Poleemi 4/18 by Poleemi

POLEEMI

IV | 2018 1

15.10.18

Kuvat Mikko Helenius

Tason syyssitsit

SIS ÄLTÖ

TEEMA

28 MIKSI MAAILMASSA ON SOTIA JA ASEVOIMIA VUONNA 2018?

TEEMA

12 14 15 16 18

Leppiniemi

37 GLOBAALIN AJAN MIELENMAAILMA 40 VALLANKUMOUS SODANKÄYNNISSÄ Milloin terrorismi voitetaan?

kuljimme kerran

23 TURVALLISUUSPOLIITTISTA TRAPETSIA | Nato-keskustelusta 26 AMERIKKALAINEN POPULAARIKULTTUURI JA POLITIIKKA

32 MEDIA JA GLOBAALI MAAILMA 34 OIKEUSTAJUSTA | Riitta

44 UUPUNUT RAUHANKYYHKY |

LOPUKSI

AJASSA

5 6 7 8 10

46 RIKOLLISUUDESTA RIKKAUKSIIN 47 LEFFAKORNERI |

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset

48 Joululiite 52 ARVIOSSA VUOSI 2018

POLEEMI IV 2018 Vastaava päätoimittaja Mikko Helenius. Päätoimittajat Maria Simula, Nuutti Kiiveri, Elina Nyholm & Mikko Helenius. Taitto päätoimittajat. Kansi Elina Nyholm Kirjoittajat Mikko H elenius, Markus Kivistö, Jani Leivo, Maria Simula, Meeri Kataja, Jouko Raitaniemi, Wilhelmiina Koivuniemi, Elina Sipilä, Taru Tohka, Aurora Moilanen, Marilene Jokinen, Henna Korkiakangas, Roosa Mantila, Elina Nyholm, John Helin, Johannes Vänttinen, Ville Viitala, Elina Tiensuu, Onni Mustakallio, Milja K alliosaari, Otto Hormio, Nuutti Kiiveri, Jaakko Rahko & Siiri Aura, . Kuvittajat Valpuri Alanen & Elina Nyholm. Sarjakuva Tarina Mikko Helenius & Kuva Elina Nyholm. Paino Picaset. Painos 100 kpl. Printin ISSN 12354112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514. P alaute poleemi2018@gmail.com. Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry. Poleemi saa HYYn ainejärjestölehtitukea. 3

P PÄÄKIRJOITUS

Maailma on sun? Mikko Helenius

esällä 1990 Poleemin silloinen päätoimittaja törmäsi interrailillään harmilliseen ongelmaan. Yksikään juna ei kulkenut Espanjan sisällä Barcelonaan, eikä kielimuurin takia syy tullut selväksi. Uuden suunnitelman myötä matka jatkui muutaman muun hämmentyneen turistin kanssa rajan yli Ranskaan, mutta epätietoisuus jäi. Vasta seuraavana päivänä puhelu televisiosta uutisia seuranneelle äidille selvitti häiriön syyn: Espanjan junaverkosta osa oli suljettu pommiuhan takia. Vuonna 2018 vastaava epätietoisuus tuntuu vieraalta ajatukselta. Älypuhelimet, internet, uutisvahdit ja sosiaalinen media pitävät suuren osan maapallon väestöstä vaikka vuorokauden ympäri kiinni maailman tapahtumissa. Kun jotain merkittäväksi katsottua tapahtuu, pyrkivät eri uutistoimistot saamaan kiireesti kaiken saatavilla olevan tiedon ulos suurelle yleisölle. Valtavirtamedioiden tiedonvälitystä täydentävät someaikakauden vaihtoehtoiset julkaisualustat, joten uutistulva ei koskaan tyrehdy. Media-alalla tapahtunut kehitys ja erilaisten uutiskanavien runsaus ovat tehneet meistä kuluttajia, joiden rajallisesta huomiokyvystä käydään ankaraa kilpailua. Etenkin kehittyneissä maissa yhä kiireisemmäksi käyvä elämänrytmi näyttäytyy lyhyinä uutiskatsauk-

sina, jossa saatavilla oleva tieto on pilkottu tyylikkäästi kolmeksi pointiksi, jota pian saapuvat täydentämään erilaiset twiitit, stoorit ja vieläkin pienemmiksi pakatut yhteenvedot. Alati liikkeessä oleva uutissykli ei kuitenkaan aseta haasteita ainoastaan mediataloille ja sisällöntuottajille, vaan myös meille kuluttajille. Nopea tiedonsaanti on lähtökohtaisesti myönteinen asia, mutta maailman tapahtumien raportoinnissa vauhtisokeus voi johtaa vahingollisiin yksinkertaistuksiin. Sotilaallisten konfliktien, poliittisten levottomuuksien ja sosiaalisten murrosten kaltaisia tapahtumia on yleensä edeltänyt pitkän aikavälin kehityskaari, jossa lukuisat eri tekijät ovat olleet keskenään vuorovaikutuksessa. Historiallisen kehityksen silottaminen sisäistettävyyden nimissä luo hedelmällisen maaperän helpoille totuuksille, valeuutisille ja vaihtoehtoisille faktoille. Nykypäivän kaoottiselta vaikuttavassa maailmassa asioista perillä pysyminen voi pahimmillaan olla erittäin lannistavaa, mutta juuri nyt jos koskaan meidän tulee olla entistä tarkempia siitä, miten tästä maailmasta meille uutisoidaan. Uutisten kuluttajina meidän velvollisuutemme on pysyä valppaina ja vaalittava tiedon laatua ylitse tyylin. Koko totuus kun harvoin mahtuu 280 merkkiin tai puolen minuutin videoklippiin. P

AJANKOHTAISTA Suomi mainittu

Vuonna 2018 Suomi on ollut koko maailman huulilla! Ensin Helsinki p ääsi isännöimään Putinin ja Trumpin välistä kehityskeskustelua, sitten kohistiin suomalaisesta kahvista ja metsien hoidosta, ja viimein k oettiin polholaisin mahdollinen loppuhuipennus Ukrainan YK-lähettilään viittauksella Mainilan laukauksiin.

Oodi ilolle

Helsingin uusi keskustakirjasto on Oodin kotisivujen mukaan “näyttävä suomalaisen rakentamisen käyntikortti”, josta tulee muodostumaan “uusi olennainen osa Helsingin urbaania ympäristöä”. Kuulostaa hyvältä, m eille kun riittää jo pelkkä mahdollisuus siitä, että ensi keväänä abit eivät v altaakaan Kaisaa!

Joulurekka 8.-22.12.

Coca-Colan klassisista joulumainoksista tuttu rekka kiertää tänä vuonna myös Suomessa! Joulurekan kiertuetapahtumat ovat tehneet kaikkialla maailmassa tunnetuksi Joulupukin nykyisen ulkomuodon, jonka loi Coca-Colan mainoskampanjoiden käyttöön suomalaissukuinen kuvittaja Haddon Sundblom. Torille?

London calling

Lehden mennessä painoon Euroopan unioni on hyväksynyt Britannian alustavan Brexit-sopimuksen. Ratkaisuun ei tuntunut alun alkaenkaan olevan oikein kukaan täysin tyytyväinen, ja sopimuksen taloudelliset seuraukset myönsi lopulta jopa brittihallitus virallisessa raportissaan. May kuitenkin lupaa, että prosessi tullaan saattamaan loppuun hyvässä järjestyksessä. Juupa juu, ei kai siinä...

2019

Vuotta 2017 vietettiin juhlavasti Suomi 100-tunnelmissa. Hurmoksen jälkeen nurkan takana odottivat kovat laskut, kun sisällissodan m uistovuosi pakotti meidät reflektoimaan itsenäisen kansakuntamme kipeitä ensiaskelia. Jos taas ensi vuonna jotain hilpeämpää? Kunkuton Suomi 100?

P VAIKUTTAJA

TEKSTI Markus Kivistö KUVA Elina Nyholm

Real Torspo Mestaruus on meidän! Kuninkaallisen Torspon 15. juhlavuosi on hiljalleen kääntymässä ehtoon puolelle. Pohtiessani kuluneen juhlavuoden antia herkistyn niiden hetkien edessä, joita tämä joukkue on tarjonnut niin pelaajilleen, tukijoilleen kuin kannattajilleenkin: näkyvää edustustoimintaa yliopistolla ja pelikentillä, aktiivisen ja innostavan ilmapiirin sekä Unisportin syyskauden jalkapallomestaruuden vuosimallia 2018. Pitkälle on vuodessa menty niistä tulevaisuutta maalaavista ajatuksista, joita GM Leivo ja allekirjoittanut pyörittelivät mielessään muun muassa Poleemin julkaisussa 1/2018. Ylivoimaisesti kirkkaimmaksi hetkeksi nousee juuri yliopistosarjan syysjalkapallon mestaruus, joka varmistui lokakuussa 2018 pelatussa finaaliottelussa. Tämä palkinto tuli siitä pitkäjänteisestä ja tarmokkaasta työstä, mitä koko Torspo-yhteisö harjoitti joukkueen menestyksen tähden. Mestaruus ei suinkaan ole Torspon 15-vuotisen historian ensimmäinen, mutta viime aikoina yliopistojalkapalloilun vallanneessa, kehitystä korostavassa eteenpäin menemisen kulttuurissa saavutus näyttäytyy erittäin vaikuttavana. Mestaruutta onkin vaalittu voitonhetkestä lähtien suurella ilolla ja antaumuksella. Ylistyssanoja voisin jakaa saavutuksesta loputtomiin, mutta erityisesti haluan omistaa sen kaikille Torspo-yhteisön jäsenille. Ilman teitä ei olisi myöskään Torspoa. Yhdeksi koko tarinan vaikuttavimmista kulmakivistä näen sen urheilullisuuden, yhteisöllisyyden kasvattamisen ja positiivisen virran, joita Real Torspo on tarjonnut edustamilleen ainejärjestöille sekä koko tiedekunnalle. Säännöllisen urheilutoiminnan takaaminen Yhiksen ja kaikkien YHMU-järjestöjen opiskelijoille tuo mukavaa ja energistä harrastustoimintaa yliopistoarjen keskelle. Havaittavissa on ollut myös tervehenkistä kisailua tiedekunnan

muiden ainejärjestöjoukkueiden kesken, joka on omalta osaltaan antanut Torspolle eteenpäin vievää voimaa. Tämä on nähtävissä ainoastaan hyvänä asiana, urheilutoiminnan kasvattamisena sekä jatkumisena eri muodoissaan tiedekunnassa. Seuraavaksi täysi-ikäisyyden maagista rajaa lähestyvän Torspon tavoitteena on tämän menestyskonseptin jatkaminen ja edelleen kehittäminen. Vastuuta kantavat aktiivijäsenet omaavat Torsposta vahvan tulevaisuuden näyn, jossa joukkueen välittämä yhteisöllisyyden henki tavoittaa aina vain kasvavat määrät uusia pelaajia ja kannattajia, jotka pukevat päälleen Torspo-collarin niin kampuksella kuin vapaa-ajallakin. Tämän enempää en kuitenkaan lähde tulevaa ennustamaan tai kirjoittamaan, siitä saavat vastata tulevaisuuden Torspon aktiivit. Sen sijaan keskittykäämme parhaillaan käynnissä olevaan futsal-kauteen sekä kirjoitushetkellä vielä edessäpäin olevaan vuosijuhlaan, joiden johdosta Torspon juhla- ja mestaruusvuosi saa arvoisensa päätöksen. GM kiittää koko Torspo-yhteisöä kuluneesta juhlakaudesta ja siirtyy seuraavaksi saunan lauteiden kautta nostamaan maljan Torspon vuosijuhlissa. Eteenpäin, Real Torspo! General Manager

Markus Kivistö

P VAIHDOSSA

TEKSTI Jani Leivo, Mikko Helenius & Maria Simula KUVAT Maria Simula

People Make Glasgow! Entisestä hurjasta maineestaan huolimatta Glasgow on lämminhenkinen ja vilkas kaupunki, jossa viettää mielellään useammankin lukukauden. Kolme polholaista opiskelijaa avaa kokemuksiaan paikallisesta Strathclyden yliopistosta.

aikka keskiaikaisesta Strathclyden kuningaskunnasta nimensä saanut yliopisto jääkin helposti tunnetumman Glasgow’n yliopiston varjoon, kannattaa Skotlantia vaihtokohteena harkitsevien opiskelijoiden pitää tämä hieman hankalahko nimi muistissa. Yliopisto sijaitsee ihanteellisella paikalla kaupunkia jakavan Clyde-joen pohjoispuolella, ja esimerkiksi vilkkaimmille ostoskaduille ja kaupungin keskusaukiona toimivalle George Squarelle on lyhyt kävelymatka. Asunnon löytäminen on parhaimmillaan erittäin helppoa yliopiston “kampuskylän” ansiosta, ja Suomen hintatasoon tottunut opiskelija pärjää opintotuella paikallisissa ruokakaupoissa ja yöelämässä varsin mukavasti. Opiskelu Strathclydin yliopistossa muistuttaa hyvin paljon opiskelua Helsingin yliopistossa. Helsingissä opiskeluun verrattuna työmäärä tuntuu pienemmältä Strathclydissa, mutta säännöt ovat tiukemmat. Esseiden deadlinet ovat pyhät eikä niistä tule myöhästyä. Plagiointi otetaan Strathclydissa todella vakavasti, ja viittaustekniikkaan on myös kiinnitettävä enemmän huomiota kuin mihin on Helsingissä tottunut. Ensimmäisen esseen palaute yllätti. Viittaustekniikka oli ollut aivan vääränlainen, ja oma ääni olisi pitänyt tuoda enemmän esiin. Suomessa on tottunut kirjoittamaan esseet passiivisessa muodossa välttäen sanaa ”minä”, mutta Skotlannissa tätä sanaa kannustetaan käyttämään. Skotlannissa tunnit jakautuvat luentoihin ja tutoriaaleihin. Luennot ovat samanlaisia kuin Suomessa, mutta tutoriaalit ovat

pienryhmissä toteutettuja keskustelutunteja, joissa tutoriaalin vetäjä voi päättää miten toteuttaa tunnit. Tutoriaalit voivat olla keskusteluja pienemmissä ryhmissä, ryhmätöitä tai esitelmiä. Tutoriaaleissa on usein välttämätöntä avata myös oma suu ja kertoa oma mielipide johonkin tiettyyn kysymykseen. Luennot ovat ikään kuin teorian läpikäymistä, jota sitten sovelletaan tutoriaaleissa. Skotlannissa ja erityisesti Glasgow’ssa on tunnetusti ulkomaalaisille hankalasti ymmärrettävä aksentti, ja aluksi pelotti se, ettei luennoitsijoiden tai kanssaopiskelijoiden aksentista saa mitään selvää. Moni luennoitsija kuitenkin tiedostaa, että kursseilla on paljon vaihto-opiskelijoita, ja moni on syntyperältään muualta kuin Skotlannista, joten aksentti on helppotajuinen. Kaikki luennoitsijat ovat todella auttavaisia ja ymmärtäväisiä, ja heidän kanssaan pystyy helposti jutustelemaan niitä näitä myös luentosalien ulkopuolella. Se onkin sitten asia erikseen, miten edellä mainittujen tutoriaalien keskustelut sujuvat syntyperältään skotlantilaisten opiskelijoiden kanssa. Opiskelijaelämä Strathclydessa on vilkasta. Suomalaiselle opiskelijakulttuurille ominaista ainejärjestötoimintaa ei ole, mutta sen sijaan erilaisia harrastuskerhoja ja urheiluseuroja löytyy kattavasti. Niiden toimintaan pääsee lähemmin tutustumaan jo lukuvuoden aloittavan Freshers Weekin aikana, ja jokaiselle löytyy varmasti jotakin. Olit sitten kiinnostunut keskiaikaan sijoittuvista roolipeleistä tai kilpaurheilusta valtakunnallisella tasolla, Strathclyde tarjoaa tätä kaikkea. Oman kerhon tai seuran löytämiseksi kannustamme noudattamaan seu-

Opiskelijaelämä Strathclydessa on vilkasta

raavaa ohjesääntöä: “Kokeile ja uskalla heittäytyä.” Kerhot ja seurat toimivat ennen kaikkea mahdollisuutena verkostoitua reilun 20 000 opiskelijan massassa. Jokaisen pohjoismaisen opiskelijan linkki kotiin löytyy Strathclyde Nordic Societyn kautta, joka tuo yhteen yliopiston pohjoismaiset tutkinto- ja vaihto-opiskelijat pubi-iltojen, metro-approjen ja vappurientojen parissa. Harrastuskerhoista mainittakoon Poleemin edellisen numeron hengessä Strathclyde Foodsharing Society, joka kokoaa yhteen yliopiston yhteisöllisen kestävän kehityksen puolesta toimivat opiskelijat. Järjestö kerää viikoittain kampusalueen ruokakaupoista ja ravintoloista hävikkiruokaa, jolla täytetään jääkaappi yliopiston Student Union-rakennuksessa. Koto-Suomessa Real Torspoa ennen vaihtoon lähtöä luotsannut Jani pääsi edustamaan myös Strathclyden jalkapalloseuraa, jossa hän pelasi maalivahtina. Joukkue harjoitteli kahdesti viikossa, minkä lisäksi pelipäiviä oli kaksi kertaa viikossa. Yliopiston ensiluokkaisen treenikeskuksen lisäksi seuran pelaajat

pääsivät keskiviikkoisin nauttimaan illallista pääsponsorin ravintolassa (Committee Room No 9, vahva suositus!), josta ilta jatkui keskustaan yliopiston kaikkien urheiluseurojen yhteiseen illanviettopaikkaan. Kaikkiaan Strathclyden harrastuskerhot ja urheiluseurat tarjoavat mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja muovata vaihtovuodesta juuri sinun näköisesi. Skotlanti on mielenkiintoinen maa, ja Glasgow on erinomainen kohde pienelle maisemanvaihdokselle. Suomalaisessa ja skotlantilaisessa tapakulttuurissa on paljon samaa, ja ainakin Strathclyden yliopistossa asiat vain yksinkertaisesti toimivat. Oli kyseessä sitten täytettävä lomake, kurssiin liittyvä epäselvyys tai lääkäriä vaativa sairastapaus, apua sai aina nopeasti. Glasgow itsessään on eloisa sekoitus uutta ja vanhaa, jossa yleisskotlantilaiset perinteet yhdistyvät ennakkoluulottomasti kaupungin omaan kulttuuri-identiteettiin. Mikä suunta Skotlantia odottaa Brexitin jälkeen, se jää nähtäväksi. Toivokaamme kuitenkin todella, että myös tulevaisuuden vaihto-opiskelijoiden mahdollisuus tämän maan ja kaupungin kokemiseen on turvattu. Slàinte! P

TOTTA VAI TARUA VAIHDOSTA

TEKSTI & KUVAT MEERI KATAJA

Moni haaveilee opintojen alussa lähtevänsä jossain vaiheessa vaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille. Lopulta osa lähtee ja osa ei. Mielestäni jokaisen kannattaisi, joten ajattelin avata hieman ulkomaille lähtemiseen liittyviä väitteitä omien kokemuksieni pohjalta. Tein itse Nordlys-vaihdon Islannin Akureyrissa ja yliopistojen välisen vaihdon Kanadan Kingstonissa. Tällä hetkellä olen CIMOharjoittelussa Finnish American Heritage Centerissä Hancockissa, Michiganissa. 1. Ulkomaille lähtö on kallista Vaihtoon lähtö on kuin ilmainen lomamatka. Kaikille vaihtareille kuuluva stipendi riitti reilusti kattamaan matkakuluni kohdekaupunkiin ja takaisin sekä neljän kuukauden vuokran niin Islannissa kuin Kanadassakin. Vaihto-opintoihin saa opintotukea, korotettua opintolainaa ja opiskelijoiden asumislisää yleisen asumistuen sijaan. Taloudellisesti haastavin itselleni on nyt k äynnissä oleva CIMO-harjoittelu. Opetushallituksen stipendi on yliopiston vaihtostipendin tavoin sidottu elinkustannuksiin, ja vaikka se on huomattavasti suurempi, tulivat matkustus- ja viisumikulut yllättävän kalliiksi. Voin kuitenkin nostaa myös opintotukea ja -lainaa, koska teen täällä samalla gradua. 2. Vaihto on Erasmus-kupla Tämä on huonoin mahdollinen tekosyy. Erasmus-bileet ovat tosin omalta kohdaltani kokematta, koska en ole tehnyt Erasmus-vaihtoa enkä -harjoittelua. Toisin sanoen vaihtoehtoja riittää! On mahdollista hakea vaikka itse löytämäänsä yliopistoon perinteisten ohjelmien ulkopuolella. Vaikka olenkin karttanut Manner-Eurooppaa, uskon vakaasti, että myös Euroopan isoissa kaupungeissa voi itse vaikuttaa paljon siihen, millainen kokemus vaihdosta muodostuu. Se, että tekee jotain muuta kuin kaikki muut, vaatii toki työtä, mutta ei ole mahdotonta. Ja on kaljankin juominen kansainvälisessä seurassa ihan avartavaa!

