Pointti 4-2016 by Pointti

Kauhua

opintorekisteriin

Kuinka

Saikku

syntyi

Turkuun

takaisin

pointti. 4/2016 Porin ylioppilaslehti

Sisällys Sisällys..................................................................... 3 Pääkirjoitus................................................................. 4 Kauhua luennoille............................................................ 6 Turkuun ja takaisin.......................................................... 8 Miten Saikusta tuli Saikku................................................... 12 Matkailu avartaa............................................................. 16 Uusi proffa.................................................................. 18 Musa......................................................................... 21 Leffat....................................................................... 23

Toimitus: Pointer ry / Pointti / PL 181 281200 Pori Päätoimittaja: Tytti Wallenius Tekijät: Atte Timonen, Vilho Pirttijärvi, Marika Österlund, Aleksi Olander, Elina Vaahensalo, Anna Kimpimäki Kansi: Anna Kimpimäki Taitto: Tytti Wallenius ISSN 1779-6627 / Painopaikka: Plusprint Julkaisija: Pointer ry 3

Pääkirjoitus

Tytti Wallenius

Me ollaan feministejä kaikki

uomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) sai 19.11. uuden hallituksen, jonka puheenjohtajaksi valittiin Turun yliopiston ylioppilaskunnan (TYY) hallituksen istuva puheenjohtaja Riina Lumme (ensimmäinen turkulainen sitten vuoden 1998). Liittokokous, joka hallituksen valitsi, nousi uutisotsikoihin heti seuraavana aamuna, olihan ylioppilasliike linjannut itsensä feministiseksi liikkeeksi. Liittokokouksessa päätökselle hurrattiin, sosiaalisessa mediassa ei niinkään. En muista koskaan kutsuneeni itseäni feministiksi, mutta kun ajattelen asiaa, olen sitä. Kyllä, haluan, että naiset ja miehet elävät tasavertaisina yhteiskunnassa, jossa myöskään muut tekijät, kuten ihonväri, ikä, uskonto tai vaikkapa jokin vamma, eivät tee sinusta eriarvoista muiden rinnalla. Kannatan tasa-arvoa, mutta en vihaa miehiä, kuten feministien usein väitetään tekevän. (Itse asiassa pidän miehistä, esimerkiksi isäni on aina ollut yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.) Olen ylpeä siitä, että saan kuulua ylioppilaskuntaan, joka taas kuuluu liittoon, joka linjasi juuri itsensä feministiseksi. Osasyy ylpeyteeni voi piillä siinä tosiseikassa, että istuin itse aiemmin mainitsemassani liittokokouksessa ja äänestin tasa-arvon edistämisen puolesta. Tunnelma liittarikansan joukossa oli toiveikas, jopa hurmoksellinen. Samassa kokouksessa puhuttiin maailman muuttamisesta, unelmiin uskomisesta ja paremmasta huomisesta, oli sitten kyse ilmastosta, tasa-arvosta tai opiskelija-asuntojen riittävyydestä. Miksi kaikki eivät sitten ole sitä mieltä, että feministinen ylioppilasliike on aivan mahtava juttu? Eräässä Facebook-keskustelussa todettiin, että “oikeassa demokratiassa valtiosta tai järjestöstä saa lähteä pois”. Kommentin alla oli vastaus, “mikset sä voi lähteä ylioppilaskunnas-

ta pois? Ammutaanko sut kampuksen rajalle?” En halua tässä tekstissä ottaa kantaa siihen, onko “pakkojäsenyys” hyvä vai huono asia. Sen sijaan minua mietityttää, emmekö me kaikki ole lopulta jossain määrin feministejä? Yliopisto on kautta aikain ollut sivistyksen keskus, suunnannäyttäjä. Koulutus takaa sivistyksen. Tai niinhän sitä luulisi. Olen aina ajatellut, että yliopistossa opiskelee ajattelevia, fiksuja aikuisia, joille esimerkiksi tasa-arvo on ihan jo historian esimerkkien valossa itseisarvo. Olen myös aina ajatellut, että yliopistossa opiskelevat osaavat keskustella ja sanan säilä on merkittävämpi ase kuin huutelu, vihapuhe tai naamiot. Mielikuvani särkyi, kun kuulin, että joukko antirasistisia opiskelijoita oli osoittanut mieltään ryntäämällä häiritsemään perussuomalaisen Matias Turkkilan vierasluentoa Turussa. Kasvot huiveihin peitettyinä nämä mielenosoittajat olivat huudelleet, häirinneet luentoa ja saaneet osan luokassa olleista opiskelijoista pelkäämään tilannetta. Turkkila oli kutsuttu pitämään luentoa asiantuntijana, ei poliittisen sanoman levittäjänä. Tästä huolimatta hänet vastaanotettiin tylyllä, epäsivistyneellä tavalla, aivan kuin hän olisi ollut luennoimassa rasismin puolesta. Keskustelu feministisestä ylioppilasliikkeestä ei vakuuta minua keskustelijoiden älykkyydestä. Onko käynyt niin, että sivistys ei ole tarttunut akateemisiin opiskelijoihin? Jos joku yliopistossa opiskeleva on sitä mieltä, että tasa-arvo ei ole oikein tai tavoiteltavaa, jättäköön ylioppilaskuntamaksunsa maksamatta. Jos taas kannatat tasa-arvoa, sinussakin asuu pieni feministi. Sillä siitähän feminismissä on kyse: tasa-arvosta. Siitä, että olemme yhdenvertaisia. Se on minun mielestäni sivistystä ja siihen meidän on yliopistossa pyrittävä. Sillä jos me emme ole paremman huomisen suunnannäyttäjiä, ketkä sitten ovat?

”Kauhuelokuvat ovat usein alitajunnasta nousevien yhteiskunnallisten pelkotilojen ilmentymiä.”

Teksti: Atte Timonen

Kuvitus: Elina Vaahensalo

Jotain kauheaa tulos on! Porin yliopistokeskuksessa on tammikuusta alkaen mahdollista osallistua elokuvalukupiiriin, jonka teemana on kauhu. Pointin elokuvatoimittaja kävi jututtamassa lukupiirin tekijöitä.

