Poleemi 3/19

POLEEMI

III 2019

1

2

SIS ÄLTÖ

TEEMA

TEEMA

4 AJANKOHTAISTA 38 RAJAT 5 PÄÄKIRJOITUS 40 KUVITELLUT YHTEISÖT 6 POLHO RY:N KUULUMISET 42 JUURETTOMUUS 7 ETYJ: RAJOJEN YLI 44 KAUKOKAIPUU 10 EI-KANSALAISET| Latvia 45 SUURVALTAPOLITIIKKAA 13 OSSI HEINÄNEN | Haastattelu 48 ARKTINEN SILKKITIE | Kiina 16 VISIONA YHDENVERTAISUUS 50 TROLLITEHTAAT 20 SARJAKUVA 53 ISHA 22 EU:N RISTIAALLOKKO 54 FUKSISYKSY! 24 YDINSOTAA JA GLOBALISAATIOTA 27 KOSMOPOLITANISMI OIKAISU! Julkaisussa I/2019 Polho ry:n hallituksen esittelyssä HOL-, suhde- ja yhden29 MAAILMANLOPPU vertaisuusvastaava Aino Ikävalkon kohdalla oli virheellinen kuva. Kuvassa esiintyi toistamiseen 31 PÄÄTOIMITTAJILTA | Sisällä, opintovastaava Oona Leinonen. Julkaisun II/2019 Rajalla, Globaalina

34 DEEP FAKE 36 MAABRÄNDÄYS

kirjoituksessa Yhiksen matka Varsovaan kirjoittajat olivat Aino Ikävalko ja Tuuli Karhunen, EI John Helin. Päätoimitus pyytää nöyrästi anteeksi tapahtuneita virheitä. Virheet on korjattu lehden digiversioon.

POLEEMI III 2019 Vastaava päätoimittaja Milja Kalliosaari Päätoimittajat Onni Mustakallio, Kara Martikainen, Otto Hormio, Milja Kalliosaari Taitto päätoimittajat. Kansi Sessi Trapnowski Kirjoittajat Sara-Maria Maunu, Roosa Mantila, Anni Takanen, Petriina Matilainen, Amanda Häkkinen, Virva Hauvonen, Sonja Käyhkö, Sessi Trapnowski, Markus Särkiniemi, Janne Yrjö-Koskinen, Miro Leporanta, Liina Haanmäki, John Helin, Anri Liikamaa, Elisa Perälä, Elina Sipilä, Trilce Teivainen, Markus Patomo, Kara Martikainen, Onni Mustakallio, Milja Kalliosaari, Otto Hormio Kuvittajat Sessi Trapnowski, Valpuri Alanen, Anni Takanen, Milja Kalliosaari, Janne Yrjö-Koskinen Paino Picaset. Painos 100 kpl. Printin ISSN 12354112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514. P­ alaute poleemi2019@gmail.com. Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry. Poleemi saa HYYn ­ainejärjestölehtitukea.

3

AJANKOHTAISTA Yhiksen alumnisitsit 2.11 Polho, Taso sekä Yhistys ry järjestävät taas perinteiset Alumni-sitsit yhteiskuntahistorian alumeille ja opiskelijoille!

Yhmun järjestöjen vaalikokoukset Marraskuun aikana järjestetään kaikkien viiden yhmujärjestön vaalikokoukset! Päivämääriä voi kalastella muun muassa Facebookista!

HOL-seminaari 15.-17.11 Historian opiskelijain liitto järjestää Marraskuun puolivälissä jokavuotisen seminaarinsa!

Suomi-Liechtenstein 15.11 Suomen miesten jalkapallomaajoukkue pelaa historian tärkeimmän ottelunsa!

Brexit!!!

Syyria!!!

4

PÄÄKIRJOITUS

Pääkirjoitus Milja Kalliosaari

I

dea lehden teemaan lähti eräänä hämyisenä heinäkuun iltana tamperelaisessa baarissa. Alla taisi olla jo kolmisen lasia punaviiniä ja keskustelu kävi kiivaasti.

Siirryimme ystävieni kanssa puhumaan politiikasta – luonnollisesti.

Keskustelu muuttui sensitiiviseksi. Ystäväni kyseenalaisti mielipiteet, joita olin itse pitänyt itsestäänselvyyksinä. Halusin suuttua, raivostua, kaivaa mielestäni väärät mielipiteet ulos keskustelukumppanistani. Pieni kuplani puhkesi, kun oma ystäväni pakotti minut ensimmäistä kertaa oikeasti perustelemaan omia näkemyksiäni. Päätin kuitenkin lähestyä ongelmaa toiselta kantilta. Sen sijaan, että kuuntelin vastatakseni, kuuntelin ymmärtääkseni. Tässä kohtaa tulee huomata, ettei ymmärtäminen ole missään mielessä sama asia kuin hyväksyminen.

Tämä jokseenkin harmiton keskustelu pisti minut todella pohtimaan, minkälaisiin käsityksiin nojaan oman maailmankatsomukseni.

Omassa kuplassaan on turvallista ja helppoa seistä mielipiteidensä takana, mutta maailmaa ei muuteta huutamalla laumalle, jossa jokainen allekirjoittaa argumenttisi.

Niin kauan, kun on olemassa selkeitä

rajoja, eroja ja eriarvoisuutta, on meidän käytävä näitä keskusteluja. Haastettava itseämme ja muita tiedostamaan ne ja käsittelemään niitä.

Tietenkin ihanteellinen tilanne olisi, ettei rajoja tai eripuraa näiden välillä olisi. Varmasti me kaikki olemme jo kyllästyneet taistelemaan samojen asioiden kanssa.

Ihanteellisessa maailmassa minun ei tarvitsisi miettiä, mitä tarkoittaa olla sisällä, ulkona tai rajalla. Ihanteellisessa maailmassa meidän ei tarvitsisi miettiä välillämme vallitsevia eroja. Ne ovat kuitenkin olemassa, räikeästi ja näkyvästi. Entistä vaarallisempia niistä tulee silloin, kun emme tiedosta niitä toiminnassamme tai anna keskustelulle tilaa purkaa niitä.

Maailma ei ole täydellinen. Olisi naiivia uskoa, että se tulisi olemaan sitä pitkään aikaan, jos koskaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maailmaa voisi muuttaa. Maailmaa pitää muuttaa, ja meistä jokainen kykenee siihen.

Siksi minä kirjoitan – ja siksi sinä nyt luet tätä Poleemia.

Kuvat: Unsplash

5

AJANKOHTAISTA

Hallituksen kuulumiset Teksti: Sara-Maria Maunu 2.Opinto-ja Virkistysvastaava Kuva: Saaga Syrjänen

I

lma viilenee, päivä lyhenee ja lehdet kellastuvat tippuen lopulta pois. Syksyn saapuessa opiskelijat palaavat takaisin opintojensa pariin, ja samalla myös Polhon hallitus palasi kesälaitumilta aloittaen työnteon ja tulevan syksyn suunnittelun. Syksy saapui tuoden mukanaan myös uudet fuksit sekä uudet poliittisen historian opintosuuntaopiskelijat.

Syksyn hallitushommat lähtivät räväkästi liikkeelle muun muassa monien erilaisten fuksitapahtumien, kuten Yhmun fuksiaisten puitteissa. Haluammekin hallituksen puolesta toivottaa uudet fuksit tervetulleiksi valtsikaan sekä kaikkiin Polhon tapahtumiin. Syksyn alussa pääsimme myös toivottamaan uudet poliittisen historian opintosuuntaopiskelijat tervetulleiksi Polhoa&Kaljaa -tapahtumassa, jossa pidimme aluksi opintoinfo-osuuden poliittisen historian opintoihin liittyen ja lopussa jatkoimme iltaa epävirallisemman seurustelun parissa.

Vaikka paluu kesälomalta onkin ollut räväkkä, on ollut todella mukavaa päästä puuhastelemaan hallituksen kanssa ja suunnittelemaan yhdessä syksyn monipuolista tapahtumakirjoa. Vaikka syksy on todella kiireinen niin koen, että hallituksellamme on homma todella hyvin hallussa ja pystymme nojautumaan toisiimme tarvittaessa. Alkusyksyn fuksitapahtumien jälkeen odotan innolla kaikkia tulevia Polhon tapahtumia. Pääsimme jo nauttimaan Tiedettä&Kaljaa -tapahtuman yhteydessä äärimmäisen mielenkiintoisesta keskustelusta polittisen historian dosentin ja valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaanin Juhana Aunesluoman kanssa. Tämän lisäksi syksyn ensimmäinen työelämäekskursio toteutettiin Tason

6

kanssa suojelupoliisin luo. Lokakuussa pääsemme toteuttamaan monenlaisia tapahtumia.