3. Ulkomaille lähtö on pelottavaa Ulkomailla on hienoa huomata, miten hyvin sitä pärjääkään. Suomalaisilla on loistava koulutus- ja kielitausta, ja usein on itse ainoa, joka odottaa täydellisyyttä. En ole mitenkään erityislaatuisen hyvä englannissa, mutta ei se mitään. On tärkeämpää yrittää ja välillä epäonnistuakin, kuin ihmetellä kotona kaikkia hienoja taitojaan. Tietysti vieraassa ympäristössä on toisinaan raskasta ja se, miten hyvin sopeutuu, on myös tuurista kiinni. Helpoin tapa tutustua ihmisiin on asua muiden kanssa ja etsiä kiinnostavia harrastuksia. Kannattaa lähteä kaikkeen mukaan, muistaa, että vaihdossa moni muu on samassa tilanteessa, ja olla niin sanotusti yeshuman. Osaan kohteista voi hakea myös parina, jos yksin lähteminen epäilyttää. Itse olin Kingstonissa poikaystäväni kanssa, mutta kaverinkin kanssa voi hakea. Ja parisuhteesta sen verran, että jos se kaatuu neljän kuukauden vaihdon takia, se olisi luultavasti kaatunut muutenkin.

4. Suomessa kaikki on paremmin Tämä tunne on tuttu kaikille vaihtareille, ja ulkomailla asumisessa hienoa onkin oppia arvostamaan Suomea. Vaihetta, jossa kaikki ärsyttää, kutsutaan kulttuurishokiksi. Onneksi se menee ohi, ja varmasti kaikkialla on myös hyviä piirteitä Suomeen verrattuna. Mielestäni on hyvä asia oppia myös vähän löysäämään: edes Islannissa asiat eivät pelitä lainkaan niin kuin Suomessa. Opiskellessa tai työskennellessä väliaikaisesti ulkomailla on toisaalta helppo päästä jonkinlaiseen onnellisuuskuplaan. Jostain syystä paineita tuntuu olevan vähemmän ja aikaa enemmän. Vaikka olen voinut todella hyvin kaikissa kolmessa paikassa, en suosittele ulkomaille lähtöä minään pakoreittinä. Se voi antaa täysin uuden suunnan elämälle ja käsityksen itsestä, tai sitten ei.

+1 Lähteä voi myöhemminkin Tuskin lähdet. Sopivaa ajankohtaa kannattaa toki harkita, mutta jatkuvalla lykkäämisellä on vain yksi lopputulos. Itse tein ensimmäisen vaihtoni kolmannen vuoden keväällä, joka oli vuoden tai puoli turhan myöhään. Toisen vaihdon tein viidennen vuoden keväällä, ja kuudennen vuoden alussa lähdin harjoitteluun. Tällaisella yhdistelmällä valmistuminen on täysin mahdollista k uudessa vuodessa, hyvällä suunnittelulla viidessäkin. En suosittele kaikkia tekemään niin kuin minä, mutta lähde nyt edes kerran! P

P TYÖELÄMÄ

TYÖPAIKKANA ULKOPOLIITTINEN INSTITUUTTI TEKSTI JOUKO RAITANIEMI KUVAT ELINA NYHOLM

olhon syksyn 2018 kolmas työelämävierailu suuntautui useita polholaisia kiinnostaneeseen Ulkopoliittiseen instituuttiin, joka on eduskunnan alainen kansainvälisen politiikan tutkimuslaitos. Vierailulla meille esitteli instituutin toimintaa viestintäpäällikkö Janne Halttu. Kyselimme häneltä myös Poleemia varten Ulkopoliittisessa instituutissa tehtävästä työstä. Omaksi vastuualueekseen Halttu määrittelee instituutin sisäisen ja ulkoisen viestinnän mukaan lukien mediasuhteet. ”Käytännössä tehtäviini kuuluu muun muassa yleinen viestinnän organisointi ja johtaminen, verkkoviestintä, uutiskirjeen toimittaminen, erilaisten ryhmien vierailujen koordinointi, viestinnän mittaaminen, toiminnan tilastointi ja näistä raportointi. Minun lisäksi viestinnässä on viestintäsuunnittelija, joka hoitaa erityisesti päivittäisviestintään liittyviä tehtäviä, kuten somepäivityksiä ja intranetin ja verkkosivun päivityksiä.” Työhönsä Halttu sanoo päätyneensä sattumien kautta: ”Väitöskirjani valmistumisen aikoihin Ulkopoliittisessa instituutissa oli yksi tehtävä auki vuoden 2011 alussa ja pääsin haastatteluun. Se tehtävä jäi saamatta, mutta

minulle tarjottiin toista projektia instituutissa. Ryhdyin projektisuunnittelijaksi Suomen ulkopolitiikan verkkoarkiston perustamiseksi ja pian sen jälkeen sijaistin viestintäpäällikköä. Kun paikka tuli muutamaa kuukautta myöhemmin haettavaksi, minut valittiin.” Haltun tausta on kuitenkin viestinnän ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, joten tehtävä on tuntunut luontevalta. Tiivistettynä Ulkopoliittisen instituutin tehtävä on Haltun mukaan tiedon tuottaminen kansainvälisistä suhteista ja EU-asioista. Instituutti tuottaa akateemista tutkimusta ja poliittista päätöksentekoa tukevaa analyysia sekä osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun kansainvälisistä asioista. Instituutissa tehtävä työ on myös usein esillä: mediaosumia on Haltun mukaan päivittäin, vuositasolla jopa useita tuhansia. ”Noin 30 tutkijaamme kirjoittavat useille foorumeille akateemisista artikkeleista lähtien sanomalehtien aliokirjoituksiin saakka. Tutkijat myös käyvät sekä kansainvälisissä tieteellisissä konferensseissa että monissa muissa ei-tieteellisissä seminaareissa ja tilaisuuksissa puhumassa. Hieman oma lukunsa on vielä eduskunnan valiokunnissa kuultavana käymi-

INSTITUUTTI TUOTTAA AKATEEMISTA TUTKIMUSTA JA POLIITTISTA PÄÄTÖKSENTEKOA TUKEVAA ANALYYSIA SEKÄ OSALLISTUU AKTIIVISESTI YHTEISKUNNALLISEEN KESKUSTELUUN KANSAINVÄLISISTÄ ASIOISTA. nen. Suurelle yleisölle näkyvin osa heidän työstään on julkiseen keskusteluun asiantuntijan ominaisuudessa osallistuminen päivälehdistössä, radiossa, televisiossa ja verkkomedioissa.” Vuoden aikana instituutti julkaisee omissa julkaisusarjoissaan noin 60 julkaisua sekä järjestää 75–100 tapahtumaa, jotka ovat myöskin suunnattu erilaisille kohderyhmille. ”Instituutin omissa julkaisusarjoissa ja tapahtumissa näkyy samanlainen pyrkimys palvella eri sidosryhmien tarpeita. Esimerkiksi osa julkaisusarjoistamme on tieteelliseen artikkeliin vertautuvia ja osa lyhyitä, helppolukuisempia taustoittavia analyyseja.” Tiedotteita julkaisuista ja tapahtumista voi tilata liittymällä sähköpostilistalle instituutin nettisivuilla. Haltun mukaan instituutin toiminnassa keskeistä on tutkimustyö, mutta tutkijoiden tukena ja tutkimusta mahdollistamassa instituutissa työskentelee erilaisissa hallinnollisissa tehtävissä noin 20 muuta työntekijää, jotka hoitavat viestintää, kirjastoa, tapahtumien järjestämistä, julkaisujen toimittamista, henkilöstö-, talous- ja tietohallintoa sekä muita hallinnollisia tukitehtäviä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Ulkopolitiikka-lehteä tekevät toimituspäällikkö ja toimitussihteeri.

Parasta omassa työssään on Haltun mielestä sen vaihtelevuus. Sitä työhön tuovat sekä nopeat muutokset viestintäteknologiassa ja niiden käyttötavoissa että kansainvälisen politiikan tapahtumat. ”Kansainvälinen järjestelmä näyttäisi olevan murroksessa ja kuohuntaa on viime vuosina ollut paljon. Instituutti on hieno näköalapaikka kansainväliseen politiikkaan.” Tutkijapaikoista suuri osa tulee haettavaksi kolmen vuoden välein, ja muihin tehtäviin ihmisiä haetaan, kun paikkoja vapautuu. Kesätöitä Ulkopoliittinen instituutti ei ole tarjonnut, ja harjoittelupaikkoja on vain harvoin. Seuraavan kerran tutkijoita haetaan ensi keväänä tammikuussa 2020 alkavalle tutkimusohjelmakaudelle. Haltun mukaan tutkijahaussa on etua maisterintutkintoa korkeammista tutkinnoista ja muista akateemisista ansioista sekä kielten osaamisesta: ”Jos erikoistuu johonkin tiettyyn maahan, kannattaa opiskella myös sen kieli. Useimmat tutkijoistamme ovat väitelleitä ja hallitsevat kohdemaansa kielen.” P

P HARJOITTELUSSA

Harkkana Brysselissä

loitin syyskuun lopussa harjoittelun Euroopan parlamentissa europarlamentaarikko Henna Virkkusen toimistossa. Olen aina ollut kiinnostunut Euroopan unionin toiminnasta, ja haave Brysselissä työskentelystä olikin ollut mielessäni jo pitkään. En siis epäröinyt hetkeäkään tänne harjoitteluun hakemista ilmoituksen huomattuani! Harjoitteluni on lähtenyt käyntiin varsin vauhdikkaasti. Ensimmäisiin viikkoihin kuuluivat paitsi parlamenttiin työympäristönä tutustuminen ja työtavoille oppiminen, mutta myös Alexander Stubbin Spitzenkandidat kampanjassa avustaminen, Helsingissä pidettyyn EPP-kongressiin osallistuminen, sekä Strasbourgin täysistuntoviikko. Työpäivät Euroopan parlamentissa ovat hyvin vaihtelevia ja sisältörikkaita. Työtehtäviini kuuluu käytännön toimistotöiden lisäksi osallistuminen poliittiseen taustoitukseen ja valmisteluun. Henna Virkkunen kuuluu parlamentissa muun muassa liikenne- ja matkailuvaliokunta TRAN:iin sekä teollisuus-, tutkimus- ja energiavaliokunta ITRE:n. Olenkin päässyt seuraamaan muun muassa autojen päästönormikeskustelua sekä Horizon 2020-tutkimusohjelman ja liikenne-, energiaja digi-infran kehittämisohjelma Verkkojen Euroopan etenemistä valiokuntatyöskentelystä aina äänestyksiin asti. Tällä hetkellä Euroopassa puhututtaa erityisesti Brexit, EU-budjettiraami, oikeusvaltiokehitys ja tulevat EU-vaalit toukokuussa 2019.

Wilhelmiina Koivuniemi Kuva Kristian Tervo

aikka työpäivät ovat usein hyvin intensiivisiä ja venyvät pitkälle iltaan, olen tullut joka päivä enemmän kuin mielelläni töihin, koska tehtäväni ovat olleet todella mielenkiintoisia ja haastavia. Erityisen mukavaksi parlamentissa työskentelyn tekee ilmapiiri, joka toimistollamme on. Esinaiseni Henna Virkkunen ja hänen poliittiset avustajansa Emma, Sarianna ja Janiika ovat ottaneet minut todella hyvin osaksi Team Virkkusta ja jaksaneet perehdyttää minut talon tavoille. Vaikka teemme töitä vastuullisen lainsäädäntötyön ja EU-politiikan parissa, toimistollamme kuulee usein Red Bull-tölkkien sihahtelua hervottoman naurun saattelemana. Oman lisämausteensa parlamentissa työskentelyyn tuo sieltä löytyvä polholaisten verkosto. Tälläkin hetkellä kollegoinani on useampi vanha polholainen, joten vertaistukea gradutuskaan ja Kuppala-kaipuuseen saa jo viereisestä toimistosta. Mikäli työskentely Euroopan unionin ytimessä kiinnostaa, suosittelen laittamaan esimerkiksi suomalaisten meppien sosiaalisen median kanavat seurantaan. Itse bongasin harjoittelupaikkani juurikin Henna Virkkusen Facebook-sivuilta. Aikaisempi kokemus puolueyhteisössä työskentelystä ei ole välttämätöntä, mutta ei siitä haittaakaan ole. Kuitenkin tärkeintä on olla aidosti kiinnostunut EU:sta ja työskentelystä parlamentissa! P Kirjoittaja on N:en vuoden polholainen, joka in nostuu yhä Kekkosesta ja yrittää edelleen opetella oluen ystäväksi.

TEKSTI & KUVA ELINA SIPILÄ

Ensimmäisen maailmansodan raunioilla ISHAn World War I Memorial Seminar järjestettiin Gentissä, Belgiassa. Seminaari toimi oivallisena mahdollisuutena tutustua ensimmäiseen maailmansotaan tarkemmin ja kuulla näkökulmia eri puolelta Eurooppaa.

eskiviikosta perjantai-iltaan kestävä seminaari oli hyvin tiivis paketti. Jo keskiviikkoiltana pidetyssä avajaisseremoniassa puhuttiin sodan muistamisesta, sen unohduksesta ja jäämisestä toisen maailmansodan varjoon. Seminaarin tärkeimpänä tarkoituksena oli korostaa sotahistorian tutkimuksen laatua. Sodan tapahtumia ei haluttu tarkastella mustavalkoisesti sankaritarinoiden valossa, vaan useista eri perspektiiveistä. Workshopeissa käsiteltiin ensimmäisen maailmansodan muistamista taiteen, kirjallisuuden, populaarimedian, sotamonumenttien sekä politiikan ja koulutuksen kautta. Seminaariin sisältyi myös päiväreissu Ypresiin, sodan aikaisten taistelurintamien merkkaamalle alueelle. Pysähdyimme muun muassa Ijzer-torni muistomerkille, jossa oli myös väliaikainen näyttely rauhasta. Pihalle oli aseteltu lasten patsaita, jotka esittivät maailman eri konflikteja: lasten kävellessä kohti rauhaa edustavaa tornia heidän kantamansa ilmapallot symbolisoivat toivoa ja selän reppu ongelmia. Muita vierailemiamme muistomerkkejä olivat joukkohautausmaa, jonne oli haudattu noin 45 000 saksalaissotilasta, ja Kansainyhteisön maiden hautausmaa, jossa jokaisella 11 000 kuolleella oli oma hautakivensä. Retki päättyi paikalliseen In Flanders Field -museoon ja kylän jokapäiväiseen sodan muistotilaisuuteen. Muiden aktiviteettien, kuten Gentin kiertokävelyn ja belgialaiseen kulttuurin ja historiaan tutustumisen myötä seminaarin aihe herätti paljon ajatuksia. Kuinka ensimmäistä maailmansotaa pitäisi muistaa? Voidaanko so-

Kuinka ensimmäistä maailmansotaa pitäisi muistaa? dan muistamiseen ja käsittelyyn löytää yhteistä näkökulmaa? Voidaanko tapahtumiin löytää universaalia narratiivia? Entä kuinka eri maat ovat selvinneet kyseisen murhenäytelmän jättämistä jäljistä? Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka lopettaisi kaikki sodat. Näin ei käynyt. Sitä seurannut pasifistinen ideologia unohtui pian toisen maailmansodan seuratessa perässä. ISHA Ghentin puheenjohtaja kirjoitti seminaarin jälkeen: “The whole idea of peace is at stake in today’s world, so it’s important to under stand how peace has developed throughout history, how complex the concept is and which problems it brings forward. It was very important for me to commemorate this piece of history to learn about our current society. I couldn’t have imagined a more perfect way for that than an international, academical environment”. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Jos aiheesta ei puhuta, ovat historian tapahtumat vaarassa unohtua. Vain maisemakuva, muistomerkit ja keskustelu sitovat nämä sodan ja rauhan tapahtumat nykypäivään. Gentin seminaari oli loistava tilaisuus oppia paljon uutta, tavata sekä vanhoja että uusia ystäviä ja olla osa tätä muistamisen prosessia. No more war, nie wieder krieg, plus jamais la guerre, nooit meer oorlog. P

P POLHON SYYSMATKA

VILNA MAANANTAI

Polhon syysmatka 2018 suuntautui lokakuun lopussa Vilnan sateisille kaduille. Seurue koostui niin matkakuumeisista fukseista kuin joukosta vanhempiakin tieteenharjoittajia. Rohkeimmat polholaiset matkustivat Vilnaan laiva-bussiyhdistelmällä Tallinnan ja Riikan kautta. Vaiherikas menomatka kesti puoli vuorokautta, jonka aikana podettiin aallokkojen aiheuttamaa meripahoinvointia ja totuteltiin neuvostokerrostalojen jylhyyteen bussin körötellessä kohti Liettuan pääkaupunkia. Ensimmäisen illan aikana saimme ikimuistoisen matkanteon lisäksi kokea niin johdinautojen rytkettä kuin baltialaista tympeää asiakaspalvelua paikallisella nakkikioskilla illan hämärtyessä. Matkaseurue yöpyi vanhankaupungin kupeessa sijaitsevassa Downtown Forest -hostellissa. Majapaikkaamme johti jokseenkin epäilyttävä kuoppatie, joka lopulta vei uteliaat matkalaiset sympaattisen hostellin valaistulle pihalle. Pelot bunkkerihostellista vaihtuivat majoitusmiljöön fiilistelyyn ja Vilnan matkakohteiden kuumeiseen selvittelyyn. Majoituksen puolesta mieleemme jäivät erityisesti hostellin baarin vesikaakaot, joita nautimme syysviiman kylmettäminä ja paikalliselta kirpputorilta ostamiimme villapaitoihin uppoutuneina. Lämminhenkiseen aulaan kelpasi rojahtaa kermaherkkujen jälkeiselle ruokalevolle ihmettelemään seinää koristanutta maailmankarttaa ja muiden matkaajien nuppineuloilla merkittyjen kotikaupunkien kirjoa.

TIISTAI Ensimmäisen yön jälkeen kaikki osanottajat pääsivät tutustumaan Vilnaan lähemmin. Vilnan vanhakaupunki on Baltian suurin, ja se on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1994. Vanhassakaupungissa edustavat monet arkkitehtuurin suuntaukset, ja saimme ihailla niin goottikirkkoja kuin uusklassisia pylväsrakennuksia sateessa haahuillessamme. Kontrasti vanhankaupungin ja modernin keskustan välillä on valtava:

Taru Tohka | Aurora Moilanen Marilene Jokinen | Henna Korkiakangas muutamassa minuutissa kävelee keskeltä historian havinaa uudemman keskustan kansainvälisyyttä tihkuvaan ketjuliikkeiden ja liikenteen meteliin. Trendikkään ravintolaskenen rinnalla vahvasti läsnäoleva historia sekä katolilaisuus loivat katukuvaan perinteikästä tunnelmaa. Osa Vilnan vanhastakaupungista tuhoutui toisen maailmansodan aikana, jolloin sekä Saksa että Neuvostoliitto miehittivät aluetta. Erityisen raadollisesti toinen maailmansota iski Liettuan juutalaisvähemmistöön, sillä lähes koko maan juutalaisväestö surmattiin holokaustin aikana.

Elina Nyholm Toisen päivän iltana koimme viileän Vilnan yöelämää paikallisen karaoken tahdissa. Alkuillan autioitunut juottola sai pian uutta eloa, kun paikallisia ja kansainvälisiä opiskelijoita saapui koettelemaan lauluääntään hyvässä yhteishengessä. Illan aikana kuultiin niin nostattavia rap-tulkintoja kuin polhoköörin tanssilattiankin tyhjentävä My heart will go on -esitys. Balladin hoilaamiseen osallistui myös seurueemme uusi tuttavuus - suomeakin taitava hulvaton sveitsiläismies. Baarin kansainvälinen tunnelma näkyi niin biisivalinnoissa kuin pöydissä käydyissä keskusteluissa. Viimainen Vilna sai hetkeksi väistyä viinan tieltä, kun kansainvälinen syke täytti melullaan muuten niin hiljaisen kaupungin.

