POLEEMI 3/11 by Poleemi

POLEEMI 3 / 11

Sisällys 4 Pääkirjoitus Hanna Marjoranta 5 Alumnipalsta Annikka Itkonen 6 Gradupalsta Anna Louko 7 Opinnoista Eetu Jokela 8 Kuuma taidetta - kylmää sotaa Ilari Leskelä 12 Kuinka populismi keksittiin Simo Ortamo 14 Totuus ja ennakkoluulo Hanna Marjoranta 16 Yleisradio - pelkkä puolueiden pelikenttä? Reetta Heiskanen 19 Vertailukelpoisia tulokkaita Topi Houni 22 Kulutusjuhlat Eetu Jokela 25 Tunneli joka pelasti Sarajevon Antti E.P. Lehtinen 29 Historiallinen yhdistys esittäytyy Mikko Virta 30 Suomen merkittävin takapiru Tuomas Lassinharju 33 Tohtorin lukuvinkki Katalin Miklossy 34 Kiina ja maailma Janne Soisalon-Soininen 38 Palopuhe Riina Hyökki 39 Espoo Cine - kulissien takana Anni Mäkeläinen 42 Puheenjohtajalta Ilari Leskelä 44 Konista sekaisin Teemu Perhiö

Poleemi 3/2011

36. vuosikerta Lehti on saanut HYY:n ainejärjestölehtitukea Vastaava päätoimittaja Hanna Marjoranta Päätoimittajat Veikko Jarmala Eetu Jokela Simo Ortamo Ulkoasu Mikko Virta Taitto Päätoimitus Kuvittajat & kuvaajat Teemu Perhiö Simo Ortamo Janne Soisalon-Soininen Hanna Marjoranta Eetu Jokela Kannen kuva Simo Ortamo Paino Unigrafia Painos 250 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2011@helsinki.fi

"Elämänlaatuni paranisi huomattavasti, jos sähköpostilistojen viestejä oikoluettaisiin niin kuin Poleemia." -Hanna Marjoranta

Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Poleemi 3/2011

"Elämänlaatuni paranisi huomattavasti, jos sähköpostilistojen viestejä oikoluettaisiin niin kuin Poleemia." -Hanna Marjoranta

Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus

Alumnipalsta Annikka Itkonen

Hanna Marjoranta

ainettuja lehtiä uhkaavalla tuholla on mässäilty iloisesti jo hyvän aikaa. Internetin uskottiin vievän kannattavuuden perinteisiltä sanoma- ja aikakauslehdiltä, mutta toistaiseksi niin on käynyt hyvin pienessä mittakaavassa. Suomessa suurimmat sanomalehdet ovat pitäneet pintansa ja löytävät edelleen tiensä kotien aamupalapöytiin. Merkittäviä ongelmia on ilmennyt lähinnä puoluesidonnaisilla julkaisuilla. Keskustelu lehtien ahdingosta sai kuitenkin hiljattain uutta puhtia hallituksen suunnitelmasta nostaa tilattujen lehtien arvonlisäveroa yhdeksällä prosentilla. Kyse on siitä, missä menee kipuraja. Kuinka paljon ammattimaisesta journalismista ollaan valmiita maksamaan? Edelliseen kysymykseen kytkeytyy myös oletus, jonka perusteella painetun median tuho aiemmin ennustettiin - miksi kukaan maksaisi tiedosta, jonka netistä saa ilmaiseksi ja nopeammin? Nykyisen tiedon varassa vastaus tosin on selvä. Tietotulvan erittelyä ja analysointia varten tarvitaan toimittajia, sillä harvalla on aikaa roikkua verkossa kaivelemassa tärkeitä uutisia loputtoman informaation seasta. Laatu-

POLEEMI

Poleemi haastatteli kaksi vuotta sitten valmistunutta, vuonna 2004 lehteämme päätoimittanutta Annikka Itkosta (os. Malkavaara), joka työskentelee nykyään tiedottajana VR:llä.

journalismin tarvetta ja kysyntää ei voi tukahduttaa tiedonvälityksen formaattia muuttamalla, mutta hintojen nousun vaikutus saattaa olla toisenlainen. Onko tällä kaikella sitten mitään tekemistä Poleemimme kanssa? Poleemihan on aina ollut lukijoilleen ilmainen sekä painettuna että netissä. Lehden maksullinen tilaaminen on mahdollista, mutta se pohjautuu haluun tukea toimintaamme. Ainejärjestölehtien toimintaperiaate on ylipäänsä monella tavalla markkinarahoitteisista lehdistä poikkeava, sillä kustannuskulut katetaan pääosin ylioppilaskunnan tuella ja ehkä lisäksi parilla mainoksella. Ainejärjestölehdillä ei näytä olevan näkökentässään mitään todellista uhkaa juuri nyt, mutta tilanne ei välttämättä ole ikuinen. Siksi kannattaa pitää mielessä, miksi ainejärjestölehtiä tarvitaan. Sen lisäksi, että lehden tekeminen saattaa antaa kipinän toimittajantyöhön, se antaa taatusti valmiuksia myös muuhun työelämään. Hyviä kirjoittajia tarvitaan yhteiskunnassa moniin tehtäviin eikä heitä yleensä synny tyhjästä. Jostain on aina aloitettava.

Kuva Hannu Haapasalo

Viime viikot ovat varmaan olleet kiireisiä VR:llä?

Kuva Janne Soisalon-Soininen.

Kyllä, puhelin on soinut. Tosin täytyy sanoa, että melko kiireistä on ollut koko sen ajan, kun olen työskennellyt VR:llä eli kesäkuusta 2010 asti. Teen mediaviestintää, ja tiedotusvälineet ovat jatkuvasti erittäin kiinnostuneita VR:stä. Toki syyskuussa toteutettu lippu-uudistus veti mediayhteydenottojen määrän aika lailla tappiin. Miten päädyit rautatieläiseksi? Oliko viestintäala mielessäsi jo opiskeluaikoina? Minun osakseni taisi koitua se polholaisen tavallinen tarina, että viestintäala valitsi minut. Tein opiskeluaikana toimittajan hommia, jotka osaltaan ohjasivat minua tälle tielle. Valmistuin keväällä 2009 ja saman vuoden syksyllä lähdin CIMO-harjoitteluun Suomen suurlähetystöön Kanadaan. Takaisin palattuani aloin hakea töitä laajalla rintamalla, ja päädyin VR:n viestintään. Joukkoliikenteen puolesta puhun mielelläni ja olen aina tykännyt junista, joten sikäli VR ei tuntunut yhtään hullummalta työpaikalta. Suureen organisaatioon tutustumisessa ja talon tavoille totuttelussa meni aikaa, mutta eniten opettelua on vaatinut median kanssa työskentely sekä jatkuvan paineen alla

toimiminen. Onneksi minulla on mukavia ja kokeneita kollegoita, joilta on aina saanut apua ja neuvoja. Mitä kaikkea opiskeluaikoinasi oppimaasi olet tarvinnut työssäsi? Tämä on vaikea kysymys, koska oikeastaan koko maailmankuvani ja ajatteluni ovat vahvasti opintojen ja seitsemän yliopistolla vietetyn vuoden muovaamia. Osaan hahmottaa laajoja kokonaisuuksia, ymmärrän yhteiskunnallisten ilmiöiden taustoja, omaksun tietoa nopeasti ja löydän teksteistä helposti olennaisen. Sanoisin, että nämä kaikki taidot ovat poliittisen historian opiskelun ja sen vaatiman runsaan lukemisen ansiota. Olen todella tyytyväinen ja ylpeäkin opintotaustastani, joka on nykyisessä työyhteisössäni harvinainen. Onko valmistumisen jälkeinen työelämä vastannut opiskeluaikojesi mielikuvia? En oikein enää muista, mitä kuvittelin. Luultavasti työelämä on ainakin kuluttavampaa kuin aavistin. Välillä ikävöin opiskeluaikojen omaehtoista tekemistä ja joustavaa aikataulusuunnittelua, mutta toisaalta työ ja vapaa ovat nykyään selvästi erillisiä vuorokaudenaikoja, eikä vapaa-ajalla tarvitse tehdä töitä tai potea huonoa omaatuntoa rästihommista. Työelämä on ainakin

nuoren työntekijän näkökulmasta aika raadollista, on osattava olla sopivassa suhteessa kovapintainen ja mukautumiskykyinen.

Nykyään yliopistomaailmassa puhutaan paljon kansainvälistymisestä. Olitko vaihdossa, ja jos olet, niin onko vaihto-opiskeluaikasi auttanut sinua työelämässä? Vietin yhden lukuvuoden Espanjassa, Universidad Europea de Madridissa. Se oli mieletön vuosi, kasvattava ennen kaikkea, vaikkei vaihtoyliopisto tarjonnutkaan kovin vaativia akateemisia haasteita. Opin puhumaan sujuvaa espanjaa ja – kliseistä mutta totta – sain roimasti lisää itseluottamusta, mistä varmasti on ollut hyötyä. Vaihtoon kannattaa ehdottomasti lähteä, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus! Nykyisessä työssäni en valitettavasti pääse puhumaan espanjaa, mutta luotan siihen, että jonain päivänä se tulee taas ajankohtaiseksi.

Annikkaa haastatteli Simo Ortamo

POLEEMI

Pääkirjoitus

Alumnipalsta Annikka Itkonen

Hanna Marjoranta

POLEEMI

Poleemi haastatteli kaksi vuotta sitten valmistunutta, vuonna 2004 lehteämme päätoimittanutta Annikka Itkosta (os. Malkavaara), joka työskentelee nykyään tiedottajana VR:llä.

Kuva Hannu Haapasalo

Viime viikot ovat varmaan olleet kiireisiä VR:llä?

Kuva Janne Soisalon-Soininen.

nuoren työntekijän näkökulmasta aika raadollista, on osattava olla sopivassa suhteessa kovapintainen ja mukautumiskykyinen.

Annikkaa haastatteli Simo Ortamo

POLEEMI

Gradupalsta

Opinnoista

Anna Louko Tällä kertaa Poleemi kyseli gradukuulumisia poliittisen historian opintojaan lopettelevalta Anna Loukolta. Aloitetaan perusasioista: mikä on gradusi aihe? Graduni käsittelee kunnallisen virka- ja työehtosopimusjärjestelmän keskittämistä ja sen vaikutusta naisvaltaisiin matalapalkka-aloihin. Nykyisen kaltaiseen neuvottelujärjestelmään siirtyminen ajoittui suuren rakennemuutoksen aikaan 1970-luvun vaihteeseen, jolloin myös julkinen sektori laajeni ja alkoi naisvaltaistua. Tarkoituksenani on selvittää liittyikö tähän prosessiin jotakin, millä voidaan selittää naisvaltaisten alojen myöhempää matalaa palkkakehitystä. Jatkoitko gradua kandiaiheestasi? En jatkanut. Kandissani käsittelin venäläisiä emigrantteja ja jouduin jo silloin joustamaan tutkimuskysymyksessä venäjänkielentaitoni rajoittuessa ravintolakeskusteluun. En siis olisi voinut tutkia aihetta siltä kannalta kuin olisin halunnut. Nyt jälkikäteen mietittynä olisi aikanaan kannattanut olla hieman pitkänäköisempi ja valita aihe nimenomaan gradua silmälläpitäen. Tutkimuskysymyksen hahmottaminen ja aineistoon perehtyminen on työläin osuus koko prosessista, ja kanditutkielman verran pohjatyötä olisi ollut suureksi avuksi. Onko gradunteossa tullut vastaan vaikeuksia, esimerkiksi aineiston löytämisen suhteen?

POLEEMI

Tutkimuskurssin aikana oli ajoittain suuriakin ongelmia tutkimuskysymyksen hahmottamisessa. Tiesin, mihin aihepiiriin haluaisin tarttua, mutta en oikein tiennyt miten ja mistä näkökulmasta. Tutkimuskurssin lopulla olin jo luovuttamassa aiheen kanssa, mutta professori Kettunen puhui ympäri uskomaan, että kyllä tästä ihan oikeasti vielä gradun saa kasaan. Ykkösseminaarin jälkeen oli jo vähän vähemmän tuskainen olo. Nyt suorastaan laulattaa. Mitä olet oppinut gradua tehdessäsi? Tietysti paljon omasta tutkimusaiheestani ja siihen liittyvistä laajemmista ilmiöistä. Seminaareissa tulee myös pakosti opittua muiden aiheista. Käytännön asioista olen oppinut ensinnäkin, ettei arkistoon kannata mennä, ennen kun tutkimuskysymys on tarkentunut ja tietää suunnilleen, mitä etsiä ja mistä. Kokemuksesta voin kertoa, että mappien keskellä pystyy istumaan montakin tuntia ilman, että siitä on juuri mitään hyötyä. Olen myös havainnut, että graduprosessiin ei kuole, vaikka opponointeja ennen siltä saattaa tuntuakin. Mitä gradun (tai huh, valmistumisen) jälkeen? Gradun palauttamisen jälkeen tutkintoni on vihdoin kasassa (jee!), joten työelämään siirtyminen taitaa olla seuraava askel. Millaista työtä ja missä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti ei tulisi lama. Annaa haastatteli Eetu Jokela.