”

Niitä on niin paljon hyviä. Fiilispohjalta sanon Horror of Dracula.” ”Vaikea kysymys kyllä. Tällä hetkellä se on kyllä Kubrickin Hohto.” Näin gradunsa kauhuelokuvista tehnyt Heikki Rosenholm ja yliopistolehtori Petri Saarikoski vastasivat kysymykseen parhaasta kauhuleffasta. Kauhuelokuvat ovat kiinnostaneet ihmisiä jo pitkään, ja tammikuussa genrestä kiinnostuneet pääsevät tutustumaan aiheeseen tarkemmin yliopistokeskuksella järjestettävän elokuvalukupiirin merkeissä. Elokuvalukupiirejä on järjestetty yliopistokeskuksella satunnaisesti vuodesta 2006 lähtien ja vuonna 2013 kurssi ja sen tekijät saivat Porin yliopistokeskuksen vuotuisen opetustekopalkinnnon. Tammikuussa teemana ovat kauhuelokuvat, joiden suuria faneja Saarikoski ja Rosenholm ovat. Rosenholm teki gradunsa vuoden 1922 Nosferatu-elokuvasta. ”Henkilökohtaisesti aihe kiinnostaa minua paljon, eivätkä kauhuleffat ole ennen olleet näissä lukupiireissä aiheena”. Kauhuelokuvat ovat tyypillisesti jollakin tavalla yhteiskunnan ongelmiin kantaa ottavia, ja katsojan on helppo löytää niihin kosketuspintaa syvemmältäkin tasolta. ”Kauhuelokuvat ovat usein alitajunnasta nousevien yhteiskunnallisten pelkotilojen ilmentymiä,” Saarikoski selventää. ”Kauhuelokuvat ovat turvallinen tapa kokea tunnetiloja ja tapahtumia fiktion kautta. Kauhu kiehtoo ihmisiä!” 1980-luvulla kasvaneiden kauhuelokuvakoke-

mukset poikkeavat nykyisestä monella tavoin. Silloin kielletyt elokuvat kiersivät nauhoilla kaverilta toiselle. Nykyään kuka tahansa voi katsoa minkä tahansa kauhuleffan helposti netistä. Rosenholmin kokemusten mukaan kauhuelokuvien muoti on muuttunut paljon vuosikymmenien aikana. ”2000-luvulla muodissa olivat aasialaiset kauhuelokuvat, sekä niiden Hollywood-remaket.” Sekä Rosenholm että Saarikoski myöntävät, että nykyään kauhuelokuvien maailmaa ei ole tullut paljoa seurattua. Siitä huolimatta tietty toisto on ollut huomattavissa. ”Yhä nykyään valkokankailla esiintyvät kauhupellet omaavat paljon Stephen Kingin Se-elokuvan Pennywise-klovnille ominaisia piireteitä.” Tammikuussa alkava elokuvalukupiiri käsittelee erilaisia kauhuelokuvia eri vuosikymmeniltä. Mukana on myös kolme vierailevaa luennoitsijaa, jotka ovat itse valinneet näytettävät elokuvat. Yksi vieraista on indie-elokuvaohjaaja Lauri Löytökoski, jonka valinta lukupiirin elokuvaksi on Suomen merkittävin kauhuelokuva Valkoinen Peura. Kotimaisten kauhuleffojen tilasta Petri on toiveikas. ”Suomalaiset kauhuelokuvat ovat olleet piilossa, mutta viime vuosina niiden määrä on hitaasti alkanut kasvaa.” Rosenholm painottaa, että juurikin kantaaottavat kauhuelokuvat ovat nyt esillä, vaikka aiheet vaihtelevatkin. ”2000-luvun kauhuleffasta äänestetään Kulma ry:n sivuilla ja kurssiin kuuluu myös Pana ry:n kanssa yhteistyössä tehtävä kauhupelipäivä.”

Kauhuelokuvalukupiiri alkaa 12.1.2016. Kurssille voi ilmottautu sähköpostitse Heikki Rosenholmille osoitteeseen hepero@utu.fi. Kurssi on avoin kaikille.

Teksti ja kuvat: Marika Österlund

Täl pual jokke ”Hei, me saatiin uusi jäsen!”, kuului iloinen huudahdus, kun toimittajamme Marika Österlund liittyi jäseneksi järjestyksessään jo toiseen ainejärjestöön. Arkeologian sivuaineopinnot ovat vieneet hänet, porilaisen humanistin, Turkuun. Loputtomat bussimatkat Porin ja Turun välillä saattaisivat tuntua turhan raskailta, jos Turussa odottaisivat vain luennot ja tentit. Jäsenyys toisessa ainejärjestössä avaa kuitenkin ovet myös opiskelijatapahtumiin Turussa. Marikan mukaan mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin on ehdottomasti se hyvä puoli kahden kaupungin välillä kulkiessa.

piskelijaelämä on sosiaalista toimintaa. Sitä rytmittävät luentojen ja ryhmätöiden lisäksi erilaiset illanvietot. Kuuluminen kahteen eri opiskelijaryhmään ja ainejärjestöön on kuitenkin kokemuksena hyvin erilainen, kuin jos viettäisi koko opiskeluaikansa vain yhdessä porukassa. Kun opiskelee kaksi vuotta samassa paikassa ja yhtäkkiä hyppääkin aivan uusiin piireihin, voi kokea oman identiteettinsä opiskelijana hyvin eri tavalla kuin ennen. Ennen syksyn luentoja tuoreet arkeologian fuksit keskustelivat tulevista kastajaisista. Sivuaineopiskelijana nämä juhlat jäivät minulta väliin, ja jo se teki minusta muista opiskelijoista poikkeavan. Vaikka olo uudessa ympäristössä oli kuin uudella opiskelijalla, minun oli todettava, että oma fuksivuoteni oli eletty jo pari vuotta sitten. Fukseille luodut tapahtumat ovat niitä, jotka hitsaavat vuosikurssin yhteen ja luovat yhteenkuuluvuudentunnetta. Osa meidän identiteetistämme muodostuu suhteessa muihin, kun erotellaan ”meidät” ja ”muut”. Ryhmästä tulee oman itsen kokemisen yksi palanen. Lähtökohtaisesti porilainen yliopisto-opiskelija on Turussa hieman outolintu, ainakin kanssaihmisten reaktioista päätellen. Mikä ihmeen kulttuuriperinnön tutkimus? Mitä Porissa voi edes opiskella? Ja miten niin kuljet joka päivä bussilla Porista luennoille? Pori ja porilaisuus tuntuvat olevan asioita, jotka saavat aikaan mielipiteitä ja myös ennakkoluuloja. Vareksen legendaarinen lausahdus, ”mikä teitä porilaisia oikein vaivaa”, on usein yksi ensimmäisistä kommenteista, jonka kuulen, kun kerron asuvani Turun sijaan Porissa. Huomattavaa on, että jopa luennolla professori kysyy kaikkien kuullen, olenko minä se porilainen. Neutraali kysymys, joka näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa, jos samalla luennolla on juuri käsitelty yliopistopolitiikkaa ja Porin yliopistokeskuksen saamaa rahoitusta Porin kaupungilta, itse Turun yliopiston jäädessä ilman rahoitusta Turun kaupungilta. Porilaisuus tuntuu kulminoituvan yliopistokysymykseen, ja muiden asenteissa

näkyy häivähdys ajatuksesta, jossa porilaisena opiskelija ei edes välttämättä ole Turun yliopiston täysinäinen jäsen. Nykyisessä liikkuvassa ja nopeatempoisessa maailmassa on kuitenkin arkipäivää, ettei yksilöä ole sidottu vain yhteen paikkaan ja identiteetti voi rakentua osana useaa eri yhteisöä.