KESKIVIIKKO Edellisillan karaokehuuma vaihtui hiljalleen virallisempaan Liettua-tietoon, kun pääsimme vierailemaan Suomen Liettuan suurlähetystöön. Suurlähettiläs kertoi muun muassa länsimaistumisen tärkeydestä liettualaisille ja kertasi sota-ajan kipeitä muistoja. Liettuan liittyminen NATO:on ja Euroopan unioniin sekä siirtyminen markkinatalouteen ovat tuoneet etenkin liettualaisille nuorille uusia mahdollisuuksia päästä osaksi globaalia yhteisöä. Liettuassa vallitsee uusi itsenäistymisen jälkeinen nousukausi. Ulkopolitiikan saralta esiin nousi etenkin vaikea suhde Venäjään: Venäjällä ja Liettualla on maantieteeseen nähden hyvin rajallisesti kahdenkeskistä kanssakäymistä, ja lähes kaikki poliittinen keskustelu käydään EU:n välityksellä. Suurlähetystössä korostuivat myös Baltian maiden eroavaisuudet niin kulttuurin kuin politiikankin saralla, sillä ne tavataan niputtaa usein Suomessakin hyvin yhtenäiseksi alueeksi. Myös Liettuan vertailu Suomeen oli kiinnostavaa: esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ja uskonnon rooli yhteiskunnassa nousivat esiin, kuten myös Liettuan ja Puolan suhteiden yhtäläisyydet Ruotsin ja Suomen isoveli-pikkuveli-asetelmaan. Suurlähettilään isännöimän inspiroivan ekskursion innostamina päädyimme yhdessä pohtimaan omia työmahdollisuuksiamme ja diplomaattiuran yleisiä kiemuroita.

Suurlähetystöstä suuntasimme Vilnan KGB-museoon tutustumaan Stalinin aikaisiin tiedonhankintamenetelmiin ja Neuvostoliiton salaisen poliisin entiseen Liettuan päämajaan. Museon hyytävä ja synkkä tunnelma sai vakavoitumaan hetkeksi. Liettuan murheellinen lähihistoria on jäänyt pitkälti naapurisuurvaltojen varjoon. Museossa yksi kerros oli omistettu henkilökohtaisten tarinoiden esittelyyn, ja loppuaika kului kidutuskammioita kauhistellessa - salaisen poliisin terroria esiteltiin varsin avoimesti, ja tiloissa aistittava pelon tunnelma jäi vierailunkin jälkeen ihon alle kalvamaan.

TORSTAI Torstaina oli aika jättää syksyinen Vilna kermaleivoksineen taakse. Paluumatkalla kohti lentokenttää osa viimeisistä matkaajista pääsi kurkistamaan Liettuan historiakuviin paikallisesta näkökulmasta, kun suulas taksikuski esitteli Liettuan lähihistoriaa ja yhteiskunnan kehitystä itsenäistymisen jälkeen. Tiivis luento sisälsi innostuneen selostuksen Liettuan kansallislajista koripallosta, sekä kuvauksia neuvostoajan synkeydestä joka on hiljalleen vaihtumassa nuorten toiveikkaisiin tulevaisuudennäkymiin. Liettuassa on nähtävissä selkeä yhteiskunnallinen murrosvaihe, jota siivittää kasvava innovatiivisuus ja integroituminen länteen. Ruokanautintojen ja polhohengen lisäksi matkan kohokohdaksi muodostuikin lähikatsaus Liettuan orastavaan yhteiskunnalliseen muutokseen. P

Johannes Vänttinen

P POLHO RY:N HALLITUKSEN KUULUMISET olemme järjestäneet yhteistyössä esimerkiksi

KUVA ELINA NYHOLM

”Kaikkea sitä tekeekin Polho ry:n eteen.” – Nimeltä mainitsematon hallituslainen töissä kuntamarkkinoilla.

ammikuussa aloitimme vuoden 2018 hallituksen keskinäisen tutustumisen ja lähdimme kiertämään toistemme koteja. Tapahtumaa ollaan Polho ry:n hallituksessa jo pitkään kutsuttu ”kevätkirmaukseksi”. Pakkasta oli ja lunta satoi, mutta kai sitä pystyi kevääksi nimittämään. Olihan kevätlukukausi alkanut, ja hallitus puhkui intoa. Pian yhdessä vietetty ensimmäinen ilta vierähti yhdessä vietetyksi vuodeksi. Paljon suunniteltiin, ja paljon myös onnistuttiin toteuttamaan. Työelämäasiathan olivat agendallamme prioriteettina, ja vuoden lopuksi olemme onnistuneet toteuttamaan työelämäexcursioita kahdeksan kappaletta monipuolisesti erilaisiin instituutioihin ja organisaatioihin, joista mainittakoon esimerkiksi Ulkoministeriö ja Kepa. Tämän lisäksi

Tason, VOOn ja muiden YHMU-järjestöjen kanssa useita erilaisia tapahtumia. Molempiin HOL-seminaareihin on lähtenyt Yhiksestä ennätysmäärä porukkaa, ja mukana oltiin toteuttamassa myös konfliktinratkaisusimulaatiota. Tässä vain muutamia mainittuja asioita, joista saan puheenjohtajana olla äärimmäisen ylpeä. Olihan sitä myös paljon ajatuksia, jotka sitten loppujen lopuksi jäivätkin vain idean tasolle. Tarkoituksena oli kehittää Polho ry:n toimintaa poliittisen historian tieteenalan esittämisessä jäsenistölle, etenkin yhteiskunnallisen muutoksen uusia fukseja ajatellen. Tätä emme onnistuneet toteuttamaan, ja se täytyykin yksinkertaisesti laittaa kiireen piikkiin. Toivon, että vuoden 2019 hallitus ottaisi tästä paremman kopin. Lupaan myös antaa auttavaa kättä tilanteen niin vaatiessa. On tässä tekstissä kuitenkin ilo todeta, että paljon on saatu aikaiseksi, eikä kummempaa selontekoa tarvitse jäsenistölleen esittää. Kuten Poleemin vuoden ensimmäisessä numerossa totesin, ”onnistumisia ja epäonnistumisia tulee tämäkin matka olemaan täynnä”. Onneksi paino on kuitenkin ollut niiden onnistumisten puolella. Haluan kiittää teitä, jäsenistöä, tästä vuodesta. Se on ollut kiireinen ja kostea, mutta ennen kaikkea ikimuistoinen. Kaiholla tulen jättämään lempilapseni uusien toimijoiden käsiin, mutten todellakaan epävarmana. Vuoden 2019 hallitus on Ville Viitalan sanoja lainaten ”timanttinen porukka”, jonka aikaansaannoksia jään ilolla odottamaan. Toivotan teille rutkasti jaksamisia ja tsemppejä ensi vuodelle. Sekin tulee sisältämään juurikin niitä onnistumisia ja epäonnistumisia. Onneksi saatte jakaa nämä hetket toistenne kanssa, sen olen saanut omankin hallitukseni kanssa huomata. Ja vielä lopuksi viesti hallitukseni jäsenille. Kiitos panostuksestanne tähän toimintaan. Se on ollut skarppia, jämptiä ja ennen kaikkea sisäisen motivaation ajamaa. Polho ry on meille erittäin tärkeä järjestö, jota olemme hoitaneet vuoden ajan onnistuneesti. Olkaa ylpeitä itsestänne. Kiitollisuuden ja rakkauden tunnelmissa ystävänne,

täyteisissä

Roosa Mantila.

Onko historia pysähtynyt meidän aikanamme? Päinvastoin, se tuntuu nyt etenevän aina vain kiihtyvämpään tahtiin kohti vielä

9/11 Suomessa on myöhäinen iltapäivä. Läksyt on tehty, ja vietämme ystäväni kanssa aikaa lapsuudenkotini olohuoneessa. Taustalla pauhasi luultavasti Darude, ja kohta olisi aika pelata hetki pleikkaria. Pian äitini kuitenkin kiiruhti huoneeseen ja käski laittaa television päälle. Ruudulle avautui hämmentävä näky: New Yorkin World Trade Centerin pohjoistorniin oli törmännyt lentokone. Vielä tässä vaiheessa ei ollut tietoa siitä, miksi näin oli käynyt. Sitten näkyviin tuli toinen lentokone, joka muuttui tulipalloksi iskeydyttyään etelätorniin. Molempien tornien vielä savutessa tuli tieto kolmannesta lentokoneesta, joka oli iskeytynyt Pentagoniin. Etelätorni romahti hetkeä myöhemmin. Pian saapui uutinen neljännestä koneesta, joka oli pudonnut pellolle. Puoli tuntia myöhemmin myös pohjoistorni romahti. Maailma oli shokissa. Yli 17 vuotta myöhemmin näemme päivittäin uutisia ilmiöistä ja tapahtumista, joiden juuret voidaan jäljittää tuon tiistaipäivän traagisiin tapahtumiin. Yhdysvaltain aloittama terrorisminvastainen sota on vuosien saatossa luonut symbolismin ja viitekehyksen, joiden puitteissa käymme lukuisia merkittäviä yhteiskunnallisia keskusteluita. Keväällä 2003 Yhdysvaltojen johtama liittouma miehitti Irakin, tavoitteenaan kaataa terroristeja suojelleen Saddam Husseinin hallinto ja neutralisoida maassa valmistettujen joukkotuhoaseiden uhka. Nopeaksi arvioidun operaation sijaan Yhdysvallat jumittui pitkään ja veriseen konfliktiin, jonka strateginen ja moraalinen oikeutus alkoi nopeasti luhistua. Väitteet Irakin diktaattorin joukkotuhoaseis-

Missä kuljimme kerran tuntematonta lopputulosta. Mutta kun ihmiset myöhemmin katsovat meidän aikaamme, he tulevat etsimään loogista alkupistettä heidän yhteiskunnalleen. Hetkiä, jotka aikanaan näyttivät pysäyttävän historian kulun.

PÄÄTOIMITTAJILTA

Saksan jakaminen, Kuuban ohjuskriisi, Tshernobyl... Jokainen sukupolvi kohtaa hetkiä, jolloin historia tuntuu pystähtyvän, ja jäljelle jää vain joukko kysymyksiä. Miksi näin tapahtui? Miten tästä eteenpäin? Mitä tästä opimme?

Nämä ovat meidän hetkemme. ta ja kytköksistä terroristijärjestö al-Qaidaan osoittautuivat vääristellyiksi, ja amerikkalaisen kansan tukea sodalle koetteli yhä verisemmäksi muuttuva vastarinta. Miehityksen kostoksi toteutetut Madridin ja Lontoon pommi-iskut herättivät eurooppalaiset siihen, ettemme mekään pääsisi pakoon Yhdysvaltojen sotaretken seurauksia. Vapauden ja turvallisuuden nimissä käynnistetty kampanja on monissa yhteiskunnissa johtanut vapauksien rajoittamiseen ja turvattomuudentunteen lisääntymiseen. Afganistan, jonka Yhdysvallat miehitti jo syksyllä 2001, jätettiin käytännössä oman onnensa nojaan. Irakin “vapauttaminen” loi maahan ajan saatossa otolliset olosuhteet terroristijärjestö Isisin nousuun. Sodan edetessä julkisuuteen tulleiden ihmisoikeusloukkausten herättämä huoli turvallisuuden nimissä tehtävistä kompromisseista ei ole hävinnyt mihinkään. Vaikka Edward Snowdenin NSA-paljastukset olivat globaali skandaali, monet länsimaat ovat ryhtyneet tehostamaan toimiaan väestön valvomiseksi. Islamiin liitetyt ennakkoluulot ovat lisänneet muslimivastaisuutta, mikä taas lisää radikalisoitumista, ja kehä on valmis. Pelosta on tullut nykypolitiikan kantavia voimia, ja esimerkiksi maahanmuuttoa tarkastellaan yhä selkeämmin ihmisoikeuskysymysten sijaan kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Tuona kohtalokkaana päivänä lähes kaksi vuosikymmentä sitten en vielä miettinyt, mihin suuntaan maailma tulisi kehittymään noiden traagisten tapahtumien myötä. Nyt vanhempana ymmärrän, millaista luksusta silloinen suhtautumiseni oli. Luksusta, johon minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut varaa.

Arabikevät

Vuoden 2011 keväällä minun oli tarkoitus matkustaa perheeni kanssa Egyptiin. Muutama kuukausi ennen matkaa saimme kuitenkin matkatoimistosta tiedon, että meidän kannattaisi vaihtaa kohdetta, koska Egyptissä oli alkanut olla levotonta. Tuohon aikaan en vielä ajatellut asiaa tarkemmin tai alkanut selvittämään mitä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä tapahtuu, mutta nyt poliittisen historian opiskelijana alueella käynnistyneet levottomuudet alkavat kiinnostamaan.

Arabikevään nimellä tunnettu tapahtumaketju sai alkunsa joulukuussa 2010, kun tunisialaismies sytytti itsensä palamaan ja poltti itsensä kuoliaaksi. Tapahtuman seurauksena ihmiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan, ja tunisialaismiehen teko alkoi symboloida viranomaisten mielivallan vastustamista ja demokraattisen kehityksen tavoittelua. Protestointi levisi Tunisiasta nopeasti muihin maihin, kuten Egyptiin, Libyaan, Syyriaan ja Jemeniin, joissa alettiin myös vaatia de-

mokratiaa. Näissä maissa on paljon työttömyyttä, mikä aiheuttaa turhautumista, mikä taas voi johtaa niinkin toivottomaan tekoon kuin itsemurhaan. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa oli ollut laajoja mielenosoituksia jo ennen arabikevättä, mutta uutta vuoden 2011 protestoinnissa oli se, että se levisi laajasti kansainväliseen mediaan ja herätti suurta kiinnostusta ympäri maailmaa. Useissa maissa hallitukset hyökkäsivät väkivaltaisesti mielenosoituksia vastaan ja tukahduttivat ne nopeasti. Nykyään monet

arabikevään kokeneet maat ovat syöksyneet väkivallan ja sekasorron kierteeseen, ja hallitus on ottanut yhä tiukemman otteen maassa. Tunisia on kulkenut demokraattisempaan suuntaan, mutta maassa on yhä suuri määrä nuoria työttömiä, mikä aiheuttaa tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan. Egyptissä on arabikevään jälkeen palattu tiukasti kontrolloituun sotilasvaltaan, ja Syyriassa arabikevään vallankumouksesta on kasvanut verinen sota, jonka loppua on hankala ennustaa.

Monet työttömät nuoret miettivät lähtöä ulkomaille työmahdollisuuksien ja demokratian perässä. Arabikevään vaikutukset voidaan nähdä suuressa pakolaisvirrassa, joka on suuntautunut Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan. Epätoivo, joka kumpuaa työttömyydestä ja siitä, ettei demokratia toteudu kotimaassa, ajaa nuoria hakemaan parempaa elämää muualta. Arabikeväästä puhuttaessa nostetaan esiin usein nuorten radikalisoituminen ja ajautuminen terrorismin pariin, mutta radikalisoitunut joukko muodostaa vain pienen osan nuorista työttömistä. Työttömyyden takia nuoret ovat helppoja kohteita ääriliikkeiden värvääjille. Kun on turhautunut mahdollisuuksien puutteeseen, on houkuttelevaa liittyä liikkeeseen, joka tarjoaa tekemistä ja lupaa toiminnallaan muuttaa valtion tilannetta parempaan suuntaan.

Nizza 2016 Herätyskello räjähti soimaan aamulla 03:20. Olin vain neljää tuntia aiemmin laahustanut kotiin palattuani teholomalta aurinkoisesta Nizzasta. Unenpöpperöisenä avasin Helsingin Sanomien kotisivut ja maailma pysähtyi. Samsungin ruudulta hohkasi kuva Nizzan promenadista, jonka varrella sijaitsi juuri päättyneen lomani airbnb. Kuvan alla kerrottiin kuorma-auton ajaneen väkijoukkoon. Surrealistinen olotila valtasi mielen. Koitin soittaa kaverilleni, jonka oli ollut määrä lähteä iltajunalla Nizzasta Pohjois-Italiaan. Puheluun vastattiin ja minut kirottiin alimpaan helvettiin, kun soitin sellaiseen aikaan. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, ja o levani erittäin iloinen siitä, että hän oli edelleen elävien k irjoissa. Tämän jälkeen latelin viestit lähi omaisilleni ja ilmoitin olevani hengissä ja matkalla töihin. Puolenpäivän aikoihin puhelimeni alkoi elää aivan omaa elämäänsä. Koko iskun

karmeus oli paljastumassa ja se oli hallinnut aamu-uutisia. Itse olin istunut koko aamun turvatarkastajan jatkokoulutuksessa, enkä ollut kyennyt vastaamaan viesteihin ja soittoihin, joita oli alkanut sadella sitä mukaan, kun ystävät ja perhe olivat heräilleet. Sain tiukkasävyistä palautetta välinpitämättömyydestäni, koska viimeisimmässä Facebook- päivityksessäni olin leijaillut Nizzan lomallani. Sainkin monta kipakkasanaista käskyä käydä ilmoittamassa kaikissa somekanavissani olevani hengissä, jotta ihmiset saisivat mielenrauhan. Nizzan terrori-isku oli ensimmäinen suuren mediahuomion saanut ajoneuvolla toteutettu terrori-isku Euroopassa. Raskaan ajoneuvon onnistui ajaa väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt ihastelemaan kansallispäivän ilotulituksia. Iskussa kuoli 85 ja loukkaantui yli 200 ihmistä. Jos olisin noudattanut alkuperäistä matkasuunnitelmaani ja jäänyt ihastelemaan Ranskan kansallispäivää, olisin luultavasti seissyt kyseisellä promenadilla kohtalon hetkellä. Nizzan ajoneuvoisku aloitti trendin, jossa raskaita ajoneuvoja alettiin käyttämään terrori-iskun välineenä. Iskuilla on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia, ihan meillä koti-Suomessa asti. Helsingissäkin useita turistikohteita ryhdyttiin suojaamaan ajoesteillä, ja yleisötapahtumien liepeille ilmestyi raskaita kuorma-autoja. Nyt ne ovat normaali osa mitä tahansa ulkoilmatapahtumaa, joulurauhanjulistamisesta Mantan lakitukseen. Terrorismi ei perustu järkeen, eikä sitä voi järkiperäisesti torjua mielessään. Se perustuu pelkoon ja pelontunteen levittämiseen. Kuvat verisestä promenadista, jota pitkin olin kaksitoista tuntia aiemmin kävellyt syöpyivät tehokkaasti mieleeni. Kun reilut viisi kuukautta myöhemmin katsoin erikoislähetyksen välityksellä kuvaa Berliinin autioituneelta joulutorilta, hiipi mieleeni epämiellyttävä ajatus. Maailma oli pysyvästi muuttunut tuona yönä Nizzan rantapromenadilla.

Järki hoi Pakolaiset, ilmastonmuutos, terroristit, populistit, vihervassarit, kommarit ja lahtarit. 30-luku, nykypäivä ja renessanssi. Sota, Kansainliitto, sota ja YK. Äänestetään vastaan ja puolesta, tai jotain siitä väliltä. Vanhoja arvoja ja uusia. Ei toisaalta sit kuitenkaan kiinnosta. Ennoo ottanut selvää. Sedät siellä sikarikabineteissa. Maailma muuttuu muttei muutukaan. Aina on kaikki keskeneräistä, ruotsin suullisestakin tuli täydennettävä. 23.6.2016 Ajelen Pohjois-Irlannissa. Maisemassa näkyy Brexit-mainoksia, jotka ajavat kansanäänestysasiaa puolin ja toisin. Äänestäkää! Rahaa terveydenhuoltoon! Avoin EU! Äänestys ei tunnu liioin hektiseltä, tanner ei jyrise muutoksen alla. Ilmapiiri ei ole odottava. Viikon lopulla äänestys on käyty. Dublinin lentokentällä matkalla Helsinki-Vantaalle saan wi-fin toimimaan (on 2016 eikä nettiä ole ulkomailla tuhlattavaksi) ja katson uutiset. Helsingin Sanomat uutisoi kansan kallistuneen eron puolelle. Jaa. Mitäköhän tästäkin taas tulee… 8.11.2016 Yhdysvalloissa on käynnissä kaikkien aikojen vaalit. Täällä Suomessakin tapahtumasta kuhistaan, väitellään ja etenemistä seurataan. Globaali maailma. Se, mitä valtameren tuolla puolen tapahtuu, vaikuttaa myös meihin. Se kai tajutaan. Toisaalta, ei kai sitä jaksa valvoa yötä myöten ääntenlaskua seuratessa. Eiköhän tämä ole aika selvä; taputeltu juttu. Aamulla saadaan juhlistaa vapaan maan ja kansan ensimmäistä naispresidenttiä. Entä miksi kutsutaan uutta ”First ladyä”?! ”First gentleman”? Aamulla WhatsApp pauhaa yön draaman kaaresta. Suurin osa meni nukkumaan vielä tyytyväisen autuaana. Epäuskoisena sängyssä läppärin avanneena seurasin tilanteen loppumetrejä. Aikamoista.