Eetu Jokela

yksy on yliopistolla vaalirikasta aikaa. Tämän lehden ilmestyttyä ovat ylioppilaskunnan edustajistovaalit jo olleet ja menneet. Viime vaaleissa vuonna 2009 aktiivisten ja vaikutushaluisten, ympäristöstään kiinnostuneiden ylioppilaiden äänestysvilkkaus oli noin 35 prosenttia. Toivon sydämeni pohjasta, että tänä vuonna päästäisiin edes 40 prosentin yläpuolelle. Demokratian legitimiteetistä suomalaisessa yhteiskunnassa on puhuttu paljon, ylioppilaskunnan vastaavasta ei juurikaan. Kannattaa muistaa, että HYY:n edustajisto on se taho, joka päättää sen maksamasi lähes sadan euron suuruisen jäsenmaksun käytöstä. Onneksi tämän vuoden suoritusta voi petrata jo heti ensi vuonna, kun edustajistovaalit järjestetään poikkeuksellisesti perättäisinä vuosina. Tämä sen takia, etteivät edarit ja tämän syksyn toinen opiskelijoita koskettava vaali, yliopiston hallinnon opiskelija-edustajien valinta, osuisi tulevaisuudessa samoille vuosille. Opiskelijaedustajat yliopiston hallintoelimiin valitaan 14.-15. marraskuuta käytävissä vaaleissa. Me poliittisen historian opiskelijat valitsemme edustajamme eli hallopedit politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen laitosneuvostoon sekä sitä ylempään tahoon tiedekuntaneuvostoon. Hallopedvaaleissa äänestysvilkkaus on perinteikkäästi ollut vielä surkeampi kuin edarivaaleissa, vaikka opiskelijoita voisi luulla kiinnostavan, ketkä päättävät esimerkiksi tiedekunnan ja laitosten budjeteista. Vähäinen kiinnostus halloped-vaalia kohtaan on varmasti johtunut osaksi ammottavasta kuilusta riviopiskelijoiden ja hallopedien työn välillä. Kannunvalajat ovat yrittäneet kuroa tätä kuilua jonkin verran muun muassa hallopedien ja opintovastaavien välistä kommunikaatiota tehostamalla, ja toivottavasti työ jatkuu. Ehdokasasettelu loppuu 2. marraskuuta. Syksyn aikana on polholaisia, varsinkin toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoita, puhuttanut voimaantullut tutkintovaatimusuudistus. Uudistuksesta, kuten muistakin oppiaineen asioista voi tulla keskustelemaan marraskuun aikana henkilökunnan kanssa pidettäville oppiainekahveille. Informaatiota seuraa sähköpostilistalla. Valoa syksyyn! POLEEMI

Gradupalsta

Opinnoista

POLEEMI

Eetu Jokela

Kuumaa taidetta -

kylmää sotaa

Ars-näyttelyjen alkutaival kylmän sodan tirkistysaukosta

Teksti Ilari leskelä

Vuotta 1961 muistellaan laajasti eri tahoilla. Berliinin muuri ja noottikriisi ovat nyt 50 vuoden takaisia tapahtumia. Kylmän sodan jäisimmät vuodet olivat käsillä. Mitä tiukemmin länsi ja itä väänsivät kättä, sitä ahtaampaan rakoon Suomikin puristui.

un tarkastellaan miten Suomi hankki elintilaansa, ovat useasti valokeilassa ulko- ja turvapolitiikka presidentti keulakuvanaan. Ahdistus ei kuitenkaan ole pelkästään suurmieshistoriaa vaan ulottui yhteiskunnan eri tasoille. Taidekin oli valjastettu osaksi kamppailua sosialistisen ja kapitalistisen leirin välillä – se laskettiin kansakunnan ”saavutuksiksi” urheilun ja tieteen kanssa. Erityisesti kulttuuriväki koki Suomen ajautuvan yhä kauemmaksi taidepiirien uusista tuulista. Pekka Hornamo kirjoittikin osuvasti Ars95 näyttelyn yhteydessä ajan ”Suomiumpiosta”. Tässä tilanteessa ruvettiin Suomeen hankkimaan uutta taidenäyttelykonseptia. Idea syntyi Venetsian biennaalissa kesällä 1960. Nimi otettiin latinan taide-sanasta ja sillä oli myös useita konnotaatioita maantieteessä ja yritysmaailmassa – Ars.

aikeaksi tehtäväksi muodostui taidenäyttelyn kokoaminen tyhjästä – myös taloudellisesti. Lisäksi taidesuuntaukset olivat tasapainottelua leirien välillä: Yhdysvallat vakuutteli kansalaistensa elämän ja kulttuurin paremmuutta panemalla esille modernia taidetta eri puolilla maailmaa ja Neuvostoliitto esitteli sosialistista realismia. Sosialistisesta realismista oli tullut vuonna 1934 ainoa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen POLEEMI

ARS61-näyttelyluettelon kansi. Jenni Nurminen / Kuvataiteen keskusarkisto / Central Art Archives

hyväksymä taidesuuntaus. Sen tarkoituksena oli tukea puhdasoppisen Homo Sovjetikuksen kasvua – taiteilijoiden puolueuskollisuutta tarkkaili tiukasti muun muassa Andrei Ždanov. Stalin kutsuikin sosialismin realismin taiteilijoita ”sielujen insinööreiksi”. Lännen ja idän välisestä modernin taiteen paradoksista kirjoitti osuvasti A. I. Routio Uudessa Suomessa ARS74 näyttelyn yhteydessä: ”Neuvostoliittolaiset taiteilijat kertovat, kuinka hyvin on kaikki neuvostovaltiossa, länsimaiset taitelijat valittavat, kuinka pahoin kaikki on täällä lännessä.”

RS61 kerättiin Espanjasta, Ranskasta, Italiasta ja Suomesta ja painotti keskieurooppalaista informalismia. Rahoituksen kanssa oli useita vaiheita – alkaen heti alkuun Ranskan valtion ilmoituksesta, että se on jo jakanut kaikki näyttelymäärärahansa. Yksityishenkilöiden kautta järjestetty organisaatio sai kuitenkin kerättyä laajasti teoksia. Ensimmäinen Ars-näyttely avasi kaikesta huolimatta ovensa Helsingissä perjantaina 13.10.1961 kylmässä poliittisessa tilanteessa: Huhtikuussa Sikojenlahden maihinnousu kiristi tilannetta Kuubassa, elokuusta alkaen muuri oli jakanut Berliiniin ja pari viikkoa Arsin avauksen jälkeen olivat panssarivaunut vastakkain Berliinissä. 30. lokakuuta Neuvostoliitto räjäytti siihen asti suurimman ydinlatauksen – 58 megatonnia (4000 POLEEMI

Kuumaa taidetta -

kylmää sotaa

Ars-näyttelyjen alkutaival kylmän sodan tirkistysaukosta

Teksti Ilari leskelä

ARS61-näyttelyluettelon kansi. Jenni Nurminen / Kuvataiteen keskusarkisto / Central Art Archives

Kuva: Pierre J./Flickr

kertaa Hiroshiman lataus) – ja saman päivänä alkoi Suomessa noottikriisi.

ylmä sota jätti jälkensä Ars-näyttelyyn myös konkreettisesti, sillä Yhdysvalloille länsimaiseen taiteen markkinointi oli aktiivinen osa länsipropagandaa ja se piilotettiin erilaisten yhteistyöorganisaatioiden alle. Useimmiten lankoja piteli käsissään CIA. Yhdysvaltojen kylmän sodan lähettiläs George F. Kennan sanoikin myöhemmin: ”Meidän maallamme ei ole kulttuuriministeriötä, joten CIA:n oli tehtävä voitavansa ja yritettävä täyttää aukko.” Myös tutkija Frances Saunders kirjoittaa CIA:n toimineen kylmän sodan aikana Amerikan kulttuuriministeriönä. Rahakanavaksi perustettiin Länsi-Berliinissä vuonna 1950 Congress for Cultural Freedom (CCF), joka jakoi CIA:n varoja valikoiduille tahoille. Suomessa tällä rahoituksella toimi ainakin vapaata sosialismia edustanut Tilanne-lehti. Myös Parnasson päätoimittaja paljasti myöhemmin CCF:n yrittäneen ostaa lehteä. Tällä hetkellä ei ole suoraa näyttöä rahoituksesta ARS61:lle – tosin sillä tuskin merkitystä onkaan. Tärkeämpänä voidaan pitää CCF:n lakkauttamista kun aikakauslehdet Ramparts ja Saturday Evening Post varmistivat tiedon CIA:n rahoituksesta järjestölle vuonna 1967 – Tilanne-lehti lopetettiin vuonna 1966. Varmaa on että yhdysvaltalaisia dollareita ujutettiin puoluekentän lisäksi kulttuuritoimintaan Suomessakin, kun suomalaisten mielistä käytiin kamppailua.

katsaus realismiin – Ars69 oli saanut jo yhdysvaltalaisia teoksia mukaan ja nyt pyrittiin saamaan teoksia myös idästä. Ensimmäiseksi suhteita ruvettiin lämmittämään DDR:n suuntaan. Myös Neuvostoliittoa ja Kuubaa lähestyttiin kirjeitse. Kuitenkin syksyllä 1973 DDR ilmoitti jäävänsä pois näyttelystä ja kuukautta ennen näyttelyä Neuvostoliittokin vetäytyi. Kaavailtu vuoropuhelu kariutui toimikunnan harmiksi ja näyttelyn idea jäi jälleen länsimaisen taiteen varaan. Sosialistinen taide kuitenkin oli läsnä Helsingissä samanaikaisesti Ars74:n kanssa noin kolmen kuukauden ajan. Neuvostoliittolaisen taiteen näyttely Helsingin Taidehallissa aukesi yhdeksän päivää Ars74:n jälkeen. Näyttely sai suurta huomiota ja korosti selvästi jännitystä näyttelyiden välillä. Jotkut suomalaisessa taidepiirissä kokivat velvollisuudekseen käydä näyttelyssä ja pitivät sitä mielikuvituksettomana. Vastakkainasettelu kirvoitti myös vasemmistolehdiltä Arsia vähätteleviä kirjoituksia. Tuntemattomaksi jäänyt vierailija kirjoitti Ars74 vieraskirjaan: ”Kyllä te suomalaiset jäitte tässäkin kilvassa kakkoseksi 10-1, kuten jääkiekossakin.”

”Yhdysvalloille länsimaiseen taiteen markkinointi oli aktiivinen osa länsipropagandaa”

olmatta, vuoden 1974 Ars-näyttelyä suunniteltaessa pyrittiin kokoamaan kattava historiallinen

POLEEMI

utta mikä oli Neuvostoliiton poisjäämisen syy? Kokiko se sosialistisen taiteen näyttävän yksipuoliselta ja paikalleen jämähtäneeltä monia suuntauksia omaavan länsitaiteen välillä, vai länsimaisen taiteen olevan eriarvoista kuin sosialistisen realismin – muun muassa fotorealismia kauhisteltiin vuolaasti Neuvostoliitossa. Poisjäänti oli kuitenkin vahva kannanotto vuoropuhelun mahdottomuudesta ja kylmän sodan uudesta viilenemi-

Sosialistista realismia Tiranassa, Albaniassa. Kuva: spdl_n1/Flickr

sestä. Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden ajalla taidetta vedettiin yhä lähemmäs virallista totuutta ja erilaisuutta karsastettiin muutoksen pelossa. Poisjääntiä saattoikin ruokkia pelko Neuvostoliitossa alkaneesta toisinajattelijoiden noususta. Pari päivää ennen Ars-näyttelyn avajaisia vangittiin Vankileirien saaristo-kirjan kirjoittaja, nobelisti Alexander Solženitsyn, ja karkotettiin maasta kansalaisuuden riiston jälkeen. Kirja GULAGjärjestelmästä oli realistisuudessaan ja neuvostojärjestelmän kritiikissään rajuinta siihen asti, ja sitä voidaan pitää toisinajattelijoiden nousun merkittävänä vauhdittajana.

tinen kirjailija ei kirjoita taiteen ja ilmaisun vuoksi vaan kuvaa järkyttäväksi kokemaansa todellisuutta pieniä yksityiskohtia myöten.” Brotheus lisäsi vielä: ”Vertailua pitäisi kuitenkin eri maiden realismien välillä varoa.” Brotheuksen kirjoituksesta huokuu hyvin modernin taiteen ja yhteiskunnan suhteen nousu, sekä miten totaalista kylmä sota oli myös kulttuurin saralla. Ars-näyttelyt ovatkin tavallaan kylmän sodan lapsia – yhtä monimutkaisia historialtaan ja kontroversaaleja. Ne olivat silti merkittävä modernin taiteen keulakuva Suomessa ja saavuttivat alusta lähtien suurta huomiota. Vuonna 1995 järjestetystä Arsnäyttelystä alkaen myös vastakkainasettelu katosi – mitä sitten on tullut tilalle, on eri kysymys. Poliittisuus ja akuutti kannanotto on vähentynyt yhteiskunnassa ja ehkä myös taide on etääntynyt politiikasta. Enää ei jokainen mitä kohtaa kysy: ”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat?”

”Brezhnevin pysähtyneisyyden aikana taidetta vedetiin yhä lähemmäksi viralliseskustelu muuntui myös taiK teen roolia pohtivaksi. Heikki ta totuutta.” Brotherus käsitteli Vankileirien saaristoa kolumnissaan Helsingin Sanomissa: ”Eikö taiteen tehtävä ole sentään tuottaa kaunista ja mieltä jalostavaa?” Mihin hän itse kommentoi: ”Solzhenitsyn kuuluu, omalla laidallaan, siihen realismiin, jota Ars-näyttely edustaa. Se ei ole sosialistista realismia joka tavallisesti seuraa menestyksiä… Suuri non-konformis-

Lähteet: ARS 50 vuotta, muistoja, historiaa, näkökulmia 1961–2011. toim. Helena Erkkilä ja Maritta Mellais. Kuvataiteen keskusarkisto 2010. Nykyaikojen kampanjat – Ars-näyttelyt ja niiden vastaanotto 1961–2006. Heikki Kastemaa. KKA 2009. Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi, Jukka Rislakki, WSOY 2010. The Cultural Cold War: The CIA and the World of Arts and Letters, Frances Stonor Saunders, The New Press 2000.

POLEEMI

Kuva: Pierre J./Flickr

kertaa Hiroshiman lataus) – ja saman päivänä alkoi Suomessa noottikriisi.

”Yhdysvalloille länsimaiseen taiteen markkinointi oli aktiivinen osa länsipropagandaa”

olmatta, vuoden 1974 Ars-näyttelyä suunniteltaessa pyrittiin kokoamaan kattava historiallinen

POLEEMI

Sosialistista realismia Tiranassa, Albaniassa. Kuva: spdl_n1/Flickr

POLEEMI

Kuinka populismi keksittiin Kansanomaiset poliitikot ovat vedonneet kansan tahtoon ja pilkanneet eliittiä aina antiikin ajoista lähtien. Modernina poliittisena ilmiönä populismi sai kuitenkin alkunsa 1800-luvun lopulla, ja eräs sen ensimmäisistä muodoista oli Ranskassa vuosina 1886 1889 vaikuttanut boulangismi.

Teksti Simo Ortamo Kuvat Simo Ortamo & Nadar

”

Nationalismi ja saksalaisvastaisuus yhdistivät ’kenraali Revanssia’ kannattaneita.”

Kenraali Georges Boulanger. Kuva Nadar.

anskan kolmas tasavalta oli 1880-luvulla pahoissa vaikeuksissa. Pariisin pörssin romahdus vuonna 1882 pahensi jo vuosikymmenen kestänyttä niin sanottua pitkää lamaa, joka oli iskenyt pahasti varsinkin maatalouteen ja turvattomaan työväkeen. Nuoren tasavallan poliittinen tilanne oli sekava: demokratiaa kannattaneiden tasavaltalaisten muodostamat vähemmistöhallitukset olivat lyhytikäisiä, mutta monarkisteista, bonapartisteista ja radikaaleista koostuneen opposition hajanaisuuden ansiosta heidän valta-asemalleen ei ollut vaihtoehtoja. Samanaikaisesti poliittisen eliitin uskottavuutta rapauttivat toistuvat korruptioskandaalit. Lisäksi tasavaltalainen hallitusmuodon kannatusta vähensi ranskalaisten keskuudessa assosiaatio vallankumouksen jälkeisten vuosien kaoottiseen väkivaltaan sekä sen kyvyttömyys palauttaa vuonna 1871 Saksalle menetetyt Alsacen ja Lorrainen maakunnat takaisin Ranskalle.

