Lapin ylioppilaslehti 3/2016

LAPIN YLIOPPI LASLEHT I

ERILAINEN IRAN

URBAANIA LÖYTÖRETKEILYÄ

03/ 2016

Y-SUKUPOLVEN AHDISTUS

JUHO HIILIVIRTA

KOKEILE SIIPIÄSI PÄÄTOIMITTAJA MATIAS PARTANEN

Olen ollut toimittajuuden kanssa tekemisissä lähes kymmenen vuotta. Vaikka toimittajan ammattiin ei varsinaisesti tarvitsekaan koulutusta, on tavallista, että toimittajana toimivat henkilöt ovat suorittaneet jonkin yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon. Siitä huolimatta, että media on murroksessa ja alan tulevaisuus epävarma, vaihtoehtoiset mediat nostavat päätään ja myös tavalliset ihmiset tuottavat kilpailukykyisiä sisältöjä, on toimittajille yhä tarvetta. Toimittajakunta on taustaltaan hyvin monipuolinen; olen tavannut niin varsinaisen toimittajatutkinnon suorittaneita, jonkin erityisalan asiantuntijoita kuin myös suoraan peruskoulupohjalta ponnistavia.

Alan selkärangan muodostavat näkymättömät, nimeä tekemättömät käsityöläiset, tiedonvälityksestä huolehtivat, jotka väsymättä suodattavat informaatiotulvaa ja tuottavat tiedonnälkäisille kiinnostavia sisältöjä – näin ainakin tulisi olla. Huolestuttava suunta on tiedonvälityksen nopeutumisesta ja maailman monimutkaistumisesta johtuva mullistus: toimittajien nimissä voidaan tarjota sisältöjä, jotka palvelevat muuta kuin tiedonvälittämisen agendaa.

Nämä voivat mennä läpi myös muilta toimittajilta.

Siksi pitkäjänteisiä toimijoita ja alan eettisiä arvoja tuntevia tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Toimittajan ammatti, kuten alussa esitin, on käytännössä vapaa kaikille. Myös Lapin yliopiston tarjoamat tutkinnot antavat eväät tuossa ammatissa pärjäämiseen. Vaikka median murros ei vieläkään ole ohi, ja työmarkkinat ovat mitä ovat, ei lahjakkaan ja journalistin työstä kiinnostuneen kannata sulkea tuota ovea. Minunkin piti tehdä täyskäännös, opiskella uusi ammatti ja siirtyä eteenpäin.

Kuitenkin, aivan yllättäen eteen tulleen mahdollisuuden myötä olen saanut toimia tämän lehden päätoimittajana jo kaksi vuotta. Olen kiitollinen siitä, että päätin tarttua tuohon tilaisuuteen. Toimittajuus on vienyt minut niin kuumailmapallon kyytiin, todistamaan suuria tunteita ja pieniä iloja, tapaamaan jännittäviä ihmisiä ja vierailemaan paikoissa, joihin minulla ei tavallisesti olisi asiaa.

Voi olla, etten tätä tietä niin vain jätäkään, vaikka uusi tutkintokin avaisi uusia ovia. Aika näyttää.

Toimittajuudesta kiinnostuneelle: yksi oivallisimpia tapoja kokeilla siipiään mediassa on avustajana toimiminen, mihin on hyvät mahdollisuudet täällä Rovaniemellä. Niin yliopiston viestintä kuin Lapin ylioppilaslehti tarvitsevat havaintojeni mukaan lahjakkaita ja hyviä tekijöitä. Kaupungissa toimii myös useita muita joukkoviestimiä, jotka jatkavat vastatuulesta huolimatta urheasti eteenpäin.

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

3

SISÄLLYS

HERRA HAARNISKA 6

TUUDO ON IRTI 7

Y-SUKUPOLVEN AHDISTUS 8–10

OODI KÄVELYLLE 11

MEININKI ON ROLLOSSA HITUSEN TIIVIIMPÄÄ JA YHTEISÖLLISEMPÄÄ 12–13

REINDEER KALASHNIKOV 14–17

ILMOJEN HALKI 18–19

URBAANIA LÖYTÖRETKEILYÄ 20–27

ERILAINEN IRAN 28–32

OPISKELIJOIDEN VAKUUTUSKIEMURAT 34

TAO TÄYTTÄÄ PYÖREITÄ 35

AKANOIHIN PIILOTETUT JYVÄT 33

PÄÄTOIMITTAJA Matias Partanen @matiaspartanen

YHTEYSTIEDOT lehti@lyy.fi @lapin_ylioppilaslehti

ULKOASU JA TAITTO Juho Hiilivirta @juhohiilivirta

Ahkiomaantie 23 B 96300 Rovaniemi puh. 045 110 9293

KANSI Mikko Roininen @mikkoroininen

KUSTANTAJA Lapin yliopiston ylioppilaskunta puh. 044 578 4209

PAINO i-print ILMOITUKSET Pekka Alakoski 040 578 4206 mainosmyynti@lyy.fi

TEKIJÄT Tea Koskela, Aleksi I. Pohjola, Siiri Hirsiaho, Nea Koivumaa, Teemu Loikkanen, Mikko Roininen, Meri Heikkilä, Rida Haapala, Heidi Lintula

4

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

OPINTOJA TYÖELÄMÄÄ VARTEN T Y Ö E L Ä M Ä O N J A T K U V A S S A murroksessa. Tämä näkyy myös kasvuna korkeakoulutettujen työttömyystilastoissa. Vaikka koulutus on edelleen paras vakuutus työttömyyttä vastaan, opintojen ja työelämän tarpeiden vastaavuutta tulee yhä parantaa. Lisäksi yhteistyö yliopiston, kaupungin ja yritysten välillä on entistä tärkeämpää.

Usein yliopistoon tullessaan opiskelija ei vielä tiedä, mitä tekee tulevaisuudessa. Opintojen aikana olisi tärkeää harjaannuttaa opiskelijat tunnistamaan omaa osaamistaan, joka on paljon peräänkuulutettu taito työmarkkinoilla. Ilman oman osaamisen tunnistamista opiskelija ei työpaikkaa hakiessaan osaa ilmaista työnantajalle taitojaan, joista työnantaja voisi olla kiinnostunut.

Myös kohtaamista työnantajien ja opiskelijoiden välillä tulee parantaa. Vaasassa on kehitteillä internet-sovellus, jonka avulla yritykset ja opiskelijat voivat kohdata entistä paremmin. Toimintamuoto on yksinkertainen. Opettaja lataa kurssin nettiin, johon hän voi kutsua yrityksen tarjoamaan projektia. Yritys sitten tarjoaa projektia kurssille, jonka opiskelijat suorittavat. Yritys pääsee suoraan tunnistamaan opiskelijoiden taitoja ja opiskelijat pääsevät työskentelemään konkreettisten työelämän haasteiden parissa.

Omasta yliopistostamme hyvä esimerkki on oikeustieteiden tiedekunnan työryhmä Paradigma.

Työryhmä perustettiin syksyllä 2014 ja on siitä lähtien antanut opiskelijoille mahdollisuuden avustaa opetus- ja tutkimushenkilökuntaa heidän

työtehtävissään. Paradigma on yliopiston strategian mukainen osallistava ja innostava projekti, joka kannustaa opintojen sujuvuuteen ja tarjoaa työkokemusta opintojen ohelle.

Vaikka yliopiston ensisijainen tehtävä on tutkimus, eikä opiskelijoiden työllistäminen, voitaisiin siihen panostaa enemmän. Yliopiston vetovoima ja kiinnostavuus perustuvat vahvasti nykyään myös opintojen jälkeiseen työllistymiseen. Tätä voidaan parantaa opintojen työelämälähtöisyydellä ja yhteistyöllä elinkeinoelämän toimijoiden ja yliopiston välillä.

ELIAS RAUHALA

MATIAS PA RTANEN

Hallituksen puheenjohtaja

MATIAS PA RTANEN

#OPISKELIJAELÄMÄÄ

L A P I N Y L I O P I S T O S S A on noin 4 000 opiskelijaa, joten meillä on myös 4 000 erilaista kertomisen arvoista tarinaa opiskelijuudesta. Tämänkin tekstin kirjoittajat poikkeavat tarinoillaan toisistaan.

Opiskelemme molemmat yhteiskuntatieteitä, mutta polkumme kandidaatin tutkintoon oli erilainen.

Valmistuimme kandeiksi reilussa neljässä vuodessa ja opiskeluaikaamme mahtui niin vaihto-opiskelua, ainejärjestöhommia kuin YTHSn palveluihin tukeutumista vaikeina hetkinä. Nykyiseltä identiteetiltämme olemme rovaniemeläisiä, vaikka toinen meistä on paperilla vielä keskisuomalainen.

Olemme molemmat ajelehtineet opintojemme aikana ja etsineet omaa tietämme akateemisen yhteisön jäseninä – toinen meistä löysi sivuaineestaan uuden pääaineen. Usein meidätkin voi nähdä Rovaniemen yöelämässä haalarit päällä, vaikka

5

LYY

LYY ANTOI SÄÄLISTÄ LAPIKKAALLE L A P I N Y L I O P I S T O N L U O K A N O P E T TA J A K S I opiskelevien ainejärjestö Lapikas ry. on joutunut huomattaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Keväällä 2016 järjestetyt SOOLin Talvipäivät tuottivat isot tappiot yhdistykselle ja Lapikas ajautui maksuvaikeuksiin.

Asiaan liittyy hallituksen jäsenen väärinkäytöksiä sekä salailua, ja asiasta toimitetaan esitutkinta.

Syksyn ajan ylioppilaskunta on toiminut Lapikkaan apuna asian selvittämiseksi. Edustajisto käsitteli asiaa kokouksessaan 4.10.2016 ja päätti myöntää Lapikkaalle 5 000 euron ehdollisen lainan. Laina myönnetään, mikäli Lapikas pääsee sen avulla maksusopimukseen velkojien kanssa. Laina myönnetään takausta vastaan. LYYn hallitus oli jo aiemmin päättänyt myöntää 3 000 euron lainan, jottei tilanne kärjistyisi entisestään.

LYY ja Lapikas laativat lainojen takaisinmaksusta tarkan maksusuunnitelman, jolla turvataan lainojen takaisinmaksu ilman Lapikkaan toiminnalle koituvaa suurempaa haittaa.

Lapikkaan toiminta pyritään jatkamaan ennallaan ja mieliala yhdistyksessä on toiveikas. Lapikkaan puheenjohtajan Hennariina Syrjän mukaan selviytymissuunnitelmana on se, että toimintaa kehitetään aiempaa suuremmaksi. ”Perustimme annoin säälistä Lapikkaalle -kampanjan, jolla kerätään varoja Lapikkaan pelastamiseksi. Myös kaikki perinteiset tapahtumat järjestetään, kuten tähänkin asti”, Syrjä kertoo.

Jos jotain positiivista tilanteesta pitäisi löytää, on tilanne yhdistänyt ainejärjestöjä yli

emme muuten luultavasti täytäkään yhteiskunnan asettamaa kuvaa stereotyyppisestä opiskelijasta ja opiskelijana olemisesta.

Tähän on herätty myös ylioppilasliikkeessä, opiskelijoita on monenlaisia ja heidän tarinansa ovat kertomisen arvoisia. Monesti opiskelijaliike nähdään myös ei-liikkeenä, joka vastustaa muutosta. Ainainen opiskelijoilta leikkaaminen on saanut meidät pohtimaan negatiivissävytteistä julkisuuskuvaamme valtakunnan tasolla. Tämän vuoksi Lapin yliopiston ylioppilaskunta on mukana valtakunnallisessa StudentsOfFinland-kampanjassa, jossa pyrimme sosiaalisen median keinoin näyttämään opiskelijat sellaisina kuin he oikeasti ovat.

Monipuolisena joukkona, joka ahertaa noppien ja nopean valmistumisen toivossa yhteiskunnan asettamien raamien puitteissa. Kannustammekin

Lapikasta voi auttaa muun muassa hankkimalla haalarimerkin.

tiedekuntarajojen. Lapikkaan avuksi ovat rientäneet muun muassa Artikla, Lyhty, TAO, Kosmos Buran ja Lastu. ”Olemme saaneet valtavasti apua eri ihmisiltä ja myös täysin pyytämättä.”

Lapikkaalla oli jo ennen maksuvaikeuksien paljastumista poikkeuksellisen raskas vuosi takanaan, sillä yksi hallituksen jäsenistä menehtyi alkuvuodesta. ”Vaikka tilanne on vaikea, olemme liikkeellä taistelufiiliksellä. Nyt kaikki painottavat yhteistyötä ja vastuu kannetaan yhdessä”, Syrjä sanoo.

Lapikkaan kohtalo on nyt paljolti velkojien käsissä. Toiminnan jatkuminen ja talouden elvyttäminen on riippuvainen pääsystä maksusopimukseen velkojien kanssa.

kaikkia teitä rohkeasti jakamaan omia opiskelijatarinoitanne. Yhdessä voimme näyttää opiskelijoiden koko kirjon ja palauttaa opiskelijuuden ansaitseman arvon.

Erilaiset opiskelijat ovat vahvuus. Ajoittainen ajelehtiminen ja muutokset elämässä opettavat meitä jopa enemmän kuin stereotyyppiselle opiskelijalle suunniteltu putkitutkinto sekä väritön opiskelijaelämä.

Olit sitten perheellinen, n:nen vuoden, päivätyön ja opiskelijuuden yhdistävä tai juuri paikkakunnalle muuttanut opiskelija, ota some haltuun ja näytä, millaista on lappilainen opiskelijaelämä! #opiskelijaelämää #StudentsofFinland ALESI JA IIDA, IIDA JA ALESI Kirjoittajat toimivat LYYn hallituksessa

6

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

TARKKAILIJA

HERRA HAARNISKA Kyllä en tiedä mitä niistäkin tulee. Ei ole ryhti entisellään. Kovin ollaan iloisen pirskahtelevia. Vaikka pitäisi olla vakava! Akateemiset korkeakouluopinnot ovat totinen asia!

