Pointti 2-2018 by Pointti

Tampere

Osa

minua

Rakkaudesta

lajiin

pointti. 2/2018 Porin ylioppilaslehti

SISÄLLYS

PÄÄKIRJOITUS s.4 KOLUMNI s.5 OSA MINUA s.6 SARJAKUVA s.8 STUDIO 1851 s.13 HAASTATTELU: EDVINA WALSTÉN s.16 TAMPERE 3 s.18 TOKIO s. 20 ARVOSTELU:VIDEOPELI s.22 ARVOSTELU: KIRJA s.24 ARVOSTELU: SARJAKUVA s.26 MIELIPIDE s.27

Edvina Walstén s.16

Osa Minua s.6

Toimitus: Pointer ry / Pointti / PL 28101 pointti.lehti@gmail.com / www.porinylioppilaslehti.com Päätoimittaja: Atte Timonen / Taitto: Markus Ketola Tekijät: Atte Timonen, Markus Ketola, Merja Lehtonen, Esa Keskinen, Juho Virtanen, Aleksi Malinen, Sonja Luoma, Anna Kimpimäki, Tytti Wallenius. Kannen kuva: Studio 1851 / Takakannen kuva: Sofia Malinen ISSN 1779-6627 / Painopaikka: Plusprint / Julkaisija Pointer ry

Teksti: Atte Timonen

PÄÄKIRJOITUS

Who lives, who dies, who tells your story?

“Taide ei ole yhteiskunnan sivutuote,

ässä numerossa puhutaan paljon taiteesta ja kulttuurista. Valokuvaus, sarjakuvat, muoti ja burleski: kaikkien puolesta on jossain vaiheessa käyty taistelu siitä, ovatko ne taidetta vai eivät. Osasta taistelua käydään yhä. Tämä kuuluu taiteen luonteeseen, sillä taide herättää usein voimakkaita tunteita, kuten vihaa ja inhoa tai rakkautta ja ihailua. Maaliskuussa pidetyssä Jussi- gaalassa näyttelijä Hannu-Pekka Björkman sanoi seuraavasti: “Taide ei ole yhteiskunnan sivutuote, vaan päätuote. Se minkälaista taidetta me teemme, kertoo tuleville sukupolville millaisia arvoja me vaalimme.” Tämä on totta, eikä Björkman ole todellakaan ensimmäinen joka on tehnyt saman huomion. Ranskalainen elokuvaohjaaja ja näytelmäkirjailija Jean Cocteau kävi kyseistä ideaa läpi elämänkerrallisessa elokuvassaan Orfeuksen testamentti (1959), jossa Cocteau koittaa maalata ruusua, mutta lopputuloksena on omakuva. Taide kuvastaa aina tekijäänsä, niitä arvoja joita hän vaalii ja sitä millaisena hän näkee maailman, tietoisesti tai alitajuntaisesti. Miten taide otetaan vastaan, kertoo mielestäni paljon ajasta ja elämästä. Elokuvaohjaaja D.W Griffithin elokuva Birth of a Nation (1915) on rakkauskirje Ku Klux Klanille, mikä valoittaa meille millaisia arvoja Griffith vaali. Birth of a Nation oli jättimenestys. 200 miljoonaa katsojaa näki elokuvan arvioiden mukaan vuoteen 1950 mennessä, ja sitä pidetään yhä yhtenä kaikkia aikojen merkittävimmistä elokuvista.

vaan päätuote. Se minkälaista taidetta me teemme, kertoo tuleville sukupolville millaisia arvoja me vaalimme.” Mitä tämä kertoo taiteen vastaanottajista? Tai se, että naistaiteilijat saavat yhä enemmän vihapostia, uhkailuja ja halveksuntaa osakseen internetin avulla? Taiteilija Emmi Mustosen suunnittelema Kaikkien Leijona t-paita kuvastaa nelikenttää Suomen vaakunaeläimestä tummaihoisena, sateenkaarilipun kanssa sekä niqabiin verhottuna. Ei liene tarpeen täsmentää, millaista palautetta Mustonen on saanut osakseen verkon välityksellä. Me, taiteen kuluttajat ja taiteilijat, olemme historian suurennuslasin alla. Se miten me otamme vastaan sekä taiteen että kritiikin taidetta kohtaan, tulee kertomaan meistä paljon tuleville sukupolville, yhtä lailla kuin taide itse. Taiteen tarkoitus ei ole miellyttää kaikkia. Sen tarkoitus on herättää tunteita, ajatuksia ja tarjota uusia näkökulmia. Elokuvat joita katsomme, maalaukset joita maalaamme, laulut joita laulamme- nämä kaikki kertovat meistä enemmän kuin uskomme. Tämä kaikki tullaan muistamaan. Kysymys kuuluu: miten me haluamme, että meidät muistetaan?

KOLUMNI

Teksti: Aleksi Malinen

Asiantuntijuutta kauppaamassa S

osiaalinen media on toriaukio, jolla voi kertoa mielipiteistään ja arvoistaan muille. Samalla luodaan itselle asiantuntijaprofiilia, joka toimii ansioluettelon jatkeena ja oman itsen kuvajaisena. Kiinnostusten ja opintojen pohjalta rakennetaan pohjaa asiantuntijuudelle, jolla työuraa ohjataan. Samalla avataan ovia tiettyyn suuntaan ja suljetaan toiseen.

naaminen ja aikaansaava työntekijä on tietysti aktiivinen myös vapaalla, ja seuraa oman alansa asioita vaikka siitä ei mitään maksettaisikaan. Moni työnantaja haluaa työntekijöitä, jotka sitoutuvat työpaikkaan ja työssä käsiteltäviin asioihin. Nyt hälvennetään monella rintamalla yksityisyyden rajoja. Yhtäältä työnantaja haluaa, että työntekijä toimii työntekijälähettinä, jakaa ilosanomaa työnantajastaan ja tämän palveluista omilla kasvoillaan ja omalla nimellään. Varsinkin viestintäalalla odotetaan, että työnantajan twiittejä jaetaan eteenpäin ja näin viestinnän yleisö kasvaa – työntekijän kustannuksella.

Asiantuntija kun ei voi olla joka alan ammattilainen.

“Nyt hälvennetään monella rintamalla yksityisyyden rajoja.”

Toisaalta työntekijä haluaa säilyttää oman identiteettinsä ja yksityisyytensä. Somekanaviin kun tupataan milloin minkälaista sisältöä, milloin minkälaisista tilanteista. Onko humalainen baarikuva merkki menevästä ja rennosta elämäntavasta vai huonosta harkintakyvystä? Toki ammatilliset kiinnostukset sotkeutuvat muiden elämän osa-alueiden ja arvojen kanssa. Toisaalta työ ja muu elämä sotkeutuvat toisiinsa monilla eri tavoilla. Ehkä merkittävin tästä tekstistä nouseva kysymys on, miten paljon meiltä voi vaatia?

Vähitellen omaa yleisöä kasvatetaan, mukaan otetaan ystävien lisäksi kollegoita ja muita alan ammattilaisia. Ennemmin tai myöhemmin oma verkosto laajenee kattamaan myös potentiaalisia työnantajia. Asiantuntijan profiilista tulee hakemuksen ja ansioluettelon jatke, jota päivitetään kaiken aikaa. Dy-

Onko sosiaalisen median käyttö oman asiantuntijaprofiilin rakentamisessa välttämätöntä?