P Kuva Simo Ortamo

oliittinen tilanne muuttui, kun tasavaltalaisen hallituksen sotaministeriksi nimitettiin vuonna 1886 kenraali Georges Boulanger (1837-1891). Armeijaa modernisoineen, lakko-oikeuksiin suopeasti suhtautuneen ja saksalaisvastaista revanssihenkeä uhkuneen ministerin suosio kasvoi nopeasti varsinkin po-

liittisen vasemmiston keskuudessa. Omavaltaisen kenraalin ministeriura kuitenkin päättyi jo puolitoista vuotta myöhemmin.

rotettu kenraali ryhtyi kampanjoimaan uudessa korruptioskandaalissa rypevää tasavaltalaista hallitusmuotoa vastaan vaatien parlamentin hajottamista, perustuslain muuttamista ja kansalliskokouksen koollekutsumista. Parlamentarismin sijasta tasavaltaa tulisi hallita presidenttivaltaisesti ja kansanäänestyksiin tukeutuen. Boulangismiksi kutsutun liikkeen epämääräiset vaatimukset keräsivät kannatusta niin oikeiston kuin vasemmistonkin piiristä. Monarkistit ja bonapartistit tukivat ja rahoittivat kenraalia, sillä he uskoivat tämän tasavaltaa horjuttaneen liikkeen mahdollistivan paluun itsevaltaiseen hallitusjärjestelmään. Boulangerin sosiaalipoliittiset vaatimukset taas vetosivat työväkeen. Nationalismi ja saksalaisvastaisuus yhdistivät ”kenraali Revanssia” kannattaneita. Boulangismista kasvoi nopeasti kolmannen tasavallan ensimmäinen voimakas massaliike, joka uhkasi poliittista järjestelmää.

uonna 1888 Boulanger asettui ehdolle seitsemissä parlamentin alahuonetta täydentävissä vaaleissa tullen valituksi kaikissa. Suosionsa

huipulla kenraali oli helmikuussa 1889, jolloin hän voitti Pariisin täydentävät vaalit ylivoimaisesti lähinnä radikaalien työläisten äänien avulla. Samassa yhteydessä tälle tarjoutui myös mahdollisuus vallankaappaukseen, josta hän kuitenkin kieltäytyi uskoen mahdollisuuksiinsa seuraavan kesän parlamenttivaaleissa.

oulangismin tuho oli lähes yhtä nopea kuin sen nousukin. Tasavaltalaisen sisäministerin aloitteesta kenraali Boulangerista annettiin pidätysmääräys, ja kannattajiensa yllätykseksi tämä pakeni Belgiaan aprillipäivänä vuonna 1889. Kenraalin kannattajien rivit alkoivat rakoilla nopeasti, ja kesän vaaleissa valitut parikymmentä boulangistia liittyivät nopeasti muihin ryhmiin. Liike kuitenkin muutti kolmannen tasavallan poliittista kenttää ratkaisevasti: poliittinen mobilisaatio oli ulottunut nyt kansan syviin riveihin. Boulangismin henkiset perilliset järjestäytyivät perinteitä, kirkkoa ja autoritarismia ihannoivaksi sekä enenevässä määrin juutalaisvastaiseksi ”nationalistiseksi puolueeksi”. Tasavallan kannattajat puolestaan yhdistivät voimansa olemassa olevan poliittisen järjestelmän suojelemiseksi, mikä toisaalta myös vaikeutti sosiaalista uudistuksia ja naisten äänioikeutta vaatineiden vaikutusmahdollisuuksia. POLEEMI

Teksti Simo Ortamo Kuvat Simo Ortamo & Nadar

”

Nationalismi ja saksalaisvastaisuus yhdistivät ’kenraali Revanssia’ kannattaneita.”

Kenraali Georges Boulanger. Kuva Nadar.

P Kuva Simo Ortamo

liittisen vasemmiston keskuudessa. Omavaltaisen kenraalin ministeriura kuitenkin päättyi jo puolitoista vuotta myöhemmin.

uonna 1888 Boulanger asettui ehdolle seitsemissä parlamentin alahuonetta täydentävissä vaaleissa tullen valituksi kaikissa. Suosionsa

Totuus ja ennakkoluulo Teksti Hanna Marjoranta Kuva Coproduction Office/ Film i väst

kateemisessa elokuvatutkimuksessa tyrmätään optimistinen väite, jonka mukaan elokuvalla voi muuttaa maailmaa. Sen sijaan elokuva voi onnistua kiteyttämään jotain ajalleen ilmeistä ja kiinnittämään huomion johonkin sellaiseen asiaan, jota on pidetty itsestäänselvyytenä. Tällainen elokuva on ruotsalaisen Ruben Östlundin Play, joka sai Suomessa ensi-iltansa syyskuun Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Play lähestyy läntisessä Euroopassa vaaliteemaksi asti päätynyttä maahanmuuttoa varsin erikoisesta näkökulmasta. Se käyttää surutta hyväkseen maahanmuuton ongelmiin liitettyjä stereotypioita ja kauhukuvia eikä pelkää viedä niitä juuri sinne, missä maahanmuuttajien ja kantaväestön välisiä ongelmia ei joidenkin puheiden mukaan tulisi olla lainkaan.

POLEEMI

Pääsääntöisesti aikuisten maailmaa viattomampana pidetty lasten maailma on Playssa jotain muuta kuin suvaitsevainen, kaikki tasa-arvoisesti samaan leikkiin mukaan ottava utopia. Elokuvalla on lähtökohtansa todellisuudessa: se kuvittaa uutisen toisia lapsia ryöstäneistä maahanmuuttajalapsista. Kuvittamisen keinot vain ovat jotain aivan muuta kuin neutraaliin ilmaisuun pyrkivässä uutistekstissä. Playssa eri osapuolet on aseteltu mustavalkoisen hyvyyden ja pahuuden asteikon äärilaidoille. Ryöstön kohteeksi joutuva - ellei jopa antautuva - ruotsalaispoika ja hänen ystävänsä ovat äärimmäisen sinisilmäisiä ja käytökseltään moitteettomia. Vastaavasti maahanmuuttajapojat käyttäytyvät häikäilemättömästi ja heidän kielenkäyttönsä on koko ajan töykeää ja epäsovinnaista.

Varsinainen tapahtumakierre alkaa kauppakeskuksesta, jossa lapset tapaavat. Maahanmuuttajapoika pyytää kantaväestöön kuuluvaa poikaa näyttämään hänelle puhelintaan, ja väittää sen olevan hänen veljeltään varastettu - jopa puhelimessa olevat naarmut täsmäävät veljen puhelimen tuntomerkkeihin. Ei auta, vaikka ruotsalaispoika kertoo saaneensa puhelimen isältään lahjaksi. Alkaa loputtomalta tuntuva vaellus, jonka näennäisenä tavoitteena on varmistaa puhelimen omistajuus kyseiseltä veljeltä. Kaupunginosat vaihtuvat ja elokuvan edetessä ristiriita kahden lapsiryhmän välillä kärjistyy edelleen. Mustavalkoisuus alkaa todella ärsyttää. Molemmille joukoille tekisi mieli huutaa ja raivota samasta syystä - lopettaisivat nyt ihmeessä noiden käsittämättömien roolien vetämisen! Ei kai kukaan voi oikeasti

olla tuollainen? Elokuvan juoni on kuin juuri ennen heräämistä nähdyssä painajaisessa: katsoja tiedostaa, mitä tilanteen ratkaisemiseksi pitäisi tehdä, mutta ei pysty toteuttamaan sitä. Apaattisina ruotsalaispojat seuraavat entuudestaan tuntemattomia poikia vieraille asuinalueille eikä heille näytä tulevan missään vaiheessa mieleenkään kieltäytyä ja lähteä kotiin. Katsojan ulkopuoliseksi jättävää unenomaista vaikutelmaa lisätään osaltaan myös kamerateknisillä ratkaisuilla. Henkilöt ajoittain poistuvat ja tulevat takaisin samaan kuvaan, eikä katsoja saa tietää, mitä ulkopuolella tapahtuu. Toisinaan taas tilanteita seurataan poikkeuksellisen pitkään etäältä ja yläpuolelta. Katsojan ärsyttämisessä on monta tasoa ja se tuntuu tarkoituk-

”

selliselta. Ohjaaja Östlund selvästi tietää, että raju provosointi pakottaa ajattelemaan. Vaikka pääosassa ovatkin koko ajan lapset, kritiikin terävin kärki on suunnattu aikuisille. Elokuvassa aikuiset näyttäytyvät ohikulki-

rista. Jos pääsee helpommalla olemalla hiljaa, miksi johdattaa itsensä vaaraan jonkun tuntemattoman puolesta? Toimivatko ihmiset sitten todella näin itsekkäästi, ja onko yhteiskuntamme rappion partaalla? Mikä lopulta on totta, ja mikä asioiden kärjistämistä? Totuuden ja ennakkoluulojen välisen suhteen selvittämistä ei ole aina tehty helpoksi sen enempää elokuvassa kuin todellisuudessakaan.

Vaikka pääosassa ovatkin koko ajan lapset, kritiikin terävin kärki elokuvassa on suunnattu aikuisille." joina, joiden välinpitämättömyys on silmiinpistävää. Raitiovaunuissa ja busseissa saa tapella rauhassa eikä edes suoria avunpyyntöjä oteta tosissaan. Tämä liittää elokuvan myös keskusteluun ongelmalliseksi havaitusta puuttumattomuuden kulttuu-

POLEEMI

Totuus ja ennakkoluulo Teksti Hanna Marjoranta Kuva Coproduction Office/ Film i väst

POLEEMI

”

POLEEMI

YLEISRADIO - Pelkkä puolueiden pelikenttä?

Teksti: Reetta Heiskanen Kuvat: Hanna Marjoranta

Nuori, nouseva toimittaja hakee 1960-luvun taitteessa Yleisradioon töihin. Käy ilmi, että puoluekannalla onkin väliä. Mitä Ylen historian taakse kätkeytyy? Ja onko mikään sittenkään muuttunut?

lkuvuodesta 1965 Eino S. Repo nimitetään Keskustapuolueen tuella Suomen Yleisradion pääjohtajaksi. Keskustapuolueen ilmeinen tarkoitus on saada pitävä ote valtakunnallisesta viestimestä. Suomi elää kuitenkin muutoksen aikaa - poliittisessa elämässä kuohuu radikaali vasemmistolaisuus ja sekä radio että televisio tukevat vasemmistoa. Neljä vuotta myöhemmin Repoon kyllästyneet ovat antamassa hänelle lähtöpasseja. Seuraavat 40 vuotta Yleisradion pääjohtajana toimii SDP:n edustaja. Yleisradio on liittynyt vahvasti Suomen poliittisen elämän vaiherikkaisiin tapahtumiin aina perustamisestaan vuodesta 1926 lähtien. Mutta kuinka vahvasti yhtiö toimi erityisesti 1960-70-luvuilla puolueiden pelikenttänä? Kuinka tärkeä tekijä puoluekanta oli yhtiössä toimimisen kannalta?

POLEEMI

Kulttuurineuvos ja valtiotieteiden maisteri Jouni Mykkänen aloitti Yleisradion toimittajana syksyllä 1960. Hän tiedusteli esimieheltään, pystyykö jatkamaan toimintaansa Kansallisten ylioppilaiden hallituksessa. Esimiehen vastaus oli selvä: ”Kyllä voit, mutta älä mainitse siitä kenellekään mitään täällä Yleisradiossa.” Samantyyppinen kuvio toistui 10 vuotta myöhemmin 1970 toisen nuoren toimittajan pohtiessa hakevansa Yleisradioon töihin. Silloisen Ylen radiouutisten toimittaja Heikki Kymäläisen reaktio nuoren miehen pohdintaan oli selkeä: ”Et hae. Se paikka on varattu sosiaalidemokraatille.” Myöhemmin vapaan paikan täytti sosiaalidemokraattisen puolueen edustaja. Jouni Mykkänen toimi Yleisradion toimittajana vuosina 1960-1964. Vuonna 1972 toimiessaan kansanedustajana hän sai tarjouksen ryhtyä ehdokkaaksi Yleisradion johtajistoon. Mykkänen suostui ja tuli valituksi vuonna 1975.

Itä-Euroopan linjalle?

myydenosoitus puoluetoverilleen Ylen pääjohtajalle.

Ylen toimittajakunta Mutta miten käyttäytyivät itse toimittajat? ”Demareilla huhuttiin 1970-luvulla toimineen erityinen monitori-ryhmä journalisteista. Muilla poliittisilla ryhmillä ei liene esiintynyt yhtä avointa toimittajien poliittista toimintaa”, kuvailee Mykkänen. Erään lähteen mukaan tämä niin sanottu ”monitori-ryhmä” todella toimi vahvana koko 1970-luvun ajan. Demaritoimittajia ja demareita lähellä olevia toimittajia kutsuttiin SDP:n puoluetoimiston saunaan istumaan iltaa, syömään ja juomaan hyvin. Ryhmä pyöri ennen kaikkea silloisen pääministeri Kalevi Sorsan kautta. Muidenkin puolueiden piirissä poliittista järjestäytymistä esiintyi 1970-luvun Yleisradiossa. Raimo Salokangas huomioi taistolaisten ryhmätoiminnan Työtoveri -lehden kautta sekä keskustapuoluelaisten tavan vetää yhteistä köyttä. Ja voidaanhan ajatella, että 1970-luvun olosuhteisiin oikeastaan kuului, että ihmisellä oli julkinen poliittinen kanta. Jouni Mykkäsen mukaan suurella osalla toimittajista oli puoluekanta. ”Toisaalta puolustimme Yleisradiota ja toisaalta vaikutimme eri ajatustapojen esillepääsyyn radiossa ja televisiossa. Usein kävi niin, että kunkin johtajan edustamassa poliittisessa taustaryhmässä oltiin tyytymättömiä johdon toimintaan, koska poliittisilla puolueilla oli epärealistisia toiveita Yleisradioon nähden.”