On Tason ja Polhon yhteinen harkkapaneeli, Yhmun historialliset kaikkien järjestöjen yhteissitsit, työelämäekskursio sosiaali- ja terveysministeriöön Tason ja Kontaktin kanssa, jalkapallon EM-karsinta kisakatsomo kuppalassa, Oktoberfestsitsit VOO:n kanssa sekä kuun lopussa perioditauolla yhiksen perinteinen syysmatka rakkaan Tason kanssa Valko-Venäjälle Minskiin.

Hallituksen ajatuksissa siintävät myös loppusyksyn tapahtumat, ja erityisesti joulukuun alku. En voi ainakaan itse valittaa siitä, ettei tekemistä ja tapahtumia riittäisi. Mutta jos teistä tuntuu siltä, että syksyn tapahtumakirjosta puuttuu jotain oleellista, niin toivomme että te, meidän rakas jäsenistömme otatte yhteyttä meihin ja annatte palautetta hallitukselle. Me olemme tekemässä tätä kaikkea teitä varten. Haluamme hallituksen kanssa, että mahdollisimman avoin keskusteluilmapiiri säilyisi ja meihin voisi ottaa matalalla kynnyksellä yhteyttä Polhon toimintaan ja tapahtumiin liittyen. Lopuksi haluan toivottaa kaikille tasapuolisesti oikein mukavaa lukukautta sekä paljon intoa opintoihin! Toivottavasti tavataan Polhon tapahtumissa! P

TEEMA Teksti & kuvat: Kara Martikainen

Turvallisuuspolitiikkaa rajojen sisällä ja niiden yli

V

uonna 1969 Suomi ilmoitti olevansa valmis isännöimään korkeantason konferenssin. Vuonna 1972 alkoivat neuvottelut, ja vuonna 1975 Helsingissä järjestetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa, Etykissä allekirjoitettiin Helsingin päätösasiakirja (Helsinki Final Act). Tämä asiakirja on edelleen vuosina 1994-95 virallisesti institutionalisoidun ja päämajaansa Wienissä pitävän Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön, Etyjin perustavanlaatuinen asiakirja.

Etyjin institutionalisoitumisprosessin mahdollisti kylmän sodan päättyminen, ja nykyään järjestö käsittelee monipuolisesti turvallisuuteen liittyviä asioita ollen maailman laajin alueellista turvallisuutta käsittelevä järjestö. Sen toiminta on jaettu karkeasti kolmeen ulottuvuuteen: poliittis-sotilaalliseen, talous- ja ympäristölliseen, ja inhimilliseen.

Tämän tyyppinen jako perustuu Helsingin päätösasiakirjaan, ja ulottuvuuksilla ovat omat toimintonsa sekä yksikkönsä, jotka raportoivat toiminnastaan järjestön osallistujamaille. Etyjin osallistujamaita on tällä hetkellä 57, johon kuuluvat kaikki euro-atlanttisen alueen valtiot.

Lisäksi Etyjillä on kumppanivaltioita, esimerkiksi Thaimaa, Afganistan ja Australia.

Poliittis-sotilaallisessa ulottuvuudessa käsitellään sotilaallista turvallisuutta avoimuuden, läpinäkyvyyden ja yhteistyön kautta.

Aiheina ovat muun muassa asevalvonta, raja-

turvallisuus, terrorismi, ja kyberturvallisuus.

Talous- ja ympäristöulottuvuudessa käsitellään muun muassa hyvän hallinnon tapoja, korruptiota, ja ympäristöresurssien käyttöä.

Inhimillisessä ulottuvuudessa käsitellään taas esimerkiksi vaalitarkkailua, sukupuolten välistä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia, ja median vapautta.

Aiheiden kirjo on laaja, sillä turvallisuuskäsite voidaan liittää lähes mihin vain.

Allekirjoittanut työskentelee tällä hetkellä Suomen Etyj-delegaatiossa, ja on osallistunut esimerkiksi kokouksiin liittyen järjestön budjettiin, sotilaallisessa toiminnassa käytettävään kommunikaatioon, ihmisoikeuksia koskeviin kysymyksiin, poliisitoimintaan, ja vesidiplomatiaan. Ja tässä on vain pieni osa kaikista aiheista, joita Etyjissä käsitellään.

Suomen Etyj-delegaatio edistää Suomen intressejä ja prioriteetteja järjestössä.

Prioriteetteina tällä hetkellä ovat Ukrainan konflikti, jäsennelty vuoropuhelu ja luottamusta lisäävät toimet, pitkittyneet konfliktit, rauhanvälitys, naisten ja nuorten oikeudet sekä tasa-arvo, vähemmistökysymykset, ja kansalaisyhteiskunnan osallistuminen. Usein Suomen kannat lausutaan EU:n yhteisissä puheenvuoroissa, jotka EU:hun kuuluvat Etyjin osallistujamaat rakentavat yhdessä. Delegaatio pyrkii edistämään myös suomalaisten rekrytointeja järjestön eri instituutioihin, mikä kannattaa pitää mielessä.

7

TEEMA

Etyj järjestönä

Päätöksenteko Etyjissä perustuu konsensukseen ja sen osallistujamaat ovat tasa-arvoisia tässä. Vuonna 2019 järjestön puheenjohtajana on toiminut Slovakia, ja ensi vuonna puheenjohtajuuden hartioilleen ottaa Albania.

Puheenjohtajuus ei ole kiertävä, jolloin halukkaat ilmoittautuvat puheenjohtajakandidaateiksi. Suomi toimi puheenjohtajana viimeksi vuonna 2008, jolloin Suomen seuraava Etyj-puheenjohtajuus ei ole odotettavissa aivan lähitulevaisuudessa.

Konsensukseen perustuva päätöksenteko tarkoittaa sitä, että asioiden eteneminen ei ole kaikissa asioissa nopeaa. Kaikki osallistujamaat pystyvät yksinään estämään päätöksen syntymisen. Etyj on alusta poliittisen keskustelun käymiselle ja maailmanpoliittiset tapahtumat sekä painopisteiden muutokset näkyvät järjestön kokouksissa heti. Kukin osallistujamaa voi myös nostaa esimerkiksi pysyvän neuvoston käsittelyyn asioita, jotka tällöin nostetaan kokouksessa asialistalle. Etyj on monikansallinen järjestö, mutta Etyjin toimintaa määrittävät pääasiassa kansallisvaltiot. Etyj ei voi järjestönä harjoittaa toimintaa, jota jokin sen osallistujamaa vastustaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Etyjissä ei käytäisi jatkuvasti dialogia,

8

vaikka päätöksiä ei syntyisi. Kansainvälisissä järjestöissä kohtaavat hyvin monet erilaiset näkökulmat, historiat, maantieteelliset realiteetit ja muut tekijät, jotka vaikuttavat maiden lähestymistapoihin. Tämä realisoituu myös Etyjin toiminnassa.

Käytännön tasolla järjestön toiminnasta vastaavat sen instituutiot. Etyjin sihteeristöön kuuluvat esimerkiksi konfliktinestokeskus, Varsovassa päämajaa pitävä demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto, ja Haagissa toimiva vähemmistövaltuutettu. Virallisten foorumien lisäksi on olemassa erilaisia epäformaaleja työryhmiä, joiden aiheina ovat esimerkiksi nuoret ja rauha, ja sukupuoleen liittyvät asiat.

Etyjin laillinen asema on mielenkiintoinen, koska sillä ei ole oikeushenkilöllisyyttä.

Ja tämä tarkoittaa sitä, että Etyjillä ei ole laillista statusta. Etyjillä ei ole myöskään virallista perustamisasiakirjaa. Oikeushenkilöllisyyden puuttumisesta seuraa se, että tuotetut päätökset ovat poliittisesti sitovia, mutta eivät laillisesti sitovia. Etyjin oikeushenkilöllisyyttä on pyritty ajamaan läpi järjestössä, mutta asiasta ei ole päästy yksimielisyyteen.

TEEMA

Etyj toimii myös kentällä

Etyjillä on 16 kenttämissioita eri puolilla Itä-Eurooppaa, Etelä-Kaukasusta ja Keski-Aasiaa. Kenttämissioita ohjaa konfliktinestokeskus. Tällä hetkellä merkittävin konflikti, jota käsitellään viikoittain Etyjin pysyvässä neuvostossa, on Ukrainan konflikti. Etyjin suurin kenttämissio toimii myös Ukrainassa (Special Monitoring Mission, SMM), joka lähetettiin alueelle 21. maaliskuuta 2014. Päätös mission lähettämisestä tehtiin konsensusperiaatteen mukaisesti kaikkien Etyjin osallistujamaiden kesken. Kenttämissio on aseeton siviilimissio, jonka pääasiallinen tehtävä on raportoida Itä-Ukrainan tilanteesta.