Kutsuivat vuosijuhlille. En mennyt.

Vaikka tarjosivat olutkorttia. Ei oltu varattu minulle ohjelmanumeroa vaikka erikseen sen tilasin.

Paikkani vei joku pukinhyväkäs! Tuskin oli edes hauskaa. Välttävää korkeintaan, näin kuulin.

Odotan jo joulua.

Varaan kaikki hauskuuteni pikkujoulukauteen. Luonnollisesti olen toimiston pikkujoulujuhlan päähenkilö. Sinne ei pukkia tilata! Lupasin herra puheenjohtajalle, että hän saa pitää puheen siellä, minulle tietysti. Hänellä on paljosta kiittäminen minua.

Toivottavasti ei tule liian hauskaa, niin että housut repeää. Kuten kävi sille yhdelle hyväkkäälle kerran vuosijuhlilla.

Seuraavat viikot tulevat olemaan kiireisiä. Tuskin ehdin sinne naamakirjaan kovin usein. Minulla on paljon perehdytettävää uudelle edunvalvonta-asiantuntijalle. Niin oli vielä untuvikko, tämä Antti. Liekö koskaan edes Tivolissa vieraillutkaan. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee. � MATIAS PA RTANEN

Tällä kertaa minulla ei ole paljoakaan raportoitavaa. Elämä toimistolla on niin tasapaksua. Ihmiset ovat niin tasapaksuja ja takakireitä. Sanoisin, että seuranani on vain yksi ilahduttava ja vain vähän takakireä ihminen, asiakaspalveluvastaava Sonniperttu.

Siinäpä vasta edustavanoloinen ihmissielu.

Tervehdin häntä joka aamu ilolla! Harmillista, että hän on joutunut poistumaan keskuudestamme.

Huojentuneena voin kuitenkin kertoa, että käteni on nyt löytynyt. Olen jälleen kokonainen ja kädenryöstäjä on saatettu vastuuseen asiasta.

Hevillä en tätä kammottava ajanjaksoa elämässäni unohda ja onnekseni minulla on vielä vuosisatoja aikaa muistella sitä!

Yhdestä asiasta olen myös kovin helpottunut. Enää ei ole tarvinnut katsella herra puheenjohtajan epäsiistiä karvakuontaloa. Hän on nyt ymmärtänyt laittaa sortuvansa ojennukseen.

Enää ei saavu tänne tukka pystyssä, tyynyn kuva poskella. Häntä on nyt ojennettu. Minä ojensin!

Koko syksyn on ollut ruuhkaa. Jatkuva hälinä. Ei hetken lepoa. Uusia fukseja, vanhoja fukseja, iäisyysopiskelijoita ja niitä toivottomia tapauksia.

Kirjoittaja toimii korkeassa tarkkailuvirassa LYYn toimistolla. Sitä ennen hän on toiminut legendaarisen yökerho Tivolin vartijana parin vuosikymmenen ajan.

7

YLIOPISTOLLA

TUUDO ON IRTI

MATIAS PA RTANEN

TEKSTI TEA KOSKELA

L

A P I N Y L I O P I S T O uutisoi syyskuun puolivälin jälkeen Tuudo-nimisen mobiilisovelluksen käyttöönotosta. Tämän ilmaisen mobiilipalvelun on tarkoitus helpottaa opiskelijoiden arkea ja tehdä siitä entistä sujuvampaa.

Tuudon esikuva on suosittu Aapomobiilisovellus, joka kehitettiin Oulun yliopistossa parantamaan opiskelijoiden mobiiliasiointimahdollisuuksia. Sovelluksen kehittänyt tiimi päätti myöhemmin perustaa startupyrityksen nimeltä Caleidon Oy, joka otti asiakseen mobiilisovelluksen jatkokehittelyn. ”Päätimme rakentaa korkeakouluopiskelijoille maailman parhaan mobiilipalvelun”, Caleidon Oy:n toimitusjohtaja Iikka Meriläinen kertoo Tuudon kehittämisen ensiaskeleista.

Uuden mobiilisovelluksen kehittely käynnistyi alkuvuodesta 2016. Kehitysprosessin tuloksena Tuudo ilmestyi sovelluskauppoihin elokuun lopussa, ja käyttäjiä oli syyskuun puolivälissä jo reilusti yli 5 000. Tuolloin Tuudo oli käytössä vasta kahdessa yliopistossa. ”Tuudo helpottaa opiskelijan arkea ja auttaa opiskelijaa saavuttamaan enemmän niin opinnoissa kuin opiskelijaelämässä laajemminkin”, tiivistää Meriläinen Tuudon perusajatuksen.

Sovellus helpottaa opiskelijan arkea muun muassa antamalla reaaliajassa tiedon viime hetken luentoperuutuksista ja opetusaikojen muutoksista, sekä opastamalla perille oikeaan luentosaliin. Tuudon avulla voi tarkistaa lisäksi vaikkapa kampus­ ravintoloiden ruokalistat ja bussi­aikataulut. Sovellus on hyödyksi myös korkeakoulujen alumniviestinnässä, eli Tuudon käytön ei tarvitse

T U U D O ON HERÄT TÄ N Y T MYÖ S KA NSAI N VÄ LI S TÄ KIINNO S T U S TA. välttämättä loppua valmistumiseen.

Uusi mobiilisovellus toimii sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa. Tuudon yhtenä vahvuutena voi pitää sitä, ettei sen käyttöönotto vaadi korkeakoululta valtavia projekteja. ”Me tarjoamme Tuudon uuteen korkeakouluun viikoissa. Jos opiskelija haluaa Tuudon omaan oppilaitokseensa, yhteyttä voi ottaa suoraan allekirjoittaneeseen”, toteaa Meriläinen.

Tuudon voi ladata kätevästi sovelluskaupoista, ja asennuksen jälkeen palveluun voi kirjautua omilla opiskelijatunnuksilla. Meriläinen vakuuttaa Tuudon olevan tietoturvallinen palvelu, joka ei myöskään kilpaile perinteisillä mainosbannerimarkkinoilla. Lisäpalveluiden on oltava hänen mukaansa luonteva osa Tuudoa. ”Edellytämme yhteistyökumppaneiltamme opiskelijoille hyödyllistä ja relevanttia sisältöä”, Meriläinen linjaa.

Tuudo on herättänyt myös kansainvälistä kiinnostusta ja Meriläisen mukaan yhteydenottoja on tullut muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta.

”Palvelumme herättää mielenkiintoa osuvien ominaisuuksiensa ansiosta, ja toisaalta siksi, että sen käyttöönotto on korkeakoululle helppoa.

Suuntaamme voimakkaasti kansainvälisille markkinoille, ja tavoitteenamme on ehdoton markkinajohtajuus”, Meriläinen lisää.

Sovellusta kehitetään aktiivisesti ja uusia päivityksiä julkaistaan tiheästi.

Meriläisen mukaan Tuudon saama palaute on ollut pääasiassa positiivista, ja muutamia kehitysideoitakin on tullut. Nähtäväksi jää millä tavoin Tuudo muuttaa tulevaisuudessa muotoaan alati muuttuvissa opiskeluympäristöissä. Meriläinen heittää kuitenkin jo ilmoille muutamia ajatuksia liittyen Tuudon jatkokehittelyyn: ”Miltä kuulostaisi mahdollisuus löytää tenttiinlukuseuraa Tuudolla?

Tai pistäisitkö pahaksesi, jos valmistumisesi kynnyksellä potentiaalinen työnantaja ottaisi sinuun Tuudossa henkilökohtaisesti yhteyttä ja kutsuisi haastatteluun?”

Moinen vuorovaikutteisuus kelpaisi varmasti mobiilisovellusta käyttäville korkeakouluopiskelijoille – Tuudolla on tulevaisuutta. �

8

LAPIN YLIOPPILASLEHTI  3/2016

Y-SUKUPOLVEN AHDISTUS TEKSTI ALEKSI I. POHJOLA KUVITUS SIIRI HIRSIAHO

9

ILMIÖ

”TÄ Ä S UKU POLV I ON H YÖDY T ÖN/ EN OO T YÖ T ÖN, MU T MI TÄ HYÖ T Y Y TÄS T T YÖ S T N Y ÖN/ ’T ÖI T ON T EH TÄVÄ’ ON A I VOIHI N S YÖPYN Y/ KULU T U S TA T UKEMAA N NÄÄ RAKEN T EE T MYÖN T YN Y.”

H

ELSINKIL Ä INEN

R Ä P -Y H T Y E

Ruger Hauer sen tavallaan tiivisti; niin kutsutun y-sukupolven kohtalon syntyä työelämän murroskohtaan, jossa rakenteellinen työttömyys kurittaa maata, digitalisaatio syö perinteisiä aloja, CV on jäänne jurakaudelta, korkeakoulututkinto ei takaa yhtään mitään ja yhteiskunnan rakentamat tukiverkostot laahaavat vielä vanhassa, jo menneessä maailmassa. Vai onko kyseessä sittenkin pelkästään nuorten ihmisten kokemasta ahdistuksesta huolettoman nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden välillä, mikä ilmenee sukupolvesta toiseen, ja jossa ihmiset aikakaudesta riippumatta kokevat aina olevansa jollain tavalla yhteiskunnan ja elämän murroskohdassa – ainakin henkilökohtaisella tasolla?

Minä olen y-sukupolvea, eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea. Sukupolvesta voidaan käyttää myös nimitystä nettisukupolvi, sillä internet syntyi, yleistyi ja lopulta lävisti koko yhteiskunnan samaan aikaan, kun minä vietin nuoruuteni huolettomat vuodet ja kasvoin lopulta aikuiseksi.

Työ, tai se, minkä me miellämme työksi, on liittynyt ihmisten elämään jollain tavalla oikeastaan aina. Ensin työtä tehtiin konkreettisen ravinnon eteen: metsästettiin, raivattiin ja viljeltiin maata sekä hankittiin polttopuita. Sitten tuli vaihtotalous. Palveluita ja raaka-aineita hankittiin toisilla palveluilla ja raaka-aineilla. Työn arvo saatettiin suhteuttaa myös yhteisesti sovittuun vaihtovälineeseen kuten oravannahkoihin. Lopulta yhteiskunta

ja yhteisöt kasvoivat niin monimutkaisiksi, ettei perinteinen vaihtotalous enää toiminut. Luotiin yhteinen, keinotekoinen vaihtoväline – raha. 1700-luvun puolivälissä alkanut teollinen vallankumous oli puolestaan seuraava mullistus, joka muutti ihmisen käsityksen työstä. Tuotantomäärät kasvoivat räjähdysmäisesti höyryvoiman ja sähkön myötä ja raskaat fyysiset työt siirrettiin koneille. Teollistumisen kehitys ja voimistuminen on jatkunut aina näihin päiviin asti. Ja nyt olemme uuden murroksen kynnyksellä, ainakin jos MIT-huippuyliopiston professori Erik Brynjolfssoniin on uskominen.

Brynjolfsson johtaa MIT:n digitaalisen talouden tutkimusohjelmaa ja tutkii, kuinka teknologian kehittyminen kasvattaa tuottavuutta ja muokkaa maailmantaloutta. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.8.2016) Brynjolfsson julistaa meidän olevan uuden teknologisen vallankumouksen kynnyksellä. Sitä vallankumousta hän kutsuu koneiden toiseksi tulemiseksi.

Jos ensimmäinen teknologinen vallankumous – teollistuminen – korvasi ruumiillisen työn, koneiden toinen tuleminen korvaa ison osan ihmisen aivotyöstä.

Brynjolfssonin ajatukset kuulostavat hurjilta, mutta kehityskulku on silti jo nähtävillä. Vuonna 1996 kohistiin Deep Blue –tietokoneesta, joka voitti ensimmäistä kertaa ihmisen shakissa.

Sen jälkeen teknologian kehitys on ollut huimaa. Nykyään koneet kykenevät myös syväoppimiseen. Tämä on tehnyt niistä verrattomia esimerkiksi kasvojen tunnistamisessa, missä niiden kyvyt ovat jo aika päiviä sitten

ohittaneet ihmisen kyvyt. Ja lisää on tulossa. Robottiautot olivat pitkään pelkästään science fictioiden haavemaailmaa. Nyt ne ovat jo totisinta totta eikä tarvitse olla kovinkaan suuri meedio ennustaakseen, että yhteiskunnan kehitys kulkee tulevaisuudessa yhä syvenevää automaatiota kohti.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVAn raportti ”Robotit töihin” (EVA 13.9.2016) pyrkii valottamaan lähitulevaisuuden työympäristöä ja yhteiskuntaa, jossa entistä useampi työtehtävä hoidetaan automaation kautta. Raportin sanoma on kauttaaltaan se, ettei robottien yleistyminen johda massatyöttömyyteen, kuten usein kuulee peloteltavan, vaan käytännössä teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta eivät itsessään työtä. Tiivistettynä: mitä vaativampaa viestintää ja ongelmanratkaisukykyä tehtävä vaatii, sitä huonommin se soveltuu automaation hoidettavaksi ja mitä enemmän työtehtävä perustuu rutiineihin ja sääntöihin, sitä paremmin se soveltuu roboteille. Muutos tuskin on aivan kivuton, sillä vaikka uusia työpaikkoja syntyykin vanhojen tilalle, vaatii niiden täyttäminen aivan uudenlaista osaamista. Tässä riskinä on niin sanottujen vanhojen työpaikkojen työntekijöiden väliinputoaminen, jos uudelleenkoulutukseen ei löydy omaa tahtoa tai yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tai resursseja. Raadollisesti voidaankin ajatella, että jos jokin työtehtävä voidaan ajatuksen tasolla korvata roboteilla, se myös ajan myötä todella korvataan. Näin niiden taitojen, joita ei koneella pystytä

10

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

EPÄVA RMU U S ON LEIMA, JOKA VA RJO S TAA Y-S UKU POLV EN T ULEVA I S U U T TA.

korvaamaan, markkina-arvo kasvaa ja näihin taitoihin raportin mukaan tulisi panostaa jo peruskoulusta alkaen.