Tohtori Raimo Salokangas toteaa kirjoittamassaan Ylen historiikissa, miten myös Ylen 1970-luku oli osa sitä ”yleistä 70-lukua”, jonka leimalliseksi piirteeksi nousi kaiken kattava puoluepolitisoituminen. Johtajanpaikat olivat kiistämättömästi puoluepoliittisia mandaatteja. Ilmapiiri Yleisradiossa ja sen ympärillä tihkui puolueiden valtakamppailua. Ylen hallintoneuvosto päätti vuonna 1974 seuraavaa: ”Valittaessa ohjelmatoiminnasta vastaavia ja sitä käytännössä toteuttavia henkilöitä, otetaan ammattitaidon ja kehityskelpoisuuden ohella huomioon yhteis- Mikä muuttui? kunnassa esiintyvien erilaisten poliittisten mielipiteiden suhteellinen osuus.” Päätös sai laajaa julkisuutta - ja hyvin kielteistä. Ylen pääjohtajaksi valittiin Jouni Mykkänen kuului silloikeväällä 1970 Erkki Raatikaiseen hallintoneuvostoon ja toteaa nen. Kun Eino S. Revon aikana päätöksen olleen neuvoston suu"Puolueet innostuivat asiasta, jon- Yleisradion ohjelmatoiminnan rin virhe. ”Puolueet innostuivat koettiin radikalisoituneen ja vaasiasta, jonka seurauksia ei kunka seurauksia ei kunnolla tajuttu. semmistolaistuneen, Raatikainolla tajuttu. Päätöksen toteuttasen aikana 1970-1979 tilannetta minen olisi kanonisoinut järjesPäätöksen toteuttaminen olisi ka- niin sanotusti ”normalisoitiin” telmän Itä-Euroopan malliseksi. (vaikka termi noihin aikoihin Paha maku oli suussa niillä jäsenonisoinut järjestelmän Itä-Eu- liittyi Tšekkoslovakian miehityknillä, joilla oli journalistin tausta, sen jälkeiseen tilanteeseen, jossa mutta mukana äänestettiin.” roopan malliseksi." kommunistinen puolue palautti Puoluekannalla on siis ollut vanhan linjan). Normalisoinnin 1970-luvun myllerryksessä suuaika tuotti tulosta ja Yleisradioon rikin merkitys. Virallista puolueen jäsenkirjan ja henki- alettiin saada niin sanottu eetterin rauha 70-luvun lopullörekrytoinnin suhteesta Ylessä ei kuitenkaan koskaan la. Rauha perustui ennen kaikkea siihen, että puolueet – tullut. Monet nimikkojohtajat harrastivat silti omiensa varsinkin keskustapuolue ja sosiaalidemokraatit – sopivat suosimista. Kuten Raimo Salokangas teoksessaan lainaa: keskenään tiedotuksen sisällöstä. Tärkeintä oli palauttaa ”Sakari Kiuru nimittää karaktäärejä, mutta Tapio Siikala luottamus Yleisradion ja poliittisen vallan välille. kepulaisia”, kuului Kalevi Sorsan tunnettu tyytymättö”Minä ja muut poliittisen taustan omaavat Ylen johtaPOLEEMI

YLEISRADIO - Pelkkä puolueiden pelikenttä?

Teksti: Reetta Heiskanen Kuvat: Hanna Marjoranta

POLEEMI

Itä-Euroopan linjalle?

myydenosoitus puoluetoverilleen Ylen pääjohtajalle.

jat pyrimme toimimaan sananvapauden mukaisesti siten, että otettaisiin poliittiset suuntaukset huomioon mahdollisimman tasapuolisesti. Emme kannattaneet eri tavoin ajattelevien suiden tukkimista”, kertoo Mykkänen. Suomalainen yhteiskunta oli kuitenkin matkalla kohti 80- ja 90-lukujen suuria muutoksia. Umpipoliittinen ilmapiiri alkoi laimentua konsensukseksi eikä Ylen ohjelmisto enää herättänyt samanlaista poliittista intohimoa kuin ennen. 1980-luvun lopulla Yleisradion monopoliasema kaventui ja lopulta 90 -luvulla Nelonen ja MTV3 saivat omat kanavansa. Suomalainen viestintämaisema muuttui täysin, ja alkoi eri kanavien hurja kilpailu yleisöstä. Nykypäivänä valta kuuluu radiota tai kaukosäädintä hallitsevalle katsojalle ja kuulijalle.

Markkinoiden puristuksessa "Yleisradion olennainen tämän päivän ja varsinkin tulevaisuuden haaste on yhtiön rahoituksen järjestäminen niin, että se selviytyy lakisääteisistä julkisen palvelun viestintätehtävistään”, Jouni Mykkänen valaisee. Yle toimii sekä avoimilla markkinoilla markkinoiden ehdoilla että toteuttaa Yleisradion julkisen palvelun ikiaikaisia pe-

riaatteita. Nykypäivänä puoluekantoja ei enää oikeastaan esiinny. Keskustelua on kuitenkin käyty Kokoomuksen toiminnasta Ylessä. SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitanen kirjoitti SDP:n sivuilla 28.2.2010, miten ”Kokoomus on aloittanut systemaattisen Ylen supistamisoperaation”. ”Ensiksi Kokoomus vahvisti värisuoraansa Ylessä sille mieluisalla toimitusjohtajavalinnalla. Seuraavaksi kokoomuslainen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi esittää isojen urheilutapahtumien siirtoa pois Ylen kanavilta. Samaan aikaan kokoomuslainen viestintäministeri Suvi Linden on supistamassa Ylen rahoitusta ja ajamassa alas hallintoneuvoston kautta tapahtuvaa kansanvaltaista ohjausta Ylessä”, kirjoittaa tuohtunut Viitanen. Nykyisin linjoista kuitenkin sovitaan parlamentaarisesti eikä muiden puolueiden yli käveleminen onnistu helposti. ”Aiempiin vuosikymmeniin verrattavaa poliittista painetta Yleisradiota kohtaan ei enää ole”, tiivistää Mykkänen. Onko tosiaan näin? Päättäähän Ylen tulevien vuosien rahoituksesta nykyinen hallitus. Yle on aina ollut aikansa lapsi ja seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä.

vertailukelpoisia

tulokkaita Teksti Topi Houni Kuvat Eetu Jokela

H 18POLEEMI

ain, luin, läpäisin! Heinäkuinen paksu kirje, joka kertoi sisäänpääsystäni yliopistoon ja samalla Polhoon, aloitti henkisen kesälomani. Loppukesäksi omaksuin kesätyöläisen roolin ja annoin aivojeni tuulettua. Seesteinen kesä meni kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja tilalle tulivat syksyn keltaiset lehdet. Niiden sivuilta saatoin huomata, että eräät muutkin olivat aloittamassa uutta vaihetta elämässään: uudet kansanedustajat. Erinäisten epätavanomaisuuksien johdosta keväällä valittujen kansanedustajien todellinen työsarka pääsi todella alkamaan vasta syksyllä. Yhtäläisyyksiä välillämme ei voinut kiistää, joten päässäni alkoi sisäinen vertailu Polhon fuksien ja uusien kansanedustajien välillä.

uten uudet kansanedustajat vaalikentillä, myös osa meistä oli tutustunut toisiinsa jo keväisillä valmennuskursseilla. Loppuihin fukseihin tutustuminen alkoi syyskuun alussa Kuppalassa, jossa myös saimme ensikosketuksen sisarjärjestöömme Tasoon ja sen fukseihin. Toisin kuin uudessa eduskunnassa, meille esittäytymässä käynyt Polhon hallitus säilytti luottamuksensa ja vanha hallitus sai jatkaa. Myös mainittavat takinkäännöt jäivät ainakin minulta huomaamatta.

äytännön rutiinit ja kirjoittamattomat käytössäännöt tarjosivat meille uutta opittavaa lähes koko syyskuuksi. Vanhempien opiskelijoiden ja etenkin tutorien antaumuksellinen ote auttoi huomattavasti asioiden siPOLEEMI

vertailukelpoisia

tulokkaita Teksti Topi Houni Kuvat Eetu Jokela

H 18POLEEMI

”

Onnekseni voin kuitenkin huomata muutaman keltaisen lehden yhä roikkuvan puussa -

säistämisessä. Kahtena iltana tutustuimme pääkaupungin katuihin suunnistuksen muodossa ja samankaltainen, yli ainejärjestörajojen kumpuava yhteistyö toimi myös Suomenlinnassa helteisestä auringonpaahteesta huolimatta. Niin intensiiviseksi oppiminen kuitenkin kävi, että suuri osa yhiksen fukseista joutui turvautumaan mieltä ja kehoa rauhoittavaan Vihdin mökkireissuun, josta kirkkaimpana muistikuvana säilyi korttipeli Pasin housut. Mainittava on myös, että ajoittain tavallisetkin arki-illat oppimisen merkeissä saattoivat venyä aamun pikkutunneille tai jopa aamupäivälle asti. Minkäs teet, Polhossa Polhon tavalla!

itten takaisin vertailuun. Käytännön asioissa huomasin selviä yhtäläisyyksiä. Uunituoreiden ministerien totutellessa takapuoliaan mustien Audien nahkapenkkeihin, me junalla tulleet fuksit äimistelimme metron oransseja penkkejä ja VR:n omintakeista aikatau-

POLEEMI

lupolitiikkaa. Uusien kansanedustajien käydessä valmiiksi katettuihin pöytiin, me fuksit jonotimme Unicafessa maittavaa lounasta ja huomasimme, ettei falafel-pullien piilottaminen riisin alle onnistu jokaiselta. Kansanedustajien apulaisten huolehtiessa paperitöistä me fuksit manasimme Aleksandrian tulostimia ja lopulta huomasimme papereiden tulostuneen aivan eri tulostimelle kuin alun perin oli ollut tarkoitus.

ieniä erojakin löytyi. Kansanedustajille näytönpaikkoina toimivat kyselytunnit, joilla varsinkin uusilla edustajilla on kova halu ilmaista osaamisensa. Meidän syyskuun ensimmäiset luentomme eivät kyselytunneilta tuntuneet, vaan tilaisuudet muistuttivat lähinnä puhemiehen monologia. Kuitenkin, jos suunsa joutui tai pääsi avaamaan, jännitti fuksia varmasti yhtä paljon kuin tuoretta kansanedustajaa täysistunnossa.

lukuvuosi on vasta aluillaan

On vielä aikaa epäonnistu ja kompastella koulutiellä.”

uten muilla tahoilla, myös yliopistolla käydään erinäisiä vaaleja. Meidän fuksi-syksyllemme osuneet edustajistovaalit eivät näkyneet kovinkaan paljon maisemassa, eivätkä ehdokkaat mainostaneet itseään yhtä näyttävästi kuin eduskuntaan pyrkivät. Myös Amerikasta tuttu loanheitto vaalien yhteydessä jäi vähäiseksi, eikä yliopistossa tarvinnut turvautua yhtä järeisiin toimiin kuin eduskunnassa. Perinteiset hellittelynimet ovat yhä käytössä: valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastoa saa yhä kutsua Klixiksi ja Porthaniaa Portsuksi.

uitenkin selvimpänä erona välillämme voidaan pitää vaikuttamiskausiemme pituuksia. Uudet kansanedustajat ehtivät hädin tuskin paneutua työhönsä, kun koko ajan pitää olla erinäisissä kissanristiäisissä ja kerätä mediapisteitä. Uusi kausi ei toteudu ilman kansan luottamusta. Uuden fuksin tilanne on helpompi. Ensim-

mäisen vuoden voi hyvillä mielin viettää opiskelemalla ja tutustumalla muihin opiskelijoihin. Vaara siitä, että meneillään oleva vuosi olisi viimeinen, on turha, koska uusi lisävuosi on vain parin klikkauksen päässä Weboodissa. Näitä lisävuosia on tarjolla opiskelijalle helpommin kuin kansanedustajalle. Toisaalta poikkeuksiakin löytyy. Ovathan eräät politiikan mastodontit unohtuneet eduskuntaan vuosikymmeniksi. Yliopistolla heitä taidetaan kutsua tutkijoiksi.

o ensi vuonna me tämän syksyn fuksit olemme vanhempia opiskelijoita ja uusi erä on tullut taloon. Onnekseni voin kuitenkin huomata muutaman keltaisen lehden yhä roikkuvan puissa - lukuvuosi on vasta aluillaan. On vielä aikaa wepäonnistua ja kompastella koulutiellä. Ja sinisilmäisesti turvautua fuksin statukseen. POLEEMI

”

Onnekseni voin kuitenkin huomata muutaman keltaisen lehden yhä roikkuvan puussa -

POLEEMI

lukuvuosi on vasta aluillaan

On vielä aikaa epäonnistu ja kompastella koulutiellä.”

kulutusjuhlat

”

Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taas näyttäytyy sen erään halkuisen kapunkilaisen alakulttuurin kokoontumisajoina”

Flow Festival on ja ei ole tyypillinen suomalainen musiikkifestivaali. Kuva Jussi Hellsten

Teksti Eetu jokela

arva livemusiikin ympärille rakennettu suomalainen kesätapahtuma herättää yhtä voimakkaita tunteita kuin Helsingin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. Pienestä, muutaman tuhannen kävijän kokoisesta afroamerikkalaiseen rytmimusiikkiin erikoistuneesta tavallista suuremmasta klubista Flow on kasvanut yli neljänkymmenen tuhannen kävijän musiikkifestivaaliksi, joka useille vierailleen tarkoittaa hartaasti odotettua koko kesän loppukliimaksia. Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taas näyttäytyy sen erään h-alkuisen kaupunkilaisen alakulttuurin kokoontumisajoina, jonne muotibloggaajat, graafikot ynnä muut luovien alojen edustajat kerääntyvät enemminkin näyttäytymään muille samanmielisille kuin nauttimaan festivaalin esiintyjistä, joiden kaunis ulkokuori kumisee tyhjänä. Olipa festivaalin kävijöistä tai heidän prioriteeteistaan mitä mieltä tahansa, selvää on ainakin se, että Flow Festival on seitsemänvuotisen olemassaolonsa aikana

POLEEMI

vaikuttanut suomalaiseen musiikkifestivaalin instituutioon. Rockmoguli Juhani Merimaan orkestroima Ankkarock järjestettiin viimeisen kerran vuonna 2010, kun se jäi tuoreemman ja nuorekkaamman yrittäjän jalkoihin, ummehtuneen konseptinsa ja vuosi vuodelta tylsemmän, Suomessa noin neljätoista kertaa vuodessa keikkailevien volbeateista ja thesoundseista koostuneen esiintyjäkaartinsa takia. Suvilahdesta on myös muille suomalaisille festivaaleille levinnyt myös entistä laajempi, vettyneitä makkaraperunoita ja ylihintaisia tofunuudeleita haastava ruokatarjonta. Flow’n itsejulistama sota mautonta festariruokaa vastaan on levinnyt muun muassa Turun Ruisrockiin, jossa viime kesänä saattoi nauttia festivaalin järjestäjän, edellä mainitun Juhani Merimaan itsevalitsemista luomuviineistä kera Hans Välimäen valmistamien ruokaannoksien, joihin kuului muun muassa ankanmaksaa sisältävä luomupossuburgeri.