Teksti: Anna Kimpimäki Kuvat: Markus Ketola

OSA MINUA

Erilaisuus on osa minua Osa Minua -näyttelyprojektin avajaiset järjestettiin 26.02.2018 Kauppakeskus Puuvillassa. Näyttely kertoi valokuvien ja tekstien avulla huivin eri merkityksistä. Näyttelyn toteuttivat Porin kaupunki ja Porin yliopistokeskuksen kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa opiskelevat Heini Järvenpää, Sofia Malinen, Petra Nikula, Toni Salikka ja Zagryda Sandholm.

uivi kätkee sisälleen monia eri merkityksiä ja tarkoitusperiä. Joillekin se voi merkitä turvallisuuden tunnetta, toisella huivi toimii tunteiden ilmaisukeinona. Huivin käyttö voi juontaa juurensa muun muassa perheestä ja suvun perinteistä. Henkilö voi huivin kautta kunnioittaa uskontoaan, kun taas toiselle huivi voi olla olennainen osa henkilön identiteettiä tai se voi merkitä arvokasta onnenvaatetta. Huivi nostaa ihmisissä esille monia tunteita ja sen käyttö merkitsee ihmisille eri asioita.

He kokivat näyttelyn tuovan onnistuneesti esille eri näkökulmia huivin käytöstä. “Hienoa, että tällainen näyttely on tehty. Tärkeä aihe, joka herättää varmasti keskustelua,” Kesti-Helia toteaa. Mäkitalo puolestaan korosti näyttelyn saavutettavuutta. “Näyttelyn ollessa pienehkö, on se helposti lähestyttävissä. Myös näyttelyn keskeinen sijainti mahdollisti sen, ettei ihmisten tarvitse lähteä kauas kodeistaan näyttelyä katsomaan.”

Huivista on tuotu mediassa pitkälti esille vain sen edustamia negatiivisia puolia. Sen käyttö hijabin tavoin yhdistetään toisinaan radikaalisti jihadistijärjestö Isikseen ja muihin terroristiryhmiin. Tämän vuoksi Osa Minua -näyttely olikin erityisen tärkeä. Se toi esille yleisestä virtauksesta poiketen, toisinaan varsin rajuja mielipiteitä herättävän huivin positiivisia puolia.

Kynnys lähteä katsomaan Osa Minua -näyttelyä oli varsin matala sen julkisen sijainnin ansiosta. Harva lähtee katsomaan näyttelyitä niihin erikoistuneisiin gallerioihin, etenkään jos aihe ei ole entuudestaan tuttu. Juuri sijainti mahdollistaa sen, että näyttely saavutti monia ihmisiä erilaisine taustoineen.

Pelkästään vaatetus ei yhdistä ihmisiä äärijärjestöihin. Näyttelyn tarkoituksena oli saada ihmiset pohtimaan, kuinka erilaisia he ovat, ollessa samalla hyvin samankaltaisia.

Näyttelyn visuaalinen ilme oli myös onnistunut. Valokuvat tummalla taustalla yhdessä tekstiplanssien kanssa loivat ehyen kokonaisuuden. Pelkkä valokuvanäyttely ei olisi pystynyt samaan. Näyttelyn kirjoitukset ja valokuvat naisista kertoivat yhdessä tarinaa siitä, kuinka hyvinkin pieni vaatekappale voi olla tärkeä osa henkilön identiteettiä.

“Mielestäni on turha ruveta demonisoimaan ihmisiä vaatekappaleen perusteella. On turhaa, että yhden vaatekappaleen perusteella päätettäisiin, että huivin käyttäjät ovat tietynlaisia ihmisiä.”, eräs näyttelyssä mukana ollut kertoo.

“Huivi on olennainen osa tyyliäni, jopa siinä määrin että se on osa identiteettiäni. Jos huivi ei ole päällä, on se silti aina mukana.”, näyttelyyn osallistunut kiteyttää.

“Epäkohtia tulee aina olemaan, eikä viha jotakin tiettyä asiaa kohtaan, kuten huivia, korjaa loppujen lopuksi mitään.” Näyttely edusti yhteiskunnallisesti tärkeitä arvoja. Tasa-arvo, suvaitsevaisuus, itsemääräämisoikeus ja erilaisuuden ymmärtäminen nousivat vahvasti esille. Kaikki näyttelyyn osallistuneet olivat omasta tahdostaan päättäneet käyttää tai olla käyttämättä huivia. Näyttelyn järjestäjät ovat halunneet korostaa, että jokaisella on oikeus ilmaista itseään pukeutumisen kautta juuri henkilön itse valitsemallaan tavalla.

Vaahensalo kokee ylpeyttä siitä, että saman koulun opiskelijat loivat näinkin onnistuneen näyttelyn. Hän toivookin, että samankaltaisia näyttelyitä tuotettaisiin Porissa enemmän. “Kuluneen viiden vuoden aikana Pori ei selvästi ole enää niin homogeeninen kuin ennen, joten kyllä se ihan hyvää tekisi, jos erilaisuuksia tuotaisiin esille nykyistä enemmän.”, Vaahensalo toteaa.

Näyttelyn avajaisten ilmapiiri oli varsin positiivinen ja innostunut. Porin yliopistokeskuksen opiskelijat Jere Kesti-Helia, Elina Vaahensalo ja Veera Mäkitalo mielsivät Osa Minua -näyttelyn mainioksi.

Osa Minua- näyttely on seuraavaksi nähtävillä Rauman Kulttuuritalo Posellissa 21.-21.5.2018. lisätietoja löytyy osoitteesta www.osaminua.com

Teksti: Atte Timonen Kuvat: Sonja Luoma (@teafordragon)

Rakkaudesta lajiin Tampere Kuplii -sarjakuvatapahtuma täytti Tampere-talon käytävät 21-25.3.2018. Järjestyksessään yhdestoista Tampere Kuplii keräsi yli kuusitoistatuhatta kävijää viikonlopun aikana. Pointin päätoimittaja on tapahtuman veteraanikävijä ja tänä vuonna hän pääsi tutustumaan myös tapahtuman kulissien taakse.

SARJAKUVA

Teksti: Merja Lehtonen Kuvat: Tuomas Sinkkonen / Studio 1851.

Digitaalinen mutka analogiseen valokuvaukseen Mit채 yhteist채 on kahdella digitaalista kulttuuria opiskelleella pelisuunnittelijalla ja 1850-luvun valokuvausmenetelm채ll채? No, ainakin Pori, Turun yliopisto, kaksi lasta ja Studio 1851.

tudio 1851 on Aliisa ja Tuomas Sinkkosen vuonna 2015 perustama valokuvausstudio, jossa asiakkaasta otetaan vain yksi mustavalkoinen valokuva. Kuva vedostetaan joko alumiinilevylle tai lasille, ja kuvan saa itselleen myös digitaalisena.

saan, eikä mieleenpainuvimpia kuvauskokemuksia tarvitse kauaa miettiä. – Ville Valo vuonna 2016 ja Pekka Haavisto kesällä 2017. Valon fanit tilaavat meiltä muun muassa printtejä ottamistamme valokuvista.

1850-luvun valokuvaustekniikkaan tutustuminen oli Tuomas ja Aliisa Sinkkosen yhteinen idea.

Aliisa listaa erityisesti mieleen jääneeksi kuvauskohteeksi myös teiniajan idolinsa Jarkko Martikaisen. Martikainen kävi kuvassa ensin yksin, mutta kuvauselämyksen innoittamana myös bändinsä kanssa. Tämän seurauksena Studio 1851:n ottama kuva päätyi Luotetut Miehet -bändin levyn kansikuvaksi.

– Tuomas näki vuonna 2014 netissä videon märkälevy-kollodion-menetelmästä ja sen innostama aloimme kerätä kalustoa ja rakensimme laatikkokameran. Toukokuussa 2015 otimme ja vedostimme ensimmäiset kuvat, ja studiotilan vuokrasimme jo saman vuoden syksyllä, Aliisa kertoo.

– Valon, Haaviston ja Martikaisen kuvaukset ovat ehkä siitäkin syystä jääneet mieleen, kun niistä syntyneet kuvat ovat päätyneet singlen, albumin tai kirjan kanteen, ja jatkaneet näin elämäänsä hieman toisenlaisessa formaatissa. Lisäksi on lukuisia yksityishenkilöiden kuvauksia, jotka olleet omilla tavoillaan erityisiä ja mieleenpainuvia, Tuomas pohtii.