Ukrainan konflikti on ollut käynnissä vuodesta 2014. Vuonna 2014 myös allekirjoitettiin Minskin sopimus tulitauosta ja konfliktin ratkaisusta. Helmikuussa 2015 neuvoteltiin Minsk II lisäpöytäkirja sopimukseen. Ukrainan konfliktin ratkaisemiseksi työskentelee kaksi keskeistä neuvotteluryhmää: Normandia-ryhmä ja Minskin kolmikantaryhmä. Etyj kuuluu koordinoijana Minskin ryhmään.

Suomessa vähemmän uutisoituja konflikteja ovat Etelä-Kaukasian edelleen käynnissä olevat konfliktit. Vuoristo-Karabahin, eli Armenian ja Azerbaidzhanin välinen konflikti, Georgian Abhasia ja Etelä-Ossetia sekä Moldovan Transnistria. Armenia ja Azerbaidzhan ovat olleet konfliktissa jo lähes 30 vuotta, ja molempien valtioiden peruskannat ovat myös pysyneet koko tämän ajan lähes samoina. Etyjin Minskin ryhmä on Vuoristo-Karabahin konfliktin ainoa virallinen neuvotteluformaatti konfliktin osapuolille.

Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa Georgiassa on edelleen käynnissä rajakiistat, ja Etelä-Ossetia sekä Abhasia ovat pyrkineet irrottautumaan Georgiasta. Venäjä on muun muassa tunnustanut Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden, kun taas kansainvälinen yhteisö katsoo alueiden kuuluvan Georgiaan.

Transnistria on taas irrottautunut Moldovasta yksipuolisesti, eikä mikään muu valtio ole tun-

nustanut sitä itsenäiseksi. Etyjissä näistä konflikteista puhutaan pitkittyneinä konflikteina (välillä jäätyneinä konflikteina), ja konfliktien ratkaisu on haastavaa. Etyj tarjoaa kuitenkin keskustelufoorumin konfliktien osapuolille ja pyrkii mahdollisuuksien mukaan toimimaan alueella. *** Etyj järjestää konferensseja ja tapahtumia myös ulkopuolisille osallistujille. Erityisesti nuorille on tarjolla erilaisia konferensseja, joten kannattaa välillä katsastaa Suomen Etyj-delegaation tai Etyjin virallisia sivuja. *** Etyj toimii yhtä aikaa sisällä, rajalla sekä globaalina. Siellä käsitellään turvallisuuspolitiikkaa rajojen sisällä ja niiden yli. P

9

TEEMA

Teksti: Roosa Mantila Kuvitus: Kara Martikainen

Ei-kansalainen, muttei valtioton

L

10

atviassa on arviolta vajaat 2 miljoonaa asukasta, ja heistä noin kolmasosa asuu pääkaupungissa Riiassa.

Kuten muissakin eurooppalaisissa valtioissa, isot kaupungit vetävät asukkaita puoleensa näivettäen muita alueita. Väestömäärä on myös laskussa. Kansallisuutensa mukaan suurimman väestöryhmän muodostavat latvialaiset (62,1%), jonka jälkeen seuraavaksi suurimpana vähemmistönä venäläiset (n. 27%).

Näiden lisäksi Latviassa asuu iso vähemmistö ihmisiä, jotka eivät omaa minkäänlaista kansalaisuutta. Heitä kutsutaan ei-kansalaisiksi.

Latviassa vajaalla 12% asukkaista ei ole kansalaisuutta. Nämä ei-kansalaiset (eli non-citizens) ovat oikeutettuja asumaan ja tekemään töitä Latvian maaperällä samalla tavalla kuin kansalaisetkin. Ei-kansalaisten oikeudet ovat kuitenkin monella tapaa rajatumpia kuin kansalaisten. Heillä ei ole äänioikeutta Latviassa, vaikka voivat osallistua poliittiseen toimintaan

esimerkiksi erilaisten ruohonjuuritason organisaatioiden kautta. EU:n ja Schengenin alueen sisällä he voivat matkustaa siinä missä muutkin kansalaiset; ilman passia ja viisumia. Ei-kansalaiset ovat oikeutettuja käyttämään lähetystöjen ja konsuleiden palveluja. Ero on havaittavissa siinä, miten ei-kansalaisia ja kansalaisia kohdellaan EU:n ulkopuolella, joissa lukuisat maat tarjoavat kansalaisille matkustusoikeuksia ilman viisumia, mutta sama ei päde ei-kansalaisille. Ei-kansalaisilla on myös huonommat oikeudet eläkkeisiin, ja he eivät voi pyrkiä tiettyihin valtionhallinnon virkoihin. Armeijan käymistä ei velvoiteta ei-kansalaisilta. Latvian lain mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ei-kansalaiset olisivat valtiottomia. He ovat ns. ”entisen Neuvostoliiton kansalaisia, jotka eivät omaa Latvian eivätkä minkään muun maan kansalaisuutta”. Tällaisia ei-kansalaisia ei tapaa missään muualla päin maailmaa kuin Virossa ja Latviassa.

TEEMA

Ei-kansalaisten historia alkaa ennen kylmän sodan päättymistä. Baltian maiden miehitysten aikaan Neuvostoliitto lähetti paljon kansalaisiaan eri alueilta tekemään töitä Viroon ja Latviaan. Maailman pyörien loksahdellessa paikoilleen niin kuin ne asettuivat; Neuvostoliitto kaatui ja uudelleen itsenäisyytensä tunnustavilla Baltian maiden alueilla asui ja eli paljon Neuvostoliiton kansalaisia, jotka eivät olleet Baltian maiden kansalaisia ennen miehityksiä.

Osa maahan jääneistä töitä tekevistä asukkaista eivät olleet latvialaisia, mutta eivät myöskään enää neuvostoliittolaisia. Latvian kansalaisuus palautettiin heille, ketkä olivat sellaisen omanneet ennen miehityksiä, ja ketkä olivat asuneet tietyn aikaa Latviassa. Kaikki eivät päässeet näiden määrittelyjen piiriin, ja Latvian uudesti itsenäistynyt valtio joutui kehittelemään väliaikaisen lainsäädännön maansa uusille asukkaille.

Ei-kansalaisuuden määritelmä kehitettiin.

Vuoden 2019 maaliskuussa Latvian entinen presidentti Raimonds Vejonis teki lakialoitteen, joka poistaisi ajan saatossa ei-kansalaisuuden käsitteen kokonaan Latvian valtiosta.

Tähän asti ei-kansalaisille syntyvien lapsien on ollut mahdollista valita lapsilleen myös ei-kan-

salaisuus, mutta uuden lain tarkoituksena olisi poistaa tämä mahdollisuus, jotta lapsi saisi automaattisesti Latvian kansalaisuuden, ellei tälle valittaisi muuta kansalaisuutta. Vuoden 2019 syyskuussa vahvistettiin, että lakialoite oli siirtynyt Latvian parlamentin, Saeimaan, käsiteltäväksi. Tarkoituksena on, että vuoden 2020 tammikuusta lähtien Latvian kansalaisuus myönnetään myös lapsille, jotka syntyvät ulkomailla tai heille, joiden toinen vanhemmista omaa kansalaisuuden Latvian ulkopuolelta.

Ajoitus on mainio, sillä jo vuonna 2017 Latvian parlamentti kävi kiivasta keskustelua siitä, kuinka ei-kansalaisuuden jatkuvuus tulisi saada päätökseen maasta ennen seuraavan vuosikymmenen alkua. Prosessia on hankaloittanut osittain Latvian hallitusten lyhytikäisyys ja poliittinen hajanaisuus. Venäjä on kritisoinut Baltian maita jatkuvasti ei-kansalaisten huonosta ja eriarvoisesta kohtelusta, johon Latvia on vastannut omalla puolustuksellaan. Venäjän ei-kansalaisten kohtelun kritisointia on pidetty yhtenä Venäjän vaikutusvallan välineenä, jolla pitää Baltian maat varpaillaan ja lyhyen hihnan päässä. P

11

TEEMA

”

Latviassa asuu iso vähemmistö ihmisiä, jotka eivät omaa minkäänlaista kansalaisuutta. Heitä kutsutaan ei-kansalaisiksi.

”

12

TEEMA

Poleemi haastattelee:

Ossi Heinänen Historian opiskelija löytää itsensä usein iden-

titeettikriisistä: minkä takia kahlaan menneessä, vaikka toimia vaaditaan tässä päivässä ja nyt.

