Lapin Ylioppilaslehti 1/2015

1/15

Teemana pelit

LYYn uusi hallitus s. 4–5

Iso mies ja nintendo s. 12–13

reilu rovaniemi s. 18–19

2

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

PÄÄKIRJOITUS

1 /1 5

Pelit ovat tulleet jäädäkseen Pitelet käsissäsi Lapin ylioppilaslehden teemanumeroa. Teemaksi valikoitui joulukuussa järjestetyn avustajakokouksen pohjalta pelit eri muodoissaan. Erilaiset pelit koskettavat nykyihmisen elämää monella eri tavalla. Pelejä pelataan vapaa-aikana, katsellaan viihteen muotona televisiosta, ja ollaanpa pelien pedagogiseenkin arvoon havahduttu. Yhteiskunta- ja taloustieteissä puhutaan peliteorioista, joilla mallinnetaan sosiaalisia tilanteita.

Pelit ovat myös valtava bisnes.

Kansainvälisen ICT-alan tutkimus- ja konsultointiyritys Gartnerin arvion mukaan videopelimarkkinoiden arvo vuonna 2015 kasvaisi jo 111 miljardiin dollariin. Rahallisesti mitattuna peliteollisuus ohitti elokuvateollisuuden jo 2000-luvun puolivälissä, ja isoimmat budjetit pelituotannoissa voivat huidella jo neljännesmiljardissa. Kohuissa marinoitunut Grand Theft Auto -pelisarjan viides osa tuotti avauspäivänään 800 miljoonan dollarin tuotot.

Voisi sanoa, että marginaaliviihteestä on pikkuhiljaa tullut valtavirtaa,

eikä pelejä pelaavia enää mielletä peräkammarissa kyyhöttäviksi nörteiksi.

Pelaaminen on kuitenkin paljon muutakin kuin vain mainstream-viihdettä.

Indie-pelien kehittäminen elää kultaaikaansa, ja myös lautapeleillä pyyhkii hyvin. Pelit ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana nykypäivän kulttuuria.

Peleistä onkin leivottu uutta vientituotetta Nokian jättämää tyhjiötä täyttämään, ja Suomesta pinnalle on ponnistanut useita merkittäviä pelialan yrityksiä, kuten Supercell ja Rovio Entertainment muutamia mainitakseni.

Se, kuinka pitkäaikaiseksi näiden yhtiöiden jättimenestys yltää, jää nähtäväksi. Voisiko Suomella olla eväitä Pohjolan Piilaaksoksi?

Eri puolille Suomea on putkahdellut oppilaitoksia, jotka tarjoavat pelialan koulutusta. Ala on kuitenkin sellainen, jossa papereilla ei niinkään ole merkitystä, vaan näytöt ratkaisevat. Siksi pelialan koulutukseen on suhtauduttava vakavasti, jottei se muodosta uutta kuplaa, jos yltiöoptimistiset odotukset eivät toteudukaan.

Matias Partanen

LYYn Design Puoti jalkautuu viikoksi Arktikumiin Maailman pohjoisin design-viikko Arctic Design Week vie LYYn Design Puodin viikoksi Arktikumiin 16.2.–22.2. Samassa tilassa on myös Lapin yliopiston opiskelijoiden kokoama näyttely. Ylioppilaskunnan liiketoiminnanjohtajan Liisa Ansalan mukaan LYYn Design Puodin on tarkoitus koota yliopiston opiskelijat ja heidän tekemänsä tuotteet yhteisen konseptin alle.

Opiskelijoiden lisäksi mukana on muutamia yksityisiä yrittäjiä. LYYn Design Puodin toiminta on käynnistynyt loppuvuodesta 2013 ja vakituinen myymälä toimii osana Eilan Puotia.

”Useiden suunnittelijoiden on helpompi toimia yhden brändin alla, ja tämä helpottaa myös muualle lähtemistä.” ”Perusideana toiminnalla on saada näkyvyyttä Lapin yliopiston taidoille”, Ansala summaa.

Ansalan mukaan aikaisemmin ei ole ollut tahoa, joka näin tekisi. Lyhytaikaisia projekteja on toki ollut, mutta ei vastaavassa mittakaavassa. ”Useiden suunnittelijoiden on helpompi toimia yhden brändin alla, ja tämä helpottaa myös muualle lähtemistä”, kuvailee projektipäällikkö Annu Haaranen.

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnalla on hyvä maine, ja Haarasen mukaan tuntuisikin hukkaan heittämiseltä, ellei tätä mainetta ja taitoa toisi esille.

Puodin yhteydessä toimii myös verkkokauppa, josta tuotteita voi tilata Suomen sisäpuolella. Joulun aikaan Kauppakeskus Revontulessa toimi Puodin joulutori, joka sai erittäin hyvän vastaanoton. Tuotteita Puodissa myytäväksi suunnittelevia on noin kolmekymmentä, ja osanottajamäärä kasvaa jatkuvasti. Ansalan mukaan suunnittelijaksi pääsee, kunhan on Lapin yliopiston opiskelija. Suunnittelijoita ei ole rajattu ainoastaan tai-

LYYn Design Puodin tuotteisiin voi verkon lisäksi tutustua pääyliopistolla Eilan Puodissa.

teiden tiedekunnassa opiskeleville, vaan jopa innokas oikkarikin voisi tulla mukaan. Tällä hetkellä yksi suunnittelijoista on luokanopettajakoulutuksesta.

Ihan kaikkea Puoti ei kuitenkaan ota myyntiin, vaan tuotteilla täytyy olla menestymisen mahdollisuudet. Ansalan mukaan Puodista löytyykin tietotaitoa sille, mikä myy, ja tämä tieto voi auttaa suunnittelijoita eteenpäin. ”Kipukohta tuntuu olevan hinnoittelu. Omalle työlle ei osata arvioida hintaa”, Ansala kertoo.

Puodin toiminnassa mukana oleminen antaa myös näkökulmaa omien tuotteiden brändäämiseen. Tuotteille on osattava luoda tarina, nimi ja tuotemerkki, joilla kasvattaa sen arvoa, Haaranen opastaa. Myytävät tuotteet ovat pääosin koruja, mutta valikoimissa on myös sisustusesineitä ja vaatteita. Osa tuotteista tehdään

kierrätysmateriaaleista. Suosituimpia tuotteita ovat olleet muun muassa Laura Lahdenperän hehkulamppukorvakorut ja Kaisa Sipovaaran poronnahkaiset korut. Seitsemättä kertaa napapiirillä järjestettävä Arctic Design Week näkyy ympäri kaupunkia. Sen toivotaan tuovan uusia kävijöitä myös Puotiin. ”Arctic Design Weekilla halutaan tuoda arktisen muotoilun käsitettä jälkisuuteen, tavallaan olla mukana määrittämässä, mitä arktinen muotoilu tarkoittaa. Osa sanoo, että se on samaa kuin arkinen muotoilu: käytettävää, mutta myös inspiroivaa ja innostavaa. Vähän pähkähulluakin”, Ansala kuvailee.

teksti ja kuva matias Partanen

SISÄLLYS

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

TÄSSÄ NUMEROSSA

1 /1 5

3

6

Pääkirjoitus 2 LYYn uusi hallitus esittäytyy 4–5 Jin Zhaoyu taistelee äitinsä vapauttamiseksi 6 Vaihtoehtoista vaihto-opiskelua 7 Elämä valmiissa maailmassa: otto 1358 9 Noppien ropinaa peli-illassa 10 Urheilua ruudun takana 11 Iso mies ja nintendo 12–13 Vakavan leikin lumo 15 Tulevaisuus tuo tullessaan pelialan opintopolun 16–17

Jin Zhaohuan ja hänen siskonsa Jin Zhaoyu yrittävät Suomesta käsin auttaa vangittua äitiänsä.

Opiskelijan reilu Rovaniemi? 18–19 Vegaaninen elämäntapa esittelyssä Rovaniemellä 20 kolumnit 20–21

10

arviot ja sarjakuvat 22–23

Nopat ropisevat keskiviikkoisin Rovaniemen maakuntakirjastossa.

12–13

9

Onko elämä yhtä roolipeliä?

Mitä roolia sinä pelaat?

Nintendo on kuulunut Antti Kässin elämään jo pienestä pitäen.

YHTEYDET

Ahkiomaantie 23 B 96300 Rovaniemi puh. 045 110 9293 lehti@lyy.fi

AINEISTO

PÄÄTOIMITTAJA

Matias Partanen

TAITTO

Greetta Heilala

KANNEN KUVA

Vilja Tuohino

Lehti ottaa sitoumuksetta vastaan juttuvinkkejä, kirjoituksia, valokuvia ja piirroksia. Avustajapalkkiot sovitaan tapauskohtaisesti.

PAINO

Lehtisepät Oy, Pieksämäki PAINOS

1000 kpl

KUSTANTAJA

Lapin yliopiston ylioppilaskunta Ahkiomaantie 23 B 96300 Rovaniemi puh. 044 578 4209 fax. 016 311 357

TILAUKSET

Sanna Juutinen puh. 040 578 4207 Vuosikerta (4 numeroa) 18€

ILMOITUKSET

lehti@lyy.fi 0,70 euroa/pmm, takasivu 0,75 euroa/pmm

TÄMÄN LEHDEN TEKIVÄT

Emma Rask, Renne Vantola, Tiina Kangas, Aleksi I. Pohjola, Alma Honkanen, Kaisa Eerola, Niko Väistö, Vilja Tuohino, Teemu Loikkanen, Iikka Kivi, Anna Koskimies, Maija Laitinen, Maria Leskinen, Antti Kässi www.lapinylioppilaslehti.fi

mainosmyynti

Jessica Knuuti puh. 040 5784206 mainosmyynti@lyy.fi

Seuraava lehti ilmestyy huhtikuussa!

Uudet avustajat ovat tervetulleita mukaan lehden tekoon!

4

LYY

Anna äänesi kuulua Vuosi 2015 on omalta kohdaltani lähtenyt liikkeelle vauhdikkaasti Lapin yliopiston ylioppilaskunnan tuoreena puheenjohtajana. Tekemistä on riittänyt ja päivät ovatkin täyttyneet tiiviistä hallitustyöskentelystä. Kaiken kiireen keskellä päällimmäisenä tunteena on kuitenkin onnellisuus siitä, että saan viettää tulevan vuoden tässä kyseisessä tehtävässä ja olla aitiopaikalla mukana kehittämässä yliopistoa ja viemässä opiskelijoiden ajatuksia eteenpäin. Maltan tuskin odottaa mitä kaikkea vuosi lopulta tuo tullessaan mutta tiedän kyllä jo, että ikimuistoinen vuosi tämä varmasti on.

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

LYYn uusi hallitus esittäytyy

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että

kukaan ei tee työtä yksin. Työntekijät ja hallitus muodostavat tehokkaan tiimin, joka yhdessä muiden opiskelijoiden ja yliopiston edustajien kanssa tekee konkreettisen työn asioiden eteenpäin viemiseksi. Tuleva vuosi sisältääkin teemoja, jotka näkyvät toiminnassa kokoajan. Heti vuoden alussa ylioppilaskunnan hallitus esimerkiksi sitoutui tavoittelemaan Reilu korkeakoulu –sertifikaattia. Tämä on projekti, joka näkyy LYYn arjessa päivittäin esimerkiksi reilunkaupan tuotteiden suosimisena. Työtä tehdään yhdessä ainejärjestöjen ja yliopiston kanssa.

Opiskelijoiden kannalta kevät

2015 tuo mukanaan jotain todella merkittävää – nimittäin eduskuntavaalit. Tänä vuonna keskeisenä teemana ylioppilaskunnassa on ”aktiivinen ja yhdenvertainen opiskelija”.

LYY pyrkii omalla toiminnallaan kannustamaan opiskelijoita äänestämään esimerkiksi juuri eduskuntavaaleissa. Opiskelijoiden tehtävänä on tuoda esiin heille tärkeitä koulutukeen liittyviä seikkoja. SYL tekee tärkeää lobbaustyötä valtakunnan tasolla, mutta meidän tulee olla aktiivisia myös ylioppilaskunnissa ympäri Suomen. Kuka meistä pitää ääntä, ellemme me itse sitä tee.

Kehotankin teitä kaikkia tutustumaan ehdokkaisiin, käymään tilaisuuksissa ja seuraamaan keskustelua vaalien lähestyessä. Opiskelijaliike on Suomessa vaikutusvaltainen toimija, mutta kaiken lobbaamisen lisäksi tarvitaan myös teidän ääniänne. Opiskelijoita on Suomessa paljon ja koulutuksessa piilee Suomen tulevaisuus. Olkaa siis aktiivisia ja menkää huhtikuussa äänestämään. Tällä tavoin voitte olla mukana varmistamassa suomalaisen koulutuksen tulevaisuuden myös jatkossa.

PEKKA ALAKOSKI Hallituksen puheenjohtaja pekka.alakoski@lyy.fi

Moikka kaikille! Olen Pekka Alakoski, ystävien kesken myös Peksi. Syntymäpäivästä päätellen ikää on kertynyt 23 vuotta ja hallintotiede on se laji, mitä yliopiston seinien sisäpuolella harrastan. Villin lapsuuteni olen viettänyt Etelä-Pohjanmaalla Jalasjärven kunnassa lakeuksia pitkin kirmaten. Jotenkin pohjoisessa oli aina minusta jotain kiehtovaa ja niinpä ajan koittaessa päätin hakea Lapin yliopistoon opiskelemaan. Edessä oli suuri hyppy tuntemattomaan, sillä en ollut Rovaniemellä ennen opiskelujen alkua koskaan käynyt. Heitin repun selkään ja hyppäsin junaan määränpäänäni Rovaniemi ja kertaakaan en ole tänne tuloani katunut. Vaikkakin tällaiselle tasamaan tallaajalle tunturit ynnä muut mäet olivat hieman haastavia aluksi.

Järjestökärpänen oli purrut minua jo 15-vuotiaana ja siitä asti olen työntänyt nokkani yhteiskunnallisiin ja paikallisiin asioihin. Joulukuussa havahduin ja heräsin eräs aamu LYYn uutena puheenjohtajana. Varmasti tämän tulevan vuoden aikana tullaan törmäämään erilaisten tapahtumien sun muiden merkeissä. LYY on olemassa teitä opiskelijoita varten ja teidän eteenne myös koko hallitus työtänsä tekee. Nähdään!

Pekka Alakoski, Hallituksen puheenjohtaja

Tervehdys! Olen Janne Olavi Väätäjä. Tulen alkujani Taivalkosken metsistä, mutta Rovaniemi on ehtinyt sivistää minua jo kohta neljä vuotta. Kaikesta tästä saamastani sivistyksestä huolimatta veri vetää vieläkin aina välillä Lapin jylhiin metsämaisemiin. Välillä käynkin pyörimässä oppaana turisteille erilaisten talviaktiviteettien kuten hiihdon tai moottorikelkkailun merkeissä.

Opiskelijana vaikutan kasvatustieteiden tiedekunnassa yleisen kasvatustieteen pääaineopiskelijana. Jär-

jestöasioihin pamahin mukaan, kun liityin kasvatusalan opiskelijoiden ainejärjestöön Lastuun. Niissä riveissä vaikutin edelliset kaksi vuotta kunnes pomppasin/tipahin LYYhyn. LYYn hallituksessa toimin varapuheenjohtajana Pekan vasempana (joskus oikeana) kätenä sekä liikuntaja talousvastaavana. Lähellä sydäntäni ovat liikunta- ja tuutorointiasiat.

Minua saa ehdottomasti lähestyä, jos jokin asia askarruttaa. Yliopistolla ollessani minut löytää usein rakkaasta Lovisastamme, mutta olen tehnyt myös satunnaisia pistoja kirjastoon, josta oikein rivakka ihminen saattaa minut joskus hoksata. Tahdon toivottaa vielä lopuksi kaikille kovasti jaksamisia ja tsemppiä tähän joskus alkavaan kevääseen!

Janne Väätäjä, Hallituksen varapuheenjohtaja talous, liikunta

Kello löi 14:27 23. Toukokuuta 1992. Silloin mä synnyin.

Sairaalasta siirryttiin Sepänkyläntielle Mustasaareen, siellä elin ensimmäiset kuusi vuotta. Ehdittiin nuolla ekat kerrat valotolppia ja tungettiin makaroneja nenään.

