiia Nyman yhtyy Rambergin näkemykseen. ”Lapin piiri selvitti rovaniemeläisten lapsiperheiden toiveita ja tarpeita toukokuussa 2017.

Lapsiperheille järjestettiin muutamien toimijoiden kesken kysely, jossa saatiin paljon hyvää tietoa niistä perheiden tarpeista, jotka tukisivat perheiden arkea. Yksi kyselyn tuloksista oli, että perheet eivät tiedä palveluista. Samalla

toimijajoukolla lähdettiin reagoimaan asiaan ja suunnittelemaan tilaisuutta, jossa palveluista kerrottaisiin siellä, missä perheet ovat. Tuloksena oli Perheiden tori -tapahtuma maaliskuussa 2018, jossa useat toimijat kertoivat toiminnasta, tuesta ja tekemisestä perheille”, Nyman kertoo.

Ennaltaehkäisevää työtä Vanhemmille lapsille ja nuorille, jotka ovat jo kouluiässä tai lähestymässä aikuisuutta, MLL tarjoaa henkilökohtaista tukihenkilöä vastaamaan erinäisiin haasteisiin muun muassa sosiaalisissa suhteissa tai ylipäätään elämänhallinnassa. Palveluun hakeudutaan sosiaalipalvelujen kautta, mutta se ei vaadi lastensuojelun asiakkuutta.

Nelisen vuotta Rovaniemellä asunut Jonnamari Kentala, 30, on toiminut tukihenkilönä kahden vuoden ajan. Hän päätyi mukaan toimintaan sanomalehden ilmoituksen kautta ja piti sitä sopivan pehmeänä laskuna työelämään äitiysloman jälkeen. Työ onkin hyvin joustavaa työajoista lähtien: työt voi sopia myös illaksi tai viikonlopuksi omien ja tuettavan lapsen menojen mukaan.

Varsinaisen tekemisenkään ei tarvitse olla mitään erikoista, vaan pelkkä keskusteleminen ja luotettavana aikuisena kaverina oleminen riittää. ”Joskus on kokeiltu erilaisia harrastuksia, vaikkapa urheilua, josko sieltä löytyisi jokin kiinnostuksen kohde”, Kentala toteaa.

Kentalan tuettavat ovat olleet tähän mennessä teini-ikäisiä tyttöjä, mutta pian hänellä on alkamassa uusi tukisuhde esikouluikäiseen poikaan. Kiinnostus nuoriin näkyy jo hänen koulutustaustassaan sosionomina sekä työkokemuksessa nuorisokodista. ”On tällä toiminnalla laajempikin yhteiskunnallinen vaikutus, kun ongelmiin voidaan puuttua ennaltaehkäisevästi ennen isompia ongelmia. Lisäksi nuorena juuri ennen aikuisuutta on tärkeää harjoitella sosiaalisia taitoja tulevaisuutta varten”, Kentala summaa.

Nyman painottaakin, että MLL:n toiminta on otteeltaan ennaltaehkäisevää. ”Kun perheitä tuetaan riittävän varhain,

YHTEISKUNNASSA

13

”KUN PERHEI TÄ T U E TA A N R II T TÄVÄ N VA RHA IN, VÄ LT Y TÄ Ä N R ASKA IMMI LTA L AS T ENS U OJELUL LISI LTA T OIMEN PI T EI LTÄ, JO T KA OVAT HU OMAT TAVAS T I ENNA LTAEHKÄ I S EVÄ Ä LAS T ENS U OJELU T YÖ TÄ KA L L IIMPIA.” –T IIA N YMA N

vältytään raskaimmilta lastensuojelullisilta toimenpiteiltä, jotka ovat huomattavasti ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä kalliimpia.”

Esimerkkejä palveluista ovat muun muassa perhetyö, joka voi olla konkreettista lastenhoitoapua tai neuvontaa, sekä valvotut tai tuetut tapaamiset. Näitä palveluja tilaavat yleensä kuntien sosiaali- tai terveystoimet, ja MLL toteuttaa tilatut palvelut käytännössä. Toiminnan perusta on vahvasti paikallisuudessa sekä vapaaehtoistoiminnassa.

Lapset mullistavat opiskeluelämän Rambergin perhe sen sijaan on saanut tukea pääsääntöisesti ystävien tahoilta perinteisen perhekeskeisen tukiverkon ollessa varsin kapea.

Tukea on kaivattukin yrityksessä yhdistää opiskelu sekä lapsiperhearki. ”Kaksosten mukanaan tuoma vaikutus opiskeluun oli niin suurta, ettei sitä pystynyt kuvittelemaan realistisesti ennen lasten syntymää. Ajatuksena kun oli opiskella kotoa käsin täysipainoisesti samaan aikaan kun lapset olivat pieniä”, Ramberg kuvailee.

Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana, kun Rambergin lapset olivat käytännössä kokonaan kotihoidossa, aika ja jaksaminen opiskelujen hoitamiselle kapeni olemattomiin. Aikaa opiskelulle jäi lähinnä öisin sekä satunnaisesti päivisin.

”Oppiaineessamme [sosiaalityö] on paljon kursseja, joita voi tenttiä tai suorittaa esseellä, mikä tarkoittaa että opintoja on joustavoitettu opiskelijan kannalta hyvin”, Ramberg toteaa.

Myös itseopiskelutilojen ja kirjaston aukioloaikojen laajentaminen saa suitsutusta Rambergilta.

Hän pitää opiskelua lisäksi hyvänä vastapainona perhe-elämälle, kun pääsee vapautumaan vanhemman roolista sekä sivistämään itseään.

Tukihenkilö saa itsekin toiminnasta paljon Tukihenkilönä Kentala on kokenut saaneensa paljon hyvää myös itselleenkin. ”Kun nuoren kanssa tutustutaan harrastuksiin, pääsee itsekin toki kokeilemaan niitä. Lisäksi pääkaupunkiseudulta tänne pohjoiseen muuttaneena on samalla saanut tilaisuuden tutustua Rovaniemeen ja esimerkiksi sen kouluihin”, Kentala kuvailee.

Koska kyse on yleensä myrskyisintä teiniikäänsä elävistä nuorista, ovat tunteet kirjavia.

Tukihenkilönäkin voi muodostaa liian tunteikkaan siteen tuettavaan, mikä voi olla vahingollista, jos tukisuhde yhtäkkiä katkeaa. ”Se toki pitää muistaa, että nuori kertoo tukihenkilölle sellaisiakin asioita, joita hän ei vanhemmilleen kerro. Nuoren ei siis tarvitse pelätä ainakaan negatiivisia reaktioita”, Kentala toteaa lopuksi. �

14

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

ÄITI, EN TAHDO MENNÄ KORKEAKOULUUN TEKSTI ELISA LUUKINEN KUVITUS AINO HARMANEN

K U N O L I N P E R U S K O U L U N neljännellä, luokallemme tuli uusi oppilas, Satu. Hän oli vuoden vanhempi, päätä pidempi ja muutenkin isokokoisempi kuin me muut. Muistan elävästi, kuinka nauroimme hänen vastatessaan opettajan kysymykseen väärin ja välttelimme häntä välitunnilla.

Olimme yhtä mieltä siitä, että hän on jotenkin ”outo”. Satu ei sanonut ikinä mitään vastaan, joten en ajatellut asiaa sen enempää. Lukuvuoden jälkeen hän vaihtoi koulua. Myöhemmin tajusin, miten törkeästi olimme häntä kohtaan käyttäytyneet, miten minä olin käyttäytynyt. Hävetti.

Hävettää vieläkin.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jolle on tyypillistä systemaattisuus ja voimasuhteiden epätasapaino.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kiusaava käytös on tarkoituksellista, se kohdistuu toistuvasti ja jatkuvasti samaan yksilöön, ja tämä kiusaamisen uhri on jollain tavoin puolustuskyvytön kiusaajaan tai kiusaajiin nähden. Kiusaaminen ei johdu uhrista, vaan sen taustalla voi olla kiusaajan pyrkimys hankkia itselleen tietty asema, pelko yksinjäämisestä, tai ryhmän sisäisen koheesion vahvistaminen; yhteinen ”vihollinen” yhdistää.

Kiusaaminen voidaan nähdä myös ”poikkeavuuden kurittamisena”. Kiusattu määritellään ryhmän kesken jollakin tavalla normista poikkeavaksi, ja tällä erilaisuudella oikeutetaan kiusaava käytös. Tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi joutuu kiusatuksi koulussa, mutta aikuiset ihmisethän eivät enää kiusaa, eiväthän?

Väärin. Vaikka kiusaaminen mielletään lapselliseksi käytökseksi, kiusaaminen ei jää lapsuuteen. Myös työpaikkakiusaaminen on arkipäivää, eikä kiusaaminen katoa mihinkään korkeakoulussakaan. Lapin yliopiston ylioppilaskunnan keväällä 2017 toteuttaman Vuorovaikutus- ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa -kyselyn vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että sen sijaan että ihminen iän karttumisen myötä oppisi olemaan kiusaamatta, tämä oppii pikemminkin piilottamaan kiusaamisen paremmin.