Maailma ympärillämme huutaa, pauhaa ja haastaa uusine kysymyksineen, eikä arkistojen penkominen usein tunnu vastaavan näihin tarpeisiin. Poliittisen historian alumni, Ossi Heinänen, todistaa toista. Vaikka Heinäsen koulutus on katsonut menneeseen, on hän ottanut poliittisen historian tarjoamat eväät työkaluksi, joilla hän työskentelee tulevaisuuden muuttamiseksi. Hän onkin tiukasti kiinni tässä päivässä ja työskentelee paremman tulevaisuuden eteen globaalin tasa-arvon parissa.

Istumme alas Planin päätoimistoon Helsingin Kalasatamassa. Ympäriltämme kantautuu tasainen puheensorina ja vilske – arki on selkeästi palannut ainakin tähän toimistoon. Heinäsen elokuinen keskiviikkoaamu on ollut ohjelmantäyteinen:”Meillä oli koko toimistohenkilökunnan puolentoista tunnin toimistokokous. Järjestämme tällaisen kokouksen kerran kuussa ja sitä varten on etukäteen valmisteltuja erilaisia infotilaisuuksia. Itselläni on pääsihteerin kyselytunti, joka tosin kestää yleensä noin kymmenen minuuttia”, Heinänen naurahtaa.

Ossi Heinänen on toiminut Plan International Suomen pääsihteerinä vuodesta 2012 lähtien. ”Puhtaasti tähän tehtävään päädyin hakemalla avointa työpaikkaa”, kuvaa Heinänen. Taustalla Heinäsellä oli kuitenkin vuosien aktiivinen järjestö- ja edustajakokemus. ”Olin erittäin aktiivinen Eteläsuomalaisessa osakunnassa ja Polhossa 90-luvun puolessavälissä. Toimin myös 1997 HYY:n edustajistovaalissa ESO:n vaalipäälikkönä. Edustajiston lisäksi minut valittiin myös HYY:n hallitukseen, joka oli yllätys”.

Hiljalleen vapaaehtoistoiminta järjestöissä alkoi kuitenkin muotoutua uraksi: ”Hallitusvuoteni aikana silloinen pääsihteeri ilmoitti siirtyvänsä muihin tehtäviin, jolloin hänen paikkansa tuli

sopivasti avoimeksi määräaikani loputtua. Hain paikkaa ja olin siihenkin puhdas musta hevonen.

Tämän kautta olin täyspäiväisesti töissä ensimmäisen kerran järjestössä. Näin ajauduin kansalaisjärjestöihin”.

Vaikka Heinäsen urapolku vaikuttaa suoraviivaiselta, oli se osittain puhdasta sattumaa: ”En välttämättä koskaan tehnyt varsinaista päätöstä olevani töissä juuri kansalaisjärjestöillä. Kun kuitenkin katson myöhemmin urapolkuani, näyttää se loogiselta ja harkitulta. Oltuani töissä Mannerheimin lastensuojeluliiton nuorisotyön päällikkönä, pyydettiin minua töihin Nuorelle Suomelle. MLL:n aikana olin myös luottamushenkilönä Suomen nuorisoalan kattojärjestön, Allianssin, puheenjohtajana neljä vuotta”. Häinänen korostaakin, että luottamustehtävät järjestöissä olivat avainasemassa oman tulevaisuuden muodostumiselle: ” En olisi tässä tehtävässä, jos en olisi käynyt läpi opiskelijajärjestöuraa. Ensimmäinen työni oli HYY:n johtaminen, jossa oli kuitenkin 20 henkilöä ja olin isoissa saappaissa. Onnistuin siinä ja minulla oli motivaatiota olla hyvä esihenkilö, mikä auttoi kokemuksen puuttuessa. Sain hyvää palautetta ja se rohkaisi itseäni jatkamaan yleisjohtamisen tehtävissä. HYY:n tehtäviin en olisi päätynyt, jos en olisi ollut ESO:ssa ja Polhossa”. Sen lisäksi, että järjestöt tarjosivat Heinäselle kokemusta ja näköalaa tuleviin työtehtäviin, olivat ne avainasemassa tärkeiden kontaktien muodostamisen kannalta: ”Alliassin ja HYY:n tehtävissä pääsin tutustumaan poliitikkoihin. Tästä on ollut paljon hyötyä Planin tehtävissä, koska työ perustuu pitkälti vaikuttamiseen”.

Heinänen näkee kolmannen sektorin järjestöt ja toimijat tärkeässä asemassa, niin poliittisesti kuin laajemman yhteiskunnallisesti. “Mielestäni Suomessa on se erityinen asema, että julkinen valta rahoittaa kansalaisjärjestöjä, jotka saavat vapaasti kritisoida sitä.

13

TEEMA Meillä on täällä olemassa perinne, jossa kansalaisjärjestöjen olemassaolo nähdään itseisarvona ja niitä tuetaan, vaikka niiden päätehtävä olisikin kritisoida julkista valtaa. Tämä on mielestäni hienoa ja sitä ei saisi rapauttaa”, Heinänen kuvaa. ”Järjestöt aktivoivat kansalaisia, mikä on hyväksi demokratialle. Näin kansalaisten ääni nousee esille”. Suomi on globaalilla skaalalla erityisasemassa, sillä kaikkialla tilanne ei ole näin otollinen. “Tämä (valtion rahoitus) ei olisi mahdollista monessa muussa maassa, vaan järjestöt hiljennetään rahoituksella olemaan puuttumatta valtion toimintaan.

Maailmalla ja jopa EU valtioissa on valitettavasti yleistä se kuinka kansalaisyhteiskunnan tila on kapenemassa. Venäjä on tietysti oma lukunsa. Suomessa kansalaisyhteiskunta voi kuitenkin hyvin”.

Vaikka poliittinen historia tarkasteleekin pitkälti mennyttä, näkee Heinänen koulutuksensa oleellisena osana tämän päivän ongelmien ja ilmiöiden ymmärtämistä. “Vaikka poliittisessa historiassa keskitytään paljon Suomen historiaan ylipäätään ja maailman historiaan, opettaa se samalla miten yhteiskunta toimii myös muualla. Sen kautta voimme oppia ymmärtämään, mitä kehitys on ja kuinka se toimii. En siis tarkoita, että meillä länsimaissa kehitys olisi aina ollut pelkästään hyvää.

Ylipäätään kokonaisuuksien hallinta ja yleinen ymmärrys yhteiskunnan toimisessa auttaa vaikkapa tasa-arvokysymyksissä hahmottamaan asioita paremmin”. Heinänen tunnistaa myös yhteiskuntatieteiden abstraktiuden, mutta näkee sen isona valttina: “Luonnontieteissä asiat ovat yleensä joko tosia tai epätosia, kun taas yhteiskuntatieteissä asiat liikkuvat harmaalla alueella eikä ole mustavalkoisia totuuksia siitä, miten yhteiskunta toimii tai miten asiat ovat historiassa tapahtuneet. Poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden ansiosta olen oppinut, että asiat eivät ole nollia ja ykkösiä vaan jotakin siltä väliltä. Varmasti näin ajattelevat ihmisetkin hakeutuvat yhteiskuntatieteisiin, mutta samalla ne varmasti opettavat kykyyn ajatella laajemmin ja kritisoida”.

Yhteiskuntatieteilijän tapa hahmottaa, kritisoida ja puntaroida maailmaa näkyy myös Heinäsen ajattelussa. Hänen työnsä onkin vahvan poliittista ja samat näkemykset heijastuvat myös hänen näkemyksiinsä nykymaailmasta. “Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisoikeudet ovat loukkaamattomia

14

eivätkä poliitiikkaa. Mielestäni ei ole poliittista päätöksentekoa Huhtasaaren sanoessa, että ihmisoikeuksia voi tulkita eri tavalla eri ihmisten kohdalla. Näin ei vain ole. Tai yrittäessään vedota, että ihmisoikeuksiin perustuvat asiat olisivat poliittisia päätöksiä. Asioita edistetään tekemällä poliittisia päätöksiä, mutta ihmisarvot ovat kaikille kuuluva universaali asia”.

Heinänen haluaa kuitenkin uskoa parempaan huomiseen. “En ennusta vaan uskon ja toivon että liberalismi voittaa. -- En voi ennustaa, että näin tulee tapahtumaan, mutta toivon niin. Vaikka otammekin taka-askeleita, otamme samalla jokaista kohden kaksi askelta eteenpäin. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat asenteet ovat muuttuneet lyhyessä ajassa todella paljon.

