Yhiksen kevätmatka Wieniin

Itävallan pääkaupunki Wien on eräs Euroopan merkittävimmistä historiallisista kaupungeista. Sen yli kaksi vuosituhatta käsittävä historia alkaa jo roomalaisesta Vindobonan sotilasleiristä, jonka ympärille keskittynyt asutus sai vähitellen uusia muotoja kehittyen lopulta eurooppalaiseksi suurkaupungiksi. Wien on tullut tunnetuksi niin klassisesta musiikista, Sigmund Freudista kuin Habsburg-suvun vallan keskuspaikkanakin. Wienin merkitys on valtava myös poliittisen historian näkökulmasta; olihan se 1900-luvun alkupuoliskolle asti Euroopan tärkeimpiä kulttuurin ja politiikan keskuksia, jossa asuivat yhtä aikaa vain korttelien päässä toisistaan niin Hitler, Stalin, Trotsky, Tito, Sigmund Freud kuin Rothschildien pankkiirisukukin. Wienin historia havainnollistaa konkreettisesti, miten todellisuus voi olla taruakin ihmeellisempää.

Tason ja Polhon yhteinen kevätmatka 6.-10.3 tarjosi tilaisuuden vierailla kaupungissa, jossa historiallinen kerrostuma oli niin vahva. Henkilökohtaisesti Wien oli tullut tutuksi myös lapsuuden ajan tv-sarjasta Poliisikoira Rexistä, jonka myötä kaupungista saa kuvan mysteeriin kietoutuneena paikkana, jossa rikosten ja turvattomuuden uhka leijuu jatkuvasti ympärillä. Tästä kuvasta ei näkynyt jälkeäkään kaupunkiin saavuttuamme. Wien muistutti rakenteeltaan hyvin tavallisen oloista keskieurooppalaista kaupunkia, jonka katukuva oli hyvin samankaltainen esimerkiksi Amsterdamiin tai Kööpenhaminaan verrattuna.

Ensimmäisenä matkapäivänä vierailuvuorossa oli maailmankuulu Wienin oopperatalo, jonka arkkitehtuuri oli häikäisevän hieno huolimatta toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, jotka olivat raunioittaneet siitä merkittävän osan. Jälleenrakennetussa osiossa oopperatalosta näkyi tarkkuus, jolla tuhotut osiot oli aikoinaan rekonstruoitu. Omiin silmiini ne olisi yhtä hyvin voitu rakentaa 1600- tai 1700-luvulla. Oopperasali puolestaan oli samanaikaisesti sekä hämmentävän pieni että suurikokoinen. Sali itsessään oli niin massiivinen että sinne mahtuisi varmasti satoja ellei jopa tuhansia katsojia mutta sen eri osiot muistuttivat kapeudessaan 1600-luvun aikaisia barokkiteattereita, joissa yleisön oli ahtauduttava seuraamaan näytelmää niin lähelle kuin mahdollista.

Jo ensimmäisenä päivänä oli matkakohteesta otettava irti kaikki mahdollinen. Niinpä kävimme paikallisen kulttuurin mukaisesti kahvilassa syömässä sacherleivoksen, jonka jälkeen matka suuntautui kiertelemään kauppoja ja olutbaareja. Osa meistä löysikin ensimmäisenä päivänä oluttuvan, jossa täyttyi stereotyyppinen kuva valtiotieteen opiskelijoista keskustelemassa keskenään ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Omia ajankohtaisia aiheitamme olivat esimerkiksi poliittinen radikalisoituminen ja psykologian vaikutus oikeisto-vasemmistoajattelun eroavaisuuksiin. Päivän lopuksi vierailimme vielä pienessä tacoravintolassa, josta jäi päällimmäisenä mieleen sen sympaattinen ja vapaamielinen tunnelma, esimerkkinä mainittakoon ravintolan sisälle tuotu koira, jota ravintolan omistavan perheen pikkutyttö innokkaasti rapsutti. En voinut olla ajattelematta, että Suomessa tästä olisi ennen pitkää seurannut lähes varmasti närkästystä ja valituksia muilta asiakkailta. Wienin vapaammassa koirakulttuurissa niistä ei kuitenkaan ollut merkkiäkään. Ylpeänä suomalaisena olin siitä hieman kateellinen. Vaikka olemme Freedom Indexin viimeaikaisen mittauksen mukaan maailman vapaimpia maita, on meillä vielä tehtävää varsinkin omien asenteidemme ja suhtautumistapojemme osalta.