Kiusaaminen voidaan jakaa suoraan, fyysiseen ja verbaaliseen sekä epäsuoraan, manipulatiiviseen kiusaamiseen. Kyselyn vastausten perusteella vaikuttaa siltä, että yliopistossa tapahtuvassa kiusaamisessa korostuvat epäsuorat strategiat, muun muassa huomiotta jättäminen, halveksuvat katseet, ryhmän ulkopuolelle jättäminen niin luennoilla kuin vapaa-ajallakin, selän takana pahan puhuminen sekä juorujen levittäminen. Kiusaamisen lopputuloksena on ulkopuolisuus; henkilö jää käytännössä ilman sosiaalista verkostoa.

Kyselyn vastauksista käy ilmi myös se, että mielipiteet siitä, mikä on kiusaamista ja mikä ei, voivat vaihdella. Kiusaaminen onkin subjektiivinen kokemus. Jos henkilö kokee käytöksen kiusaamisena, se on hänelle kiusaamista, vaikka toisen mielestä kyse olisi pelleilystä tai harmittomasta piikittelystä. Vaikka arjessa oletamme ymmärtävämme toisiamme vaistomaisesti, ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja voivat antaa samalle tilanteelle tai tapahtumalle erilaisia merkityksiä.

Kiusaamisen subjektiivisuuden myötä nousee kuitenkin kysymys kiusaamisen tahallisuudesta. Jos eri ihmiset kokevat kiusaamisen eri tavalla, voi olla, ettei henkilö kiusaa tahallaan, tai edes tajua käytöksensä olevan kiusaavaa. Mahdollista on myös, että vaikka joku sivullinen mieltäisi tilanteen kiusaamiseksi, kiusaavana pidetyn käytöksen kohde itse ei koe tulleensa kiusatuksi. Nämä näkökulmat nousevat esille myös kyselyn vastauksissa.

Kyselyn vastausten perusteella näkyvintä yliopistossa tapahtuva kiusaaminen on sosiaalisessa mediassa, erityisesti Jodelissa. Mahdollisuus kirjoittaa anonyymisti ja käytännössä olematon kiinnijäämisen pelko aiheuttavat sen, että kirjoittelu Jodelissa ryöstäytyy toisinaan totaalisesti käsistä.

Vaikka kirjoitukset olisi tarkoitettu vitsiksi, joku voi loukkaantua niistä. Myös WhatsApp-ryhmissä

15

YHTEISKUNNASSA

tapahtuva kiusaaminen nousee esille vastauksissa: kiusaaminen Whatsappissa tapahtuu joko niin, että henkilön kommentit tai kysymykset sivuutetaan keskustelussa, tai että tiettyjä henkilöitä ei kysytä alun perinkään mukaan ryhmiin.

Maininnan ansaitsevat myös opettajat. Kyselyn vastauksista käy ilmi, että opettajat voivat kiusaamistilanteessa olla joko kiusatun, kiusaajan tai sivustakatsojan roolissa. Opettajan harjoittamaksi kiusaamiseksi koetaan muun muassa se, jos tämä valitsee opiskelijoiden joukosta näennäisen satunnaisesti silmätikkuja, antaa epäasiallista palautetta tai mustamaalaa jotain opiskelijaryhmää toisen opiskelijaryhmän kuullen. Kiusaamista opettajan suunnalta on myös se, jos tämä on tietoinen kollegansa epäasiallisesta käytöksestä, muttei puutu siihen.

Opettajaan kohdistuvaa kiusaamista taas on esimerkiksi se, kun kurssista annettu kriittinen palaute kärjistyy opettajan yleiseksi haukkumiseksi ryhmän kesken.

Jos kiusaamisen ilmeneminen riippuu siitä, kokeeko henkilö tulevansa kiusatuksi, miten kiusaamista voi ennaltaehkäistä? Kyselyn vastauksissa mainitaan useaan kertaan ”kuppikunnat”, klikit, joiden jäseneksi on vaikeaa päästä, ja jotka tavalla tai toisella syrjivät ulkopuolisia. Maarit Vartia ja Katriina Perkka-Jortikka mieltävät työyhteisön hyvinvointiin keskittyvässä teoksessaan klikit negatiivisen yhteisöllisyyden yhdeksi ilmenemismuodoksi. Negatiivinen yhteisöllisyys luodaan sulautumalla ryhmän samanmielisyyteen luopumalla omasta yksilöllisyydestään, ja sen seurauksena on, että aidon yhteisöllisyyden sijaan ikään kuin leikitään yhteisöllisyyttä.

En ota kantaa siihen, kuinka vahvaa tällainen kuppikuntaisuus yliopistossamme on. Jokaisella on varmasti omat kokemuksensa ja käsityksensä aiheesta, enkä itsekään voi asettua neutraalin sivustakatselijan rooliin, olenhan Lapin yliopiston opiskelija itsekin ja ollut jäsenenä jos jonkinlaisessa virallisessa ja vähän epävirallisemmassakin ryhmässä, joita joku toinen voisi nimittää kuppikunniksi. Kuitenkin, jos tällainen klikkiytyminen viestii negatiivisesta yhteisöllisyydestä, ehkä tulisi miettiä, kuinka luoda positiivista yhteisöllisyyttä. On parempi taistella hyvän puolesta, kuin oletettua pahaa vastaan.

Positiivisen yhteisöllisyyden ylläpitämisen ja edistämisen rakennuspalikoita ovat yhteisöllisten tavoitteiden korostaminen, ylpeys yhteisön jäsenyydestä, kaikkien asiantuntemuksen ja osaamisen arvostaminen sekä tulevaisuuteen suuntautuminen. Yliopiston opiskelijayhteisössä tällaisten arvojen ajaminen voi olla kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, ottaen huomioon esimerkiksi sen, että yliopistossa jokaisen tavoite on luultavimmin lähtökohtaisesti yksilöllinen:

oman tutkinnon saaminen. Ylpeys yhteisön jäsenyydestä taas voi kohdistua koko yliopiston opiskelijayhteisön sijaan esimerkiksi omaan ainejärjestöön, mikä luo vastakkainasettelua yhteisöjen välille.

Maailman talousfoorumi listasi vuonna 2016 tunneälykkyyden yhdeksi keskeisimmistä taidoista, joita tulevaisuuden työelämä vaatii. Mielestäni tunneälykkyyttä, erityisesti empatiaa, voisi harjoitella jo opintojen aikana. Koska kiusaamisen kokemus on subjektiivinen, ei kiusaamista ole välttämättä mahdollista kitkeä juurineen. Kuitenkin, kyky asettua toisen asemaan ja edes yritys ymmärtää toisen tunteita voisivat olla vastalääkkeitä kiusaamiselle ja aineksia positiivisemman yhteisöllisyyden luomisessa. Loppupeleissä väistämätön tosiasia on se, että kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Satukin olisi sen ansainnut. � Kirjoittaja on yleisen kasvatustieteen opiskelija, joka tekee gradua kiusaamisesta Lapin yliopistolla.

Sadun nimi on muutettu.

Lähteet ** Hamarus, Päivi 2012. Haukku haavan tekee.

Puututaan yhdessä kiusaamiseen. ** Laine, Timo 2001. Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma. ** Paasivaara, Leena & Nikkilä, Juhani 2010.

Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia. ** Ranta, Annika 2017. Empatia – kriittisin taito digitaalisessa ajassa. ** Saarikoski, Helena 2006. Kateus, juoru, kiusaaminen – esseitä henkisestä yhteisöväkivallasta. ** Salmivalli, Christina 1999. Kiusaaminen ryhmäilmiönä. ** Vartia Maarit & Perkka-Jortikka, Katriina 1994.

Henkinen väkivalta työpaikoilla. Työyhteisön hyvinvointi ja sen uhat. ** Vuorovaikutus ja yhteisöllisyys Lapin yliopistossa -kysely ** Mannerheimin Lastensuojeluliitto, www.mll.fi

16

LAPIN YLIOPPILASLEHTI  2/2018

17

HENKILÖ

TEKSTI JA KUVAT ALEKSI. I. POHJOLA

MIKKEL NÄKKÄLÄJÄRVI

E

L E TÄ Ä N 1 9 7 0 - L U V U N Suomessa. RKP:n kansanedustaja Jutta Zilliacus lanseeraa termin poliittinen broileri. Tällä hän tarkoittaa pääasiassa nuoria kansanedustajia, jotka ovat tulleet mukaan päivänpolitiikkaan ilman suurempaa työkokemusta. Usein näiden niin sanottujen broilerien kasvatuslaitoksena toimii Teiniliitto.

Vuonna 2018 poliittisella broilerilla on edelleen huono kaikupohja. Se resonoi negatiivisia mielikuvia läpeensä verkostoituneista hyväveli – kerhon jäsenistä; suhteilla pestistä toiseen siirtyvistä politiikan ammattilaisista.