Helsingin Sanomien gallupissa (HS 5.9.2016) suomalaisilta kysyttiin, miten he uskovat oman työnsä säilyvän tulevaisuudessa. Gallupin tulos oli jopa hieman yllättävä: 74% työssäkäyvistä suomalaisista uskoi työtehtävänsä säilyvän digitalisaatiosta ja roboteista huolimatta. Onko kyse yltiö­ optimismista, jossa maailmankuvaa verrataan vanhaan ja luotetaan sen säilyvyyteen, vai onko kyse sittenkin terveestä realismista, joissa työtehtävien kyllä uskotaan muuttuvan, mutta työn itsessään säilyvän? Hyvä esimerkki tästä on kirjasto. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on arvioinut kirjastohoitajan työn muuttuvan radikaalisti jopa 97% todennäköisyydellä

10–20 vuoden aikana tiedon sähköistymisen myötä. Mutta häviääkö kirjastonhoitajan työ itsessään, vai muuttuuko se luonteeltaan vain erilaiseksi kuin mitä perinteinen kirjastonhoitajan työ on ollut? Tässäkin kysymyksessä tullaan väistämättä työntekijöiden kykyyn ja haluun kehittää omaa osaamista vastaamaan uusia työntarpeita sekä koulutuksen kykyyn vastata uuden maailman haasteisiin.

Työllä on valtava merkitys ihmisten identiteetissä. Yhteiskunta on aina arvostanut työntekoa – ja ihan ymmärrettävästi. Peruskoulussa opiskellaan vielä yleissivistävästi, mutta siitä eteenpäin koulutuksen tarkoitus on valmistaa opiskelija oman alansa ammattilaiseksi. Meillä – sekä myös yhteiskunnalla – on harha, että tämä pätisi yhä. Ja se harha on johtanut

y-sukupolven oirehtimiseen, kun valintojen vapaus on entistä isompi, mutta samalla epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Siinä missä vanhempamme saattoivat olla jo reilusti alle kolmikymppisinä vakituisessa työsuhteessa – ja saattavat olla saman työnantajan palveluksessa yhä edelleen – yhä harvempi nykyisistä alle kolmikymppisistä saa vakituista työsuhdetta. Työ koostuu yhä enenevissä määrin pätkätöistä, projekteista, yrittämisestä sekä oman tietotaidon jatkuvasta kehittämisestä ja alanvaihdoista. Tulot saattavat tulla useammasta purosta ja niiden taso vaihdella jopa kuukausittain. Mutta me vertailemme itseämme edelleen vanhempiemme sukupolveen – ja niin tekee myös yhteiskunta. Meitä syytetään laiskuudesta, nuoruuden venyttämisestä sekä itsekkyydestä, vaikka olemme vain muuttuneen yhteiskunnan murroskohtaan syntyneitä väliinputoajia tilanteessa, jossa odotukset ja paineet tulevat vanhasta maailmasta, mutta realiteetit ja todellisuus uudesta, vielä jossain määrin tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta. Se aiheuttaa ahdistusta ja moninaista oirehtimista. Mutta epävarmuudenkin voi hyväksyä. Silloin siitä tulee vähemmän ahdistavaa. Pelkkä yksilötason hyväksyminen ei riitä. Tarvitaan koko yhteiskunnan ajatusmaailman muutos ja tukijärjestelmien päivittäminen vastaamaan nykyisiä haasteita ja tarpeita. Jos tätä muutosta ajatusten, arvomaailman ja konkreettisien toimien osalta ei tapahdu, uhkaa ysukupolvesta todellakin tulla hyödytön sukupolvi ilman, että sille annettaisiin edes mahdollisuutta muunlaiseen tulevaisuuteen. �

KOLUMNI

11

OODI KÄVELYLLE PA R I I S I N Y L I O P I S T O N filosofian professori Frederic Gros on kirjoittanut kirjan kävelemisestä juurikin oman tieteenalansa lähestymistapaa noudatellen. Se aukeaa hyvin myös niille, jotka ovat vain kiinnostuneita katsomaan kävelemistä uusista näkökulmista, onhan niin että ihminen on olento joka hengittää, syö, juo ja kävelee. Kysymys on siis elämisen perusasioista. Lueskelin teosta kesäreissulla, jonka teimme teltan ja tyttöystävän kanssa itäiseen Eurooppaan.

Kuten Gros huomauttaa, pitkät kävelyreissut voivat vapauttaa mielen monista arkielämän tarpeista ja ahdistuksista. Koko päivän reppu selässä käveltyään tuntuu maa ohuen patjan läpi parhaalta kuviteltavissa olevalta sängyltä. Keho kiittää levosta, ja maailma asettuu mukavan yksinkertaisesti kävelyn, ihmettelyn, ruoan ja levon vuorottelevaan rytmiin. Pikkuasioista tulee joutavia ajatuksia, joilla ei ole sijaa hetken muodostumisessa.

Repun selästä saatuaan tuntuu, että voisi kävellä niin pitkään kuin uutta maisemaa riittää.

Parasta kesän reissussa oli ulkona oleminen, ilman sähkölaitteita, elämän perusasioiden äärellä.

Grosin mukaan nykyelämässä ”ulkona” on jonkinlainen välitila kahden sisätilan välissä. Telttaillessa ja kävellessä sisätila voi muuttua oudoksi, tunkkaiseksi ja tylsäksi. Kävelyreissulla asutaan ulkona ja sisätilat ovat vain välitiloja, joissa käydään satunnaisesti.

Meillä ei ollut matkalla mukana minkäänlaisia mobiililaitteita, mikä tuntuu olevan harvinaisuus tänä päivänä. Kun nettikahvilatkin ovat lähes hävinneet koko Euroopasta, ei tarvinnut seurata ja somettaa. Kohdemaan kieltä taitamattomana edes jättikokoiset otsikot eivät sano mitään. Maailmasta häviää kiinnostus kaikkiin itsensä ja oman lähipiirinsä ulkoisiin tapahtumiin. Uutiset menettävät merkityksensä pitkillä kävelyreissuilla.

Kävelyssä ilo on sitä, kun tuntee ruumiinsa saavan voimaa jokaisesta askeleesta käytettäväksi seuraavaan. Pitkän päivän jälkeen on onnellinen yksinkertaisista asioista, siitä kun saa rentoutua oikaisemalla jalkansa ja tyydyttämällä nälkänsä ja janonsa.

Tutulta kotiseudulta poistuttaessa kävelijä alkaa nähdä eri tavalla. Kaupungit ovat täynnä ärsykkeitä ja pieniä kiinnostavia yksityiskohtia mihin tarkkaavaisuutensa voi kohdistaa. Reissussa on mukavaa vain kävellä ja katsella, imeä itseensä erilaisia

uusia ja jännittäviä aistihavaintoja, mitä kotopuolessa ei ole tarjolla. Tämä on parasta tehdä jalan.

Käveleminen on painovoiman valtaan asettumista monotonista rytmittämistä. Taolainen viisaus sanoo: ”Jalat vievät hyvin vähän tilaa maan päällä; niillä voi kävellä kaikkiin niihin tiloihin, joita ne eivät vie.” Jalan ei koskaan tule asettua mihinkään pysyvästi, vaan mittailla maan kamaraa niin kauan kuin voimia riittää. Hyvä kävelijä liikkuu rauhallisen määrätietoisesti, ei nyi vaan rytmittää hitautensa sopivaksi vakaaksi etenemisvauhdiksi.

Monet tärkeät filosofit ja runoilijat ovat kävelleet ja kehitelleet ajatuksiansa retkiensä myötävaikutuksella. Kant kiersi samaa reittiä kotikaupungissaan koko elämänsä kellontarkoilla kävelyillään.

Kerrotaan jopa että ihmiset tarkastivat ajan sen perusteella, missä kohtaa Kant ilmaantui näkyviin.

Nietzche käveli raivoisasti, Rousseau pystyi ajattelemaan kunnolla vain kävellessään, Baudelaire huusi malttamattomana paikallaan oloon vielä kuolemanhoureissaankin: Tuokaa tekojalkani, nyt mennään, Eteenpäin!

Historian suurhahmoihin kuuluvan Mahatma Gandhin tunnetuin tempaus oli hidas kävely joukolla meren rantaan keräämään suolaa, johon paikallisella väestöllä ei ollut lupaa. Tämä kansalaistottelemattomuus sopi suorittaa rauhallisesti kävellen, sillä se kiteytti osia hänen pasifistiseen vallankumoukseen tähdänneestä filosofiastaan.

Kävely on vähäeleinen, nöyrä ja äärimmäisen rauhanomainen tapa protestoida.

Kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau kiteyttää: ”Tehdä matkaa jalan kauniilla säällä kauniissa paikassa ilman kiiruhtamista, kulkuni määränpäänä jokin miellyttävä kohde – siinä kaikista elämisen tavoista se, joka on eniten minun makuuni.” �

MIKKO ROININEN

TEKSTI TEEMU LOIKKANEN

12

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

Nyt on skeittikulttuurin vuoro nostaa päätään ja kasvaa, myös Rovaniemellä. Pitkän ajan lupaukset ja väännöt rahan sekä politiikan kanssa tuottivat tulosta, sillä nyt Rovaniemelläkin on oma skeittiparkki. Tämä oli työvoitto niin lajin harrastajille kuin heidän ideaan tukeville.

TEKSTI NEA KOIVUMAA KUVAT MATIAS PARTANEN

Jari Paksuniemi tyylittelee frontside rock’n rollin kaareen.

13

ROVANIEMELLÄ

R

O V A N I E M I E I O L E tarjonnut monia paikkoja skeittaukselle. Asfalttikatujen lisäksi kaupunki rakennuttaa puiset rampit muutamaan kaupunginosaan, minkä jälkeen ne jätetään oman onnensa nojaan. Ounasvaaralle vuoden 2016 kesänä rakennettu parkki on tehty betonista. Se on oikein käsiteltynä huomattavasti äänettömämpi ja turvallisempi kuin asfaltti tai laho ramppi.

Parkin rakentamisen takana on pitkän linjan lajin harrastaja Tero Pikkarainen ja hänen yrityksensä Concrete Proof. Pikkaraisen yritys on toteuttanut useita skeittiparkkiprojekteja ympäri Suomea. Viimeisimmät valmiit projektit löytyvät täältä Lapista: Sodankylästä ja Rovaniemeltä.

Kymmenisen vuotta skeittausta harrastaneen Oulusta kotoisin olevan Ville-Pekka Vihman mukaan Oulun ja Rovaniemen skeittikulttuuri eroavat toisistaan. ”Täällä Rovaniemellä harrastajakunta on melkoisesti pienempi, minkä takia kaikki tietävät tai tuntevat toisensa. Oulussa harrastajia on niin paljon enemmän, että kaikkia ei voi millään muistaa tai tunnistaa. Toisin sanoen meininki on Rollossa hitusen tiiviimpää ja yhteisöllisempää”.

Rullalautailu on Vihman mielestä ennen kaikkea todella hauskaa, hikistä ja terapeuttista. Rullalautaa hän kuvaa jonkinlaiseksi lemmikiksi, jonka kanssa pitää välillä lähteä ulos leikkimään. Hän pohtii skeittaamisen elämäntapaa, johon kuuluu pieni ulkoinen habitus eli vaatteet. ”Tuolla kun kadulla kävelee ilman lautaa, niin voisin uskoa, että monet tunnistavat sen, että tuossa menee skeittari.”

Vihman mukaan skeittiparkin erilainen tila ja materiaali vaikuttaa temppujen tekemiseen ja uusien luomiseen.

”PI EN EEN T I LAA N ON SA AT U H Y V IN T OIMI VAT JA MON IP U OLI S E T HÄ RVELI T.” Kaide kilahtaa, kun Petri Kuusela tekee siihen crooked grindin.

”Temput muuttuivat ja roimasti. Uudella parkilla on niin mukavasti uusia ja erilaisia mahdollisuuksia. Uudet linjat ja temput eivät ihan heti lopu kesken. Sinne menee vähän semmoisella ”lapsi karkkikaupassa” -asenteella, että mitähän sitä tänään tekisi.”

Skeittiparkin luulisi houkuttelevan lisää harrastajia lajin pariin. Vihman mielestä näin on myös käynyt. ”Onhan siellä jotain uusia naamoja pörrännyt. Oikeastaan ihan joka kerta sinne on joku uusi heppu ilmaantunut harrastaan. Sitten siellä on myös niitä vaahtosammuttimia näkynyt paljon skeiteillä, potkulaudoilla ja milloin milläkin. Se on joskus vähän rasittavaa, mutta pitää ymmärtää, että oli itse joskus ihan samanlainen. Eiköhän kaikki aikanaan parkin tavoille opi.”

Vuoden 2020 Tokion Olympialaisiin skeittaus on valittu yhdeksi lajiksi. Kuuluuko skeittaus olympialaisiin? ”Minä en tiedä mitä ajatella tuosta.

Onhan se varmaan ihan vauhdikkaan ja viihdyttävän näköistä siellä telkkarissa, mutta tajuaako kukaan, joka ei tunne lajia sen päälle sitten mitään”, Vihma kommentoi.

Hänen mukaansa laji on saamassa uutta suosiota, ja on siksi mahdollisesti

valittu yhdeksi olympialajiksi. ”Jos joku sinne haluaa lähteä Suomea edustamaan niin ei sitä voi kuin kannustaa”, Vihma pohtii.

Rovaniemeläinen Petri Kuusela on harrastanut skeittaamista noin 17 vuotta. Hänestä skeittiparkki on loistava. ”Pieneen tilaan on saatu hyvin toimivat ja monipuoliset härvelit”, hän kertoo.

Kuusela on ollut parkin suunnittelussa melko aikaisesta vaiheesta lähtien. ”Minulle on jäänyt kuva, että parkkia ollaan tosissaan haluttu tehdä.

Kysymys on ollut koko ajan rahasta.