Muistan kuinka vuonna 2001 tai 2002 olimme eduskuntatalon portailla osoittamassa mieltä rekisteröitävän parisuhteen puolesta ja kuinka se hyväksyttiin niukalla enemmistöllä. Sitten tuli Tahdon-kampanja ja tasa-arvoinen avioliittolaki. Edelleen on kuitenkin paljon tehtävää”.

Maailma ei ole vielä valmis. On vielä valtavasti asioita, ongelmia ja epäkohtia, jotka tarvitsevat niin asiantuntijat kuin tavallisen kansalaisen panoksen, jotta parempi tulevaisuus voidaan saavuttaa. Heinänen tunnistaakin valtiotieteilijöiden oleellisen roolin: “Meidän (valtiotieteilijöiden) on oltava se porukka, joka ymmärtää yhteiskunnan toimintaa. Demokraattisesti toimiva yhteiskunta, jossa kaikilla on tasa-arvoiset mahdollisuudet katsomatta esimerkiksi siihen mitä sukupuolta edustaa, luo eniten hyvinvointia. Jos yhteiskuntatieteilijät eivät ymmärrä sitä, niin ketkä? Tehtävämme on tuoda laajempaa näkemystä, eikä vain pelkästään katsoa miten valtiolla tai kunnalla menee -- vaan on (katsottava) paljon suurempaa kokonaisuutta”. Heinänen on ajattelussaa kuitenkin uskovainen huomiseen. “Mielestäni huominen on parempi kuin eilinen. --Ilmastonmuutos on kuitenkin se, missä olemme menneet vain huonompaan suuntaan.

TEEMA Se poikkeaa kaikesta muusta, tuoden kehityksen päälle varjon. -- Meidän on pakko luopua osasta elintasosta ja samalla pakko tehdä vaikeita päätöksiä. Samalla voimme kuitenkin huomata myös valonpilkahduksia, kuten uuden hallituksen 2035 hiilineutraali Suomi - jos se toteutuu, on se aivan huikean hieno asia”. Ilmastonmuutos onkin Heinäselle kaiken läpäisevä, pitkälti tulevaisuudennäkymiä määrittävä tekijä. “Ilmastonmuutos on sekä Suomen, että koko maailman suurin haaste. Jos emme tee sille mitään, ei muilla saavutuksillamme ole mitään merkitystä”, hän toteaa.

“Historia tarjoaa ratkaisuja. -- Mutta yksittäin historia ei toista itseään täysin samalla tavalla, eikä sieltä pysty suoraan vetämään varmoja johtopäätöksiä. Historiaa ymmärtämällä pystyy paremmin saamaan näkökulmia siihen, mitä pitäisi tehdä, vaikka se ei tarjoaisikaan valmista vastausta”. P Teksti Milja Kalliosaari ja Otto Hormio Kuva: Milja Kalliosaari, UnSplash

Tarvitseeko historian opiskelija siis identiteettikriisejään? Ehkä, sillä on tärkeää muistaa miksi mennyt on edelleen tässä päivässä relevanttia ja mikä on roolimme sitä opiskelevina. Maailma on tässä ja nyt, mutta historia on myös tälle päivälle tärkeää ja ajankohtaista. Tärkeintä voisikin olla taito yhdistää nämä kaksi. Heinänen toteaakin:

15

TEEMA

Työtä, tahtoa, tasa-arvoa – visiona yhdenvertaisuus TEKSTI: MILJA KALLIOSAARI

H

istoriaa tarkastellessaan häkeltyy helposti siitä, kuinka suuria harppauksia yhteiskunnat ovat tehneet – usein yllättävän lyhyissäkin ajoissa. Tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi maailma on aihe, jonka puolesta ollaan taisteltu jo vuosisatoja. Nopeasti voi myös huomata, että historia jatkaa edelleen kehitystään.

Debatti on yhä ajankohtainen.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat vuonna 2019 paperilla, ehkä laajemmin ja näkyvimmin kuin koskaan ennen. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuuden kysymykset ovat kaikkien elämässä jollain tasolla läsnä, mutta ne näyttäytyvät helposti yksilöä suurempina ja vailla konkretiaa. Omassa elämässäni ne näyttäytyvät pitkälti näin. Siksi en ole paras ihminen puhumaan aiheesta. Voin kuitenkin tarjota tilaa kuunnella ja tulla kuuluksi. Siispä haastattelin kolmea aiheisiin omilta tahoiltaan omistautunutta nuorta – Mira Pohjanrinnettä, Emilia Noschisia ja Aracelis Correaa.

Tasa-arvon haasteet ovat konkreettisia ja hyvin todellisia. Koska ne kumpuavat pitkälti yhteiskunnasta ja rakenteista, on niiden kasvattina helppoa olla täysin sokea. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmiin voisi itse tarttua. Tasa-arvon eteen voi ja pitää tehdä konkreettisia toimia.

(M): --Keskityn levittämään tietoisuutta saamelaiskulttuurista ihan jo oman työnikin kautta. Olen osana Nuorten akatemian ja Saamelaiskäräjien Nuorisoneuvoston yhteistyössä toteuttamaa Dihtosis-projektia, jossa opettajat voivat kutsua meitä vierailulle yläasteille.

16

Pajat ovat olleet tosi suosittuja ja esimerkiksi tänä lukuvuonna olisi tarkoitus toteuttaa yhteensä 80 vierailua kouluihin ympäri Suomen.

Näin korjaamme koulun oppikirjojen luomia hyvin vanhahtavia kuvauksia saamelaiskulttuurista, ehkäisemme rasismia meitä kohtaan, ja -- toimimme eräänlaisena vertaistukena muille vähemmistönuorille. Yllättävän monet nykynuorista eivät ole kuulleet saamelaisista ollenkaan tai jos ovat, niin valitettavasti eivät yleensä mitään kovin hyvää. -- Olen oppinut saamelaisalueelta pois muutettuani, että eihän meistä tosiaan tiedetä oikeastaan mitään. Ja jos ihmiset eivät tiedä, ihmisiä ei kiinnosta. Jos taas valtaväestöä ei kiinnosta, ei meillä ole kovin valoisa tulevaisuus edessä.

(A): Perustin nyt yliopistolle Students of colour ry:n. Järjestön perustaminen lähti pitkälti omasta henkilökohtaisesta tarpeestani sille, mutta se olemassa olollaan pyrkii tekemään yliopistomaailmasta yhdenvertaisempaa ja useammalle kotoisampaa. Järjestö toimii tarjoten vertaistukea ja yhteisön, jossa purkaa kokemusta etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluvana opiskelijana. Se toimii myös jäsentensä äänitorvena ja mahdollistaa kannan ottamisen ajankohtaisiin asioihin ja yliopiston vanhentuneiden käytäntöjen kommentoimisen sekä pyrkii luomaan representaatiota. Tarkoituksena on luoda järjestön ympärille kannustava, voimauttava ja kotoisa yhteisö, joka tukee yliopisto-opiskelua ja muuta elämää muuten erittäin valkoisessa ympäristössä.

Keskeiseksi nousee asioista kouluttautuminen

TEEMA ja oppiminen – niin muiden kuin oman itsensä kohdalla.

(E): Olen jatkuvasti oppimisprosessissa, niin kuin me kaikki. Feminismin myötä olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan enemmän, luomaan tilaa ja olemaan liittolainen. Toivon saavani rakentavaa kritiikkiä ja palautetta toimintatavoistani, ja pyrin sitä myös antamaan, jos näen siihen aihetta.

(A): --Pyrin siihen, etten itse käyttäytymisessäni toistaisi epätasa-arvoa tuottavia rakenteita.

Tiedostamalla esimerkiksi omia ennakkoluuloja ja työskentelemällä niiden kanssa.

Tasa-arvo terminä on helposti sumea, suppea ja epäselkeä. Sitä käytetään hyvin laajassa kontekstissa, mutta yleisesti sen koetaan viittaavan pääasiassa sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Puhutaan myös yhdenvertaisuudesta, mutta en ole varma, onko sekään terminä tarpeeksi laaja-alainen tavoittamaan sitä vastaan asetettuja ongelmia ja kysymyksiä. Kysyin haastateltaviltani, mitä tasa-arvo heille tarkoittaa:

(M): Jos totta puhutaan, niin tähän kysymykseen on varmasti ihan mahdotonta vastata täysin tyhjentävästi. Toisaalta se on tietenkin sitä, että kaikilla on samat oikeudet ja mahdollisuudet, mutta tärkeämpää on se, miten se toteutetaan. Tällä tarkoitan siis, että ei voida antaa kaikille tasan samanlaisia tikapuita ja olettaa että kaikki yltäisivät niiden avulla yhtä korkealle.