Mutta eihän kukaan muu aja nuorten ja opiskelijoiden etua kuin he itse? Ymmärrämmekö me Zilliacuksen termin väärin? Teiniliiton mahtikausi ajoittui läpipoliittiseen aikakauteen, 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen. Sillä oli yhteiskunnallista valtaa ja se myös käytti sitä. Maaperä poliittisten broilerien kasvamiseen oli aivan toinen kuin vuonna 2018.

Siksi haastattelun aloittaminen näinkin epäreilulla kysymyksellä tuntuu väärältä, mutta tehdään se silti.

Demarinuorten puheenjohtaja, Rovaniemen kaupunginvaltuutettu ja SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi, oletko poliittinen broileri? ”En miellä itseäni poliittiseksi broileriksi sanan tässä merkityksessä. Ei minulle politiikkaan lähteminen ollut lainkaan itsestään selvä asia.

Olen ehtinyt tekemään ennen sitä monia erilaisia töitä, enkä ole ollut itse asiassa politiikassa edes kovinkaan pitkään vielä”, Näkkäläjärvi naurahtaa.

Vakavasti puhuen politiikan ja poliitikoiden arvoinflaatio ja julkisuuden lieveilmiöt kuten vihapuhe uhkaavat demokratiaa ja sen kehitystä. ”Muutakin yhteiskunnallista vaikuttamista tarvitaan kuin vain puoluepolitiikka – esimerkiksi kansalaisaktivismia – mutta kyllä minä arvostan puoluepolitiikan korkealle. Parhaiten demokratia näyttää toimivan maissa, joissa on vahva puoluepolitiikka. Haluan osallistua politiikkaan ja vaikuttamiseen silläkin uhalla, että leimaudun poliittiseksi eläimeksi tai broileriksi. On syytä olla huolissaan, jos pätevät ja osaavat ihmiset eivät hakeudu syystä tai toisesta politiikan pariin”, Näkkäläjärvi pohtii.

talousvaikeuksiin ja jäsenkatoon. Se lakkautettiin vuonna 1983. Tilalle perustettiin vuonna 1985 Suomen Lukiolaisten liitto. Vastaavaa opiskelijapoliittista järjestöä kuin Teiniliitto ei ole sen jälkeen syntynyt. Politiikka meni pois muodista. Teiniliiton 60- ja 70-luvuilla marinoimat poliittiset broilerit, joille Zilliacus juuri piikkinsä osoitti, ovat edelleen näkyviä hahmoja päivänpolitiikassa; Ben Zyskowicz, Ilkka Kanerva, Lauri Ihalainen ja Erkki Liikanen nyt muutamana esimerkkinä mainittuna. ”Ikäpolvi, johon itsekin kuulun (1980- ja 1990-luvuilla syntyneet), on aina elänyt hyvinvointiyhteiskunnassa. Me ollaan ikään kuin kasvettu siihen itsestään selvyyteen, että ne asiat (hyvinvointiyhteiskunnan elementit) ovat aina olemassa. Me ei kuitenkaan tulla ajatelleeksi sitä, että nämä ovat isoja poliittisia päätöksiä. Toisin sanoen, me voidaan myös menettää ne toisenlaisten poliittisten päätösten vuoksi”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Hyvinvointiyhteiskunnasta Näkkäläjärvi puhuu paljon. Tarkemmin sanottuna hän puhuu nimenomaan sen säilyttämisestä. Ivalosta kotoisin olevan Näkkäläjärven oma poliittinen herätys tapahtui vuoden 2008 globaalin talouskriisin myötä. ”Ennen talouskriisiä puhuttiin, kuinka meidät tullaan repimään koulun penkiltä suoraan töihin. Puhuttiin työvoimapulasta ja nuorille ladattiin paljon uskoa tulevaan. Sitten vuonna 2008 kaikki romahtaa. Se on eräänlainen sukupolvikokemus meidän ikäryhmälle.”

Tämä samainen sukupolvi, 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet, ovat kasvaneet ylipolitisoituneen aikakauden jälkeen. He kasvoivat ilmapiirissä, jossa politiikka haluttiin häivyttää yhteiskunnan abstraktiin; opetussuunnitelmiakin muutettiin, jottei politiikka näkyisi opetuksessa liikaa. Ja nyt tämän saman sukupolven pitäisi osata puolustaa itseään ja omia arvojaan yhteiskunnassa. ”Pidän todella huolestuttavana esimerkiksi äänestysaktiivisuuden johdonmukaista laskua.

Se on tärkeä mittari ja kyllä sen lasku jostain kertoo. Uskon toisaalta myös siihen, että ihmiset tulevat kyllä vielä aktivoitumaan enemmänkin politiikassa. Toivon vain, ettei se tapahdu minkään kriisin – esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisen – kautta, jolloin ollaan jo myöhässä", Näkkäläjärvi pohtii.

Ylipolitisoitumisen uhrit Ylipolitisoitunut aikakausi päättyi viimeistään 80-luvulla. Elintaso nousi, kiinnostus politiikkaa kohtaan laski. Teiniliittokin kaatui

Uudet osallistumistavat vanhan rinnalla Kansalaisaloitteita on Suomessa voinut tehdä vuodesta 2012 alkaen. Kansalaisaloitteeseen

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

tarvitaan 50 000 allekirjoitusta. Kaikki kansalaisaloitteet eivät suinkaan johda lainsäädännön muuttamiseen, mutta esimerkiksi kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista nosti aiheen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja eduskunnan äänestyksen jälkeen lakia muutettiin.

Aina aika ajoin keskusteluun nousee kansalaisaloitteiden saama suosio ja niiden eduskuntaa työllistävä vaikutus. Eduskunnan puhemies Paula Risikko on pyytänyt oikeusministeriötä tekemään selvityksen kansalaisaloitteen toimivuudesta ja mahdollisista kehitystarpeista. Yhdeksi muutokseksi on muun muassa väläytelty allekirjoitusrajan nostoa. ”Kansalaisaloite on osoittanut toimintansa. 50 000 ihmistä on aikamoinen joukko. Olisi erikoista, jos sellaisen joukon äänelle ei annettaisi painoarvoa”, Näkkäläjärvi toteaa.

Kansalaisaloitteista on siis tullut suomalaisille väylä nostaa epäkohtia julkiseen keskusteluun ja saada äänensä kuuluviin päättäjätasolle asti.

Uudet osallistamistavat ovat tärkeitä, jotta myös nuoremmat sukupolvet löytävät mieleisiä väyliä osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Kaikista yksinkertaisin ja usein myös tehokkain tapa osallistaa on vuoropuhelu. ”Poliitikot tahtovat välillä ajatella, että he tietävät asiat vähän paremmin kuin muut. Pitäisi oppia luottamaan siihen, että kansalaiset pystyvät itsekin ratkaisemaan asioita. Mutta ei niitä asioita pidä pelkästään heittää päätettäväksi. Niistä pitää käydä kunnollista, faktoihin perustuvaa järkevää keskustelua. Päättäjillä on suorastaan velvollisuus perustella ratkaisuja”, Näkkäläjärvi painottaa.

Virheiden myöntämisen jalo taito Monipuoluejärjestelmässä ja demokratiassa on hyväksyttävä se tosi asia, että kaikki eivät ole samaa mieltä asioista. Isot poliittiset ratkaisut ovat aina kompromisseja. Konsensuspolitiikassa on paljon hyvääkin, mutta aidot kompromissit syntyvät kuitenkin aina avoimen keskustelun kautta. ”Konsensuspolitiikkaa, jossa herrat sopivat asioista saunassa ja kukaan ulkopuolinen ei tiennyt taustoista mitään, en kaipaa. Moderni tapa tehdä politiikkaa on avoin keskustelu. Radikaali avoimuus vaatii poliitikoilta uudenlaista asennetta. Monelle poliitikolle on vaikeaa myöntää virheensä tai tehdä kompromisseja jyrkän julistamisen jälkeen”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Jos poliittisen broilerin määritelmä on saatu korjattua, on syytä tehdä sama myös termille takinkääntö. Aito takinkääntäminen on mielipiteen

MODERNIN POLIITIKON LÄPILEIKKAUS

18

muuttamista motiivina oman edun tavoittelu. Se on tyypillistä populistiselle politiikalle. Kompromissit ja faktapohjaisen keskustelun jälkeen tehdyt uudelleen arviot omasta mielipiteestä eivät ole takinkääntöä. Ne ovat yksi toimivan demokratian kulmakivistä. Mielipidettä on muuttanut myös Näkkäläjärvi. ”Voin avoimesti myöntää, että aikoinaan kannatin Jäämeren rataa, jota nyt vastustan.”

