Levyarvio

Mac Miller Circles Warner Records 2020

Postuumit julkaisut ovat lähestulkoon aina ongelmallisia. Miten kunnioittaa artistin perintöä ja visiota, kun hänen mielipidettään ei voi suorasti kysyä tai tietää? Vuosien varrella monien artistien musiikilliset raakileet on nostettu parrasvaloihin heidän poismenonsa jälkeen, ja pöytälaatikot on puhdistettu kaikesta mille voi asettaa minkäänlaista markkina-arvoa. Siksi onkin virkistävää kuulla albumi, joka on viimeistelty rakkaudella ja huolellisesti. Albumi jonka takana artisti olisi aivan varmasti voinut ylpeästi seisoa. Mac Miller ei koskaan elämänsä aikana nauttinut kriitikoiden suosiosta. Hänen uraansa tuntui jatkuvasti leimanneen hänen taustansa matalaotsaisessa opiskelijaräpissä. Musiikillisesti sen tyylinen hip hop oli jo pitkään loistanut poissaolollaan, kun hän vuonna 2018 julkaisi albuminsa Swimming. Tämä albumi merkitsi tiettyä tuulen vaihtumista yleisessä mielipiteessä, sillä se voitti puolelleen monia arvostelijoita. Monet Swimmingin mukana kyytiin hypänneet palasivat tässä kohtaa takaisin hänen aiempiin albumeihinsa, ja näkivät siellä ilmiselvää meriittiä ja artesaanimaisen huolellista työnjälkeä. Miller osittain uudesta suosiostaan innostuneena ryhtyi työstämään jatko-osaa Swimmingille yhdessä tuolla albumilla vaikuttaneen tuottajan, Jon Brionin kanssa. Tragedia keskeytti työn. Syyskuun seitsemäntenä vuonna 2018 Mac Miller löytyi asunnostaan elottomana. Kuolinsyyksi kirjattiin tahaton fentanyylin yliannostus. Monet palasivat suru-uutisen kuultuaan Swimmingin pariin, ja koittivat löytää sieltä jotain lohtua tai viimeisiä viisauksia. Sellaista tunnelmaa tuo albumi ei kuitenkaan tarjonnut. Sen kolon täyttää Circles. Millerin kuoltua hänen kanssaan läheisen siteen muodostanut tuottaja Jon Brion ryhtyi yhdessä Millerin perikunnan kanssa käymään läpi viimeiselle albumille tarkoitettua materiaalia. Työ vei sen arkaluontoisuuden vuoksi kauan, sillä kaikkien pohjimmainen tarkoitus oli viimeistellä albumi siten, että se kunnioittaa Millerin muistoa. Vuonna 2020 levy oli viimein valmis, ja se on todennäköisesti Millerin merkittävin teos. Temaattisesti levyä voisi verrata David Bowien viimeisen albumin Blackstarin vastaaviin. Vaikka Miller ei missään nimessä voinutkaan ennakoida kuolemaansa, kuten Bowie saattoi, hän silti sivuaa kuolevaisuuttaan teksteissä runsaasti. Kappaleista, kuten Good News ja Hand Me Downs, voi kuulla Millerin olevan väsynyt kestämättömään elämäntyyliinsä, mutta voimaton tekemään muutosta. Pelkkää paatosta albumi ei toki ole, vaikka albumi onkin ennen kaikkea traagista ja sydäntäsärkevä kuultavaa. Ajoittain tietty lohtu pilkottaa rivien välistä, ja etenkin kappaleet Complicated ja Blue World tuovat albumiin tuulahduksen katkeransuloista tanssittavuutta. Tyylillisesti albumi on hillitty. Minimalistinen instrumentaatio antaa melodioille runsaasti tilaa kasvaa. Se painottaa sitä, mitä Millerillä on sanottavanaan. Varsinaista räppiä ei albumilla ei juurikaan kuulla, vaan suurin osa sen sanomasta tuodaan esille rauhallisen hyräilyn saattelemana. Nämä soundilliset valinnat tekevät albumista todella rauhoittavan kuunneltavan ja korostavat niitä hetkiä, kun instrumentaatiossa on jokin voimakas elementti. Esimerkiksi kappaleissa Complicated ja Blue World on molemmissa kiinnostavan rytmikkäät instrumentaalit, joista Complicatedia värittää syntetisaattori ja Blue Worldiä pieneksi pilkottu sample. Albumin ehdotonta suolaa haavoihin ovat kuitenkin sen keskiössä olevat kappaleet, jotka heijastelevat Millerin viimeisiä kuukausia. Good News erityisesti on raastava kappale, jonka pääteesinä kulkee Millerin halu levähtää hektisestä elämästään, ja päästä yli henkisistä esteistään. Lyyrisesti kappale on täyttä sydämen putoamista alusta loppuun, kun Miller osuu naulan kantaan kerta toisensa jälkeen. Hän tiivistää oman elämänsä lisäksi myös nuo ongelmat, joita niin moni parikymppinen miettii yön pikkutunteina, selvänä tai muuten. Kappaleen musiikillinen ja emotionaalinen kliimaksi saapuu loppupuolella, kun Millerin uupunut ääni nousee uuteen melodiseen kulkuun sanoin: “That there’s a whole lot more for me waitin’/ I know maybe I’m too late, I could make it there some other time/ Then I’ll finally discover/ That it ain’t that bad, ain’t so bad/ Well, it ain’t that bad, mm/ At least it don’t gotta be no more”. Muita albumin tärkeimpiä kappaleita ovat muun muassa äärimmäisen sielukas Everybody, joka on versiointi Arthur Leen kappaleesta: Everybody’s Gotta Live. Miller tekee kappaleesta omansa lataamalla sen täyteen melankoliaa ja uutta merkitystä. Laulusuoritus tässä kappaleessa on myös Millerin paras, intohimoinen huuto tyhjyyden absurdiutta vastaan. Albumi päätyy suorastaan hajottavaan yksi-kaksi lyöntiin: Surf ja Once a Day. Surf on yksinkertainen indie pop-balladi joka palaa käsittelemään Good Newsin tematiikkaa kuolevaisuudesta ja mielenterveydestä. Surf kuitenkin tuntuu hyväksyvän nämä asiat ja taipuvan mahdottomuuksien edessä. Once a Day on äärimmilleen karsittu kappale. Kappaleen muodostavat käytännössä vain Millerin lauluraita ja vaimennettu e-piano. Kappaleen melodia ja sanoma ovat kuitenkin niin väkeviä, että ne kantavat tämän albumin maaliin täydellisesti. Kappale tiivistää vain muutamassa lauseessa albumin teemat uupumuksesta, eskapismista, rakkaudessa eksymisestä ja ympäristön paineista tavalla johon harva olisi näin vähällä pystynyt. Circles on yksinkertaisuudessaan kaunis teos. Mac Miller kasvoi artistina yksinkertaisesta bileräppäristä monipuoliseksi tulkitsijaksi, taitavaksi omintakeiseksi tuottajaksi ja taitavasti artikuloivaksi kappaleentekijäksi. Tämänkin kehityskaaren loppuratkaisu jäi maailmalta mysteeriksi. Mac Millerissä tuo maailma menetti taitavan lupauksen ja monen eksyksissä olevan milleniaalin ja z-sukupolven väliinputoajan sankarin. Loppuratkaisun puuttuessa Circles kuitenkin on hieno tiivistelmä siitä, mitä olisi voinut olla.