Muutamassa kuukaudessa valokuvausprojekti jalostui Aliisa Sinkkosen artikkelipohjaisen väitöskirjan aiheeksi, ja marraskuussa 2015 hän haki ja sai jatkotutkinto-oikeuden. Tutkimuksen teemana on vanhojen, hylättyjen valokuvausmenetelmien hyödyntäminen nykypäivänä. – Tutkimusaineistona käytän esimerkiksi valokuvistamme verkossa tehtyjä jakoja ja kommentteja. Ensi kesänä on tarkoitus myös tehdä kyselytutkimus kuvauksissa käyneille.

”Yrittäjyydessä parasta

Käytännönläheisyys ja yhteiset projektit opintojen suola

Analogiseen valokuvaukseen Sinkkoset ovat päätyneet digitaalisen mutkan kautta. Opinnot Turun yliopistolla Porissa alkoivat yhtä aikaa, ja myös pelisuunnittelua koskeneet gradut valmistuivat samassa tahdissa, vuonna 2012. Aliisa sai filosofian maisterin paperit vuonna 2014, vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Porilaissyntyinen Tuomas on viittä vaille filosofian maisteri, sillä valokuvaus ja valokuvaajaopinnot veivät miehen mukanaan. Tutkinnon loppuun saattaminen on kuitenkin lähitulevaisuuden suunnitelmissa.

ovat itsenäisyys, vapaa

työajat ja laskuttamisen

Keltaisessa puutalossa Porin Viikkarissa asuvan yrittäjäpariskunnan arkea rytmittää kaksi tytärtä, joista vanhempi on 5-vuotias ja nuorempi täyttää kohta kaksi. Viikkari, virallisemmin Itätulli, on Suomen merkittävimpiä säilyneitä empirepuutalokaupunginosia, ja sen rakennuskanta on peräisin pääosin 1800-luvulta. Yhteisen avoimen yhtiön digitaalisen kulttuurin opiskelijat perustivat jo opiskeluaikoina. Kokemäeltä lähtöisin oleva Aliisa kertoo olevansa tyytyväinen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämiseen.

vaivattomuus”

Sinkkosten mukaan Turun yliopiston kurssitarjonta mahdollisti heille molemmille hyvin sopivat opintokokonaisuudet: pääaineena oli digitaalinen kulttuuri ja sivuaineena mediatutkimus.

– Yrittäjyydessä parasta ovat itsenäisyys, vapaa työajat ja laskuttamisen vaivattomuus.

– Mediatutkimuksen suoritimme verkko-opintoina, ja suoritimme sivuaineen verran myös kulttuuriperinnön opintoja. Opintojen käytännönläheisyys ja yhteiset projektit soveltuivat meille hyvin.

Valo, Haavisto ja Martikainen Sinkkoset ovat Studio 1851:n kuvaus- ja taideprojektien kautta päässeet tutustumaan moniin ”upeisiin tyyppeihin”, kuten he itse kuvattaviaan kuvailevat. Vaikka perusperiaate kaikissa valokuvauksissa on sama, jokainen kuvaussessio on silti erilainen ja mielenkiintoinen. Kuvattavien kanssa jutellessaan Sinkkoset ovat myös päässeet porautumaan kuvattavien sukujuuriin, valokuviin ja niistä kumpuaviin tarinoihin. Aliisa kertoo saaneensa paljon ideoita myös väitöskirjatyöhönsä sekä kuvaustilanteista että kuvattavien kautta.

Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman henkilökunnan kannustuksella on ollut Sinkkosille suuri merkitys, ja on edelleen. Kevään 2018 ohjelmassa Aliisa ja Tuomas Sinkkosella on valokuvaamisen sekä taide- ja väitöskirjaprojektien lisäksi apurahojen hakeminen ja taidenäyttely Porissa, Galleria 3H+k:ssa. Pääsiäisenä tuli ulos myös Studio 1851:stä kertova minidokumentti.

Reilu kolme vuotta kuvausidean syntymisen jälkeen historiallisen kuvausmenetelmän taitajat ovat edelleen hyvin innois-

– Valokuvauksen lisäksi teemme myös videokuvausprojekteja, graafisen alan töitä ja digimainontaa.

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet - bändi

STUDIO 1851 - valokuvaamo, taideprojekti ja osa väitöskirjatutkimusta - taideprojekteina erilaiset kuvausteemat, näyttelyt ja kuvauskokeilut - tuotoilla katetaan studiotilan ja kuvauskaluston vuokra-, materiaali- ja ylläpitokuluja. www.studio1851.fi

muutamia minuutteja - käsityönä tehty kemikaalien levittäminen ja kehitysprosessi luovat jokaiselle märkälevykuvalle sen ainutlaatuisen luonteen - kuvan luonne näkyy esimerkiksi levyn reunoille muodostuvana aaltoilevana rosoisuutena Kuvan valmistusprosessi: - alumiini- tai lasilevylle levitetään kollodiumia, joka muodostaa levyn pinnalle ohuen kalvon - levy upotetaan hopealiuokseen > muuttuu valoherkäksi - kuvan ottamisen jälkeen levy viedään takaisin pimiöön, jossa se kehitetään - lopullinen potretti ilmestyy levyn pinnalle kuvattavan silmien edessä

MÄRKÄLEVY-KOLLODION-MENETELMÄ - valokuvan valmistustekniikka vuodelta 1851 - vallitseva kuvaustekniikka 30 vuoden ajan - valokuvan pohjana käytettävän pinnan oltava koko ajan kostea - kuvattavan kohteen oltava paikoillaan useita sekunteja - kuva valmistuu suoraan kuvauspaikalla, aikaa vain

Teksti: Tytti Wallenius Kuvat: Milla Grönmann, Markus Lehto

HAASTATTELU

OODI ELÄMÄLLE

Edvina Walsténille, 26, burleski on ennen kaikkea elämäntapa, mutta nykyään myös ammatti. Kymmenen vuotta lajin parissa on tehnyt Walsténista tuottajan, opettajan ja kokeneen esiintyjän.

i ole sattumaa, että Edvina Walstén on päätynyt opettamaan ja tuottamaan burleskia. Hän tutustui burleskiin lajin rantauduttua Suomeen 2010-luvun lopussa. Tuolloin mielenkiinnon herätti netissä vastaan tullut kuva, jossa poseerasi suomalainen burleskitaiteilija Olivia Rouge. Ensin Walstén tutustui Olivian nettisivuihin, minkä jälkeen hän alkoi kerätä lisää tietoa burleskista, mitä seurasi osallistuminen burleskitapahtumiin. Walstén ymmärsi hyvin nopeasti, että burleski on jotain, mitä hän todella haluaa tehdä. Ensimmäisen burleskiesityksensä hän esitti lokakuussa 2010. Palo lajia kohtaan oli alusta asti suuri ja Walstén asetti tavoitteet korkealle: hän halusi tehdä burleskista ammatin. Nyt, vuonna 2018, hänellä on oma studio Turun keskustassa. Studiolla hän opettaa burleskin saloja kahdelle ryhmälle ja järjestää esimerkiksi erilaisia työpajoja. Työpajan teemat vaihtelevat ja aiheena voi olla vaikkapa vintage-henkisten kampausten tai esiintymisasujen tekeminen. Opetustyön lisäksi Walsténista on tullut tuottaja – tai tuottajatar, kuten hän itse asian ilmaisee. Hän on tuottanut tarinallista Curvy Mermaid -burleskiklubia vuodesta 2016, minkä lisäksi hän tuottaa Hylätty Huvipuisto -tapahtumaa yhdessä Miss Charming Daisyn kanssa. Walstén on myös esiintynyt molemmissa tapahtumissa: joskaan ei Edvina Wlasténina, vaan Lady Winkheartina. Taiteilijanimet kuuluvat burleskiin. Niiden avulla burleskitaiteilija voi suojella yksityisyyttään ja pitää erillään