Jäämeren rata ja totuuskomissio Liikenneministeri Anne Bernerin esittelemä Jäämeren rata on herättänyt voimakasta keskustelua. Etenkin saamelaiset ja ympäristöjärjestöt ovat kritisoineet rataa. Saamelaiset ovat muutoinkin ottaneet viime vuosina aktiivisesti kantaa omaan asemaansa. Itsekin pohjoissaamelainen Näkkäläjärvi kannustaa saamelaisia kuitenkin entistä aktiivisempaan rooliin. ”Saamelaisen yhteiskunnan on myös itse avauduttava. On rohkeasti lähdettävä toimimaan mediassa, akateemisissa yhteisöissä, yksityisellä sektorilla, kansalaisjärjestöissä sekä tietenkin myös politiikassa.”

Ymmärrys ja tieto ovat keskeisessä asemassa terveessä yhteiskunnassa. Saamelaisten aktiivinen toiminta yhteiskunnassa lisää valtaväestön tietoa alkuperäiskansasta. Hyvä keskustelu on kuitenkin aina kaksisuuntaista. ”Kaikissa isoissa kansalaisoikeustaisteluissa on nähty, että asiat etenevät silloin, kun vähemmistöön kuulumattomat lähtevät ajamaan vähemmistöjen oikeuksia. Se koskee niin tasaarvoista avioliittolakia, rotusortotaistelua kuin myös alkuperäiskansojen oikeuksia”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Saamelaiskäräjien tavoitteena on ollut saada Suomeen totuus- ja sovintoprosessi saamelaisten kokemien vääryyksien selvittämiseksi. Menettelystä käytetään toisinaan myös nimeä totuuskomissio. Myös Näkkäläjärvi kannattaa totuuskomission perustamista. ”Kiireellä sitä ei kuitenkaan saa mennä tekemään. Se pitää tehdä asia- ja faktapohjalta.

Uskon, että sillä voisi olla positiivinen vaikutus saamelaisiin liittyvään keskusteluun.”

Näkkäläjärvi näkee totuuskomission hyödyn kahdelta kantilta. ”Ensinnäkin se toisi historiallista sortoa kokeneiden äänen kuuluviin. Prosessina se voi olla myös kivulias, mutta uskon sen kuitenkin olevan lopulta puhdistava ja vapauttava asia. Toisekseen se toisi keskustelijat niin sanotusti samalle sivulle. Nyt keskustelussa on paljon vääriä

HENKILÖ

käsityksiä, väärinymmärtämistä ja ohipuhumista.”

Saamelaisten vastustama Jäämeren rata ja totuuskomissio sopivatkin huonosti yhteen. ”Jäämeren rata on irvokkaassa ristiriidassa sekä totuuskomission että ympäristöarvojen kanssa”, Näkkäläjärvi huomauttaa.

Ihmisten motiivit politiikassa Vaikka politiikka ei olekaan samanlaisessa huudossa kuin takavuosina, vetää politiikka silti puoleensa ihmisiä hyvinkin erilaisin motiivein. Osa haluaa valtaa, osa nauttii poliittisesta pelistä, osa haluaa vaikuttaa ja saada aikaan muutoksia ja osa haluaa pelkästään julkisuutta. Julkisuus onkin nykyajan politiikassa koko ajan läsnä. ”Politiikka on aina ollut henkilövetoista, mutta ehkä nykyajan informaatiotulva on niin valtava, että sen oheen kaivataan jotain mikä herättää tunteita ja tunnereaktioita. Instituutiot ovat abstrakteja, mutta ihmisten ympärille on helppo rakentaa tarinoita”, Näkkäläjärvi pohtii.

Henkilövetoisuuteen liittyy myös riskejä.

Vallan keskittyminen liian harvoille on aina

19

uhka demokratialle. ”Demokratiassa hyveen pitää olla vallan käyttö myönnetyissä rajoissa, mutta myös siitä luopumista tarvittaessa”, Näkkäläjärvi toteaa.

Palataan vielä alun broilerikysymykseen.

Näkkäläjärvellä on vielä yksi perustelu leiman välttämiseen. ”Ei minun elämäni pelkkää politiikkaa ole. On vapaa olo, kun ei ole riippuvainen politiikasta vaan elämässä on muitakin kiinnostuksen kohteita ja suunnitelmia.”

Jos poliitikko ei ole riippuvainen politiikasta, vaan on mukana aidosta halusta vaikuttaa ja muuttaa asioita, ei hänen tarvitse tehdä päätöksiä pelkät kannatusluvut mielessä. Se lisää politiikan avoimuutta ja antaa mahdollisuuden aidolle vuoropuhelulle. Mutta ei Näkkäläjärvi vielä politiikkaa ole jättämässä. ”Yhteiskunnassa voi vaikuttaa monista eri positioista, mutta oli se positio tulevaisuudessa mikä hyvänsä, niin haluan olla joka tapauksessa vaikuttamassa minulle tärkeisiin asioihin”, Näkkäläjärvi päättää. �

20

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

PALJON MELUA HILJAISUUDESTA TEKSTI MARIA PALDANIUS KUVITUS SUVI SUITIALA

K

aikki ihmiset kautta aikain tuntuisivat kaivanneen ja kaipaavan hiljaisuutta. Niin kutsutun neljännen teollisen vallankumouksen kaoottinen aika osoittaa, että mitä enemmän hälyä ja melua ympäristö tuottaa, sitä enemmän ihminen kaipaa tasapainottavaa vastavoimaa. Etenkin länsimaissa monet alun perin idän suunnalta kotoisin olevat jooga- ja meditaatiomenetelmät lukemattomine variaatioineen ovat viime vuosien aikana nostaneet päitään ja kirineet harrastustilastojen ja vapaaajanviettotapojen kärkeen.

Kansainvälisen suosion saavuttaneessa mindfullness-tekniikassa pyritään keskittymään hengitykseen, kehon tuntemuksiin ja mielen reaktioihin. Menetelmässä on paljon yhteistä yli 2500 vuotta vanhan, buddhalaisilta peräisin olevan Vipassana-tekniikan kanssa. Molemmissa hiljaisuutta ja mielenrauhaa pyritään rakentamaan sisältä käsin.

Vastakkaisena tekniikkana voidaan mainita KonMari-filosofia, jonka mukaan kotona pitäisi olla vain esineitä, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Mielenrauhaa ja hiljaisuutta rakennetaan näin ollen ulkoa päin.

Hiljaisuus on siten kokonaisvaltainen olemisen ja elämisen mielentila, johon vaikuttavat paitsi ulkoiset ja sisäiset tekijät erikseen, mutta myös kaikki yhdessä.

Mindfulness-ohjaaja ja pappi Miia Moisio pohti mielenrauhanetsintää ja hiljaisuudenkaipuuta Kirkko ja kaupunki -lehdessä vuonna 2016. Hän samalla sekä myönsi, että kyseenalaisti mindfullness-oppien todellisen tarpeen: ”Ihan oikeastiko me tarvitsemme ammattilaisen

sanomaan, että muista levätä ja hengittää?” Moisio kuitenkin tiesi, mistä on kyse ja miksi ohjatulle hiljentymiselle on tarvetta. Ajankuvaan kuuluu tehdä liikaa kaikkea.

Teemme liikaa töitä, harrastamme, syömme ja juomme liikaa unohtaen omat rajamme. Samalla yhteys omiin tunteisiin särkyy. Tunneyhteyden rikkoutuessa kärsii niin oma olotila, kuin myös vuorovaikutus muihin ihmisiinkin. Moision mukaan seuraukset tuntuvat sisäisesti ja näkyvät ulospäin erilaisina kiputiloina ja väsyneenä, lyyhistyneenä olemuksena.

Aktiivisesti hiljainen kansa Jos jokin voidaan määritellä hiljaiseksi, on oltava myös jotain ei-hiljaista. Mikä on hiljaisuuden vastakohta? Nopeasti ajateltuna mieleen tulee sana melu. Laajempi katsantokulma tarjoaa kuitenkin vaihtoehdoiksi myös muita elementtejä.

Kiire, stressi, jatkuva aherrus ja puurtaminen, loppuun palaminen, levottomuus ja rauhattomuus voidaan nekin nähdä vastavoimina hiljaisuudelle. Hiljaisuus voidaan siten ymmärtää sekä sisäisenä, että ulkoisena tilana. Silloin kun ulkoinen tai sisäinen maailma tai molemmat yhdenaikaisesti ovat myllerryksessä ja epätasapainossa, voidaan kaiketi puhua hiljaisuuden vastakohdasta.

Mutta voiko toinen olla olemassa myös ilman toista? Entä voiko toinen olla toista tärkeämpi? Nimittäin jos oma sisäinen meri on tarpeeksi tyyni ja mielen vatupassi balanssissa, ei ulkoisilla ärsykkeillä ehkä olekaan enää niin paljon vaikutusvaltaa. Ehkei häiriötekijöihin tarvitse yrittää edes vaikuttaa, jos onnistuu

luomaan sisälleen hiljaisen tilan, jota mikään maailman melu ei onnistu hämmentämään. Omasta hiljaisesta paikasta käsin vaikeatkin asiat ovat helpommin käsiteltävissä ja ylimääräiset ärsykkeet reagointialueen ulkopuolella.