ohjimmiltaan Flow Festivalkin on aivan tavallinen musiikkifestivaali. Joukko ihmisiä kokoontuu rajatulle alueelle nauttimaan elävästä musiikista sekä eräistä oheisaktiviteeteista, joista tärkein on alkoholin nauttiminen. Mutta se, miten tämä perusajatus musiikkifestivaalista toteutetaan, erottaa sen muista. Flow’n takapirujen lähestymistapaa festivaalinsa järjestämiseen voisi kutsua kokonaisvaltaiseksi: Suvilahdessa muukin kuin elävä musiikki on yhtä lailla festivaaliin kuuluvaa. Festivaalivieraalle eli asiakkaalle myydään muutakin kuin pelkkä viikonlopun mittainen musiikkielämys – festivaali itse kertoo olevansa ”musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaaliksi”, ja panostavansa muun muassa ”visuaaliseen taiteeseen ja muotoiluun”. Tämä kokonaisvaltaisuus näkyy esimerkiksi jo edellä mainitussa ruokatarjonnassa. Ja paitsi että stereotyypistä festariruokaa kaikkien aistien perusteella parempaa syötävää on tapahtumassa ylipäätään tarjolla, se myös tuodaan

voimakkaasti esille tapahtuman tiedotuksessa. Muistaako kukaan, että vielä muutama vuosi sitten yhdenkään suomalaisen festivaalin kotisivuilta olisi voinut lukea tarkkoja ruokalistoja? Kokonaisvaltaista oli viime kesänä myös festivaalin visuaalinen ilme: tapahtuman virallinen ulkoasu ulottui aina itsenäisten yrittäjien pitämiin ruokakojuihin asti. Suomalainen muotoilija Jaana Karell suunnitteli vain tätä tilaisuutta varten kalustuksen yhteen festivaalin ravintoloista. Festivaalialueen somistuksessa käytettiin kierrätettyjä materiaaleja ja Marimekkoa.

low’n kaltainen ”monipuolinen festivaalikokonaisuus”, jossa huomiota saa esiintyjien lisäksi myös puitteet, on loppuunsaviedyn brändäyksen ja tuotteistamisen tulosta. Musiikki, visuaalinen anti, muotoilu ynnä muut ovat osasia tuotteessa, joka on harkiten tuotettu, brändätty ja suunnattu tietynlaiselle kuluttajaryhmälle. Verrataanpa Flow’ta tässä mielessä vaikkapa Provinssirockiin. POLEEMI

kulutusjuhlat

”

Tapahtumaan nuivasti suhtautuville Flow taas näyttäytyy sen erään halkuisen kapunkilaisen alakulttuurin kokoontumisajoina”

Flow Festival on ja ei ole tyypillinen suomalainen musiikkifestivaali. Kuva Jussi Hellsten

Teksti Eetu jokela

POLEEMI

TUNNELI JOKA PELASTI SARAJEVON Kuva Jussi Hellsten

Festivaalien musiikkitarjonta on pääpiirteittäin yhtä kiinnostuneiden rahoista kilpaileville yrityksille. Sattuekleettistä: Seinäjoella esiintyivät rinta rinnan System of moisin Flow’n pääyhteistyökumppani Nokia keskittyi A Down ja DJ Shadow, Suvilahdessa Kanye West ja Tony mainostamaan festivaalivieraille juuri älypuhelinvalikoiTrischka, maailman tunnetuimpia banjovirtuooseja. Pro- maansa ja toinen sponsori, Helsingin Sanomat, lehtensä vinssirock pyrkii houkuttelmaan asiakkaansa tarjoamalle tablettisovellusta. Marimekko suunnitteli festivaalille oman kangaskassin. Heineken pyrki hollantivähän jokaiselle vähän jotakin. Tässä Flow erolaisen eksotiikkansa turvin anastamaan aa muista suomalaisista festivaaleista: se markkinaosuutta suomalaisilta keskion laidasta laitaan ulottuvasta esiin”Flow on laidasoluilta ja myi festivaaleilla oluttaan tyjäkaartistaan huolimatta tarkasti seitsemän euron hintaan. rajannut kohdeyleisönsä, joka ta laitaan ulottuvasta esiinPintapuolin Flow Festival on musiikkimaultaan heterosamankaltainen festari kuin geeninen, mutta kulutustottyjäkaartistaan huolimatta tarkasti muutkin, mutta sen takana tumuksiltaan suhteellisen yhtenäinen. Flow’n kävijät rajannut kohdeyleisönsä, joka on musiik- liikkuva bisnesidea ja markkinointistrategia edustavat ovat kiinnostuneita asioista, uudenlaista tapaa järjestää joissa liikkuu paljon rahaa ja kimaultaan heterogeeninen, mutta kumusiikkifestivaali. Aika näytjoihin Flow panostaa: desigtää, ilmestyykö idea kokonaisniin, ekologisuuteen ja muuhun lutustottumuksiltaan suhteellisen valtaisemmasta festivaaliviikonkaupunkilaiseen elämäntapaan. lopusta ja pidemmälle viedystä Kannattavaa tästä tekee se, että yhtenäinen” tuotteistamisesta myös muidenkin suoFlow’n stereotyypisellä kävijällä on malaisten festivaalipromoottoreiden fläppiostovoimaa ja kiinnostusta käyttää sitä. Flow’n kohdeyleisö, jonka edustajia on aikojen saatauluille ja markkinointisuunnitelmiin. tossa kutsuttu niin nuoriksi urbaaneiksi aikuisiksi, boheemeiksi porvareiksi ja viimeisimmin hipstereiksi, on helppo myydä näiden hyvinansaitsevien ja kuluttamisesta

POLEEMI

Teksti ja kuvat Antti E. P. Lehtinen

Yksi vuosina 1992-1995 käydyn Bosnian sisällissodan traagisimmista episodeista oli Sarajevon yli kolme ja puoli vuotta kestänyt piiritys. Kaupungin henkireikänä toimi vain 1,6 metriä korkea ja 80 senttimetriä leveä tunneli.

POLEEMI

TUNNELI JOKA PELASTI SARAJEVON Kuva Jussi Hellsten

POLEEMI

Teksti ja kuvat Antti E. P. Lehtinen

POLEEMI

”

Serbien tarkka-ampujat ja kukkuloilta ammuttu kranaattituli pitivät kaupunkia pelon vallassa.”

Sarajevo piiritettynä kaupunkina Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella syttyi vuonna 1992 sisällissota, jossa alueen kroaatit, serbit sekä bosniakit eli Bosnian muslimit taistelivat keskenään. Osa Bosnian sotaa oli noin kolme ja puoli vuotta kestänyt Sarajevon piiritys. Sitä pidetään nykyajan pisimpänä yhtäjaksoisena piirityksenä, jonka aikana kaupungissa sai surmansa noin 11 000 ihmistä. Piiritys alkoi serbiarmeijan joukkojen vallattua kaupunkia ympäröivät kukkulat katkaisten samalla normaalit huoltoreitit kaupunkiin. Serbien tarkka-ampujat ja kukkuloilta ammuttu kranaattituli pitivät kau-

POLEEMI

punkia pelon vallassa. Saartorenkaan ainoa aukko jäi kaupungin laidalla sijaitsevan ja YKjoukkojen hallussa olleen lentokentän kohdalle. Sen molemmat laidat saartorenkaan sisä- ja ulkopuolella olivat muslimien hallussa. Täysi humanitaarinen katastrofi vältettiin tuomalla apua Sarajevoon lentokentän kautta, mutta kuljetusten perille tuloa haittasivat kuitenkin vaikeat sääolosuhteet varsinkin talvella sekä serbien kranaattituli. YK oli julistanut Bosniaan aseidenvientikiellon, jonka seurauksena bosniakeilla ei ollut mahdollisuuksia hankkia aseita puolustaakseen itseään ja kaupunkiaan. Ainoa keino saada lisää aseita oli yrittää salakuljettaa niitä saartorenkaan läpi esimerkiksi

juoksemalla lentokentän kiitotien yli, jolloin oli suuressa vaarassa joutua serbien tarkka-ampujien kohteeksi. Myös puhelinyhteydet Sarajevoon olivat poikki, mikä teki bosniakkien keskinäisen kommunikoinnin hankalaksi. Kun kansainvälinen yhteisö ei puuttunut voimakkaammin sodan tapahtumiin, bosniakit tunsivat jääneensä yksin. kiertotie piiritykselle Kaupungin puolustajien tilanteen ollessa huono oli jotain tehtävä. Niinpä bosniakit päättivät rakentaa lentokentän kiitotien ali tunnelin, jonka kautta kaupunkia voisi huoltaa. Sen kaivamiseksi tehtiin hätäisesti ainoastaan summittainen suunnitelma,

Sodan jälkiä näkyy edelleen Sarajevon katukuvassa.

koska asia oli äärimmäisen kiireellinen. Heillä ei myöskään ollut käytettävissä rakennustyöhön osaavia insinöörejä tai tarvittavia välineitä. Haastetta työhön toi yritys pitää tunnelisuunnitelma salassa serbeiltä mahdollisimman pitkään. Suurimman hankaluuden muodosti tunnelista kaivetun maa-aineksen, jota oli noin 1200 m³, piilottaminen. Kaivuutyö tehtiin käsin kolmessa vuorossa kellon ympäri ja se kesti maaliskuun alusta 1993 saman vuoden heinäkuuhun saakka. Lopputuloksena oli 793 metriä pitkä tunneli, joka rakennettiin L-kirjaimen muotoiseksi, jotta serbit eivät onnistuisi romahduttamaan sitä kranaattitulellaan. Onkin pieni ihme, että se säilyi ehjänä sodan

loppuun saakka. Tunnelin valmistuminen paransi huomattavasti Sarajevon tilannetta, ja kaupungin huolto hoidettiinkin suuressa määrin sitä pitkin. Joidenkin paikallisten mukaan tunneli pelasti kaupungin serbien valloitukselta. Sarajevon puolustamiseksi tunnelin läpi kuljetettiin aseita, ammuksia ja joukkoja. Toiseen suuntaan liikkui kaupungista pakenevia siviilejä. Tunnetuin tunnelin läpi kulkenut henkilö on Bosnian silloinen presidentti Alija Izetbegović. Tunnelin läpi virtasi myös suuri määrä elintarvikkeita. On olemassa kuvia, joissa raavaat miehet kantavat selässään suuria perunasäkkejä ja vetävät perässään vuohia kohti kau-

punkia. Tunneliin rakennettiin myös öljyputki ja sähkökaapeli. Oman lisänsä tunnelin läpi kulkemiseen toi sen koko, sillä se oli keskimäärin vain 80 cm leveä ja 1,6 metriä korkea. Reitin varrelle rakennettiin muutama levennys, joissa vastakkaisiin suuntiin kulkijat pystyivät ohittamaan toisensa. Moni loukkasikin päänsä kulkiessaan matalan kulkureititin läpi. Tunnelissa oli ajoittain vettä lähes vyötärötasolle saakka, joten sinne rakennettiin liikkumista helpottamaan pumppausjärjestelmä. Tavarankuljetusta puolestaan avitti tunneliin asennetut kiskot, jonka jälkeen kaikkea ei tarvinnut kantaa. Tunneli oli aktiivisessa käytössä sodan ja samalla Sarajevon piirityksen päättäneen Daytonin rauhansopimuksen solmimiseen saakka. Tunnelimuseo muistuttaa kaupungin menneisyydestä Nykyisin tunneli on romahtanut lähes kokonaan. Siitä on jäljellä ainoastaan parikymmentä metriä pitkä pätkä tunnelin kaupungin ulkopuolella olevassa päässä, joka sijaitsi Kolarin perheen talon kellarissa. Nykyisin paikalla on Kolarien pyörittämä pieni museo, joka on jokaiselle Sarajevossa käyvälle polholaiselle pakollinen vierailukohde.

POLEEMI

”

Serbien tarkka-ampujat ja kukkuloilta ammuttu kranaattituli pitivät kaupunkia pelon vallassa.”

POLEEMI

Sodan jälkiä näkyy edelleen Sarajevon katukuvassa.

POLEEMI

Historiallinen yhdistys

esittäytyy Teksti ja kuva Mikko Virta

Historiallinen Yhdistys on jokaisen historianopiskelijan oma yhdistys, jonka pitkät perinteet näkyvät myös nykypäivän toiminnassa. Viime vuonna 120 vuotta täyttänyt yhdistys on ikäisekseen yllättävän virkeä.

istoriallinen Yhdistys perustettiin lokakuussa 1890 silloisten Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston historian opettajien toimesta. Varsinaisena perustajana voidaan pitää professori J.R. Danielson-Kalmaria ja hänen rinnallaan professoreita M. G. Schybergsonia ja E. G. Palménia, sekä silloisia dosentteja C. von Bonsdorffia ja Kustavi Grotenfeltia. Perustettu yhdistys oli yliopiston rehtorin alainen puolivirallinen laitos, jonka puheenjohtajana täytyi sääntöjen mukaan olla yliopiston opettaja.

Museossa on mahdollisuus kulkea noin 20 metrin pituinen pätkä alkuperäistä tunnelia.

Museoon saavuttaessa vieraat ohjataan katsomaan vajaat 10 minuuttia kestävää videota Sarajevon piirityksestä ja tunnelin historiasta. Videosta aistii, kuinka äärimmäisissä olosuhteissa koko projekti toteutettiin. Penkkeinä toimivat kätevästi hiekkasäkit ja vanhat puiset kranaattilaatikot. Tämän jälkeen pääsee kulkemaan tunnelissa. Siellä on totta tosiaan oltava varovainen ettei kolauta päätään. Museon sisätiloissa olevassa näyttelyssä on esillä sodan aikaisia tarvikkeita, muun muassa käytettyjen ammusten hylsyjä ja vaatteita. Museossa on käynyt monia tunnettuja vierailijoita, kuten esimerkiksi presidentti Bill Clinton ja James Bond -näyttelijä Daniel Craig, joiden kuvat koristavat yhtä seinää. Museosta voi myös ostaa matkamuistoja. Myynnissä on esimerkiksi kätevä kartta, jossa näkyy sekä 1984 Sarajevon talviolympialaisten suorituspaikat että kaupungin vuosien 1992 - 95

2 8POLEEMI

saartorengas. Kaupungin piirityksestä kerrotaan arvattavan yksipuolisesti. Bosniakit näyttäytyvät uhreina ja serbit pahantekijöinä. Museossa ei myöskään tuoda esille tunnelin nurjempia puolia. Liikenne tunnelin läpi oli mafiosojen ja korruptoituneiden hallitsijoiden käsissä, joille piti maksaa suuria summia päästäkseen pois kaupungista. Ihmisten pääsyä pois Sarajevosta rajoitettiin myös tarkoituksella, koska bosniakkien johtajat käyttivät ihmisten kärsimyksiä hyväkseen propagandataistelussa. Tunnelia hallinneet tahot tienasivat myös paljon rahaa kaupunkiin kuljetettujen tuotteiden myynnistä.