esiintyjä- ja arkiminän. Edvina Walstén kertoo kuitenkin, ettei Lady Winkheart ole erillinen hahmo, vaan osa identiteettiä. ”Kun aloitin esiintymiseni, yritin luoda hahmon, jona esiinnyn. Enää en kuitenkaan tee niin, vaan Lady Winkheart ja Edvina ovat sama henkilö”, Walstén kuvailee suhdettaan omaan taiteilijanimeensä. Nautintoa ja viihdettä Eksoottiset taiteilijanimet ja kimaltavat esiintymisasut ovat kiinteä osa burleskia. Mutta mitä burleski oikeastaan on? Edvina Walstén on burleskin moniosaaja, joka on opettamisen kautta joutunut myös määrittelemään burleskin uudestaan. ”Olen joutunut pohtimaan, miten burleskia oikeastaan voi opettaa ja mistä siinä kaikessa on todella kysymys”, Walstén kuvailee. Walstén on määritellyt burleskin jo vuosia sitten, esimerkiksi haastatteluita varten, seuraavalla tavalla: Burleski on elämänylistämistä, teatteria, kabareeta, itsensä hyväksymistä, iloitsemista muista ja itsestään, hienoa asuja, esityksiä, nauttimista ja näyttämistä. ”Olen edelleen tuon määritelmän kannalla”, Walstén toteaa. Monet näkevät burleskin tanssina, toisille laji näyttäytyy jopa strippauksena. Kummastakaan ei ole todellisuudessa kyse. ”Kaikki eivät pidä termistä ’voimaannuttava’, mutta sitä burleski on. Se kohottaa itsetuntoa. Burleski on taidetta,

”Burleski on oodi elämälle”

Kun Walstén tutustui burleskiin, hän ymmärsi, että voisi yhdistää sen myötä kaksi intohimon kohdetta. Walstén on suuri kirpputorien ystävä ja burleskissa hän pääsee hyödyntämään kaikkea sitä, mitä kirpputoreilla on annettavana, mutta mitä ei välttämättä voisi hyödyntää vaikkapa niin sanotussa ”tavallisessa” arjessa. Walsténillä oli myös haave omasta kirpputorista ja vuonna 2015 hän vihdoin avasi suunsa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Turun Kårenilta näytettiin vihreää valoa kirpputoriidealle ja näin sai alkunsa Kårenin kirppis. Kyseessä ei ole mikä tahansa pop-up -tapahtuma, vaan Kårenin kirppis on tullut jäädäkseen.

jolla voi olla syvällisiä merkityksiä, mutta toki se on myös viihdettä. Burleski ei ole tanssia, mutta tanssi on osa sitä”, Walstén selventää. On Walsténilla kuitenkin myös kriittisempää sanottavaa burleskista, tai oikeastaan sitä harrastavasta yhteisöstä.

Kun Edvina Walstén matkustaa vieraalle paikkakunnalle, hän tutustuu yleensä ensimmäisenä kaupungin kirpputorivalikoimaan. Myös Porin kirppikset hän on kolunnut läpi useaan kertaan: Poriin Walstén saapuu yleensä burleskin tai kuvausten merkeissä.

”Suomessa burleskia ei yleensä saisi kritisoida. Teatterissa kritiikki ja palaute on normaalia ja kuuluu asiaan, mutta burleskipiireissä tuntuu toisinaan siltä, että pitäisi vain kehua ja ylistää”, Walstén arvioi. Myöskään työ burleskin parissa ei aina ole yhtä glamouria.

Kuvien kautta onkin helppo kiinnostua burleskista, kuten Walstén itse konsanaan. Kuvissa poseeraa itsevarma ja näyttävä nainen, joka on pukeutunut toinen toistaan kiinnostavimpiin asuihin. Toisinaan kuvissa on enemmän paljasta pintaa kuin kangasta, mikä on burleskitaiteelle ominaista. Täydellistä alastomuutta tai rivoutta ei kuvissa ja lavashow’ssa nähdä.

”Tuottajan työ on taloudellisesti epävarmaa, ja joskus olen pohtinut, onko tässä mitään järkeä”, Walstén paljastaa. Toistaiseksi mielessä ei ole kuitenkaan käynyt alan vaihto. Walstén kertoo, että hänellä on vielä paljon haaveita, jotka odottavat toteuttamista.

”Burleski on oodi elämälle”, Walstén kiteyttää.

Teksti: Esa Keskinen

Tampere 3

Tampere 3 näkyy myös Porissaa Tampere 3 -hanke yhdistää yksiköitä myös Porin yliopistokeskuksessa. SAMKin selvitys Tampere 3 -yhteistyöstä valmistunee kesään mennessä.

ampereen kolme korkeakoulua yhdistävä Tampere 3 liittää yhteen myös Porin yliopistokeskuksen Tampereen yksiköt. Yliopistokeskuksen Tampereen teknillisen yliopiston (TTY) ja Tampereen yliopiston (TaY) tutkinto-ohjelmat siirtyvät 1.1.2019 uuden korkeakoulusäätiön alaisuuteen. Opetus tapahtuu ensi vuoden alusta alkaen saman nimen alla. Virallisesti uuden yliopiston koulutusohjelmat aloittavat 1.8.2019. Valmistelun aikataulu on kiireinen. Kesään mennessä uudelle Tampereen yliopistolle olisi tarkoitus valita rehtori, suunnitella koulutuksen suuntaviivat ja määritellä tutkinto-ohjelmien keskeiset osat. Lisäksi uuden yliopiston brändi, sen ydinajatus ja visuaalinen ilme julkistetaan huhtikuun lopulla.

“Välillä on ollut vaikeaa pysyä kärryillä vaiheikkaasta prosessista.”

Moni yhdistymiseen liittyvä asia on vielä vaiheessa, eikä filiaalien, eli yliopistojen etäyksiköiden roolista ole vielä mustaa valkoisella. Yliopistokeskuksella jatkettaneen yhdistymisen jälkeen kuitenkin pitkälti samaan malliin. – Porissa jatketaan varmasti hyvin samanlaisella sapluunalla, kuin nyt tähänkin asti on menty, yliopistokeskuksen johtaja Jari Multisilta toteaa. Hän ei usko Tampereen yksiköiden toimintaan tulevan suuria muutoksia. Tampere 3:n hankejohto Porissa toukokuussa, jolloin on tarkoitus keskustella filiaaliyksiköiden tulevaisuudesta ja roolista Tampere 3:ssa. – Vierailun yhteydessä olisi myös tarkoitus järjestää info- ja keskustelutilaisuus henkilökunnalle ja opiskelijoille, Multisilta kertoo. Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n puheenjohtaja Aleksi Olander arvelee, että Tampere 3 -hanke on jäänyt opiskelijoille Porissa etäiseksi osaltaan sen takia, että Tampereen yksiköiden opiskelijat opiskelevat pääasiassa maisteriohjelmissa, joihin sisältyy paljon etäopintoja. Opiskelun arki eroaa tässä suhteessa Turun yliopiston opiskelijoihin. – Välillä on ollut vaikea pysyä kärryillä vaiheikkaasta prosessista. Molempien yliopistojen ylioppilaskunnat kävivät hiljattain vierailulla Porissa ja keskustelemassa yhdistymisestä. Olemme aktiivisesti yhteydessä ja teemme yhteistyötä asiaan liittyen. Olander ja Multisilta korostavat molemmat Tampereen yksiköiden ja yleisesti yliopistokeskuksen maakunnallista

merkittävyyttä. – Elinkeinoelämän ja kaupungin yhteydet yliopistoyksiköihin ovat toimineet täällä hyvin, joten voisi ajatella myös tulevan Tampereen yliopiston olevan kiinnostunut yksiköiden säilyttämisestä, Olander pohtii.

sa irtisanomisaika on yksi vuosi. Muutoksia olisi siis luvassa aikaisintaan 2020. Pointerin Olander suhtautuu tila- ja siirtymissuunnitelmiin maltillisesti.

