Mitä edes on suomalainen taidekulttuuri?

TEKSTI: Vivian Wesslin

KUVITUS: Pixabay

Onvuosi 2012, olen viidennellä luokalla ja kouluviikon kohokohta on retki elokuvateatteriin. Kino Tapiolan ainoa sali huokuvaa vanhan ajan särmää ja samettiset penkit vaimentavat oppilaiden muutenkin laantuvan supinan. Naakkapoika noudatti Koulukino-näytöksissä viljeltyä pohjoismaista kaavaa, joka oli jo ehtinyt muodostua sisäpiirivitsiksi kavereitteni kanssa: päähenkilö on huonosti voiva lapsi, jonka tilan syy johtuu yleensä joko traumatisoivasta peheympäristöstö tai koulukiusaamisesta. Lapsi yrittää pyristellä irti näiden ulkopuolisten tekijöiden kahleista ja tyypillinen katalyysi romahdukselle on “Tämä on sinun unelmasi, isä, ei minun!”, kun päähenkilö on vihdoin saanut tarpeekseen esimerkiksi jääkiekosta.

Nämä haukotuksia herättävät toistuvat kokemukset suomalaisen – ja laajemmin pohjoismaalaisen – taiteen masentavuudesta ja nukuttamistaidoista säilyivät mukanani pitkään, niinkin syvinä että yläasteikäisenä muistan kovasti toivoneeni olevani vaikkapa amerikkalainen, jotta voisin kokea pitämäni taiteen ja viihteen tuotannosta jonkinlaista kansallisylpeyttä kateuden sijaan. Enkä suinkaan ollut ainoa ajatuksieni kanssa; muistan käyneeni useamman keskustelun eri ystävien kanssa siitä, kuinka suomi on kielenä tönkkö ja kuinka toivoisimme puhuvamme englantia arjessa. Yhdysvallat eivät myöskään ole sattumalta yksi yleisimmistä, ellei yleisin, vaihtokohde Suomen lukiolaisille.

Riippumatta kotimaisen kulttuurin laadusta ja kiinnostavuudesta, pelkästään sen poikkeavuus amerikkalaisuudesta tekee siitä epämieluisaa jenkkivetoisen länsimaisen kulttuurihegemonian maailmassa. Viihde on yksi tehokkaimmista keinoista vaikuttaa maan kansainväliseen mieliku- vaan – Japanista mieleen tulee Hello Kitty sotarikosten sijaan ja Yhdysvaltojen armeijasta Kapeeni Amerikka, eikä lapsiin osuvat lennokki-iskut. Vaikka Suomi kuuluukin länsimaihin yhteiskuntapoliittisten kriteerien lisäksi silkasta halusta, verrattain syrjäinen geolokaatio, poikkeava kieli ja maan nuoruus ovat jo tarpeeksi tehdäkseen suomalaisista osallistujan sijaan kuluttajan amerikkalaisen kulttuurituotannon pehmeän vallan kahvaan.

Kansallisesti yhtenäisen taidekulttuurin kehittäminen on Suomessa ollut käytännön mahdottomuus ennen viimeisintä vuosisataa, sillä nyky-Suomen alueella ei ole ollut yhtä yhtenäistä valtiota ennen vuotta 1917. Suomen historia jaetaan usein itsenäisyyteen, Venäjän suuriruhtinaskunnan kuulumiseen ja Ruotsin vallan aikaan. Historiantunneilta tuttu Pähkinäsaaren rauha ei kuitenkaan tapahtunut kuin vasta 1300-luvulla, mikä saattaa virheellisesti johtaa uskomaan jonkinlaisen koskemattoman, puhtaan, proto-Suomeen olemassaoloon. Todellisuudessa nyky-Suomen maa-alue ei ollut järjestäytynyt yhteiskuntana ja saamelaisten lisäksi sitä asuttivat kulttuuriltaan ja heimotaustaltaan erilaiset yhteisöt, jotka sekoittuivat “suomalaisiksi” vasta Ruotsin ollessa jo vallassa. Jonkin yhden tietyn alkuperäisen suomalaisen kulttuurin etsiminenkin on historian valossa nurinkurista.