Toisena päivänä vierailuvuorossa oli Habsburg-suvun kesäpalatsina toiminut Schönbrunnin palatsi, jonka kokoluokka näin suomalaisittain suorastaan käsittämätön. Palatsin pihalla oli helppo kuvitella, millaista aateliselämä Habsburg-dynastian aikaisessa Itävallan keisarikun- nassa oli ollut. Toisaalta pelkästään palatsin puutarhan mittakaavaa oli vaikea saada sovitettua tajuntaan. Käytännöllisestä näkökulmasta oli vaikea asettua hallitsijan asemaan ja nähdä, mitä kaikkea sillä omaisuudella tiluksineen olisi tehnyt, varsinkin jos samalla olisi johtanut kokonaista valtakuntaa. Toisaalta palatsia katselemalla oli helppo hahmottaa Lordi Actonin maksiimi “Valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti”.

Wienin sotahistoriallinen museo oli kokonaan oma tarinansa. Museossa oli matkalaisille varattuna opastettu kierros, joka tarjosi hyvän käsityksen siitä, minkälaista historiantulkintaa museo pyrkii ylläpitämään. Kriittisenä kolmannen vuoden opiskelijana museokierroksesta pisti silmään se, miten matkaopas keskittyi lähes yksinomaan Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian aikakauteen korostaen samalla Itävallan saavutuksia ja voittoja. Unkaria ja sen repressiivistä kansallisuuspolitiikkaa ei museokierroksella juuri käsitelty vaikka sen olisi voinut nähdä kaksoismonarkiassa vähintään yhtä merkittävänä osa-alueena. Kierroksen kronologinen narratiivi päättyi kaksoismonarkian hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mikä jätti jälkeensä tyhjyyden tunteen. Poliittisen historian näkökulmasta olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän modernin Itävallan valtion muodostumisesta alkuvaiheen kipuiluineen. Juuri ensimmäisen maailmansodan jälkeinen murroksen aikakausi loi kuitenkin perustukset Itävallan omalle kansallisidentiteetille ja erityisasemalle Euroopan valtioiden keskellä ja määritti osaltaan sitä, minkälaiseksi Itävallan kansakunta muodostuu.

Kolmantena päivänä matkamme kohteena oli Wienin sotahistoriallinen museo. Ensin piipahdimme Suomen Wienin-suurlähetystössä, jossa saimme katsauksen suurlähetystön tehtäviin. Sen jälkeen oli vuorossa Belvederen palatsi, jonka mittakaava muistutti Schönbrunnin palatsia. Belvederen palatsi koristeellisine puutarhoineen oli selvästi tarkoitettu kesäpalatsiksi ja nurmikon ja kasvillisuuden puuttuessa se muistutti hieman marraskuista Helsinkiä. Samalla karuus teki palatsin kuitenkin inhimillisemmäksi ja muistutti ettei hienoinkaan arkkitehtuuri ole itsestäänselvyys vaan se vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja otollisia olosuhteita. Matkalla osuimme sattumalta myös Puna-armeijan sankarien muistomerkille, jonka tausta oli kaupungin neuvostomiehityksessä toisen maailmansodan loppuvaiheilla. Monumentin sanoman tasapainottamiseksi ja Venäjän historiapoliittisten väärinkäytösten torjumiseksi, oli sen tausta maalattu Ukrainan lipun värein.