Toisaalta skeittareille on moneen otteeseen annettu suuria lupauksia, jotka ovat jääneet lunastamatta. Pääasia on, että parkki viimein tuli”, Kuusela kommentoi.

Vaikka skeittiparkki on saatu vasta valmiiksi ja käyttöön, on hyvä miettiä mikä olisi seuraava askel Rovaniemelle skeittaamista ajatellen. ”Ehdottomasti halli”, Kuusela sanoo.

Entä tuleeko Rovaniemen skeittikulttuuri muuttumaan parkin myötä? ”Parkki tarjoaa vain paremmat puitteet harrastaa. Kulttuurin luovat harrastajat, ei harrastus”, Kuusela vastaa. �

REINDEER KALASHNIKOV

14

LAPIN YLIOPPILASLEHTI  3/2016

15

REINDEER KALASHNIKOV

BÄNDI

TEKSTI JA KUVAT MATIAS PARTANEN

R

E I N D E E R K A L A S H N I K O V I N TA R U sai alkunsa hieman enteellisesti mayojen maailman­ lopun ennustuksen päivänä 21.12.2012.

Maailmanloppua ei tullut, ja kuten mayatkin olivat ilmeisesti tarkoittaneet, koitti uusi aika.

Tätä uutta aikaa on nyt eletty useampi vuosi, ja tahti sen kuin kiihtyy.

Hämyisen Half Moonin bäkkäriltä tavoitettu bändi on vähintäänkin haastava haastateltava, sillä kahdeksanhenkistä kokoonpanoa ei aina ole helppoa saada yhdelle koolle. Huolimatta vähäisestä mieskadosta keikkaa edeltävässä sekasorrossa haastattelu saa tuulta alleen, vaikkakin muotoutuen välillä päälle huuteluksi genremäärittelyistä, saamattomista liksoista, hulvattomista keikkakokemuksista sekä alkutaipaleen hämäristä muistoista aina tulevaisuuden näkymiin saakka.

Kalashnikovien siemen oli kuitenkin ehditty kylvää ennen tuota merkityksellistä maailmanlopun päivää, sillä keskusteluja oikean musiikin soittamisesta oli käyty jo silloisen vuoden 2012 juhannuksesta lähtien. ”Olin tehnyt jo aika pitkään Akin kanssa räppihommia tietokonetaustoilla. Soittomiehet soittelivat samaan aikaan oikeaa musiikkia. Hynttyiden yhteen lyömisestä oli ollut pitkään puhetta ja kesällä 2012 kokeiltiin ensimmäisen kerran soittaa yhdessä”, Kalashnikovissa räppiä heittävä Jouni Järvelin muistelee.

Marikaisjärven juhannuksessa tehtiin lopulta päätös bändin perustamisesta, ja porukkakin alkoi olla suunnilleen kasassa. Kahdeksanmiehinen poppoo ei täysin tuntenut toisiaan alkuaikoina, vaikka osa olikin tuttuja jo lapsuudesta. Eri verkostot, joita ilkeämielinen välikommentti kuvaili ryyppyremmeiksi, nivoutuivat kudokseksi, joka tätä nykyä hämmästyttää ja hämmentää keikkalavoilla. Hämmennystä herättää myös omaperäinen nimi, jonka synnystä ei ole tarkkaa kuvaa. Vastuu yhdistelmästä sysätään Järvelinille.

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

”Pitkällisen pohdinnan ja muutamien parempien ideoiden jälkeen tähän päädyttiin”, hän toteaa.

Reindeer Kalashnikovin voi määritellä lappilaisasenteesta ponnistavaksi räpin, suomirockin ja psykedelian yhdistelmäksi, joka matkaa kohti raskaampaa suuntaa. Miesten mukaan musiikki oli alkuaikoina hennompaa, mutta on koko ajan siirtymässä rokimpaan meininkiin. Pohdinnan keskeyttää kuittaus sukellusmusiikista – välillä käydään pohjalla, ennen kuin tavoitellaan taas pintaa. Onpa musiikkia saatettu kuvata jopa sairaaksi ja rikolliseksikin. ”Tekemisen taustalla ei ole mitään suurempaa visiota. Luotamme, että omalla painolla mennään eteenpäin. Ei siinä vaikuta alkaa venkoilemaan”, Järvelin summaa. ”Tuotantoa ei varsinaisesti yhdistä minkään tietyn sanoman välittäminen, vaan se on enemmänkin simppeliä elämään heittäytymistä. Joissakin kappaleissa on toki kantaaottavampaa meininkiä, jota vuorottelevat kevyemmät tarinat elävästä elämästä”, laulaja Ville-Matti Hannu sanoo.

Kappaleet voivat olla hyvinkin erityylisiä, mikä osittain johtuu isosta tekijäporukasta. Monipuolinen ja -miehinen bändi on toisinaan vahvuus, mutta myös haaste, sillä mieltymykset eivät aina kohtaa, jolloin joutuu tinkaamaan, mitä kaikkea esimerkiksi keikoilla soitetaan.

Ahkerasti keikkaileva Reindeer Kalashnikov on ennen kaikkea kotonaan lavoilla. Jo alkuaikoina ahkerasti keikkailleen yhtyeen tahti on viime vuosina vain kiihtynyt, ja tälle vuodelle esiintymislavoja on ehditty kuluttaa jo 19 kertaa. Ahkeraan keikkailevalle myös sattuu ja tapahtuu, ja keskustelu ajautuukin pian omituisimpiin ja mieleenpainuvimpiin keikka­ muistoihin. Aina esiintymislavakaan ei ole selviö, sillä on bändi joskus esiintynyt myös lumikinoksessa.

REINDEER KALASHNIKO

16

Reindeer Kalashnikov tanssitti opiskelijaväkeä LYYn varjoavajaisissa.

VÄ LI L LÄ KÄY DÄ Ä N P OHJA L LA, ENN EN KU I N TAVOI T EL LAA N TAAS PI N TAA.

17

BÄNDI

REINDEER KALASHNIKOV KOKOONPANO Jouni J: räpit Wiltsu Portimosta: räpit, laulu Agistas: räpit PuskaJaska: laulu, räpit, basso Kassinen: kitara, taustalaulu Hyrski: rummut, taustalaulu KortsuKoramo: koskettimet Bläk Autti (Pastori): kitara, taustalaulu MITÄ Kahdeksanhenkinen lappilaisyhtye Reindeer Kalashnikov sai alkunsa ideana syksyn huuruisissa öissä ja suurissa tunnelmissa. Jäsenet purkavat luovan hulluuden myrskyjä monisäikeisen, punertavan ja yrttisen musiikin virtaan tarkoituksenaan luoda ikuista uuden ajan musiikkia. Musiikissa yhdistyy rap, suomirock ja psykedelia lappilaisasenteen korven kasvattamaan kylmäpäisyyteen.

Instagram: @reindeerkalashnikov

”Joskus syvässä Lapissa keikkaillessamme eräs mieshenkilö paskansi innostuksesta kirjaimellisesti housuihinsa lavan edessä”, Järvelin muistelee.

Joskus innokkaita faneja on pitänyt hätistää kesäkurpitsalla nuokkumasta kiipparin päältä. Kemijärven yöttömässä yössä taas mittariin on saattanut kilahtaa neljä keikkaa vuorokaudessa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Bändin jäsenet kertovatkin pitävänsä erityisesti pienissä paikoissa esiintymisestä. ”Siellä jossain tunturissa, jossa paikat ovat niin pieniä, että hyvä jos sisään mahtuu”, Järvelin kiteyttää.

Etelässä keikkailukin on pikkuhiljaa lisääntymässä. Tähän asti se on jäänyt hieman vähäisemmäksi, sillä isolla porukalla keikkailu tulee bändille kalliiksi, kun palkkion jakajiakin on, mistä ottaa.

Tulevaisuudessa näköpiirissä on uuden musiikin työstäminen. Bändin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa levy näki päivänvalon syksyllä 2015. Voi kuitenkin olla, ettei uuden tekeminen ole automaatio. ”Levy voi ehkä formaattina olla aikansa elänyt.

Järkevämpää voisi olla sinkkujen ja musavideoiden julkaisu”, kitaraa soittava Tuomas Autti pohtii.

R KALASHNIKOV

I NNOKKA I TA FA N EJA ON PI TÄ N Y T HÄT I S TÄ Ä KESÄKU RPI T SA L LA N U OKKUMAS TA KI I PPAR I N PÄÄ LTÄ.

Moderni musiikinkuuntelija ei juuri soittimen lukupäätä kuluta, ja musiikin odotetaan löytyvän suoratoistopalveluista.

Bändi on jo tehnyt yhden videon kappaleeseen Lapin noita, ja pohdinnassa on tämän postmodernin taidemuodon tiellä jatkaminen. Myös sosiaalisessa mediassa aktivoituminen koetaan nykypäivän tuomaksi haasteeksi, johon täytyy vastata. Bändi päivitteleekin ahkerasti Instagramia, jonne haastattelunkin aikana virtasi kuvia tasaiseen tahtiin. Kuvia, ja myös miehiä heidät keikalla nähdessään ei voi olla panematta merkille poikkeavaksi kuvailtavaa pukeutumista, joka yhdistelee ennakkoluulottomasti kaikkea lampunvarjostimista kimonoihin. ”Meidän on joskus kommentoitu näyttävän siltä, että olemme juuttuneet aikaan, jota ei ikinä ollut, eikä tule olemaan”, Autti toteaa.

Sitä, mistä tämä kaikki johtaa, eivät bändin jäsenet itsekään tiedä. Härövarustus onnistuu kuitenkin vilpittömyydessään välttämään itsetarkoituksellisuuden, ja lavalta välittyy kaikessa tekemisen meininki ja täysiä heittäytyminen. �

18

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

ILMOJEN HALKI KÄY MIEHITTÄMÄTTÖMÄN ILMA-ALUKSEN TIE TEKSTI JA KUVAT MATIAS PARTANEN

D R O N E , M I E H I T T Ä M Ä T Ö N ilma-alus, UAV, nelikopteri, mikä-perkele-sielläsurisee, lennokki, drooni – rakastetulla ja vihatulla lentohärvelillä on monta nimeä. Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ennustus kaksituhattaluvun lentävistä autoista ei aivan toteutunut, mutta pienet kauko-ohjattavat lennokit sen sijaan täyttävät taivaita erilaisia tehtäviä suorittaen. Ylivoimaisesti tunnetuin käyttötarkoitus näille laitteille on huvittelu, vapaa-ajan lentely ja harrastusilmakuvaus. Näillä lentolaitteilla on kuitenkin potentiaalia moniin niin sanottuihin oikeisiin tehtäviin: kokeiluja esimerkiksi postinkuljetukseen ja kadonneiden ihmisten jäljitykseen on tehty myös Suomessa.

Lapin yliopistossa miehittämättömiin ilma-aluksiin liittyvää sääntelyä tutkivan Mikko Huttusen mukaan lennokkeja koskeva lainsäädäntö on pitkään laahannut perässä. Laitteiden suosio ja nopea kehitys on yllättänyt lainsäätäjän niin sanotusti housut kintuissa.

Ilmailuoikeuden järjestelmä on luotu miehitettyä ilmailua varten. Tämä pätee sekä kansainvälisiin sopimuksiin, EU:n sääntelyyn että kansalliseen sääntelyyn. Lainsäätäjä kaikilla tasoilla on joutunut pohtimaan, missä määrin voidaan soveltaa olemassa olevaa järjestelmää ja miltä osin tulee luoda uutta sääntelyä, Huttunen kertoo.

EU-tasolla on säännelty ainoastaan yli 150 kiloa painavia laitteita, joihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin miehitettyihin ilma-aluksiin. Euroopan lentoturvallisuusvirasto EASA:n ja komission suunnitelmissa on tosin purkaa painoraja ja jakaa lennätykset riskiperusteisesti eri luokkiin. Kansallisella tasolla miehittämättömiin ilma-aluksiin on reagoitu, ja Trafi antoikin kaukoohjattavia ilma-aluksia ja lennokkeja koskevan ilmailumääräyksen OPS M1-32, joka astui voimaan 9.10.2015.

Tätä kirjoitettaessa määräykseen ollaan tekemässä joitain selventäviä muutoksia.

Huttusen mukaan miehittämättömien ilma-alusten käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Erilaisia sovellutuksia on pilvin pimein aina sähkölinjojen ja viljelysten tarkastamisesta malminetsintään. Malminetsintää koskeva Geologian tutkimuskeskuksen ja Lapin yliopiston vuonna 2016 päättyvä UAVMEMO-projekti on tutkinut UAV:iden käytännöllistä ja oikeudellista soveltuvuutta malminetsintään ja kaivostoiminnan valvontaan. Tavoitteena on ollut kehittää aikaa ja kustannuksia

säästäviä sekä ympäristöneutraaleja etsintämenetelmiä. Hankkeen ovat rahoittaneet Tekes sekä neljä Lapissa toimivaa kaivosalan yritystä.

Entäpä millainen on Pertti Peruslentäjää koskeva sääntely tällä hetkellä? Asia riippuu tällä hetkellä siitä, lentääkö harrastusmielessä vai työkseen. Trafin määräys nimittäin asettaa näille hieman erilaiset vaatimukset. Joka tapauksessa autonomisen eli käyttäjästä riippumattomasti toimivan laitteiston käyttämiseen tarvitaan lupa, käytännössä ilmatilavaraus. Luvanvaraista on myös toiminta yli 25 kiloa painavalla laitteella sekä silloin, kun operoidaan näköyhteyden ulkopuolella. Mielenkiintoinen on Huttusen ilmoille heittämä pointti, johon esimerkiksi rajaseudulla asuva ilmailija voi syyllistyä tietämättömyyttään: Periaatteen tasolla kauko-ohjattavalla ilma-aluksella voisi syyllistyä

19

ILMIÖ

ilmatilaloukkaukseen, mikäli lentää laitteella vieraan valtion ilmatilassa.

Ilman lupaa rajaa ei saisi ylittää.