liopistokeskuksen yksi hyvistä puolista on ehdottomasti se, kuinka koko talo on täynnä tuttuja kasvoja. Turussa luennoilla käy itse pääaineopiskelijoiden lisäksi suuri joukko sivuaineopiskelijoita eri yksiköistä, josta kurssin aikana kiertävä läsnäololista myös kertoo. Syyslukukaudella 2016 Turun yliopistossa opiskelee yli 16 000 tutkinto-opiskelijaa

ja pelkästään humanistisessa tiedekunnassa yli 3000 opiskelijaa. Yksittäinen opiskelija hukkuu helposti opiskelijamassaan ja tuttavuuksia ei synny niin helposti yli ainejärjestörajojen. Mutta mitkä ovat ne seikat, joiden avulla määrittelemme itsemme osaksi jotain yhteisöä, ja sitä kautta erottaudumme muista? Arkeologian ainejärjestö Vare ry:n merkki komeilee haalareissani suoraan Kulma ry:n merkin alapuolella. Tämän lisäksi Vareen jäsenyydestä muistuttaa vain jäsenkortti, sillä haalarit ovat porilaiset humanistinpunaiset. Vaatetus on yksi tavoista ilmentää omaa identiteettiä ja opiskelijahaalarit ovatkin yksi korkeakouluopiskelijoiden yhteenkuuluvuutta lisäävistä ulkoisista merkeistä. Identiteetti rakentuu kuitenkin monesta muus-

takin asiasta. Identiteettien rakentuminen on erilaisia prosesseja yksilöiden, yhteisöjen, paikkojen ja tilanteiden välillä. Nämä ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja identiteetti muotoutuu jatkuvasti. Osana identiteettiä on varmasti myös tietoisuus oman yhteisön olemassaolon tulevaisuudesta, jatkuvuudesta ja menneisyydestä. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman ainejärjestö Kulma ry:n historia ulottuu vuoteen 2001, mutta Vare ry perustettiin jo vuonna 1962. Usean vuosikymmenen mittaisesta historiastaan huolimatta on myös arkeologian oppiaine suurten muutosten kynnyksellä. Syksyllä 2016 arkeologia muutti vanhoista tiloistaan Jusleniasta Geotaloon, yhdessä Åbo Akademin ja Turun yliopiston geologian oppiaineiden kanssa. Lisäksi vuodesta 2017 lähtien arkeologiaan ja historiaan haetaan yhteisillä pääsykokeilla ja niillä on yhteiset perusopinnot. Muutos vaikuttaa varmasti myös opiskelijoiden käsityksiin itsestään osana opiskeluyhteisöään.

uentosalin edessä odottaa valtava määrä opiskelijoita ennen marraskuista laitostenttiä. Löydän oikean rakennuksen jo tutuksi käyvältä kampukselta helposti, mutta tenttikäytäntöjä oli kysyttävä lehtorilta. Käytännöissä on eroja kahden eri kaupungin kampusten välillä, vaikka saman yliopiston alaisuudessa opiskellaankin. Eroja on pelkästään jo yliopistokeskuksenkin sisällä, ei vain käytännöissä, vaan muutenkin. Poikkitieteellisyyttä on, mutta eri yksiköiden opiskelijoiden perinteet eroavat toisistaan. Identiteetti kiinnittää ihmisen yhteisöön ja kulttuuriin. Porilainen opiskelijastatus on kiinnittynyt vahvasti osaksi minun minuuttani. Tietoisuus sekä Porin yliopistokeskuksen että Turun yliopiston historiasta, ja kokemukset osana niitä, tekevät osaksi yhteisöä. Bussi kulkee kahden kaupungin väliä edelleen ja liittyminen toiseen ainejärjestöön, sekä osallistuminen tapahtumiin myös Turussa on ehdottomasti kaiken vaivan arvoista.

Saikun tarina Kertomus siitä, kuinka opiskelijatalosta tuli opiskelijatalo ja miltä sen tulevaisuus nyt näyttää.

ahvila, bilepaikka, kaikkien opiskelijoiden yhteinen olohuone. Idea porilaiset opiskelijat yhdistävästä tilasta syntyi ensimmäisen kerran jo 2000-luvun alussa. Tuolloin kahvilasta haaveilleet opiskelijat eivät kuitenkaan vielä ryhtyneet tuumasta toimeen, mutta ajatus yhteisestä tilasta ei kuollut. Vuonna 2005 Pointer ry:n hallituksessa toiminut Tommi Iivonen heitti ilmoille idean kokonaisesta opiskelijatalosta. Pointer ry:n silloinen puheenjohtaja Heidi Haikola, nykyiseltä nimeltään Särkipaju, oli sitä mieltä, että talo voitaisiin perustaa. Mutta kuka sen sitten perustaisi? Iivonen ja Särkipaju tuskin aavistivat tuolloin, että kymmenen vuotta myöhemmin toinen heistä laatisi Satakunnan Kansaan mielipidekirjoitusta opiskelijatalon tilasta ja toinen tekisi töitä opiskelijatalon toiminnanjohtajana. Porin opiskelijatalo Saikku on olemassaolonsa aikana ehtinyt aiheuttaa Porissa jo useamman kohun. Jo ennen talon perustamista Satakunnan Kansan sivuilla väiteltiin siitä, onko opiskelijatalo kenties jonkun poliittisen tahon masinoima juttu, vai aidosti opiskelijoiden oma voimannäyte. Vain vuosi sitten Porissa kohistiin Saikun “viinarallista”, kun paikallinen, nimettömäksi jäänyt ravintoloitsija syyllisti opiskelijataloa pimeän viinan myymisestä. Tänä syksynä olemme saaneet lukea maakuntalehtemme sivuilta mielipidekirjoituksia, joissa murehditaan, mihin suuntaan opiskelijataloa ollaan tulevaisuudessa viemässä. Tulevaisuus ei ollut kovin selvä myöskään vuonna 2006. Tuolloin Porin yliopistokeskuk-

sen Ylioppilasyhdistys Pointer ry:n puheenjohtajaksi valittiin Leena Friman, joka oli jo ennen valintaansa ottanut opiskelijataloasian yhdeksi kärkihankkeekseen. Pointer ry:n hallituksessa edellisenä vuonna esiin noussut opiskelijataloasia alkoi saada yhä enemmän kannattajia ympärilleen, mutta edelleenkään mitään konkreettista ei saatu aikaan. Vuotta myöhemmin Friman siirtyi töihin kaupungille EU:n tukemaan selvityshankkeeseen, jossa alettiin kartoittaa mahdollisuuksia perustaa opiskelijatalo. Kovasta yrityksestä ja EU-hankkeesta huolimatta asia ei edennyt. Kun Tommi Iivonen tuli vuonna 2008 vaihdosta, hän ja Friman tapasivat ja pohtivat yhdessä, mitä taloasialle oikeastaan pitäisi tehdä. ”Ehdotin tuolloin ensimmäistä kertaa talon valtaamista”, Iivonen kertoo ja hörppää kahvia ravintola Sofian oranssista kupista. Nyt, vuonna 2016, Tommi Iivonen julkaisi yhdessä kahden muun Saikun entisten puheenjohtajan, Iina Hellströmin ja Katri Kauniston kanssa Satakunnan Kansassa mielipidekirjoituksen. Tekstissä kysyttiin, ovatko Porilaiset opiskelijajärjestöt tekemässä talosta bileluolaa ja ollaanko toiminnanjohtajaa potkimassa pellolle. Se, että juuri Iivonen kommentoi Saikun tulevaisuutta, ei ole suuri yllätys. Kun taloa perustettiin, hän oli merkittävässä roolissa julkista keskustelua käytäessä. Kevät 2008 oli kunnallisvaalien aikaa ja opiskelijatalosta tuli yksi porilaisia poliitikkoja puhututtanut teema, olihan taloa perustamassa olleessa työryhmässä mukana Kokoomuksen ehdokkaita. SDP:n