”

Historiallisen Yhdistyksen jäsenet olivat mukana perustamassa 1903 Historiallista aikakauskirjaa,

joka on jokaiselle yhisläiselle tuttu vähintään fuksivuoden laitossokkelon (nyk. osastosokkelon) palkintojenjaosta. Yhdistyksen toiminnassa ovat olleet mukana merkittävämmät suomalaiset historiantutkijat Eino Jutikkalasta lähtien. Vuonna 1945 perustettiin historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos jonkinlaiseksi Historiallisen Yhdistyksen alaosastoksi, mutta jo 1950-luvun alussa se irtaantui kokonaan Yhdistyksestä.

yhdistyksen hallituksessa. Suurin osa hallituksen jäsenistä koostuu entisistä tai nykyisistä ainejärjestöaktiiveista. Tänä vuonna Polhoa hallituksessa edustaa Ilari Leskelä ja Tasoa Heikki Lauha. Yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana toimii dosentti Risto Marjomaa. Historiallinen Yhdistys järjestää tänä päivänä seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, sekä jakaa vuosittain Gradupalkinnon lukuvuoden parhaalle historian alaan liittyvälle pro gradu -tutkielmalle Suomessa.

Nykyään kolmella Helsingin yliopiston historia-ainejärjestöllä eli Kronoksella, Polholla ja Tasolla on kaikilla edustajansa Historiallisen

Tutustu Historialliseen Yhdistykseen verkossa: www.historiallinenyhdistys.fi

Museossa ei tuoda esille tunnelin nurjempia puolia.”

Puheenjohtaja Risto Marjomaa luovuttaa Gradupalkinnon lukuvuoden 2008-2009 parhaasta pro gradusta yhisläiselle Matti La Melalle.

POLEEMI

Historiallinen yhdistys

esittäytyy Teksti ja kuva Mikko Virta

Museossa on mahdollisuus kulkea noin 20 metrin pituinen pätkä alkuperäistä tunnelia.

2 8POLEEMI

”

Historiallisen Yhdistyksen jäsenet olivat mukana perustamassa 1903 Historiallista aikakauskirjaa,

Nykyään kolmella Helsingin yliopiston historia-ainejärjestöllä eli Kronoksella, Polholla ja Tasolla on kaikilla edustajansa Historiallisen

Tutustu Historialliseen Yhdistykseen verkossa: www.historiallinenyhdistys.fi

Museossa ei tuoda esille tunnelin nurjempia puolia.”

Puheenjohtaja Risto Marjomaa luovuttaa Gradupalkinnon lukuvuoden 2008-2009 parhaasta pro gradusta yhisläiselle Matti La Melalle.

POLEEMI

suomen merkittävin takapiru Teksti Tuomas Lassinharju

Lennart Oeschin (1892-1978) sotilasura hakee vertaistaan Suomen historiassa. Hän oli rakentamassa sitä armeijaa, joka loi talvisodan ihmeen. Hänet kutsuttiin aina apuun Suomen historian kriittisimpinä hetkinä. Kesällä 1944 hänen toimintansa vaikutti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttämiseen. Häntä on kutsuttu Suomen pelastajaksi, ja hänellä on sanottu olleen ”leijonan osa Suomi-näytelmässä”.

arl Lennart Oesch syntyi 8. elokuuta 1892 Pyhäjärvellä, Karjalan kannaksella. Oeschin sveitsiläiset vanhemmat olivat muuttaneet vuonna 1881 Suomeen, kun Lennart Oeschin isä Christian oli saanut viran meijeristinä Viipurin läänin valtiontiloilta. Myöhempinä vuosina isä-Oesch perusti Tohmajärvelle Itä-Suomen suurimman juustolan, ja myöhemmin hän laajensi meijeriliikettään myös muualle Suomeen. Christian Oeschin maine yhtenä maan merkittävimpänä juustomeijeristinä ei unohtunut suomalaisten mielistä. Kerran eräässä alokastarkastuksessa Lennart Oesch pysähtyi satunnaisen alokkaan eteen ja kysyi, tunteeko tämä kuka hän on. Alokas vastasi everstilleen: ”No etkös sie ou sen Juusto-Össin poeka.” Sotilaallinen herääminen ja Oeschin vapaussota Nuorena miehenä Lennart Oeschistä ei olisi voinut arvata, että hän tulee luomaan häkellyttävän sotilasuran. Lennart oli harras luonnonystävä, idealisti ja pasifisti,

POLEEMI

joka ei suostunut edes osallistumaan isompien veljiensä tavoin perheen metsästysretkille. Yliopistopiireissä Oesch alkoi monien muiden opiskelijoiden tavoin olla huolestunut tsaari-Venäjän sortotoimenpiteistä Suomen venäläistämiseksi. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen järkytti 22-vuotiaan nuorukaisen maailmankatsomusta. Joulukuussa 1914 Oesch sai kuulla värväyksestä, jossa etsittiin vapaaehtoisia tulevaan jääkäriliikkeeseen. Pari kuukautta myöhemmin hän matkustikin Saksaan sotilaskoulutukseen, ja pian sen jälkeen hän osallistui ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Saksan itärintamalla. Oeschin rooli Suomen sisällissodassa oli perustaa Mannerheimin käskystä valkoisen armeijan 8. jääkäripataljoona, joka tunnetaan tuttavallisemmin nimellä Karjalan jääkärit. Pataljoona taisteli Karjalassa, jossa punaisilla oli tuhansia vapaaehtoisia venäläisiä. Oeschin johtaman pataljoonan taistelut käytiin pääasiallisesti venäläisiä vastaan, suomalaiset punaiset olivat Karjalan merkittävissä taisteluissa sivuosassa. Tästä syystä Oesch piti elämänsä loppuun saakka kiinni vapaussota-nimestä, sillä hänelle

Kuva: Teemu Perhiö taistelun päämääränä oli vapauttaa Suomi vieraan vallan ikeestä. Suomen lyhytaikaisin ja laittomin ministeri Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Oesch nimitettiin Viipurin rykmentin komentajaksi. Vuonna 1924 hän pääsi ainoana suomalaisena opiskelemaan Ranskan sota-akatemiaan, jossa hän saavutti sotakorkeakoulun diplomin. Tämän jälkeen Oesch loi uraa sotakorkeakoulun johtajana ja yleisesikunnan päällikkönä. 30-luvulla hän oli suunnittelemassa liikekannallepanojärjestelmää ja Suomen maanpuolustussuunnitelmia. Lisäksi hän oli järjestämässä retuperällä olevaa Suomen ilmavoimia uuteen uskoon. Mäntsälän kapinan aikoihin maaliskuussa 1932 Oesch pääsi kokeilemaan uraa poliitikkona. Svinhufvud pyysi Oeschiä toiseksi sisäministeriksi J. E. Sunilan toiseen hallitukseen. Presidentti Svinhufvud katsoi, että hallitukseen olisi saatava maltillisia henkilöitä, jotka

kuitenkin nauttisivat lapualaisten luottamusta. Suunnitelmassa oli vain yksi mutta: Suomen perustuslaki, joka vaati tuohon aikaan ministereiltä syntyperäistä Suomen kansalaisuutta. Oesch oli syntyessään Sveitsin kansalainen. ”Ei sitä kukaan huomaa”, Svinhufvudin väitetään sanoneen. Oeschin ministerinpesti on Suomen historian lyhyin: vain 12 päivää. Rohkeimmat historioitsijat väittävät, että Oeschin nimittäminen sisäministeriksi vaikutti vahvasti siihen, että kapinallisia alkoi pikku hiljaa liueta Mäntsälästä. Sotien kriittiset hetket Oesch kutsuttiin hätiin sekä talvi- että jatkosodan kriittisimmillä hetkillä. Talvisodan viimeisillä hetkillä venäläiset saivat Viipurinlahdella paksusta jääkerroksesta mainion mahdollisuuden hyökätä ja tuottaa suomalaisille tukalia tilanteita. Ratkaisevan rannikkoryhmän komentaja oli kuitenkin oleellisella hetkellä unohtunut lasin ääreen, minkä seurauksena Mannerheim määräsi POLEEMI

suomen merkittävin takapiru Teksti Tuomas Lassinharju

POLEEMI

”

Tohtorin lukuvinkki Oeschin vastaus kuului ytimekkäästi: ”Kuulkaahan nuori mies, minä

olen aina mennyt päin punais-

Katalin Miklossy

ta.” Mannerheim ja Oesch kesällä 1939. Kuva Suomen sotamuseo.

O tilalle Oeschin, joka johtikin ryhmää sodan päättymiseen asti. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Oeschin johdolla neljäs armeijakunta valtasi Viipurin. Syyskuussa 1941 Oesch antoi käskyn Porlammin alueen puhdistamisesta, joka sujui suomalaisittain erinomaisesti, sillä venäläisten kokonaistappio oli lähes 17 000 miestä. Kyseessä on yksi Suomen sotahistorian suurimmista voitoista. Oeschiä pidettiin maltillisena ja rauhallisena miehenä, joka oli kuitenkin omapäinen ja siten ”helvetin hyvä komentaja”, kuten kenraaliluutnantti Jorma Järventaus on kuvaillut. Yksi Oeschin mieleenpainuvimmista ohjeista kuului: ”ei Jumala heitä auta, vaan esimies”. Suurimman tehtävänsä Oesch sai kesällä 1944, kun Karjalan kannaksen puolustus oli murtumassa neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alla. Venäläisten eteneminen oli nopeaa ja Mannerheimin kerrotaan olleen päämajassa romahduksen partaalla, kunnes hän muisti Oeschin, joka käskettiin ”Karjalan kannakselle järjestämään asiat”. Oesch sai koko Suomen sotanäyttämön johdettavakseen. Oeschin suunnitelmien ansioista suomalaiset joukot saavuttivat kannaksella ratkaisevat torjuntavoitot jatkosodan viimeisillä viikoilla. Useat merkittävät suomalaiset sotilashenkilöt Adolf Ehrnroothia myöten ovat kutsuneet

Oeschia Suomen pelastajaksi kannaksen tapahtumien takia. Sotasyyllisyystuomio ja eläkepäivät Valvontakomissio syytti Oeschia siitä, että hän oli vuonna 1941 antanut luvan sotavankien teloittamiseen. Mitään virallista Oeschin allekirjoittamaa asiakirjaa asiasta ei löytynyt. mutta sotaylioikeus tuomitsi Oeschin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen ”yksin teoin tehdystä yllytyksestä”. Korkein oikeus kuitenkin lievensi tuomion kolmeksi vuodeksi vankeutta. ”Hyvä omatunto on paras korvatyyny”, väitetään Oeschin kommentoineen sotasyyllisyystuomiotaan. Vanhoilla päivillään Oesch jäi auton alle kotinsa lähellä Hesperiankadulla. Sairaalaan saapui kuulustelemaan nuori poliisikonstaapeli, joka ihmetteli, että miksi vanha mies lähti ylittämään tietä, vaikka jalankulkijoilla oli punainen valo. Oeschin vastaus kuului ytimekkäästi: ”Kuulkaahan nyt nuori mies, minä olen aina mennyt päin punaista.” Keskustelu päättyi tähän. Sitaatit on lainattu Helge Seppälän kirjasta Karl Lennart Oesch – Suomen pelastaja (Gummerus, 1998)

Lähteet: Seppälä, Helge: Karl Lennart Oesch – Suomen pelastaja. Gummerus 1998. Karhunen, Joppe: Taistelujen miehet : Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista. WSOY 1994. Tarkki, Uuno: Taistelu Viipurista 20.6.1944 – Viipurin menetys ja oikeudenkäynti. Gummerus 1996.

POLEEMI

pettajana minun kuuluisi suositella jotain hyvää historiantutkimusta, mutta olen sitä mieltä, että on loistavia oppikirjoja ja sitten kirjoja, joista voi oppia yhtä paljon – joskus jopa enemmänkin. Espanjalaisen romaanikirjailijan Carlos Ruiz Zafónin mukaan ihmiselle merkitykselliseksi muodostuvat kirjat löytävät hänet, niitä ei ihminen valitse. Teos, jota tässä suosittelen, löysi minut lomalla, jolloin alituisesti pohdin sitä, kannattaako minun jatkaa akateemista uraa vai ottaako vastaan tarjous, joka veisi tyystin toiseen maailmaan. Maleksin hotellin pieneen kirjastoon uteliaisuuttani, ja siellä opus oli.

rthur Koestlerin Pimeys keskipäivällä oli henkeäsalpaava kirja, jota luin pienissä erissä, edestakaisin selaten. Se on tarina mielettömyydestä ja siitä, mikä tekee mielettömyyden ymmärrettäväksi. Koestlerin konteksti on Stalinin 1930-luvun vainot ja koko tapahtuma keskittyy näytösoikeudenkäyntiä edeltävään kuulusteluprosessiin vankilassa. Kerronta kilpistyy syyttäjän ja syyttömän vangin väliseen vuoropuheluun. Vaikka hahmot ovat fiktiivisiä, taustalla on Grigori Zinovjevin tapaus, josta aikoinaan opiskellessani luin, mutten oikeastaan ymmärtänyt.

Zinovjev oli Vladimir Leninin työtoveri ja yksi vaikutusvaltaisimmista bolshevikeista, ’tosiuskovaisia’, jotka elivät unelmalleen, kommunistivaltion ideaalia varten. Hän monien muiden tavoin joutui Josif Stalinin uhriksi ja kirjoitti vankilasta riipaisevan kirjeen Stalinille siitä, että jos Neuvostoliiton etu sitä vaatii hänet voi uhrata. Tästä kertoo Koestler, eli siitä, mikä panee ihmisen suostumaan – omasta tahdostaan – uhriksi yhteisen hyvän vuoksi.

ynkästä tarinasta huolimatta kerronta ei ole ahdistavaa vaan antaa kristallinkirkkaan selityksen kysymykseen, miksi. Kertomus etenee ennalta-arvaamattomasti, ja siitä avautuu koko ajan uusia ulottuvuuksia. Kysymys ei lopulta ole yksinkertaisesta hyvän ja pahan, sivistyneen, asialleen omistautuneen idealistin ja rahvaanomaisen, vallasta viehtyneen

teknokraatin keskinäisestä taistelusta. Pahalla on perin inhimilliset kasvot sekä ymmärrettävät syyt toimia, ja hyvyys on vallan suhteellista. Toisella tasolla pohditaan, mitä yhteiskunta voi vaatia yksilöltä: minkälaisia uhrauksia voi odottaa yhteiseen edun vuoksi juuri sellaisilta, jotka ovat luoneet ja koko elämänsä ajan toimineet tämän yhteisön hyväksi.

irja ei päästä helpolla, siinä ei ole yksiselitteisiä asetelmia eikä sankareita, ja silti se avasi minulle tapauksen psykologis-filosofisen taustan paremmin kuin paraskin tutkimuksellinen tieto. Henkilökohtaisesti omassa dialogissani opus myös omalta osaltaan osoitti, että niin pitkään kuin saan valtavia ’kicksejä’ tällaisista kirjoista, olen – haluan tai en – tiukasti ankkuroituneena historiantutkimukseen. POLEEMI

”

Tohtorin lukuvinkki Oeschin vastaus kuului ytimekkäästi: ”Kuulkaahan nuori mies, minä

olen aina mennyt päin punais-

Katalin Miklossy

ta.” Mannerheim ja Oesch kesällä 1939. Kuva Suomen sotamuseo.