Leikittiin Kukkulan päiväkodissa talvisin pusuhippaa ja keväisin söin kirvoja puutelineillä. Muu ruokailu oli tosi mälsää, varsinkin kun oli hernekeittoa. Mummulassa vietettiin siskon kanssa kesät. Siellä sen maatalon pihalla me juostiin aina alasti ja soudettiin ympäri järveä.

Ala-asteen aloitin Hämeenlinnassa. Ekana koulupäivänä äiti puki mut vaaleanpunaisiin farkkuihin. Mä halusin vain pitää punaisia legokalsareitani ja käydä kuvaamataidon, musiikin ja liikunnan tunneilla. 12-vuotiaana aloitin lätkän. Se innostus loppui kuitenkin vuonna 2011, kun perna repesi kotipelissä.

Yläaste ja lukio meni tosi nopeesti. Olin aina luokan hassuttelija, kans se joka ei oikeen tienny minne kuuluis. Tykkäsin

LYY

hengata kaikkien kanssa, mutta oli mulla aina ne parhaimmat kaverit tukemassa vaikeina aikoina.

Lukion jälkeen piti miettii minne sitä lähtis. Unelmoin opiskelusta jossain kauempana. Mulla ei ollu mitään käsitystä, mitä haluaisin opiskella. Kuitenkin yliopistokoulutuksen mä halusin. Matkailututkimus Lapin yliopistossa ei kuulostanut yhtään kummemmalta ja pääsin kuin pääsinkin sisään ekalla yrittämällä!

Yliopistoelämä vaikutti aluks vaan bailaamiselta. Lähdinkin heti mukaan ainejärjestötoimintaan ja sen kautta tutustuin muihin opiskelijoihin tosi helposti. Halusin kuitenkin kokea jotain uutta ja päätin lähteä Saksaan vuodeksi.

Jotenkin nää vuodet on vaan vierineet. Elokuussa 2014 tulin takasin Saksasta ja niin paljon on muuttunut. Oon nyt LYYssä ja teen kandia. Kaikki on tapahtunut vähän niinku vahingossa.Antakaa sen elämän kuljettaa, kyllä se tietää, mitä se tekee!

Meri Forsman, Hallituksen jäsen, kulttuuri, kansainväliset asiat, viestintä ja järjestöt

Olen Tuure ja täytin juuri 26 vuotta, kotoisin Jyväskylästä, asumiskokemusta Helsingistä.

Opiskelen Lapin yliopistossa oikeustiedettä ja Jyväskylän yliopistossa kirjoittamista. Olen suurella intohimolla ja rakkaudella muusikko ja kitaristi. Teen asiat rima korkealla. Silloin kun edustan muita, pyrin nostamaan rimaa entisestään.

Vastaan LYYn hallitushimmelissä työelämäsektorista, yritysyhteistyöstä sekä koulutuspolitiikasta. En omaa mitään poliittisia puoluekantoja, mutta tykkään olla liberaali.

Reilun kuukauden työskentelyn jälkeen pakko sanoa, että mulla on aivan mahtavia työkavereita. On aidosti

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

5

hienoa olla osa juuri LYYtä. Tulkaa kyselemään kaikesta kaikenlaista!

aiheita nyt noin lähteä rajamaan – saapi tulla juttelemaan ihan mistä tahansa muustakin asiasta!

Tuure Kolehmainen, Hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka, työelämä ja yritysyhteistyö

Heli Korkala, Hallituksen jäsen, kulttuuri, koulutuspolitiikka ja kehitysyhteistyö

Terve! Olen Korkalan Heli ja kerron teille tässä muutamalla sanasella itsestäni. 25 vuotta on tullut kuljeskeltua maan päällä ja viimeisen 1,5 vuoden ajan olen tutustunut Rovaniemen ilmastoon. Aloitin matkani Lahdesta, jossa kävin peruskoulun ja lukion. Lukion jälkeen hyppäsin junaan ja matkustin Itä-Suomen iloisiin maisemiin opiskelemaan. Joensuussa pyörin kolme vuotta, kunnes joensuulaiset ystäväni eksyivät käymään Poronkusemassa ja kertoivat minulle tästä revontulten ja porojen luvatusta maasta. Niinpä sitten pakkasin tavarani ja muutin Rovaniemelle.

Vuodesta 2013 olen opiskellut oikeustieteitä Rovaniemellä. Kuten kaikkialla muuallakin, myös Rovaniemellä olen hyvin useasti löytänyt itseni laulamassa ja soittamassa erilaisissa projekteissa. Vuoden 2014 toimin Lapin ylioppilaskuoron puheenjohtajana ja olin mukana LYY speksissä bändin riveissä. Vuoden 2015 speksissä olen musiikkivastaavana ja löytäähän minut speksissä myös ihan soittohommissakin. Kulttuuria!

Koska yhdistystoiminta on aina kutsunut minua, päätin lähteä mukaan myös LYYn hallitukseen. Hallituksessa minulle napsahti koulutuspoliittisen- ja kehitysyhteistyövastaavan sekä kulttuurivastaavan salkku. Ja jotta työt eivät loppuisi vuoden aikana kesken, toimin myös vapaa-ajan jaoston puheenjohtajana. Joten, jos sinulla on ikinä mitään opiskeluihin tai kulttuuritarjontaan liittyvää asiaa, tulehan juttelemaan. Tai miksipä noita

Olen Mika Salmi, kriittinen sosiologin alku, riiston ja itsekkyyden vihaaja – ihmisten ystävä. Olen persjalkainen lappilainen, ja olen elänyt suuren osan elämästäni Rovaniemellä. Lähdin mukaan opiskelijapolitiikkaan vuoden 2013 edarivaaleissa YTK:n superlistan ehdokkaana.

Nousukiitoinen urakehitykseni opiskelijapolitiikassa on vienyt minut LYYn edustajistosta hallitukseen, jossa toimin tämän vuoden. Vastuualueeni ovat sosiaalipolitiikka, ympäristö- ja kunta-asiat. Toimin myös edunvalvonta-jaoston puheenjohtajana, joten siellä nähdään kaikkien edunvalvonnasta kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa. Kokouksissa on tarjolla mahdollisuuksien mukaan pullaa, jos asia ei muutoin innosta. Otan itseni erittäin vakavasti ja pidän pitkistä ontologisista – erityisesti tieteenfilosofisista – keskusteluista.

Olet tervetullut nykäisemään hihasta asialla tai ilman. Btw, ensi syksynä valitaan uusi edustajisto ylioppilaskunnalle, kannustan sinua hakeutumaan vaikutusvallan ja sämpylätarjoilun piiriin!

Mika Salmi, Hallituksen jäsen, sosiaalipolitiikka, kunta-asiat ja ympäristö

6 ihmisoikeudet

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Jin Zhaoyu taistelee äitinsä vapauttamiseksi Kiinalainen Jin Zhaoyu oli ensimmäistä kertaa Suomessa nykyisen aviomiehensä luona vuonna 2008. He olivat tavanneet toisensa vuonna 2004 Kiinassa. Jin muistelee kuinka he ajoivat autolla koko matkan Suomen läpi, jotta hän saisi kattavan esittelyn Suomesta.

Myöhemmin saman vierailun aikana hän kuuli äitinsä pidätyksestä. Pekingin olympialaiset olivat tuolloin juuri alkamassa. Äiti Chen Zhenping oli kyllä aikaisemminkin pidätetty Falun Gongin harjoittamisesta, joten Jinin ensimmäinen ajatus oli, että hän lähtee takaisin Kiinaan.

Jin Zhaoyun suomalainen mies ei kuitenkaan suositellut paluuta, koska pelkäsi myös Jinin joutuvan pidätetyksi. Hän ehdotti sen sijaan yhteydenottoa ihmisoikeusjärjestöihin, ja he ottivatkin yhteyttä Ison-Britannian Amnesty Internationaliin, joka välitti Suomen Amnestyn yhteystiedot.

”Koska kukaan ei ole saanut tavata Cheniä, ei Jin Zhaoyu voi olla varma edes siitä, onko hänen äitinsä elossa.”

Jinin mukaan hänen äidilleen palkattiin lakimies, joka ei kuitenkaan saanut tavata tätä missään vaiheessa.

Chen Zhenping tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankilaan Falun Gongin harjoittamisesta, mikä on jopa Kiinan mittapuulla pitkä tuomio. Myöhemmin saman vuoden joulukuussa myös Jin Zhaoyun sisko Jin Zhaohuan joutui pidätetyksi lentokentällä kun hän yritti nousta Malesiaan lähtevään koneeseen.

Hän onnistui kuitenkin pakenemaan pyydettyään vangitsijoiltaan pääsyä vessaan. Jin Zhaohuan asui kuukauden kadulla, ennen kuin Jin Zhaoyu sai hankittua ihmissalakuljettajat auttamaan tämän kävellen rajan yli, Burman läpi Thaimaahan. Zhaohuan Jinin odotus Thaimaassa kesti kolme vuotta ennen kuin hän viimein pääsi siskonsa luo Suomeen.

Zhaoyu ja Zhaohuan Jinin äiti Chen Zhenping sen sijaan on ollut vankilassa vuodesta 2008 lähtien. Chenin perhe on saanut tavata häntä viimeksi vuonna 2009. Koska kukaan ei ole saanut tavata Cheniä, ei Jin Zhaoyu voi olla varma edes siitä, onko hänen äitinsä elossa. ”Olemme lähettäneet rahaa äidilleni, jotta hän voisi ostaa tarvitsemansa vankileirin kaupasta. Rahalähetykset kyllä otetaan vastaan, mutta niistä vaadittu allekirjoitus ei ole äitini käsialaa”, Jin Zhaoyu kertoo.

Chen Zhenpingin perhe on saanut ainoina tietoinaan äitinsä videoidun tunnustuksen sekä puhelun, jossa Chen kertoi luopuneensa vakaumuksestaan.

Jin Zhaoyu ja Amnesty International ovat kampanjoineet näkyvästi Chen Zhenpingin puolesta. Jin kertoo saaneensa viestejä, joissa häntä kehotetaan olemaan hiljaa tilanteesta. Häntä ja hänen tuttaviaan on ahdisteltu jopa Suomessa. Jinillä oli Kiinassa pienimuotoinen liiketoimi, mutta hän joutui sulkemaan sen, sillä hänen yhteistyökumppaneitaan uhkailtiin.

Viime kesänä korkea-arvoisia kiinalaisia virkamiehiä oli vierailulla Suomessa, ja Jin Zhaoyu halusi osoittaa mieltään tämän vierailun yhteydessä.

Hän pyysi mielenilmaukseensa luvan Suomen viranomaisilta. ”Paikalla olleet kiinalaisen näköiset miehet käyttäytyivät uhkaavasti. He

ajoivat toistuvasti autolla meitä kohti”, Jin Zhaoyu kertoo.

Joulukuussa 2014 tapahtui kuitenkin käänne parempaan päin. Suomen ulkoministeriö oli toistuvasti pyytänyt Kiinan viranomaisilta tietoja Jinin äidistä, ja he viimein vastasivat.

”Jin kertoo saaneensa viestejä, joissa häntä kehotetaan olemaan hiljaa tilanteesta.

Häntä ja hänen tuttaviaan on ahdisteltu jopa Suomessa.”

Vastauksen mukaan Chen Zhenpingin tuomiota lyhennetään yhdeksällä kuukaudella, ja hänet vapautettaisiin Henanin naisten vankilasta 9. lokakuuta 2015. Viranomaisten mukaan hänen tilansa on hyvä ja tapaamisia myönnetään lain mukaisesti. Hyvän käytöksen perusteella viranomaiset myös harkitsevat tuomion lyhentämistä entisestään. ”En kuitenkaan voi luottaa annettuihin tietoihin, vaikka olenkin toiveikas.

Vankila ei edelleenkään salli kenenkään tavata äitiäni. Miksei kukaan saa tavata häntä, jos hän kerta on hyvässä kunnossa”, Jin Zhaoyu kysyy.

Jin Zhaoyun, Jin Zhaohuan ja Chen Zhenpingin tapauksesta ovat uutisoineet aikaisemmin Lapin Kansa, Kaleva ja Yle.

teksti ja kuva Matias Partanen

Falun Dafa Falun Dafa tunnetaan myös nimellä Falun Gong. Falun Dafa on fyysisiä ja henkisiä harjoituksia yhdistävä oppijärjestelmä, joka esiteltiin Kiinassa vuonna 1992. Se on saanut vaikutteita muun muassa buddhalaisista periaatteista ja taolaisista perinteistä.

Falun Dafan harjoittajat pyrkivät toiminnallaan kehon ja mielen harjoittamiseen.

Falun Dafaan kuuluvat mediaatioharjoitteet, joihin liittyy fyysisia harjoitteita ja hengityksen hallintaa.

Falun Dafa saavutti nopeasti suuren suosion Kiinassa maksuttomuutensa ansiosta.

Vaikka aluksi Falun Dafa nautti viranomaisten huomattavaa suosiota, ja sen harjoittamiseen jopa kannustettiin, joutui se 90-luvun puolenvälin jälkeen Kiinan Kommunistisen puolueen epäsuosioon.

Myöhemmin Falun Dafa kiellettiin kokonaan ja sen harjoittajia tuomitaan vankilaan.

Ihmisoikeuksiin erikoistuneen juristi David Matasin vuoden 2006 raportin mukaan mielipidevangeilta, etenkin Falun Dafan harjoittajilta, on systemaattisesti varastettu sisäelimiä elinsiirtoja varten. Euroopan parlamentti pyysi unionia tekemään kattavan selvityksen Kiinan elinsiirroista joulukuussa 2013. Kiina on kiistänyt Matasin raportin väitteet.

opiskelu

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

7

Vaihtoehtoista vaihto-opiskelua Kävin syksyllä vaihdossa Kanadan Montrealissa, joka kuuluu Quebecin provinssiin ja edustaa ranskankielistä Kanadaa. Valitettavasti kielen opiskelu jäi vähälle, sillä Concordian yliopisto toimii englanniksi ja tieteellisen käsitteistön hallinta vei rajallisen kielipääni kapasiteetin. Neljästä kuukaudesta riittäisi tarina jos toinenkin, mutta tarkoitukseni on paljastaa salattu tosiseikka vaihto-opiskelusta. Uskokaa tai älkää: vaihdossa voi löytää myös tieteellisen kutsumuksensa ja opiskella täysillä.

Rehellisesti sanottuna en ole ollut kummoinen koululainen sitten ala-asteen. Räppi, päihteet ja mimmit veivät seiskaluokalle mentäessä voiton läksyjen lukemisesta, sillä yhteiskunnallinen menestys ja paikka korkeimman keskiarvon lukiossa ei kiinnostanut. Sen sijaan sitouduin röökipaikan porukan arvostamiin asioihin: miten älyämpäri rakennetaan tai millä tavalla juotuna pari desiä kaverin faijan viinakaapista varastettua Viru Valgeeta pärähtää parhaiten.

Aikuistumisen myötä toki opin arvostamaan sivistystä ja koulutusta uudestaan vaikka sanottava on, että kykyni kriittiseen ajatteluun on kehittynyt huimasti muutaman yliopistossa vietetyn vuoden jälkeen. Vastakkaisten näkökulmien ymmärtäminen ja hyväksyminen auttaa kehittämään myös omaa argumentointia.

Joskus opiskelu voi tuntua lattealta. Istumme massaluennoilla somettamassa, välillä katsahdamme ylös kun powerpointin sivu vaihtuu ja kirjoitamme sähköpostiimme lähetettävät diat lyhennettynä paperille tai tekstinkäsittelyohjelmaan.

Kaipaan usein luennoitsijalta enemmän provosointia ja herättelyä. Tasaisena puksuttavan junan sijaan toivoisin luennon etenevän kuin vuoristorata nousuineen ja laskuineen. Innostus on asia joka yleensä näkyy ja tarttuu, sillä kun silmät palavat halusta kertoa, on niistä vaikeampi kääntää katsettaan pois.

Concordian yliopistossa minuun teki vaikutuksen opetuksen laatu ja järjestys. Kurssit kestivät koko lukukauden ja niihin oli sitouduttava täysillä.

Jokainen luento järjestettiin kerran viikossa samassa paikassa samaan aikaan ja viikoittainen lukupaketti oli tukeva. Kun aihepiiriin oli tutustunut jo etukäteen ja esiintymistaitoiset professorit olivat kiinni opettamassaan asiassa myös yliopistomaail-

man ulkopuolella, luennoista tuli vangitsevia kaksituntisia, jotka hurahtivat kuin siivillä. Oli tehtävä työtä vain pysyäkseen mukana ja saadakseen riittävät muistiinpanot kirjoitettua.

