Jos ei me, niin kuka sitten?

TEKSTI: Leevi

Kumpulainen

KUVITUS: Kaarle

Hurtig, Karim Awad

Tapasin eduskuntavaaliehdokas Kaarle Hurtigin talvisessa kalliossa. Hurtig on poliittinen anomalia. Puoluepolitiikkaan mukaan hakeva puoluepolitiikkakriitikko, joka ehdokkuudellaan haluaa tuoda esille politiikan ongelmien laajan kirjon. Hänen poliittinen agendansa on miltein ennennäkemätön jäisen politiikan kentän sisällä. Kriittisestä suhtautumisestaan huolimatta hän haluaa nähdä politiikan kadotetun potentiaalin ja pyrkii toiminnallaan ravistelemaan rakenteita. Olen itse tämän toiveikkuuden jo kadottanut. Istuimme alas kuppilan hälinään ja keskustelimme.

“Tämänhetkinen strategia on se, että politiikan sisälle tarvitaan ääni joka sanoo, että politiikka ei toimi. Äänen pitää tulla ihmiseltä, joka on pelannut pelin niin pitkälle, että on päässyt eduskuntaan ja sitten sanoo, että tämä ei toimi. Vaikka se on varmasti vaikeaa, on varmaa että ennen sitä mikään ei tule muuttumaan”

Politiikka on kauan sitten menetetty luvattu maa, jonka todellinen potentiaali on hukattu. Keskustelu nykyisen länsimaisen demokratian tilanteesta muistuttaa keskustelua kapitalistisen maailmanjärjestyksen välttämättömyydestä. Vaihtoehtoa ei nähdä. Poliittisen järjestelmän konventiot ovat niin vakiintuneita, että niistä irtautuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Olisi kuitenkin liian toiveikkaasti ajateltu, että näistä konventioista yritettäisiin aktiivisesti pyristellä irti. Poliittisen järjestelmän selviytymisen kannalta välttämätöntä kritiikkiä ei ole, ja sen huomaa. Systemaattisen muutoksen puolestapuhujia ei löydy, sillä avoin kanava esittää kritiikkiä systeemiä kohtaan puuttuu. Alhaiset äänestysprosentit kielivät syvälle ulottuvista ongelmista politiikan sisällä. Ei kuitenkaan olisi politiikan peliä ammatikseen pelaavien edun mukaista luoda kanavia, joissa pelin sääntöjä voitaisiin muuttaa. Don’t hate the player, hate the game!

“Jos olet jo 20-vuotta ehtinyt pelata sitä peliä niin kuinka innoissas olet siitä että joku tulee sun perässä ja sanoo että tää peli on perseestä. Politiikan sisältä ei ymmärretä miltä systeemi tuntuu ja miten se näyttäytyy sen ulkopuolella oleville. Peliä pelataan niin kauan, että unohdetaan sen ulkopuolinen todellisuus.” ehtinyt unohdetaan

Miten tätä peliä sitten pelataan? Poliittinen koneisto nappaa pyörteisiinsä yhteiskuntakiinnostuneen nuoren jo varhaisessa vaiheessa. Se alkaa suhteellisen viattomalta tuntuvana pöhinänä yläasteen oppilaskunnan hallituksessa, mutta eskaloituu nopeasti. Pian nuori poliitikon alku herää huutaen transsistaan ja huomaa myyvänsä makkaraa ja jakavansa flaijereita vihreiden vaalikojulla. Ei vielä yläasteella, mutta opistossa tunnustetaan jo väriä. Nuoresta poliitikon alusta kasvaa tosi nopeasti puoluepoliitikko ja jo nuorena opitaan pelin säännöt. Tämä ei jätä varaa yksilöllisyydelle ja vähentää halukkuutta kritisoida systeemiä myöhemmin. Tämä ilmiö näkyy etenkin nuorissa uuden polven poliitikoissa. Samat opitut mantrat toistuvat sukupolvesta toiseen. Vaikka maailma muuttuu, eivät puolueet muutu sen mukana.

“Perussuomalaiset toivat oman aspektinsa. Hekään eivät suoraan muuttaneet mitään, vaan toivat lisää kierroksia jo valmiiksi ylikierroksille käyvälle poliittiselle keskustelulle. Oli Toni Halme jonka Timo Soini mahdollisti. Hiljaa olevalle muukalaisvihamieliselle äänelle syntyi ukkosenjohdin politiikkaan. Yritän politiikka kritiikille samaa mitä Toni Halme teki muukalaisvihalle. Tarkoituksena että politiikan sisältä kuuluisi ääni johon politiikan kritiikki voi kiinnittyä.” ylläpitämä myrkyllinen keskustelukulttuuri tukee tätä ongelmaa. Hyvä poliitikko osaa aina löytää kokemilleen vääryyksille ja ongelmille konkreettisen syyllisen. On se sitten toinen poliitikko, kokonainen puolue, hallitus tai perussuomalaisten tapauksessa maahanmuuttajat. Huomattavaa on, että syy ei koskaan löydy politiikan sisältä. Puoluekentän polarisaatio luo karikatyyrin omaisia vastapareja, joiden ympärillä poliittinen keskustelu pyörii. Vastakkainasettelu on kuitenkin rakenteellinen osa nykyistä poliittista järjestelmäämme. Puolueet rakastavat tätä vastakkainasettelua samalla tavalla kuin politiikka rakastaa ongelmia. Ne luovat kiinnostusta ja voitettavissa olevia A-studio keskusteluja tai Twitter-väittelyitä. Ilman näitä vastakkainasetteluita eivät nykyiset puoleemme osaisi määritellä itseään. Populismille tyypillinen reaktiivisuus yleistyy vaaliväittelyissä, ja se on politiikalle myrkkyä. Se kuitenkin todistetusti toimii, sillä oppositiossa olevan puolueen kasvu on aina lähes taattua.