Sotahistoriallisessa museossa ja Puna-armeijan sankarien muistomerkissä tiivistyivät hyvin Historian poliittisuus ja käyttö- kurssin keskeisimmät havainnot siitä, miten museoiden ja muistomerkkien avulla pyritään rakentamaan tietynlaista narratiivia menneisyydestä. Narratiivin rakentaminen voi näkyä esimerkiksi sen kautta, minkälaisiin asioihin sen kohdeyleisön halutaan keskittyvän tai millä tavoin narratiivi pyrkii ohjaamaan kohdeyleisönsä mielipiteen muodostumista. Historia ei suinkaan ole vain menneiden asioiden tapahtumavirtaa vaan rakentuu jälkikäteen subjektiivisesti itse kunkin mielen sisällä. Mielensisäiseen rakentumiseen pyritään kuitenkin vaikuttamaan ulkopuolelta erilaisin narratiivein ja mielikuvin, joten jatkuva valppaus ja kriittinen ajattelu ovat ehdottomia edellytyksiä historian kokonaiskuvan ymmärtämiselle.

Kevätmatkan viimeisenä päivänä vierailimme Albertina-taidemuseossa. Albertina-museon kokoelma piti sisällään paitsi nykyaikaista tai- detta, myös esimerkkejä klassisista taidesuuntauksista aina rokokoosta dadaismiin. Taidehistoriaan jokseenkin huonosti perehtyneenä pystyin silti tunnistamaan eri näyttelyiden kokoelmat ja luomaan mielessäni kuvan siitä, minkälaisessa maailmassa ne olivat syntyneet. Erityisesti museon siron, luontoteemaisen rokokoohuoneen teema oli helppo yhdistää valistusajan luonnon viattomuuden ihannointiin ja Rousseaun kaltaiseen jalo villi-ajatteluun. Monet 1900-luvun alkupuolen kokeellisista suuntauksista yhdistin mielessäni ensimmäisen maailmansodan jälkeisen maailmankuvan sekavuuteen ja epävarmuuteen. Aikalaisen silmin ympäröivä maailma romahtavine yhteiskuntajärjestyksineen ja maailmansodan verisine teurastuksineen oli seonnut täysin eikä siinä ollut heille enää mitään järkeä. Sama kaoottisuuden tunne purkautui ulospäin yhä kokeellisemmaksi muuttuvan taiteen muodossa.

Sarajevon laukausten jäljet voi edelleen nähdä Wienin sotahistoriallisessa museossa. Kuvassa kruununprinssi Frans Ferdinandin avoauto, jolla hän matkusti kuuluisan, ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen salamurhansa aikaan. Luodin repimistä takaistuimet saavat historian konkretisoitumaan abstraktista käsinkosketeltavaksi.

Albertina-museon jälkeen matka oli tullut päätökseensä. Kävimme vielä syömässä Sacher-leivokset ja paikalliset Schnitzel-leikkeet sillä eihän niitä kokeilematta voisi sanoa Wienissä käyneensäkään. Sen jälkeen oli aika hyvästellä Wien.

Matkalta jäi päällimmäisenä mieleen levoton tunne siitä, että enemmänkin olisi pitänyt nähdä ja kokea. Tonava ja Prater-huvipuisto, Wienin ikonisimmat symbolit jäivät suurimmalta osalta matkalaisista kokonaan näkemättä. Kaupungin kaikkia kiinnostavia kohteita lienee mahdotonta käydä läpi vain yhden matkan aikana eivätkä kaikki nähtävyydet ole historialliselta painoarvoltaan yhtä suuria. Tästä huolimatta matkan jälkeen jäi vielä pidemmäksi aikaa haikeus siitä, miten lyhyessä ajassa kaikki matkan aikana opittu ja nähty piti kokea. Jäi tuntemus siitä, ettei lyhyt visiitti tehnyt oikeutta kokoonsa nähden niin historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävälle kaupungille. P