Iltaisin kävelin kotiin aivojeni järjestäytyessä uudestaan ekstaattisessa tilassa. Limittäisten teorioiden yhdistyminen vapauttaa välittäjäaineita ja lisää myös pitkäaikaista elämästä nauttimista virittämällä vastaanottimet uudelle taajuuudelle. Toki kyse ei ole ainoastaan yliopistosta. Oikean asennoitumisen ja motivaation löytämisen merkitys on suuri.

Lapin yliopiston parhaita puolia ovat itselleni olleet henkilökunnan helppo lähestyttävyys ja yhteisön pieni koko. Kaikenlaiseen toimintaan tarvitaan osallistujia, eikä itseään tarvitse tuoda liikaa esille. Reippaasti paikalle menemällä ja itsensä esittelemällä pääsee mukaan käytännössä mihin haluaa.

Ennen vaihtoon lähtöä on hyvä selvittää itselleen päätavoitteet ja mahdollisuudet. Vieraaseen kulttuuriin tutustuminen ja uusien ihmisten tapaaminen lienee tavoite, joka useimmiten täyttyy lähes väistämättä. On kuitenkin hyvä miettiä, haluaako käyttää aikansa ja energiansa raahautuen pubiryöminnästä grillibileiden kautta ilmaisen viinan brunssille vai ottaa vastaan opiskelun haasteet täysipainoisesti. Valinnan ei tietenkään tarvitse olla ehdoton ja tasapaino erilaisten elämänalueiden välillä on tärkeää.

Nykymuotoisessa yliopistossa painottuvat suoritukset ja suuripalkkaiseen työtehtävään siirtyminen näyttäytyy arpajaispalkintona, jota kaikki tavoittelevat kilpailussa toisiaan vastaan kyynisesti tulevaisuuteen suhtautuen. Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, että tarvitsemme myös ymmärrystä ja sukupolvien rajat ylittävää viisautta.

Teknisestä kehityksestä ja sosiaalisen elämän murroksesta huolimatta ihminen ei ole biologispsykologisena kokonaisuutena muuttunut miksikään. Olemme niin etuoikeutettuja, että voimme käyttää suuren osan ajastamme ajatteluun. Sitä oikeutta olisi suotavaa myös käyttää.

teksti Teemu Loikkanen kuvat Kirsikka Paakkinen

8

aktivismi

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

OSUUSKAUPAN TARKOITUKSENA ON TUOTTAA PALVELUJA JA HYÖTYJÄ OMISTAJILLE. RUOKAKORISI NYT ENTISTÄKIN EDULLISEMMIN. TUTUSTU HINTOIHIN JA VALIKOIMIIN:

Valitse sinulle sopivimmat tuotteet monipuolisista oman kaupan valikoimista. Mitkä ovat sinun suosikkisi?

Pysyvästi edulliset merkkituotteet

Rainbow-tuotteet jopa -20% merkkituotteita edullisemmin

X-tra-tuotteet jopa -50% merkkituotteita edullisemmin

LISÄKSI BONUSTA JOPA 5%.

Omistajan käyntikortti

Osuuskauppasi.

1 /1 5

pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

Elämä valmiissa maailmassa: otto 1358 Emme pidä teeskentelijöistä. ”Mitä sä oikein esität?” kysymme ihmiseltä, jota pidämme epäaitona ja jonka ajattelemme niin sanotusti vetävän jotakin roolia. ”Mitä peliä sä oikein pelaat?” kysymme häneltä paheksuvasti. Emmekö muka tiedä?

Pelaammehan itsekin sitä samaa? Arjen roolipeliä.

”Siispä hän valmistautuu astumaan takahuoneesta näyttämölle. Pukee ylleen roolivaatteensa: housut, paidan.

Rintaliivejä hän ei edes omista, tai käsilaukkua. ” Minun roolihahmoni, nimeltään esimerkiksi Erving. Aamulla hän herää. Käy kusella. Huomaa olevansa uros. Koska virtsaa seisten, häneltä edellytetäänkin tiettyjä asioita: yhteiskunta odottaa hänen olevan ”mies” ja käyttäytyvän sen mukaisesti. Siispä hän valmistautuu astumaan takahuoneesta näyttämölle. Pukee ylleen roolivaatteensa: housut, paidan. Rintaliivejä hän ei edes omista, tai käsilaukkua.

Hän kävelee yliopistolle. Hän vetää jalankulkijan roolinsa rutiinilla. Hän istuu luennolla; lehtorin show on hänestä ihan ok. Hahmoni osa on ainakin näytellä kirjoittelevansa muistiinpanoja ja esittää kohteliasta kiinnostusta. Hän esittää opiskelijaa ja täydestä menee.

Seuraava kohtaus. Hän menee ruokalaan, kasaa annoksensa tarjolla olevista vaihtoehdoista, vilauttaa opiskelijakorttia. Henkilö myyjän asussa sanoo: ”Kaksi kuusikymmentä.” Roolihahmoni antaa rahansa. Sanoo repliikkinsä: ”Kiitos.” Hän suoriutuu kunnialla asiakkaan roolistaan.

Hän näkee tutun ja sanoo: ”Moi! Mitä kuuluu?” ”Ihan hyvää. Mitäs sulle?” hänelle vastataan. Hänen mielensä tekee hiukan leikitellä ja tokaista: ”Kiitos, otin jo keiton.” Mutta hänen vuorosanoissaan lukee: ”Mitäs tässä.” Hän menee sillä, johon tuttunsa sanoo: ”No, ei kait siinä. Palataan.” ”Joo, moikka”, hän vastaa ja menee pöytään kaverinsa kanssa.

He juttelevat. Pallottelevat keskenään.

Aluksi kaverinsa laittaa hänet juoksemaan. ”Otit keiton”, kaveri sanoo ja lyö pallon oikealle. Hahmoni syöksyy perään ja iskee takaisin: ”Joo, se näytti hyvältä.”

Nyt kaveri lyökin vasemmalle: ”No, miltä maistuu? Onko hyvää?” Hahmoni juoksee taas; kaverinsa on innostava vastanäyttelijä. ”On kyllä, mukavan kirpakkaa. Entäs sulla?” hahmoni iskee terävästi takaisin.

On kaverin vuoro juosta.

Väliaika. Hahmoni menee kämpille.

Hän on saanut verokortin, sukunimellä Goffman. Hänen täytyy toimittaa se työnantajalleen. Hän selailee uutiset, osan jopa lukee. Huhtikuussa hän käy äänestämässä. Hän esittää kansalaisen roolinsa melko vakuuttavasti.

Hän käy kaupassa. On kuluttaja. Katselee hintoja. Hän on köyhän roolissa ja ostaa halvinta mahdollista. Hän huomaa, kuinka joku vilkaisee häneen ja kääntää sitten katseensa viileihin. Hän nappaa maitolitran. Ohimennen hän luo katsojaansa pikaisen silmäyksen. Tätä näytelmää ei ole tarkoitettu seurattavaksi avoimesti. Tämä on itsesensuroitua teatteria.

Hän menee baariin. Suuntaa tiskille.

Tilaa juotavaa. Tönäisee epähuomiossaan vastaantulijaa. Hän esittää pahoittelunsa.

Menee pöytäseurueensa luo, kostuttaa suutaan. Hänellä on sivuosa. Hän seuraa keskustelua: käynnissä on kuulustelu. ”Mistä tunnet Maanan?” ”Treeneistä.” ”Aa, okei. Entä sinä?” ”Niin, minä en varsinaisesti häntä tunne, olen vain Jutan poikaystävä.”

RING RING RING! ”Vain” poikaystävä! Hahmoni tunnistaa itsessään ”pojan” ja potentiaalisen ”ystävän”. Eikä hän seurustelekaan: on siis vieläpä uskottava sinkku. Hän voisi kenties korvata tuon ”vain” poikaystävän – jos mielisi. Mutta ei.

Ei sovi hänen henkilökuvaansa. Ei hän ole suhteenrikkoja; hän on hyvis, ei konna.

”Hahmoni osa on ainakin näytellä kirjoittelevansa muistiinpanoja ja esittää kohteliasta kiinnostusta. Hän esittää opiskelijaa ja täydestä menee.”

Hän tapaa uuden ihmisen. Hän on hetken tuntematon, vasta lähestytty ihminen.

Muukalainen esittäytyy, hahmoni vastaa nimensä. ”Mitä hän minusta haluaa? Mitä hän minulta odottaa?” hän miettii korkeintaan murto-osasekunnin ajan.

Onko sillä toisaalta mitään väliä, kuinka hän vetää roolinsa? Tämän tai minkään.

Hän muistelee käsikirjoitusta... ”Poikki! Otetaas uusiksi.”

Kuka sen sanoi, hän ei ole aivan varma.

Kirjoittaja esittää toimittajaa Lapin ylioppilaslehdessä.

teksti Renne Vantola kuvitus Maria Leskinen

1 /1 5

9

10 pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Noppien ropinaa peli-illassa Mitä olisikaan peliaiheinen teemanumero ilman lautapelejä? Pelejä, joista varmasti jokaiselta löytyy kokemus jos toinenkin. Vaikka elektroniset pelit ovat varmasti rokottaneet perinteisten lautapelien suosiota, harrastus elää silti voimakkaana.

”Kädet hioten tuijotin pelilautaa Matin jakaessa noppia ja pahvisia levyjä, joiden tarkoitusta saatoin sillä hetkellä vain arvailla.”

Oulun yliopistolla joskus käyskennelleenä pistin merkille, että tiettyinä päivinä iltasaikaan Aulakahvila täyttyi erilaisia pelejä pelaavasta väestä. Pohdin, olisiko Rovaniemellä jotain samankaltaista tarjottavanaan?

Lyhyehkön tiedonhankinnan jälkeen sain selville, että totta tosiaan, myös täältä löytyy vastaavanlaista toimintaa.

Lähestyin Rovaniemen lautapelikerhon vetäjää Facebookin kautta, ja sain kuulla, että kerho kokoontuu joka keskiviikko Lapin maakuntakirjastossa, poislukien arkipyhät.

Koska paikallistuntemukseni on vielä vajavainen, koin paikan päällä vaikeuksia löytää kerhon kokoontumispaikkaa.

Tiskiltä minut neuvottiin kuitenkin hymyillen alakerran kokoustiloihin. Rappuset alas ja vasemmalle käytävään. Ovi olisi varmasti auki.

Olin omassA päässäni kuvitellut, että tilaan kokoontuisi useampia seurueita yhtäaikaisesti pelaamaan useita erilaisia pelejä, joten olin hieman pettynyt, kun havaitsin tilassa olevan vain kolme osanottajaa. Päätin kuitenkin karistaa ennakkoluulot kynnykselle, ja ottaa selvää toiminnasta.

Kerhon vastuuhenkilöksi esittäytyi Matti Saarenketo, joka pitemmittä puheitta tarjosi paikkaa pelipöydässä. Mikäpä siinä, tuumin. Olin kuitenkin aikataulullisesti varautunut vain parin tunnin keikkaan, ja olen kuullut, että joidenkin pelien kohdalla voi vierähtää useampikin tiima, joten osasin kysyä pelin kestosta. Ennen saapumistani valikoitunut peli kuulemma osoittautuisi liian aikaa vaativaksi, varsinkin kun mukana olisi sääntöjä täysin ymmärtämätön ummikko.

Uudeksi peliksi valikoitui nopilla pelattava Space Cadets Dice Duel. Pelissä on kaksi joukkuetta, jotka yrittävät tuhota toistensa avaruusalukset. Kädet hioten tuijotin pelilautaa Matin jakaessa noppia ja pahvisia levyjä, joiden tarkoitusta saatoin sillä hetkellä vain arvailla. En ole ikinä ollut kovinkaan nopea sisäistämään uusia sääntöjä missään, joten pelkäsin sählääväni muiden pelikokemuksen joutumalla keskeyttämään pelin tuon tuosta.

”Noppien viskeleminen keskeytyy muun muassa huutoon ammu yksi, mikä siis tässä tapauksessa tarkoittaa torpedon ampumista.”

Pelkoni osoittautui kuitenkin aiheettomaksi, ja seuraava tunti vierähti lähes siivillä noppia raivokkaasti viskellen.

Matti selitti minulle asiantuntevasti pelin säännöt, ja hänen huomauttaessaan, että kertoisi vain olennaisimmat asiat, ymmärsin, ettei hän ole ensimmäistä kertaa sääntöjä opettamassa.

Matti huolehtisi avaruusaluksen liikuttelusta ja suojista minun keskittyessä tähtäykseen (targetting) ja häirintään (jamming). Vastustajinamme olivat peli-

miehet Matti Mäkilä ja Jari Heikkinen.

Lyhykäisyydessään molemmat joukkueet heittelevät noppia niin maan perkeleesti, erilaisten noppien määritellessä liikkumista ja muita toimintoja. Jotain varmaan kertoo se, että pelissä on 50 noppaa. Ja kaikki paiskovat noppia yhtä aikaa – ei siis vuorotellen. Ilmeisesti kaoottisuus on juuri se, mitä pelillä haetaan. Hektinen tilanne pyrkii simuloimaan avaruustaistelua.

Tähtäyksen ja häirinnän lisäksi minun tehtävänäni oli ladata aluksen torpedoja heittämällä nopilla oikeanlaisia kuvioita, jotka sitten muodostaisivat lopulta torpedon kuvan. Noppien viskeleminen keskeytyy muun muassa huutoon ammu yksi, mikä siis tässä tapauksessa tarkoittaa torpedon ampumista. Sen jälkeen selvitellään tuliko osumaa, ja jos tuli, mitä siitä seuraa.

No miten siinä sitten kävi? Revanssin jälkeen yksi – yksi, eli ei hassummin aloittelijalta.

Matti Saarenketo toi lautapelikerhon Rovaniemelle Rovaniemen lautapelikerhoa vetävän Matti Saarenkedon mukaan kerhon toiminta juontaa vuoteen 2010, ja se on toiminut lähes tauotta siitä lähtien. Joskus on kuitenkin käynyt niin, ettei paikalle ole saapunut muita. Nykyään lähes aina paikalla on kuitenkin ainakin kolme osanottajaa. Kerho kokoontuu maakuntakirjastossa joka keskiviikko.

Ennätysmäärä kävijöitä on Saarenkedon mukaan ollut silloin, kun kokoontuminen järjestettiin Pilkkeessä, jossa Saarenketo myös luennoi aiheesta Lautapelaamista vai saksalaista pahviteollisuutta.

Saarenketo itse kertoo aloittaneensa aktiivisen lautapeliharrastuksen eksyttyään Otaniemi Roleplaying Clubin peliiltaan kesällä 2009. Sen jälkeen hän vähitellen havaitsi olevansa ensimmäisenä paikalla ja lähtevänsä viimeisenä.

Otaniemen ajoista lähtien erilaisia pelejä Saarenkedolle on kertynyt laskutavasta riippuen 221–372. Pienempi luku

pitää sisällään peruspelit, suurempi myös lisäosat. Kallein yksittäinen peli on arvoltaan noin 1500 euroa. ”Kokoelmani on ainakin joskus ollut Suomen kuudenneksi suurin, ainakin BoardGameGeek:in verkkosivuille rekisteröityneistä”, Saarenketo nauraa.

Lautapeleistä innostuneen voisi kuvitella olevan kilpailuhenkinen persoona, mutta Saarenketo kiistää tämän. ”Pidän mielenkiintoisista päätöksistä paljon enemmän kuin voitoista. Lautapeleissä asiat ovat päätöksistä kiinni”, Saarenketo tähdentää.

Saarenkedon mielestä lautapelien suosiota nakertaa se, että pelejä pelatakseen pitäisi ensin opetella säännöt.

Esimerkiksi videopelien kohdalla tätä ongelmaa ei ole, vaan peliä pääsee suoraan pelaamaan.

Modernien lautapelien ajan Saarenketo katsoo alkavan saksalaisesta Settlers of Catanista vuodelta 1995. Se käännettiin englanniksi, ja siitä tuli suu-

Matti Mäkilä, Jari Heikkinen ja Matti Saarenketo pelaamassa Alien frontiersia.

ri menestys. Moni nykyinen lautapeli on kiitollisuuden velassa Catanille. Lautapelaaminen elääkin nyt kulta-aikaansa. ”Joka vuosi tulee toinen toistaan parempia lautapelejä”, Saarenketo toteaa.