Teksti: Tytti Wallenius poliitikko Mikko Elo alkoi kapinoida opiskelijataloa vastaan, koska piti hanketta täysin oikeistolaisena. ”Tästä seurannut poliittinen debatti hyödytti lopulta taloa, sillä minä ja muut projektissa mukana olleet pääsimme perustelemaan poliitikoille ja muille porilaisille talon perustamisen etuja ja onnistuimme lopulta vakuuttamaan kaikki talon tärkeydestä”, Iivonen kertoo ylpeänä. Samana kunnallisvaalikeväänä talokuvioon astui mukaan kaupunginvaltuustostakin tuttu kiintristösijoittaja Ilkka Holmlund, joka oli valmis tarjoamaan Grilli-Porin vieressä sijaitsevaa kiinteistöään opiskelijoille. Opiskelijataloa ei siis varsinaisesti koskaan tarvinnut vallata, vaikka media käyttikin tuota termiä. Iivonen ja kumppanit alkoivat kutsua Holmlundin talolla järjestettyä tempausta symboliseksi haltuunotoksi. ”Siinä ei ollut mitää laitonta, joten emme halunneet itse puhua valtauksesta”, Iivonen toteaa. Seuraavana keväänä Porin kaupunki lupasi, että talo todella perustettaisiin. Lupaukset eivät kuitenkaan tuntuneet johtavan tekoihin, joten Tommi Iivonen päätti ottaa yhteyttä Porin kaupungin ja lähikuntien omistamaan elinkeinoyhtiöön, Prizztechiin, ja sen avulla saatiinkin aikaan uusi EU-hanke. Uutta projektia vetämään perustettiin johtoryhmä, jonka puheenjohtajaksi valittiin yliopistokeskuksen entinen johtaja, Harri Peltoniemi. Kaupungin lupauduttua mukaan talohankkeeseen, alettiin keskustella varsinaisen talon sijainnista. Holmlund halusi vaihtaa tarjoamansa rakennuksen kaupungin kanssa: hän saisi kaupungin kiinteistön Itsenäisyydenkadulta ja kaupunki antaisi Holmlundin tarjoaman rakennuksen opiskelijoille. Porin päättäjät eivät kuitenkaan suostuneet tähän ja paikkaa opiske-

Kuvat: Anna Kimpimäki lijatalolle piti hakea muualta. Opiskelijatalon paikaksi valikoitui lopulta Antikadulla sijainnut entinen työterveyskeskus, joka oli jäänyt tyhjilleen, eikä kaupungilla ollut sille muuta käyttötarkoitusta. Sen lisäksi, että entinen terveysasema tarjosi opiskelijoille tilat, sen historia poiki talolle myös nimen, Saikku. “Olin aluksi sitä mieltä, että Antinkadun tila ei ollut hyvä vaihtoehto, sillä se vaati valtavan remontin. Näin myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että valinta oli oikea, ja juuri siitä syystä puolustan nyt taloa”, Iivonen kertoo. Neuvottelut saatiin päätökseen melko nopeasti ja pian Antinkadulla alettiin tehdä suurta remonttia. Pienet vastaanottohuoneet katosivat ja tilalle tulivat keittiöllä varustettu sali, toimisto ja neuvottelutilat saunaosastoineen. Sauna. Tässä kohtaa lienee järkevää kertoa Saikun saunasta, sillä se nousee esiin talon tulevaisuudesta puhuttaessa. Saunan rakentaminen Saikulle ei ollut ihan helppo juttu. Rakennus on tehty hirrestä, joten saunatila piti rakentaa kelluvaksi. Se ei siis ole kiinni talon rakenteissa. Sauna oli aikoinaan talon suurin investointi ja Iivonen nosti saunan esiin myös mielipidekirjoituksessaan.

orstaina 29. syyskuuta monen opiskelijavaikuttajan suut loksahtivat auki. Kolme Saikun entistä puheenjohtajaa oli allekirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa porilaisia opiskelijajärjestöjä syytettiin opiskelijatalon ajamisesta tuhoon. Tai ainakin tehtiin selväksi, että mikäli talon vakituinen työntekijä erotetaan ja talon käyttö muuttuu radikaalisti, pitkän ja hartaan työn tulos valuu Kankkulan kaivoon. Toiminnanjohtajan roolin merkitys tuotiin jutussa vahvasti esiin, ja mukana oli myös Saikun hallituksen suunnittelemaan saunaremonttiin (tarkemmin ottaen sen mahdottomuuteen)

liittyvä kommentti. Mistä tekstissä sitten oli oikeastaan kyse? Mitä opiskelijatalolla oltiin puuhaamassa? Porin opiskelijatalon viralliset perustajajäsenet ovat SAMMAKKO, Pointer ry sekä Podia ry. Podia ry:n lakkauttamisen jälkeen yhdistyksen jäseneksi on liittynyt O’Diako. Kesäkuussa 2016 SAMMAKKO vaati opiskelijataloyhdistyksen hallitusta kutsumaan yhdistyksen koolle ylimääräistä yhdistyksen kokousta varten. Satakunnan ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan jäsenten korviin oli kantautunut huhu, jonka mukaan Satakunnan ammattikorkeakoulu ei aio tukea opiskelijataloa kymmenentuhannen euron suuruisella tukisummalla, kuten aiemmin. Pointilla ei ole huhun alkuperästä luotettavaa tietoa, mutta varmaa on, että tuen leikkaaminen huolestutti SAMMAKKOn jäseniä ja he halusivat keskustella asiasta kaikkien asianomaisten kanssa. Kokousta ei kuitenkaan kutsuttu koolle, sillä opiskelijataloyhdistyksen ylimääräisen kokouksen koollekutsuminen vaatii vähintään 1/3 jäsenien pyynnön. Opiskelijataloyhdistyksen säännöissä määritelty luku ei täyty, sillä jo lakkautettu Podia ry on edelleen merkittynä yhdeksi yhdistyksen jäsenistä, ja näin ollen SAMMAKKOn pyyntö yksin ei riitä. Kesä kului ja lopulta myös Pointer ry alkoi vaatia ylimääräistä kokousta järjestettäväksi. Kokous saatiin koolle syyskuussa. Pointer ry:n puheenjohtaja Sonja Lautamatti on sitä mieltä, että opiskelijataloyhdistyksen hallituksen ja perustajajäsenten välinen kommunikointi on tänä vuonna epäonnistunut totaalisesti, ja yhdistyksen kokouksen koolle kutsumisen vaikeus on yksi hyvä esimerkki siitä. Muitakin ongelmia on ollut, sillä opiskelijajärjestöt ovat olleet Lautamatin mukaan tyynen tietämättömiä siitä, mitä talossa oikeastaan tapahtuu. ”Opiskelijataloyhdistyksen puheenjohtaja Tuomas Jalava on toivottanut kaikki tutustumaan talon toimintaan paikan päälle, mutta mielestäni tiedon pitäisi kulkea muutenkin. On kohtuutonta vaatia, että kävisimme päivittäin tarkkailemassa opiskelijatalolla, miten siellä menee”, Lautamatti huomauttaa. Tuomas Jalavan mukaan mitään varmaa tietoa tukien leikkaamisesta ei ole ollut. Opiskelijataloyhdistyksen jäsenet alkoivat kuitenkin keskustella mahdollisesta irtisanomisesta, mikäli huhut osoittautuisivat paikkansa pitäviksi ja tuki todella lakkautettaisiin.