– Nykyinen vuokranantaja Puuvillassa on käsittääkseni hyvin tyytyväinen tilanteeseen. Lisäksi juuri julkaistun hyvinvointitutkimuksen mukaan myös opiskelijat ovat tyytyväisiä sijaintiin. Lisäksi on vaikea käydä keskustelua kampuksen siirtämisestä, kun mitään konkreettisia vaihtoehtoja tai perusteluita siirtymiselle ei ole esitetty.

Ammattikorkeakoulut ovat kiinnostuneita T3:sta Uuden Tampereen yliopiston yhteydessä tulee toimimaan myös Tampereen ammattikorkeakoulu TAMK, jonka omistus on jo siirtynyt Tampereen yliopistona toimivalle Tampereen korkeakoulusäätiölle. SAMK, Seinäjoen ammattikorkeakoulu SeAMK ja TAMK ovat aloittaneet selvityksen Tampere3-yhteisön laajentamiseksi. Laajentaminen tarkoittaisi käytännössä myös SAMKin ja SeAMKin jonkinasteista siirtymistä Tampereen korkeakoulusäätiön alaisuuteen. Tampereen molemmat yliopistot ovat mukana Porissa ja Seinäjoella toimivissa yliopistokeskuksissa. Tampere 3 tulee olemaan hallinnollisesti läsnä Porissa ja Seinäjoella, sillä tällä hetkellä TTY koordinoi Porin toimintaa ja TaY Seinäjoen toimintaa. Molempien yliopistokeskusten ja ammattikorkeakoulujen välillä on jo jotain yhteistyötä. TaY:lla on joustava opintopolku AMK-opinnoista maisteriopintoihin sosiaalityössä Seinäjoella ja nykyisin myös Porissa. TTY:llä taas on SAMKin kanssa joustava opintopolku matematiikassa.

Sijainti on taas puheenaiheena SAMKin Tampere 3 -liittymispohdinnat ovat osaltaan nostaneet jälleen keskusteluihin yliopistokeskuksen siirtymisen Asema-aukion kampukselle. SAMKin liittyminen Tampere 3:n yhteyteen lähentäisi SAMKia ja yliopistokeskusta entisestään, kun ammattikorkeakoulu ja käytännössä puolet yliopistokeskuksesta olisivat virallisesti samaa korkeakoulusäätiötä. Jos siis ammattikorkeakoulut päättävät selvityksensä pohjalta lähteä liittymään osaksi Tampere 3 -korkeakoulua.

– Maaliskuun rehtorikokous käsitteli tilakysymystä ja päätti odottaa ammattikorkeakoulujen selvityksen valmistumista. Tilanne nähdään sitten, Multisilta kertoo.

- -

Selvitys valmistuu kesään mennessä, minkä jälkeen keskustelua jatketaan.

SeAMK ja yliopistokeskus toimivat jo samalla kampuksella Seinäjoella. Porissa yliopistoyksiköitä ja ammattikorkeakoulua yritettiin viimeksi yhteen vuonna 2013, kun SAMKin asema-aukion kampusta valmisteltiin. Yliopistokeskuksen vuokrasopimus on jatkuva, ja se voidaan irtisanoa aikaisintaan 2019 kesäkuun lopussa. Sopimukses-

Tampere 3 (T3) on valtakunnan tason koulutuspoliittinen projekti, jossa Tampereen teknillinen yliopisto ja Tampereen yliopisto yhdistyvät yhdeksi yliopistoksi, jonka yhteydessä tulee toimimaan myös Tampereen ammattikorkeakoulu TAMK. Uusi korkeakouluyhteisö aloittaa 1.1.2019. Aloittaessaan yliopisto on Suomen toiseksi suurin yliopisto. Porin yliopistokeskuksen TTY:n ja TaY:n yksiköt yhdistyvät uuden Tampereen yliopiston aloittaessa. TTY on yliopistokeskuksen koordinointiyksikkö, joten jatkossa koordinointiyksikkönä jatkaa uusi Tampereen yliopisto. Rehtorikokous on yliopistokeskuksen keskeinen päätöksentekoelin, johon kuuluvat yliopistoyksiköiden rehtorit, yliopistokeskuksen johto ja SAMKin johto.

Teksti ja kuvat: Markus Ketola (@markusketola)

Tokio Kun Suomi vasta alkaa sulamaan talvisesta horroksestaan, toisella puolella maapalloa nautitaan kirsikkapuun kukkien väriloistosta ja mukavasta lämmöstä.

TOKIO

alkoiset ja vaaleanpunaiset kirsikkapuun kukat kaikkialla valtaavat näköpiirini. Lämmin kevätaurinko lämmittää kasvoja ja pakottaa riisumaan päällystakin pois. Laitan aurinkolasit paremmin silmille ja lähden seikkailemaan kohti puiston eri osia. 13 miljoonan ihmisen kaupunkina tunnettu Tokio herää keväällä eloon ja näyttää luonnon ihmeelliset voimat. Ihmismäärä aiheuttaa koko ajan fiiliksen kuin olisit festareilla. Joka paikassa velloo ihmismeri ja parhaimpiin ruokapaikkoihin saa varmasti jonottaa, koska ihmisiä piisaa.

paikalliset asian hoitavat. Tämä ei lyhyen matkani aikana minulle koskaan selvinnyt. Tokion reissu on makujen matka, kuten yleensä aina Aasiassa matkaillessa. Tykkään aasialaisista raaka-aineista ja niiden yhdistelemistä. Matka Japaniin ei ole matka eikä mikään, jos ei maistaisi saarivaltiosta peräisin olevaa nyt jo meille arkipäiväistynyttä sushia. Mielenkiintoisin tapa nauttia sushia

“Joka paikassa velloo ihmismeri.”

Kevät on Aasian matkailulle parasta aikaa. Muita turisteja ei löydy kaupungista kuin kuuluisimmilta nähtävyyksiltä. Vain paikalliset ihmiset arjen askareineen valtaavat kadut. Keväällä lämpötilat pysyvät siedettävissä lukemisessa, keskivertoa suomalaista kesää muistuttavana hailakkana lämpönä. Kesäkuussa lämpö voi yltyä kolmenkymmenen asteen paremmalle puolelle, joka voi tehdä suomalaisen olon välillä sietämättömäksi. Hintatasoltaan yleensä Tokio on lähempänä Suomen hintatasoa, mutta esimerkiksi ruoka on kuitenkin hieman halvempaa. Japanin tunnetut kapselihotellit vaihtelevat hintatasoiltaan erittäin suuresti. Suurin menoerä onkin lennot ja yöpyminen.

oli istua pöytään, jossa tablettia muistuttava päätelaite kertoo mitä kannattaa tilata. Tilauksen jälkeen kuluu hetki, kunnes kahdella eri kerroksella olevalle linjastolle saapuu kulman takaa lautanen, joka sisältää tilauksen. Tällä kertaa testissä olivat katkarapusushit. Hinta ruualla oli noin vähän yli euro per lautanen. Sushit ovat lämpimiä ja tulevat suoraan keittiöstä. Suomalaiselle sushibuffetin kuluttajalle lämmin sushi saattaa olla yllätys, koska meillä on totuttu kokonaan kylmiin susheihin. Erilaiset menut saattavat myös yllättää. Kaikkea mitä Suomesta saa ei aina kannata Japanissa odottaa ja toisinpäin.