Rovaniemen lautapelikerho kokoontuu joka keskiviikko maakuntakirjaston kokoustilassa klo. 16. teksti ja kuvat Matias Partanen

pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

11

URHEILUA RUUDUN TAKANA Elektroninen urheilu eli e-urheilu on noussut laajempaan tietoisuuteen vasta aivan viime vuosina.

Lisääntyvän näkyvyyden ja ikänsä pelanneiden sukupolvien kasvaminen aikuiseksi on vauhdittanut lajin yhteiskunnallista arvostusta. Silti asenteissa ja tietoisuudessa on vielä korjattavaa; huipulla pelaaminen ja pärjääminen vaativat kovaa työtä ja on rinnastettavissa mihin tahansa huippu-urheiluun.

”Huippu e-urheilijalta vaaditaan pitkäjänteisyyttä, kestävyyttä, nopeita refleksejä, päätöksentekokykyä ja paineensietokykyä.”

Kotimaisten kielten keskus julkaisee joka kuukausi kuukauden sanan. Tammikuussa 2014 tämä kuukauden sana oli e-urheilu. Kirjain e tulee tietenkin elektroniikasta. E-kirja, e-lasku, e-resepti ja e-urheilu. E-etuliitteestä on tullut yhteiskunnan tietoteknistymisen myötä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ja nyt se on tullut osaksi myös urheilua; sisun, hien, äärirajoille viedyn fysiikan ja verenmaun hallitsemaa pyhättöä. Eikä sinne noin vain kävellä. Ihmisten mielissä urheilu mielletään usein synonyymiksi liikunnalle, mitä se ei suinkaan ole. ”E-urheilu on kilpapelaamista tietokoneella tai konsolilla”, kiteyttää Suomen Elektronisen Urheilun Liiton SEUL:n puheenjohtaja Erkka Jouste.

Jotain yhteiskunnan asenteista – tai ehkä enemmänkin tietämättömyydestä – kertoo se, että SEUL ja Opiskelijoiden Liikuntaliitto OLL ottivat lokakuussa 2014 kantaa e-urheilun tunnustamisen puolesta. Liitot huomauttavat, että e-urheilu koskettaa muun muassa monia opiskelijoita ja sen arvostus olisi saatettava asianmukaiselle tasolle. ”Ehkä viime aikoina kehitystä on vähän tapahtunut julkisuuden myötä. Yle on satsannut e-urheilulähetyksiin ja mediassa on alettu puhumaan e-urheilusta entistä enemmän”, toteaa Jouste.

E-urheilu on siis yleisnimike kaikelle elektroniselle urheilulle ja nimikkeen alta paljastuukin mitä moninaisin lajien kirjo. Yleensä pelit jaotellaan niin sanottuihin genreihin. On FPS eli First Person Shooter –pelejä, RTS eli Real Time Strategy –pelejä, MOBA eli Multiplayer online battle arena –pelejä, auto- ja urheilupelejä sekä

esimerkiksi tanssipelejä. Jokainen genre sisältää lukemattoman määrän erilaisia pelejä, mutta yleensä vain muutama nousee suosituimmaksi juuri kilpailullisessa mielessä. Esimerkiksi Yle on televisioinut Counter-Srike -turnauksia, jossa tiimit eli käytännössä urheilujoukkueet mittelevät toisiaan vastaan FPS -kategoriaan kuuluvassa ammuntapelissä. Aasiassa sen sijaan on pitkään pelattu StarCraft- ja Warcraft -pelejä, jotka edustavat puolestaan RTS -kategoriaa.

On tyypillistä, että pelaajat pelaavat useampia genrejä ja pelejä, mutta kilpailullisessa mielessä ja etenkin ultimaattisella huipulla keskitytään vain yhteen peliin, sillä kilpailu on niin kovaa, että harjoittelun täytyy olla hyvin intensiivistä ja omaan päälajiin eli yksittäiseen peliin täytyy keskittyä täysipainoisesti menestyäkseen.

Pelaaminen huipputasolla onkin kuin mitä tahansa huippu-urheilua; huipulle pääseminen ja siellä pysyminen vaatii kovaa työtä, jossa paremmuus on usein kiinni pienistä nyansseista ja lajille tyypilliset ominaisuudet hiotaan kovan treenin kautta huippuunsa.

”Valmennus on asia, jota pyritään kehittämään koko ajan. Koreassa valmennus on arkipäivää ja Euroopassakin sitä tehdään jo jonkun verran.” ”Huippu e-urheilijalta vaaditaan pitkäjänteisyyttä, kestävyyttä, nopeita refleksejä, päätöksentekokykyä ja paineensietokykyä”, luettelee Jouste.

Vaikka moni e-urheilija onkin päässyt lajinsa huipulle treenaamalla itse, on lajin kasvaessa ja kilpailun kiristyessä mukaan astunut myös valmennus. Pelaajat treenaavat fyysisiä ominaisuuksia kuntovalmentajien avulla ja myös henkisiä valmentajia käytetään. ”Valmennus on asia, jota pyritään kehittämään koko ajan. Koreassa valmennus on arkipäivää ja Euroopassakin sitä tehdään jo jonkun verran”, toteaa Jouste.

Nykypäivän urheiluun liittyy kiinteästi raha, eikä e-urheilukaan tee tästä poikkeusta. Joulukuussa 2014 pelatussa ja myös Ylen televisioimassa Dreamhack – turnauksessa Counter-Strike -pelin finaalin voittanut joukkue kuittasi 100 000 dollaria. Tämän päälle tulevat vielä sponsoritulot, bonukset sekä prosentit myydyistä fanituotteista. Yhteensä turnauksen palkintopooli eli jaettavan rahan kokonaismäärä oli 250 000 dollaria. Tiet-

tävästi suurin palkintopooli on ollut The International 2014 Dota 2 –turnauksessa, jossa rahaa jaettiin lähes 11 miljoonan dollarin edestä.

E-urheilussa ei siis ole mistään nappikaupasta kysymys ja siellä missä liikuu raha, liikkuu myös vilpillisin keinoin menestystä tavoittelevia urheilijoita. Maailman Antidopingtoimisto Wada on listannut e-urheilun urheilulajien joukkoon, joten sitä koskevat käytännössä samat kiellettyjen aineiden säännökset kuin muitakin urheilulajeja. Lisäaspektin huijauksien mahdollisuuksiin tuo tietotekniikka, jota manipuloimalla e-urheilussa voidaan saavuttaa merkittäviä etuja. Erilaiset koodit ja skriptat ovatkin oma riesansa, ja aina välillä joku jää kiinni. Peliyhteisö on ottanut huijareita kohtaan kovat keinot käyttöön ja esimerkiksi perinteisen urheilun puolelta tuttuja kahden vuoden kilpailukieltoja ei jaeta, vaan maineen menetyksen ohella langetetaan ankarin mahdollinen rangaistus. ”Hiljattain paljastui juuri kehittynyt huijaus, josta jäi kiinni useampi pelaaja. He eivät sitten enää pääse pelaamaan mihinkään turnaukseen tai joukkueeseen.

Kilpailukiellot ovat elinikäisiä”, kertoo Jouste.

Suomen taso e-urheilun saralla noudattelee samoja massan ja lahjakkuuksien verrannollista suhdetta kuin monessa muussakin urheilulajissa; pienestä maasta tulee vain rajallinen määrä huippuja. Aasiassa ja etenkin Koreassa kilpailutoiminta alkoi jo vuonna 1999, joten siellä perinteet e-urheilun kohdalla ovat muuta maailmaa pidemmällä ja taso sen mukainen. Myös Ruotsi on maailman kärkimaita e-urheilun osalta. ”Ruotsalaisten menestyminen juontaa juurensa osittain heidän nettikahvilakulttuuristaan, joka on rakentanut e-urheilulle hyvää pohjaa”, kertoo Jouste.

E-urheilun tulevaisuus näyttää kaikilta osin varsin valoisalta. Näkyvyys on lisääntynyt ja ottelutapahtumista on onnistuttu rakentamaan viihdyttäviä kokonaisuuksia, joita voi asiantuntevien selostajien ja kommentaattoreiden avustuksella seurata myös lajin ulkopuoliset ihmiset. Myös yritysten kiinnostus sponsoritoimintaan on lisääntynyt juuri kasvavan näkyvyyden ansiosta. ”E-urheilu on selvästi nousujohdanteessa. Sukupolvet, jotka ovat pelanneet ikänsä, ovat tulleet aikuisiksi ja tietoisuus lajista on lisääntynyt. Tämän lisäksi turnauksista on pystytty rakentamaan viihdepaketteja, jotka toimivat myös vähemmän pelanneille”, päättää Jouste. teksti Aleksi I. Pohjola kuvitus Vilja Tuohino

12 pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Iso mies ja Nintendo Antti Kässille konsolipelaaminen on vakava har-

”Tässä on vain jotakin niin hienoa kun saa neliskanttisen ohjaimen käteen alkaa naputtamaan.

Tästä on hankala löytää jotakin ylitsepääsemättömän hankalaa kun nappeja on kaksi kappaletta.”

Matoloota, eli Nintendo, on ollut Antin elämässä läsnä jo muutaman kuukauden ikäisestä pojasta lähtien.

Hän muistaa kuvan, jossa istuu matolootaa pelaavan isänsä sylissä vain muutaman kuukauden ikäisenä. Harrastus on syventynyt 90-luvun alusta tähän päivään myös teknisesti. Antti ei vain pelaa eri pelejä, vaan ostaa ja kunnostaa 8-bittisiä laatikoita, joiden ei pitäisi toimia. Tähän päivään mennessä hän ei ole kuitenkaan nähnyt sellaista Nintendoa, joka ei toimisi. Varmalla otteella rakennettujen konsolien tekniikka on niin varmaa, että laitteen tulisi kuulemma olla keskeltä kahtia, jotta ei toimisi. Mutta miksi harrastus vaatii ostamaan ja kunnostamaan matolootia? Vastaus on yksinkertainen: ”Halusin vain pelejä. 8-bittiselle on olemassa todella paljon oikeasti laadukkaita pelejä, joiden pelaamisessa on omat haasteensa. Myyjät myyvät toimimattoman pelikonsolin peleineen, koska eivät niitä luonnollisesti tarvitse”

ellei poista piirilevystä tiettyä väkästä. Poiston jälkeen pelit toimivat kuin uudet ja niitä voi kerätä eripuolilta Internetiä ja kyläkirpputoreja.

Nintendo on rakennettu muovista ja metallista. Piirilevyt ovat suuria ja liikkuvia osia ei juurikaan ole. Tämä sai Antin epäilemään myytävien konsolien toimimattomuutta.

Elektroniikan puhdistusaine ja vanupuikot tekevät laitteille ihmeitä. Kunnon puhdistus ja matoloota on taas terässään.

Virtapiirit eivät katkeile itsenäisesti laitteen sisällä. Pelikasetteihin ja laitteisiin sylkeminen taas vaikuttaa merkittävästi sähkön kulkuun laitteen sisällä. Jokainen, joka on pelannut matolootaa lapsena varmasti muistaa, että ennen kasetin laittamista konsoliin pölyt piti reippaasti puhaltaa pois, ettei laite mene rikki. Lapsen reipas puhallus saattaa toki sisältää huomattavan määrän sylkeä, joka vaikuttaa huomattavasti merkittävämmin laitteen toimintaan kuin pöly.

Pelien keräämisen lisäksi 8-bittisen fysiologia ja

Kunnostettuaan konsolin, Antti myy ne halvalla

rastus vaikka hän ei tummennakaan silmäpussejaan yön tunteina, pelaten Nintendoa Super Mario-päissään. Nintendo-harrastaja avaa 8-bittisen Nintendon pelaamisen tuntua vertaamalla sitä viinin maisteluun: ”tärkeintä ei se pelkkä asia, mitä lasi pitää sisällään. Tärkeää ovat ne nyanssit kuten oikea seura, ympäristö sekä lasin muoto.”

Kaveriporukalla Super Mario 3:sen pelaaminen on parhaimmillaan, mutta pelejä voi pelata yksinkin. Pelit voi myös viedä kotibileisiin sillä yllättävän monet innostuvat lapsuusajoista tutusta pelikonsolista. Elämykseen ei kuitenkaan pääse käsiksi ilman neliskanttista, taatusti kämmenet mustelmille painavaa ohjainta.

aluerajoittimien poisto innosti Anttia purkamaan ja kokoamaan laitteet uudestaan. Konsolit ovat aluerajoitettuja, eli tietyillä alueilla myydään tiettyjä konsoleita. Skandinaviasta ostetulla Nintendolla ei voi pelata Japanilaisia pelejä,

kavereille, koska ei näe mielekkääksi koota Nintendo-museota kotiinsa. Konsoleiden kerääminen ei ole tärkeää vaan niillä pelaaminen. Monet keräävät avaamattomia paketteja

tai pelkkiä pahveja, joissa Nintendoa on säilytetty. Niiden hinta on myös korkeampi, koska pahveilla on fetissiarvoa, jota Karl Marx käytti kuvaamaan tietyn tavaran käyttöarvon ulkopuolista arvoa. ”Jotkut tykkää pahveista, minä peleistä”, sanoo Antti, jonka kolmenkymmenen pelin riviä pitää koossa Marxin rintakuva.

Nintendolla pelaamisen hieno puoli on siinä, että pelit ovat samaa aikaa sekä yksinkertaisia että haastavia. Nykypeleihin ei kyllästy ikinä, sillä niiden maailmoista löytyy jatkuvasti jotakin uutta. Nintendossa yksi tietty kohta voi ratketa vasta viikon pelaamisen jälkeen. Toisaalta pelit ovat niin yksinkertaisia, että niitä osaa jokainen pelata.

Matoloota on osoittautunut erittäin hyväksi bilekoneeksi. Muutaman kerran konsoli onkin kulkeutunut kavereiden teemabileisiin, mikä ei ole haitannut kanssajuhlijoita. Super Mario 3:seen saattaa kuka tahansa jäädä koukkuun ja näin on käynytkin. Monesti ne, jotka eivät muuten pelaa, innostuvat ensimmäisinä pelaamaan lapsuudesta tuttua laitetta. ”Tässä on vain jotakin niin hienoa kun saa neliskanttisen ohjaimen käteen alkaa naputtamaan. Tästä on hankala löytää jotakin ylitsepääsemättömän hankalaa kun nappeja on kaksi kappaletta.”

Emulaattori, jolla saa minkä tahansa pelin toimimaan millä tahansa laitteella ei juuri innosta pelaamaan. Matoloota on samalla paluu lapsuuden tunnelmiin ja ajattoman hyvä pelikonsoli, joka tarjoaa haasteita jokaiselle. Blades of Steel on Nintendo-teknoa soittava jääkiekkopeli, jota pelataan ristinäppäimen sijasta niillä kahdella muulla napilla. Ei kuulosta kovin vaikealta, mutta sopii kokeilla päästä Antin kanssa edes tasoihin. Ohjain voi lentää seinään. Se onkin 8-bittisen ainut hajoava osa, koska pelin mennessä vakavaksi, se saattaa kirvota kädestä. teksti Niko Väistö kuvat Matias Partanen

pelit

lapin 窶楽 l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

13

14 elokuva

lapin 窶楽 l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Vakavan leikin lumo Pelillistäminen haastaa perinteiset opetusmenetelmät Pelillistäminen saavuttaa kasvavaa kiinnostusta niin akateemisessa tutkimuksessa kuin työelämässäkin. Ilmiöstä on kirjoitettu ylistäviä blogitekstejä ja tieteellisiä artikkeleita, ja sen uskotaan muun muassa lisäävän työtehoa ja -intoa työpaikoilla, tuovan oppimisen ilon takaisin kouluun, ruokkivan luovuutta ja edistävän sosiaalisia taitoja. Mistä pelillistämisessä on kyse?

”Ohjaaja suunnittelee pelin ja rakentaa toimintaympäristön, ja innostaa osallistujia heittäytymään peliin mukaan.”

Lapin yliopistossa kuvataidekasvatusta opiskelevien Jenna Ohra-ahon ja Erika PerttuliBorobion pro gradu –työssä pelillistämisellä on tärkeä asema. Ohra-aho ja Perttuli-Borobio kehittävät pro gradu –työnään digitaalista oppimateriaalia lukion kuvataiteen mediakurssille.