Käytännössä laitteiden valvonta on kuitenkin hankalaa, ja todellisiin toimenpiteisiin tuskin ihan hevin ryhdyttäisiin. Tilanne, jossa naapurimaan JAS 39 Gripen -hävittäjät tulisivat saattamaan tunkeutujaa pois suvereenista ilmatilasta, on todennäköisesti vain vannoutuneimpien droonipilottien painajaisunta.

Ei kuitenkaan ole vaikeaa kuvitella erilaisia riskitilanteita, joita miehittämättömien ilma-alusten lennättäminen voi aiheuttaa. Yksi suurimmista uhkista

on törmäyskurssille joutuminen muun ilmaliikenteen kanssa. Siksi esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä lennättämistä on rajoitettu. Suomessa maksimilentokorkeudeksi on määritelty 150 metriä, lentokenttien läheisyydessä 50 metriä, ja väistämisvelvollisuus on aina miehittämättömällä ilma-aluksella.

Erilaisiin rikollisiin tarkoitusperiin on viranomaispuolella havahduttu: lennokkia voitaisiin hyödyntää terrori-iskussa, ja valtameren takana on tehty havaintoja koptereiden käyttämisestä huumeiden salakuljetuksessa.

Lakikirjaa kirjaimellisesti tuijottava voi myös tehdä seuraavan päätelmän: vappusimoissa kauko-ohjattua ilmaalusta lennättävä pilotti syyllistyy ilmaliikennejuopumukseen – ainakin, jos kyse on työtehtävistä. Harrastelijan kohdalla teko voitaisiin tulkita

Kirkkolammen pieni saari suoraan ylhäältä kuvattuna.

Lennokkitoiminta on hauska harrastus. Ennen ilmaan nousua on syytä kuitenkin tutustua toiminnan pelisääntöihin.

ilmailurikkomukseksi. Alkoholin ja huumeiden käyttökielto on ilmaliikenteessä ehdoton.

Droonipilotit voivat myös loukata yksityisyyttä. Samat pelisäännöt siitä, mitä kuvaa ja missä kuvaa, koskevat myös lentäviä kameroita. Aurinkoa ottavan naapurin rauhaa häiritsevä voi löytää itsensä pian lakituvasta.

Jos lennokkien käyttö lyö ammattilaispuolella esimerkiksi tavarankuljetuksessa läpi, on trafiikin kasvamiseen jotenkin vastattava. Huttusen mukaan esimerkiksi EASA on väläytellyt eräänlaisten lentoväylien perustamista ammattimaisille toimijoille. Niin sanottu geofencing on GPS-paikannukseen perustuva teknologia, jolla liikenne voidaan turvallisesti ohjata omille väylilleen. Jo nyt kuluttajien saatavilla olevien, varsinkin kalliimpien koptereiden ohjelmointi rajoittaa lentämistä tietyillä alueilla. Valmistajat ovat havahtuneet riskeihin, joita huolimattomat lennättäjät saattavat aiheuttaa.

Vakavan onnettomuuden aiheutuminen voisi syöstä koko alan kohti erittäin tiukkaa sääntelyä.

Tällä hetkellä laitteiden lennättäminen Suomessa on kuitenkin melko vapaata. Vapaa-ajan lentelijän tulee muistaa, ettei toiminnallaan aiheuta vaaraa ulkopuolisille eikä lennätä alusta väkijoukkojen yläpuolella.

PELI SÄÄ NNÖ T S I I TÄ, MI TÄ KU VAA JA MIS SÄ KU VA A, KO SKEVAT M YÖ S LEN TÄV IÄ KAMEROI TA.

Lennättämistä on rajoitettu myös asutuskeskusten yläpuolella: jos kyse on tiheästi asutetusta alueesta, on noudatettava erityistä varovaisuutta. Lennokin paino saakin tällöin olla korkeintaan 3 kiloa. Lennokista tulee ilmetä käyttäjän nimi ja yhteystiedot, eikä yli 150 metrin lentokorkeutta saa ylittää. Ammattimaiseen toimintaan siirryttäessä on toiminnasta tehtävä netti-ilmoitus Trafille ja kiinnitettävä entistäkin enemmän huomiota kaikkiin turvallisuusnäkökohtiin. �

20

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

TEKSTI JA KUVAT MATIAS PARTANEN

U

R B A N E X P L O R I N G eli urbaani löytöretkeily, on lähiympäristön havainnointia, ja sen tutkimuskohteina ovat unohdetut ja tavalliselle kulkijalle näkymättömät tilat, kuten hylätyt ja purkamista varten tyhjennetyt rakennukset.

Kummitus­talot, sanoisivat pikkulapset.

Jokainen meistä varmasti muistaa lapsuudestaan näitä kummitustaloja, joiden kohdalla teki mieli kiihdyttää tahtia, ikään kuin tyhjissä ikkunoissa vaanisi jotain menneisyydestä. Hylätyt, rapistuvat talot ja horsmaa puskevat pihat kuitenkin jäivät kummittelemaan mieliin. Mitä tarinoita nämä hylätyt tilat pitävät sisällään? Miksi niistä lähdettiin?

Urbaani löytöretkeily on harrastus, jossa näitä unohdettuja kohteita etsitään ja niissä vieraillaan. Vaikka harrastajakunta onkin löyhä, tunnustetaan harrastajien keskuudessa eräänlaista etikettiä, joka määrittelee, miten näissä karun kauniissa tiloissa toimitaan. ”Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä.” Näin kuuluu harrastajien keskuudessa ehkä tunnetuin ohjenuora. Säännöillä on tarkoitus varmistaa, että itse käyntikohdetta, sen omistavaa tahoa ja muita löytöretkeilijöitä kunnioitetaan. Tarkoitus on jättää tilat siihen kuntoon kuin ne olivat sinne tultaessa. Itse harrastus tasapainottelee lain rajamailla. Tilat ovat jonkun omistamia, ja sisään menevä voi joutua aiheuttamistaan vahingoista vastuuseen.

Alan harrastajat eivät ole vandaaleita, jotka etsivät kohteita, joihin purkaa pahaa oloa tai graffitimaalareita, jotka lähestyisivät tiloja kuten taidemaalari valkoista kangasta.

Joskus hylätyt talot taas voivat joutua yhteiskunnan rajapinnalla elävien talonvaltaajien linnoituksiksi, mutta urbaanit löytöretkeilijät eivät kuulu heihinkään. Mistä harrastuksessa sitten on kysymys?

Harrastuksen ympärillä velloo mystisyyden sumuverho, jonka raottaminen ei ole helppoa. Vaikka ilmiön kohdalla voi puhua harrastajista, eivät tutkimusmatkailijat ole mitenkään järjestäytynyttä porukkaa. Ei yhdistyksiä, ei jäsenrekistereitä, ei kokouksia pöytäkirjoineen.

Salamyhkäisyyden raottamiseksi asia kaipaa joka tapauksessa harrastajan ääntä. Urbaanin löytöretkeilijän jäljittäminen ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä siinä missä sammalten peittämän metsien keskellä olevan kummitustalonkaan löytäminen, mutta alan harrastajien yhteystietojen kysely ja salapoliisityö johdattivat minut lopulta rovaniemeläisen Janne Flinckin juttusille. Ja mitenpä muutenkaan, kuin matkalle kohti pohjoista, kohti hylättyä Lappia, joka levittäytyy vuosi vuodelta väestön ikääntyessä, palvelujen keskittyessä kaupunkeihin ja taajamiin, ja Suomen armottoman luonnon lahottaessa puisia rintamamiestaloja.

Flinck ei ole mitenkään tyypillinen urbaani löytöretkeilijä, vaikka hän onkin tuonut hylättyjä taloja ja autioita pihoja tunnetuiksi jo useamman vuoden. Ensimmäisen kerran Flinck ajautui harrastuksen pariin raksahommien yhteydessä vuonna 2008. ”Ajattelin, että alan kuvata hajonneita paikkoja. Kaikkea, mikä ei ole muille kaunista”, hän muistelee.

Aluksi homma oli luontokuvausta pienellä pokkarilla. Siitä hän liukui

”O TA VA I N VA LOKU VIA, JÄTÄ VA I N JA LA NJÄ LKIÄ.”

21

ILMIÖ

Janne Flinck kuvaa kaikkea, mikä ei ole muille kaunista.

kaiken rappeutuneen kuvaamiseen ja autiotaloihin. Vähitellen kuvioihin tulivat myös pienet videopätkät, joita Flinck kuvasi erilaisista kohteista. Ihmiset, jotka seurasivat hänen retkiään kuvien muodossa, pyysivät sosiaalisen median kautta, että Flinck ryhtyisi tekemään oikeita, kokonaisia videoita kohteista. Ensimmäinen juonnettu pätkä löysi tiensä katsojille kesällä 2015, ja siitä lähtien uusia pätkiä on julkaistu joka viikko. Flinck juontaa videonsa englanniksi, sillä suurin osa hänen retkiään seuraavista on ulkomailta.

Yksi urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa olevista suosituksista on, että kohteisiin ei mentäisi yksin.

Hylätyissä ja rapistuneissa tiloissa vierailemisessa on riskinsä, sillä lattia voi pettää, asbesti voi löytää tiensä keuhkoihin tai ruosteinen naula voi päätyä jalan alle. Hoitamattomien pihojen kasvillisuusröykkiöiden alla voi vaania kauan sitten unohdettu kaivo, jonka nielemäksi joutuminen voisi olla kohtalokasta.

Flinck kuitenkin kiertää aina yksin ratsunaan rautahevonen, 1200-kuutioinen Yamaha, kolmenkymmenen kilon rinkka selässään. Vaikka hän tunnustaakin toimintansa yhtäläisyydet urbaaniin löytöretkeilyyn, alan harrastajana hän ei itseään varsinaisesti pidä. ”Olin itse asiassa vieraillut hylätyissä

kohteissa aika pitkään, ennen kuin minulle valkeni, että tällä touhulla on ylipäätään nimi, ja että sitä pidetään harrastuksena”, hän toteaa.

Posotamme eteenpäin maantiellä, joka vie Rovaniemeltä kohti syrjäseutuja, joita Flinck on matkoillaan tutkinut. Olemme sopineet, että hän johdattaa minut yhteen lähes koskemattomista unohdetuista kohteista, joita Lapissa risteilevät sivutiet ovat pullollaan, hiljalleen rapistuen.

Ymmärrän, että retkemme muodostaa poikkeuksen hänen usein toistelemaan periaatteeseensa – Flinck liikkuu ehdottomasti yksin.

22

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

Hän tavoittelee matkoiltaan jotain, mitä porukalla ei voi saavuttaa – jännitystä ja seikkailua. Hänelle kysymyksessä ei missään nimessä ole yhteisöllinen juttu. ”Tykkään pelotella itseäni. Porukalla liikkuessa kaikki on liian turvallista.

Autioissa ja ehkä vähän pelottavissakin paikoissa liikkuminen on epämukavaa – ja silti samaan aikaan mukavaa.”

Muiden kanssa liikkuessa ei pysty myöskään rentoutumaan. Flinckille tärkeää on nimenomaan oma aika, aivojen tuulettaminen. Valokuvauksen harrastajat ymmärtävät, kun sanotaan, että parasta jälkeä syntyy silloin, kun voi keskittyä, nähdä ja kokea vain kohteen. Näin myös Flinck toimii. ”Hylätyissä taloissa ei ole minnekään kiire”, Flinck toteaa.

Ristiin rastiin Suomea ja joskus jopa ulkomaitakin risteileville matkoille Flinck lähtee ajatuksella, että hän voi viipyä päivän tai pari viikkoa.

Pohjimmiltaan kysymys on vapaudesta. Pisimmät moottoripyörällä kuljetut päivämatkat ovat olleet 800 kilometrin luokkaa, mutta yleensä mittariin kertyy noin 500 kilometriä päivässä. ”Siihen vaaditaan mielettömät määrät Red Bullia – ja bensaa.”

Ei tämä tosiaan mitenkään halpa harrastus ole. Nälän kasvaessa ja videoiden monipuolistuessa pokkari vaihtui täyden kennon järkkäriin lisävarusteineen. Nykyään selässä kulkee rinkka kalliine kameroineen, muistikortteineen ja alla pyörteenä tankissa kuluva bensa.

Vaikka Flinck kulkee yksin ja nauttii epävarmuudesta, on hän jättänyt kuitenkin itselleen turvaverkon. Aikoinaan televisiossa nähty Danny Boylen elokuva 127 tuntia pisti miettimään.

Mitä jos jotain tapahtuisi?

Boylen tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa vuorikiipeilijä lähtee muille kertomatta kiipeilemään,

jumittuu kalliolohkareen väliin ja joutuu lopulta amputoimaan oman kätensä vapautuakseen. Hylätyissä paikoissa seikkaillessa voi joutua nalkkiin, josta poispääsy ei niin vain onnistu. Siksi Flinck jättää ainakin lapun kotiinsa, jossa kertoo, minne suunnalle menee. ”Vaikka yksin kuljenkin, ei tarvitse kuitenkaan ottaa tarpeettomia riskejä.”

Urban exploring -skenessä on tyypillistä, että koskemattoman kohteen löydyttyä sitä myös suojellaan. Muille kohteesta ei kerrota, ennen kuin ollaan varmoja, että alan etiikkaa noudatetaan. Miten Flinck sitten löytää omat kohteensa? Hän kyselee ja pitää silmänsä auki. Varsinkin vanhusten kanssa keskustelu on avannut tien monien kohteiden jäljille. Myös silmä harjaantuu huomaamaan potentiaaliset sivutiet ja metsien siimeksessä pilkottavat aavetalot. ”Joskus silmä saattaa tosin harjaantua vähän liikaakin, ja huonosti hoidetut pihat sekä kulahtanut maalipinta saattavat saada talon näyttämään hylätyltä, vaikka todellisuudessa se on vielä asuttu”, hän nauraa.