Politiikan

Jos kansanedustajien jakaminen hallitukseen ja oppositioon on joskus toiminut, on se nyt turmeltu. Kun politiikka on peliä, on asema oppositiossa vapaudu vankilasta kortti. Se mahdollistaa puolueiden lähtökohtiin perustuvan reaktiivisen vastustamisen. Asetelmassa, jossa hallituksen muodostaa enemmistö ovat välikysymyksetkin ainoastaan tapa todistella oman puolueensa paremmuutta. Tosiasiassa tätä “paremmuutta” ei tarvitse perustella, sillä liikkuvien äänestäjien määrä on puolueiden kesken niin pieni. Poliittiset mielipiteet ovat ja pysyvät, sillä oman niitä vastaan sotivia mielipiteitä lähtökohtaisesti vastustaa. Toisen puolueen ajatusten hyväksyminen järkyttäisi poliittista identiteettiä liikaa.

Nykyisessä muodossaan vaaleihin osallistuminen vaatii taidon luetella oikeat yhdentekevät lauseet oikeille ihmisille. Siihen asti että joku uskaltautuu ajamaan systemaattista muutosta ovat kaikki suureelliset vaalilupaukset pelkkää sanojen helinää. Kun henkilö onnistuu pelaamaan peliä niin pitkälle, että pääsee eduskuntaan, voi hän huokaista helpotuksesta, sillä kaikki hänen tekemisiään valvovat elimet kaikkoavat ympäriltä kuin tuhka tuuleen. Teoriassa tämä vastuu on äänestäjillä, mutta neljän vuoden mittainen kausi on pitkä aika olla ilman valvontaa. Kun vaalit taas koittavat, voi poliitikko ladella jälleen samat hunajoidut lauseet samalle yleisölle. Tämä rakenteisiin sidottu valvonnan puute antaa tilaa epärehellisyydelle. Poliitikon kannattaa valehdella vaalikampanjassaan, koska siten saa ääniä. Todennäköisyys, että jää valheistaan kiinni tavalla, joka ei anna tilaa uusilla valheilla selittää tekemisensä, on niin pieni, että se riski kannattaa ottaa.

Nykyisestä puoluepolitiikastamme puuttuu läpinäkyvyys. Huolestuttava trendi, joka järkyttää kansan luottamusta poliittiseen päätöksentekoon. Kansalaisten olemattomat mahdollisuudet valvoa äänestämiensä poliitikkojen toimintaa mahdollistaa lobbauksen ja muiden piilotettujen intressien vaikutusvallan kasvun. Tämän näkymättömissä olevan vallankäytön aiheuttamat vaikeudet olivat todennäköisesti aito syy Emma Karin kaltaisten poliitikkojen turhautumisen takana. Kun järjestelmän sisällä ei ole tapaa ilmaista turhautumistaan sen toimintaan, irtautuu se yksilöstä.Tällöin valta keskittyy niille, jotka ovat valmiita pelaamaan olemassa olevilla säännöillä ja ne ketkä eivät hyväksy niitä sääntöjä jättävät pelin sikseen muutoksen ajamisen sijasta. Poliittinen valta keskittyy entistä enemmin politiikan ammattilaisille ja heidän toimintaansa vaikuttaville tahoille

“Missä vaiheessa ruvettiin ajattelemaan että demokratia on muka valmis. Emma kari pelasi itsensä ministerin asemaan ja jätti politiikan sen sijaan, että olisi puuttunut sen ongelmiin. Häntä ei voi syyttää, sillä tapaa kanavoida turhautumista politiikan keinoin ei ole olemassa.”

Vahvasti henkilöitynyt politiikka vaikeuttaa sen ongelmiin puuttumista, sillä usein systeemille ominaiset ongelmat näkyvät yksilöiden toiminnassa. Tämä johtaa siihen että rakenteellisiin ongelmiin puuttumisen sijaan kritisoidaan yksilöiden toimintaa. Ympäristöministeri Emma Kari on tästä hyvä esimerkki. Pitkän uran tehnyt puoluepoliitikko, joka halusi saada aikaan ilmastotoimia politiikan keinoin ilmoittaa päättävänsä poliittisen uransa, koska ei usko saavansa tarpeeksi aikaan. Sen sijaan, että tämä herättäisi kysymyksiä siitä, missä todellinen valta sijaitsee, henkilöidään ongelma Emma Kariin. Aito poliittinen valta ei siis sijaitse siellä, missä sen kuuluisi paperilla sijaita.

Kun politiikka ärsyttää, onko äänestämättä jättäminen siis vaihtoehto? Todennäköisesti ei, sillä niin kauan kuin vaaleilla saadaan muodostettua tarvittava päättävä elin ja joku voi julistautua voittajaksi, ei tätä voittajaa äänestysprosentit siinä vaiheessa kiinnosta. Olisikin kiinnostava nähdä kuinka matalalle äänestysprosentin pitäisi laskea, jotta herätyskellot alkaisivat soimaan. Maakuntavaalien 47.2% ei vielä aivan riittänyt.

Puoluerajat ylittävien kompromissijen muodostaminen muuttuu entistä vaikeammaksi henkilöitymisen ja keskustelun kärjistymisen myötä. Kun yhteisymmärrykseen lopulta päästään, on alkuperäinen uudistusmielinen idea poliittisen koneiston vesittämä turhauttavan laimea kompromissi. Sen sijaan, että puhallettaisiin edes siihen omaan hiileen, pyritään tukahduttamaan kilpailijan hiili, jotta oma loistaisi sitä kirkkaammin. Tämä on pelin todellinen laatu.