24.9.2017 Maahanmuuttovaalit. Ajelin muuten vuosi taaksepäin Italiasta Saksaan. Tie mateli. Jaa. Rajatarkastukset. Eipä ole ennen tällaisissa ruuhkissa tullut oltua. Lento lähtee kohta ilman. Tarkastuspuomilla. Ajakaa vaan, ei kiinnosta valkonaamat. Merkelin vika. Kauan se vielä vetää? 23.4.2017 ja 4.3.2018 Ranska ja Italia. Populismin torjuntavoitto, europresidentti. Sitten koomikolle antautuminen ja populistinen parlamentti. Yksi Berlusconi kiitos, vaalivalvojaisissa tulee nälkä. 28.1.2018 Suomen presidentinvaalit. Ei jännitettävää. Tammikuun Salet kauppojen ikkunoissa. Suomen vastine kuninkaallisille. Hurraa! Noniin. Muutama vuosi taas eteenpäin, koitetaan sitten uudestaan. Jännää tämä. Maailma muuttuu jatkuvasti, vai muuttuuko sittenkään. Mutta äänestää on pakko! Eihän se demokratia muuten toimi. Eihän se toimi. P

TEKSTI John Helin KUVAT Elina Nyholm

Turvallisuuspoliittista trapetsia

uoden 2018 presidentinvaaleista povattiin Nato-vaaleja. Niitä ei saatu. Suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu on juurtunut puheeksi Nato-optiosta ja Venäjästä. Virallisissa yhteyksissä vakuutetaan Suomen olevan liittoutumaton maa. Samalla puolustusvoimat osallistuvat kuitenkin avoimesti aina vain aktiivisemmin Naton sotaharjoituksiin. Miten nämä kaksi poliittista todellisuutta sovitetaan yhteen? Kylmän sodan päättyminen 1990-luvun alussa kaatoi toisen maailmaa hallitsevista supervalloista, Neuvostoliiton, ja vei mukanaan konventionaaliset turvallisuuspoliittiset uhat Euroopasta. YYA-sopimuksen jälkeinen Suomi liittyi EU:n myötä länsimaiseen arvoyhteisöön, ja maan talous lähti nopeasti kasvuun. Neuvostoliiton perillinen, itäinen naapurimaa Venäjä, ei ollut turvallisuuspoliittinen uhka keskittyessään sisäisiin kriiseihinsä. Lisäksi maan katsottiin olevan hyvää vauhtia matkalla kohti länsimaista demokratiaa. Vuosituhannen vaihteessa Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne näytti siis kaikin puolin vakaalta. Nato siirtyi keskittymään kriisinhallintaan, ja suuri osa itä-Euroopan maista alkoi valmistelemaan liittoumaan liittymistä. Vuonna 2004 liittoumaan liittyikin Baltian ja Balkanin maita. Virallisesti liittoutumaton Suomi seurasi tapahtumia sivusta; jäsenyyttä ei nähty ajankohtaisena. Poliittiseen diskurssiin ilmestyi ”Nato-optio”. Nato-optio on ajatus, jonka mukaan Suomi voi halutessaan jättää Natolle jäsenhakemuksen ja tulla näin ”tietyssä tilanteessa” osaksi liittoumaa. Käytännössä tällä viitataan tilanteeseen, jossa Suomea uhkaa sotilaallinen

kriisi. Pitämällä Nato-option avoinna Suomi pysyttelee puolueettomana EU-maana, jolla on hyvät suhteet sekä Venäjään että länsimaihin. Samalla optiosta saadaan selkäranka, jonka avulla vastustetaan ulkovaltojen vaikuttamis yrityksiä. Puolustusvoimien entinen komentaja, kenraali Gustav Hägglund, tiivisti ajatuksen syyskuussa Iltalehdelle: ”Suomi näet liittyy Natoon, jos sille ryppyillään liiaksi”. Ikävä kyllä mitään optiota ei ole.

KYLLÄ VAI EI NATOLLE?

lkoministeriö teetti vuonna 2016 arvion Suomen Natoon liittymisen vaikutuksista. Raportissa ei mainita kertaakaan Nato-optiota. Selvitys kertookin jäsenyysprosessin olevan pitkällinen ja vaativan kuukausien hallinnollisen valmistelutyön, sekä useita tapaamisia Naton edustajien kanssa. Lisäksi kaikkien jo olemassa olevien jäsenmaiden tulee hyväksyä uuden jäsenmaan hakemus. Natoon ei siis voi vain kävellä sisään. Nato-option mukainen liittyminen tehtäisiin todennäköisesti kriisin uhatessa. Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyessä voi Nato-maiden intresseissä olla liittoutumattoman maan auttamisen sijasta oman maansa pitäminen ulkona kriisistä. Liittouman sisäinen hajaannus ei auta asiaa. Esimerkiksi jäsenmaa Turkki on viime aikoina parantanut suhteitaan Venäjän kanssa, samalla kun sen suhteet muihin Nato-maihin ovat huonontuneet.

Vaikka Suomi nojaakin virallisessa linjassaan liittoutumattomuuteen, on sen todellinen turvallisuuspoliittinen linja silti selkeän natomielinen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana Suomi on johdonmukaisesti pyrkinyt lähentymään länsimaista puolustusyhteisöä niin tiukasti, kuin se virallisen liturgian puitteissa kykenee. Kehitys on korkeintaan kiihtynyt viime vuosien aikana: hallitus allekirjoitti kesällä 2014 Naton ”isäntämaasopimuksen”, jonka tarkoituksena on helpottaa yhteisten harjoitusten järjestämistä Suomen alueella, ja kesäkuussa 2017 Suomi liittyi Iso-Britannian johtamaan kansainväliseen kriisinhallintaan keskittyneeseen nopean toiminnan joukkoon,”Joint Expeditionary Forceen”. Suomen ja Ruotsin lisäksi JEF:in jäsenmaihin kuuluu vain Nato-maita. Ranskan presidentin, Emmanuel Macronin, kesäisen vierailun suurimpia puheenaiheita oli Euroopan puolustusyhteistyön tiivistäminen. Samalla kun Suomi on allekirjoittanut sopimuksia, on puolustusvoimissa tehty aktiivista työtä organisaation ja järjestelmien Nato-yhteensopivuuden eteen. Varusmiesten ja reserviläisten harjoittelu Nato-harjoituksissa, sekä Naton osallistuminen kotimaisiin harjoituksiin on johdonmukaisesti lisääntynyt koko 2000-luvun. Suomessa onkin näkyvästi uuti-

soitu Yhdysvaltalaisten vierailuista suomalaisissa Arrow – harjoituksissa, sekä suomalaisista joukoista Naton pääsotaharjoituksessa Trident Juncturessa. Valtion virallisen linjan ja turvallisuuspoliittisen todellisuuden välinen kontrasti herättää syystäkin mielipiteitä. Kritiikkiä on varsinkin esitetty tavasta, jolla sopimuksia ja politiikkaa on tehty. Erkki Tuomioja syytti elokuussa sotilaita ja virkamiehiä poliittisten päättäjien ”harhaanjohtamisesta” Suomessa tapahtuvaan kansainväliseen harjoitustoimintaan liittyen. Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen taas kirjoitti vuonna 2014 blogissaan Yhdysvaltain harjoitustoiminnan Suomen alueella näyttävän ”nykyaikaiselta reunavaltiopolitiikalta”. Ulkomailla pidettäviin harjoituksiin osallistumista ei kuitenkaan juuri vastusteta. Suomen poliittisen retoriikan ja käytännön tekojen eroon on kuitenkin hyvä syy. Suomalaisten kannatus Nato-jäsenyydelle on vähäistä, ja vaikka harjoitustoimintaa ei ole piiloteltu, sen ei ole haluttu näyttävän Natojäsenyyteen johtavalta prosessilta. Vaikka Nato jakaakin mielipiteitä, on yhteisharjoittelu itsessään lähes koko poliittisen kentän hyväksymä osa Suomen turvallisuuspoliittista strategiaa. Toinen syy on Venäjä.

VENÄJÄN VAIKUTUS

aikka 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Natosta käytiinkin keskustelua, ei 2010-luvulle tultaessa liittouman jäsenyyttä nähty ajankohtaisena. Vuonna 2011 Kataisen hallitus linjasi, ettei jäsenyyttä haeta hallituskauden aikana. Tähän lienee liittynyt tunne Euroopan vakaasta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Oman oikeutuksensa liittoutumattomuudelle antoi läntinen naapuri Ruotsi, joka ei kylmän sodan läpi jatkuneesta länsimyönteisyydestään huolimatta ole vieläkään päättänyt liittyä Natoon. Kaikki muuttui keväällä 2014, kun Venäjä miehitti Krimin. Järkkyneessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa uudelleenvirinnyt Nato-keskustelu pyöriikin Venäjän ja sen reaktioiden ympärillä. Ulkoministeriön arvion mukaan mahdollinen Nato-jäsenyys johtaisi vakavaan ja määrittelemättömän pituiseen poliittiseen konfliktiin Venäjän kanssa. Samalla se muistuttaa kuitenkin siitä, että sekä entisten Varsovan liiton maiden että Baltian liittyessä Natoon 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkupuolella Venäjän retoriikka maita kohtaan koveni, mutta se hyväksyi lopulta jäsenyyden ja suhteet normalisoituivat. Lähihistorian opetukset ovat toiset. Kun Georgiassa ja Ukrainassa valtaan nousivat avoimesti Nato-myönteiset hallitukset, ryhtyi Venäjä lähes välittömästi sotilaallisiin vastatoimiin. Vuoden 2008 Georgian sota, sekä vuonna 2014 alkanut Ukrainan konflikti käytännössä jäädyttivät maiden Nato-haaveet. Venäjän uhan vahvistuessa on herännyt myös huoli Donald Trumpin ja Brexitin vaikutuksista. Voiko Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan yhä luottaa liittolaisina? Iso-Britannia vakuuttaa, ettei Brexit vaikuta sen Nato sitoumuksiin. Yhdysvallat on kuitenkin jo pidemmän aikaa siirtänyt sotilaallista fokustaan Euroopasta Tyynelle valtamerelle, jossa Kiina pyrkii laajentamaan omaa etupiiriään. Maassa on myös kritisoitu vahvasti sotavoiman osuutta valtion budjetista, eivätkä Trumpin lämpimät

Suomen todellinen turvallisuuspoliittinen linja on silti selkeän natomielinen. välit Putinin kanssa vähennä kysymyksiä Yhdysvaltojen sitoutumisesta Naton itärajan puolustamiseen. Nato-jäsenyyden kriitikoiden kommenteissa näkyykin huoli Venäjän sotilaallisesta voimankäytöstä, poliittisesta painostuksesta, liittoutumisen aiheuttamasta Venäjä-suhteiden huonontumisesta, sekä Naton avunannon epävarmuudesta. Liittoutumisen kannattajat taas näkevät Venäjän uhkailun ja poliittisen painostuksen olevan osoitus liittoutumisen tarpeellisuudesta. Naton myös muistutetaan olevan enemmän kuin pelkkä Yhdysvallat. Suomen turvallisuuspoliittisen käytännön ja retoriikan eroja onkin helpompi ymmärtää, kun niitä tarkastelee Venäjä-suhteiden perspektiivistä. Liittoutumattomuusretoriikka ja riippumattomuuden vakuuttelu varmistavat sen, että Venäjän poliittinen linja Suomea kohtaan ei muutu aggressiivisemmaksi. S amalla Nato-maihin lähentyminen, sekä muihin länsimaisiin turvallisuuspoliittisiin rakenteisiin integroituminen antaa liittoutumattomalle Suomelle poliittista pääomaa kansainvälisellä kentällä, ja jotain mihin nojata Venäjän poliittisen painostuksen alla. Samalla länsimaiden häilyvän Nato-tulevaisuuden vaikutuksia pyritään lieventämään kahdenvälisellä yhteistyöllä. Toisaalta liittoutumattomuus aiheuttaa omat ongelmansa. Naton kanssa tehdystä yhteistyöstä huolimatta Suomelta puuttuu Naton tärkein hyöty: viidennen artiklan turvatakuut. Lisäksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi tammikuussa Virossa, ettei Suomi pystyisi pysymään Naton ja Venäjän sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Lieneekin tärkeää kysyä, onko Suomen turvallisuuspoliittisesta trapetsista hyötyä, jos maa joutuu siitä huolimatta osaksi aseellista konfliktia. P

Amerikkalainen populaarikulttuuri ja politiikka

Teksti Johannes Vänttinen Kuva Elina Nyholm

opulaarikulttuuri on määritelmällisesti kansantajuista, suosittua, varsinkin viihdeteollisuuden tuottamaa kulttuuria. Käsitteen alle tipahtavat ainakin populaarimusiikki, televisio-ohjelmat, elokuvat ja viihdekirjallisuus. Populaarikulttuuri on nimensä mukaisesti populaaria, eli suosittua ja laajasti kulutettua. Poliittista ja ideologista ajattelua esiintyy usein myös sellaisissa asiayhteyksissä, joissa niiden ei odottaisi tai edes soisi esiintyvän. Millainen siis on politiikan ja populaarikulttuurin välinen yhteys? Populaarikulttuuri ei synny tyhjiössä. Se on altis yhteiskunnallisille vaikutuksille ja trendeille. Todellisuudesta ammennetaan tematiikkaa ja innoitteita kulutettavan kulttuurin eväiksi, koska ihmiset löytävät siitä samaistumispintaa ja joviaalimman kuvauksen todellisuudesta. Populaarikulttuurin ja todellisuuden välinen suhde ei kuitenkaan ole yksisuuntainen, vaan ne elävät rinnakkain ja käyvät vuoropuhelua. Siinä missä todellisuutta heijastellaan

populaarikulttuuriin, populaarikulttuurista otetaan vaikutteita oman todellisuuden jäsentämiseen. Historioitsija Markku Ruotsila julkaisi syksyllä 2018 kirjan Sydänmaiden kapina, jossa puidaan Yhdysvaltain nykyisyyttä ja Donald Trumpin valintaan johtaneita seikkoja. Kirjoittaja sanoi haastattelussa, että kenellekään, joka tuntee Yhdysvaltain historiaa, Donald Trumpin valinta ei tullut yllätyksenä. Akateemisessa todellisuuden jäsentämisessä ei vain oteta tiedostamattomia mielikuvia huomioon. Allekirjoittaneena koen, että ymmärrän Yhdysvaltain historiaa. Voin myös todeta rehellisesti, että olin yllättynyt ja kauhistunut, kun vuoden 2016 vaalitulos oli vahvistettu. Nyt, pölyn laskeuduttua, mutta myllerryksen yhä jatkuessa, olen pyrkinyt erittelemään syitä, minkä takia se tuntui niin uskomattomalta. Syitä on tietysti lukuisia, joiden purkamiseen tämä lyhyt kirjoitus ei riitä, mutta olen toistuvasti päätynyt yhteen keskeiseen ajatukseen: Trumpin valinta ei vastannut sitä mielikuvaa, joka minulla Yhdysvalloista oli.

os sinä, lukija ja populaarikulttuurin kuluttaja, pysähdyt miettimään omaa käsitystäsi esimerkiksi Yhdysvalloista, mitkä alueet koet tuntevasi? Uskoakseni useimmat voivat väittää ymmärtävänsä jotain ainakin itä- ja länsirannikoiden suurkaupungeista, vaikka eivät olisi paikan päällä välttämättä koskaan käynytkään. Rannikoille sijoittuvat kevyet viihdeohjelmat ovat tarjonneet monille kurkistusaukon amerikkalaiseen elämään, ajatusmaailmaan ja yhteiskuntaan. Ongelma ei piile siinä millaista mielikuvaa, joko tiedostaen tai tiedostamatta, populaarikulttuuri kuluttajalleen välittää. Problematiikka kumpuaa sieltä, miten populaarikulttuurista poimitaan selvänä pidettyjä asioita ja todellisuuskuvaa, vaikka kulutettava kulttuuri olisi täydellistä fiktiota. Populaarikulttuuri voi olla ikään kuin todellisuuden väärentymä. Koska sen käsite ja tarkoitukset ovat joustavia, se voi yhtä lailla esittää niin yhteiskunnallisia utopioita kuin dystopioita. Hollywoodia on usein syytetty liberaalien kehdoksi. Amerikkalaista populaarikulttuuria kuluttaneen voin todeta ymmärtäväni konservatiivien kritiikin. Mielikuva, joka Yhdysvalloista on populaarikulttuurin välityksellä todellisuudentajuuni iskostunut, on liberaali, suvaitsevainen ja monikansallinen. Tämä käsitys on kuitenkin monin paikoin nykypäivänä virheellinen. Päättelyvirhe ei suoranaisesti piile siinä, kuinka ruudussa esiintyneet maailmat on ottanut osaksi omaa todellisuuttaan vaan siinä, kuinka tuon mielikuvan on yleistänyt koskemaan koko valtiota. Eikä se piile vain yleistyksessä vaan eritoten siinä, kuinka sen on tehnyt täydessä ymmärryksessä siitä, kuinka hatara ja epärationaalinen päätelmä se on. Poliittisuus piilee myös populaarikulttuurissa. Viihteen välityksellä voidaan viestiä kansantajuisesti ilman, että se näyttäytyy vaikuttamisena. Populaarikulttuuri ei synny tyhjiössä, vaan on sellaista kuin se on, koska sitä ihmiset katsovat – kevytmielistä ja rentoa otantaa todellisuudesta. Siitä huolimatta sillä on potentiaalia toimia myös vaikuttajana. Populaarikulttuurin useiden formaattien välityksellä voidaan esittää monia erilaisia näkemyksiä ihanne- tai kauhuyhteiskunnista. Tämän lisäksi kiperiä poliittisia aiheita voidaan nostaa keskusteluun tavalla, joka ei tarvitse laajaa ennakkotietoa, lukemista ja tulkitsemista. Populaarikulttuurin

audiovisuaalisuus madaltaa kynnystä ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska se on muodoltaan ja esitystavaltaan sellaista, jonka jokainen pystyy ymmärtämään. Toimiva esimerkki tästä on Netflixin tuottama Dear White People, joka käsittelee äärimmäisen vaikeita rotuun ja diskriminointiin liittyviä kysymyksiä draaman ja komedian keinoin. Ja juuri tuo audiovisuaalisuus voi vaikuttaa dramaattisesti siihen, millaisessa valossa esimerkiksi hallinto ja politiikka yhteiskunnassa nähdään.

Populaarikulttuuri voi olla ikään kuin todellisuuden väärentymä.