Näin ei kuitenkaan ole onneksi todellisuudessa tapahtunut. Ajaessamme ja keskustellessamme harrastuksesta sekä määränpäässämme olevasta kohteesta, jonka toivomme vielä olevan pystyssä, kiinnittyy katseeni lehtensä jo tiputtaneiden koivunlatvojen takana nousevaan kaksikerroksiseen, kallellaan olevaan repaleiseen seinään. Havainnolleni vievä tie on jo ajat sitten umpeen kasvanut. ”Juuri näin niitä kohteita löytää. Silloin kun vähiten odottaa”, Flinck toteaa hieman yllättyneenä.

Päätämme kuitenkin jatkaa matkaa alkuperäiseen määränpäähämme, ja jätämme havaitsemani kohteen varasuunnitelmaksi, mikäli jokin

H YLÄT Y I S SÄ PA IKOI S SA S EIKKA I L LES SA VOI JO U T UA NA LKKI I N.

tuntematon voima on pyyhkäissyt Flinckin tarkoittaman kohteen maan päältä.

Monesti talot saavat lahota paikallaan ikuisesti, mutta joskus ne saatetaan purkaa. On myös mahdollista, että autiotalo houkuttelee paikalle pyromaanin, joka tuikkaa sen lopulta tuleen.

Tämä onkin yksi suurimmista syistä, miksi kohteita suojellaan mustasukkaisesti. Myös koko harrastus joutuisi ikävään valoon, mikäli sen varjolla tai avulla joku tuhopolttaja pääsisi toteuttamaan mielihalujaan.

Flinck arvioi, että on vieraillut kaiken kaikkiaan noin 70 eri kohteessa.

Iso osa on Lapissa sijaitsevia rintamamiestaloja. Harmillisesti moni kohteista on jo täydellisellä tuhon tiellä kylmän, kuuman ja kostean vuorottelun hiljaa romahduttaessa hoitamattomat

23

ILMIÖ

Flinck liikkuu hylätyissä paikoissa mieluiten yksin.

YMPÄR I I NSÄ VOI LOJUA KA IKKEA HENKI LÖKOH TAI S TA TAVA RA A.

talot. Joskus taas kohdalle osuu varsinainen jackpot. ”Joistakin on lähdetty jonnekin kiireellä niin, että mukit ovat jääneet pöydälle. Ympäriinsä voi lojua kaikkea henkilökohtaista tavaraa. Kirjeitä, postia. Arvotavaraa ei kuitenkaan ole tullut vastaan”, Flinck selittää.

Jokin suuri elämänmullistus on tehnyt lähdöstä niin nopean, että talo on voinut muuttua aikakapseliksi, jonka vuosikymmeniä jatkunutta rauhaa häiritsee enää satunnainen salaisuudet tunteva löytöretkeilijä. Rintamamiestalojen lisäksi vastaan on tullut tehtaita, majakka ja jopa hylätty mielisairaala.

Mitä etelämmäksi menee, sitä enemmän kohteet muuttuvat tehtaiksi ja erilaisiksi laitoksiksi. Pohjoisessa taas on juurikin rintamamiestaloja ja kyläkouluja.

Flinckiä ei kiinnosta selvittää, mitä taloissa on tapahtunut, ja miksi ne ovat tyhjillään. Vaikka nykypäivänä sellainen voisi olla mahdollista esimerkiksi internetin avulla, ei se ole kertaakaan edes kutkutellut mieltä. ”Minua ei niinkään kiinnosta kohteisiin liittyvät tarinat. Minulle merkitsee enemmän kokemus siellä käymisestä ja ennen kaikkea itse kohteen löytäminen ja sitä edeltänyt seikkailu.”

Kaukaisin Flinckin vierailema kohde löytyy kokonaan toiselta puolelta maapalloa, Japanista. Japanin kohde, joka tunnetaan alan piireissä nimellä Royal House, on eräänlainen legenda,

jonka sijainti on erittäin luottamuksellinen tieto. Tämän legendan Flinck etsi käsiinsä vuonna 2013, ennen kuin hän teki kohteista videoita. Paikan sijainnin hänelle paljasti eräs Japanissa asuva englantilainen mies.

Royal House on, tai ainakin oli, lähes koskematon, ylellinen omakotitalomainen rakennus, jonka historian alan harrastajat ovat onnistuneet jäljittämään aivan 1900-luvun alkuvuosille. Flinck itse ei tapansa mukaisesti paikan tarinaa tunne, joten käyttämäni tiedonjyvät ovat internetistä ongittuja. Joka tapauksessa talo on jäänyt tyhjilleen 2000-luvun alkupuolella, jonka jälkeen se on saanut olla lähes koskemattomana. Ainoastaan yli pyyhkäissyt myrsky on jonkin verran sotkenut paikkoja.

Royal House ei tietenkään ollut ainoa syy Flinckin Japanin matkalle, mutta joka tapauksessa se oli hänen aivan ensimmäinen kohteensa, minne hän suunnisti. Käytössä oli paikan tarkat koordinaatit, mutta edes niiden kanssa löytäminen ei ollut mitenkään yksinkertainen tehtävä. Heti juna-asemalla Flinckiä tervehti Japanin sadekausille tyypillinen monsuuni, joka kasteli miehen huolella. Flinck etsi paikkaa päivän ja illan apunaan turistikartta. ”Lopulta märkänä ja viluissani löysin syrjäkaupungilta limsa-automaatin takaa hylätyn asunnon, jonne pääsi sisälle. Paikan valot toimivat jostain syystä. Tarkoituksenani oli aluksi vain

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

ROYA L HO U SE OLI LAT T IAS TA KAT T O ON TÄYNNÄ ER I LA ISIA KOR I S T E-ES IN EI TÄ.

kuivatella kamppeita, mutta pimeän tultua päätin jäädä yöksi. Eikä hotelleissa ollut tilaa.”

Se onkin ollut ainoa yöpymiskerta autiotalossa, sillä yleensä Flinck yöpyy matkoillaan teltassa. Seuraavana päivänä hän suuntasi kohti Royal Housea, ja tällä kertaa onni oli suotuisa.

Paikan päällä huomion kiinnitti se, että paikka oli lattiasta kattoon täynnä erilaisia koriste-esineitä, muotokuvia ja valokuvia, jotka kertoivat omaa tarinaansa siellä joskus asuneista ihmisistä ja heidän elämänkäänteistään.

Talon ja sen sisältämien esineiden kuvia on asiasta kiinnostuneen helppo löytää internetistä. ”Talon löytymisen fiilistä voisi kuvata aika lähelle onnellisuudeksi. Se oli kuitenkin saavutus. Etsiä ja löytää jotain niin kaukana kotoa.”

Hän lähti yksin Suomesta, eikä kertonut kenellekään suunnitelmistaan.

Hän järjesti kaiken itse, mikä oli oma juttunsa. Kaiken kaikkiaan tuo matka jäi hänelle mieleen itsenäisyyden opetteluna.

Flinckin ihmettelyn Royal Housessa keskeytti kuitenkin läheisessä kiinteistössä työskennellyt japanilaismies,

JANNE FLINCK

24

Japanissa sijaitseva Royal House on urban exploring -piireissä tunnettu kohde.

jonka huomion Flinckin liikkeet olivat herättäneet. Royal House ei nimittäin ole keskellä-ei-mitään, vaan lähellä asutusta, mutta kuitenkin hieman syrjässä. Japanilaisherran päällimmäisenä huolena oli, että outo suomalainen olisi asettumassa taloksi. Se ei olisi suotavaa, sillä talonvaltaajiin ei suhtauduttaisi pelkästään hyvällä. ”Selittelyn jälkeen mies kuitenkin ymmärsi asian, eikä tehnyt mitään.”

Urbaania löytöretkeilyä varjostaa aina kiinni jäämisen riski. Vaikka kohteet ovat syrjässä asutuksesta, ihmisten liikkuminen siellä, missä kukaan ei yleensä liiku, herättää paikallisten huomion. Usein saatetaan olla yhteydessä maanomistajaan, tai tullaan itse vilkuilemaan, millä asialla outo vieras liikkuu. Näistä kaikista selviää kuitenkin Flinckin mukaan puhumalla. ”Menee vain reilusti juttelemaan, ja kertoo rehdisti, millä asialla liikkuu. Samalla voi kysellä paikan historiaa. Kameran läsnäolon voi kääntää eduksi.”

Flinckin mukaan kukaan ei ole koskaan ollut aggressiivinen. Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Ruotsiin

25

ILMIÖ

suuntautuneen matkan aikana Flinck löysi hylätyn mielisairaalan, joka oli valtava kompleksi. Aikansa sen pihalla kierreltyään hän tuli siihen tulokseen, ettei sisään ole meneminen. Paikkoja rikkomalla nimittäin tulee syyllistyttyä rikokseen. Hänen jo valmistellessa lähtöä pihamaalle karautti kuitenkin autolla mies, joka ruotsiksi ja englanniksi käydyn jutustelun jälkeen paljastui suomea osaavaksi. Mies kertoi järjestävänsä tytöille pelottelukierroksia ja omistavansa avaimet pytinkiin. ”Ja sitten hän kysyi, että haluanko mennä sisälle? No haluanko? Totta kai!”

Tämäkin kiertely muuttui hyvin pian mukavan ja epämukavan rajamailla tasa­painoiluksi, sillä muutaman tunnin kiertelyn ja ruotsalaiset tytöt pari kertaa säikäytettyään Flinck tajusi olevansa eksyksissä. Sisään päästänyt ruotsalaismies ja tytöt olivat luultavasti poistuneet aikoja sitten. Ulos ja sisään oli ainoastaan yksi lukitsematon ovi. Pilkkopimeissä käytävissä harhailu tuotti joidenkin tuntien jälkeen tulosta, ja hän pääsi lopulta ulos.

Oman retkemme kohde avautui tien laidassa ruskan keskellä reilun tunnin

ajomatkan jälkeen. Auton sai ajettua syrjään tieltä risujen kevyesti raapiessa sen pohjaa. Pihapiirissä näkyi lukuisia ulkorakennuksia, joista joidenkin katto oli jo pettänyt sään rasituksen alla. Tämän kohteen Flinck oli löytänyt sattumalta palatessaan pohjoisemmaksi suuntautuneelta reissultaan.

Hylätyissä kohteissa liikkuminen on mielikuvitusta kutkuttavaa ja huomio tulee kiinnittyneeksi esineisiin, joiden perusteella pyrkii luomaan kuvaa paikassa joskus asuneista henkilöistä.

Seinään nojaavat lyhyet mailat ja lattialla lojuvat kuluneet hokkarit viittaavat siihen, että kyseessä on ollut lapsiperhe. Kaapissa oleva purkki taas kertoo tarinaa siitä, että penisilliinikuuri on ennen lähtöä jäänyt joltain kesken. Sanomalehdet ovat yksi parhaista almanakoista, jotka antavat osviittaa hylätyksi tulemisen ajankohdasta.

Vierailemamme paikan uusimmat lehdet ovat vuodelta 1965. Yli 50 vuotta sitten perhe on asunut ja elänyt pienten piharakennusten ympäröimässä kahden huoneen talossa vailla sähköä, vailla juoksevaa vettä. 1960-luvun Lappia leimasi vielä köyhyys.

LYH Y E T MA I LAT JA LAT T IA L LA LOJU VAT KULUN EE T HOKKA R I T V I I T TAAVAT S I IHEN, E T TÄ KYS EES SÄ ON OL LU T LAP S IPERHE.

26

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

YLVÄÄS T I S EI S OVA SAV U PI I PP U KOHO T TAU T U U KU I N PYS T Y YN NO S T E T T U KESKI S ORMI.

Tästä paikasta ei ole kuitenkaan lähdetty kiireellä. Siitä kertoo se, ettei jäljellä ole esimerkiksi vaatteita tai oikeastaan muitakaan käyttöesineitä.

Ehkä maalta on joskus muutettu kaupunkiin, ja huonommat tavarat ovat saaneet jäädä. Ullakolta löytyy kaunokirjoitusvihko, jonka omistajan nimen näkee hädin tuskin lukea lyijykynän jäljen jo haalistuttua. Siellä täällä laho lattia painuu isokokoisten miesten painon alla. ”Mädäntyneet talot ovat lahoja ja lattia voi pettää. Yläkerrassa kulkiessa pitää olla varovainen ja kävellä seinän vieressä tunnustellen.”

Ikään kuin heikoilla jäillä kävelyä.

Tutuksi tulevat myös käsiin ilmestyvät naarmut ja lattioilla narskuvan lasin varominen. ”Normaalisti pidän moottoripyöräbootseja näissä paikoissa pyöriessä.

Ne suojaavat, mutta toisaalta hankaloittavat liikkumista.”

Aikamme kierreltyämme ja valokuvattuamme päätämme jättää pienen pihapiirin ja suunnata kohti Rovaniemeä. Matkalla uteliaisuus vie kuitenkin voiton, ja päätämme käydä tutkimassa ajaessa huomaamaani kohdetta.

Metsän siimeksestä näkynyt lupaava näky osoittautuu lopulta kuitenkin pienimuotoiseksi pettymykseksi, sillä rehevöityneen pihatien päässä meitä odottaa keskeltä kokonaan romahtanut talo, jonka vielä ylväästi seisova savupiippu kohottautuu kuin pystyyn nostettu keskisormi. ”Tämän tyyppisiä suurin osa kohteista on. Ehjät ovat harvinaisia, koskemattomat vielä harvinaisempia”, Flinck lohduttaa.

27

ILMIÖ

Uutisraivaaja Helsingin Sanomain Säätiön innovaatiokilpailu

Lähimetsissä lojuvat autonromutkaan eivät ole Suomessa harvinainen näky.

Pihapiirissä pyöriessämme raunioiden raosta kohottautuu pieni kärppä, jonka uteliaisuuden pitämämme meteli on herättänyt. Romahtanut talo on joskus ollut varmasti vaikuttava näky sivuseinillä olevine salmiakkiruudun muotoisine ikkunoineen. Tähän taloon on seinissä roikkuvista johdoista päätellen joskus vedetty myös sähköt. Hyvätuloisempien talo, kenties? Hieman pettyneinä viimeisestä löydöstämme jatkamme matkaa takaisin kohti kotia.