Oppimateriaaliin sisältyvässä pelillistämistehtävässä lukio-opiskelijat muodostavat viiden hengen kokoisia lehden toimituskuntia, joista löytyy päätoimittaja, toimitussihteeri, toimittaja, valokuvaaja ja taittaja. Kukin toimitus tuottaa keskenään neuvotellen kuvitetun ja taitetun lehtiartikkelin valitsemastaan aiheesta.

Ohra-aho kuvailee pelillistämistä opetusmenetelmäksi, joka hyödyntää peleille ominaisia mekaniikkoja opittavan asiasisällön sisäistämisessä ja toimintaan motivoinnissa.

Parhaimmillaan pelillistäminen voi hänen mukaansa tuoda pelaamiseen ja leikkimiseen liitetyt uppoutumisen ja syventymisen kokemukset osaksi kouluoppimista. Tämä edellyttää ohjaajalta syventymistä pelillistämiseen opetusmenetelmänä, huolellista suunnittelua, ryhmäntuntemusta ja esimerkillistä heittäytymistä.

Perttuli-Borobion mukaan pelillistäminen on luonteeltaan yhteisöllinen ja ongelmalähtöinen pedagoginen menetelmä, jossa pyritään simuloimaan tiettyä todellista tilannetta tai toimintaa.

Ohra-ahon ja Perttuli-Borobion mukaan ohjaajan roolia pelillistämisessä ei voi korostaa liikaa. ”Kaikki lähtee ohjaajasta”, Perttuli-Borobio toteaa. ”Ohjaaja suunnittelee pelin ja rakentaa toimintaympäristön, ja innostaa osallistujia heittäytymään peliin mukaan.”

Tärkeää on opettajan oma läsnäolo ja innostus. ”Ei sellasta ’meillä ois nyt tällänen pelijuttu’, vaan ohjaajan pitää olla oikeasti itse mukana”, Ohra-aho toteaa.

Peliin hyppäämistä ja siihen sitoutumista voidaan opiskelijoiden mukaan edistää helposti pienillä eleillä, kuten tuomalla luokkatilaan tavanomaisuudesta poikkeavia elementtejä ja jäsentämällä tilaa toisin. ”Usein työpaikoilla päivä aloitetaan yhteisellä katsauksella kahvikupin äärellä, joten kahvinkeitin luokkaan ja keksit mukaan”, opiskelijat toteavat.

”Usein työpaikoilla päivä aloitetaan yhteisellä katsauksella kahvikupin äärellä, joten kahvinkeitin luokkaan ja keksit mukaan” Tulevien taidekasvattajien näkemyksessä keskeistä on myös jatkuvan vertaispalautteen periaate: toimituksen sisällä annetaan palautetta muiden toiminnasta ja arvioidaan työn etenemistä, aivan kuten työyhteisössä. Tämän Ohra-aho ja Perttuli-Borobio uskovat myös ehkäisevän liiallista vallan kasautumista yhdelle

pelaajalle. Myös roolit sitovat ja rajoittavat osallistujien toimintaa. ”Vaikka olisit kuinka karismaattinen ja määrätietoinen, niin et voi tehdä päätöksiä toimituksessa yksin”, Perttuli-Borobio tähdentää.

Pelillistämisen suurimpia haasteita Perttuli-Borobion ja Ohra-ahon mukaan on, että opettaja ”uskaltaa olla opettamatta”. Opettajan tulee irrottautua tavanomaisesta roolistaan tiedon jakajana ja toiminnan kontrolloijana, ja antaa tilaa opiskelijoiden omille toimintatavoille ja ratkaisuille. Toisaalta opettaja ei voi tuudittautua siihen, että peli soljuu eteenpäin omalla painollaan kun se kerran on saatu käyntiin, vaan ohjaajan rooli peliin sitouttajana ja innostajana on olennainen prosessin loppuun saakka.

Opiskelijat painottavat myös menetelmän ja opetettavien sisältöjen kriittistä reflektointia.

Heidän mukaansa pelillistämistä toteutetaan usein palkkioiden kautta, jolloin ruokitaan sisäisen sijaan ulkoista motivaatiota. Esimerkiksi pisteiden kerääminen tiettyjen tehtävien suorittamisesta kääntää katseen pistetilastoihin tehtävien sisältöjen sijaan. Ohra-ahon ja Perttuli-Borobion tavoitteena on sen sijaan, että peliin sisältyvä toiminta itsessään olisi merkityksellistä ja veisi mukanaan. Palkitsemista voi heidän mukaansa harkita silloin, kun se olisi simulaation kannalta mielekästä: paras lehtijuttu voidaan palkita, kuten tehdään myös ammattijournalismin pelikentillä.

Tervetuloa osallistumaan ja seuraamaan toimitussimulaatiota maanantaina 23. maaliskuuta Kajo 3 -galleriaan klo 12-16! Simulaatio on suunnattu kaikille, niin opiskelijoille kuin henkilökunnalle. Toimitussimulaatio on pedagoginen koelaboratorio osana näyttelyämme ”Tutkielmia toiseudesta” (16.3.-1.4., Rotkon Kajo 3 -galleria, Siljotie 2). teksti Anna Koskimies kuva Erika Perttuli-Borobion

15

16 pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Tulevaisuus tuo tullessaan

pelialan opintopolun Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan on tulossa pelialaa koskeva opintopolku.

Toimittaja Alma Honkanen oli yhteydessä Heikki Tikkaseen, joka on ollut kyseisen opintopolun suunnittelun kantava voimavara. Heikki on työskennellyt pelillisyyden soveltaminen-, eli ”PESO hankkeessa yli vuoden verran. Kyseisessä selvityshankkeessa on otettu selvää esimerkiksi pelillisyyden koulutustarpeista.

Olen ymmärtänyt, että Lapin yliopistoon halutaan tämän selvityshankkeen kautta tuoda opintopolku, jonka kautta opiskelija pystyy erikoistumaan pelialan erilaisiin tehtäviin. Onko kyseinen opintopolku itsessään oma koulutusohjelmansa, sivuaine vai osana jotakin jo valmiiksi olemassa olevaa koulutusohjelmaa?

Opintopolusta on tosiaankin kysymys.

Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole varsinaisesti erikoistuttaa tiettyihin pelialan tehtäviin, vaan antaa hieman yleisemmällä tasolla sellaisia oman koulutusalan valmiuksia, joista on pelialalla hyötyä.

Kuten monissa muissakin suomalaisissa oppilaitoksissa, meilläkin voidaan puhua pelialalle orientoivasta koulutuksesta.

”Kuten monissa muissakin suomalaisissa oppilaitoksissa, meilläkin voidaan puhua pelialalle orientoivasta koulutuksesta.”

Pelialalle orientoitumisen lisäksi pelillisyyden opintopolun on tarkoitus opettaa soveltamaan peleistä tuttuja elementtejä eli pelillisyyttä ja peliteknologiaa muidenkin alojen tuotteisiin ja palveluihin, ja miksipä ei myös taiteeseen. Varsinkin digitaalisen pelaamisen yleistymisen sekä kasvavan pelillistämisen trendin ansiosta aiemmin vahvasti pienen käyt-

täjäkunnan viihdepeleihin liitetty peliala ulottuu koko ajan laajemmalle.

Pelillisyyden opinnot eivät ole oma koulutusohjelmansa. Pieni sivuaine niistä sen sijaan voisi syntyä, ja tästä onkin parhaillaan tiedekunnassa käynnissä keskustelu osana muun opetussuunnitelman kehittämistyötä. Mahdollisen sivuaineen lisäksi pelipolku perustuu eri koulutusohjelmien olemassa olevien, etenkin projekti- ja työpajakurssien sekä niiden opettajien ja opiskelijoiden väliseen yhteistyöhön. Yhteistyössä on mukana myös Lapin ammattikorkeakoulun peliteknologian opetus. Ilman sitä pelillisten sovellutusten vieminen konkretiaksi ei olisi mahdollista.

Pelien tekemisessä on pitkälti kyse taiteellisen ja teknologisen osaamisen yhdistämisestä, ja juuri siihen tässä yhteistyössä on hieno mahdollisuus, kun kaikki koulutukset ovat fyysisestikin lähellä toisiaan. Yhteistyöstä neuvotellaan myös Lapin ammattiopiston 3D-opetuksen kanssa, sillä sekin on herättänyt taiteiden opiskelijoissa kovasti kiinnostusta ja tapahtuu myös aivan naapurissa.

Pelejä on monenlaisia. Saisiko opintopolulla opiskeleva opiskelija kattavan koulutuksen siihen, miten suunnitellaan monipuolisia pelejä esimerkiksi tietokoneille ja matkapuhelimille?

Tämä on tarkoitus. Itse asiassa tähän on jo nyt mahdollisuus, vaikka näitä asioita ei vielä nimenomaisesti opeteta millään kursseilla, vaan siihen suuntaan ollaan vasta menossa.

Jos ei malta odotella, että pelipolku ”virallistuu” osaksi opintoja, kannattaa

”Teknisesti pelien tekeminen ei edellytä mahdottomia, ja kaikki taidot voi opetella itsekin. ” tutustua taiteiden ja peliteknologian opiskelijoiden ”Rovaniemen Pelilabra” -yhteisön toimintaan pelilabra.net -osoitteen kautta, lyöttäytyä siellä tekemään peliä johonkin tiimiin ja tehdä projektista raportti jollekin sopivalle produktiokurssille. Esimerkiksi audiovisuaalisella mediakulttuurilla ja graafisella suunnittelulla kymmenen opintopisteen syventävä produktio on tällainen.

Tein opiskeluaikana itsekin juuri näin, ja opin valtavasti pelisuunnittelusta, ohjelmoinnista, äänisuunnittelusta ja monesta muusta asiasta.

Ammattikorkealla on tiloja ja laitteita monipuolisesti, jotta pelintekoa saa kokeilla eri alustoille. Pelilabran tapaamiset on järjestetty noissa samoissa tiloissa.

Pelilabratoimintaan osallistumisen lisäksi innokkaimmat voivat myös ottaa selvää, olisiko esimerkiksi ammattikorkean Unity-pelimoottorikursseille mahdollista päästä mukaan jo nyt ja saada ne valinnaisina omiin opintoihin. Jatkossa tämän pitäisi onnistua ongelmitta.

Itse pelin luominen kuulostaa monipuoliselta prosessilta. Mitä kaikkia taitoja vaaditaan, jotta ihminen pystyy luomaan pelin?

Tuo on laaja kysymys, ja vastaus riippuu tietysti paljon siitä, millaisesta pelistä on

kyse. Kuten sanoit, pelejä on monenlaisia.

Peliteollisuuden virallisen linjan vastaus voisi olla kehotus tutustua International Game Developers Associationin Curriculum Framework -dokumentaatioon.

Se on eräänlainen ohjeistus oppilaitoksille pelialan koulutuksen järjestämisestä. Taitoja on paljon, ja meillä opetetaan niistä jo ennestään useita, vaikkakaan ei nimenomaan pelinkehitystä silmällä pitäen. Dokumentista saa hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea pelinkehitykseen ylipäätään voi kuulua.

Teknisesti pelien tekeminen ei edellytä mahdottomia, ja kaikki taidot voi opetella itsekin. Verkko on täynnä opetusmateriaaleja, ja kärjistetysti voisikin väittää, että ei pelialalle edes tarvita mitään erityistä koulutusta. Nyt kun pelejä voi toteuttaa todella monin tavoin ja monenlaisilla työkaluilla, kyky ideoida uudenlaisia pelikokemuksia ja ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta voisikin olla mielestäni se tärkein taito.

Sen sijaan, että kysytään millaisia taitoja jonkinlaisen pelin tekemiseen tarvitaan, mielenkiintoista olisikin kysyä, millaisia pelejä taiteiden ja peliteknologian opiskelijoiden taitojen pohjalta voidaan yhdessä synnyttää?

Pelaamisen kautta oppii ymmärtämään pelejä parhaiten? Alettaisiinko koulussa pelialan myötä pelaamaan enemmän?

Minusta pelejä ei opi ymmärtämään parhaiten välttämättä pelkästään itse pelaamalla, vaan myös seuraamalla muiden pelaamista. Tiedekunnassa on esitetty pienimuotoisen pelisalin varustamista

pelit

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

17

Heikki Tikkanen ottaa osaa myös pelijameihin.

erilaisten pelien pelaamista ja tutkimista varten sitten kun palataan F-taloon. En osaa sanoa, olisiko pelaaminen osa varsinaista opetusta, mutta ainakin puitteet pelaamista varten olisi olemassa, jos esitys hyväksytään. Opintoihin saa ujutettua pelaamista jo nyt niin halutessaan. Esimerkiksi minulla gradun aineistonhankinta on onnistunut pelaamalla tietokonepelejä.

Ovatko pelien suunnitteluohjelmat mielestäsi helppokäyttöisiä ja ymmärrettäviä?

Kyllä ne mielestäni ovat. Nykyään ei tarvitse edes välttämättä osata kirjoittaa koodia kun tekee videopelejä. Voi vain tuoda kuvat, äänet ja muut materiaalit pelimoottoriin ja ohjelmoida niille vuorovaikutteisuutta yksinkertaisen hiirellä klikkailtavan käyttöliittymän avulla. Joissain pelimoottoreissa saa julkaistua pelistä eri versiot vaikkapa älypuhelimelle ja pc:lle parilla klikkauksella. Sitten vaan peli sovelluskauppaan ja latauksia seuraamaan. Pelien tekeminen on mahdollista melkeinpä kenelle tahansa.

”Tiedekunnassa on esitetty pienimuotoisen pelisalin varustamista erilaisten pelien pelaamista ja tutkimista varten sitten kun palataan F-taloon.”

Kun puhutaan nimenomaan pelisuunnittelusta, täytyy tarkentaa, että pelisuunnittelija on yksi rooli muiden joukossa pelituotannoissa. Pelisuunnittelijan tehtävä on yleensä määritellä pelin tavoitteet, säännöt ja mekaniikka, selittää ne muulle tiimille ja pitää kokonaisuus kasassa pelin toteutuksen aikana. Itse asiassa tärkeimmät pelisuunnittelussa käytettävät ohjelmat ovat ammattilaisten mukaan Word ja Excel, koska työ on pelin elementtien ja ominaisuuksien listaamista ja tasapainottamista. Tietenkään roolit eivät aina ole yksiselitteisiä ja monet tekevät pelejä yksinään, vastaten niin ohjelmoijan, graafikon, äänisuunnittelijan kuin pelisuunnittelijankin roolista, ja käyttävät melkoista määrää erilaisia ohjelmia. Mitä enemmän ja mitä edistyneempää sisältöä peleissä on, sitä enemmän ohjelmia yleensä tarvitaan.

Kuinka hyvät työllisyysnäkymät ovat nykypäivänä pelialalla? Entä millaiselta näyttää pelialan tulevaisuus?

Osaajia on koko ajan tarjolla vähemmän kuin heitä tarvitaan, joten siinä mielessä työllisyysnäkymät ovat hyvät. Kuitenkin Suomessa peliala on erittäin kilpailtu toimiala. Erään lainauksen mukaan ”Suomen paras hakija ei riitä, pitää olla maailman paras”. Tietysti vaatimukset riippuvat siitä, kuinka pitkälle päässyt pelistudio on kysymyksessä ja mihin se tähtää. Nuoret startupit ottavat tekijöitä sisään pienemmillä vaatimuksilla kuin veteraanien vetämät talot. Paljon kuulemani ohje on, että konkreettisiin työnäytteisiin kiinnitetään selvästi

”Kannattaa siis ottaa projektiopinnoista, työpajoista ja muista vastaavista kaikki irti ja tehdä omaehtoisesti mahdollisimman paljon, vaikka siitä ei aina opintopisteitä saisikaan.” enemmän huomiota kuin siihen, mikä tutkinto sinulla on. Kannattaa siis ottaa projektiopinnoista, työpajoista ja muista vastaavista kaikki irti ja tehdä omaehtoisesti mahdollisimman paljon, vaikka siitä ei aina opintopisteitä saisikaan. Monia Taiteiden tiedekunnasta valmistuneita on nyt töissä hyvillä pelialan paikoilla.