Toiset eivät tarvitse välttämättä niitä tikapuita ollenkaan, toiset tarvitsevat kahta korkeammat kuin muut. Täydellinen yhdenvertaisuus ottaisi huomioon kaikkien erilaiset tarpeet mahdollistaakseen jokaiselle yksilölle heille parhaan mahdollisen tavan toimia yhteiskunnassa.

--Tämä on todennäköisesti vielä pitkään täysin mahdotonta saavuttaa.

(A): Pyritään jokaisen hyvinvointiin. Kaikkia kohdellaan yhtä arvokkaina, mutta tukea annetaan huomioiden eri ihmisen erilaiset tarpeet ja positiot, niin että enemmän tarvitsevalle tai heikommassa asemassa olevalle enemmän.

(E): Tasa-arvo on joka tason läpäisevä, inter-

sektionaalinen, ajasta ja paikasta riippumaton ihmisoikeus tulla tunnustetuksi yhdenvertaisena ihmisenä.

Näen intersektionaalisen feminismin linssinä ja työkaluna, jonka kautta tarkastella maailmaa ja sen epätasa-arvoisia rakenteita.

Elämme monimutkaisessa maailmassa, joten epätasa-arvo toteutuu myös monimuotoisen ja moni perustaisen sorron ja syrjäyttämisen kautta. Erilaiset vallankäytön muodot tukevat toinen toisiaan. Patriarkka, kapitalismi ja valkoinen ylivalta toimivat kaikki yhdessä toisiinsa kietoutuneina, vallitsevia hierarkioita ylläpitäen. Tämän takia emme voi saavuttaa tasa-arvoa ainoastaan yhdellä osa-alueella, sillä pois jää automaattisesti joku toinen.

Lähes kaikilla on siis jonkinlainen käsitys tai idea tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Se, mitä nämä ideat pitävät sisällään, vaihtelee kuitenkin suhteellisen laajasti kontekstista riippuen. Toinen, hyvin perustavanlaatuinen ongelma on, että tasa-arvo harvoin, jos koskaan toteutuu edellä mainitun tavoin.

(M): Ei tule mieleen yhtäkään ikäistäni saamelaista, joka ei olisi saanut kuunnella jonkinlaista huutelua joko ihan oikeasti päin naamaa tai vähintään lukea internetistä koko meidän yhteisöämme koskevaa vihapuhetta. Meidän ikäluokallahan tilanne on kuitenkin siitä jo hyvä, ettei yleinen konsensus ole enää se, että me oltaisiin jotain pohjoisen mongolikansaa – mutta rasistit ovat aina rasisteja. -- Jouduin muun muassa yläasteikäisenä rasistisen huutelun kohteeksi, kun olimme ystävieni kanssa lapinpuvut päällä matkalla Helsingin päärautatieaseman läpi kohti Kansallisteatteria, jossa meillä oli esitys.

Nuorin meistä oli ala-asteella, mutta ilmeisesti ikä ei enää siinä vaiheessa kiinnosta, jos vaatteista näkee, että kyseessä on jonkin etnisen vähemmistön edustaja. Se oli ehkä se tapaus, missä eniten pelotti. Toisaalta silloin oli nuori, kaukana kotoa ja kohtasin ensimmäistä kertaa jonkun, joka tuntui vihaavavan, vaikka näki minut ensimmäisen kerran.

(A): -- Suurimmaksi osaksi olen kokenut ulossulkemista. Minut suljetaan suomalaisuuden ulkopuolelle, joka kerta kun minulle suomen

17

TEEMA

” -- ei voida antaa kaikille tasan samanlaisia tikapuita ja olettaa että kaikki yltäisivät niiden avulla yhtä korkealle. -- Täydellinen yhdenvertaisuus ottaisi huomioon kaikkien erilaiset tarpeet -- ” ” -- tärkeintä olisi, että jokainen tunnistaisi kuinka erilaiset eriarvoistavat rakenteet toimivat heidän kauttaan ja pyrkisivät muuttamaan asian.” sijaan puhutaan oletuksena englantia tai tivataan, mistä olen kotoisin. Jo nämä asiat viestivät, että minussa on jotain, jonka takia en mene mukisematta suomalaisesta. Usein vielä siinäkin kohtaa, kun vastaan kotikaupungikseni Helsingin useat jatkavat kyllästyttävää urkkimistaan: ”Eikun mistä olet kotoisin oikeasti” tai ”Mistä sun juuret on?” Henkilökohtaisesta taustastani ja sukujuuristani tuleekin yhtäkkiä julkista ja kaikille kuuluvaa. Se näkyy kaikille ja on kaikkien kommentoitavissa. Tai näin ajatellaan. Osa saattaa vielä heittää perään jotain rasistista tai muuten ennakkoluuloista kommenttia ulkomaalaisista isistä, jos vastentahtoisesti paljastan isäni olevan Kuubasta.

Tavallisia ovat myös rasistiset huutelut ja kommentit, eksotisointi, representaation puute (mediassa, taiteessa, asiantuntijapaneeleissa, kurssimateriaaleissa) ja olemassaoloni unohtaminen. Esimerkiksi yliopistolla luennoitsijat tuppaavat unohtamaan, että olen olemassa ja saattavat suunnitella luennot vain valkoisia opiskelijoita ajatellen. He unohtavat, että esim. rasistisesti latautunut väkivalta vaatisi sisältövaroituksia, kattavan purun ja todella suuren tarpeen sen esittämiselle, ja saattavat siksi epähuomiossa näyttää sitä fukseille heidän ensimmäisellä luennollaan ilman mitään edellä mainituista.

Tietämättömyydestä kumpuaa myös loukkaava kielenkäyttö, kun osa viljelee vanhentuneita termejä tai heittää rasistista tai muuten huolimatonta läppää.

(E): Olen valkoinen, cis-sukupuolinen, fyysisesti ei-rajoittunut, hyvän sosioekonomisen aseman omaava, sekä vahvan tukiverkoston päällä seisova ihminen. Tämän pois sulkee

18

monta monet tekijät, joista voisin kokea epätasa-arvoista kohtelua. Kuitenkin olen nainen ja koen, että patriarkaalisesti rakennettu maailma ja sen rakenteet ovat kaventaneet ja rajoittaneet henkistä liikkuma- ja kasvamistilaani--. Ainoastaan etuoikeuksien tunnistaminen ja luettelu ei kuitenkaan auta, jos ei ymmärrä, minkä kustannuksella etuoikeudet ovat etuoikeuksia, kenen oikeuksista se on pois. Äärimmäisen tärkeää on luoda tilaa yksilön kokemuksille, mutta tärkeämpää on nähdä rakenteet, jotka tuottavat epätasa-arvoisen kohtelun.

Lisäksi terminä suvaitsevaisuus on ongelmallinen, sillä se pitää sisällään itsessään jo valta-asetelman, jossa joku ylhäältä alaspäin valitsee hyväksyvänsä jonkun toiseudesta huolimatta. Tällöin henkilöt eivät ole samalla viivalla, vaan asetelma määrittyy taas normin kautta. Eli “suvaitsemalla” asia x ei pureta epätasa-arvoisia rakenteita.

Ongelmilta on helppoa sulkea silmät, jos ne eivät suoraan vaikuta tarkastelijan omaan elämään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niihin pitäisi puuttua. Me yksilöinä olemme kykenevä toimimaan ja vaikuttamaan muutokseen:

(M): (Yksilön tulee) olla avoin, kuunnella ja rohkeasti kannattaa -- yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Faktahan on, että vähemmistöt eivät voi yksin muuttaa maailmaa, jos valtaväestö ei sitä salli. Joskus tarvitaan vain se yksi rohkea, joka uskaltaa tarpeeksi kovaan ääneen kyseenalaistaa nykyisen maailmanjärjestyksen, jotta voitaisiin saada tuhannet viimeinkin kuuntelemaan.

(A): En voi vastata tähän kenenkään puolesta.

TEEMA Jokainen voisi vaikka miettiä, mitä juuri hän voi tehdä tasa-arvon eteen. Kaikista tärkeimpänä näen itse omien ajatusmallien tunnistamisen ja niiden kanssa työskentelyn. Jos automaattisesti alkaa puhua afrohiuksiselle tytölle kadulla englantia suomen sijaan, pysähdy ja mieti miksi teet niin. Näen, että tärkeintä olisi, että jokainen tunnistaisi kuinka erilaiset eriarvoistavat rakenteet toimivat heidän kauttaan ja pyrkisivät muuttamaan asian.

(E): Uskon, että kaikki lähtee siitä, että yksilö kykenee tunnistamaan ja tunnustamaan vallitsevat epätasa-arvoiset ja syrjivät rakenteet ja sen kautta tarkastelemaan omaa positiotaan suhteessa yhteiskuntaan ja muihin. Omien kipukohtien, tunne solmujen ja kokemusten tarkastelu ja ymmärtäminen luo vahvemman kasvualustan yksilön tasa-arvoiselle ajattelulle ja toiminnalle.

