Ihan oikea taiteilija?

Istun uusien tuttavuuksien kanssa nauttimassa illasta ja keskustelu etenee omaa rauhallista tahtiaan. Joku kysyy, onko mulla mitään harrastuksia? Aa joo, huomaan suustani kuuluvan tutun vastauksen. Kerron käyväni säännöllisesti salilla, nauttivani seinäkiipeilystä tai kokeilleeni tankotanssia joskus. Voin helposti kertoa nauttivani kirjojen lukemisesta, ruoanlaitosta tai neulomisesta. Harrastuksina niitäkin voi kai pitää. Usein en kuitenkaan uskalla edes mainita nauttivani pianonsoitosta tai laulamisesta, maalaavani säännöllisesti tai kirjoittavani runoja. Sanomatta jää, miten olen elämäni aikana löytänyt iloa taiteesta ja huomannut uppoavani omiin ajatuksiin, vaeltanut jonnekin ihan muualle ahdistuksen ja stressin häviten kauas taka-alalle. Sellaisia asioita en ikinä myöntäisi jollekin juuri tapaamalleni puolitutulle. Ne tuntuvat aivan liian henkilökohtaisilta.

Taiteiden kanssa oma paikka tuntuu aivan käsittämättömän vaikealta hahmottaa, saatika sitten todeta ääneen. Enhän minä siitä ammattia ikinä haluaisi. Monien muiden harrastusten kanssa suhtautumiseni tuntuu neutraalimmalta. Niitä tehdään enemmän ilman odotuksia tai oletuksia, jolloin kyse on vain minusta ja omasta suoriutumisestani. Itsensä kehittämisestä. Kuitenkin taiteellisemmissa asioissa koen, että innostukseni pitäisi oikeuttaa jotenkin. “Oletko sä muka hyväkin siinä? Todista!” “Haluaisin joskus kuulla, kun soitat.” “Nimeä kaikki albumit siltä artistilta tai näytä jokin kuva piirroksistasi.” “Et sä kyllä näytä yhtään miltään taiteilijalta.” Ei kukaan tietenkään sanoisi mitään sellaista, kommentit ainoastaan kiertävät ajatuksiani.

Olen kasvanut siinä ympäristössä, jossa pitäisi mennä oikeisiin töihin ja kova duuni on rahaa. Olen oppinut, miten koulussa on niitä oikeita oppiaineita ja sitten on niitä vähemmän tärkeitä. Olen myös kuullut kulttuurin olevan luksusta. Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Itselle henkinen hyvinvointi ja pään kasassa pitäminen tuntuvat enemmänkin elinehdolta. Elämän myötä yksi kerrallaan käydyt keskustelut ovat syöpyneet aivoihini, eikä niitä saa poistettua sieltä. Jos haluaisi tehdä taidetta tosissaan, siitä pitäisi saada rahaa tai sen pitäisi olla kokoaikaista.

Luovissa asioissa paine omasta tekemisestä tuntuu ahdistavalta. Yliopistossa kirjoittamista ja oman tekstin tuottamista on enemmän kuin missään muualla elämässä on vielä ollut. Kirjoittamisen tulva on kuitenkin luonut jonkinlaisen ähkyn, eikä se ole enää niin helppoa tai vapauttavaa. Pitäisi tehdä jotain, jonka takana uskaltaa seistä, eikä asioiden kokeileminen niiden itsensä tai oman hyvinvoinnin takia tunnu riittävältä. Itselleni kirjoittaminen oli ennen ollut nautinnollista ja auttanut uppoutumaan omaan pään sisäiseen maailmaani. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen ajatukset ovat välillä tuntuneet todella tyhjiltä. Sanoja ei synny, vaikka kuinka istun luovassa mielentilassa kahvi kädessä pakottaen itseni työskentelemään ja “oksentamaan” jotain paperille. Niitä ei voi pakottaa.

Oman tilan ottaminen ja sen itselleen myöntäminen on älyttömän vaikeaa. Vaatimattomuuden sijaan olisi kiva pystyä olemaan rehellinen niin itselleen kuin muillekin ja todeta, ettei elämä ole niin vakavaa.

Ehkä voin vielä joku päivä sanoa olevani ihan oikea taiteilija, ja ääneen sanomisen jälkeen siitä tulee totta. P