Kylmän sodan aikana ilmestyneen ensimmäisen Star Wars -trilogian voi myös nähdä vaikuttaneen poliittiseen retoriikkaan ja mielikuviin. Ronald Reaganin uhmakas ’Strategic Defense Initiative’ nimettiin julkisessa keskustelussa nopeasti satiirisesti ’Star Wars -hankkeeksi.’ Reagan myös tykästyi kuvaamaan Neuvostoliittoa ’pahan imperiumiksi’, joka omalta osaltaan välittää kansalaisille tiettyä mielikuvaa. Kenties Tähtien Sodat omalta osaltaan visualisoivat ja konkretisoivat Neuvostoliiton uhkaa. Elokuvissa pahan roolia esittävän Imperiumin voikin nähdä olevan epäsuora viittaus natsi-Saksaan tai Neuvostoliittoon. George Lucasilla joukkoineen tuskin oli poliittista agendaa taustalla, mutta on mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, että Lucas olisi hyödyntänyt elokuvien käsikirjoituksessa ajankohtaista yhteiskunnallista tematiikkaa, sillä sellaisen myyntimenestys olisi taattu. Vastavuoroisesti Reagan on voinut ymmärtää populaarikulttuurin narratiivien hyödyntämisen omien viestiensä välittämisessä, koska niihin kansalla on ollut tarttumapintaa ja kykyä havainnollistaa uhka konkreettisemmin. Politiikan läpitunkevuuden hahmottaminen on avartavaa. Sen ei aina olettaisi esiintyvän siellä, missä se esiintyy. Populaarikulttuurin voima piilee sen hienovaraisuudessa. Lukija, pysähdy ensi kerralla miettimään, että millaista maailmankuvaa katsomasi tilannekomedia tai amerikkalainen toimintaelokuva edustaa. Pyri erittelemään niitä vaikutteita, joita kulttuuri sinulle tiedostamattasi antaa. Vaikuttaminen on herkkää ja huomaamatonta – irtaudu siitä. P

TEKSTI VILLE VIITALA | KUVAT VALPURI ALANEN

Miksi maailmassa on sotia ja asevoimia vuonna 2018?

aailmassa on tälläkin hetkellä käynnissä yli 60 aseellista konfliktia, joissa kuolee vuosittain yli 100 000 ihmistä. Kadonneiden ja haavoittuneiden määrä on varmasti vielä monta kertaa suurempi. Sotia paossa on lähes 70 miljoonaa ihmistä ympäri maailman. Kaikkeen tähän käytetään vuosittain yli 1 500 miljardia euroa sotilasmenoina. Valtsikalaiselle saati kenelle tahansa yksinkertaisia tunnuslukuja ymmärtävälle henkilölle mittakaava tuntuu järjettömän suurelta. Miten vielä vuonna 2018 – sata vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen – on mahdollista, että joka puolella maailmaa soditaan ja aseisiin käytetään lähes 30 kertaa Suomen bruttokansantuotteen verran rahaa? Jos asiaa pohtii esimerkiksi etiikan, globaalin tasa-arvon tai inhimillisen kehityksen näkökulmasta, ei järkeviä vastauksia ole juurikaan tarjota. Sotatoimien yleisyyteen ja asevoimien asemaan maailmassa on haettava vastauksia kansainvälisen politiikan luonteesta, sekä siihen liittyvistä valtiollisten ja ei-valtiollisten toimijoiden päämääristä.

Sota poliittiseen kontekstiinsa

odankäyntiä on tutkittu ja teoretisoitu kautta aikain, mutta varsinaisesti poliittiseen kontekstiinsa sodankäynnin asetti preussilainen upseeri ja sodankäynnin teoreetikko Carl von Clausewitz. Von Clausewitz palveli Preussin armeijassa Napoleonin sotien aikana, ja hänen pyrkimyksensä selittää sodankäyntiä pohjautuivat sodan ennennäkemättömän totaalisen luonteen omakohtaiseen kokemiseen. Von Clausewitzin leski julkaisi miehensä kuoleman jälkeen postuumisti tämän kirjoituksia kahdeksanosaisena laitoksena nimeltään Vom Kriege – Sodankäynnistä – jota sittemmin on tiivistetty ja julkaistu lyhyempinä teoksina. Teoksen keskeisimpiä ja kuuluisimpia ajatuksia on, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Von Clausewitz asetti tällä kiteytyksellä sodankäynnin poliittisen päätöksenteon tulokseksi, eikä miksikään omaksi itsenäiseksi kokonaisuudekseen. Von Clausewitzin

ajattelun taustalla oli vahva kokemus siitä, että Napoleonin sotien totaalinen tuhovaikutus ei perustunut millekään uudelle teknologialle, poikkeuksellisen nerokkaalle johtamiselle tai muullekaan sotimisen piirteelle. Sen sijaan hän näki käänteentekevänä Ranskan vallankumouksen vaikutukset poliittisiin hallintorakenteisiin, joilla yhteiskunnan resurssit oli mahdollista valjastaa tehokkaammin sodankäynnin tarpeisiin. Aiemmin sodat olivat olleet tietyn eliitin ja ammattiryhmän eräänlaista ammatillista suorittamista, mutta ajatus kansakunnasta ja kansallisvaltiosta sodankäynnin osapuolena toi sille laajemman poliittisen luonteen. Vaikka von Clausewitzin on nähty pyrkivän myös osoittamaan oman ammattikuntansa tärkeyttä taloudellisen kehityksen ja ammattien eriytymisen luomassa epävarmuudessa, on sodan poliittisen luonteen korostamisella selvästi perusteensa.

Sota on toimiva keino saavuttaa päämääriä

äkemällä sodankäynti nimenomaan clausewitzilaisittain keinona saavuttaa poliittisia päämäriä, ollaan askeleen lähempänä koko ilmiön olemassaolon ymmärtämistä. Maailmassa on edelleen vallanpitäjiä ja poliittisia järjestelmiä, joiden asettamien poliittisten päämäärien saavuttamista sotiminen edistää. Taistelemalla Ukrainassa Venäjä saa huomattavasti poliittista tai taloudellista painoarvoaan suuremman roolin kansainvälisessä politiikassa, ja saapa Vladimir Putin vielä sopivasti pönkitettyä omaa rooliaan venäläisten silmissä kansakunnan puolustajana pahalta länneltä. Pohjois-Korean Juche-aatteen säilymiselle taas ei ole nähty muuta puolustajaa kuin oma ydinaseohjelma. Olisi kuitenkin epärehellistä väittää sodankäynnin ja asevoimien olemassaolon olevan vain autoritääristen diktaattorien syytä. Myös demokraattiset valtiot kantavat iloisesti kortensa kekoon. Yhdysvallat on lähes kaikilla mittareilla – ehkä miesmäärää lukuun ottamatta – maailman suurin sotilasmahti. Myös Yhdysvalloilla asevoimat ja sodankäynti toimivat suurvallan politiikan välineenä.

Kyberulottuvuuden anarkistisuus ja pelisääntöjen puuttuminen pakottavat luomaan omia kykyjä oman suvereniteetin turvaamiseksi. Suurvallat ovat toki oma sui generis – erityistapauksensa – maailman poliittisten toimijoiden joukossa. Silti lähes jokaiselta maailman demokraattiseltakin valtiolta löytyy asevoimat. Von Clausewitz tarjoilee kuitenkin syyn myös sille, miksi asevoimat ja jopa hyökkäykseen kykenevät suorituskyvyt palvelevat demokraattistenkin valtioiden poliittisia tavoitteita. Clausewitz menee tulkinnoissaan jopa niin pitkälle, että pienten valtioiden on pakko haluta sotaa. Hänen mukaansa valloittaja – kuten Napoleonkin aikanaan – saavuttaa tavoitteensa mielellään rauhanomaisesti, mutta ainoa mikä sen estää, on pienen valtion halu sotia ja estää valloittajan rauhanomainen marssi pääkaupunkiin. Vaikka tämä raadollinen näkemys on monella tapaa ongelmallinen, kiteyttää se ajatuksen anarkistisessa valtioiden järjestelmässä toimivan pienen valtion sotilaallisen varautumisen taustalla. Toisaalta sodankäynnin muotojen laajentuessa kyberulottuvuuteen sodankäynnin ja jopa hyökkäyskykyjen merkitys pienelle valtiolle on vain kasvanut. Esimerkiksi tuoreen kyberturvallisuusstrategiansa mukaan Hollanti kehittää passiivisen suojautumisen lisäksi aktiivisesti kykyjään myös hyökkäyksellisiin kyberoperaatioihin, jotta mahdollinen kyberisku Hollantiin olisi mahdollisiin vastatoimiin liittyvän pelotteen takia vähemmän houkutteleva. Kyberulottuvuuden anarkistisuus ja pelisääntöjen puuttuminen pakottavat luomaan omia kykyjä oman suvereniteetin turvaamiseksi. Demokraattisten valtioiden asevoimilla on kuitenkin välillinen merkitys myös muuten kuin suoranaisessa hyökkääjältä puolustautumisessa. On esimerkiksi kysyttävä, missä määrin Euroopan unionin maiden riip-

puvuus Natosta ja sitä kautta Yhdysvaltojen asevoimista asetti EU:n ja Yhdysvallat erilaisiin asemiin taannoisissa Donald Trumpin aikaansaamissa kiistoissa kauppasopimuksista. Oliko Euroopan unionilla missään vaiheessa tosiasiallisia mahdollisuuksia muuta kuin antaa Yhdysvalojen ohjata neuvotteluja, koska on ulkoisessa turvallisuudessa lähes täysin riippuvainen Yhdysvaltojen sotilaallisesta läsnäolosta Euroopassa? Koska sotiminen on siis valitettavasti edelleen monille valtaapitäville relevantti keino toteuttaa omia poliittisia päämääriään, pakottaa se myös muut varautumaan sodankäyntiin ja ylläpitämään kykyään sotia ja jopa hyökätä. Perustavanlaatuisena tekijänä se vaikuttaa välillisesti myös kaikkeen muuhun valtioiden väliseen politiikkaan. Luonnollisesti maailmassa on hurjat määrät myös ei-valtiollisia toimijoita, joiden päämääriin sodankäynti ja tappaminen ovat lähes sisäänrakennettuja. Vaikka viattomia siviileitä murhaaviin terroristeihin ja niiden järjestöihin on helppo suhtautua ”pahoina” ja ”sairaina”, on analyyttisesti käsiteltynä kyse loppupeleissä kuitenkin siitä, että siviilien tappaminen palvelee heidän poliittisia päämääriään.

Sotien vai sotiin johtavan politiikan estämistä?

oska sodankäynti on siis edelleen niin monen valtaapitävän poliittisten päämäärien mukaista, voidaan myös kysyä, missä määrin esimerkiksi aserajoituksilla ja muilla sodankäynnin keinoja suitsivilla toimilla on mahdollisuutta estää sotia? Jos ymmärtää sotimisen poliittisten päämäärien saavuttamisen keinona, ilmiselvä vastaus on, että sotien estämiseksi on pyrittävä vaikuttamaan politiikkaan, jotta sen päämääriksi asetetaan sellaisia asioita, joita ei voida saavuttaa sotimalla. Demokraattinen rauhan teoria puoltaa sitä näkemystä, että demokratian lisääminen maailmassa auttaa asettamaan poliittisia päämääriä rauhanomaisiksi. Toki poliittisen historian opiskelija osaa myös muistuttaa, että

itsenäisyyspäivänä 1941 Suomen ja Iso-Britannian välillä suuremmat poliittiset olosuhteet ajoivat tämänkin teorian ohi. Demokratian lisäämistä voidaan silti pitää ihan kannatettavana keinona lisätä rauhanomaisia keinoja vaativaa politiikkaa. Vastaavanlaisia ilmiselviä keinoja on tukea naisten ja tyttöjen asemaa ja koulutusta ympäri maailman sekä solmia transnationaalisia taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia yhteyksiä eri valtioiden välillä. Lienee myös varmaa, että sotien syttymiseen vaikuttavat myös ympäristölliset tekijät, jotka vaikuttavat mahdollisesti poliittisten päämäärien sotaisuuteen. Meidän aikanamme tällainen perustavanlaatuinen tekijä on ilmastonmuutos, jonka torjuminen on tulevien sotien ehkäisemiseksi ensiarvoisen tärkeää. Se, että sotien voidaan nähdä johtuvan ensisijaisesti taustalla olevista poliittisista päämääristä, ja siten parhaat keinot sotien ehkäisemiseksi olevan näitä päämääriä muuttavissa toimissa ei tarkoita, etteikö sodankäynnin keinoja olisi myös hyvä suitsia. Aserajoitukset ja muut kansainväliset sopimus- ja sanktiojärjestelmät kaventavat sektoria, jolla sodankäynnin keinot toimivat ja aiheuttavat epäinhimillisiä seurauksia. Niiden rajallinen vaikutus on kuitenkin tunnustettava. Tilastot näyttävät siltä, että maailman konfliktit ovat vähentyneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Se ei tietenkään tarkoita, että näin olisi myös jatkossa. Se pakottaa yhteiskunnat varautumaan sotilaallisesti ja yhteiskuntatieteilijät ymmärtämään sotaa yhteiskunnallisena ilmiönä. Sotilaallisten resurssien merkitys maailmassa on edelleen suuri ja se aiheuttaa maailmassa paljon kärsimystä. Mutta toisaalta kuten Von Clausewitzkin asian ilmaisee: ”Koska verinen tappotyö on hirvittävä näytelmä, sen pitäisi saada meidät vain arvostamaan sotaa entistä enemmän eikä suinkaan tylsistyttämään miekkojamme ihmisyyden nimissä, kunnes vastaamme tulee joku, joka hakkaa jäsenemme irti.” Kuten moniin muihinkaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, myöskään sotaan ja niiden estämiseen ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Asevoimilla on edelleen merkitystä maailmassa, ja se pakottaa kaikki toimimaan samoilla pelimerkeillä. P

MEDIA JA GLOBAALI MAAILMA

ota, nälkä, rikollisuus, konfliktit. Kriiseihin keskittyvät uutiset, kärsimyksestä kertovat kuvat. Globaalista etelästä kertovat tarinat ovat tunteita nostattavia ja kysymyksiä herättäviä. Miksi näin tapahtuu, miksei kukaan auta? Uutisiin ja mainoksiin törmäävä alkaa helposti uskoa, että länsimaiden ulkopuolinen maailma on jatkuva uhka turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Todellisuudessa ne, jotka saavat äänensä kuuluviin ympärivuorokautisessa tiedotuksessa tekevät tietoisen valinnan siitä, miten globaali etelä esitetään mediassa. Jopa turvattomuuden tunteen lietsomisen uhalla. Tunteisiin vetoavat kuvastot valtaavat tilaa eri tiedotusvälineissä, mutta ne esittävät moniulotteiset ilmiöt yksipuolisesti ja kärjistetysti. Nykyaikaisen teknologian mahdollistaman informaatiotulvan vuoksi globaalista etelästä on nykyisin saatavilla jatkuvasti ja helposti uutta tietoa. Ongelmana kuitenkin on, ettei monipuolinen, kaikkiin elämän osa-alueisiin keskittyvä uutisointi saavuta suurta yleisöä, vaan tarjottu tieto on yksipuolista ja turruttavaa kärjistystä. Tämä lisää osaltaan globaaliin etelään liittyviä ennakkoluuloja. Median rooli on kiistaton, kun luodaan kuvia kehitysmaista. Silti, vastuustaan huolimatta, kansainvälinen media esittää kolmannen maailman jatkuvasti länsimaista turvallisuutta uhkaavana, tuntemattomana paikkana. Suuren yleisön mielikuvat tästä maailmankolkasta ovat siis jämähtäneet stereotyyppisiin kuvastoihin huumesodista ja riutuneista lapsista, vaikka juuri globaalin etelän ulkopuolisen maailman sisäisen turvallisuuden kannalta olisi tärkeää, että suuret massat ymmärtäisivät paremmin

kyseisen alueen oloja. Yleinen mielipide turvattomuudesta saattaa nimittäin johtaa ääriajatteluun, turhaan puolustautumiseen ja jatkuvaan pelon vallassa elämiseen. Pitkällä tähtäimellä negatiivisia asioita korostava tiedottaminen lisää globaaliin etelään liitettyä turvattomuuden mielikuvaa. Silti media-alan ammattilaiset eivät edes sivua aiheita, jotka eivät omaa tarpeeksi shokkiarvoa. Toimittajien kannalta kielteisistä ilmiöistä on helpompi uutisoida kuin positiivisista, sillä negatiiviset asiat ovat usein yllättäviä, äkillisiä ja tunteita herättäviä — siis mielenkiintoisia ja myyviä. Uutisten yksipuolisuuteen vaikuttaa kehitysmaiden oman äänen puuttuminen maailmanlaajuisessa informaatiotulvassa. Globaalin etelän asiat ovat mediaseksikkäitä vain, jos ne uhkaavat tarpeeksi lännen omaa turvallisuuden tunnetta, tai jos ne herättävät lännessä tarpeeksi sääliä. Suuri osa globaalia etelää jääkin yksipuoliseksi ja tuntemattomaksi, sillä tuntematon ilmiö on kiinnostava vain, jos se on tarpeeksi suuri uhka länsimaiden turvallisuudelle. Pohjoisen yleisöt erkaantuvat yhä enemmän globaalin etelän ongelmien realiteeteista, vaikka nykyteknologian avulla laaja tiedonkulku olisi mahdollista eri maiden ja maanosien välillä. Köyhyyteen ja terrorismiin kiinnitetään huomiota vain, jos siitä on jotain hyötyä meille itsellemme. Median luoman yksipuolisen kuvan lisäksi humanitaaristen avustusjärjestöjen stereotyyppiset kuvastot globaalista etelästä vahvistavat länsimaissa huolta ja turvattomuuden tunnetta. Avustusjärjestöt hyödyntävät median

Teksti Elina Tiensuu Kuvat Elina Nyholm

tavoin tunteita nostattavia kuvia suurisilmäisistä, nälkää näkevistä lapsista, kärsivistä äideistä ja kodittomista pakolaisista varainkeruutarkoituksissa. Mediatalojen selkeä tavoite on tehdä voittoa, kun taas avustusjärjestöjen toiminnan perimmäinen tarkoitus liittyy avunantoon ja humanitaariseen toimintaan. Usein avustavat järjestöt eivät kuitenkaan median tavoin ymmärrä esittämänsä kuvaston haitallisuutta. Säälin avulla halutaan saada yhä suuremmat yleisöt lahjoittamaan kehitys- tai kriisiapuun, mutta samalla ylläpidetään vanhoja, hierarkisia rakenteita eri yhteiskuntien ja kulttuurien välillä. Kärsimys liitetään median ja avustusjärjestöjen kampanjoissa usein yksittäisiin henkilöihin, mikä osaltaan vahvistaa vanhentuneita mielikuvia globaalista etelästä ja jättää ulkopuolelle sekä laajemman ongelman että kaikki ne, joiden tarina ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen. Yksittäinen tarina kärsivästä lapsesta vahvistaa perinteisiä hierarkioita, mutta kiinnittää huomion ja herättää laajan auttamishalun. Media ja avustusjärjestöt hyötyvät rahallisesti kärsimyksestä, joten niiden kannattaa ylläpitää vanhoja rakenteita sekä kasvattaa rajaa lännen ja muiden välillä. Globaaliin etelään liitetyt nykyajan kuvastot vahvistavat globaalin pohjoisen mielikuvia kehitysmaista ja lisäävät turvattomuuden tunnetta. Ihminen turtuu negatiiviseen kuvastoon sekä siihen, että globaalin etelän asukkaat esitetään kärjistäen. Lopulta shokkiarvoa havittelevat kuvat menettävät mielenkiintonsa, joten kehittyvien maiden kärsimyksen täytyy kasvaa, jotta se muuttuisi jälleen tarpeeksi mediaseksikkääksi ja täten uutisoinnin arvoiseksi. Kehitysmaista kertovat uutiset eivät ole epätotuuksia levittäviä valeuutisia, mutta ne voivat olla yhtä haitallisia turvallisuuden kannalta. Tunteisiin vetoaminen ja globaalin etelän eristäminen länsimaista tuntemattomaksi toiseksi vahvistaa stereotypioita ja turvattomuuden tunnetta. Samalla ylläpidetään vanhoja epätasa-arvon perinteitä etelän ja pohjoisen välisissä suhteissa. Niin kauan kuin media ja humanitaariset avustusjärjestöt eivät aktiivisesti ala muuttaa omia kuvastojaan ja puhetapojansa globaalista etelästä, pohjoisen vahva valta-asema säilyy muuttumattomana ja globaali etelä turvattomana. P

Näkemyksiä oikeustajusta ja rangaistuksista, haastattelussa asianajaja Riitta Leppiniemi

Teksti Onni Mustakallio Kuvat Riitta Leppiniemi Elina Nyholm

ikeus, kenties yksi kantoja jakavimmista, ristiriitaisimmista käsitteistä kautta aikojen. Oikeus ymmärretään yksilöllisesti, ja tästä ymmärryksestä henkilö johtaa oman oikeustajunsa. Yhteiskunnassa suurin osa on omaksunut selkeästi ajatuksen lainrikkojien rankaisemisesta tarpeellisena. Haastavampaa on kuitenkin löytää yhteinen sävel sellien kurjuudesta ja ruoskaniskujen voimakkuudesta. Kysymys rangaistusten suuruudesta ja muodosta saattaa monesti tuntua ikuisuuskeskustelulta. On ehdotettu pidempiä vankeuksia, on väitetty vankeuden olevan tehoton rangaistuksen malli, on esitetty yhtä sun toista. Rikosten ennaltaehkäisyyn panostaminen on yhä useamman mieleen, toiset puolestaan ovat ehdotelleet keskiaikaisten rangaistusmenetelmien henkiin herättämistä.

liopistomme julkaisi viime vuonna tutkimuksen, jossa selvitettiin kansan oikeustajua, ja sen mahdollisia eroja tuomareiden vastaavaan. Tulos oli jotakuinkin odotettava, nimittäin kansan käsitykset sopivista tuomioista vaihtelivat. Vaikka vallitsevan käytännön ja kansan näkemysten välillä ei ollut dramaattisia poikkeavuuksia, kiintoisa havainto oli kuitenkin se, että kansalaiset toivoivat yhdyskuntapalvelun ja valvontarangaistuksen käyttöä tuomareita useammin, ja kansalaiset myös peräänkuuluttivat rikosten tehokkaampaa ennaltaehkäisyä. Jakamaan mietteitään aiheesta Poleemi onnistui tavoittamaan kovan luokan oikeusammattilaisen, vuosia asianajajana työskennelleen Riitta Leppiniemen, jonka asiakaskuntaan kuuluu muun muassa kaikille tuttu Jari Aarnio.