”Talon tulevaisuus näyttää mielestäni edelleen positiiviselta. Nyt paikallismediassa käyty julkinen keskustelu on hyvä asia ja se osoittaa, että talon arvo ymmärretään”, Jalava summaa, joskin myöntää, että vanhan puheenjohtajiston teksti osui tavallaan arkaan paikkaan. Syyskuussa järjestetyn ylimääräisen yhdistyksen kokouksen tarkoituksena oli siis keskustella siitä, mitä vaihtoehtoja Saikulla olisi, jos rahoitusta leikattaisiin. Tommi Iivonen on kysynyt sittemmin pöyristyneenä Saikun hallitukselta ja opiskelijajärjestöiltä, miksei tuen lopettamisen uhan alla ole ryhdytty aktiivisiin toimiin tuen takaisin saamisen puolesta, sen sijaan että aletaan suunnitella työntekijän erottamista. Työntekijän erottamista Jalava kommentoi jo 2. syyskuuta julkaistussa vastineessa. Siinä hän totesi, ettei esimerkiksi saunan remonttitarpeen selvittäminen itsessään aiheuttaisi kustannuksia, jotka aiheuttaisivat henkilöstön vähennystarpeen. Lisäksi Jalava vakuutti, ettei taloa olla muuttamassa Iivosen käyttämän termin mukaiseksi bileluolaksi ja hän myös painotti, että opiskelijatalo ”on merkittävä näyttämö opiskelijakulttuurille väkiluvultaan pienessä maakunnassa.”

jatus Iivosen, Hellströmin ja Kauniston mielipidekirjoitukseen on syntynyt todennäköisesti siitä ristiriidasta, joka opiskelijatalon eri toimijoiden välillä on vallinnut alusta asti. Iivonen muistelee talon perustamisen aikoja lämmöllä, mutta toteaa, että esimerkiksi talon sääntöjen määritteleminen ei ollut helppoa. ”Siitä käytiin kyllä aikamoista väittelyä, että mikä talon tarkoitus todella on. SAMMAKKO halusi talosta ensisijaisesti opiskelijoiden talon, kun taas me, yliopistokeskuksen väki, halusimme luoda julkisen tilan, joka olisi avoin kaikille”, Iivonen kertoo. Iivosen kaipaamaa julkista tilaa talosta ei lopulta tullut, ainakaan siinä mittakaavassa, mitä hän toivoi. Hän toteaakin, että kaunista ajatusta yhteiskunnallisen toiminnan keskuksesta varjosti, ja varjostaa ehkä yhä edelleen, vahva leima, jonka mukaan talo on olemassa vain opiskelijoiden käyttöä varten. Opiskelijatalon historiaa tarkasteltaessa onkin hyvä huomata, että vaikka kaupunkilaisilla on silloin tällöin ollut sanansa sanottavana talon toiminnasta ja olemassaolosta ylipäänsä, suurimmat kulttuuritörmäykset ovat tapahtuneet, ja tapahtuvat edelleen, itse opiskelijoiden välillä.

Tommi Iivonen toimi aikoinaan opiskelijataloyhdistyksen puheenjohtajana ja on nyt huolissaan talon tulevaisuudesta.

Yhä edelleen opiskelijatalon syvin merkitys ja käyttötarkoitus tuntuu vaihtelevan sen mukaan, keneltä asiasta kysytään. Jo aiemmin useaan otteeseen mainittu sauna liittyy myös mielipideja tarve-eroihin. Koska opiskelijatalon sauna on melko pieni, sen remontoiminen ja laajentaminen on noussut yhä uudestaan keskusteluun. On selvää, että talo olisi entistä houkuttelevampi, jos saunatiloihin mahtuisi isompi porukka kerrallaan. Toisaalta talon varausaste puhuu puolestaan: viikonloput ovat ympäri vuoden täynnä ja viikollakin on kysyntää. Opiskelijataloyhdistyksen ylimääräisen kokouksen jälkeen päätettiin selvittää, mitä saunan remontti todella tulisi kustantamaan. Iivosen mielipidekirjoituksen ilmestyessä selvitys oli vielä kesken, joskin kommentti remontin vaativuudesta ja korkeasta hinnasta antoi osviittaa siitä mitä tuleman pitää. ”Minulle oli selvää, ettei Saikulla voitaisi tehdä isoa remonttia. Selvitys kuitenkin tehtiin jäsenistön pyynnöstä. Käsitykseni oli ollut realistinen, eikä remonttia tällä erää tule.” Samalla hän kommentoi työntekijän erottamiseen liittyviä huhuja: ”Ilman työntekijää talo rapistuisi käsiin, tiedostamme siis hänen työpanoksensa merkityksen.” Mitä Saikulle sitten tulevaisuudessa tapahtuu? 3. lokakuuta Satakunnan Kansassa julkaistiin toinen vastine Iivosen, Hellströmin ja Kauniston ensimmäiseen mielipidekirjoitukseen. Tekstissä opiskelijataloyhdistyksen perustajajäsenten puheenjohtajisto vakuutti, että talosta tullaan pitämään myös tulevaisuudessa huolta. “Toivomme opiskelijoiden saavan nauttia

uniikin opiskelijatalomme palveluista nyt ja tulevaisuudessa”, Sonja Lautamatti, Teemu Itälinna, Nuppu Strandberg ja Satu Koivisto linjasivat. Vastineessa ihmeteltiin lisäksi, miksei taloon ja sen tulevaisuuteen kohdistuvaa huolta tuotu asianomaisten tietoon henkilökohtaisesti, vaan he saivat lukea asiasta Satakunnan Kansasta. Saman toi esille myös Lautamatti juttua varten tehdyssä haastattelussa. Iivonen, Hellström ja Kaunisto vastasivat tähän kritiikkiin SK:ssa 6. lokakuuta toteamalla, että opiskelijaelämää koskevia suuria uudistuksia tulee voida käsitellä myös julkisesti, ei ainoastaan ”pienen piirin päätöksillä.” ”Salailun kulttuuri ja kabinettipäätökset eivät ole kenenkään etu”, entiset puheenjohtajat totesivat. Heidän toista tekstiään seurasi vielä yksi opiskelijataloa käsittelevä artikkeli Porilaine-liitteessä sekä Iivosen yksin julkaisema kommentti mielipidepalstalla.