Suomalaista metsää, järvimaisemaa, saunaa, mentaliteettia ja luonteenlaatua pidetään hiljaisuuden ilmenemismuotoina, ellei jopa sen ruumiillistumina. Amerikkalainen kielitieteilijä, Turun yliopistossa dosenttina työskentelevä Michael Berry on tutkinut hiljaisuuden ilmiötä Suomessa. Hänen mielestään suomalainen hiljaisuus on ikään kuin metodi, jonka avulla pyritään luomaan harmoniaa luonnon, oman itsen ja kanssaihmisten välille. Berryn kokemuksen mukaan suomalaiset ovat aktiivisesti hiljaista kansaa.

Positiivisesti ja hiljaisesti aktiivinen henkilö ei aina vaikuta puheliaalta tai sosiaaliselta, mutta tosiasiassa hän kunnioittaa muita, kuuntelee aktiivisesti ja puhuu kun on asiaa. Ehkä stereotyyppinen suomalainen hiljaisuus siis kielii aidosta ja oikeasta mielenrauhasta. Tai sitten vain metsäläisestä mentaliteetista.

Kun kaikki on kiinni ja hiljaa Jos matkustaa Balin saarelle Indonesiaan maaliskuun lopulla, on syytä varautua yllätykseen. Saattaa käydä näet niin, että eteen osuu juuri se aamu, jolloin aamiaista ei saa mistään, skoottereita ja lainelautoja ei vuokraa kukaan, ikkunat on peitetty kankain ja jätesäkein, kukaan ei osta, myy tai järjestä mitään, eikä ristinsielua näy liikenteessä. Tai pitäisikö käyttää vain sanaa sielu ja pudottaa risti pois?

Balilaiset harjoittavat nimittäin balilaista hinduismia, jossa ei palvota vain yhtä tai kahta vaan tuhansia jumalia ja johon kuuluu vahva usko sieluun ja sielun reinkarnaatioon.

Vuosittainen, maaliskuun lopulla tapahtuva Nyepi on kaikkia läsnä olevia koskettava tapahtuma, joka sulkee koko saaren lentokenttiä, kauppoja, ravintoloita, kännyköitä ja internet-yhteyksiä myöten. Länsimaalaisten keskuudessa tempaus kulkee nimellä Silent Day, eli Hiljainen Päivä. Hiljaisen Päivän -päivät on omistettu hiljentymiselle, meditaatiolle, itsetutkiskelulle ja joskus myös paastolle. Se on samalla sekä osoitus saaren syvästä hengellisyydestä ja hinduperinteestä, että avoin kutsu ja kehotus kaikille ihmisille sukupuoleen, ikään, ihonväriin tai kansallisuuteen katsomatta mennä omaan itseen ja olla hetki rauhassa hiljaisuudessa.

Kaaoksen keskellä rauha Äänten, värien, makujen, tuoksujen ja hajujen kaaoksesta tunnettua Intiaa voi hyvällä syyllä kutsua joogan, meditaation ja hiljentymisen tyyssijaksi. Intia on hiljaisuusharjoitusten alkukoti. Jo yli 2500 vuotta sitten Buddha opetti ihmisille yleistä elämäntaito-oppia, joka tunnetaan nykyisin jo alussa mainittuna Vipassana-metodina. Termi tulee paalinkielestä ja tarkoittaa selkeää näkemistä ja syvää meditaatiota (”insight meditation”). Se on yksi vanhimmista buddhalaisista meditaatiotekniikoista, jota toisinaan sanotaan myös oivallusmeditaatioksi. Vipassana-harjoituksessa keskitytään mielen liikkeiden, fyysisten tuntemusten ja hengityksen tarkkailuun, minkä tarkoituksena on johtaa syvään itsetutkiskeluun ja itseoivallukseen.

Tänä päivänä Vipassana-metodi

ei ole enää sidoksissa mihinkään uskontoon. Vipassana-tekniikan ympärille on kehitetty maailmalla monenlaisia tapahtumia, kursseja ja retriittejä. Intiassa järjestettävät Vipassana-retriitit kestävät perinteisesti viisi, seitsemän tai kymmenen päivää. Retriitit rakentuvat tarkkojen rutiinien ympärille. Päivät alkavat aamumeditaatiolla, jota seuraa aamiainen, aamupäivämeditaatio, lounas, iltapäivämeditaatio, illallinen, iltameditaatio ja niin edelleen. Tärkeimpänä ohjenuorana retriiteissä on hiljaisuus. Osallistujat ovat koko retriitin ajan aivan hiljaa ja kaikki kommunikointi aina puheesta ja käsimerkeistä äänimerkkeihin ja silmiin katsomiseen on poissuljettu. Säännöt ovat tiukat, koska paikalle on tultu hiljaisuuden tähden. Oman ja muiden hiljaisuuden kunnioittaminen on kultaa.

22

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

Hiljaisuuden retriitti luostarissa Niin kristinuskon kuin islaminkin piirissä hiljaisuutta pidetään suuressa arvossa. Uskovat ovat kautta aikain vetäytyneet yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen ollakseen lähempänä Jumalaansa. Molemmissa uskonnoissa hengellisenä ihanteena voidaan pitää kuuliaisuutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta, joka palvelee sekä sisäistä kasvua, että yhteisöelämän tarpeita. Myös pyhiinvaellusmatkat ovat aina olleet tärkeitä matkoja kohti omaa hiljaisuutta ja vahvempaa Jumala-yhteyttä.

Monien eri uskonnollisten tahojen järjestämät hiljaisuus-retriitit tarjoavat mahdollisuuden hiljentymiseen. Tästä esimerkkinä on Savossa sijaitseva Valamon ortodoksisen munkkiluostari, joka vetää puoleensa hiljaisuuden etsijöitä. Vuosittain

luostarissa vierailee noin 120 000 ihmistä. Ylen vuonna 2017 tekemässä haastattelussa Valamon johtaja, arkkimandriitta Sergei kertoi Valamon opiston järjestämien hiljaisuuden retriittien suosion tulleen yllätyksenä. Suosion syyksi hän arvelee ihmisten kaipuuta saada paitsi uutta kosketusta omaan sisäiseen hiljaisuuteensa, myös ohjausta hiljaisuuden äärelle. Retriiteissä joku toinen määrittelee hiljaisuudelle rajat ja asettaa ehdot, minkä moni kokee tarpeelliseksi.

Valamon luostarissa hiljaisuuden kysyntä ei rajoitu vain kirkkopyhiin, vaikka pääsiäinen onkin selkeästi vilkkain rauhoittumissesonki. Sergein mukaan Valamossa käy kaikenikäisiä ihmisiä kaikkina vuoden aikoina. Luostari on paitsi rukouksen ja pyhyyden, myös yleisen

AJA NKU VAA N KU ULU U T EHDÄ LI IKAA KA IKKEA. T EEMME LIIKAA T ÖI TÄ, HA R R AS TAMME, S YÖMME JA JU OMME LIIKAA UNOH TAEN OMAT RAJAMME.

hiljentymisen paikka. Sergei arvelee, että sieltä haetaan toisinaan myös hengellistä, mutta ennen kaikkea omaa, sisäistä uudistumista.

Aina ihmiset eivät edes tiedä, miksi menevät käymään.

Hiljaisuuden taito Aikaamme leimaava hälyn ja rauhan ristiriita sekä yhä kovaäänisemmäksi kasvava hiljaisuus-hypetys antaa ymmärtää, että hiljaisuudessa ja hiljentymisessä olisi kyse jostakin mahdottoman vaikeasta asiasta, jonka vain harvat ja valitut voivat saavuttaa. Ehkä todella on niin, että hiljaisuutta ja hiljentymistä voidaan pitää jonkinlaisina erityistaitoina.

Mutta ehkä yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin oman sisäisen hiljaisuuden ja yhteisöllisen, jaetun hiljaisuuden vaalimisesta, tunnustamisesta ja tunnistamisesta. Siitä, että ymmärtää melun ja hälynkin kumpuavan vain hiljaisuudesta. Ilman hiljaista tilaa melulla ei ole sijaa – ja päinvastoin.

Hiljaisuuden käsitteen ja merkityksen ymmärtänyt ja hiljentymisen taidon omaava ihminen antaa muillekin tilaa puhua, ajatella ja hengittää. Kenties hiljaisuudentaito on lopulta vain aitoa läsnäoloa ja kykyä asettua toisen ihmisen ja käsillä olevien asioiden äärelle.

Se on toisen ihmisen kuulemista ja kuuntelemista ilman oman vastakommentin kärkästä odottamista ja oman puhevuoron jonottamista.

Ehkäpä muiden ihmisten hiljaisuuden kunnioittaminen oman hiljaisuuden ja hiljentymisen kautta on hiljaisuutta parhaimmillaan.