Marraskuussa meillä kävi seminaarissa puhumassa Arto Mikkola, joka on graafikkona Supercellillä. Hankkeen aikana olen useaankin kertaan kuullut kotimaan pelialan tekijöiltä kehuja, että Lapin yliopistosta tulee alalle kovia tekijöitä ja hyviä tyyppejä.

Pelialan tulevaisuus näyttää hyvältä, ja miksipä ei. Pelaaminen on koko ajan näkyvämpi osa kulttuuriamme. Suomenkin peliala vain kasvaa kasvamistaan, ja suomalaisilla on maailmalla erittäin kova maine. Pelialaa, kuten mitä tahansa muutakin alaa, uhkaa kuitenkin tietyissä kohdin jonkinlainen urautuminen.

Valitettavan usein vain tuottoisimmiksi todettujen pelien kaltaiset pelit saavat

rahoitusta, mikä ei tosiaankaan ole omiaan ruokkimaan tai tukemaan pelikehittäjien luovuutta. Lisäksi jokin aika sitten kenen tahansa mahdollisuudeksi mielletty mobiilipelimarkkinoiden menestys on joidenkin mielestä mennyttä, kun nyt markkinoita hallitsevat isolla rahalla ne muutamat jättijulkaisijat. Tällaisiin sudenkuoppiin juuttumisessa yliopiston rooli on tärkeä. Meillä pitäisi kokeilevalla ja soveltavalla, rajoja rikkovalla otteella tuottaa tietoa, jonka avulla pelialakin pystyisi kehittymään edelleen. Taiteiden tiedekunnassa on minusta sitä varten erittäin hyvä tekijöiden ja tieteenalojen sekoitus jo valmiina.

Lopuksi haluan kysyä, mitkä ovat sinun suosikkipelejäsi?

Tällä hetkellä pelatuin on Minecraft, jota pelaan yhdessä lasteni kanssa. Olen aina ollut eniten PC-pelaaja, ja tykännyt erityisesti ensimmäisen persoonan roolipeleistä. Bethesda Softworks -niminen studio on tehnyt niistä mielestäni parhaimmat: Elder Scrolls -sarjan pelit ja Fallout 3. Niin, ja tietysti kaikki omat sekä kavereiden tekemät pelit ovat suosikkilistalla!

koonnut Alma Honkanen kuva Petri Hannula

18 ilmiöt

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

Opiskelijan reilu Rovaniemi?

Miten opiskelija voi kuluttaa eettisemmin? Mikä on Reilu korkeakoulu? Kiinnostavatko ekologisempi elämäntapa ja eettiset ostovalinnat rovaniemeläisiä? Miksi Reilu kauppa kannattaa? teksti Kaisa Eerola, kuvitus Maija Laitinen

1 /1 5

ilmiöt

”Reilun kaupan kaupungiksi pääsee täyttämällä tietyt ehdot. Ravintoloista ja kahviloista tietyn prosenttiosuuden täytyy tarjota Reilun kaupan tuotteita, samoin yritysten, työpaikkojen ja yhdistysten. ”

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

”Olen jakanut banaanipuvussa ilmaisia suklaalevyjä rovaniemeläisille. Sellainen työ on hauskaa, koska melkein kaikki ovat tyytyväisiä. Harva vastustaa ilmaista suklaata”, kertoo Lapin yliopiston oikeustieteiden opiskelija Reeta Holmi.

Banaanipuvun pitäminen on ollut osa Reilun kaupan vapaaehtoistyötä. Holmi toimii Rovaniemellä kehitysmaayhdistys Elimun sihteerinä. Elimun näkyvin toimintamuoto on Reilun kaupan tuotteita myyvän Maailmankauppa Elimun pyörittäminen. Reilu kauppa on liike, jonka pyrkimyksenä on, että kehitysmaiden tuottajat saavat kunnollisen korvauksen tekemästään työstä, jolloin köyhyyttä voitaisiin vähentää kaupan avulla.

Holmi lähti vapaaehtoiseksi juuri Reiluun kauppaan osittain siksi, että sen avulla kehitetään ihmisten mahdollisuutta kannattavaan työntekoon, eikä anneta suoraa rahallista tukea. ”Perinteisellä kehitysyhteistyöllä on toki paikkansa, mutta Reilun kaupan avulla ihmiset saavat tukea omaan elinkeinoonsa.”

Toinen syy oli Reilun kaupan koko ja tunnettuus. ”Reilu kauppa toimii isolla volyymilla, miljoonilla euroilla. Se aloitti Suomessakin hyvin pienestä, mutta tiedetään nyt laajasti. Jos yksittäinen ihminen alkaa vaikka tuoda oliiviöljyä Palestiinasta, sillä ei ole samanlaista vaikutusta. Ihmisillä ei välttämättä aina ole riittävästi kiinnostusta tai edes mahdollisuutta selvittää tuotteen alkuperää. Reilun kaupan tuotteissa se on tehty kuluttajan puolesta.”

” Perinteisellä kehitysyhteistyöllä on toki paikkansa, mutta Reilun kaupan avulla ihmiset saavat tukea omaan elinkeinoonsa.”

Suomessa Reilua kauppaa valvova Reilun kaupan edistämiskeskus ry voi myöntää kaupungeille tunnustusta Reilun kaupan tuotteiden suosimisesta. Maailmalla Reilun kaupan kaupunkeja on yli tuhat.

Holmi on mukana kampanjassa, jossa Rovaniemestäkin haluttaisiin reilu kaupunki. ”Reilun kaupan kaupungiksi pääsee täyttämällä tietyt ehdot. Ravintoloista ja kahviloista tietyn prosenttiosuuden täytyy tarjota Reilun kaupan tuotteita, samoin yritysten, työpaikkojen ja yhdistysten. Rovaniemellä asia ei ole vielä edennyt valtuustotasolle, jossa päätös pyrkimisestä täytyy tehdä. Tällä hetkellä suomalaisia reiluja kaupunkeja ovat esimerkiksi Tampere, Turku ja Helsinki. On myös reiluja kuntia kuten Utajärvi.”

Sama tunnustus on myös korkeakoulun saavutettavissa. Lapin yliopiston edustajisto on päättänyt hakea yliopistolle reilun korkeakoulun titteliä. Korkeakoulutasolla reiluus tarkoittaa sitä, että ravintoloissa ja kahviloissa tarjotaan Reilun kaupan tuotteita ja myös ainejärjestöt sitoutuvat käyttämään niitä.

Holmin mukaan eettinen kulutus kiinnostaa yliopistolaisia.

”Nuorten keskuudessa asiat tiedostetaan ja se on valtakunnallinen trendi.

Minulla on sellainen mielikuva, että Lapin yliopistolla kiinnostus eettiseen kulutukseen näkyy etenkin taiteiden tiedekunnassa ja yhteiskuntatieteiden puolella.

Esimerkiksi ainejärjestö Cosmos Buran järjesti Reilun kaupan viini-illan.”

”Ihmisillä ei välttämättä aina ole riittävästi kiinnostusta tai edes mahdollisuutta selvittää tuotteen alkuperää. Reilun kaupan tuotteissa se on tehty kuluttajan puolesta.”

Suomalaisille reilun kaupan tuotteista tutuin on kahvi, mutta saatavilla on muutakin. Rovaniemen Maailmankaupassa myydään myös esimerkiksi jalkapalloja, tavallisissa ruokakaupoissa on usein saatavilla Reilun kaupan ruusuja ja Alkossa on valikoima Reilun kaupan viinejä. ”Siellä on myös skumppaa. Se on vielä tosi hyvää”, huomauttaa Holmi.

Opiskelijaa, joka haluaa kuluttaa eettisemmin, Holmi kehottaa miettimään kahta asiaa. Missä ja miten tuote on valmistettu, ja tarvitseeko sitä todella. ”Helpoimmalla pääsee ostamalla Reilua kauppaa ja luomua, missä alkuperä on tiedossa. Vaikka harva opiskelija on ostamassa kokonaista turkkia, niin turkis on turha myös somisteena.”

Holmi kehuu Rovaniemelle avannutta vaateliike Hih-hih:tä, josta saa kotimaisia vaatteita ja pienempiä merkkejä. Puutteitakin löytyy. ”Lappi on aika huonosti omavarainen, enemmän tuotteita voisi tulla läheltä.

Luonnonkosmetiikkaa on tarjolla kaupungin kokoon ja kauppojen määrään nähden vähän. Myöskään kasvisravintoloita ei ole yhtään.” ”Oikeasti eettisin elämäntapa olisi luonnon kiertokulkua kunnioittava fenno-vegaani, mutta siinä täytyy olla jo aika hc. Jokainen voi silti pohtia, pitääkö esimerkiksi läpi vuoden saada tomaattia ja kurkkua. Jos vaikka keskellä talvea söisi kotimaisia juureksia. Ei ole pakko olla fenno-vegaani. Voi lähteä ihan siitä, että ei syö lihaa joka aterialla.”

Holmi arvioi, että lähes jokainen opiskeilja tiedostaa eettiset ongelmat esimerkiksi vaateteollisuudessa. Moni vain ajattelee, ettei omilla valinnoilla kuitenkaan voi vaikuttaa mihinkään. ”Usein sanotaan esimerkiksi kasvissyönnistä, että ei se ketään auta. Itse ajattelen niin, että jostakin pitää lähteä. Jos haluaa tukea niitä asioita joihin uskoo, pitää ajatella isommassa mittakaavassa. Jokaisen ihmisen valinnoilla on väliä.

Asenteet muuttuvat pikku hiljaa.” ”Itsensä kanssa on helpompi olla, kun tietää, että on ainakin yrittänyt eikä vain ajatellut, että pitäisi sitä ja pitäisi tätä.”

1 /1 5

19

20 ilmiöt ja KOLUMNIT

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Vegaaninen elämäntapa esittelyssä Rovaniemellä Rovaniemen Oikeutta Eläimille- järjestö aktivoitui noin vuoden hiljaiselon jälkeen ja järjesti 14.1. Kauppayhtiön alakerrassa tapahtuman. Noin nelisenkymmentä ihmistä tuli paikalle katsomaan Vegucated-elokuvan ja nauttimaan erilaisia järjestön jäsenten itse tekemiä vegaanisia herkkuja. Koko tapahtuma oli täysin ilmainen.

Järjestön aktiivit Laura Korva ja Kevät Sieppi kertoivat Lapin ylioppilaslehdelle muutaman kommentin toiminnastaan. ”Aikaisemmin olemme järjestäneet muun muassa muita dokumentti-iltoja ja vegaanisen ruoan maistatuksia. Meillä on ollut myyntipöytä markkinatilaisuuksissa, olemme jakaneet esitteitä ja keränneet nimiä turkistarhauksen vastaiseen kansalaisaloitteeseen”, Korva kertoo.

Tammikuussa järjestöllä oli käynnissä vegaanihaastekampanja, jossa osallistujia kannustettiin kokeilemaan elämää ilman eläinperäisiä tuotteita. Valintaa tuettiin kummitoiminnan kautta niin, että osallistujat saivat apua joltain kokeneemmalta vegaanilta.

Itse elokuvassa seurattiin kolmea tavallista New Yorkilaista, jotka elokuvan tekijä haastoi kokeilemaan vegaanista elämäntapaa muutaman viikon ajan. Taattuun jenkkidokkarityyliin elokuva tasapainotteli jossain rasittavan yksinkertaistuksen ja vauhdikkaan viihdyttävyyden välillä.

” Muistan lapsuudestani maitomainokset, jossa Teemu Selänne komeili kaikkien sankarina antaen ymmärtää saavuttaneensa väkevät kiekkotaitonsa juuri lapsesta asti lehmänmaitoa litkimällä.”

Myös Suomessa liha- ja maitoteollisuus lobbaa valtion virallisiin ruokasuosituksiin vahvan aseman tuotteilleen. Muistan lapsuudestani maitomainokset, jossa Teemu Selänne komeili kaikkien sankarina antaen ymmärtää saavuttaneensa väkevät kiekkotaitonsa juuri lapsesta asti lehmänmaitoa litkimällä.

Toisessa mainoksessa juoppo horjui baarista sopertaen: ”En oo koskaan juonu maitoa, enkä juo.” Tämän

Rovaniemen Oikeutta eläimille- järjestön aktiivit Laura Korva ja Kevät Sieppi.

jälkeen ruutuun tuli teksti, ”ja sen kyllä huomaa”. Pelkäsin, että minustakin tulee tuollainen, kun en ollut oppinut maitoa juomaan, sillä sain siitä pienenä vatsakipuja, enkä koskaan tottunut makuun. Vasta aikuisiällä ymmärsin olleeni vahvan mielikuvamainonnan uhri.

Oikeutta Eläimille on pyrkinyt salakuvaamillaan videoilla murtamaan myyttiä, jonka mukaan ainakin Suomessa tuotantoeläimet hyppivät onnellisina kuin Mummo Ankan maatilalla konsanaan. Todellisuudessa tilojen keskimääräinen koko on myös meillä kasvanut mittoihin, joissa yksittäisen broilerin, possun tai lehmän elämä on vain muutaman eurosentin arvoinen ja kokoinen.

Vegucated ei monien muiden dokumenttien tavoin pyrkinyt shokeeraamaan liikaa kauhistuttavalla kuvastolla eläintuotannon arjesta, vaan painotti enemmän vegaanisen elämäntavan positiivisia vaikutuksia. Viesti oli, että ihmisen makunystyrät muokkautuvat pitämään lähes mistä tahansa ravinnosta kinkku-ananaspizzasta vegaaniseen raakaravintoon. Kuukauden toisinsyömällä paatuneimmankin makkaranystävän himot suuntautuisivatkin pinaattiin tai kikherneisiin, ainakin teoriassa.

Lihantuotanto vaikuttaa myös ilmastonmuutokseen.

Naudat tuottavat metaania röyhtäilemällä ja piereskelemällä, ja niiden ruokkimiseen kasvatettava rehu olisi huomattavasti tehokkaammin hyödynnetty suoraan ihmisravinnoksi. Lisääntyvä laidunmaiden ja rehunviljelyalueiden tarve pakottaa hakkaamaan planeetallemme elintärkeitä metsiä ja yksipuolistaa lajistoa. Viimeisen 50 vuoden aikana lihantuotanto on viisinkertaistunut.

Entä sitten alkuperäiskansat, kuten saamelaiset, jotka harjoittavat porotaloutta, sopivat vegaaniseen ajatteluun? Kevät Sieppi on sitä mieltä, ettei mikään eläinten hyväksikäyttö ole oikein. Laura Korva taas ottaa pehmeämmän kannan ja näkee, että esimerkiksi 50 vuoden siirtymäaika voisi olla porotalouden lopettamisen suhteen realistinen, ja lisää, että pitää henkilökohtaisesti metsästystä ja riistan syömistä huomattavasti tehotuotantoa parempana vaihtoehtona.

Jos tällaisten kysymysten pohtiminen ja eläinten oikeuksien edistäminen kiinnostaa, järjestön toimintaan voi lähteä mukaan esimerkiksi facebook-sivujen kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen rovaniemi@ oikeuttaelaimille.net. teksti Teemu Loikkanen kuva Matias Partanen

Kolumni

Herkkä peli

Videopelit ovat pojille. Tai ainakin tällainen kulttuuri on ympäröinyt niiden kehittymistä. Tarkastelin kandidaatintutkielmassani Pelit-lehden vuosikertojen kansikuvien sukupuolisia representaatioita. Syventyessäni aiheeseeni kävi ilmi, kuinka videopeliteollisuudessa on sen synnystä lähtien vaikuttanut lähinnä miespuolisia tekijöitä: aina pelisuunnittelijoista itse pelien päähahmoihin. Niin sanottu videopelikulttuuri jakaakin monia piirteitä historiallisen länsimaisen poikakulttuurin kanssa, kuten kilpailuelementin ja hierarkkisuuden. Lisäksi erilaiset tekniset vempaimet ovat olleet pojille sallitumpia leikkikaluja, joten videopelit eivät ainoastaan ole vastanneet poikien leikkejä vaan olleet myös osa niitä.

Pojat ovat siis kasvaneet pelaajiksi. Yhtälailla on kasvanut myös itse peliteollisuus. Suomessa se on jo miljardibisnestä – Yhdysvalloissa taas isompaa kuin heidän musiikki- ja elokuvateollisuutensa yhdessä. Räjähdysmäisen kasvun ohella peliteollisuus on kohdannut myös kritiikkiä. Viime vuosina pinnalle on noussut erityisesti mediakriitikko Anita Sarkeesian, joka on Youtube-videoissaan purkanut videopeleissä esiintyvää seksismiä. Sinänsä asiallistyylisten jul-

kaisujensa johdosta hän on saanut pelien pelaajilta palautteeksi vihaisia viestejä ja tappouhkauksia. Tappouhkaukset hämmentävät, mistä ne oikein juontuvat?