uoden 2010 vappuna opiskelijatalon perustajat saivat avaimet käteen valmiiseen taloon. Seuraavana vuonna avattiin ravintola ja järjestettiin ensimmäiset klubitapahtumat. Vuosien varrella talossa on toiminut kolme ravintoloitsijaa, siellä on järjestetty lukemattomia keikkoja, illanistujaisia, opiskelijatapahtumia, teatteritreenejä, juhlia ja muita tapahtumia. Saikun historia on värikäs ja tapahtumarikas, eikä tarinan loppua näy, vaikka rahoituksesta oltaisiinkin leikkaamassa. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, miten esimerkiksi SAMK:in kampuksen siirtyminen keskustaan vaikuttaa talon toimintaan.

Laajenna maailmankuvaasi

iime syksyn Pointissa (2/2015) julkaistun Transnistrian matkareportaasini jälkeen mielenterveyteni on joutunut useamman kerran kyseenalaistetuksi tuopin äärellä. ”Miksi ihmeessä kukaan haluaa matkustaa tuollaiseen paikkaan?” on ollut yleinen kysymys. Olen kierrellyt maailmaa suhteellisen paljon omatoimisesti aina siitä asti, kun 18 vuotta täytettyäni nappasin rinkan selkääni, ja lähdin kuukaudeksi Interreilaamaan Eurooppaan. Sen reissun jälkeen tiesin, että matkailu tulee olemaan merkittävä osa loppuelämääni. Koen matkailun olevan parhaimmillaan paljon muutakin kuin viikon tai kahden irtiotto arjesta jossain mukavassa ja lämpimässä ympäristössä. Osalle matkailussa juuri tämä on tärkeintä, ja aivojen narikkaan heittäminen ja täydellinen rentoutuminen on loman ainoa tavoite. Mukavuusalueelta poistuminen ja maailmaan suhtautuminen avoimin mielin johtaa kuitenkin useissa tapauksissa positiivisiin yllätyksiin, ennakkoluulojen romuttumiseen ja maailmankuvan laajenemiseen. Oli vaikeaa ajatella rahan tuovan onnea, kun sohvasurffasin Sumatralla. Paikallinen isäntäperheeni voisi tuskin kuvitella saavansa opinto-

tuen suuruista summaa palkaksi kuukaudessa. Vieraanvaraisempia ja onnellisemman oloisia ihmisiä ei ole kuitenkaan helppo löytää. Oli vaikeaa ajatella islamin olevan pelkästään julma ja sotaisa uskonto, kun vierailin Marokossa puiston penkillä tapaamani muusikon ja hänen ystäviensä kotona. Valmistimme yhdessä illallista, ja ystävällisempiä tyyppejä saa hakea. On helppoa kategorisoida maita ja ihmisiä joillain kriteereillä. Afrikassa on köyhää. Lähi-Idässä on vaarallista. Itä-Eurooppa on vain ankea Neuvostoliiton jäänne. Nämä edellä mainitut yleistykset pitävät kiistatta jossain määrin paikkaansa, mutta ajattelun jääminen näin mustavalkoiselle tasolle ei anna mahdollisuutta maailmankuvan avartamiselle. Afrikassa on köyhyyttä, mutta maanosa sisältää satoja eri kulttuureja, kansallispuistoja ja maailman upeimpia luontokohteita. Lähi-Idässä on vaarallisia alueita, mutta matkailija kokee siellä uskomatonta vieraanvaraisuutta. Itä-Euroopassa on edelleen jäänteitä kommunismista, mutta ei keskiaikaisia linnoja tai palatseja ole silti purettu. Monilla alueilla saatetaan harjoittaa esimerkiksi vähemmistöjä sortavaa politiikkaa,

Teksti ja kuvat: Aleksi Olander tehtailla ihmisoikeusrikkomuksia tai tehdä jotain muulla tavoin epäeettistä. Tällöin matkailija saattaakin miettiä, kannattaako maahan ylipäänsä matkustaa. Useimmiten kannattaa. Tavallisen kansan elämä on useissa tapauksissa hyvin kaukana hallinnon toimista, ja matkailijan paikallisille yrittäjille tuomat dinaarit tai ruplat voivat olla paikallisten ihmisten tai kohteen kannalta valtavan tärkeitä. Paikallisten voi olla vaikeaa ymmärtää, mitä väliä joillain harvinaisilla apinoilla tai muilla eläinlajeilla on lähiviidakossa, kun eletään epävakaalla konfliktialueella ja elämä on muutenkin enemmän tai vähemmän perseestä. Näistä apinoista kiinnostunut turisti voi kuitenkin tuoda alueelle viikonloppuretkellään monen kuukauden palkkaa vastaavan määrän rahaa, joka varmasti toimii myös motivoijana naapurimetsän apinoista huolehtimiselle. Matkailun negatiiviset vaikutukset esimerkiksi luonnolle ja paikallisväestöille ovat usein esillä, mutta matkailija voi vastuullisilla valinnoillaan tehdä

myös valtavasti hyviä asioita. Harkitse ainakin seuraavaa matkaa suunnitellessasi: mitä jos menisit jonnekin, mihin sinulla ei ole koskaan tullut mieleen mennä? Suosiotaan kasvattavan Kroatian sijaan voit yhtä hyvin mennä rannikkoa hieman etelään Montenegroon tai Albaniaan, joiden rannat ovat varmasti vähintään yhtä upeita ja hintataso lähes puolet edullisempi kuin Kroatiassa. Itämaista eksotiikkaa haikaileva voi tutun Turkin sijaan jatkaa naapurimaahan Iraniin, jossa matkailu on ennakkoluuloista huolimatta yhtä turvallista kuin missä tahansa muuallakin. Rohkea ja ennakkoluuloton matkailija pystyy valinnoillaan laajentamaan maailmankuvaansa ja tukemaan paikallisia yhteisöjä. Kirjoittaja on ennen tämän tekstin kirjoittamista pohtinut Kongon demokraattisen tasavallan tilannetta ja käyttänyt päivän kansallispuistojen tutkimiseen.

Ulkoasianministeriön mukaan Albanian yleinen turvallisuustilanne on hyvä, mutta se on edelleen pysynyt joillakin alueilla ongelmallisena. Niin tai näin, maisemat ovat henkeäsalpaavia.

Kaikki pelissä, peli kaikissa? Teksti: Vilho Pirttijärvi Kuva: Kimmo Brandt

Juho Hamari valittiin marraskuun alkupuolella pelillistämisen professoriksi Porin yliopistokeskukseen. Hamarin työ Tampereen teknillisen yliopiston ja Turun yliopiston yhteisen professuurin parissa alkaa joulukuun alussa. Mitä pelillistäminen sitten on? Ja mitä se ei ole?