Ulkoisten ärsykkeiden lisäksi on siis kohdistettava katse myös omaan napaan, peiliin ja peilikuvan taakse. Mitä hiljaista minussa on? Onko mielessäni ja kehossani hiljaisuutta? Miten se ilmenee sisäisesti, entä ulkoisesti? Miltä hiljaisuus minussa tuntuu vai tuntuuko miltään? Pitäisikö viettää oma hiljainen päivä? Sen jälkeen saattaisi olla taas helpompi hengittää – ja palata uusin eväin takaisin hälyyn, meluun ja kaaokseen. �

23

SISÄILMAN KIROUS TEKSTI ERKKA LEHTORANTA KUVITUS TIRSA TOIVONEN

S

U O M E S S A E R I T Y I S E S T I koulutusinstituutiot ovat saaneet maistaa kaiken kosteusvaurioista homesieniin siinä määrin, että ”homekoulu” on vakiintunut arkikielen käsitteeksi.

Muutaman vuoden vanhoja rakennuksia tunnutaan revittävän auki kaikkialla siellä, missä niitä rakennetaan, ja remontista tiedottaessa aihetunnisteena on usein mystinen termi ”sisäilma”.

Kyseessä on kuitenkin laaja käsite, joka yhdistetään usein liian herkästi koskemaan nimenomaan home- ja kosteusvaurioita, jolloin samalla sivuutetaan suuri osa siitä mikä varsinaisesti tekee sisäilmasta ja sen ongelmista niin moniulotteisen ja puhuttavan aiheen.

Sisäympäristö yliopistolla Lapin yliopisto sai trendiin sopivan murheenkryyninsä vuonna 2009,

kun yliopiston henkilökunnalla teetetyn sisäilmakyselyn tulokset antoivat syyn tarkastella F-talon eli pääasiassa taiteiden tiedekunnan käytössä olevan rakennuksen sisäilmaa mikroskoopin alla. Vuonna 2010 yliopiston kiinteistön omistava Suomen Ylioppilaskiinteisöt Oy (SYK) lähti mukaan perusteellisiin sisäilmatutkimuksiin, joiden lopputuloksena oli koko F-siiven sulkeva remontti. Korjaustyön alettua vuonna 2013 pitkien tutkimusten jälkeen, kesti se lopulta vuoden 2015 alkusyksyyn asti. Remontin pakottama taideaineiden Pöykkölä-evakko kummittelee edelleen syvällä vanhempien taideopiskelijoiden sieluissa.

Nyt pölyn laskeuduttua ja kolmisen vuotta F-siiven katastrofin jälkeen on hyvä päivittää yliopiston sisäilmatilannetta. Voisi kai varovasti olettaa, että kaikki on

vihdoin ja viimein kunnossa? ”Eihän talo ole ikinä valmis”, tokaisee Lapin yliopiston laatupäällikkö Jukka Sankala keskustellessamme yliopiston sisäilman nykytilanteesta.

Onneksi Sankala puhuu kuitenkin yliopistosta kokonaisuutena eikä viittaa F-talon saavan saagalle jatkoa. Korjaavia ja ennaltaehkäiseviä kunnostustoimia on vastikään tehty yliopiston A-siivessä, jonka myötä yliopiston pääkampus alkaa olla peruskorjattu kauttaaltaan ja sisäilman laatu on yleisesti ottaen hyvä.

Koneellisesta ilmanvaihdosta johtuva kuivuus aiheuttaa ikävää tunkkaisuutta, mutta varsinaiset rakenneviat ovat kurissa.

Yliopiston F-siiven tutkimukset vuosina 2009-2013 olivat kiinteistö- ja hankintapäällikkö Eija Ruokamon mukaan Suomen mittakaavassa erittäin mittavat.

24

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

”Rakennuksesta (F-talosta) päädyttiin ottamaan tuhansia näytteitä”, Ruokamo sanoo.

SYK:n Lapin yliopiston kampusmanageri Juha Aavikko lisää, että ”kaikki mitä oli mahdollista tutkia, tutkittiin, ja sen pohjalta etsittiin paras mahdollinen korjausvaihtoehto”. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on käyttänyt tuloksia rakentaessaan suosituksia vastaavanlaisten tilanteiden varalle.

Sankala, Ruokamo ja Aavikko ovat yhdessä kiitollisia siitä, että prosessi yliopiston sisäilmanlaadun valvomiseksi ja parantamiseksi on ollut kiitettävän avoin ja yhteistyö on toiminut hyvin omistajaosapuolen ja yliopiston välillä. Sekä tutkimus että remontointi on aina kallista, ja siksikin osapuolien hyvää henkeä voi pitää erittäin tärkeänä.

Noin neljästi vuodessa kokoontuvassa yliopiston sisäympäristötyöryhmässä toimiva kolmikko vakuuttaa, että tilannetta seurataan jatkuvasti säännöllisten tarkistusmittausten avulla. Yliopiston edustajista sekä terveys- ja rakennusalan asiantuntijoista koostuva ”iskuryhmä” käy aika ajoin yliopiston tilat kävellen läpi ja pohtii ennalta sisäympäristössä mahdollisesti esiin nousevia ongelmia.

Ennaltaehkäisevä toiminta nousee esiin haastattelun aikana useasti. Sisäympäristön käyttäjien eli yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden palautetta työryhmäläiset korostavat kullanarvoiseksi. Juha

Aavikko kertoo, että kaikki SYK:lle saapuvat, palvelupyynnöiksi kutsutut ilmoitukset johtavat aina kiinteistönhuollon perustarkastukseen kyseisessä tilassa. Jos tässä tarkastuksessa ei ilmene aiheuttajaa ilmoittajan oireille ja ne jatkuvat, suositellaan ilmoittajalle terveystarkastusta, ja jos selitystä ei löydetä muusta terveysongelmasta, tilassa käynnistetään laajempi sisäilmaselvitys. Tilan käyttäjän kokemus tilasta on siis toiminnan keskiössä. ”Eihän se ole kenenkään etu, jos ihmiset voivat tässä rakennuksessa huonosti”, kitey t tää Sankala päällimmäisen motiivin sisäilmakeskustelusta.

Näkymätön uhka – mikä ihmeen sisäilma? ’Sisäilmaongelma’ on yhtä tarkka kuvaus rakennuksen käyttäjien kokemasta ongelmasta kuin ’ulkoilmaaktiviteetti’ on henkilön liikuntaharrastuksista, mutta ympäripyöreä se on syystäkin.

Huono sisäilma on paljon muutakin kuin määrittelemätöntä tunkkaisuutta, vaikka ihminen ei usein

”KA IKKI MI TÄ OL I MAHD OL L I S TA T U T KIA, T U TKI T T I I N, JA S EN POHJA LTA E T S I T T II N PA RAS MAHDOL LI N EN KORJAU S VA IH T OEH T O.” - JUHA AAV IKKO

25

YLIOPISTOLLA

pysty hajuaistinsa ja kielen avulla sitä tarkempaan määritelmään.

Usein sisäilman laadun heikkous esiintyy yleisinä oireina kuten päänsärkynä, joita ei välttämättä osaa heti liittää sisäilmasta johtuviksi oireiksi.

Sisäilman epäpuhtaudet jaotellaan monisanaisen tarkasti lähteen, kuten tupakansavun tai rakennusmateriaalien päästöjen sekä fysikaalisten ja kemiallisten ominaisuuksien eli erilaisten ilmaan päätyvien hiukkasten ja hiilivetyjen perusteella ryhmiin. Näistä epäpuhtauksista ihmiset erittävät osuutensa sisäilmaan muun muassa hajusteilla ja vaatekemikaaleilla, ulkoilman epäpuhtaudet kuten siitepöly ja pakokaasut vaikuttavat sisälläkin ja rakenteista sekä kiinteistön pesuaineista haihtuu ilmaan jatkuvasti sisäilman laatuun vaikuttavia yhdisteitä.

Kun sisäympäristön ilmassa

leijailee useampia epäpuhtauksia samanaikaisesti, on ilman näkyvää syytä vaikea osoittaa yksiselitteisesti, mistä ihmisyksilöiden tai -ryhmien oireilu johtuu. Samalla se on ensisijaisen tärkeää, sillä suuri määrä epäpuhtauksia ilmassa on terveysriski, jotka voivat laskea työtehoa tai täysin estää työskentelyn sille tarkoitetussa tilassa.

Heikkolaatuinen sisäilma esteellisyystekijänä Laajasti käsitettynä rakennus tai tila on esteellinen, jos on olemassa henkilö, joka ei pysty käyttämään tilaa tarkoituksenmukaisesti siellä vallitsevien olosuhteiden seurauksena. Näkyviä esteellisyystekijöitä on monia, ja niiden poistoon pyrkivät toimenpiteet todistetaan usein pyörätuoliramppeina, tilavampina käymälöinä ja pistekirjoituksena.

Mutta mitä silloin tehdään, kun koko tila on enemmän tai

vähemmän esteellisyystekijä syystä, jota ei voi varsinaisesti aistia?

Todellisuutta tämä on esimerkiksi hengitystiesairauksista tai ympäristöyliherkkyydestä kärsiville.