POLEEMI

kiina & m aa i l m a Teksti Janne Soisalon-Soininen Kuvat Simo Ortamo

iinalaiset tulevat! Maailman menosta kiinnostuneelle ihmiselle asian ei tosin tulisi olla enää varsinainen uutinen. Kiinalaiset ovat olleet kaikkialla jo kauan. Suomeenkin avattiin ensimmäinen kiinalainen ravintola jo vuonna 1973. Paljon on myös muuttunut sitten 1970-luvun. Tuolloin Maon jälkeinen Kiina alkoi avautua länteen Deng Xiaopingin johdolla muuttuen vähitellen sosialistiseksi markkinataloudeksi. Ei tule myöskään unohtaa, että Kiinan väestö on nykyään lähes puoli miljardia henkeä väkirikkaampi kuin vuonna 1973. Noin kuukauden päästä maailmassa on ensi kertaa yli 7 miljardia ihmistä. Tyypillinen maailmankansalainen on 28-vuotias kiinalaismies. Vuonna 2001 Kiina liittyi Maailman kauppajärjestöön ja alkoi todella integroitua maailmantalouteen. Enää eivät maailmalla liikkuneet ainoastaan kiinalaiset vaan myös kiinalainen pääoma. Vuonna 2001 Kiinan valuuttareservit olivat n. 200 miljardia dollaria. Tänä päivänä Kiinalla

POLEEMI

on huikeat yli 2,7 biljoonan dollarin ulkomaiset valuuttavarannot, maailman suurimmat. Muutama viikko sitten uutisoitiin superrikkaiden ihmisten määrän kasvavan Kiinassa kohisten. Yli miljardin dollarin omistusten rajapyykin on ohittanut jo 146 yksityistä henkilöä, joilla käytännössä kaikilla on yhteyksiä hallitsevaan kommunistiseen puolueeseen. Kiinan talous on ollut hurjassa kasvussa, kun vanhat mahtimaat rypevät talousvaikeuksissa. Rahaa ja populaa riittää! No, mitä niistä seuraa?

iina on rahoineen lähtenyt aktiivisesti mukaan maailmalla kiihtyneeseen luonnonvarojen rohmuamisralliin. Luonnonvarat ovat tunnetusti rajallista hyvää, joten kilpailu niiden hallinnasta on tänä päivänä kovempaa kuin koskaan. Kiinalla on mittavat luonnonvarat, mutta maan talouden kasvu on jo jonkin aikaa ollut varsin riippuvainen Afrikan luonnonvarojen hyväksikäy-

töstä. Kiina onkin omaksunut merkittävän roolin uuden infrastruktuurin rakentajana Afrikassa. Samalla se pääsee käsiksi maanosan luonnonvaroihin. Ennen sisällissotaa Libyassakin työskenteli jopa 33 000 kiinalaista erilaisissa rakennushankkeissa ja telekommunikaatioalalla. Eräs kiinalainen mahtimies, Huang Nubo, on hiljattain ollut kiinnostunut Islannista. Epäilykset ovat heränneet. Jos kiinalaiset sijoitukset maailmalla ovat olleet lähtökohtaisesti strategisia, niin on luonnollista epäillä myös Islantiin kohdistuvien suunnitelmien todellista luonnetta. Suunnitelma hankkia noin 300 neliökilometrin suuruinen maa-alue Islannista ekoturismista kiinnostuneiden matkailijoiden tarpeisiin tuntuu erikoiselta. Spekulaati-

ainananto on vanha ja merkittävä liiketoimi, joka antaa lainanmyöntäjälle korkotulojen lisäksi myös huomattavaa valtaa suhteessa velalliseen. Kansainvälisesti johtavat rahoituslaitokset ovatkin monien asiantuntijoiden mukaan merkittävimpiä vallankäyttäjiä nykypäivän globaalissa maailmassa. Tämänkin Kiina tietää. Vuosina 2009 ja 2010 Kiina lainasi kehittyville maille ympäri maailmaa yhteensä yli 82 miljardia dollaria. Vertailuna täytyy todeta, että Maailmanpankin lainananto vuosina 2008 - 2010 oli noin 75 miljardia dollaria. Tämä lainamäärä oli poikkeuksellisen suuri johtuen vuonna 2008 käynnistyneestä globaalista finanssikriisistä. Kiina pisti siis vielä paremmaksi! Tuolla aikavälillä Kiina oli kiistatta

”

Vuosina 2009 ja 2010 Kiina lainasi kehittyville maille ympäri maailmaa yhteensä yli 82 miljardia dollaria.

oissa Kiinan on arveltu havittelevan arktisia luonnonvaroja ja taktisia tukikohtia ilmastonlämpenemisen myötä avautuvien vesireittien varrelle. Jos tutkii Kiinan toimintaa Afrikassa ja muualla maailmassa, ovat epäilyt varsin aiheellisia. Epäluuloja ei myöskään hälvennä se, että herra Nubo on toiminut kommunistisen puoleen propagandaosaston virkamiehenä. Muutama viikko sitten kerrottiin Nubon suunnittelevan ”lomakylää” myös kalliiseen Lapin erämaahamme. Olivat suunnitelmat sitten puhtoisia tai ei, en haluaisi Rovaniemen napapiirille viiden tähden superlomakylää amerikkalaisia ja kiinalaisia porhoja viihdyttämään. Mutta onko suomalaisista vastustamaan rahan tuoksua? Tai lomailijoiden paksuja lompakoita? Toivottavasti. Paksujen lompakoiden sisälle kun mahtuu helposti muutakin kuin vain helppoa rahaa.

kehittyvien maiden suurin lainanantaja, suurin rahoittaja, suurin velkoja. Rahoittajan rooli ei ole kuitenkaan rajoittunut vain kehitysmaihin. Kiina on ollut myös Yhdysvaltojen keskeisin rahoittaja 2000-luvulla. Liki neljännes supervallan ulkomaisessa omistuksessa olevista velkaobligaatioista omistaa Kiina noin 900 miljardin dollarin osuudellaan. Yhdysvallat joutuu vuosittain laskemaan velkaobligaatioita liikkeelle kattaakseen alati kasvaneen liittovaltion budjettivajeen, jota Lähi-idän sotaretket ja vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin elvytystoimet ovat huomattavasti kasvattaneet. Vuoden 2008 lopussa Kiinasta tuli Yhdysvaltojen obligaatioiden suurin omistaja. Entäs Eurooppa? Eurokriisin syövereissä kamppailee tällä hetkellä valtio jos toinenkin. Raskain velkataakka on Italialla, joka on jo vuosikymmenet syönyt enemmän kuin tuottanut. Syyskuussa 2011 velkaa oli kertynyt jo yli POLEEMI

kiina & m aa i l m a Teksti Janne Soisalon-Soininen Kuvat Simo Ortamo

POLEEMI

”

Vuosina 2009 ja 2010 Kiina lainasi kehittyville maille ympäri maailmaa yhteensä yli 82 miljardia dollaria.

”Nyt Kiinalla alkaa olla paketti kasassa: raha, teknologia, osaaminen sekä luonnonvarat” 1900 miljardia. Olisiko Italialle vielä halukkaita lainaajia? Niitä nimittäin tarvitaan, sillä budjetti näyttää tänä vuonna olevan yllättäen taas raskaasti alijäämäinen.

elsingin Sanomat uutisoi muutama viikko takaperin, että Italia on kääntynyt Kiinan puoleen ongelmassaan. Italia pyysi Kiinaa ostamaan merkittävän määrän maan joukkovelkakirjoja, ja Kiinahan suostui. Samalla kiinalaiset ilmoittivat olevansa valmiita tukemaan muitakin euroalueen heikossa tilassa olevia talouksia. Kiinan keskuspankin entinen varajohtaja Wu Xiaoling julisti jo Euroopan olevan turvassa Kiinan kainalossa. Hä-

nen mukaansa paniikki on tarpeetonta, Kiinalla on rahaa. Yhdysvaltojen kansainvälisen liiketoiminnan tutkimusjohtaja Dan Steinbock toteaa Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n julkaisemassa raportissa viime syksynä, että Kiinan rooli ja asema maailmantaloudessa on huikea, ja kasvanut merkittävästi vuoden 2008 finanssikriisin myötä. Jos Kiina esimerkiksi päättäisikin luopua omistamistaan Yhdysvaltain velkakirjoista, olisi se todennäköisesti hyvin tuhoisaa liittovaltion talouden kannalta. Velkakirjojen arvo luultavasti romahtaisi ja korot nousisivat muutamassa päivässä tai vain tunneissa. Tämä ei ainakaan toistaiseksi olisi Kiinankaan edun mukaista. Kiina on tosin vihjannut hiljattain, että se tekisi valuutastaan kansainvälisen, vaihdettavan valuutan jo vuonna 2015. Mahtavien dollarireservien vaihto kiinalaisiksi yuaneiksi saattaisi mullistaa maailmantalouden painopistettä kertaheitolla Kiinaan. Jos Kiinan valuutta nauttii dollaria suurempaa luottamusta, tulee dollaripaosta huikea näytös. Arvailuja tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää, että Kiinan taloudellinen mahti, ja vain ajatuskin tällaisten skenaarioiden mahdollisuudesta, muuttuu helposti myös poliittiseksi vallaksi. Voidaan toki kysyä, onko Kiinan nousu hyvä asia vai ei, mutta se ei ole kokonaisuuden kannalta merkittävää. Kiinan menestys on aina hyvä ja huono asia, riippuen kysyjän kannasta, tai henkilökohtai-

sista mahdollisuuksista hyödyntää tilannetta. Tähän asti homma on toiminut. Länsi on saanut pääomaa Kiinasta, Kiina teknologiaa ja osaamista lännestä. erkittävää on se, mitä Kiina aikoo tehdä. Nyt Kiinalla alkaa olla jo koko paketti kasassa: raha, teknologia, osaaminen, sekä luonnonvarat, joista mahtavimpana – väestö. Kiinassa valmistuu miljoona insinööriä vuodessa. Insinööriarmeija ei varmasti tyydy vain soveltamaan vanhaa tietoa, vaan lähtee innovoimaan tulevaisuuden maailmaa. Jos kiinalaiset aikovat olla rikkaita tulevaisuudessa, on teknologian muututtava sekä energiaa että raaka-aineita säästäväksi. Maailma ei muuten yksinkertaisesti kestä! Ja entä me? Jos kiinalaiset tulevat, niin mitä me sitten teemme? Katsomme sivusta? Vai lähdemmekö haastamaan? Helsingin Sanomien pääkirjoitus 6.9.2011 toteaa osuvasti, että ”länsimaat voivat kiljua Kiinan käytökselle tai juosta kiljuen mukaan kilpailuun”. Mutta kykeneekö Suomi kilpailemaan innovaatioissa maalle, joka tuottaa viidessä vuodessa yhtä monta insinööriä kuin Suomessa on asukkaita? Vaikeaa on, vaikka kuinka kiljuisi! Mutta on Kiinallakin ongelmia. Kiinan mahtava väestö on maan tulevaisuuden kannalta sen keskeisin voimavara, mutta myös huolenaihe. Suurin uhka liittyy kansan aktivoitumiseen. Jos kansa nousee barrikadeille

vaatimaan demokratiaa, on sen taltuttaminen varmasti mahdotonta. Jos valtiovallan demokratisoitumista pitää uhkana ja ongelmana, on maa totisesti ongelmissa. Nousevat hinnat ja kasvava työttömyys aiheuttavat jatkuvasti lisääntyvää tyytymättömyyttä. Sisäinen levottomuus heijastuisi nopeasti myös talouteen. Princetonin yliopiston professori Andrew Moravcsik pitää Kiina-hypetystä hössötyksenä. Hänen mukaansa Kiinan talouden kokoa paisutellessa on muistettava, ettei BKT-lukua voi noin vain muuttaa pystyväksi sotavoimaksi. No, ehkei. Mutta ajan myötä kylläkin. Sen sijaan Euroopan hehkuttamisen suhteen hänen sanomisilleen ei haluaisi esittää kritiikkiä, vaikka ehkä pitäisi. Euroopassa on Moravcsikin sanoin vahvuutena mm. ”jättimäinen talous, sotilaallisia liittolaisuuksia, vetovoimaa siirtolaiskykyjen haalimiseksi, sekä maailman ihailema demokratiaperinne”. Dan Steinbockin mukaan Kiina ja Yhdysvallat, yhdessä ja erikseen, määrittävät 21. vuosisataa. Mutta rohkenen kuitenkin väittää, että minäkin määritän sitä. Määrittäkäämme kaikki! On sitten Kiina maailmassa, tai maailma Kiinassa, niin vielä en aio aloittaa mandariinikiinan opintojani. Vielä!

”

Kiinan mahtava väestö on maan tulevaisuuden kannalta sen keskeisin voimavara, mutta myös huolenaihe.”

POLEEMI

”

Kiinan mahtava väestö on maan tulevaisuuden kannalta sen keskeisin voimavara, mutta myös huolenaihe.”

POLEEMI

R iina H yökki : P alopuhe

lioppilaslehti otsikoi 15. syyskuuta vain hyväosaisten pääsevän sisään Helsingin yliopistoon. Väite on tuskin yllättävä, mutta sen taustat vaativat hiukan penkomista.

aikenlainen kahtiajakautumisen voimistuminen arveluttaa aina. Koulumaailmasta muistutetaan aika ajoin parhaiden menestyvän yhä paremmin huonojen ollessa yhä huonompia, eivätkä erot kärjisty vain maaseudun ja kaupunkien välillä. Orientoituminen korkeakouluopintoihin on perin erilaista huippulukion ja syrjäkylän pikkulukion välillä. Edellisessä valmis urapolku tuodaan tarjottimella, kun taas jälkimmäisessä yliopistojen – ainakaan Helsingin – olemassaoloa ei juuri ääneen noteerata.