Koen, että tarvitsemme myös tienraivaajia, jotka äänekkäästi rikkovat ja kyseenalaistavat normeja ja valta-asetelmia. -- Tarvitsemme julkisen representaation monimuotoisuutta, tukiverkkoja, dialogeja, suun avaamisia, haastamista ja sitkeyttä, jotta syvälle juurtuneet ja haitalliset rakenteet hiljalleen alkaisivat sortumaan. Mitään suurta ei koskaan olla tehty yksin, joten avun pyytäminen, sen antaminen, tukeminen, kuuntelu, kysyminen ja kannustaminen on jotain mitä jokainen voi tehdä.

Askelia moniääniseen ja eteenpäin vievään keskusteluun on aito oppiminen itsekritiikkiin, sekä kritiikin antamiseen ja ottamiseen.

-- Myös tasa-arvoa ajavien liikkeiden sisällä täytyy olla kritiikkiä itse liikettä kohtaan ja ongelmakohdat täytyy tunnistaa ja niiden eteen täytyy yhdessä tehdä töitä.

(M): mielestäni kaikki pienetkin askeleet kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa ovat voitto.

-- Jos ei tuoda esille ongelmia, niitä ei voida käsitellä.

piteitä ja ovat luonteeltaan hyvin sensitiivisiä.

Vaikka tämä on yksi keskustelun suurimmista haasteista, on se mielestäni yksi suurimmista perusteluista jatkaa keskustelua ja konkreettisiin toimiin pyrkimistä. Tarvitaan osallistavaa dialogia, ei monologia massoille. Tarvitaan myös taitoa kuunnella, vaikka sitä kautta ratkaisua ei saavutettaisikaan. Vain kyvyllä ymmärtää toisiamme voimme todella takertua perimmäisiin, koko keskustelun takana vaikuttaviin ongelmiin.

(E): Niin kuin kaikissa jonkun ihmisarvoa koskevissa keskusteluissa, on ymmärrettävä, että jos yksilö joutuu jatkuvasti todistelemaan ja selittelemään, miksi hänen kokemansa kohtelu on epätasa-arvoista, on se turhauttavaa ja uuvuttavaa. -- (Maailma) ei ole (tasa-arvoinen) ja sen osoittaminen on tärkeää. Kyllästyttää argumentointi, jossa ainoastaan verrataan nykytilannetta historiaan ja perustellaan sillä jo saavutettua tasa-arvoa. Seisomme niiden harteilla, jotka ovat aiemmin taistelleet tasa-arvon puolesta, mutta meidän täytyy myös keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan, jotta seuraavat voivat taas seistä meidän harteilla. P

”Tasa-arvo on joka tason läpäisevä, intersektionaalinen, ajasta ja paikasta riippumaton ihmisoikeus tulla tunnustetuksi yhdenvertaisena ihmisenä.”

Keskustelu siis jatkuu – hyvä niin. Tasa-arvon kysymykset sivuuttavat, lävistävät ja kumuloituvat yhteiskunnallisessa debatissa ja osittain tästä syystä on tuskin todennäköistä, että ratkaisua voidaan lähestyä vain yhdenlaisesta näkökulmasta. Kysymykset myös jakavat mieli-

19

20

Anni Takanen

21

TEEMA

EUROOPAN UNIONIN

E

urooppalaista identiteettiä on yritetty rakentaa jo vuoden 1973 Euroopan yhteisön Kööpenhaminan julistuksesta lähtien. Sen tueksi on tehty yhteisiä symboleja kuten passi, hymni, valuutta ja lippu. Eurooppalaista integraatiota on yritetty luoda unionissa erityisesti ylhäältä päin vedoten Euroopan yhteiseen historiaan ja eurooppalaisiin arvoihin. Onko tavoite kuitenkaan onnistunut vuosikymmenten saatossa vai onko eurooppalainen identiteetti tuomittu jäämän nationalistisen populismin jalkoihin?

Rauhanprojektina liikkeelle lähtenyt Euroopan unionin integraatio on jossain määrin risteyskohdassa. Erilaiset skenaariot siitä, mihin suuntaan unionin pitäisi kehittyä, jylläävät villisti. Onko unioni liittovaltio vai valtioiden liitto? Johtaako erimielisyydet kehityksen suunnasta eriytyvään integraatioon?

Kysymykset talouspolitiikasta, maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta ja unionin laajentumisesta jakavat unionia. Keväällä 2019 käydyt parlamenttivaalit osoittivat, että liberaalit EU-myönteiset voimat lujittavat asemaansa – toisaalta niin myös kriittiset oikeistopopulistit.

Viime vuosina on ryhdytty puhumaan Euroopassa uudestaan nousevasta nationalismin aallosta, jossa valtiot ovat talous- ja maahanmuttokriisien takia alkaneet kaivata vahvempaa suvereniteettiaan. EU-kriittisyyttä esiintyy jokaisen jäsenvaltion sisällä, mutta otsikoihin ovat nousseet erityisesti itä-Euroopan maat Puola ja Unkari sekä etelässä Italia - unohtamatta ääriesimerkkiä Iso-Britanniaa ja brexit-rumbaa. Erityisesti Victor Orbánin johtama Fidesz-puolue Unkarissa on osoittautunut tiukaksi liberaalin demokratian haastajaksi, mikä on toisen maailmansodan jälkeen vakiin-

22

VIRVA HAUVONEN

tunut kyseenalaistamattomaksi hallintomuodoksi. Lehdistönvapaus ja oikeusvaltioperiaate on asetettu vaaraan, minkä myötä unioni äänesti vuonna 2018 kurinpitomenetelmän käynnistämisen puolesta. Panoksena on Unkarin äänioikeus ja rahahanojen sulkeminen – onhan Unkari nettosaajan asemassa. Unionin toimintakyky onkin koetuksella, sillä myös sanktioiden asettamisen hankaluus on osoittautunut yhdeksi unionin kompastuskiveksi.

Italiassa Matteo Salvinin pääministerifantasiat kariutuivat ja karismaattinen Lega-puolueen johtaja joutui syksyn alussa järjestettyjen vaalien myötä oppositioon. Salvinin suosio kumpusi “pakolaiskriisistä” ja vuonna 1997 voimaan tulleesta Dublinin sopimuksesta.

Käytännössä sopimus toimii kömpelösti nykyaikana, jolloin pakolaisuus erityisesti Välimeren yli on lisääntynyt. Etelä-Euroopan maat ovatkin valittaneet ylikuormituksesta, sillä Dublinin menettelyn mukaan turvapaikkahakemus on tehtävä hakijan ensimmäisenä tavoittamassa maassa.

Oman kansallisen identiteetin tärkeys korostuu usein äärioikeistolaisessa retoriikassa.

Vaalivoiton EU:n parlamenttivaaleissa saaneet liberaalit voimat ajavat integraatiota politiikan kaikilla osa-alueilla – myös maahanmuuttopolitiikassa. Toisaalta muukalaisvastaisuus saattaa tämän myötä lisääntyä, mutta kehityksellä voi

TEEMA

RISTIAALLOKOSSA KEHITYSSUUNTA

SONJA KÄYHKÖ

olla myös valoisampi puoli. Jos unioni pääsee yhteisymmärrykseen solidaarisemmasta turvapaikanhakijoiden jaosta jäsenmaiden kesken, saattaa maahanmuuton teho lyömäaseena unionia vastaan heiketä.

Populismin nousuun 2010-luvulla ovat johtaneet monet tekijät. On mahdollista tulkita, että euro- ja pakolaiskriisi ovat saaneet unionia kyseenalaistavat joukot liikkeelle. Päätöksenteko unionissa on hidasta ja läpinäkyvyys heikkoa. Kansalaisille unionin toiminta hahmottuu usein monimutkaisena labyrinttina, josta yksin eliitti etsii reittiä ulos. Jos unioni haluaa kitkeä populistisen nationalismin värittämän kritiikin pois, ei ratkaisuksi välttämättä toimi populistiset vastaukset. EU onkin usein tyrmännyt sitä kritisoivat voimat yhdeksi homogeeniseksi “äärioikeistoklöntiksi”, mikä on osaltaan niin ikään populismia – yksinkertaistusta ja vastakkainasettelujen luomista.