Samalla etenkin rakennusvirheistä johtuvat sisäilmahaitat ovat perusterveellekin ihmiselle pitkään altistavina terveysriskejä. Hengittämisen lopettaminen kun ei ole vaihtoehto eikä sisäilmastoaan voi valita etenkään, jos se sijaitsee opiskelutai työpaikalla.

SYK osallistuu tällä hetkellä valtakunnalliseen tutkimukseen, jossa selvitetään muun muassa yliherkkyystiloja ja niiden nostaman esteellisyyskysymyksen ratkaisemista yhteiskunnan toimintaympäristöissä.

Jos haluat ilmoittaa havaitsemastasi sisäilmaongelmasta, voit lähettää yliopiston nettisivujen ”Tilojen kunnossapito” -osion kautta palvelupyynnön sisäympäristöstä huolehtivalle SYK:lle. �

26

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

KUUNTELETTEHAN? TEKSTI STINA ROOS

KUVITUS MARJO HIILIVIRTA

O

LEN KUUL LU T T OIS TU VAS TI

lauseen; “Miksi se saamelaiset aina tappelette?”

Jokaisella kerralla se on hiljentänyt minussa suullisen sanoja. En jaksaisi yrittää vastata, muutun voimattomaksi, seiniin sulautuvaksi. Ja samalla, se istuttaa minuun todistustaakan; osoittaa, ettemme ole sellaisia kuin meidän sanotaan olevan. Velvoittaa minut puhumaan tunteeni todeksi, muiden kuultavaksi, jotta voisi syntyä ymmärrys – silta – sen välille, mitä te meistä, minusta sanotte, ja miten se minussa resonoi.

Kuinka pahaatahtomatta lausuttuna tahansa, se kutistaa minut yksilönä karikatyyriseksi kuvaukseksi ‘kansani ominaisuuksista’.

Tämä synnyttää kokemuksen häpeästä, josta muodostuu kuin ylimääräinen ruumiinjäsen, jota ei uskalla amputoida, koska on vakuuttunut sen tarpeellisuudesta.

Kuin häpeä varmistaisi, että on suhteessa maailmaan oikein, osaa taipua oikeaan kulmaan katselemaan muita alapuolelta.

Nämä yleistykset toiseuttavat, tekevät minut jotenkin käsittämättömäksi. Sellaiseksi, jota kohtaan on mahdotonta kokea empatiaa.

Sellaiseksi, joka jää tunne-elämän ulkopuolelle. Lisäksi ne tekevät tyhjäksi kiukun, ja jättää kysymättä tärkeimmän kysymyksen: jos tappelisin, niin miksi?

Siksi, että nuo eivät ole olleet

ainoita kertoja, kun olen joutunut todistamaan jotakin identiteetistäni. Milloin kuulen, etten näytä tarpeeksi saamelaiselta, milloin siitä, etten puhu täydellistä saamen kieltä, tai siitä, ettei minulla ole poroja. Kaikki ulkoa tulevat määrittelyt saavat luhistumaan. Kokemaan, etten ole tarpeeksi, että minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, määrittelyihin laajeneva.

Kokisin tarvetta olla enemmän jo ilman näitäkin: assimilaatio on jättänyt minut vajaaksi, kielettömäksi, kahden kulttuurin välitilaan. Koen, etten elä tarpeeksi täydeksi máttaráhkkujeni jatkumoa. Pelkään, että kadotan heissä olleen kulttuurin, elämän. Pelkään, etten muodostukaan riittävän todeksi, kuten áddjáni liikkuu ja muotoutuu suhteessa luontoon ja tarinoihinsa Tenojoesta ja suvustaan.

Jos olisin kiukkuinen, niin siksi, ettei áhkkuni eläessään kyennyt sanalla meille sanomaan olleensa asuntolassa. Etten koskaan saanut mahdollisuutta ymmärtää, mitä hän koki. En koskaan tule käsittämään, millaiselta tuntuu tulla riistetyksi omilta vanhemmiltaan, varastetuksi vieraaseen todellisuuteen, jossa pakotetaan uskomaan, että vieras maailma on parempi kuin se, joka on oma. Kasvaa ajatukseen, ettei ole minkään arvoinen.

Ja silti kannan tuosta kaikesta seurannutta sanatonta surua, joka ei ole minun oma kokemukseni. Mutta

silti osa minunkin historiaani. Syy kielettömyyteeni, vajavaisuuteeni.

Kunpa olisinkin voinut tapella áhkkuni puolesta, taistella niin, ettei syöpä olisi ottanut hänestä otettaan ja vienyt mukanaan. Täysin irrationaalisesti toivon, että jos hän olisi voinut puhua tuosta kaikesta, paha olisi valunut hänestä ulos, ja olisimme saaneet pitää hänet mahdollisesti vuosikymmeniä kauemmin. Ehkä kuoleman takana on aina enemmän kuin vioittunut ruumis: on vioittunut mieli, toteutumattomat toiveet, julkilausumattomat unelmat. Sivuutetuksi tuleminen, karikatyyriksi tyhjentäminen.

Jää minun tehtäväkseni antaa hänelle anteeksi, ettei hän koskaan kertonut. Toivon, että hän antoi minulle anteeksi, etten koskaan kysynyt.

Jos tappelisin, niin siksi, että asuntolaan varastetuilla lapsilla olisi tilaa puhua kokemuksistaan.

Ettei niin paljon jäisi lausumatta. Ahkkulleni sovintokomissiotyö käynnistyi liian myöhään, hän ei koskaan pääse sanoittamaan suruaan. Mutta heille, jotka voivat vielä kertoa, jää meidän nuorempien sukupolvien tehtäväksi antaa tilaa puhua. Jos me hiljenemme kuuntelemaan, kuuntelettehan tekin? Vailla ennakkokäsityksiä, vailla oletuksia, kuuntelette vain.

He ansaitsevat vähintäänkin sen verran, silläkin uhalla, että he olisivat suutuksissa. �

YHTEISKUNNASSA

KA IKKI ULKOA T ULEVAT MÄÄ RI T T ELY T SA AVAT LUHI S T UMA A N. KOKEMA A N, ET T EN OLE TA RPEEKSI, ET TÄ MIN UN PI TÄI S I OL LA JO T ENKIN T OI SENLA IN EN, MÄ Ä R I T T ELY IHIN LA AJEN EVA.

27

28

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

TEKSTI JA KUVITUS VILJA TUOHINO

MINÄ JA MYANMAR OSA 4: MITÄ NYT?

ENNEN YANGONISTA L Ä HTÖÄ odotin jännityksellä käänteistä kulttuurishokkia. Suomessa minua odottaisi painostava hiljaisuus, talven huippupakkaset ja kalliit hinnat. Mikä pahinta, minun pitäisi alkaa taas kokkaamaan! Yangonissa kun olin luopunut ruokaostosten tekemisestä kokonaan ja syönyt viimeiset kolme kuukautta vain ravintoloissa tai teehuoneissa.

Odotusteni tavoin aloin havaita Suomessa asioita, joihin en ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota.

Paluuni jälkeen voin vannoa nähneeni suomalaisten ystävieni kaksoisolentoja kaikkialla. Miten suomalaisilla onkaan niin syvät silmäkuopat ja hassut nenät!

Ensimmäinen junamatkani oli hermojani koetteleva kokemus, sillä en voinut olla kuuntelematta kanssamatkustajieni jok´ikistä keskustelua. On hassu tunne yhtäkkiä huomata ymmärtävänsä kaiken ympärillä olevien ihmisten puheesta.

Oman käytökseni palautuminen takaisin suomalaisiin normeihin kesti sekin aikansa. Kotimaisessa baarissa viittasin tarjoilijalle ollessani valmis tilaamaan laskun kunnes tajusin maksaneeni juomani jo tiskillä. Vähällä piti, etten jo huudahtanut She-meh! Yangonissa otin tavakseni laulaa ääneen kulkiessani, sillä monet paikalliset tekivät samoin. Matkalla ensi kertaa yliopistolle sain osakseni muutamia vinoja katseita hoilottaessani erään klassikkoiskelmän kertosäettä. Ymmärsin, että matkalaulut oli jätettävä haikeudella menneisyyteen. Tosin Rovaniemen nyt niin pitkiltä tuntuvat etäisyydet olisivat huomattavasti rattoisampia jos voisi samalla hieman lauleskella.

Kuusi kuukautta oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika tottua elämään täysin uudessa maassa ja kulttuurissa. Vietettyäni hetken aikaa kotona Nakkilassa ja palattuani takaisin Rovaniemelle, sain hämmästyksekseni huomata, ettei varsinainen negatiivinen shokki ilmaantunutkaan. En ollut masentunut tai

ahdistunut ympäristön vaihdoksesta. Ennemminkin kaikki tuntui hyvin tavanomaiselta ja antikliimaksiselta. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tuntea?

Mikä on arkeen paluun etiketti?