Alkuperäinen kohteemme oli kuitenkin monenlaisia ajatuksia herättänyt kokemus, joka avasi silmiä myös oman maamme historiasta.

Flinck ylläpitää YouTube-kanavaa, jota seuraa useampi kymmenentuhatta katsojaa. Laskelmien mukaan valtaosa on amerikkalaisia. Kanavan tarjonta koostuu Flinckin seikkailuista erilaisissa kohteissa, joissa hän törmää muun muassa hylätyssä koulussa käyskenteleviin poroihin. Videot eivät ole vakavaa dokumentointia, vaan pilke silmäkulmassa tehtyä viihdettä. Viihteen lomassa Flinck pyrkii kuitenkin tuomaan ilmi näiden hylättyjen paikkojen koruttoman kauneuden, sekä avaamaan ulkomaalaisille katsojille suomalaista elämänmenoa ja historiaa. Tulevaisuudessa Flinck toivoo tekevänsä videoilla ja kuvillaan jonkin verran rahaa, jotta voisi suunnata kauemmas vieville löytöretkille. ”Uuvuttavaa, mutta palkitsevaa. Näin kliseisesti todettuna”, hän päättää. �

Kilpailun tavoitteena on löytää tiedon­ välitykseen ja journalismiin uusia toimintatapoja ja menestyviä liike­ toimintamalleja. Kilpailun voittaja saa kehitysrahaa jopa 250 000 euroa, jonka avulla hän toteuttaa hankkeensa.

Janne Flinck YouTubessa: FlinckJanne1981

Helsingin Sanomain Säätiö toimii laatujour­ nalismin ja sananvapauden puolesta. Säätiö jakaa apurahoja viestintäalan tutkimukseen, koulutukseen ja kilpailuihin sekä ylläpitää Päivälehden arkistoa ja Päivälehden museota.

Hakuaika päättyy 17.1.2017 Lisätietoja ja hakulomake osoitteessa uutisraivaaja.fi

28

IRAN

LAPIN YLIOPPILASLEHTI  3/2016

ERILAINEN TEKSTI JA KUVAT

MAAILMANMATKAAJA

29

MAAILMALTA

O

L E N E N S I M M Ä I S TÄ päivää Pohjois-Teheranissa. Neljän kuukauden harjoittelu on alkamassa, ja kävelen kulmakahvilaan seuraamaan kaupungin menoa päässäni olevaan huiviin totutellen. Hörppiessä höyryävää americanoa kiinnitän huomiota ohi kulkeviin naisiin.

Haluan nähdä, miltä islamilaisen tasavallan naisille asetetut pukeutumissäännöt (hiukset peittävä huivi ja pitkä takamuksen ja kyynärvarret ylittävä takki) näyttävät käytännössä – samalla kun pohdin, olenko onnistunut peittämään itseni riittävän hyvin.

Yllätyn näkemästäni. Ohi kulkee tyylikkäitä kaupunkilaisia jäälattet kädessä, asukokonaisuuteen sopiva huivi päähän rennosti kietaistuna. Monilla liukuvärjätyt hiustenpidennykset näkyvät reippaasti huivin alta. Myöhemmin paikalliset osaavat kertoa, että huivipakon vastineeksi naiset nimenomaan haluavat edes pitkän tukkansa näkyvän. Iranilaiset ovatkin kuuluja muotitietoisuudestaan ja niin naiset kuin miehet huolehtivat ulkonäöstään viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ulkonäön kohentaminen plastiikkakirurgian avulla on täällä luonnollinen osa omasta ulkonäöstä huolehtimista, ja päivittäin näkee kaikenikäisiä teheranilaisia nenät laastaroituina. Osa kuulemma pitää laastaria ihan vain osoittaakseen muille, että asia on käyty hoitamassa.

Ilman lukuisia huiveja voisi helposti erehtyä olevansa jossain Euroopan muotikapitaalieista. Kahvilan ikkunan ohi kävelee Vansseja, Nikejä ja Converseja, tiukkoja farkkuja ja nilkkakoruja, iPhoneja ja RayBaneja. Tältä näyttää trendikäs Pohjois-Teheran.

Ennakkoluulot yleisiä Iran on jotain aivan muuta kuin moni kuvittelee. Ystäväni ensireaktio oli täysi järkytys siitä, että päätin lähteä tekemään työharjoitteluni sodan keskelle. Iran mielletäänkin helposti samaan kategoriaan lähialueen kriisipesäkkeiden – Irakin, Afganistanin ja Syyrian kanssa. Iran eroaa naapureistaan kuitenkin huomattavasti. Sen lisäksi, että Iran ei ole arabivaltio kuten naapurinsa Irak ja Syyria, sekä on kulttuuriltaan erilainen, on Iran ollut vuonna 1988 päättyneen Irak-Iran-sodan jälkeen yksi Lähi-Idän alueen vakaimmista maista. Iran on varsin turvallinen maa sekä asua että matkustaa.

Kun ensimmäinen väärinkäsitys on saatu korjattua seuraa toinen, ehkä vielä kauhistuneempi reaktio, kun ystäväni oivaltaa, että Iranissa viinan juonti

Iranissa on eläväinen basaarikulttuuri – vaatteet, ruokaostokset ja tarvikkeet hankitaan yleensä perinteisistä basaareista ja lukemattomista katukaupoista.

I RA N ON JO TA I N A I VAN MU U TA KU I N MON I KU V I T T ELEE.

30

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

on ankarasti kiellettyä ja julkisilla paikoilla naisilla on huivipakko. Iranin monet lait kieltämättä koettelevat suomalaisen vapauskäsityksen rajoja, mutta tämä on lopulta vain pintaa. Iranilaiset osaavat luovia säädösviidakossa ja koettelevat jatkuvasti sääntöjen rajoja. Iranissa osataan juhlia siinä missä lännessäkin, mutta tämä tapahtuu kuppiloiden sijaan ihmisten yksityisissä kodeissa.

Uutta kalustoa tarvitaan Vuosien eristäminen maailmankaupasta näkyy Iranissa ehkä parhaiten kaikenlaisen kaluston ja teknologian ikääntymisessä - lukuun ottamatta iranilaisten rakkautta iPhoneen. Teheranin yliopiston rustiikkinen kemianlabra ei varmasti vedä vertoja Suomen vastaaville, ja tietyistä tarvikkeista ja laitteista on pulaa monella alalla. Iranilaiset ovat kuitenkin varsin korkeasti koulutettuja, ja maassa tehdään korkeatasoista tutkimusta etenkin nanoteknologian, bioteknologian, genetiikan sekä kantasolututkimuksen aloilla. Iran myös valmistaa monia rokotteita ja lääkkeitä esimerkiksi syövän, diabeteksen ja masennuksen hoitoon.

Työkaveriani oli kehotettu välttämään lentämistä Iranissa, ja paikallisessa matkatoimistossa myyjä vastasi tiedusteluun lentokoneen turvallisuudesta: ”Lady, no plane in Iran is safe”. Tilannetta selittää jälleen sanktiot - neuvostoaikaisiin koneisiin ei ole

”W HERE A RE YO U FROM? I S IRA N BEAU T IFUL? W HAT DI D YO U THI NK O F IRA N BEFORE COMI NG HERE?”

Iranissa on pula uudesta teknologiasta, ja maan sisäiset lentomatkat ovat oiva tapa lisätä jännitystä elämään.

31

MAAILMALTA

ONLY IN IRA N!

Iranilainen vieraanvaraisuus

yksinkertaisesti saatu varaosia, ja pakotteet ovat hankaloittaneet uusien koneiden hankintaa ulkomailta. Joitain uudempia, tosin käytettyjä koneita on onneksi saatu esimerkiksi Turkin kautta, eivätkä lento-onnettomuudet ole enää kovin yleisiä. Suuremman vaaran aiheuttaa Teheranin kaoottinen liikenne, jossa tapaturmariskiä lisää vanha autokanta. Epäilenpä, että suuri osa Teheranin autoista ei pääsisi Suomessa edes katsastuskeskuksen pihalle ennen kuin ne takavarikoitaisiin ajokelvottomina maantieromuina.

Varoituksista huolimatta kuukauden aikana tulee testattua Iranin lentokalustoa kolme kertaa. Teheranin Mehrabadin lentokentällä tuntuu kuin astuisi aikakoneeseen. Vähintään allekirjoittaneen ikäiset koneet pörräävät jättimoottoreineen lähtövalmiina, ja koneeseen noustaan perinteiseen tyyliin kentän poikki kävellen. Sympaattiset koneet tuovat mieleen VR:n käytöstä poistetut ah niin nostalgiset siniset vaunut. Lievistä ralliotteista huolimatta jokainen lento päättyy määränpäähän, palvelu on hyvää ja luotettavan oloista. Koneiden lähtöä tosin viivästyttivät usein ”tekniset ongelmat”. Kolmatta tuntia myöhässä ollutta Teheranin lennon kapinahenkistä matkajoukkoa tuli lepyttelemään itse lentokapteeni ja pian kapinan kukistamiseksi halliin kärrättiin ruokaa ja teetä. Sellaisina hetkinä huomaa ajattelevansa: ”Only in Iran!”

Paljon matkustaneena uskallan sanoa, että iranilaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin on ainutlaatuista tällaista pyyteetöntä kiinnostusta ja ystävällisyyttä en ole kohdannut muualla. Myöskään mahdollinen kielitaidottomuus ei ole este auttaa. Kassajonossa vanha rouva ei jää etsimään kärpäsiä katosta huomatessaan toljottavani vuoron perään kädessäni olevia omituisia seteleitä ja kassaruudussa näkyviä kiekuroita. Rouva auttaa reippaasti setelinipustani oikeat laput myyjälle, ja lähden kaupasta hymyillen. Illalla opettelen pikapikaa lukemaan paikalliset numerot.

Iranissa huomiolta ei voi välttyä ja se on poikkeuksetta positiivista uteliaisuutta. Pienessä kylässä Kurdistanissa papparainen kaivaa taskustaan pullonpohjalasit ilahtunut hymy huulillaan voidakseen nähdä paremmin ihmeelliset länsimaalaiset – harizit. Kadulla harizia tuijotetaan häpeilemättä, mutta ystävällisen kiinnostunut huomio tuntuu välinpitämättömiin suomalaisiin kohtaamisiin tottuneelle hyvältä. Selfieitä ja Instagramin käyttäjätunnuksia pyydetään harva se päivä. Paikalliset tiedustelevat rohkeasti: ”Where are you from? Is Iran beautiful?

What did you think of Iran before coming here?”

On ymmärrettävää, että iranilaisia kiinnostaa ulkomaalaisten mielikuvat Iranista – lännen yksipuolinen mediapropaganda tiedostetaan hyvin.

Lännen media on tuottanut synkkää ja uhkaavaa Iran-narratiivia sanktiovuosien aikana. Tämä median toistama Iran-kuva on valitettavan yksiulotteista ja negatiivisesti sävyttynyttä laiskaa journalismia.

Iran on turvallinen, lämmin ja vieraanvarainen. Iran on kaunis, henkevä ja syvällinen. En ole kohdannut missään muualla maailmassa sellaista aitoa kiinnostusta ulkomaalaisia kohtaan kuin Iranissa. Iranilaiset eivät yritä myydä mitään, he eivät halua sinulta mitään (lukuisia selfieitä lukuun ottamatta), he ovat vain tavattoman kiinnostuneita länsimaalaisista.

On totta, että Iranilla on vielä paljon tehtävää, mikäli maa haluaa päästä komeilemaan ihmisoikeus­ tilastoissa. Esimerkiksi kuolemantuomio sekä raippa­ tuomiot ovat vielä aktiivisesti käytössä. Toisaalta kuolemantuomio on arkea myös Kiinassa ja Yhdysvalloissa, mutta tämä ei estä matkailua, kaupankäyntiä tai ystävyyssuhteiden luomista.

32

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

IRAN ASUKASLUKU ** noin 80 miljoonaa

Ainutlaatuinen poliittinen järjestelmä Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen Iran on ollut teokratian ja demokratian sekoitus.

Tässä ainutlaatuisessa poliittis-uskonnollisessa järjestelmässä (velayat-e faqih) valtiota johtaa koulutettu uskonnollinen oppineisto. Korkein johtaja (Supreme Leader, Ali Khamenei) on merkittävin poliittinen henkilö. Khamenein alapuolella toimivat presidentti ja parlamentti, joiden kaudet ovat kunkin neljä vuotta. Korkeimman johtajan valitsee ja tämän toimintaa valvoo oppineistosta koostuva toimielin Assembly of Experts, joka valitaan joka kahdeksas vuosi. Valvojainneuvoston (Council of Guardians) jäsenistä korkein johtaja valitsee puolet. Vaikka Iranissa on parlamentti sekä presidentti, lopullinen valta on Iranin korkeimmalla johtajalla.

Iranin poliittista kenttää on aina leimannut fragmentoituminen moneen eri ryhmään, joilla on kaikilla oma suhtautuminen esimerkiksi lännelle avautumiseen. Parlamentti koostuu vanhoillisista ja uudistusmielisistä ryhmittymistä, ja kaikista väreistä näiden välillä. Poliittinen valtapeli onkin tasapainottelua uudistumisen ja vanhoillisen eliitin miellyttämisen välillä. Maltillisena pidetyn presidentti Hassan Rouhanin kaudella Iran on ottanut kansan kaipaamia askelia kohti maan avautumista, ja vuoden 2016 alussa saavutettu ydinasesopimus on merkkipaalu Iranin ja lännen suhteiden kehittymisessä avoimempaan suuntaan. Epäluulo esimerkiksi Yhdysvaltojen tarkoitusperiä kohtaan istuu kuitenkin syvällä ainakin poliittisessa diskurssissa. Tavalliset iranilaiset kuitenkin suorastaan ihannoivat amerikkalaista kulttuuria, ja esimerkiksi opiskelijavaihto maiden välillä on vilkasta.