Syytä voisi lähteä etsimään jatkumosta, johon pelit ja peliteollisuus asettuvat. Doksa on sosiologi Pierre Bourdieun nimitys tilasta, jossa sosiaalinen maailma on annettu ja näyttäytyy kyseenalaistamattomalta, vaihtoehdottomalta. Doksa palvelee tietyn ryhmän etua, ja ryhmä taas käyttää symbolista väkivaltaa muotoillakseen järjestyksen mieleisekseen. Peliteollisuuden tilaa, missä poikakulttuurilla on ja on aina ollut vaikutusta, voisi kutsua näin ollen doksaksi. Sarkeesian on taas tekijä, joka edustaa hallittua ryhmää, mille doksa on haitallinen ja on näin kyseenalaistanut sitä julkisesti. Yhtä lailla kuin vanhan perinteen rikkominen, ovat Sarkeesianin havainnot videopeleissä esiintyvästä seksismistä poikineet närää, mikä taas on internetin suoman anonyymiyden vuoksi muotoutunut pyrkimykseen vaientaa hänet tappouhkailuilla, hiljentää asiantilan kritiikki.

Volyymi, jolla Sarkeesianin kritiikkiin on suhtauduttu, osoittaa videopelien olotilan herkkyyden. Peli-

teollisuus lipuu heterodoksiseen tilanteeseen, missä kyseenalaistavat kysymykset ja keskustelu tulisi olla mahdollisia. Videopelit eivät ole kuitenkaan enää pienemmän alakulttuurin oma, ei-vakavasti otettu ajanviete kuin se mahdollisesti oli vielä 90-luvun alussa. Pelaajabarometri 2013 mukaan miehet käyttävät edelleen yli kaksi kertaa enemmän aikaa digitaalisiin peleihin viikossa kuin naiset. Kuitenkin myös naisten digipeleihin käyttämä aika on kasvussa, ja lisäksi myös lähes jokaisella ihmisellä on mobiilipelien ansiosta mahdollisuus pelata jollain alustalla.

Kyseenalaistamisen jatkuessa vanhaan doksaan ei ole enää paluuta, vaan tilanteessa hallitsevat ryhmät pyrkivät luomaan uuden. Videopelien pelaaminen on kuitenkin harrastuksena yleistynyt jo lähes samalle tasolle, kuin esimerkiksi elokuvien katsominen, joten uusi doksa ei pysty enää perustumaan vain yhden sukupuolen mieltymyksiin ja perinteisiin, vaan bisnesajattelunkin kannalta naiset ja naisten asema on jotenkin otettava huomioon tai edes ajatella uudelleen. Videopelit olivat pojille.

Antti Kässi

KOLUMNIT

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

21

Kolumni

Politiikkaa, kiitos!

Joulun alla useampikin taho uutisoi, kuinka sosiaalisessa mediassa yksittäiset ihmiset tarjoutuivat auttamaan vähävaraisia perheitä joulutarpeiden hankinnassa tai tarjosivat jouluaterian ja seuraa yksinäisille. Muistan uutisen yksinhuoltajaisästä, joka toivoi itselleen deodoranttia ja lapsilleen värikyniä – ei mitään kovin ihmeellisiä toiveita. Aiemmin viime syksynä YLE:n ajankohtaisohjelman toimittaja taas meni hyvää hyvyyttään hoivakotiin viettämään aikaa tuntemattomien vanhusten kanssa. Duudsonit tuli taloon -ohjelmassa puolestaan kansalliset vintiösankarimme esimerkiksi tuovat Jaren ja Ville-Gallen keikalle lapsiperheen takapihalle ja pari päivää perheen kanssa hauskuteltuaan jättävät läksiäislahjaksi jääkaappipakastimen keittiöremontin kruunuksi ja tarvikkeita perheen yhteiseen golfharrastukseen. ”Ihanaa, kuinka ihmiset välittävät toisistaan!” Näin kai minun tulisi tuntea. Ja kuitenkin minua kismittää. Olen kai mätä ja kyyninen ihminen. Eihän kukaan voi kritisoida ihmisten solidaarisuutta, lähimmäisenrakkautta, toisista välittämistä ja avoimuutta tuntemattomia kanssaihmisiään kohtaan, mitä nämä tarinat edustavat. Mitä ihmettä niissä voisi olla ongelmana? Mitä pahaa niissä voisi olla?

Ne ovat tarinoita yksittäisten ihmisten lottovoitoista. Tällaiset tarinat laupiaista hyväntekijöistä ja tavallisista kansalaisista, jotka todella välittävät toisista ihmisistä – jopa tuntemattomista – ovat toki lohduttavia ja koskettavia. Ei ole kuitenkaan yksittäisten kansalaisten tehtävä ratkaista yhteiskunnan ongelmia. Paraneeko retuperällään olevan vanhustenhoidon tila sillä, että yksittäiset ihmiset käyvät hoivakodeissa viettämässä aikaa tuntemattomien vanhusten kanssa, kun hoivakodin ylikuormitetuilla työntekijöillä ei siihen riitä aikaa? Katoaako köyhyyden synnyttämä ahdistus ja hätä sillä, että hyvin toimeentulevat yksityiset ihmiset tarjoavat heille, joissa kaupallistettu juhlapyhä nostaa pintaan vähävaraisuutensa asettamat rajat, mahdollisuuden viettää edes jokseenkin ”normaalia ja kunnollista” joulua? Katoaako se myöskään sillä, että joukko ilakoivia jannuja irrottaa muutaman arjen ankeuttaman perheen hetkeksi jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuudesta ja jättää jälkeensä palan taivasta?

Tieto siitä, että joku todella välittää ja uskaltaa myös toimia, kiistämättä lämmittää jokaisen, ja etenkin sellaisen autetun ihmisen sydäntä, jota kukaan ei ole aikaisemmin auttanut, tai jolla ei juuri nyt mene niin hyvin. Juuri näin yksittäiset auttamishaluiset ihmiset voivat toimiakin.

Mutta mitä tekee yhteiskunta? Mitä kertoo yhteiskunnastamme, että tällaiset lottovoittotarinat ovat tarpeellisia ja ylipäätään mahdollisia?

Tehty politiikka ei ole toiminut. Minä haluaisinkin kuulla tarinoita onnistuneista valtion sosiaalipoliittisista toimista. Tahtoisin kuulla sellaisia tositarinoita, jotka tekevät edellä mainitut tarinat edes puolityhjiksi.

Sellaisia, jotka vievät pohjan edellä mainittujen hohdokkuudelta. Näin vaalien alla – ja muutenkin. Etenkin muutenkin.

Renne Vantola

Sananen opinnäytteistä ja tieteellisyydestä Lapin ylioppilaslehden toimittaja Renne Vantola tarttuu yliopistomaailman aina niin ajankohtaiseen aiheeseen, pro gradu -työhön, artikkelissaan Lapin ylioppilaslehti 4/14. Hän pohtii akateemisen tutkielman konventionaalisuuden tarkoituksenmukaisuutta: voisiko tutkimusta, tiedettä ja popularisointia yhdistää; voisiko yliopiston erilaisia tavoitteita, tutkimusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta, yhdistää?

Perinteisesti opinnäytteet kirjoitetaan lähinnä yliopistoyhteisölle, vaikka samalla popularisoinnin taidon tarve on korostunut yhteiskunnassamme. Popularisoinnin voi katsoa toteuttavan yliopiston kolmatta tehtävää, yhteiskunnallista vuorovaikutusta. On kuitenkin turha arvottaa näitä kohdeyleisöjä. Yliopiston on kyettävä antamaan valmiuksia niin perinteiseen asiantuntijaviestintään kuin popularisointiinkin. On vaarana, että yliopisto epäonnistuu yhdessä keskeisimmistä tehtävistään: tieteellisyyden ja tutkimuksellisuuden avaamisessa ja määrittelemisessä.

” Jos seminaareissa ja ohjauksessa keskitytään lähinnä tekstin ohjaamiseen, on villakoiran ydin jäänyt oivaltamatta.”

Tutkimuksellisuus ja tiede eivät ole kiinni konventionaalisuudesta. Tiede tosiaan taipuu muuhunkin kuin tutkielmamuotoiseen raportointiin, kuten kirjoittaja toteaa.

Ongelma on kokemuksemme mukaan siinä, että konventionaalisuudella voidaan peittää tieteellisyyden ja tutkimuksellisuuden puute. Niinpä olisikin syytä keskittyä pohtimaan ensin, miten pro gradu -työt saataisiin paremmin vastaamaan niille asetettuja tieteellisyyden ja itsenäisen tutkimustyön kriteereitä ja vasta sen jälkeen kyseenalaistaisimme konventionaalisen raportoinnin.

Avaamme seuraavaksi edellä esitetty väitettä siitä, että perinteisen tutkimusviestinnänkin kanssa ollaan välillä aika hukassa. Nykyisin puhutaan enemmän pro gradu -tekstistä kuin pro gradu -tutkimuksesta. Ohjeissa keskitytään sivumääriin, otsikointiin, sisällysluettelomalleihin, lähteiden määrään. Operoidaan tekstin käsitteillä, mutta tutkimuksellisten käsitteiden käyttö tai niiden hallitseminen on ohutta. Mutta ohjeistuksissa jäävät kovin vähälle huomiolle tutkimuksen näkökulma, aineiston systemaattinen lukutapa tai valintojen argumentointi. Näin tapahtuu, vaikka tyypillisesti pro gradu -työn tavoitekuvauksissa mainitaan, että työtä tehdessään opiskelija harjaantuu asiantuntijan tavoin asettamaan oman tieteenalansa näkökulmasta tutkimustehtävän, rajaamaan sen, valitsemaan tehtävään sopivan aineiston, keräämään sen ja analysoimaan aineistonsa tarkoituksenmukaisella teoreettis-metodologisella tavalla. Lisäksi tavoitteena on, että opiskelija kykenee tekemään aineistostaan tulkintoja, jotka hän pystyy perustelemaan systemaattisen analyysinsa ja tulkitsemaan kirjallisuuden avulla. Edellä luetellut tavoitteet vaativat jo hyvin pitkälle kehittyneitä asiantuntijataitoja: ymmärtämistä, lukemista, soveltamista ja vertailua. Kriteerit liittyvät

keskeisesti tutkimustyöhön eli siihen työhön, joka tehdään ennen tekstiä tai ainakin jossakin muualla kuin varsinaisessa tekstissä. Näitä tavoitteissa mainittuja asioita voidaan kutsua myös yhteisesti tutkimuksellisiksi valmiuksiksi.

Toki tavoitekuvauksissa on yksittäisiä kriteerejä, jotka koskevat tekstiä, mutta kuvausteksteissä painottuu tutkimus. Niinpä keskeiset pro gradu -tutkimukselle asetetut tavoitteet saattaisivat toteutua, vaikka tutkimuksen tulokset esitettäisiin performanssina, sarjakuvana tai kuunnelmana.

Mutta jos pro gradu nähdään vain tekstinä, jolla on jokin tavoiteltava hahmo, hukataan yliopistollisen opetuksen ydin, tutkimuksellisuus. Jos seminaareissa ja ohjauksessa keskitytään lähinnä tekstin ohjaamiseen, on villakoiran ydin jäänyt oivaltamatta.

Tällainen tekstikeskeisyys paistaa hiukan Vantolankin artikkelista. Artikkeli puhuu kirjoittamisesta, tekstin rakenteesta, tutkielmasta, kirjoista, lähteistä ja käsittelemisestä, mutta sivuuttaa lähes kokonaan itse tutkimuksen.

Artikkelissa mainitaan tiedon tuottaminen ja tiede, mutta samalla unohtuu, että tieteellinen tieto on tietoa vasta, kun vastaanottajalle selviää, miten tieto on tuotettu ja miten sen tuottamiseen liittyvät valinnat argumentoidaan. Tällainen argumentaatio on jätettävä pois, jos raportti on popularisoitu teksti, viihdyttävä performanssi tai jokin muu dokumentaatio.

On erittäin epätodennäköistä, että sama teksti palvelisi hyvin erilaista lukijakuntaa. Jos opinnäytetyön primäärilukijana olisikin joku muu kuin tiedeyhteisö, tutkimusongelman rajaus, teoreettis-metodologisten näkökulmien, aineiston ja johtopäätösten tukena olleiden käsitteiden perustelut olisi jätettävä pois. Mitä jää silloin tutkimuksellisuudesta jäljelle? Miten sellaisen raportointitavan perusteella on mahdollista arvioida asiantuntijuutta?

” Nykymuodossaan pro gradu on turhan iso projekti suhteutettuna siihen, mitä opitaan.”

Nykymuodossaan pro gradu on turhan iso projekti suhteutettuna siihen, mitä opitaan. Artikkelissaan Vantola ehdottaa ratkaisuksi sitä, että laajennetaan tekstilajien kirjoa. Pelkäämme, että silloin hukattaisiin yliopistollisen koulutuksen kruununjalokivi, tutkimusvalmiudet. Ehdotamme, että tunnistetaan pro gradu -työskentelystä kaksi erillistä prosessia: tutkimus- ja kirjoittamisprosessit. Jos ensimmäinen on hoidettu asianmukaisesti, jälkimmäisen ongelmia on vielä loppuvaiheessakin mahdollista korjata.

Olisi syytä myös tunnistaa, että molempien eri prosessien ohjaaminen edellyttää erityistä asiantuntemusta. Nykyisin yliopistoissa kirjoittamista ohjaavat usein muut kuin kirjoittamisen ammattilaiset.

Kirjoittajat opettavat Lapin yliopiston kielikeskuksessa akateemisia tekstitaitoja teksti Katriina Uljas-Rautio, Hannu Paloniemi & Ulla Varmola kuva Matias Partanen

22 ARVIOT

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

1 /1 5

Pelien laaja spektri

Videopelit kattavat nykyisellään kaikkea mahdollista luurissa läärättävistä uutispeleistä ison budjetin spektaakkeleihin Hollywood-näyttelijöineen.

Lapin Ylioppilaslehti esittelee kolme hyvin erityyppistä peliä.

Plague Inc.

Laitealustat: Android, iOS Ebolakauhun jälkitunnelmissa Plague Inc. uppoaa länsimaalaiseen kuin rokotepelottelu foliohattuun. Pelaaja hyppää luontoäidin sauruksennahkasaappaisiin ja alkaa tuunata kasaan perkeleellistä pandemiaa, tavoitteenaan tappaa Sapiensin Homo sukupuuttoon. Valittavana on runsas valikoima mikromurhaajia perinteisistä bakteereista biokemiallisiin aseisiin. Jokaisella taudinaiheuttajalla on oma käyttäytymismallinsa: esimerkiksi virukset tuppaavat mutatoitumaan fataaleiksi häiritsevän nopeasti.

Hilpeä lisäbonus tulee tautien oma-aloitteisesta nimeämisestä – yläasteikäinen poika sisälläni räkätti kovaan ääneen, kun hirmeä Hiiva pyyhki ihmisyydellä lattiaa.

Pelaaminen itsessään on aika simppeliä. Näyttämönä toimii Telluksen kartta ja sitä siivuttavat valtiot. Taudille tökätään aloituspiste ja sen jälkeen kehitellään viruksen genetiikkaa. Levittääkö ilmateitse pisaroina vaiko eläinperäisinä tartuntoina? Entäpä sitten oireet, olisiko huutoraivoripuli hyvä vai terveyskeskusten lattioita sotkevat veriyskökset? Huomaamattomuus on tärkeää: optimitilanteessa koko ihmiskunta on ensin kontaminoitu, minkä jälkeen tauti mutatoidaan tappavaksi. Kapuloita sekvenssiin heittelee parannuskeinoa kehittelevän ihmiskunnan lisäksi maantiede: veden eristämää, harvaan asuttua ja pakkasen piiskaamassa Grönlannissa pöpöt eivät oikein pärjää.