Roskia saa Tokiosta hakemalla hakea, ja sama pätee myös roskapönttöihin. Kaupunki on erittäin siisti ja siltä osin verrattavissa Singaporeen, mutta roskiksia tai kierrätysastioita Tokiossa on paljon vähemmän. Kun matkaevääksi läheisestä kioskista ostettu sushirulla on syöty, kääreestä eroon pääseminen voi olla hankalaa. Pistää pakostakin miettimään, miten

Teksti: Juho Virtanen Kuva: Banner Saga

ARVOSTELU: VIDEOPELI

Indiepelien väsymätön taisto elämän hektisyyttä ja tylsiä hetkiä vastaan Olen pelannut videopelejä lähes aina. Kuluneen parin vuoden aikana olen kuitenkin joutunut nipistämään jopa tunteja pois rakkaasta intohimostani. 26 vuotiaana, kiireisenä metropoliittina olen kuitenkin löytänyt henkireiän itselleni indiepeleistä, jotka sopivat niin käsillä olevaan pelaamiselle varattuun aikaikkunaan, alati tyhjenevälle kukkarolle sekä “normaalielämän” kattoon nostamille stressitasoilleni.

ovat loppujen lopuksi hyvin pieni osa pelikokemusta. Pelaajana sinun tulee huolehtia tehtävän valmisteluista, riittävistä resursseista, seikkailijoiden koulutuksesta, levosta, mielenterveydestä, varustuksesta, keskinäisistä henkilökemioista, tehtävän jälkeen tapahtuvasta ryhmän jäsenten eheyttämisestä, kylän korjailuista ja kehittämisestä- ei ihme, että pappa päätti päivänsä. Pohjimmiltaan Darkest Dungeon on roolipeli, mutta yhteen tällainen lokeroiminen tuntuu vähän tyhmältä, sillä se on niin paljon muutakin. Ennen kaikkea peli on hyvin, hyvin stressaava. Sunnuntai- vierailusta viinikellariin ei voi oikein puhua, kun vaarana on että pelihahmojen järkkyvä mielenterveys aiheuttaa skismaa kesken tehtävän joka pahimmillaan johtaa keskinäiseen teurastukseen. Ja mikäli peli ei vielä tuntunut tarpeeksi epäreilulta, niin kuollessaan hahmot todellakin kuolevat. Kylän hautausmaalle pystytetään hautakivi ja pelaaja saa heittää hyvästit kaikille niille yhteisille hetkille ja kaikelle sille vaivalle, jota hän upotti hahmoonsa. Pelin armottomuus on yksi syy siihen miksi se viehättää niin pirusti.

1. The Banner Saga 1 & 2 Saatavilla seuraavilla alustoilla: Android, iOS, Linux, Windows, OS X, PS4, Xbox One, Nintendo Switch Hinta: 19,99 € / peli - Steam Jos sinua pelaajana kiinnostaa loistava tarinankerronta, niin suosittelen Banner Sagaa. Jos sinua miellyttää myös upeat, käsinpiirretyt grafiikat ja 1980 -luvun piirretyt niin suosittelen Banner Sagaa. Jos pidät fantasiasta, strategiapeleistä, shakista, kiireettömyydestä, mysteereistä… lista on loputon. The Banner Saga on interaktiivinen tarina, jossa pelaajan valinnat keskusteluissa vaikuttavat pelin kulkuun. Ensimmäisessä pelissä pelaaja seuraa kahta tarinaa, jotka nivoutuvat yhteen hiljalleen. Pelimekaniikkana toimii vuoropohjainen taistelu, jossa pelaaja rakentaa oman ryhmänsä, hahmojen täydentäen toisiaan omilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Taisteluiden lomassa pelaajan tulee käyttää ja säästää rajattuja resursseja edetäkseen kartalla. Vaarana on tietenkin resurssien liian aikainen loppuunkuluminen, jolloin matkaava seurue saattaa nääntyä kuoliaaksi. Kivaa, eikä lainkaan stressaavaa. Tämän “ihanuuden” lomassa on oikein mukavaa point & click taistelua, jonka ohella voi budjetin salliessa nauttia näkkileipää ja pikakahvia. Jos haet kunnon immersiota, niin suosittelen näkkärin päälle hapansilakkaa, sillä pelimaailma on ottanut vahvasti vaikutteita viikinkimytologian viitekehyksestä riimuineen ja jättiläisineen. Parasta Banner Sagassa on ehdottomasti se, että sen pariin voi palata jopa viikkojen tauon jälkeen eikä taidot tunnu olevan ruosteessa lainkaan.

Plussaa: + Persoonalliset hahmot ja onnistuneet yksityiskohdat jotka viehättävät silmää, + Pelin armottomuus, + Satunnainen karttojen luonti, jolloin uudelleenpelattavuus on huippuluokkaansa, + Permanent death Miinusta: - Tärräävät stressikädet, - Pelin armottomuus, Satunnainen överivahvojen vihollisten kohtaaminen, - Pelin armottomuus.

3. The Jackbox Party Pack

Plussat: + Visuaalisuus, + kiireettömyys pelimekaniikassa, + halpa hinta (tarjouksessa 9,99 €)

Saatavilla seuraavilla alustoilla: Windows, MacOS, Playstation 3, Playstation 4, Xbox 360, Xbox One, Nintendo Switch, Android, Apple TV Hinta: 22,99 € / Steam, muilla alustoilla huomattavasti halvempi

Miinusta: - Ääninäyttelijöiden puute dialogin aikana, peli nojaa vahvasti tekstiin eikä pelissä ole muita ääninäyttelijöitä kuin kertoja.

Vielä kun saisi takaisin ne ajat, jolloin aloittelut ja jatkot meinasivat joko Sing Staria tai Guitar Heroa kavereiden kanssa. Jackbox on tuonut nuo ajat takaisin paljon hauskempina, sillä kenenkään ei tarvitse enää esittää osaavansa laulaa. Pelin ideana on, että yksi tyypeistä omistaa pelin ja muut osallistuvat peliin älypuhelimillaan menemällä selaimellaan osoitetulle sivulle ja kirjautumaan telkkarissa annetulla koodilla peliin sisään. En ole muita Party Packin pelejä ehtinyt kokeilla kuin Drawfulia, joka on yhdistelmä Pictionarya ja Rappakaljaa. Taattua hauskaa. Party Packin pelit ovat saatavilla myös yksittäin halvempaan hintaan, joista vahvasti voin suositella ainakin Drawfulin eri osia. Pelin paras ominaisuus on ehdottomasti lähes rajattomalta tuntuva moninpeli, sillä pelipaikkoja on pelistä riippuen varattu valehtelematta yhdestä sataan. Tämä peli siis onnistuu viihdyttämään niin isompaakin iltaa tuttujen ja tuntemattomien kanssa, kuin myös surullisen yksinäistä kalsarikänni-iltaa kotona, huhtikuisena sadepäivänä.

2. Darkest Dungeon

Saatavilla seuraavilla alustoilla: iOS, Linux, Windows, OS X, PS4, Playstation Vita, Xbox One, Nintendo Switch Hinta: 22,99 € / Steam Darkest Dungeonissa pelaajan hahmo perii isältään goottilaistyylisen kartanon, jonka arkeologiset kaivaukset olivat menneet hitusen persiilleen. Isäpappa oli onnistunut kullanhimossaan kaivamaan maata hiukan liian syvälle ja päästänyt kellarin täyteen epämielyttäviä epäkuolleita, joiden tarkoituksena on levitä ympäri maailman. Esimerkillisenä ja vastuullisena isähahmona pelaajan isukki lataa aseensa ja syvähieroo ohimoaan luodilla, jonka jälkeen saat kaikki huolet ja murheet omalle kontollesi. Kiitti, iskä. Nyt pelaajan tehtävä on kerätä kasaan joukko sotureita, jotka uskaltavat mennä haastamaan kellareihin riitaa, tuoda paluumatkalla vähän perintökalleuksia sekä pelastaa maailma.

Plussaa: + Törkeän hauska. + Törkeän hauskaa soolo- tai kimppakivaa Miinusta: ei ole

Peli on todella monitasoinen. Taistelut ja aarteiden etsintä

Teksti: Esa Keskinen Kuvat: Heidi Piiroinen

ARVOSTELU: KIRJA

Euroopan hyljeksityt O

hikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina kertoo kahden romanisuvun vaiheista Romanian syrjäseuduilla, Euroopan kävelykaduilla ja uuden elämän tavoittelussa Suomessa.