Koetteko Suomen nykyisen rangaistusjärjestelmän ja -tason toimivaksi? Uskotteko järjestelmän olevan murroksessa yhä useampien suosiessa toistaiseksi vähemmälle jääneitä rangaistusmenetelmiä, sekä ennaltaehkäiseviä keinoja? On selvää, että tietyistä rikoksista on pakko määrätä rangaistus, joka suoritetaan vankilassa. Osin näin on teon vakavuuden vuoksi, osin myös sen vuoksi, etteivät kaikki ihmiset ole soveltuvia ehdottoman vankeuden sijasta määrättävään yhdyskuntapalveluun tai valvontarangaistukseen. Vankiloissakin on pyritty siihen, että suunnitellaan rangaistusaikaa siten, että henkilö hyötyisi siitä niin, että olisi valmiimpi elämään säännösten mukaisesti yhteiskunnassa rangaistuksen suorittamisen jälkeen. Se, että vankeusrangaistus ei ole pelkästään vankilassa säilyttämistä, vaan sen yhteydessä pyritään myös järjestämään vapautumisen jälkeistä elämää, on tietysti hyvä asia.

Toivottavaa olisi, että vaalien alla keskusteltaisiin -myös oikeuspoliittisista kysymyksistä. Yhdyskuntapalvelu voidaan määrätä enintään kahdeksan kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta. Viime vuosina annetuista enintään kahdeksan kuukauden vankeusrangaistuksista yhdyskuntapalveluna on tuomittu noin 35 %. Yhdyskuntapalvelua siis käytetään jo varsin paljon. Valvontarangaistus edellyttää sen, että meillä on tarpeeksi teknisiä laitteita eli pantoja ja henkilökuntaa valvonnan suorittamiseen. Suljetussa vankilassa rangaistuksen kärsiminen on yhteiskunnalle varsin kallista, noin 200 euroa vuorokaudessa. Yhdyskuntapalvelu ja valvontarangaistus ovat tietysti paljon halvempia. Valvontarangaistus on vielä suhteellisen uusi rangaistus ja aina kestää jonkin aikaa ennen kuin käyttö yleistyy. Jos rangaistuksia korotetaan, täytyy myös antaa täytäntöönpanoon resursseja. Vankilat ovat kovin täynnä. Välttämättä niissä ei pystytä ideaalitavalla järjestämään vangin ti-

lannetta vapautumisen jälkeen. Lisäksi kaikki ennaltaehkäisevät toimet, jotka ovat kannatettavia, vaativat myös varoja. Tutkimuksesta myös ilmeni kansan kannattavan tuomareita useammin korotuksia seksuaali- ja väkivaltarikosten tuomioihin. Oikeustieteiden professori Jukka Kemppinen kuitenkin varoittaa Ylelle antamassaan haastattelussa seuraamasta kansan ”yleistä oikeustajua”, ja tutkimuskyselyyn vastanneet kansalaiset totesivat itsekin, että tuomarin ei ole tarpeen olla tietoinen yleisestä julkisesta mielipiteestä. Tuleeko kansaa kuunnella? Voidaanko tämänhetkisten tuomioiden sanoa noudattavan demokratian periaatteita, jos ne ovat ristiriidassa kansalaisten näkemysten kanssa (olettaen, että kysely edustaa uskottavasti koko kansaa)? Kyllä lainsäädäntömme täytyy jollain tavalla olla keskimääräisen kansalaisen oikeudentajun mukaista. Sitähän se onkin, kun valitsemamme (kansan)edustajat sitä säätävät, ja siksi esimerkiksi rikoslakeja on muutettu lisäämällä esimerkiksi ympäristöön kohdistuviin rikoksiin liittyviä sääntelyitä. Toivottavaa olisi, että vaalien alla keskusteltaisiin toki tärkeiden lasten ja vanhusten hoidon, koulutuksen ja terveydenhoidon lisäksi myös oikeuspoliittisista kysymyksistä. Näin selviäisi, mitä mahdollinen oma ehdokas näistäkin asioista ajattelee. Ihmisten oikeustajusta puhutaan usein joidenkin mediassa huomiota herättävien tapausten yhteydessä. Vierastan sitä, että rangaistuksia alettaisiin muuttaa yksittäistapausten perusteella. Tällaisia pyrkimyksiä on joskus ollut seksuaalirikosten kohdalla. Asioita pitäisi miettiä kokonaisvaltaisemmin ja myös aina pohtia, mitä jokin uudistus maksaa. Uudistukselle täytyy löytyä rahat. Ehkä (tutkimuksen) lopputuleman voi kiteyttää siihen, että kansalaisten oikeustajua ei löytynyt. Kansalaisten käsitykset sopivasta rangaistustasosta vaihtelevat. Tutkimuksen mukaan kansan käsityksellä ja tuomareiden määräämän rangaistuskäytännön välillä ei ollut kovin suuria eroja.

-- pahoja ihmisiä on olemassa. 35

Onko suomalaisten oikeustaju kokenut kollektiivisia muutoksia ajan myötä? Jos kyllä, miten nämä muutokset ovat heijastuneet työhönne? Suomalaisten oikeustaju on jollain tavalla muuttunut niin, että seksuaali- ja väkivaltarikoksista halutaan antaa entistä ankarampia rangaistuksia. On opittu ymmärtämään, miten pahoin esimerkiksi seksuaalinen väkivalta vaikuttaa vaikkapa lapseen, pilaa tämän elämän. Tästä halutaan antaa oikeudenmukaisemmaksi koettu rangaistus, joka useimmiten on ankarampi kuin aiemmin -- näitä rangaistuksia on jo korotettukin. Ovatko syyttäjän, tuomarin ja puolustus asianajajan käsitykset kohtuullisesta rangaistuksesta usein ristiriidassa keskenään? Syyttäjä lähtee rangaistusvaatimuksessaan siitä, että hänen syytteessä kuvaamansa lainvastainen toiminta tulee toteennäytetyksi ja vaatii rangaistusta sen perusteella. Syyttäjän vaatimuksen tulisi olla, ja useimmiten se onkin, oikeuskäytännön mukainen rangaistus. Puolustus asianajaja taas lähtee siitä, mitä hänen päämiehensä on rangaistusvaatimukseen vastannut. Sinänsä uskoisin, että kaikilla oikeussalin ammattilaisella on aika hyvä käsitys ainakin tavanomaisimmista lainvastaisista teoista tuomittavista rangaistuksista. Roolit vaihtelevat. Syyttäjän tulee olla objektiivinen syyteharkintaa tehdessään. Puolustusasianajaja on lojaali päämiehelleen, eikä objektiivinen. Puolustusasianajaja ei etsi oikeussalissa totuutta vaan puolustaa päämiestään parhaan kykynsä mukaan. Tuomari taas tekee ratkaisun sen perusteella, minkä katsoo asiassa näytetyksi.

Kokevatko rikoksista syytetyt vastaajat yleensä tuomionsa oikeudenmukaisiksi, millainen oikeustaju heillä itsellään on? Yleisemmin vastaajat kokevat tuomioistuinkäsittelyn oikeudenmukaiseksi, jos he tuntevat, että he saavat tulla kuulluksi. On siis tärkeää, että käsittelyyn varataan sen verran aikaa, että vastaaja saa rauhassa kertoa oman kantansa asiaan. Vastaajalle on myös tärkeää se, että hän saa esittää kaiken sen, mikä hänen mielestään on olennaista. Silloin kun vastaa-

ja kokonaan kiistää syytteen ja kokee ettei ole tehnyt mitään lainvastaista, hänen oikeustajunsa on tietysti koetuksella, jos hän saa rangaistuksen. Tilanteessa, jossa vastaaja itsekin ymmärtää tehneensä lainvastaisen teon, avustaja kertoo hänelle oikeuskäytännön mukaisen rangaistustason jo aikaisemmin, ja jossain määrin vastaaja on siihen valmistautunut. En usko, että vastaajilla sinänsä on erilainen oikeustaju kuin muilla. Kyllä he sen ymmärtävät, että lainvastaisesta toiminnasta seuraa rangaistus. Onko oma oikeustajunne kokenut muutoksia pitkän uran aikana? Kun on hoitanut pitkään esimerkiksi seksuaalirikosten ja erityisesti lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten asianomistajien asioita, on tullut ymmärtämään, miten pahasti toiminta vahingoittaa lasta. Aikoinaan ajattelin Eino Leinon sanoin, ettei ’paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista’. Erityisesti lapsiin kohdistuvien rikosten osalta olen muuttanut käsitystäni, ja olen sitä mieltä, että pahoja ihmisiä on olemassa. Se, että väkivaltarikoksista tuomitaan nykyään ankarampia rangaistuksia ja omaisuusrikoksista ehkä jonkin verran lievempiä, vastaa omaa oikeustajuani. Mitä on oikeus? Oikeus on oikeudenkäynneissä sitä, että jokainen ihminen varallisuudestaan huolimatta saa oikeusavustajan, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että päämiehen asia tulee parhaalla mahdollisella tavalla hoidetuksi, lakia ja hyvää asianajajatapaa noudattaen oikeudenmukaisessa prosessissa, joka toteutuu mahdollisimman nopeasti ja johtaa esitetystä näytöstä perustellusti laadittuun tuomioon. Oikis vai Valtsika? Nyt kannattaa olla tarkkana! ”Oikis tietysti!” Vuosikymmeniä oikeusalalla kovaa työtä tehneen Leppiniemen näkemykset tarjoavat meille kaikille varmasti timantinarvoista näkökulmaa. Siitäkin huolimatta, että viimeinen vastaus meni totaalisen vihkoon! P

TEKSTI Milja Kalliosaari KUVA Valpuri Alanen

GLOBAALIN AJAN MIELENMAAILMA – MILLOIN PELOSTA TULI OSA ARKIPÄIVÄÄ? NYKYPÄIVÄNÄ PELON LÄSNÄOLOA ON VAIKEA OLLA HUOMAAMATTA. MEDIA UUTISOI MEILLE RISKEISTÄ, POLITIIKKA MAALAA UHKAKUVIA VAROITTAVINA ESIMERKKEINÄ JA TURVALLISUUSPOLITIIKKA ON PAPERILLA ENEMMÄN KUIN KOSKAAN. MITÄ PELKO OIKEASTAAN ON JA MIKSI SITÄ TULISI YMMÄRTÄÄ?

ono turvatarkastukseen on pitkä. Ihmiset riisuvat takkejaan ja tyhjentävät taskujaan. Vauva itkee jossain takanamme. Suomen päässä passintarkastus oli sujunut paljon nopeammin. Vähän ärsyttää. Ennen laukkuhihnoja pitää mennä kummallisen kammion läpi, joka ilmeisesti mittaa jotain. Olin nähnyt sellaisen viimeksi Berliinissä toissakeväänä. Nappaamme laukkumme ja suuntaamme kohti Lontoon keskustaan vievän junan asemaa. Jostain rinnallemme ryntää lentokentän työ univormuun pukeutunut nainen ja mies. He pysäyttävät minut ja siskoni ja alkavat esittämään kysymyksiä – satunnaistutkimusta varten. Mistä olemme kotoisin? Kuinka vanhoja olemme? Kauanko viivymme? Minkä takia olemme maassa? Kysymystulva tuntuu EU-ajan natiiville oudolta. Jatkamme matkaamme Paddingtonin asemalle. Sää on kaikkea muuta kuin klassisia Britannian syyskelejä: aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöä on lähes 20 astetta. Auringonsäteet maalailevat lasikaton läpi kauniisti Paddingtonin asemaa. Mustiin pukeutuneet miehet seisovat ryhmänä tarkkaillen aluetta. Katsahdan heidän käsiinsä. Tuijotan isoa asetta ja jokin sisälläni muljahtaa. Minua vähän pöyristyttää. Mis-

sä kohtaa virkavallan raskas aseistautuminen muuttui minulle normaaliksi? En enää muista tarkkaan hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran näin vastaavaa. Ehkä Pariisin iskujen jälkeen? En osaa nimetä hetkeä, en edes tapahtumaa tai vuotta, kun pelosta tuli osa arkipäivää. Mutta sitä se nykypäivänä on. Se on aivan kaikkialla: uutisissa, mediassa, yliopiston luentosalissa, arjessa ympärillämme. Ristiriita huutaa. Missä kohtaa yritys luoda turvaa luokin vain lisää pelkoa? Vai onko juuri se tarkoitus? Pelko on tunteena monikasvoinen. Arkikokemuksessa se voi tuntua täysin kontrolloimattomalta ja arvaamattomalta. Pelko on hirviö, joka ulottaa kätensä kaikkeen toimintaamme ja hämärtää todellisuuden varjollaan. Psykologian kannalta pelko on kuitenkin yllättävän yksinkertainen ja konkreettisesti tarkasteltava ilmiö. Pelko on yhtä vanha kuin ihminen. Voidaankin olettaa, että pelko on luotu turvaamaan elämä maan päällä. Syy tähän on yksinkertainen: ihminen tarvitsee pelkoa pysyäkseen hengissä. Pelko toimii eräänlaisena varoitusmekanismina, jonka kautta osaamme tunnistaa itsellemme vaaraksi tai haitaksi olevan uhan. Tunne voidaan myös paikantaa ihmiskehosta:

se syntyy amygdalassa, eli aivorungon kyljessä sijaitsevassa mantelitumakkeessa. Se toimii osana limbistä järjestelmää, eli aivojen tunnetietokonetta, ja vastaa erityisesti vahvoja tuntemuksia herättävistä prosesseista. Pelon sijainti aivoissa ei ole toissijainen, sillä se viestii meille suoraan tunteen perustavanlaatuisesta roolista ihmistoiminnalle – se sijaitsee evolutiivisesti vanhimmissa, aivojen alkukantaisimmissa osissa. Siksi hyvin yleiset pelot, kuten pelko ahtaita paikkoja tai putoamista kohtaan ovat helposti selitettävissä evoluution kautta – tällaiset tilanteet merkitsivät lähestulkoon poikkeuksetta uhkaa ihmiselämälle ja lajimme säilymiselle. Modernissa maailmassa pelko ja sen syyt ovat muuttuneet. Tieteen nousun ja ihmiskehityksen kautta on hyvin vähän aidosti ihmiselämää uhkaavia ja sitä kautta pelkoa herättäviä asioita. Totuus kuitenkin on, että me pelkäämme – enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Nykymaailmassa pelko onkin paljon vahvemmin sosiaalisesti rakennettua, kuin konkreettista ja suoraan ihmistä uhkaavaa. Pelkoon voi myös huomaamattaan oppia. Siksi se tulisikin tiedostaa. Ulrich Beck on hyvin osuvasti kuvannut modernia aikaamme riskiyhteiskuntana. Globalisaation tuottama liikehdintä ja universaalien arvojen hidas mureneminen on luonut aikakauden, jonka arvaamattomuus on tuonut pelon tunteen osaksi niin yksilöiden elämää kuin kansainvälistä poliittista kenttää. Modernin ajan riskit ovat juuri niiden abstraktiuden takia pelottavia: ilmastonmuutos tai terrorismi, joitakin uhkakuvia nimetäkseni, koskevat meitä kaikkia, mutta niihin konkreettisesti vaikuttaminen on hyvin vaikeaa. Voidaankin ajatella, että modernin ajan pelko on pääasiassa reaktiota jatkuvaan muutokseen ympärillämme. Muutos itsessään ei yleensä aiheuta turvattomuuden tai uhan tunnetta – uhka syntyy, jos emme osaa varautua tai adaptoitua muutokseen tarpeeksi nopeasti. Maailma muuttuu näin arvaamattomaksi. Muutos synnyttää siis riskin. Ihminen reagoi herkästi pelkoon. Se lävistää kaiken ihmistoiminnan, pakottaen joko reagoimaan ja taistelemaan vastaan, pakenemaan tai antautumaan. Siitä syystä pelko on myös vahvasti ihmismassoja liikutteleva tunne. Ei siis ole yllättävää, että globaalin ajan poli-

tiikka vetoaa ja vaikuttaa usein pelolla. Historia tarjoaa meille runsaasti esimerkkejä tästä. Globalisaatio näytti meille ensi kertaa selkeästi toiset kasvonsa 2000-luvun alussa. Prosessi, jonka oli aiemmin ajateltu johtavan kehitykseen ja yhdentymiseen, osoitti olevansa kykenevä laukaisemaan myös syviä ristiriitoja ja konflikteja. Syyskuun 11. terrori-iskut varjostivatkin vahvasti pelollaan koko uuden vuosituhannen alkupuolta. Kansainvälinen politiikka myös tiedosti tämän pelon. Voidaankin katsoa, että Yhdysvallat oli pelkoa hyödyntämällä kykenevä legitimoimaan vuoden 2003 sotatoimet Irakia vastaan. Sota terrorismia vastaan antoi oikeutuksen Yhdysvaltojen ristiretkelle, ja kun kuvaan liitettiin mahdollisten joukkotuhoaseiden uhka, oli resepti joukkokauhuun taattu. Todellisuudessa sodan takana voidaan nähdä globaali öljypolitiikka ja lännen yritys tavoitella valtaa Lähi-idässä. Myös nykyhetkessä politiikka vetoaa pelkoon. Tarkastellaan vaikka Trumpin politiikkaa Yhdysvalloissa tai Brexit-politiikkaa Isossa-Britanniassa: globalisaation uhat, kuten terrorismi ja kansainvälisen talouden ailahtelut, ovat kykeneviä vetoamaan etenkin herkkäuskoisiin äänestäjiin ja niihin yhteiskunnan lohkoihin, joiden on jo valmiiksi haastavinta adaptoitua jatkuvaan muutokseen. Muutos luo heille riskejä, jotka synnyttävät pelkoa. Riskien läsnäolo luo siis heistä täydellisiä kohteita pelon politiikalle: säikähtäessään ihminen on valmis jopa luopumaan omista oikeuksistaan, kuten vapaudesta liikkua ja matkustaa, jos hän kokee sen tarjoavan itselleen turvaa. Pelolla ei ainoastaan aseteta valtioita ulkoista uhkaa tai toisiaan vastaan. Pelolla voidaan luoda mielikuvia ja näin vaikuttaa sisäpolitiikkaan. Medialla ja lehdistöllä on tässä usein iso rooli. Vuonna 2016 otsikoihin noussut Lisa F:n rikostapaus osoitti hyvin, miten media voi vaikuttaa pelon luojana – tässä tapauksessa täysin takeettomasti. Skandaali sai alkunsa, kun 13-vuotias saksalaisvenäläinen tyttö ilmoitti tulleensa kidnapatuksi ja kolmen ulkomaalaistaustaisen miehen raiskaamaksi. Kremlinmielinen media uutisoi hyvin vahvasti aiheesta, ja kohu johti moniin mielenosoituksiin saksalaisissa kaupungeissa. Vahvasti tunnelatautunut tapaus jakoi mielipiteitä, sillä moni saksalais-