“

Lyhyt luonnehdinta pelillistämiselle on se, että pyritään tekemään järjestelmistä, aktiviteeteista tai palveluista enemmän pelien kaltaisia”, Juho Hamari sanoo. Pikaruokaketju Hesburgerin puhelinsovelluksen käyttöönotto liittää asiakkaan osaksi ketjun bonusjärjestelmää. Sovellus esittää asiakkaan bonuskertymän pitkänä palkkina, jossa ostoksilla kerätyn bonuksen määrä näkyy sinisellä. Loppuosa palkista on kahta eri harmaan sävyä. Läpinäkymätön, vaaleanharmaa osa kuvaa sitä bonusten määrää, mikä käyttäjältä puuttuu, jotta hän saisi hopeajäsenyyden, bonusjärjestelmän perustason korotettua kultajäsenyydeksi. Loput palkista on läpinäkyvää harmautta, elämää ku tajäsenyyden jälkeen. Tuo bonuskertymän kuvaaja muistuttaa tietokonepelien mittareita, joilla ilmaistaan pelaajan avattarelleen keräämien kokemuspisteiden määrää. Olet 18 kerrosaterian päässä bonusklubin kultajäsenyydestä ja kolmen koboldin päässä kolmostasosta. Sen jälkeen voit ryhtyä tavoittelemaan platinajäsenyyttä ja neljättä tasoa.

itsestään, eikä ulkopuolelta, vaikka jostain rahapalkinnosta”, Hamari selittää. Hesburgerin bonusjärjestelmä poikkeaa Hamarin ajatuksista selkeästi. Hamarin näkemyksen mukaan pelillistäminen on työkalu, jota tulisi ensisijaisesti käyttää ihmisen sisäisen motivaation löytämiseen ja innostamiseen pelillistetyn aktiviteetin parissa. Hesburgerin sovellus taas pyrkii sitouttamaan käyttäjän kanta-asiakkaaksi rahallisella bonuksella ja lisääntyvillä kanta-asiakaseduilla. Miten sisäinen motivaatio sitten löytyy pelillistämällä? Esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa tunnettua ajanhallintamenetelmää, Pomodoro-tekniikkaa. Siinä työskentelevä henkilö päättää suorittaa tehtävän, ja paneutuu siihen 25 minuutin intervalleissa. Intervallien välillä henkilö pitää viiden minuutin taukoja, mutta joka neljäs tauko on puolen tunnin mittainen. Pomodoro-tekniikan intervalleja kutsutaan tomaateiksi, koska sen kehittäjä Francesco Cirillo käytti itse alunperin tomaatinmuotoista munakelloa työskennellessään. Parhaassa tapauksessa työn tekijän tehtävän suorittaminen muuttuu flow-tilassa tekemiseksi ja hän koukuttuu “tomaattien keräilyyn”. Tälläinen flow-kokemus voi muistuttaa sitä, kuinka henkilö tempautuu mukaan peliin. Sen sijaan, että henkilö pelaisi vielä

Pelillistämisellä pyritään ihanteellisimmillaan lisäämään pitkäjänteistä ja motivoitua tekemistä,

“Pelillistämisellä pyritään ihanteellisimmillaan lisäämään pitkäjänteistä ja motivoitua tekemistä, kuten vaikka terveyden ylläpidossa, työpaikalla tai koulussa siten, että motivaatio löytyy lopulta ihmisestä

yhden erän pasianssia, hän kerääkin vielä yhden tomaatin. Pelillistämisessä onkin Hamarin mukaan kyse siitä, että aktiviteetit rakennellistetaan uudelleen siten, että niiden parissa toimiminen on ihmiselle miellyttävää ja motivoivaa. Onko tälläisessä vaarana se, että lopulta henkilö kuitenkin suorittaa tehtäviä sen sijaan, että pyrkisi aktiivisesti yhtä tiettyä päämäärää kohti? Pelillistäminen herättää ihmisissä myös epäilyksiä. Pelillistämistä voisi käyttää vallankäytön välineenä ja tarkkailutyökaluna. Onko asioita, joita ei saisi pelillistää? Hamari suhtautuu ajatukseen kriittisesti.

sosiaalinen status määrittyy toisten ihmisten mobiilisovelluksella antamista arvioista. Tälläiset dystooppiset visiot eivät ole ainakaan vielä arkipäivää Euroopassa, mutta Hamari mainitsee, että Kiinassa ilmeisesti kokeillaan kansalaisten pisteyttämistä pelillistetyllä järjestelmällä. Tämä Sesame Credit -niminen järjestelmä antaa verkkokauppaostosten ja sosiaalisen median toiminnan perusteella kansalaiselle pistearvon. Hamari sanoo, että Kiinan malli on mielenkiintoinen kehityssuunta, mutta siihen sisältyy paljon eettisiä ongelmia. Muutoin Juho Hamari näkee pelillistämisen mahdollisuudet lähestulkoon rajattomina, joskin hänestä on tärkeää yhteensovittaa pelillistämisen tapa ja pelillistämisen kohde Esimerkiksi sääntöraskas ja tarkan tavoitteellinen pelimekaniikkaa ei välttämättä sovi luovien ja kokeilevien aktiviteettien pelillistämiseen. Hamarin mielestä luovaan työhön voisi sopia paremmin leikilliset, vapaaseen ilmaisuun ja eksperimentointiin kannustavat pelimekaniikat.

“En sanoisi kategorisesti, että olisi jotain mitä ei pitäisi pelillistää ollenkaan. Parempi olisi pohtia, minkälaiset pelillistämisen muodot sopivat paremmin tai huonommin eri konteksteihin.” Kuluvana syksynä tieteisfiktion ystävät ovat intoilleet brittiläisestä Black Mirror -sarjasta. Dystooppisia, itsenäisiä kertomuksia esittelevän sarjan kolmas kausi on luojansa Charlie Brookerin mukaan täysin pelejä ja pelillistämistä käsittelevä kokonaisuus. Esimerkiksi kauden ensimmäisessä jaksossa kerrotaan tarina yksilön syöksykierteestä yhteiskunnassa, jossa ihmisten

“Jos ajatellaan pelejä, eivät nekään koostu pelkistä pisteistä. Pelithän ovat hyvin monimutkaisia järjestelmiä, joissa on montaa eri teknologiaa, jotka pyrkivät vaikuttamaan ihmisiin monella eri tavoilla”, Hamari summaa.