EU-maihin aukesi uudella tavalla. Monien muiden tapaan Mihaela tuli köyhistä oloista Suomeen asti väärien huhujen ja katteettomien lupausten perässä. Luvattiin sesonkitöitä, mutta kohtalona oli kerjääminen Helsingin sohjoisilla kaduilla ja majoittuminen teltassa moottoritiesillan alla. Kirja keskittyy Mihaelan lisäksi hänen sukunsa tarinaan, johon sisältyy arvonsa tuntevia matriarkkoja, mustalaisten kuningas, poliiseja, virkamiehiä, hevosmiehiä, enoja, Nokian matkapuhelintehdas ja nuoria rakastavaisia. Teoksen henkilöt

Kirjan päähenkilö on Mihaela Stoica, joka saapui Helsinkiin kerjäämään vuonna 2007 Cetatea de Baltăn kylästä Romaniasta. Hän oli tuolloin 16-vuotias tyttö. Samana vuonna Romania otettiin EU:n jäseneksi, ja tie muihin

ovat historian ja Euroopan aaltoliikkeiden uhreiksi joutuneita ihmisiä, joille on olemassa vain tämä hetki. He pyristelevät päivästä toiseen ja yrittävät parantaa asemaansa niin kuin suinkin vain voivat. Se vain on kovin vaikeaa lukutaidottomana ja irrallaan yhteiskunnasta. Romanikerjäläiset ovat vuosikymmenestä toiseen Euroopan pahnanpohjimmaisia. Kuvaavaa on sekin, että kymmenen vuoden takainen paniikki kerjäläisistä on jäänyt taka-alalle, kun huoli tur vap ai kan ha k ij oiden määrästä on tullut tilalle.

todellisuutta, joka ei ole niin yksiulotteinen kuin luulemme. Romanit tai romanikerjäläiset tai kerjäläiset eivät typisty yhdeksi stereotypiaksi. Suomalaiset eivät ole kaikki välinpitämättömiä, ja kerjääjissäkin on vedättäjiä. Emme ole pyhimyksiä kukaan. Vaikka teos osoittaa, että meiltä puuttuu hävettävän paljon humaaniutta, se ei tuomitse ketään, vaan yrittää saada meidät ymmärtämään edes hieman paremmin toisiamme.

Lopulta kirja avautuu laajemmaksi ajankuvaksi omasta maanosastamme. Kirjan kirjoittaja Kimmo Se maalaa erityisesti Oksanen on Helsingin näkymän Suomesta, Sanomien pitkäaikainen jossa Helsingin kaupunki toimittaja, jonka edellinen purkaa telttaleirin päivän kirja Kasvonsa menettänyt kerjäyskierroksen aikana, mies palkittiin (ansaitusti) kaupunki maksaa raskaana vuoden parhaana kirjana olevalle teinille matkat Bonnierin suuressa takaisin Romaniaan journalistikilpailussa synnyttämään ja ihmiset 2015. Oksanen jatkaa jotka eivät kerjää, sylkevät Ohikuljetut-kirjassa kerjäävien ihmisten lehtijutuistaan tutulla päälle. Kirjan kuvaus empaattisella tyylillä, tuolloisen Helsingin joka tukee kirjan kaupunginjohtajan kertomuksenomaista etenemistä. Jussi Pajusen aloitteesta Kirjan valokuvista vastaa Heidi järjestetystä kansainvälisestä Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina Piiroinen, joka on useasti Vuoden kerjäläisseminaarista on irvokas. Kimmo Oksanen, kirjoittaja lehtikuva -kilpailussa palkittu Pohjoismaiset viranomaiset ja Heidi Piiroinen, valokuvaaja Helsingin Sanomien valokuvaaja. poliisit kokoustavat tylsistyneenä 480 sivua Onkin harmillista, että ainakaan ruotsinlaivalla, tavoitteenaan WSOY, 2018 kirjan pehmeäkantisessa versiossa keksiä keino kerjäämisen kuvat eivät pääse oikeuksiinsa. kieltämiseen. Korkean tason Tuhti teos ei oikein toimi politiikka ei näytä kykenevän fyysisesti heppoisessa muodossa. ratkaisemaan juurisyitä, vaan Mukana on runsaasti kuvia, joiden tenhosta katoaa suurin romaneja karkoitetaan kaikkialta EU:sta, vapaan liikkuvuuden osa riittämättömän sivukoon ja epäonnistuneen taiton takia. lupauksesta huolimatta. Ihmiset, joita me täällä tapaamme Onneksi Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä on kutsua romaneiksi ovat muuten Romaniassakin vähemmistö. nähtävillä kirjan nimeä kantava näyttely 20.5.2018 asti. Osa valtaväestöstä inhoaa heitä. Missään ei ole paikkaa, jossa olla. Kirja ei ole välttämättä tietokirja tai puhdas journalistinen esitys, vaan ennemminkin laaja tallenne kerjäläisten elämästä. Teoksessa on mukana myös toivoa – onnen osuessa kohdalle Sellaisesta elämästä, josta huomasin itse olevani lähes tulevaisuudettomuuden kierre on mahdollista katkaista. tietämätön. Kirjan tekijät ovat seuranneet Mihaelan ja hänen Mihaela synnytti esikoisensa Helsingissä helmikuussa 2008, sukunsa elämää 10 vuoden ajan Suomessa, Romaniassa, omana 17-vuotissyntymäpäivänään. Nyt hän on kolmen lapsi Kreikassa ja Virossa. Kirjan tekijäpalkkiot jaetaan tasan äiti ja asuu Helsingissä. Mihaela ei ole käynyt koulua eikä osaa tekijöiden ja Mihaelan kesken. Oksanen ja Piironen lukea tai kirjoittaa, mutta hänen ensimmäinen lapsensa käy tekevät arvokasta työtä avatessaan romanikerjäläisten koulua Suomessa. Ehkä hänen päälleen ei enää syljetä.

Teksti: Atte Timonen

ARVOSTELU: SARJAKUVA

Inhoa ja pelkoa internetissä

“Mitä tapahtuu, jos mitään ei tehdä?”

vain jäävuoren huippu, sillä sarjakuva käy läpi kymmenien naisten tarinoita ja kokemuksia tarkasti ja suoraan. Emmi Niemisen taide on hyvin hallittua, ja tämän muotokuvat oikeista ihmisistä tekevät kokonaisuudesta erittäin toimivan. Värien käyttö, varsinkin likaisten, tahramaisten läiskien käyttö suorien uhkailuviestien lainauksissa, on toimivaa kautta kirjan. Helppo tapa antaa myöskin anonyymejä vihaviestejä antaville kasvot oli tehdä heistä örkkimäisiä hirviöitä, jotka kuitenkin ovat enemmän surullisen näköisiä kuin oikeasti pelottavia pitemmällä tarkastelulla.

äillä sanoilla alkaa epilogi Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuva-albumissa Vihan ja Inhon Internet. Kyseinen luku kuvaa naisia, jotka joutuvat varomaan omia sanomisiaan tai jotka eivät uskalla puhua verkkoväkivallan pelossa. Oli kyse sitten maahanmuutto-aiheisesta uutisesta tai pelkästä blogitekstistä. Mutta samalla vakuutetaan, että näin ei anneta tapahtua. “Meitä ei vaienneta”, on viimeinen lause tässä voimakkaassa, raskaassa ja äärimmäisen tärkeässä sarjakuvassa.