Haluanko minä adaptoitua, taistella vai paeta? venäläinen koki, ettei tytön tapauksen eteen nähty tarpeeksi vaivaa ja maahanmuuttajien annettiin livistää vastuusta. Tapaus maalattiin siis esimerkkitapaukseksi maahanmuuton luomista uhkakuvista. Tutkinnan edetessä kävi kuitenkin ilmi, ettei tytön kertoma tarina ollut totta ja t apaus oli täysin tekaistu. Globaalin ajan mielenmaailma näyttäytyy helposti pelokkaana, epävarmana ja kontrolloimattomana. On täysin luonnollista, että se pelottaa. Olemme kuitenkin voineet huomata, että kaikkia tämä pelko ei koske. Toiset hyötyvät tai suorastaan hyväksikäyttävät sitä pelkoa. Riskiyhteiskunta on siis todellinen, mutta suuresti siitä syystä, että luomme siitä itsellemme todellisen. Se, olemmeko tietoisia tästä todelli-

suudesta, on toinen asia. Jotta pelkoa voi hallita, tulee meidän tietää, mitä pelkäämme ja miksi. Ja mikä tärkeintä, miten reagoimme pelkoon ja ketä se hyödyttää. Kun ymmärrämme tämän tunteen valtaa ihmistoimintaan, kykenemme myös tarkastelemaan kuka tätä valtaa käyttää ja minkälaisiin intresseihin. Sukellus globaalin ajan mielenmaailmaan ei siis vain selitä meille riskiyhteiskuntia edessämme, vaan voi myös auttaa meitä ymmärtämään omaa mieltämme hieman paremmin. Haluanko minä adaptoitua, taistella vai paeta? Globaalin ajan symboli ei ole aseistettu mies Lontoon rautatieasemalla. Globaalin ajan symboli ei ole myöskään ole pelko. Se on osa globaalia aikaa, mutta ei koko totuus. P

VALLANKUMOUS SODANKÄYNNISSÄ – teknologian merkitys nykypäivän sodassa

TEKSTI OTTO HORMIO | KUVAT ELINA NYHOLM

hmiskunta on käyttänyt suuria joukkoja hyödyksi väkivallassa koko olemassaolonsa ajan. Kun sivilisaatiot ovat syntyneet ja väkivaltaa on alettu kontrolloida, joukkojen harjoittamaa toimintaa on alettu kutsua aluksi taisteluiksi, myöhemmin konflikteiksi ja lopulta sodiksi. Näiden edellä mainittujen ja niissä kuolleiden ihmishenkien määrää on mahdotonta laskea tarkasti. Viime vuosisadalla nähtiin sodankäynnin ääripäät. Ihminen pääsi todistamaan omaa tuhovoimaansa maailmansotien, massamurhien ja joukkotuhoaseiden muodossa. Samalla sotien määrä on vähentynyt tai ainakin epäselventynyt. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen ei ole käyty saman kokoluokan sotia valtioiden välillä, ei väkivalta ole kadonnut mihinkään maailmasta. Nykypäivänä sodankäynti on ottanut uusia muotoja, eivätkä sotaa käyvät osapuolet ole enää valtioita vaan väkivaltaisesti järjestäytyneitä poliittisia toimijoita kuten kapinallisliikkeitä, terroristijärjestöjä tai muita ääriliikkeitä. Sodaksi määriteltävä väkivalta tapahtuu usein yhden valtion sisällä tai vaikeasti määriteltävällä kriisialueella. Carl von Clausewitzin mukaan ihmiskunnalle perustavanlaatuista on sodan luonne, eli joukko ominaisuuksia, jotka ovat aina olleet osa sodankäyntiä ja siten muokanneet siitä poliittista välinettä. Näitä ominaisuuksia ovat

muun muassa väkivalta, sodan tuomat mahdollisuudet sekä epävarmuus. Teoksessaan Sodan käynnistä Clausewitz jakoi sodan luonteen vielä objektiiviseksi ja subjektiiviseksi, joista ensimmäinen sisältää kaikkien sotien yhteiset elementit, ja toinen tekee jokaisesta sodasta ainutlaatuisen. Hänen mielestään sodan keskeinen luonne ei koskaan muutu, mutta sodan ominaispiirteet ja muodot voisivat uusien ideoiden ja sosiaalisten olosuhteiden myötä muuttua. Nykyään sotateknologia on merkittävä osa sotaa, ja sodassa käytettävä teknologia on kehittynyt huimasti viime vuosikymmeninä. Vaikka tätä teknologiaa on vielä toistaiseksi käytössään vain harvalla, se voi tarjota omistajalleen nopean voiton, joka ei vaadi suuria tappioita. Teknologian vallankumouksen roolia sodankäynnissä ei ole vielä toistaiseksi kirjoitettu loppuun, sillä teknologia tulee muuttamaan sodankäyntiä vielä huimasti. Persianlahden sodassa vuonna 1991 Yhdysvallat osoitti sotilaallisen ylivoimansa murskatessaan Irakin armeijan. “Täsmäaseet”, satelliitit ja muu huipputeknologia osoittivat sodankäynnin vallankumouksen eli RMA:n (revolution in military affairs) alun. Mitä RMA tarkoittaa ja kuinka se tulee vaikuttamaan tulevaisuuden sodankäyntiin, on vielä epäselvää. Kirjoitukset ja tutkimukset siitä ovat pääosin amerikkalaisia ja vielä toistaiseksi pienen joukontekemiä. Esimerkiksi Elliot A. Cohen

pohti jo vuoden 1996 julkaisussaan A Revolu tion in Warfare RMA:n muutoksia taisteluihin, armeijan rakenteeseen, valtioiden valta-asemiin sekä uuden sotilaallisen eliitin nousuun. On kuitenkin varmaa, että RMA tulee tulevaisuudessa muuttamaan sodankäynnin piirteitä. Uusi teknologia on muuttanut sodankäyntiä nopeiden operaatioiden ja täydellisyyttä hipovan tarkkuuden myötä. Konflikteissa, joissa Yhdysvallat toimi osapuolena 1990- ja 2000-luvuilla, amerikkalainen teknologia oli huomattavasti kehittyneempää kuin vastapuolen, jolloin Yhdysvallat oli täysin ylivoimainen tiedustelun, komentokeskusten ja “täsmäaseiden” myötä. Kylmän sodan jälkeisissä konflikteissa Setä-Samulin arsenaali on ollut paljon kehittyneempää kuin vastapuolen. Pelkkä RMA ei tule muuttamaan sodankäyntiä tulevaisuudessa. Teknologinen taso on niin kehittynyttä, etteivät tekniseltä tasoltaan heikommat valtiot ja monet muut sotaa käyvät poliittiset toimijat tule koskaan saavuttamaan sitä. Fyysiset sotajoukot ovat edelleen merkittävä tekijä sodankäynnissä. RMA tulee

kuitenkin muuttamaan poliittisten toimijoiden kanssakäymistä ja sodankäyntiä tulevaisuudessa. Kuinka teknologialtaan heikompi osapuoli pystyy tehokkaasti taistelemaan teknologisesti ylivoimaisempaa vastustajaa vastaan? Amerikkalaisten 1990- ja 2000-luvun konflikteja leimasi sodankäynnin epäsymmetrisyys, jossa osapuolten voimasuhteet olivat hyvin epätasaiset. Samalla itse taistelut olivat lyhyitä, ja esimerkiksi Persianlahden sodassa amerikkalaisten johtaman liittouman tappiot olivat noin prosentin luokkaa irakilaisten tappioihin verrattuna. Vastapuoli käytti strategiana sissisotaa ja terrorismia. Nämä taistelutavat, jotka olivat ennen vain osa suurempaa strategiaa, ovat nykyään pääsääntöisiä strategioita teknisesti ylivoimaisempaa vastustajaa vastaan. Sissisotilaat käyttävät paikallistuntemustaan ja siirtävät taistelut heille suotuisampiin paikkoihin. Avoimen taistelukentän sijasta he käyvät sotaa mieluiten väijytyksien kautta. Tekemällä mahdollisimman paljon vahinkoa vastapuolelle sissit pyrkivät vaikuttamaan vastustajien mielialaan ja samaan neuvotteluissa suotuisia myönnytyksiä. Sissien taisteleminen teknologisesti paljon kehittyneempää vastustajaa vastaan osoittaa RMA:n heikkouden. Se toimii loistavasti sellaisessa sodankäynnissä, jossa valtiot ovat keskeisinä tekijöinä, mutta sillä ei ole ainakaan vielä suurta merkitystä kylmän sodan jälkeisissä valtioiden sisäisissä sisällissodissa. Hyvä esimerkki RMA:n vaikutuksesta on Irakin sota. Varsinainen taisteluvaihe oli lyhyt, eikä Yhdysvaltojen johtama liittouma kärsinyt suuria tappiota. Varsinaiset tappiot tulivat sissien sekä yksittäisten taistelijoiden tekemissä iskuissa. Teknologia ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa sodan lopputulokseen, eikä moni maa tällä hetkellä edes omista RMA-tekniikkaa. Tulevaisuus kuitenkin näyttää, mitkä valtiot

pystyvät omaksumaan RMA-tason teknologiaa. Nykyajan konfliktit ovat saaneet valtiot kehittämään omaa sotateknologiaansa. Venäjä on esimerkiksi käyttänyt Syyrian sisällissotaa oman sotateknologiansa kokeilemiseen ja kehittämiseen. RMA on osa tulevaisuutta, sillä sodankäynti ja siihen liittyvä teknologia tulee kehittymään huimasti tulevina vuosina. Kymmenentuhatta vuotta sitten maanviljely johti pysyvään asutukseen, minkä johdosta syntyi pysyviä valtioita ja armeijoita. Teollinen vallankumous mullisti tuotantoa ja mahdollisti aseiden suuren tuotannon ja tehon. Kun a tomi onnistuttiin halkaisemaan, johti se lopulta sienipilven ilmestymiseen Hiroshiman taivaalle. Nykyisellä informaatioaikakaudella ihmiset pystyvät hankkimaan omaisuuden informaation ja tiedonvälityksen avulla, ja näin ollen voidaan puhua tietotalouden syntymisestä. Kehittyneitä valtioita kiinnostaa RMA:ssa sen tarjoama nopea ja “puhdas” voitto. Sotaa pystytään hallitsemaan tehokkaasti, eikä suuria tappiota pääse syntymään. Nykyään esimerkiksi miehittämättömien lennokit, joita alunperin käytettiin tiedustelutehtävissä, ovat yleistyneet pommituskäytössä. Sota ei kuitenkaan koskaan ole puhdasta ja veretöntä. Vaikka teknologia onkin kehittynyt tarkemmaksi, siviilit ovat joutuneet edelleen uhreiksi vahingossa tai tarkoituksella. Sodan ja muun väkivallan erittely tulee olemaan tulevaisuudessa entistä vaikeampaa. Sota ei ole enää valtioiden välistä väkivaltaa, ja tulevaisuudessa yhä harvempi sota on valtion harjoittamaa. Sota vaatii aina väkivaltaa, mutta väkivalta vaatii aina poliittisia toimijoita ollakseen sotaa. RMA on ja tulee edelleen muuttamaan sodankäyntiä, mutta sen lopullinen vaikutus on vielä kysymysmerkki. RMA on kuitenkin perinteisen valtioiden välisen sodan-

käynnin muoto, eikä sillä ole juurikaan vaikutusta pienempien poliittisten toimijoiden välisiin konflikteihin. RMA:n nopeus ja “puhtaus” on nähty sellaisissa sodissa, joissa vain yhdellä osapuolella on hallussa korkean tason teknologiaa. Mitä tapahtuu, jos molemmat osapuolet omaavat huipputason teknologiaa? Kun länsimaat lähtivät ensimmäiseen maailmansotaan oman aikansa huippuvarusteilla vuonna 1914, uskottiin sodan olevan lyhyt ja päättyvän ennen joulua. Se kuitenkin kesti neljä vuotta ja vei miljoonia ihmishenkiä. RMA:n raaka potentiaalisuus tullaan näkemään vasta tulevaisuudessa. Raaka sodankäynti, raskaat aseet ja supervaltojen resurssit ovat nykypäivän sodankäynnissä ominaisia, mutta samalla tappioiden lukumäärät ovat olleet tällä vuosisadalla huomattavasti pienemmät. Viimeisten 25 vuoden aikana on myös käyty yhä vähemmän sotia. Nämä asiat eivät kuitenkaan poista sitä faktaa, että sota on tänäkin päivänä julma sekä epäinhimillinen politiikan muoto. P

TEKSTI NUUTTI KIIVERI | KUVA ELINA NYHOLM

Uupunut rauhankyyhky: Milloin terrorismi voitetaan Syyskuun 11. päivän jälkeen Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush julisti: ”You’re either with us, or you’re with the terrorists”. Tämä lause aloitti uuden ajan, jossa Yhdysvallat sotii terroris teja vastaan missä päin maailmaa tahansa. Kaikki tahot, jotka suojelivat terroristeja tai antoi vat niille apua, luettiin Yhdysvaltojen vihollisiksi. Yhdysvallat näytti reagoivan määrätietoisesti terrorismin luomaan globaaliin uhkaan. Amerikkalaiset lähtivät kuitenkin soitellen sotaan, sillä ainoa tavoite oli terroristien kokovaltainen kukistaminen. Terrorisminvastaista sotaa on nyt käyty seitsemäntoista vuotta, mutta olemmeko yhtään sen lähempänä voittoa kuin olimme 12.9.2001? Milloin terrorismi on voitettu?

un ground zerolla New Yorkissa vielä etsittiin viimeisten uhrien jäänteitä, otettiin Washingtonissa ensimmäiset konkreettiset askeleet terrorisminvastaisessa sodassa. Lokakuussa 2001 Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi kuuluisan Patriot Act-lakiesityksen, joka antoi viranomaisille ennenäkemättömän laajat oikeudet loukata Yhdysvaltojen perustuslain takaamia kansalaisoikeuksia. Laki nähtiin välttämättömäksi sodassa terroristeja vastaan, jotka eivät noudattaneet mitään lakeja tai kansainvälisiä sopimuksia. Turvallisuusviranomaiset väittivät, että ilman tätä lakipakettia Yhdysvallat ei kykenisi puolustautumaan terroristeja vastaan. Osa Patriot Actin antamista oikeuksista piti olla vain poikkeustilan luontoisia, mutta ajan mittaan ne vakiintuivat osaksi Yhdysvaltojen lainsäädäntöä. Vain senaattori Russ Feingold äänesti lakia vastaan. Hän korosti, että poliisivaltiossa terroristien kiinni saaminen olisi huomattavasti helpompaa, mutta tämä poliisivaltio ei kuitenkaan olisi enää sellainen Amerikka, jossa he nyt asuivat. Tuolloin Feingoldin kommentit oli helppo ohittaa olankohautuksella, mutta ne osoittivat hyvin, kuinka vinolta pohjalta koko terrorisminvastainen sota alkoi; Yhdysvallat, jota pidettiin vapauden ja demokratian linnakkeena, oli valmis luopumaan kansalaistensa vapauksista.

...poliisivaltiossa terroristien kiinni saaminen olisi huomattavasti helpompaa... Hyvin nopeassa aikataulussa kävi ilmi, että terrorisminvastainen sota toisi amerikkalaiset ryminällä takaisin Lähi-itään. Presidentti George W. Bush halusi pommittaa jo syyskuun 11. iltana Irakia, vaikka CIA tai mikään muukaan tiedustelupalvelu ei kyennyt yhdistämään Saddam Husseinia al-Qaidaan. Marraskuussa 2001 oli kuitenkin löytynyt selkeä kohde, jota vastaan voitiin hyökätä perinteisin metodein, kun Talibanin hallussa oleva Afganistan ilmoitti suojelevansa al-Qaidaa. Ensimmäisten risteilyohjusten iskeytyessä Kabuliin ja maahanlaskujoukkojen laskeutuessa Afganistanin pelloille, ei kukaan kyennyt ennustamaan, että Yhdysvallat oli aloittamassa konfliktia, joka tulisi kestämään kauemmin kuin Vietnamin sota. Hajanainen ja huonosti aseistautunut Taliban ei tarjonnut edes nimellistä vastusta amerikkalaisten johtamalle liittoutumalle. Mutta he eivät myöskään suostuneet antautumaan vaan katosivat kantaväestöön sekä luonnon helmaan. Yhdysvallat oli kukistanut Talibanin, mutta nyt he löysivät itsensä

sotimassa samanlaista sissisotaa kuin aikoinaan Vietnamissa. Washingtonissa oli kuitenkin päätetty, että Afganistanin sota oli voitettu, ja vuonna 2003 he aloittivat uuden hyökkäämällä Irakiin. Perustelut hyökkäykselle liittyivät tiiviisti terrorisminvastaiseen sotaan, sillä amerikkalaiset väittivät Irakin suojelevan terroristeja. Saddam Husseinin armeija luopui taistelusta lähes välittömästi, ja näin amerikkalaiset olivat voittaneet terrorismin. ”Mission Accomplished ”, hehkutti banneri presidentti Bushin julistaessa ilmatukialuksen kannella sotatoimien päättyneen Irakissa. Viisitoista vuotta tämän puheen jälkeen taistelut jatkuvat edelleen Afganistanissa ja amerikkalaisia kaatuu yhä Irakissa. Osama bin Laden on tapettu ja al-Qaida murskattu, mutta uusia johtajia on noussut tilalle ja ISIS:n kaltaiset järjestöt ovat ottaneet al-Qaidan roolin lännen vihollisina. Amerikkalaiset ovat kyllästyneet sotaan, jonne ollaan lähettämässä jo kokonaan uutta sukupolvea. Sukupolvea, joka on kasvanut koko ikänsä terrorismin vastaisen sodan aikana. Olin itse pieni esikoululainen, kun terrorisminvastainen sota alkoi. Muistan, kuinka uutisissa näytettiin amerikkalaisten laskuvarjojääkärien leijailua kohti Afganistanin peltoja ja kuvia pommitetusta Bagdadista. Vanhempani lohduttivat Lontoon ja Madridin pom-

mi-iskujen jälkeen, ettei sama voisi tapahtua Helsingissä. Yhdessä taivasteltiin kavereiden kanssa järkyttyneinä kuvia amerikkalaisten sotavankiloista Irakista ja Afganistanista, joissa terrorismista epäiltyjä pidettiin epäinhimillisissä oloissa. Itse pääsin lohduttamaan seuraavaa sukupolvea, kun eurooppalaisissa suurkaupungeissa räjähtivät metropommit ja konetuliaseilla ammuttiin summanmutikassa sivullisia. Olen kuunnellut, kun kaverini suunnittelevat vakavissaan lähtöä rauhanturvaajiksi sotaan, jonka presidentti Bush väitti voittaneensa jo 2003. Sukupolveni on elänyt tämän sodan kanssa nyt seitsemäntoista vuotta, eikä kukaan tunnu oikein enää tietävän, miksi koko sotaa käydään. Terrorismista on tullut niin arkinen seikka, ettei sen loppumisesta enää edes puhuta. Terrorisminvastainen sota on silti sotaa, vaikka siitä koitettaisiin tehdä uutta normaalia. Ihmisiä kuolee edelleen amerikkalaisten drone-iskuissa, ja epäiltyjä terroristeja edelleen ”kuulustellaan” Guantánamo Bayssa, samalla kun oikeusvaltiot käyvät algoritmien avulla läpi kansalaistensa sähköposteja ja tekstiviestejä. Kiinnostavaa on se, että vaikka vanhat keinot eivät selkeästi toimi, niin mitään uutta lähestymistapaa ei edes harkita. Vietnamin sotaa ei voitettu, vaikka amerikkalaiset lappasivat parhaimmillaan yli puoli miljoonaa merijalkaväen sotilasta Kaakkois-Aasian viidakoihin. Pohjois-Korea ei antautunut Korean sodassa, vaikka se pommitettiin tasaiseksi kuin pannukakku. Silti, uudet päättäjät eivät tunnu näkevän muuta keinoa kuin jatkaa taistelua sodassa, jota kukaan ei osaa voittaa. P

TEKSTI JAAKKO RAHKO

Rikollisuudesta rikkauksiin

hdysvallat, lokakuun 17. 1931. Yksi maailman kuuluisimmista rikollisista jäi vuosien ajojahdin jälkeen kiinni. Al Caponen mahti alamaailman johdossa loppui, muttei ehkä niin kuin olisi ajatellut. Useista rikoksistaan, kuten murhista, huumeiden myynnistä ja kiristyksestä huolimatta ainoa rikossyytös oikeuden edessä oli veronkierto. Väkivallasta ei jää samanlaista jälkeä kuin kuittien musteesta. Lopputulos oli seitsemän vuoden vankeus ja sakot. Vaikka tuomio ei ollut tuhottoman pitkä, se lopetti C aponen tien mafian johdossa. Paha sai palkkansa, tässä tapauksessa sellin. Capone haki toiminnallaan yhteiskunnallista ja poliittista valtaa. Talousrikoksissa voi nähdä nykypäivänä samoja merkkejä. Kolmen vuoden takainen Panaman paperien tapaus paljasti, että tällaista yhteiskunnallista valtaa hakee muun muassa moni poliitikko ja yritys. Paperien paljastama veronkierto voi olla protesti yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, jossa verot ovat liian suuret ja talous säännelty. Politiikkojen kannalta tietenkin ironista, sillä he laativat ja argumentoivat lakien puolesta tai vastaan ja ovat osallisia yhteiskuntajärjestelmän muotoon. Viime aikoina uutisotsikoihin kavunnut rahanpesu puolestaan kielii taloudessa olevan käyttämättömän potentiaalin käyttöönotosta.