Nyt kun Iranille asetetut pakotteet on pääosin purettu, ja pankkiliikenne saadaan toivon mukaan pian toimimaan, ovat lännelle auenneet 80 miljoonan kuluttajan markkinat. Tämä tuo runsaasti kaupallisia mahdollisuuksia myös suomalaisille yrityksille. Iranin korkeasti koulutettu, teknologiatietoinen nuori väestö takaa hyvät mahdollisuudet kaupallisten suhteiden laajentamiselle.

Vaikka ilman huiviakin +35 asteen lämpö olisi läkähdyttävän kuuma, Teheraniin on helppo ihastua.

Kaupungin tunnelma, sen loputon liike, uteliaat ihmiset ja kulttuurin ainutlaatuisuus vievät mennessään.

Mitkä tahansa tuulet maailman poliittisella rintamalla milloinkin puhaltavat, Iran ottaa tulijat vastaan avoimin sydämin. �

I RA N ON O T TA N U T KA NSA N KA IPA AMIA ASKELIA KOHT I MAAN AVAU T UMI S TA.

KIELET ** Virallinen kieli: Farsi ** Vähemmistökielet: Azeri, Kurdi, Arabia, Armenia USKONTO ** Valtionuskonto: Shiia-Islam ** Vähemmistöuskonnot: Kristinusko, Juutalaisuus, Zoroastrianismi PUKEUTUMINEN Naisten peitettävä hiukset hijabilla, käytettävä takamuksen ja käsivarret peittäviä vaatteita. Miehillä shortsit on kielletty, kravattia pidetään länsimaalaisena humpuukina.

ERIKOISTA Iran seuraa omaa ainutlaatuista ajanlasku- ja kalenterijärjestelmää, jonka tausta on muinaisen Persian astrologisissa mittauksissa. Nyt Iranissa eletään vuotta 1395.

HYVÄ TIETÄÄ Turisteille Iran on turvallinen ja halpa, turistiviisumeja saa joko suoraan lentokentältä tai Iranin Helsingin suurlähetystön kautta.

Vaikka tiukat pukeutumissäännöt asettavat naisille rajoituksia, on heidän yhteiskunnallinen asema varsin hyvä. Iranilaiset naiset ovat korkeasti koulutettuja ja vahvasti mukana työelämässä.

33

KOLUMNI

AKANOIHIN PIILOTETUT JYVÄT TEKSTI ALEKSI I. POHJOLA

Toinen uhka nykyisessä mediamaisemassa liittyy disinformaatioon. Koska tietotulva on niin valtavaa ja nopeaa, on ihmisillä vaikeuksia erottaa oikeaa tietoa väärästä. Tämä vaatisi keskittymistä, kyseenalaistamista, tiedon vertailua ja taustojen tarkistamista. Yksi hyvä esimerkki tästä on niin sanottu järjetön jakaminen. Tällä tarkoitetaan uutisten ja linkkien jakamista sosiaalisessa mediassa ilman, että niitä edes vaivaudutaan lukemaan saati tarkastelemaan kriittisesti. Näin jopa amatöörimäisesti luodulla disinformaatiolla on mahdollisuus vaikuttaa laajasti yhteiskuntaan puhumattakaan ammattimaisesti luodusta propagandasta.

Maailmassa tehdään vieläkin laadukasta, faktoihin pohjautuvaa ja taustoittavaa journalismia, jonka tehtävänä on tiedonvälityksen ohella moniäänisyyden esilletuonti entistä mustavalkoisemmassa maailmassa. Vallan vahtikoira ei ole vielä kokonaan hiljentynyt, vaikka kulmahampaat ovatkin jo paikoin pahasti tylsistyneet. Tästä konkreettinen esimerkki on autoritääristen päämiesten kova halu hallita riippumatonta mediaa. Se joka hallitsee tiedonvälitystä, hallitsee totuutta – oli se sitten totta tai ei. Ja juuri siksi meidän pitääkin osata kyseenalaistaa niin tieto kuin myös se, miten me itse kuluttajina toimimme ja sitä kautta mahdollistamme erinäisten valtarakenteiden syntymisen entistä monimutkaisemmassa maailmassa. �

VA L LA N VAH T IKOI RA EI OLE V IELÄ KOKONAA N HI LJEN T YN Y T.

JUHO HIILIVIRTA

M

E D I A - A L A O N O L L U T murroksen kourissa viimeiset 20 vuotta. Digitalisaatio, konvergenssi sekä globalisaatio ovat muuttaneet ja muokanneet mediakenttää kovalla kädellä. Perinteinen printtimedia on kärsinyt vähenevistä levikeistä ja mainostulojen tasaisesta laskusta. Mediakonsernit ovat puolestaan joutuneet puun ja kuoren väliin, kun nettiin siirtyneitä käyttäjiä ei ole pystytty kapitalisoimaan rahaksi samalla tavoin kuin perinteisen jakelun parissa. On tehty kahta tuotetta yhden resursseilla – ja se näkyy.

Siinä missä ennen journalismi koettiin arvokkaana ja tärkeänä – ehkä jollain tapaa myös romantisoituna – ammattina, on siitä vähenevien resurssien, tuloslukujen tuijottamisen ja klikkihuoraamisen myötä tullut tusinatavaraa, jonka arvostus on laskenut kuin lehmän häntä. Iltapäivälehdet ovat kasvattaneet näkyvyyttään ja sitä kautta myös vaikutusvaltaansa etenkin digitaalisten julkaisualustojen avulla. Ihmisten mediatottumukset ovat muuttuneet entistä nopeammiksi ja kuvapainotteisimmiksi, joissa pitkiin, taustoittaviin juttuihin ei enää valtavassa infotulvassa jakseta keskittyä. Tilalle on tullut entistä viihteellisempää ja nopeampaa sisältöä, jonka painoarvo todellisessa tiedonvälityksessä on – näkökulmasta toki riippuen – enemmän tai vähemmän turhaa. Tämä on johtanut journalismin arvostuksen laskuun myös nuorissa, lahjakkaissa tekijäsukupolvissa, jotka hakeutuvat muihin töihin journalismin sijaan.

Journalismin uudet tekotavat ja julkaisualustat eivät suinkaan ole huono asia. Ne tekevät tiedonvälittämisestä aiempaa demokraattisempaa, kun käytännössä jokaisella on mahdollisuus tuottaa sisältöä sekä valita kuluttamansa sisältö. Tähän liittyy kuitenkin myös riskejä. Ajatushautomo Demos Helsinki julisti Imagen pääkirjoituksessa (Image 4/2016) sosiaalisen median olevan demokratian suurin uhka. Tämä johtuu Facebookin ja myös muiden sosiaalisen medioiden käyttämistä algoritmeista. Ne luovat kuplia, joissa kulutetaan samanmielistä sisältöä ilman virrassa näkyviä soraääniä.

Se tekee ajattelustamme hyvin yksioikoista, lisää yhteiskunnan jakolinjoja ja sitä kautta kärjistää vastakkainasettelua.

LAPIN YLIOPPILASLEHTI 3/2016

YLIOPISTOLLA

MERI HEIKKILÄ

34

OPISKELIJOIDEN VAKUUTUSKIEMURAT TEKSTI TEEMU LOIKKANEN

O P I S K E L I J A N T YÖ TÄ on opiskelu. Omalla kohdallani se tarkoittaa luennoilla istumista, tietokoneluokissa työskentelyä, kirjastossa käymistä, käytävillä keskustelua ja ruokaloissa tai kahviloissa vetelehtimistä. Työntekijät ovat vakuutettuja.

Tässä uskossa olin, kunnes viime keväänä eräälle läheiselleni sattui yliopistolla tapaturma, joka vaati sairaalassa tikattavana käyntiä. Oletimme, että vakuutus korvaa hänen kulunsa, mutta vakuutusyhtiön virkailija kertoi, että opiskelijoiden tapaturmista korvataan vain sellaiset, jotka ovat sattuneet työharjoittelussa tai vastaavanlaisissa olosuhteissa. Taide- ja kasvatustieteiden opiskelijat suorittavat tutkintoonsa yliopistolla myös työpajatyyppisiä opintoja, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät eivät siis käytännössä ole vakuutettuja opiskelunsa aikana.

Lapin yliopiston työntekijöille suunnatussa paperissa ”Kun opiskelijalle sattuu tapaturma – näin ohjeistat opiskelijaa”, sanotaan, että ”opiskelijoiden vakuutusturva koskee vain tapaturmaa, joka on sattunut opiskelulle ominaisissa olosuhteissa henkilön osallistuessa opetussuunnitelman tai tutkinnon perusteiden mukaiseen työhön rinnastettavan käytännön opetukseen, työssäoppimisjaksoon, työharjoitteluun, näyttötutkintoon tai perusopetuksessa työelämään tutustumiseen oppilaitoksessa tai muussa koulutuksen tai opetuksen järjestäjän tai oppilaitoksen ylläpitäjän osoittamassa paikassa”. Tästä määritelmästä on hankala päätellä, miten asia käytännössä on.

Otin yhteyttä Vakuutusmeklariin, joka hallinnoi Lapin yliopiston vakuutuksia. Hän esittää asiansa yksiselitteisesti sähköpostissaan: ”Eli opiskelijat on vakuutettuina vain käytännön harjoittelutyössä sattuvien tapaturmien varalta. Tämän määrittelee opiskelijatapaturman korvaamisesta annettu laki.”

Katsaus Finlexiin paljastaa, että kyseessä on vuonna 2002 päivätty laki opiskeluun liittyvissä työhön rinnastettavissa olosuhteissa syntyneen vamman tai sairauden korvaamisesta. Asian laki­ teknisistä yksityiskohdista kiinnostuneiden kannattaa katsastaa lisätietoja sieltä.

Olisi suotavaa, että yliopisto tiedottaisi opiskelijoita nykyistä paremmin vakuutusasioista, sillä tieto tuntuu olevan tiukassa. Uusille opiskelijoille voisi jo alkuvaiheessa kertoa milloin he ovat vakuutettuja ja millä tavalla vakuutusturvaa voisi halutessaan kompensoida omalla vakuutuksella.

Netti­sivuille voisi koota paketin kaikille opiskelijoiden vakuutusasioista kiinnostuneille. Kiemuraiset pykälät eivät aukea helposti edes korkeakoulutuksesta nauttiville, joten selkokielellä ilmaistu yksiselitteinen informaatio olisi paikallaan.

Luennoilla tai käytävillä toki sattuu harvemmin tapaturmia, mutta silti tällainen vakuutusmääritelmä tuntuu asettavan opiskelijat eriarvoiseen asemaan, sillä toisilla aloilla opiskelu on enemmän työhön rinnastettavaa sisältäen työpajoja ja harjoittelujaksoja. �

AINEJÄRJESTÖ

T A O R

TÄ N Ä S Y K S Y N Ä Tao ry eli Lapin yliopiston taideaineiden opiskelijoiden ainejärjestö täyttää pyöreitä. Aiemmin pienemmistä ainejärjestöistä koostunut taiteiden tiedekunnan opiskelijajoukko on nyt ollut saman nimen alla jo kymmenen vuotta.

Juhlistamme jo osittain kulunutta vuotta erilaisilla tapahtumilla, tempauksilla ja kekkereillä.

Huipennus on silti vasta tulossa, sillä syksyllä organisoimme alumninäyttelyn ja -seminaarin sekä vuosijuhlaviikon. Olemme halunneet ottaa mukaan vuosien aikoina jo legendaarisiksi muodostuneita hippoja sekä kehittää uusia yhdessäolon muotoja. Kuitenkin tiukan ja valppaan edunvalvonnan lisäksi ainejärjestön tärkeimpiä tehtäviä on edesauttaa opiskelijoiden hyvinvointia tarjoamalla mahdollisuuksia tutustua muihin opiskelijoihin, viettää aika yhdessä ja kokea yhteisöllisyyttä. Henkilökohtainen lempparini on Tikkupulla -tiistai, jossa olen tavannut pari vuotta sitten hyvän ystäväni ja hallituksen viestintävastaava Siiri Hirsiahon.

35

Yhdistyksen kymmenen vuotta tarkoittaa kuitenkin muutakin kuin erilaisia kekkereitä. Se merkitsee sitä, että olemme löytäneet paikkamme taide­opiskelijoiden sydämissä ja akateemisen maailman sykkeessä. Olemassaoloamme ei tarvitse enää perustella joka käänteessä ja olemme ajan kuluessa kehittäneet omia toimintamalleja ja -tapoja toimia yliopistoyhteisössä. Tarkoitus on toimia jokaisen taideopiskelijan tukena opintojen ajan sekä edistää avointa keskustelua ja yhteistyötä muiden järjestöjen, yhdistysten, henkilökunnan ja muun yliopistoyhteisön kanssa.

Huikea alumninäyttelymme on Galleria Hämärässä ja Galleria Seinässä 24.10.–10.11., jossa esillä tulee olemaan meiltä valmistuneiden taideteoksia ja muotoilua. Näyttely huipentuuu seuraavana päivänä olevaan alumniseminaariin. Itse vuosijuhlaviikko (14.11.–20.11.) käsittää erilaisia työpajoja, taide- ja viini-ilta​a, elokuvanäytöksiä ja vuosijuhlat Korundissa. Toivotamme koko yliopistoyhteisön lämpimästi tervetulleeksi! � Rida Haapala Tao ry:n puheenjohtaja P.S. Haastamme seuraavaksi Kosmos Buranin kertomaan kuulumisiaan.

HA LUAT KO MA INOKSESI L APIN YL IOPPI LAS LEH T EEN?

TÄMÄ MAINOS MAKSAA 330 EUROA

ILMOITUSKOKOJA 1 / 4 sivu. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 280,00 € 1 / 2 sivu. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 450,00 € 1 sivu. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 800,00 € Kannen kääntöpuoli . . . . . . . . . . . . . . . . +50,00 € Takakansi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . +50,00 €

LAPIN YLIOPPI LAS LEH T I LÖY T Y Y MYÖ S N E T I S TÄ O S OI T T EES TA

LAPIN YLIOP PILAS LEHTI .FI

HEIDI LINTULA

OTA YHTEYTTÄ mainosmyynti@lyy.fi