Tämä ei kuitenkaan estänyt 1800-luvun kansallisromatikkoja tehtailemasta kulttuuri-identiteettiä kansallispuvusta Kalevalaan. Kasvava itsenäisyyden kaipuu yhdistettiin mielikuvaan yhtenäisestä kansasta, joka vapautetaan vieraan vallan ikeestä. Suomen kohdalla alistetun kansan tarina ei kuitenkaan löydy luontevasti faktatietoa selaamalla, joten taiteellisia vapauksia hyödynnettiin laajasti, jotta saatiin muodostettua mieleinen Daavid ja Goljat -asetelma. Ironisesti suomalaisuutta jahdatessa tieltä pyyhittiin monia pienempiä paikallisia kieliä ja kulttuureja, kuten karjalaiset. Fennomaanien kannalta kiusalliseksi muodostuu myös se, että suomensukuiset heimot hegemonisoituivat muuttoliikeiden kautta vasta Ruotsin ajalla, jolloin ruotsalaiset siirtolaiset ja sitä kautta suomenruotsalaiset ovat yhtälailla osa tätä “alkuperäistä suomalaisuutta”, jos siihen valitsee uskoa.

Kuten yleensäkin etnisen puhtauden innoittamissa liikkeissä, suomalaisen kulttuurin vaaliminen tuppaa nykypäivänä usein olemaan rivien välistä annettu vinkki äärioikeistolaisesta suuntautumisesta. Tämä halu suojella ja tuottaa jotain puhtaasti suomalaista saattaa rasististen ja xenofoobisten motiivien ohella kummuta samanlaisesta vähemmyyteen pohjaavasta häpeästä, jota tunsin itse suomalaisia elokuvia ja suomen kieltä kohtaan nuorempana. Psykologiasta tiedämme alemmuuskompleksin kääntyvän helposti ylimielisyyteen ja vihamielisyyteen koettua uhkaa kohtaan: tässä tapauksessa muita kulttuureita.

Ollakseen suomalaista taiteen tai taiteilijan ei tarvitse olla osa mitään katkeamatonta linjaa muinais-Suomesta 2000-luvulle, sillä saamelaisten ollessa maan todelliset ensimmäiset asukkaat on merkityksetöntä, kuka oli toisena ja rantautui mistäkin päin. Kuten totesin jo aikaisemmin, nykyisin tuntemamme “suomalainen kansa” kehittyi alun perin eri heimojen ja siirtolaisryhmien sekoittuessa keskenään, joten on mielestäni täysin absurdia yrittää nyt muutama sata vuotta myöhemmin sulkea suomalaisuuden ovea ihmisiltä ihonvärin, uskonnon tai etnisen taustan vuoksi. Vaikka Suomi on tänä päivänä verrattain homogeeninen, ei sen tulisi olla mikään vaalittava tai tavoiteltava itseisarvo, vaan yksinkertaisesti tilastollinen huomio muiden joukossa.

Taiteen ei myöskään tarvitse sopia amerikkalaisen viihteen muottiin ollakseen hyvää. Kesken suomalaisuusangstiani kahdeksannella luokalla minun piti lukea Juhani Ahon teos Papin tytär kouluprojektia varten. Ahon tapa kuvata matelevaa kesää järvimaisemassa toi minut keskelle heinäkuun seisovaa ilmaa, kultaa viljavia peltoja ja koivikon huminaa. Kirjan myötä tajusin samaistuttavuuden ja tuttuuden arvon taiteessa. Suomalaista taidekulttuuria ei tarvitse hävetä ja yrittää näivettää sen laihan kansainvälisen menestyksen takia. Sen arvon voi nähdä paremmin sen omassa kulttuurisessa kontekstissa ja siinä, koskettaako se kontekstin asettamien raamien sisällä.

Naakkapojan vika ei siis ollut pohjoismaalaisuus, vaan yksinkertaisesti se, ettei 11-vuotiaiden ehkä kannata olettaa nauttivan inhorealistista perhetrauman kanssa kamppailusta harmaansävyisessä taide-elokuvassa. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin suomalaisen luokkayhteiskunnan arjen hankauksiin pureutuvat kirjat ja sarjat taas kiinnostavat enemmän kuin mikään, ja olen kiitollinen jokaiselle joka jaksaa tuottaa sitä taidetta. P