Kokonaiskulutuksen lisäksi tällaisella kehityksellä on vaikutus vallan keskittymiseen.

hteisesti asetettujen sääntöjen kiertämisellä tai suoranaisella rikkomisella on tietenkin vaikutuksensa. Isojen talousrikosten johdosta varallisuus jakautuu ymmärrettävästi hieman epätasaisesti. Kokonaiskulutuksen lisäksi tällaisella kehityksellä on vaikutus vallan keskittymiseen. Panaman papereista ei joutunut monikaan niihin liittynyt henkilö vastuuseen. Miksi? Koska yhteiskunta unohtaa. Laillinen vastuu saattaa olla käyty, mutta on mietittävä, kehen voi moraalisesti luottaa. Raha ei demokratiassa anna suoraa poliittista valtaa, mutta sen kautta saatu taloudellinen valta nousee nykypäivänä merkityksellisesti. Suuret yritykset pystyvät päätöksillään kaatamaan tai pelastamaan kunnan, jopa valtion, talouden. Yritysten poliittisen painoarvon noustessa puolueiden ja hallituksen olisi ehkä otettava tiukempi linja niiden toiminnan säätelyyn ja yleisesti kokoon. Esteenä tietenkin on, että poliitikot voivat olla jäävejä asian suhteen. Talousrikoksia ei ole myöskään helppo paljastaa ja harmaata taloutta voi syntyä odottamattomiin paikkoihin, kuten yritysten välille. Ongelma ei tietenkään ole uusi, vaan jo mainitun Caponen aikoihin se oli yhtä lailla yleistä, mutta eri mittaluokassa. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaessa kansainvälisesti vallan keskittyminen lisääntyy. Tuleeko nykyhetken suurimmista yrityksistä tulevaisuuden Al Caponeja, jotka on ajettava alas? Oma veikkaukseni on ensimmäisenä Googlen päällä. P Kirjoittaja on neljännen vuoden talous- ja sosi aalihistorian opiskelija, jonka ajatuksia taloudes ta voi lukea lisää ’Tulkintoja taloudesta’ –blogista osoitteessa jrahko.site.

P LEFFAKORNERI

TEKSTI SIIRI AURA | KUVA ELINA NYHOLM

IHMEOTUKSET: GRINDELWALDIN RIKOKSET J. K. Rowlingin käsikirjoittaman Ihmeotuk set-saagan toinen osa Grindewaldin rikok set vie katsojansa takaisin Harry Pottereista tuttuun taikamaailmaan. David Yatesin ohjaama elokuva sijoittuu vuoteen 1927 jatkaen suoraan edeltäjänsä tarinaa, mutta tällä kertaa tapahtumapaikat ovat Euroopassa. Elokuva ilahduttaa katsojaansa niin tutuilla kuin monilla ennennäkemättömilläkin ihmeotuksilla, tuo esiin kiinnostavia hahmoja, ja kuljettaa sarjaa eteenpäin jättäen kuitenkin tilaa myös tuleville elokuville. Elokuva lähtee liikkeelle Johnny Deppin näyttelemän pääpahis-Grindelwaldin paosta Yhdysvaltain taikaviranomaisten käsistä. Grindelwald suuntaa tiensä Pariisiin etsimään Valiota (Ezra Miller), joka selvisi kuin ihmeen kaupalla edellisen elokuvan lopputaistelusta. Tarinan päätapahtumat sijoittuvatkin nimenomaan Pariisiin, jossa Eddie Redmaynen näyttelemä Lisko Scamander pyrkii USA:n taikaministeriössä poliisina työskentelevän Tina Goldsteinin (Katherine Waterson) ja taikasalkusta löytyvien ihmeotusten avulla löytämään Valion, pysäyttämään Grindelwaldin ja pelastamaan maailman täydeltä tuholta. Taustalla Liskon tukena toimii Potter-kirjoistakin tuttu rehtori Albus Dumbledore ( Jude Law). Elokuvaa kantaa erityisen hyvin sen päähenkilöiden näyttelijät. Vaikka Johnny Deppin rooliin kiinnittämisen ympärillä pyörikin kritiikkiä, on hänen roolisuorituksensa pelottavana Grin delwaldina vakuuttava. Oscar-voittaja

Eddie Redmayne puolestaan jatkaa erinomaista roolityötään sosiaalisesti hieman taitamattomana Liskona, johon on helppo kiintyä ja samaistua. Erityisen onnistunut roolisuoritus nähdään Jude Lawilta nuorena, rauhallisena ja uskottavana Albus Dumbledorena. Elokuva on näyttävä ja visuaalisesti lumoava, mutta tarinan monimutkaisuus voi jättää vannoutuneimmankin fanin hieman hämilleen. Elokuvassa nojataan paljon yksityiskohtiin, jotka ovat voineet esiintyä joko Potter-kirjoissa tai edellisessä Ihmeotuk set-elokuvassa, ja kaikkien niiden huomaaminen vaatiikin keskittymistä ja todellista Potter-tuntemusta. Tarinassa seurataan liian monen hahmon tarinoita samanaikaisesti, jolloin heistä moni jää hieman pintapuoliseksi, eikä etenkään elokuvassa esiteltyihin uusiin hahmoihin ainakaan vielä tässä jatko-osassa päästä tutustumaan kovinkaan syvällisesti. Elokuva onnistuu kuitenkin hyvin jo nimensä mukaisesti kuvastamaan Grindelwaldin todellista pahuutta ja rikoksia sekä sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat valheitakin syöttävästä karismaattisesta johtajasta ja lähtevät seuraamaan häntä. Vaihtelevasta vastaanotostaan huolimatta J.K. Rowlingin luoman taikamaailman ystäville elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen. P

Poleemin joululiite Rauhalliseksi mielletyn joulun paradoksi piilee siinä, että mitä lähemmäksi juhlapyhiä mennään, sitä kiireisemmiksi ihmiset tuntuvat muuttuvan. Yritä siinä sitten pitää yllä maassa rauhaa ja iloista mieltä, kun kollektiivinen stressi ja hoppu iskee vasten kasvoja kesken jouluostosten. Nyt on aika keskittyä olennaiseen! Poleemi jakaa neuvonsa joulumielen nostattamiseen ja helpompaan juhlaan.

Ahdistaako joulukiire? Stressaako lahjaostoksille lähteminen? Janottaako? Ei hätää, toimituksen vinkeillä olet jo askeleen lähempänä onnistunutta joulua! Pukinkonttiin Isännän Kekkonen käsirasva Nopea ja tehokas apu yöpakkasten kuivattamalle iholle! Tiedettä ja kaljaa 1965-2015 Unohda Odysseia ja Taru Sormusten Herrasta! Polho ry:n 50-vuotishistoriateos kokoaa yksien kansien väliin ainejärjestömme eeppisen taipaleen 1960-luvun y hteisöllisyyden rakentamisesta aina 2000-luvun edunvalvontaan ja Itsarisillis-huumaan saakka. Real Torspo-fanituotteet Torspo-yhteisön harmaat collarit ovat muodostuneet jo olennaiseksi osaksi yhteiskunnallisen muutoksen katumuotia. Jäämme innolla odottamaan, mitä muuta seuran R&D-osasto keksiikään Torspon juhlavuoden ja Unisport-liigassa saavutetun mestaruuden kunniaksi!

Joulupöytään Glögi Nyt sitä saa! Itsestäänselvän joulujuoman laajasta valikoimasta monikäyttöisin lienee Marlin perinteinen glögitiiviste: erinomaista jo sellaisenaan, ja erittäin pätevä väkevä versio valmistuu pienellä määrällä Koskenkorvaa! Puolustuslaitos Leikattua-konjakki Alunperin sotavuosina Marskin juhlapäivän kunniaksi luotu, Tuntemattomasta sotilaastakin tuttu sekoite saapui viime vuonna vihdoin kotirintamankin käyttöön. Sopii niin aperitiiviksi kuin digestiiviksikin, virallinen annos lähteestä riippuen joko 10 tai 40 cl. Coca-Cola Maailman ikonisin virvoitusjuoma ansaitsee paikkansa joulunvietossa jo pelkästään sillä, että itse nykypäivän mielikuva Joulupukista on The Coca-Cola Companyn luoma. Ja vielä kerran: se rekka pyörii myös Suomessa tänä vuonna! 49

Vaikka esimerkiksi Netflix pursuaa tämän numeron teemaa tukevaa ohjelmistoa, joskus on hyvä virittäytyä myönteisempiin tunnelmiin sohvalle viltin ja glögin kanssa. Oheisista suosituksista osaa voi joutua etsimään vähän kauempaa, mutta ne ovat sen vaivan ja mahdollisesti muutaman euron vuokrahinnan arvoisia!

Arthur Christmas

“There’s ALWAYS time for a bow!” Wallace & Gromitista ja Late Lampaasta tunnetun Aardmanin animaatioelokuva jäi Suomessa aikanaan häiritsevän vähälle huomiolle, mikä on erittäin suuri vahinko. Studion tuttu lämminhenkinen tyyli ja nopeatempoinen huumori ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa nykypäivän Joulupukki perheineen toimittaa lapsille lahjat kommandotonttujen ja uusimman teknologian avustuksella. Sarjatulella ruudulle syöksyvät vitsit kätkevät joukkoonsa paitsi muutaman osuvan tärpin poliittiseen historiaan intohimoisesti suhtautuville katsojille, mutta myös sydämmellisen tarinan perinteistä, mukautumisesta, velvollisuudesta ja perheestä. Arthur Christmas on vastaavan päätoimittajan lempijouluelokuva, jonka jokaisen tulisi lisätä omalle katselulistalleen.

Joulupukki ja noitarumpu

“Noo tällainen pikkunuha. 1600-luvulla minulla oli yskä.” Jo vuosia Ylen kanavilla jouluisin esitetty piirroselokuva on jo käytännössä instituutio. Vaikka et olisi eläessäsi lukenut ainoatakaan Mauri Kunnaksen kirjaa, olet lähes satavarmasti nähnyt tämän vähintään kerran. Miellyttävänä yllätyksenä elokuva löytyy Netflixistä, ja sen leppoisan kotoisa tunnelma ja kohtalaisen lyhyt kesto tekevät siitä täydellistä katsottavaa laiskana vapaapäivänä. Ja onko toista niin täydellistä roolitusta tehtykään, kuin Muumimamman äänenä tunnetun Ulla Tapanisen kiinnitys Joulumuoriksi?

Nightmare Before Christmas

“Forgive me, Mr. Claus. I’m afraid I’ve made a terrible mess of your holiday.” Hieman erikoiselta valinnalta kuulostavan kulttiklassikon vinksahtaneen synkkä k uvasto sopii täydellisesti Suomen potentiaalisesti lumettomaan jouluun. Vaikka itse juonen eteneminen ei sisällä liiallisia yllätyksiä, niin hyvin omaperäisellä idealla ja persoonallisella visuaalisella ilmeellä varustettu elokuva pitää otteessaan vielä kaikkien vuosien jälkeenkin. Turha liikaa pohtia, sopiiko elokuva paremmin halloweeniin vai jouluun: laadukkaasti toteutettu stop motion-animaatio on rentouttavaa katsottavaa molempina ajankohtina!

Love Actually

“Let’s go get the shit kicked out of us by love.” Yhä vain ja edelleen jouluisten romcomien lyömätön ykkönen. Elokuvan huumori toimii vielä lukuistenkin katselukertojen jälkeen erinomaisesti kiitos laajan näyttelijäkaartin, josta jokainen hoitaa roolinsa moitteettomasti. Romanttisille komedioille tyypilliseen tapaan tästäkin elokuvasta löytyy kohtauksia, joissa söpöys ja siirappi tihkuu inspiroivan musiikin tahdissa, mutta ne istuvat Love Actuallyn jouluiseen tunnelmaan ja hillittyyn ulosantiin nojaavaan komiikkaan täydellisesti. Eikä elokuva ole pelkkää rakkauden riemuvoittoa, vaan siitä löytyy myös muutama vilpittömästi koskettavaa kohtausta.

o hyvin aikaisessa vaiheessa oli selvää, että tämän vuoden viimeiseen numeroon tulisi joululiite. Sen lisäksi, että iloisissa tunnelmissa luotu osio toimisi suunnitelmiemme mukaan hyvänä vastapainona vakavien teemojen keskellä, toimituksen piirissä myös yksinkertaisesti pidetään joulusta. Ja miksipä ei, liitetäänhän kyseiseen juhlaan paljon myönteisiä mielikuvia. Ilon ja rauhan juhla. Joulupöytä täynnä herkkuja. Lahjoja kuusen alla. Rakkaat ympärillä. Totuus kuitenkin on, että monelle joulu on jotain aivan muuta. Esimerkiksi yksinäisille, vähävaraisille tai mielenterveysongelmien kanssa painiville tämä voikin olla koko vuoden raskainta aikaa. Vaikka joulua ei itse henkilökohtaisesti viettäisikään, on sitä näillä leveysasteilla mahdotonta päästä kokonaan pakoon. Kauppojen näyteikkunoiden loiste, joululaulujen lakkaamaton soitto sekä lähimmäisenrakkauden ja kulutuksen välille luotu yhteys toimivat näyttävänä muistutuksena joulupyhistä. Tämän totuuden tiedostaa myös ainejärjestölehti Poleemi. Joulu on parhaimmillaan erityinen juhla, ja sen kuuluisi olla sitä kaikille sitä viettäville. Tätä numeroa suunniteltaessa heräsikin kysymys siitä, että voisimmeko me vähäisistä resursseista huolimatta tehdä jotain sen hyväksi, että maailmassa olisi enemmän iloa. Joten me teemme sen, missä me olemme hyviä: laadimme listan.

ässä toimituksessa tykätään listoista, ja j okainen tämän vuoden numero on sisältänyt vähintään sivun, joka on omistettu erilaisille viihdevinkeille. Juuri tällä metahetkellä lukemasi joululiite on käytännössä pelkkää listausta. Joten, tyylillemme uskollisena, olemme laatineet tähän pienen otoksen erilaisista hyväntekeväisyysjärjestöistä. Jos emme mitään muuta voi tehdä, niin ainakin voimme tarjota ilmaista mainosta niille tahoille, jotka tekevät arvokasta työtä päivästä toiseen.

Helsingin yliopiston kehitysyhteistyövaliokunta HelsinkiMissio Hope ry Kirkon ulkomaanapu Kotimaanapu Mannerheimin lastensuojeluliitto Pelastakaa lapset ry Plan Punainen risti Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto Suomen mielenterveysseura Pidetään toisistamme huolta. Myös joulun jälkeenkin.

TUOMIOPÄIVÄN BINGO:

TARKISTUSKIERROS

Vuosi 2018 lähestyy loppuaan. On siis aika tarkistaa Poleemin numerossa I | 2018 julkaistu Tuomiopäivän bingo. Mitä jäi käteen?

Trump saa jatkaa virassaan Kim Jong-Un yhdistää Korean

Hetkinen..!

Norja ajautuu konkurssiin

Helsingin ylipisto muutetaan ammattikorkeakouluksi

Läheltä liippaa...

Trumpin muuri saa rahoituksen Meksikolta

Lepikon torppa muutetaan parkkipaikaksi

Ilmastonmuutos julistetaan fiktioksi

Saksa lähtee EU:sta

AfD historiallinen vaalivoitto oli alkusoittoa Merkelin ajan päättymiselle

Jared P-Korea Kushner voittaa sodan aloittaa sodan Lähi-idässä

Singaporen summitissa Rauhanprosessi Kim pani Trumppia halvalla. haudattiin Jerusalemin Oikein Art of the Deal. hiekkaan. 52

Lidl ostaa Stockmannin

Republikaanit voittavat vaalit

Kiina ostaa Googlen ja Facebookin Yhdysvallat lähtee YK:sta Yhdysvallat on pienentänyt investointeja sellasella vauhdilla...

Yhdysvallat ja P-Korea ajautuvat sotaan Alko suljetaan kaupallisesti kannattamattomana

Nuorison kamakauppa ajaa Alkoa kohti konkurssia.

Täysien bingorivien puuttuminen on sinänsä lohdullinen merkki siitä, ettei vuosi 2018 ollut täysin katastrofaalinen. Kun vuosi aloitettiin ydinsodan partaalla keikkuen, aineksia olisi ollut pahempaankin. Koreoiden tilanteessa keväällä tapahtunut kehitys yllätti toimituksen pitkästä aikaa myönteisesti: voisiko tämä olla pelastuksen vuosi, kun maailman meno alkaa taas käydä järkeen? Olympics Open With Koreas Marching Together, Offering Hope for Peace – The New York Times 09.2.2018

Mutta voi meitä, ehdimme jo innostua. ‘Fox & Friends’ host on family separation: ‘These aren’t our kids’ – Washington Post 22.6.2018

Koko vuoden arvosana on vahva

2/5

Trump tuhosi Helsingin huippukokouksen yhdellä iskulla – amerikkalaiset tyrmistyivät Trumpin ”antautumisesta” Venäjän presidentille – Helsingin Sanomat 16.7.2018

Planet has only until 2030 to stem catastrophic climate change, experts warn – CNN 8.10.2018 GRU, Russia’s military intelligence service has been connected to Salisbury attacks – BBC 06.9.2018 ”Tropiikin Trump” nousee Brasilian presidentiksi – jakaa rajusti kansaa kohulausunnoillaan – Ilta-Sanomat 29.10.2018

Donald Trump’s reaction to Khashoggi murder shows what ’America First’ really means – ABC News 26.11.2018

Ukraine asks for NATO vessels in Sea of Azov over Russia standoff – Al-Jazeera 29.11.2018

Tähän vuoteen on tietysti kuulunut myös paljon hyvää, kuten Yhdysvaltain kongressivaalien tulos, Saudi-Arabian naisille myönnetty ajo-oikeus ja… ja… Hmmm. Loputtomilta tuntuvien maailmanpoliittisten metsäpalojen sekaan mahtuu paljon suuria ja pieniä voittoja, joista on syytä olla kiitollinen kaiken kaaoksen keskellä. Valitettavasti vielä tänäkin vuonna ne joutuvat toinen toistaan synkempien tapahtumien varjoon. Epätoivoon emme vaivu, mutta eihän tämä kivaakaan ole.

Ehkä vuosi 2018 oli vähän parempi kuin 2017. Tai ehkä me vain sopeudumme. Kuka tietää, mutta kohta on jo uusi vuosi. Täällä vielä ollaan, joten turha luovuttaa. Eteenpäin! 53

Päätoimittajat kiittävät lukijoitaan ja kaikkia lehdentekoon osallistuneita vuodesta 2018! Oikein hyvää joulua, ja onnellista uutta vuotta!

Elina, Maria, Mikko & Nuutti

Tarina Mikko Helenius | Kuva Elina Nyholm

Kuvat Mikko Helenius & Siiri Aura

Poleemin julkkaribileet

17.10.

Kuvat Mikko Helenius

Puheenjohtajaksi valittiin Johannes Vänttinen

Polho ry:n vuoden 2019 hallituksen muodostavat: (vasemmalta) Tuuli Karhunen, Samuli Tsupari, Oona Leinonen, Markus Leivo, Sara-Maria Maunu, Otto Hormio, Johannes Vänttinen, Saaga Syrjänen & Aino Ikävalko

Ensimmäiseksi opintovastaavaksi valittiin Oona Leinonen

Poleemin ensi vuoden päätoimittajat ovat: (vasemmalta) Kara Martikainen, Milja Kalliosaari, Onni Mustakallio & Otto Hormio

Poleemi toivottaa paljon onnea kaikille valituille ja tsemppiä ensivuoden 56 haasteisiin!