U Kuva: Janne SoisalonSoininen

38POLEEMI

rho Kekkosen ajan aluepoliittisilla koulutusratkaisuilla on ollut osansa siinä, että voimme nyt ylpeillä suomalaisten yliopistojen tasavertaisuudella. Tulevaisuus uumoilee silti pikemminkin halpaa kopiota ulkomaisten yliopistojen keskinäisen nokkimisjärjestyksen mallista.

otikasvatuksen vaikutusta ei voi myöskään väheksyä. Lahjakkuutta ei opita kotoa, mutta kunnianhimo ja usko omiin mahdollisuuksiin on älykkyyttä helpompi iskostaa jälkikasvuun sen luontaisista kyvyistä riippumatta. Peruskoulujärjestelmän ideana oli juuri se, ettei vanhempien taustalla ja alueellisilla eroilla enää olisi mer-

Pääkaupunkiseutua hellitään syksyisin lukuisilla elokuvafestivaaleilla. Poleemi hyppäsi Espoo Cinén kulisseihin ja tutustui elokuvafestivaalin tekoon organisaation näkökulmasta. Noloin hetki oli, kun kanssatalkoolainen nukahti ohjaajan viereen tämän omaa elokuvaa esitettäessä.

kitystä, mihin jokseenkin päästiin ennen 1990-luvun lamaa. Ironista kyllä, juuri kun kauan kaivattu tasaarvo oli saavutettu, sitä alettiin vaivihkaa purkaa.

eruskoulun sanotaan takaavan kaikille samat mahdollisuudet edetä jatko-opintoihin, mutta toisaalta sen haukutaan tasapäistävän ja hukkaavan näin potentiaaliset lahjakkuudet. Kääntäen voisi todeta, ettei Suomella ole varaa olla antamatta mahdollisuuksia kaikille, sillä kuka tietää kuinka moni kyky olisi ilman peruskoulua jo tuhlattu.

onet pitävät Ylioppilaslehden otsikoimaa suuntaa väistämättömänä, mikä näillä näkymin lienee totta. Toiset tiedostavat ongelman, mutta eri asia on, halutaanko siitä keskustella. Suomessa muistetaan aina ylpeillä oman koulujärjestelmämme puolesta.

sein räikeänä vastaesimerkkinä on Iso-Britannia, jossa tunnetusti vanha kunnon luokkayhteiskunta elää muttei ehkä voi hyvin. Margaret Thatcherin aikaisen politiikan seuraukset korostuvatkin brittien jo ennestään hierarkkisessa yhteiskunnassa nyt. Britit ällistelevät kilvan harmaata peruskouluamme, kun samalla suomalaiset antavat ihaillun kultakimpaleemme rapistua. Vallitsevan tilanteen näennäiseen jatkuvuuteen on helppo tuudittautua. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka jälkiviisaita olemme muutaman kymmenen vuoden päästä.

lokuun lopussa järjestettävä Espoo Ciné International Film Festival on vakiinnuttanut paikkansa alkusyksyn valopilkkuna. Kokoluokaltaan se ei aivan yllä opiskelijoillekin tutumpiin, Helsingin ydinkeskustassa järjestettäviin Rakkautta & Anarkiaa tai DocPoint -festivaaleihin, mutta seuturajan ylitse kannattaa silti uskaltautua. Matka ei ole tekosyy, sillä perille pääsee ilmaisella bussilla alle 20 minuutissa. Nyt 21. kertaa järjestetty festivaali organisaatioineen pitää majaa Espoon Kulttuurikeskuksessa ja Kino Tapiolassa. Jonkin verran näytöksiä on myös Bio Rex Sellon pienissä saleissa Leppävaarassa. Kymmenpäiväiseen festivaaliin mahtuu yli sata elokuvaa, koululaisnäytöksiä, Mélièskilpasarja fantasiaelokuville, oheisohjelmaa sekä maksuton ulkoilmanäytös. Festivaalin takana on Espoon elokuvajuhlat -yhdistys, joka otti muutama vuosi sitten vastuun myös lakkautusuhan alla olleen Kino Tapiolan pyörittämisestä.

estivaalin ajaksi apuun rekrytoidaan noin 70 talkoolaista, joiden joukossa on muun muassa salivastaavia, näyttelyvahteja, lipunmyyjiä, infotiskiläisiä ja tekniikan talkoolaisia. Vapaaehtoiset myös vastaavat festivaaliteltan ja -sermien kokoamisesta ja purkamisesta sekä mainosjulisteiden levittämisestä ennen festivaalin alkua. Työtä on festivaalin aikana viidestä kuuteen vuoroa, kerrallaan 5-6 tuntia. Palkkioksi pääsee katsomaan vapaa-ajallaan niin paljon festivaalielokuvia kuin haluaa, mikäli näytöksessä riittää tilaa. Lisäksi työpäivän aikana saa lämpimän aterian ja staff-passilla pääsee ilmaiseksi festivaalin avajaisklubille bongailemaan ohjaajavieraita. ”Järjestelyt aloitetaan hyvissä ajoin lokakuussa, jolloin valitaan ensimmäisiä elokuvia seuraavaa vuotta varten. Talvella on vuorossa Euroopan Unionin MEDIA-ohjelman avustushakemus sekä raportointi, ja elokuvien tehohaku käynnistyy

R iina H yökki : P alopuhe

lioppilaslehti otsikoi 15. syyskuuta vain hyväosaisten pääsevän sisään Helsingin yliopistoon. Väite on tuskin yllättävä, mutta sen taustat vaativat hiukan penkomista.

U Kuva: Janne SoisalonSoininen

38POLEEMI

kitystä, mihin jokseenkin päästiin ennen 1990-luvun lamaa. Ironista kyllä, juuri kun kauan kaivattu tasaarvo oli saavutettu, sitä alettiin vaivihkaa purkaa.

Berliinin elokuvajuhlien jälkeen maaliskuussa”, kertoo festivaalin toiminnanjohtaja Sanna-Maria Nikula. Monet elokuvat päätyvät ohjelmistoon nimenomaan ulkomailla järjestettävien elokuvafestivaalien kautta. Berliinin elokuvajuhlien ohella tärkein festivaali on tietenkin Cannes. Näitä ja muita eurooppalaisia filmifestivaaleja kiertää toiminnanjohtajan kanssa yhdessä Espoon elokuvajuhlat ry:n hallitus. ”Elokuvia valitaan ohjelmistoon myös avoimen haun kautta, jolloin niitä voi lähettää suoraan toimistolle”, Nikula lisää. Festivaalin tarkoituksena on esitellä nimenomaan uutta eurooppalaista elokuvaa. Tavoitteena on mahdollisimman kattava ohjelmisto, jossa sijansa saavat niin suurta yleisöä kiinnostavat, laajempaan levitykseen tulevat elokuvat (tänä vuonna mm. Terrence Malickin The Tree of Life) kuin lähtökohtaisesti hieman tuntemattomammatkin produktiot. Elokuvia riittää Albaniasta Islantiin, HLBT-teemoista animaatioon ja poliittisiin dokumentteihin. Monet elokuvat esitetään Suomessa ensimmäistä ja jopa toistaiseksi ainoaa kertaa.

mpärivuotisesti festivaalin toimistolla Tapiolan keskustornissa työskentelee vain yksi henkilö, toiminnanjohtaja. Festivaalin lähestyessä muutaman kuukauden pesteissä aloittavat lisäksi tiedottaja, projektisihteeri, filmiliikennevastaava, tekniikan vastaava ja assistentti. Festivaalin aikana toimistossa työskentelee myös lipunmyynnin vastaava ja taloudenhoitaja. Silloin tunteja ei lasketa, vaan koko ryhmä tekee ympäripyöreää päivää. ”Etukäteisjärjestelyt ovat avainasemassa, jotta jää aikaa varautua yllättäviinkin tilanteisiin”, Nikula jatkaa. Päivän aikana hoidettavat asiat ovat monenkirjavia: jonkun pitää hakea ohjaajavieraat lentokentältä, tilata kukat ja hankkia ulkoilmanäytöksen poliisiluvat, päivittää nettisivut, muonittaa talkoolaiset ja antaa medialle haastatteluja. Toimistotehtävien ja organisoinnin lisäksi on huolehdittava, että joku pitää ulkomaalaisille vieraille seuraa myös iltaisin. Itse festivaaliviikko on fyysisestikin rankka, mutta silti toimiston ilmapiiri on nauravainen. Aika ajoin ehditään esimerkiksi ottaa selvää ohjaaja Malickin uskontokunnasta ja arvuutella, mitä merkityksiä hänen katolilaisuutensa antaa avajaiselokuvan latinankielisille fraaseille. Tai soittaa marssilauluja tai opetella slovakkia ohjaajavieraan hauskuuttamiseksi. Kaikilta

vastoinkäymisiltä ei tämän kokoluokan projektissa voi tietenkään välttyä: välillä talkoolaisia sairastuu, filmikelaa ei näy eikä kuulu tai ohjaaja katoaa matkalla yleisötilaisuuteen. Ja jonkun pitäisi vahtia Pasin lapsia.

ykyisiin tehtäviinsä Nikula päätyi työskeneltyään ensin festivaalien projektisihteerinä. ”Sillä hetkellä [2010] lyhytkestoinen projektiluontoinen työ sopi oikein mukavasti suunnitelmiin, koska opinnot olivat kesken”, Nikula kertoo. Aikaisempaa kokemusta oli kertynyt usean vuoden ajalta mm. April Jazz -festivaaleilta. Työ elokuvan parissa kiinnosti kovasti, ja koulutustaustaltaan Nikula on kulttuurintuottaja. Hän valmistui Seinäjoen ammattikorkeakoulusta vuonna 2005 ja opiskelee tällä hetkellä taidehallintoa Sibelius-Akatemian Arts Management -maisteriohjelmassa. Ehtiikö toiminnanjohtaja itse nauttia festivaalille tuoduista elokuvista? ”Kävin katsomassa kaksi elokuvaa”, Nikula laskeskelee. ”Monesti keskittyminen on vain niin vaikeaa, koska on väsynyt, tai sitten mieli ajautuu muualla hoidettavana oleviin asioihin.” Monia elokuvia toiminnanjohtaja näkee tietenkin jo etukäteen. Lempielokuvaa tämän vuoden festivaaleilta Nikulan oli vaikea valita, mutta yksi parhaista oli ehdottomasti Andreas Dresenin elokuva Halt Auf Freier Strecke (Stopped On Track), jossa perheenisä saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. ”Synkästä aiheesta huolimatta elokuvassa oli muutamia jopa hauskojakin hetkiä. Eritäin koskettava ja kaunis elokuva, jossa näyttelijät tekevät ihan uskomatonta työtä.”

uutenkin Nikula on tyytyväinen tämänvuotisen festivaalin kulkuun. Kävijöitä oli kaiken kaikkiaan yli 23 000. ”Nykyisellä kestolla ja salimäärällä elokuvien määrä on sopiva. Erityisesti meitä miellytti se, että yleisöä riitti tasaisesti kaikkiin esityksiin, ja oli kiva huomata, että ihmiset löysivät tiensä myös muihin näytöksiin kuin niihin kaikista isoimpiin. Yli sadan elokuvan ohjelmistoa laadittaessa mietitään, kuinka yleisö saadaan kiinnostumaan wmyös niistä pienemmistä elokuvista.” Entä riittääkö intoa vielä ensi vuodelle? ”Olen ehdottomasti mukana myös ensi vuonna. Nyt jo tuntuu siltä, ettei malta odottaa, että päästään suunnittelemaan ensi vuoden ohjelmistoa!”

Puheenjohtajalta Ilari leskelä

YY:n edustajistovaalit ovat jo takana ja pian alkaa uusien edustajien taival. Toivon kuitenkin jokaisen muistavan, ettei yliopistodemokratia ole painunut unholaan seuraaviin vaaleihin asti – vaan vasta nyt aloitetaan edustajien punnitseminen. Ei HYY:n tiedotus muutu sitä vaaleissa vaatimalla – sitä pitää vahtia ja edustajia seurata vaalien jälkeenkin. Äänestysprosentin madellessa 30 %:in paremmalla puolella voi miettiä, kuinka moni uhraa ajatustaan opiskelijan asialle edes vaalien aikana saati niiden jälkeen. Niinpä hyvät kanssaopiskelijat: jos ette enää jaksa pysyä kärryillä Kreikan ja EU:n talouskiemuroista, niin kehotan seuraamaan HYY:n taloutta ja vaatimuksia. Ne tuntuvat jokaisen opiskelija kukkarossa. Ottakaa selvää, millä korvataan Pohjanhovi. Kuinka käy Klixille? Nousevatko lukukausimaksut ja miksi? Tuleeko ainejärjestöjen tukien leikkaamisesta pysyvä trendi? Jos ette saa tietoa, vaatikaa sitä – kun saatte tietoa, puhukaa siitä. Tilaisuuksia kaikenlaiseen keskusteluun on tulossa Yhiksen piirissäkin: keskusteluklubi palasi väittelyiltana, syysmatkalaiset pääsevät Euroopan reunalle ja loppusyksyllä odottavat vielä kulttuuri-iltamat sekä ooppera, työelämäexcu ja T&K-ilta. Rennompiin tunnelmiin pääsee var-

POLEEMI

masti vielä saunan ja Kannun klusteribileiden merkeissä. Seuratkaa tapahtumalistaa pöytäkirjoista tai Polhon nettisivuilta, niin ei pääse itsarisilliskään yllättämään. Kuukauden kuluttua koittaakin sitten jo Polho ry:n vaalikokous, jolloin vaalit tulevat niin lähelle opiskelijaa kuin voivat. Hallituspesteihin valitut tulevat huolehtimaan teidän edunvalvonnastanne Kannun ja oppiaineen piirissä, hoitamaan vastuullisesti taloutta toiminnan ylläpitämiseksi sekä vastaavat niin monipuolisesta tapahtumien tarjonnasta kuin pystyvät. Äskettäin pidetyssä alumnien ja opiskelijoiden työelämäillassa eräs vanhempi Polhon puheenjohtaja tokaisi: ”Ainejärjestötoiminta, se nyt ehdottomasti oli opiskelujen parasta antia.” Kahden vuoden kokemuksella suosittelen jokaiselle polholaiselle hetkiä ainejärjestötoiminnan tai Poleemin parissa. Valtsikalle tyypillisesti ainejärjestötoiminnassa pyörii usein vain nuorempia opiskelijoita – vanhemmillekin olisi kysyntää, jotta teidänkin toiveenne tulisivat paremmin esille. Hyvää syksyn jatkoa! Vetäkää henkeä perioditauolla.

Puheenjohtajalta Ilari leskelä

POLEEMI