Plague Inc. on paitsi hiton addiktiivinen tapaus, myös miellyttävän informatiivinen yksilö. Pelistä voi oppia monia oikean pandemian piirteitä: esimerkiksi parhaita aloituspaikkoja taudille ovat tiheän populaation sekä kehnon hygienian valtiot ja ruudun yläreunassa viistävät uutissähkeet peilaavat hauskan kriittisesti reaalimaailman uutisointia. Ja on siinä jotain karmivalla tavalla kiehtovaa, kun väkiluku hiljalleen hiipii kohti nollaa ja tietää ihmiskunnan rippeiden näkevän Auringon nousun viimeistä kertaa. Koskaan.

Walking Dead, Season 1 & Season 2

Laitealustat: PC, Mac, Android, iOS, Xbox360, Xbox One, PS3, PS4 Telltalen Walking Dead on herättänyt voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toisaalta se voitti yli 80 Vuoden peli-palkintoa, toisaalta osa pelaajista ei pidä sitä videopelinä ensinkään.

Debatti johtuu siitä, että Kävelevissä kalmoissa pelaaminen on hyvin viitteellistä: lähinnä tökitään ruudulla näkyviä kuvakkeita eikä jumiin jäämiseen ole minkäänlaista mahdollisuutta. Walking Deadia voisi hyvällä syyllä väittää ”vain” interaktiiviseksi tv-sarjaksi.

Mutta miten mielettömän hyvin se tv-sarja onkaan tehty (noin miljoona kertaa paremmin kuin kökkö tv-versio). Walking Deadin myötä pelien käsikirjoittaminen harppasi kokonaan uudelle tasolle – niin siinä vain kävi, että ensimmäistä kertaa oman pelihistoriani aikana pillahdin kahteen otteeseen itkuun zombisynkistelyä läpinäpytellessäni. Pelin keskiössä ovat vajavaiset, ratkaisuissaan häilyvät, pikkuasioita katkeruuden kehdossa keinuttavat äärimmäisen inhimilliset ihmiset – päähenkilönään topakka mutta silti äärimmäisen haavoittuva Clementine-tyttö.

Erityisen kiehtovaa Walking Deadissa on ryhmädynamiikan loputon problemaattisuus – ihminen on ihmiselle suurempi susi kuin zombi. Zombigenressä tematiikka ei ole mitenkään tuore, mutta sen käsittelytapa on: nyt kaikki ikävät ratkaisut joutuu tekemään itse. Tässä mielessä Walking Dead on monta ”pelimmäksi” kehuttua tekelettä interaktiivisempi: tarinan piir-

teet muokkautuvat pelaajan valintojen myötä. Ja ne valinnat ovat pahimmillaan kammottavia ja parhaimmillaankin huonoja – maailman loppuessa loppuivat myös hyvät ratkaisut. Walking Deadia pelatessaan joutuu usein esiin oman moraalinsa kanssa – eikä se ole aina sellainen, kuin olisi edeltä käsin kuvitellut.

Valehtelisitko sinä lapselle ja kertoisit sitten itsellesi, että näin oli pakko tehdä? Oliko?

Hienointa Walking Deadissa on se, miten laajalla skaalalla se maalaa esiin ihmismielen tunteita – ilon täyttämää helpotusta, syvän masentavaa epätoivoa, leukaperät kiristävää raivoa ja pohjatonta avuttomuuden tunnetta. Sekä tietenkin se, että pelaajan omat valinnat vaikuttavat tarinan etenemiseen. Teknisesti ottaen kyseessä on täysin uusi tarinankerronnan muoto – ja se kannattaa ehdottomasti kokea.

näyttelyARVOSTELU

Peittämättömät 24.1.–3.5.

Korundi

Call of Duty: Advanced Warfare Call of Duty-sarja on pelaamisen Transformers. Joka vuosi sellainen tulee, aina se on sitä samaa turboahdettua efektipuuroa vailla mitään syvää sisältöä ja aina se tekee tajuttomat määrät rahaa.

Kuten päätoimittajamme minulle kerran tokaisi: ”Call of Dutyt on sellaisia pelaamisen Seiska-lehtiä – kukaan ei niitä myönnä pelaavansa mutta silti jokainen kyllä kahlaa uusimman aina läpi, kun kohdalle osuu”. Tietenkään näin suurta massintekokonetta ei ihan hevillä uudisteta koska pelätään voittojen höyrystymistä, mutta vuosikausia Call of Dutyt ovat kamppailleet yhä ohenevan lähdemateriaalin kanssa: kiivastempoinen spektaakkeliräiskintä on käsitellyt jo toisen maailmansodan, kylmän sodan konfliktit ja nykypäivän terrorismipaltun. Niin on ideatynnyri kolissut tyhjyyttään että edellisessä COD:ssa Etelä-Amerikka valloitti Yhdysvallat.

Niinpä niin.

Mutta pieni ihme on tapahtunut ja konsolisukupolvenvaihdos näyttää tehneen Call of Dutylle hyvää – Call of Duty: Advanced Warfare on edelleen tietenkin sitä samaa, mutta riittävän raikkaalla otteella. Kello heitetään 2050-luvulle ja pelaajan tetsarin päälle eksohaarniska, joka mahdollistaa paitsi vihollista hämäävän nopean yläilmoihin singahtamisen, myös edellisosia vertikaalimman pelimekaniikan. Ympärillä pöräjää jos jonkinlaista dronea ja härpäkettä – Advanced Warfaren maalaama lähitulevaisuuden visio on uskottava ja mielenkiintoinen. Pahaa ei tee sekään, että aikaisempien osien paskanruskeat sotamaisemat vaihdetaan New Bagdadin kimmeltäviin torneihin ja Kreikan saariston valkoisena hohkaaviin kivitaloihin.

Futurismia henkii myös pelin henkinen ilmasto. Tulevaisuuden maailmassa kansallisvaltiot ovat sodankäynnin piirissä auttamatta altavastaajia yksityisiin myllyfirmoihin nähden.

Blackwaterin turboversio Atlas jakaa oikeutta ja lyijyä jokaiselle, jonka vihollisella on tarpeeksi pätäkkää. Homma toimii sen verran hyvin, että suurin osa maailman valtioista on ulkoistanut tappelemistoimet Atlakselle – mutta onko sittenkään hyvä, että sodankäynti on yksityisyrittäjän bisnestä? Koko skenaarion problemaattisuus kulminoituu Kevin Spaceyn tulkitsemaan Atlasin toimitusjohtaja Jonathan Ironsiin: mies vaikuttaa olevan pohjimmiltaan hyväntahtoinen, mutta jokin ilkeä pilkistää huolitellun puhetavan ja ylevien puheiden takaa. Ironsin puhe YK:n turvallisuusneuvostossa nostaa esiin monta ikävää kysymystä verenvuodatuksen tulevaisuudesta. Totta se on, minä juuri sanoin, että uusin Call of Duty herättää paljon ajatuksia. Melkoista.

Pelimekaanisesti COD toimii yhtä rasvatusti kuin aina ja uuden konsolisukupolven mahdollistama grafiikka on aivan älyttömän nättiä – pitkästä, pitkästä aikaa meinasi leuka loksahtaa lattiaan kun laskeutumiskapselimme syöksyi kohti ilmatorjuntatulta räkivää Soulia. Tähän päälle kun pistetään eksopuvuista piristettä saava, pirun addiktoiva moninpeli (jota edesmennyt Robin Williams kutsui digitaaliseksi kokaiiniksi - ja sillä miehellä muuten oli muuten varaa sanoa), niin hiton hyvä pakettihan tässä on taas kasassa. Vaikka kuinka tekisi mieli hipsteröidä ja nillittää niin pirun hyvä se on, ei voi mitään.

Kuvataidekasvatuksen opiskelijoiden kokoama kolmiosainen näyttely Peittämättömät tarkastelee rakkautta uudesta näkökulmasta. Jenny ja Antti Wihurin nykytaiteen kokoelma ei anna katsojan vain nähdä itseään, vaan näyttely tuntuu katsomisen sijaan. Näkökulmaa ei ole valmiiksi annettu, mutta se on helposti saavutettavissa.

Rakkaus ei ole pelkkä tavoitettava tunne onnellisuudesta ja yksinäisyyden voittamisesta, vaan siihen sisältyy odotusta, uhrauksia, pelkoa ja erimielisyyttä. Rakkauden voi nähdä ja löytää monella tavalla. Myös sellaisena, jollaisena sitä ei haluaisi nähdä. Peittämättömät-näyttely on hyvä ympäristö pohtia teemaa, sillä näyttely ei pyri kuljettamaan tai antamaan vastauksia. Se on vain rehellinen.

Näyttelyä voi lähestyä kahdesta suunnasta, jolloin se voi avautua hyvinkin erilaisena kokonaisuutena. Pääovelta lähestyttäessä ensimmäinen huone on koottu pääosin sekatekniikalla rakennetuista töistä. Huone on ahdas ja tunnelma on sen mukainen. Kari Caven teos Esileikki, luo koko tilaan vaikuttavan tasaisen odottavan tunnelman, joka vaikuttaa myös muiden teosten kokemiseen. Materiaalit ovat raskaita ja niissä sekoittuu luonnollisuus sekä keinotekoisuus luoden ympärilleen maailman sellaiseksi, jollaisessa elämmekin. Katsoja voi löytää kaiken keskeltä jotakin haurasta, mutta samanaikaisesti niin vahvaa, että se palkitsee etsimisen.

Keskimmäinen, maalauksista koottu huone käsittelee rakkautta seksuaalisuuden kautta mustavalkoisin sävyin.

Huone ei esittele rakkautta harmonisena tai ikuisena. Tila on riitaisa, eikä tarjoa ratkaisuja ongelmiin. Tilassa luonto on voimakkaasti läsnä kaksiulotteisesti. Seksuaalisuus on luonnollista ja yksityistä. Siihen kohdistuu odotuksia ja erimielisyyksiä. Huoneen ripustus osaltaan ruokkii epäharmoniaa. Heikinheimon, Oravan sekä Armisen teoksista koostuva seinä on mielestäni näyttelyn onnistunein ripustus. Suuret maalaukset ottavat tilan haltuun ja antavat samanaikaisesti tilaa vastapäisen seinän lukuisille, toisiaan tukeville tarinoille.

Kolmas huone loistaa värimaailmallaan. Voimakas punainen ja keltainen eivät päästä katsojaa helpolla.

Huoneessa voi tuntea olevansa yksin yhdessä muiden kanssa. Yksinäisyys ja yksityisyys tulevat esille maalauksista ja valokuvista. Elina Sarlin teos Avara kestää paljon tulkintaa ja nostaa koko tilan ilmaan. Jaakko Heikkilän valokuvat Lämmin yksinäisyys 1–2 laskee katsojan takaisin maanpinnalle nauttimaan omasta itsestään.

Näyttely on onnistuneesti pystytetty ja pysyy valitussa teemassa. Huoneet ovat keskenään hyvin erilaisia ja katsojan kannattaakin tarkastella niitä yksittäisinä kokonaisuuksina. Huoneet ovat tunnelmaltaan yhteneviä, eivätkä anna vastauksia vaan ainoastaan kysymyksiä ja ongelmia. Joitakin valintoja en kuitenkaan ymmärtänyt, mutta taiteen katsominen on enemmän henkilökohtainen kokemus.

IIKKA KIVI

Niko Väistö

Laitealustat: PC, PS4, PS3, Xbox One, Xbox360

SARJAKUVAT JA ARVIOT

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

peliARVOSTELU

7 Wonders Lautapeli Kieli: Suomi Repos Production

Belgialaisen Repos Productionin lautapeli vie pelaajat antiikin seitsemän ihmeen pariin. Pelaajamäärä on 2–7 pelaajaa, ja pelaajat kilpailevat keskenään pyrkien viemään oman sivilisaationsa kukoistukseen kolmen aikakauden halki. Pelattavat sivilisaatiot edustavat ihmeitä, joita ovat siis Gizan pyramidit, Halikarnassoksen mausoleumi, Rhodoksen kolossi, Babylonin riippuvat puutarhat, Ephesoksen Artemiin temppeli, Alexandrian majakka ja Olympian Zeuksen patsas. Kullakin sivilisaatiolla on hieman toisistaan poikkeavia ominaisuuksia.

Pelin alussa pelaajille jaetaan seitsemän korttia, joista valitaan yksi, ja nippu luovutetaan vieressä istuvalle. Korteilla pyritään keräämään erilaisia resursseja valmistamalla esimerkiksi hallinnollisia, tuotannollisia tai sotilaallisia rakennuksia, jotka vievät pelaajan sivilisaatiota kehityksessä eteenpäin. Pelaajat voivat kaupankäynnillä hankkia viereisiltä pelaajilta puuttuvia raaka-aineita, mikä lisääkin pelaajien välistä vuorovaikutusta.

Testipelin aikana kärsin akuutista raakaainepulasta, joten valitsin sotimisen, jolla kiusasin naapureitani. Vieressä istuva pelaaja taas onnistui tehokkaan tuotantokoneiston ja kaupankäynnin avulla haalimaan mittavan rahallisen omaisuuden. Pelaajat saavat pisteitä sotimalla, rakennuksista saatavilla voittopisteillä sekä rahalla. Vaikka tilanteeni näytti aluksi huonolta, lopullisessa pisteenlaskussa häiriköintini palkittiin, ja sivilisaationi hyppäsikin pistekärkeen. En voi kuin miettiä, miten tämä heijastelee reaalimaailman tilannetta.

Pelistä on valittavissa kaksi eri vaikeustasoa sen mukaan, kumpi puoli korteista valitaan. Testiryhmämme valitsi aloittelijoina

helpomman vaihtoehdon, ja siitä huolimatta saimme kulutettua peliin lähes kolme tuntia valmistajien lupaamaan 30–45 minuutin sijaan. Valtaosa ajasta meni kuitenkin sääntöjen opiskeluun ja vapaamuotoiseen seurusteluun, joten uskon, että valmistajien lupaama pelin pituus on hyvinkin saavutettavissa kokeneiden pelaajien kohdalla. Etanolipohjaisen illanvieton oheen en uskalla peliä kuitenkaan suositella.

Säännöt olivat alkuun sekavat, mutta viimeisellä kierroksella alkukankeudet oltiin jo voitettu, ja peli soljui melko sulavasti eteenpäin. Näyttäisi siltä, että peli vaatii ainakin pari läpäisykertaa, ennen kuin peliä voisi pelata mainospuheiden mukaisella sujuvuudella. Toki tämä voi myös johtua ryhmämme kokemattomuudesta lautapelien suhteen. Joka tapauksessa peliä oli hauska pelata, ja uskon, että palaamme sen pariin jatkossakin.

Matias Partanen

Lue lisää verkossa: www.lapinylioppilaslehti.fi Meillä on myös uudet Facebook-sivut!

Tule tykkäämään, jakamaan ja keskustelemaan!

1 /1 5

23

24 SARJAKUVAT & MENOT

lapin y l i o p p i l a s l e h t i

6.4.-26.4.2015 Viritä vastaanottimesi Radio Säteilyn 15. juhlavuoden kunniaksi!

Radio Säteily on opiskelijoiden luotsaama radiokanava, joka valtaa taajuudet jälleen huhtikuussa kolmen viikon ajaksi. Huikeiden radio-ohjelmien lisäksi Säteilyn aikana järjestetään erinäisiä bileitä ja muita tapahtumia!

Radio Säteilyn ohjelmahaku on alkanut ja päättyy ma 9.3.

Tarvitset ohjelmahakemusta varten seuraavat asiat: 1. Ohjelmalle nimen 2. Ohjelmakuvauksen (mitä ohjelma sisältää) 3. Toiveen ohjelman lähetysajasta (esim. tiistaisin klo 17-18) 4. Yhteystietosi (ja muiden ohjelmantekijöiden yhteystiedot, mikäli mukana on useampia henkilöitä) Lähetä hakemus osoitteeseen radiosateily@ulapland.fi.

Laita varalta mukaan myös toinen toive ohjelma-ajasta. Myöhemmin tarvitset ohjelmallesi myös jinglen eli mainosrallatuksen, sekä korkearesoluutioisen promokuvan. Säteilyn tuottajat auttavat näissä. Entistä kokemusta radiotyöstä emme vaadi!

Jos jäi jotain kysyttävää, voit kysellä polttavista asioista infotilaisuuksissa tai sähköpostin kautta osoitteesta radiosateily@ulapland.fi

www.sateily.com Löydät Radio Säteilyn myös Facebookista ja Twitteristä!

1 /1 5