Vihan ja Inhon Internet oli ehdokkaana tänä vuonna Sarjakuva-Finlandia palkinnon saajaksi. Olin pettynyt kun teos ei kyseistä palkintoa voittanut, mutta samalla mietin, miksi teos ei ole ehdokkaana muissa kirjallisuusalan kisoissa? Teos täyttää helposti Tieto-Finlandia palkinnon ehdokkaan määritelmät. Naisten tarinoiden seassa on myös näytteitä tutkimuksista, otteita haastatteluista häirintää tutkivien ihmisten kanssa sekä Suomen poliisin lausuntoja siitä, mikä lasketaan vihapuheeksi ja mikä ei. Kommentit, lausunnot, haastattelut ja kokemukset kertovat yksinkertaisen, mutta karvaan totuuden. Internet ei vihaa naisia, vaikka näin usein sanotaankin. Internet ei voi vihata ketään, sillä se ei ole tietoinen olento. Ihmiset vihaavat naisia, ja internet on heille vain äänitorvi. Vihan ja Inhon Internet on olennainen julkaisu, ja sen lukeminen voi olla raskas kokemus, mutta se on sen arvoista.

Vihan ja Inhon Internet on journalistista sarjakuvaa, joka kertoo faktoja suomalaisten naisten kokemasta vihapuheesta, uhkailusta ja mustamaalaamisesta internetissä. Siinä käydään läpi aluksi tapauskohtaisesti eri naisten kokemuksia häirinnästä, jota he ovat saaneet osakseen sanomisensa tai tekemänsä perusteella. Hanna Huumonen, Sosiaalidemokraattisten Opiskelijoiden puheenjohtaja aloitti boikottikampanjan MV-lehteä vastaan, ja sai vuoden verran kestää jatkuvaa uhkailua ja vihapuhe tta. Bloggari Emmi Nuorgam kritisoi Anttilan lelumainoksia, ja kun hänelle lähetettiin tappo- ja raiskausuhkauksia, ei poliisi reagoinut niihin kuin vähättelemällä. Espoon kaupunginvaltuustoon valittu Habiba Ali sai valintansa jälkeen huomattavasti entistä enemmän rasistista vihapuhetta niskaansa. Nämä kolme ovat

Teksti: Atte Timonen

MIELIPIDE

Ei sillä mitään tarkoiteta

aaliskuussa Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston puheenjohtaja Bella Forsgren kirjoitti JYY:n sivuille tekstin “Rasismi ei kuulu sitseille”. Tekstissä hän puhui sitseistä, joissa oli esiintynyt rasistista käytöstä ja kielenkäyttöä. Muutamaa päivää myöhemmin Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärin toimittaja Laura Kangas tarttui yksityiskohtaisemmin kyseisten sitsien tapahtumiin jutussaan “Sitsikohu toi esiin opiskelijakulttuurin ruman puolen”. Yksi sitsien osallistujista oli koittanut protestoida rasistista kielenkäyttöä, mutta ei ollut saanut hälyn vuoksi huomiota, ja oli myöhemmin ottanut asian puheeksi sitsien järjestäjien kanssa. Forsgren käy läpi niin blackfacen kuin n-sanan historiaa ja yhteiskunnallista keskustelua niistä, ja miksi kumpikaan ei kuulu opiskelijatapahtumiin. Kangas puolestaan huomioi, että blackfacea käyttävä sitsaaja tai rasistisen säkeistön laulaja eivät ole yksinään syyllisiä, vaan pikemminkin oire pitkäaikaisessa ja vanhassa, myrkyllisessä traditiossa. Ja laulujen sisältö ei rajoitu tähän; homofobia ja raiskausläpät ovat myös osa näitä lauluja.

vasta, kun sitä lähtee jakamaan isommalle yleisölle. Jos he eivät naura tai pidä vitsiä hauskana, ovat he väärässä tai liian herkkiä. Mutta viihde ja komiikka kantavat omanlaisiaan painolasteja mukana, ja kaikki ihmisryhmät eivät ole voineet nauttia samanlaisesta huumorista. Sosiaaliset rakenteet ovat pitäneet tästä huolen. Keatonin ja Chaplinin huumori löi aina ylöspäin, kohti hallitsevia ja vahvoja rakenteita. Sitsilaulujen huumori lyö usein alaspäin, kohti niitä joilla ei ole valtaa. Huumorilla on paha tapa jakaa ihmisiä leireihin ja erotella heitä. Ryssävitsit, homovitsit, ruotsalaisvitsit, afrikkalaisvitsit, kiinalaisvitsit –voisin jatkaa tätä listaa vielä pitkään. Tämä huumori keskittyy toiseuteen, erottamaan meidät niistä muista. Tällainen komedia ei rakenna siltoja, vaan kuiluja. N- sana on lähtökohtaisestioli kyseessä kotimainen subteksti tai ei- loukkaava termi, jota on käytetty toiseuttamisen työkaluna.

“Kun mä kuolen natsilippuni sä saat Kun mä kuolen natsilippuni sä saat Koska olen Halla-aho enkä n——–ä taho Kun mä kuolen natsilippuni sä saat”

Forsgren mainitsi tekstissään, että hän oli jättänyt aiemmat sitsit väliin, koska saman ainejärjestön sitseillä oltiin laulettu kyseistä laulua, eikä hän halunnut olla osa sitä. Vanhanaikaiset ja rasistiset sitsitavat ajavat pois vähemmistöihin kuuluvia opiskelijoita pois sitseiltä. Miksi osallistuisit, jos lauluissa sinua tai kokemuksiasi pidetään huumorin lähteenä? On monia, jotka jättävät sitsit tai opiskelijatapahtumat väliin, koska he eivät välitä sen ympärillä pyörivästä kulttuurista tai mentaliteetista. Ei ole kyse edes ryyppäämisestä, vaan ilmapiiristä. Tunnen porilaisia opiskelijoita, jotka vain eivät halua mennä näihin tapahtumiin, vaikka nauttivat alkoholin juomisesta tai juhlimisesta muussa muodoissa. He eivät tunne olevansa tervetulleita.Kukaan ei sano etteikö saisi laulaa. Kukaan ei sano, etteikö hauskoja lauluja saisi olla. Kyse on siitä, millaisena me haluamme säilyttää sitsija laulukulttuurin opiskelijatapahtumissa. Sillä on pitkä ja monipuolinen historia. Sitsien luonteet ja tavat vaihtelevat läpi maan, ja se kehittyy yhä. Jos rasistiset “vitsit” ja laulut ja toiseuden kulttuuri ovat kuitenkin osa tätä perinnettä, ei se ole säilyttämisen arvoinen sellaisena kuin se on nyt.

Kyseinen laulu ja sen säkeistö, josta kaikki lähti liikkelle, on monille Porilaisille sitsaajillekin tuttu Testamentti. Vaikka laulun kyseistä säkeistöä ei ole printattu kaikkiin laulukirjoihin- tai vihkoihin, laulaa sen joku lähes aina. Olen itse ollut useilla sitseillä joissa kyseinen säkeistö on kajahtanut jostain päin juhlatilaa. Ja muistan sen kiusaantuneen tunteen, sekä joidenkin sitsaajien kiusaantuneet ilmeet. Osalle n-sanan käyttö ei ole mikään ongelma, syystä tai toisesta. Tälle löytyy aina joku oikeutus sanojan mielessä; se on vitsi, en tarkoita sillä mitään, muutkin käyttävät sitä, se on vain sana. Vaikka mikään näistä ei toimi argumenttina, haluan keskittyä ensimmäiseen: se oli pelkkä vitsi. Vitsit ovat hankalia, sillä universaalia komediaa ei juurikaan ole. Buster Keaton ja Charlie Chaplin ovat harvoja universaaleja koomikoita, ja he esiintyivät lähinnä mykkäfilmeissä. Se mikä sinusta on hauskaa ja harmitonta, ei välttämättä ole toiselle sitä. Yleensä tämä ei ole ongelma, sillä sinä saat pitää minkälaisesta huumorista haluat. Ongelmaksi se muuttuu

Tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä vain JYY, Stimulus, Abakus ja Pedagoga sekä Jyväskylän Sosialidemokraattiset Nuoret ja Opiskelijat ovat tehneet tapahtumien johdosta kannanoton.

Pointti toivottaa kaikille lukijoilleen hyvĂ¤Ă¤ vappua!

Seuraa somessa: @Porinylioppilaslehti

@Pointtilehti