Myanmar oli erilaisin maa, missä olen ikinä ollut ja varsinainen vastakohta Rovaniemelle monessa suhteessa. Ennen kaikkea koen olevani erittäin onnekas. Olen saanut opiskelujeni aikana matkata ääripäästä toiseen, Harjulammen jäätieltä Baganin muinaiskaupungin temppeleille.

Olen ottanut elämän filosofiakseni kiintyä paikkojen sijaan ihmisiin. Yangonista eniten kaipaankin ystäviäni, kollegoitani sekä kotikatuni kookospähkinämyyjää. Minusta oli ihmeellistä, kuinka hän kädenkäänteessä kaiversi ostamastani kookospähkinästä täydellisen valkoisen kuulan, jolloin hedelmälihan pystyi helposti nauttimaan kookosveden juomisen jälkeen. En kielitaidottomuudessani pystynyt käymään myyjän kanssa ainoatakaan kunnon keskustelua, mutta viimeistä yangonilaista kookospähkinää ostaessani hän lahjoitti minulle pähkinän kuorista veistelemänsä mukin.

En pysty sanomaan palaanko enää koskaan Yangoniin, mutta tiedän että hetki elämästäni siellä on antanut minulle itsevarmuuden lähteä minne tahansa muualle. Minne ikinä päädynkin tulen kaipaamaan paikkoja, joissa ennen olen asunut. Olipa se paikka sitten Rovaniemi tai Yangon. Kaikkialle voi tottua asumaan ja koti on siellä minne sen on sattunut rakentamaan. � Kirjoittaja suoritti graafisen suunnittelun työharjoittelun YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti on seurannut työharjoittelua koko vuoden.

MAAILMALLA

ENN EN KA IKKEA KOEN OLEVA N I ER I T TÄ IN ONN EKAS. OLEN SA A N U T OPI SKELUJEN I A IKA NA MAT KATA Ä Ä R IPÄ ÄS TÄ T OISEEN, HA RJULAMMEN JÄ ÄT IELTÄ BAGA N I N MU I NA ISKAUP UNGIN T EMPPELEI L LE.

29

30

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 2/2018

OSTAKAA HUUMORIA TEKSTI ERKKA LEHTORANTA KUVITUS MERI HEIKKILÄ

HUUMORI ON HALPUUTUKSESSA.

Alahyllyn viinit on kaadettu Prisman lattialle ja datapaketin hinnalla pääsee ryystämään ja nuolemaan kuin ruotsinlaivalla. Huumori on käynyt läpi hirveämmän buffetoinnin kuin sijoitusmarkkinat ja katkaravut yhteensä.

Alennus on konsepti ihmisille, jotka haluavat tuntea olevansa varakkaampia. Siksikin Hulluilla Päivillä käyvät aina kaikki muut kuin hullut.

Huumori heijastaa todellisuutta. Miksi hullut kaikkialla ovat niitä, jotka peilaavat eniten?

Olen kyllä käynyt Stockmannilla, mutta huumorin syvän kriisin koin puhdistavan konkreettisesti vasta, kun anniskeluravintolassa ventovieraalta kuultu paljas ja raaka ”haista vittu” oli kuulemma sarkasmia. Missä Sami Hedbergin ja sarcasm_only -instatilin tantrasessioissa tämä ideaäpärä kiljaisi ensimmäisen kerran?

Hyvä huumori ei ole mielipidekysymys, vaikka hauskaksi kokeminen on henkilökohtaista. Laadukas läpyskä märehditään saman todellisuuden aineksista kuin kaikki muukin faktiivinen ja fiktiivinen kerronta.

Käyttääkseen todellisuutta huumorin rakentamisessa tulee tietty ymmärtää, mitä todellisuus on. Paras huumorin rakentumista selittävä todellisuuskäsitys on Albert Camusin jalostama absurdismin filosofia. Kun ihmisyksilö ymmärtää ristiriidan siinä, miten hän on taipuvainen etsimään järjestystä ja tarkoitusta elämästä, josta hän ei kuitenkaan koskaan pysty rajallisuudessaan mitään sen kaltaista löytämään, hän ymmärtää ihmiselämän absurdin luonteen, heittää pölynimurin parvekkeelta ja tajuaa, miten vieraantua todellisuudesta tarpeeksi saadakseen ihmisen nauramaan.

Absurdi on hauskaa. Typeryys naurattaa, kun se ei itketä. Big D. Trump ja muut idioottiset ristiriidat raivostuttavat ja antavat stand-up -koomikoille suojatyöpaikan.

Huumori on myös vaarallista. Kun sitä yli- ja väärinkäytetään, huumorista pannaan halvalla vääryyttä oikeuttava funktio. Trumpin valtakausi on jo todellisuutena tarpeeksi absurdia, ettei siitä tarvi vieraantua lainkaan tehdäkseen siitä huvittavaa. Todellisen ja rakennetun huumorin raja hälvenee, kun kuulijat turtuvat todellisiin absurdeihin tarinoihin. Ylihuumoriutuminen rampauttaa kritiikin.

Bo Burnhamin ja Bill Burrin kaltaisissa visionäärihassuttajissa on totta kai arvonsa. He nousevat lavalle ja piirtävät huumorille rajat, jotka eivät näy ulospäin, ja tekevät huumorista purevaa, selittävää ja merkityksellistä.

Ne rajat samalla antavat aidolle kauneudelle arvoisensa tilan tasapaksun huumorin modernissa imperiumissa.

Vitsin merkitys antaa sille tarkoituksen, ja huumorilla on äärimmäisen tärkeä tarkoitus tietoisuutta nostavana ja inhimillistävänä rakenteena, sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Ihmiset käsittelevät kaikkialla niitä asioita huumorin keinoin, joita ei uskalleta tai kehdata kohdata sydän edellä. Parhaat jerryt lentävät pyövelille.

Kokemassani HV-casessa hajuja enemmän häiritsi kuitenkin se, että yritin olla tälle herralle kaunis ja kehua vilpittömästi. Rehellisesti, mutta rakkaudella. On surullista nähdä, miten helposti mies ajautuu kauneudesta paniikkiin ja puolustautuu sanoilla, jotka vain näennäisinä pukeutuvat huumoriin.

Kaikki on luonnostaan humoristista. Kaikki vilpitön huumori olisi myös hauskaa, jos kaikki ymmärtäisivät kaiken. Krhm.

Tälle paras vaihtoehtoinen todellisuus on dualistinen. Huumori kumpuaa ymmärryksestä, kun taas kauneus edustaa kaikkea sitä, mitä ei voi tai saa ymmärtää.

Haista vittu -mies, olet kaunis. �

31

AINEJÄRJESTÖ

LYHDYN KEVÄISET TERVEISET Hallituksemme uusi on todella innokas jossa ahkeroi joukkomme tehokas.

Jos mieltäsi jokin askarruttaa on meitä jokaista helppo jututtaa.

Lyhtyläiset ne loistavat Rovaniemen yössä isona me ollaan sossussa työssä.

Työtä meille aina riittää vaikka siitä ei tarpeeksi osata kiittää.

Keväämme on ollut täynnä vilskettä josta Lyhty on pitänyt kovasti melskettä.

Tapahtumia Lyhty on järjestänyt jo monta eikä meiltä ole unohtunut juhlinta.

Punaiset haalarit ja iloinen mieli on meidän sossujen oma kieli.

Tutustu säkin Lyhdyn jengiin tai voithan sä vaikka hypätä remmiin.

Vuotemme alkoi ihanilla vujuilla siellä juhlimme leveä hymy huulilla.

Ystävänpäiväämme vauhdittivat sitsit joista ei taatusti puuttuneet hyvät vitsit.

Lyhtyläiset kaikkia rakastaa ja sehän opiskelijaelämää rikastaa.

Uskallathan meille juttelemaan tulla Ja uusia ystäviä on sulla.

Huhtikuussa koittaa mökkiretki josta muistoihin jää varmasti jokainen hetki.

Vappu meitä jo kovasti jännittää toivottavasti hyvät säät meitä lämmittää.

Usein kokoonnumme teekupin äärelle ja sympatiaa jaamme vierelle.

Ihanaa loppukevättä toivottaa koko Lyhdyn jengi pidetään yllä tämä huippu svengi!

Vappua juhlimme muun muassa munkkietkoin jonne toivomme kaikkien saapuvan suurin joukoin.

Vietetään yhdessä juhlat ikimuistoiset ne eivät taatusti ole mitkään kissanristiäiset.

Lyhdyn hallitus 2018 ps. Seuraavaksi haastamme TAO Ry:n loruilemaan.

W E L C TO MOON E AVOINNA KE, PE & LA KLO 22-04 // K18 // KOSKIKATU 25, 96200 ROVANIEMI + 358 (0) 400 947 693 // info@halfmoon.fi // www.halfmoon.fi

Avoinna: Ma–La 16–02 ja Su 16–04 | Kansankatu 15 ROVANIEMI 040 0947693 | info@halfmoon.fi