Kuka: Juho Hamari Ikä: 32-vuotias Työ: Pelillistämisen professori Porin yliopistokeskuksessa, Työskentelee myös Tampereen yliopiston Game Research Labissa

Koulutus: Kauppatieteiden maisteri, tietojärjestelmätiede, Jyväskylän yliopisto Kauppatieteiden tohtori, tietojärjestelmätiede, Aalto-yliopisto

Vilho Pirttijärvi

Musiikki

Aino Venna: Aino Vennan Joulu Stupido Records

oululevyihin on vaikea suhtautua. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että kuuntelen joulumusiikkia joulun alla, mutta en koskaan muuten. Siksi on myös vaikeaa miettiä, että pitäisikö joulumusiikki arvioida joulumusiikkina vai ihan tavan musiikkina. Itse yritän mennä keskeltä lävitse. Aino Vennan joulu on 11 kappaleen kokonaisuus, jolla kuullaan niin klassisia joulukappaleita, Vennan omia sävellyksiä, kuin myös Vennan täysin uusiksi säveltämiä ja sovittamia joululaulutekstejä. Esimerkiksi Joulupuu on rakennettu on täysin poikkeava tulkinta koulujen joulujuhlien vakioteoksesta. Vennan tulkinnassa teksti on oikeastaan ainoa jouluinen asia kappaleessa. Toki on ihan aiheellista kysyä, että onko joululaulun pakko aina olla kulkusten helinällä koristeltu tunnelmakuva, joka herättää kuulijassa muistikuvia lapsuuden lumihangista ja kauppojen

joulusuklaaosastoista? Joulumusiikin perinteistä irtautuminen ehkä antaa levylle elinaikaa myös sesongin ulkopuolella. Tavallaan onkin mielenkiintoista, miten Venna saa nostettua tekstit poikkeuksellisen vahvasti esille. Tämä herättää ajatuksia siitä, mitä se joulu sitten oikeastaan tarkoittaa? Edellä mainittu kysymys esitetään Jukka Kuoppamäen säveltämässä ja sanoittamassa ja Katri Helenan alun perin esittämässä kappaleessa Aavistus. Se on suosikkikappaleeni levyltä. Kappaleessa kartoitetaan joulunajan hengellisiä ulottuvuuksia. Vennan tulkinta aiheesta on aavemainen ja kevyesti uhkaava. Ehkä levyn tärkein anti on se, että Aino Venna on löytänyt odottamattomia tulokulmia jo tuhanteen kertaan läpi kaluttuihin lauluihin. En tiennyt ennen tämän levyn kuulemista, että Joulupukki suukon sai on oikeastaan aika ahdistava laulu.

Musiikki

Vilho Pirttijärvi

Lauri Ainala: Orpokotijuhlat saarella Svart

auri Ainalan esikoisalbumi Orpokotijuhlat Saarella on jotakin niin henkilökohtaista, etten oikein osaa suhtautua siihen. Musiikkia kuunnellessa on kuitenkin hyvä muistaa, että sitä ei koskaan pidä ymmärtää. Musiikki koetaan. Kokemus on joko hyvä, huono tai jotain siltä väliltä. Ainala perheineen on tavannut osallistua Uukuniemeläisyys -herätysliikkeen kesäjuhlille, jotka järjestetään vuosittain Parikkalan kunnassa Suomen itärajalla, Saaren kirkon ympäristössä. 33-vuotias Lauri Ainala koki ensimmäiset orpokotijuhlansa, kuten tapahtumaa kutsutaan, vuonna 1985. Vuonna 2015, 30 vuotta ensivierailunsa jälkeen, Ainala saapui Saaren kirkolle mukanaan äänityskalustoa. Äänityksistään hän on tuottanut äänikollaasin. Levyllä kuuluu virrenveisuuta, urkujen ääniä ja epämääräistä melua.

Minusta tuntuu siltä, että Ainala on pukenut ääniksi henkilkohtaista suhdettaan Jumalaan, omaan maailmankuvaansa ja uukuniemeläisyyteen. Minä en tiedä Lauri Ainalan henkilökohtaisista asioista mitään. Levyn kuunteleminen on kuitenkin kiehtovaa. Uskon, että löydän tulevaisuudessa eri tapoja kaivautua sisään sen maailmaan. Tällä hetkellä koen suurinta riemua levyn kohdissa, joissa tasainen rytmi hakkaa. Rytmi on kaikille yhteistä, eikä laisinkaan henkilökohtaista. On myös upeaa, miten Ainala on luonut useita eri tunnelmia jumalanpalveluksen virrenveisuusta. Toisinaan tunnelma on toismaailmallinen, etten sanoisi taivaallinen. Ahdistavimmillaan levy taas on silloin, kun se on paljaasti vain sitä mitä se on kuvailun tasolla, eli äänikollaasi kenttä-äänityksistä herätysjuhlilla.

Atte Timonen

Leffat

Hirviön huomassa

antasiaa ja scifiä on käytetty jo vuosien ajan työkaluna, jonka kautta käsitellä varsinkin nuorten ja lasten elämän vaikeita asioita turvallisesti. Tänä vuonna Disneyn eläinfaabeli Zootopia, sekä uudelleenfilmatisointi vuoden 1977 elokuvasta Pete ja lohikäärme Elliot olivat tästä hyviä esimerkkejä. A Monster Calls sopii myös esimerkiksi kyseisen tyylilajin elokuvasta. Patrick Nessin samannimiseen kirjaan perustuva A Monster Calls kertoo nuoresta Conor O’Malleysta (Lewis McDougal), jonka äiti (Felicity Jones) tekee kuolemaa. Pojan yrittäessä selviytyä arjen suruista ja koulukiusatuksi tulemisesta, vastaan tulee Hirviö (Liam Neeson), joka alkaa auttamaan Conoria – halusi tämä sitä tai ei. Hirviö kertoo Conorille kolme tarinaa, ja lopuksi Conor kertoo hänelle painajaisestaan. A Monster Calls iskee varmasti todella vahvasti niihin, jotka ovat joutuneet joskus samaan tilanteeseen kuin Conor. Elokuva käsittelee surua ja perheenjäsenen sairastumista arvok-

kuudella ja realismilla, eikä se sorru ylitsepursuavaan leikillisyyteen tai täydellisyyteen hahmojen perhe-elämää kuvatessa. Fantasiaelementit on ripoteltu läpi elokuvan Conorin elämän synkimpiin hetkiin ja pikkutarkka erikoistehostetyö Hirviön kohdalla vangitsee katsojan huomion välittömästi. Kuvaaja Óscar Faura tekee uskomatonta työtä yhteistyössä loistavien näyttelijöiden kanssa, varsinkin Conorin isoäidin (Sigourney Weaver) saapuessa pojan tuhoamaan kotiin. Kamera seuraa tämän kasvoja huoneessa, kaapaten väsymyksen, raivon ja surun tunteet erittäin taidokkaasti. Conorin painajaisen todellinen luonne ei ollut kovin hyvin varjeltu twisti ja osalle katsojista loppu voi tuntua jopa lässähtäneeltä. Mielestäni elokuvan opetuksen painoarvo ja tapa millä se toteutetaan, on kypsä ja tunteellinen. A Monster Calls on synkkä, melankolinen ja voimakas elokuva, joka näyttää upealta ja päättää tarinansa levolliseen ja sydäntälämmittävään tunnelmaan.

Pointti toivottaa lukijoilleen

lystikästä joulua ja menestystä tulevaan vuoteen!