Onko populistisen nationalismin riepottelemassa Euroopassa toivoa vielä saavuttaa vahva ja yhtenäinen EU? Jos eurobarometrehin on uskominen niin kyllä. Vuoden 2015 barometrin mukaan suomalaiset tunsivat olevan EU-kansalaisia keskimääräistä eurooppalaista

enemmän. Suomalaisista kolme neljästä (75 %) tuntee olevansa unionin kansalainen, kun EU-maissa luku on keskimäärin kaksi kolmesta (64 %). Viimeisimmän eurobarometrin mukaan 68% vastaajista piti maansa EU-jäsenyyttä hyvänä asiana. European Council on Foreign Relations -ajatuspajan (ECFR) tutkija ja ohjelmajohtaja Susi Dennison kirjoittaa Helsingin sanomissa eurooppalaisen identiteetin kasvaneen kansallisen identiteetin rinnalla, mikä ilmeni myös EU-parlamenttivaalien tuloksessa.

Eurooppalaiset ovat kuitenkin huolissaan tulevista haasteista kuten ilmastonmuutoksesta ja unionin instituutioiden kyvystä vastata niihin.

Unionin vastavoimat haastavat perusarvoja, mutta onko niiden nousussa myös totuuden siemen? Ehkä päätöksentekoa ja läpinäkyvyyttä unionin elimissä olisi tehostettava.

Ollakseen vakuuttava toimija kansainvälisessä politiikassa Euroopan Unioni tarvitsee yhtenäisyyttä. Globaalit haasteet kuten ilmastonmuutos tarvitsevat mittavia tekoja. Tässä EU on merkittävässä roolissa varsinkin kun suurvaltojen, kuten Yhdysvaltojen, asenteet ovat vastahakoisia. Pääministeri Antti Rinne on linjannut Suomen EU-puheenjohtajakauden prioriteettien olevan yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistaminen, kilpailukykyisempi ja sosiaalisesti eheämpi unioni, EU:n aseman vahvistaminen globaalina ilmastojohtajana sekä kansalaisten kokonaisturvallisuuden takaaminen. Nähtäväksi jää onnistuuko Suomi tavoitteissaan vai repiikö populistinen nationalismi Euroopan riekaleiksi. P

23

TEEMA

YDINSODAN RAJOILLA, GLOBALISAATION ARMOILLA TEKSTI: PETRIINA MATILAINEN KUVITUS: ANNI TAKANEN

K

24

ylmän sodan ilmapiirissä vallitsi kauhun tasapaino — nyt Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump twiittaa ydinaseista omissa nimissään.

Kuuban kriisin jälkeen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille haluttiin avata teleksiyhteys. Kriisin aikaan ydinsota oli lähellä kommunikaation kadon vuoksi, kun taas välitön viestintä on lähes itsestäänselvyys tänä päivänä — onko Trump ensimmäinen valtionjohtaja, joka käyttää Twitteriä poliittisen kommunikaation välineenä? Vain pieni osa valtioiden johtajien välisistä keskusteluista on näkyvissä muulle maailmalle ja varmasti suuri osa keskusteluista käydään suljettujen ovien takana.

Osa tiedosta halutaan pitää salattuna. Mikä on mahdollistanut sen, että korkean auktoriteetin omaavat henkilöt voi laittaa matalalla kynnyksellä ydinsotaviittauksia Twitteriin? Teknologian muutos, globalisaatio vai onko twiittailu kenties osa Trumpin harjoittamaa oikeistopopulismia?

Yksi merkittävimmistä kylmän sodan elementeistä olivat ydinaseet, jotka saivat aikaan kauhun tasapainon. Tämä oli tilanne, jossa ydinaseita oli niin paljon, että ydinsodan alkaessa kahden maan välillä koko maail­ma olisi voinut tuhoutua. Kuuban kriisissä vuonna 1962 kauhun tasapaino oli lähellä horjahdusta — ydinsodan uhkakuvasta oli tulla todellinen.

Kuuban kriisi juontaa juurensa kylmän sodan vastakkainasettelun ilmapiiriin, jossa maailma oli jakautunut kahtia Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton valtauhittelun seurauksesta. Suurvallat asettuivat vastakkain ideologisesti, mutta vastakkainasettelu ulottui myös politiikan ulkopuolelle — jopa avaruuteen asti.

Fidel Castron noustua valtaan Kuubassa 1958 Neuvostoliiton vaikutus alueella kasvoi, osittain myös Yhdysvaltojen harjoittaman politiikan seurauksesta. Tätä ennen Kuuba oli ollut vahvasti Yhdysvaltojen vaikutuksen alla, jonka vuoksi Neuvostoliiton vallan kasvu alueella ei miellyttänyt kylmän sodan vastaparia. Yhdysvallat vastasivat tähän

muun muassa vetämällä suurlähetystönsä pois maasta ja asettemalla Kuuban kauppasaartoon. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto alkoi toimittamaan ydinohjuksia Kuuballe naamiomalla operaation peitenimen alle. Yhdysvallat kuitenkin saivat ilmakuvaa Neuvostoliiton lähettämistä ohjuksista, jolloin peiteprojektin todellinen tarkoitus paljastui. Tähän reagoitiin asettamalla Kuuba merisaartoon.

Neuvos­toliiton johtaja, Nikita Hrustsov, päätyi lähettämään Yhdysvaltojen presidentille John F. Kennedylle kirjeen vaatimuksistaan merisaarron ja siitä eskaloituneen kriisin ratkaisemiseksi. Yhdysvaltojen vastausta kriisin ratkaisemiseksi ei kuulunut. Kuuban merisaarto hermostutti Fidel Castroa, joten hän mobilisoi Kuuban puolustusjoukot ja pyysi Hrustsovilta apua. Hrustsov vastasi tähän radiolähetyksellä ja lähetti Kennedylle uuden kirjeen.

Kuuban kriisin aikaan ensimmäinen viestintäsatelliitti oli laukaistu, eikä internetin olemassaolosta ollut tietoakaan. Hrustsovin kirjeet lähetettiin lennättimen kautta, jonka vuoksi kirjeen purkuun kului paljon kallisarvoista aikaa. Kun vihdoin kirjeen sisältö saatiin avattua ja vastaus hahmoiteltua, Hrustsovilta oli jo saapunut uusi, sävyltään aggressiivisempi kirje.

Lennättimen tehottomuus oli asettaa valtiot ydinsotaan. Maat olivat näin ydinsodan rajoilla ja lennättimen hitauden armoilla.

Kennedy ja Hrustsov saivat lopulta sopimuksen solmittua ja kriisi laukesi. Hidas kommunikaatio ei voinut jatkossa olla uhkana ydinsodan syttymiselle, jonka vuoksi Kennedy ja Hrustsov päättivät avata ”kuuman linjan”, lennätintä uudemman teknologian — teleksin — kautta.

David Harveyta lainatakseni, globalisaatiota kuvaillaan ajan ja tilan kutistumiseksi.

Muutos on kiihtyvää, ja matkustaminen ja nopea tietoliikenne saavat aikaan tiedon kasaantumiseen. Tällä siis viitataan siihen, että esimerkiksi viestintä toiselle puolen maailmaa onnistuu

TEEMA nopeammin kuin koskaan ennen. Kuuban krii­ si osoitti vanhan teknologian tehottomuuden kriisin yhteydessä, jolloin tuoreemmasta innovaatiosta haettiin tähän ratkaisua. Teleksi oli Kuuban kriisin aikaan uutta teknologiaa, jonka jälkeen puhelin kehittyi entisestään. Sen jälkeen faksi kehittyi ja pian tämän jälkeen päästiin hyödyntämään internetiä. Teknologia on kehittynyt kiihtyvästi ja uusi tieto on yhä nopeammin saatavilla.

Twitter @realDonaldTrump, kello 16.49 2. tammikuuta 2018:

Yllä oleva twiitti on Yhdysvaltojen istuvan presidentin käsialaa. Kuuban kriisistä on kulunut 57 vuotta, ja valtioiden välinen viestintä on siirtynyt kuumasta linjasta sosiaaliseen mediaan. Yhä kasvavissa määrin on nähtävissä valtionjohtajien päivittelyjä sosiaalisen median eri alustoilla, mutta mihin tarkoitukseen valtionjohtajat sosiaalista mediaa käyttävät? Oman henkilö- tai valtion brändin muokkaamiseen vai toimiiko se kenties neuvottelukanavana diplomatiasuhteille?

Uskon tämän olevan riippuvainen siitä, minkä nimimerkin takaa päivitykset tehdään. Päivityksestä tekee huomattavasti virallisemman, jos se tulee esimerkiksi puolueen tai muun instituution alaise­n nimimerkin takaa. Jos henkilö päivittää omissa nimissään, kyse on ehkä enemmän oman henkilökuvan rakentamisesta.

Ja se, millainen ennakkokäsitys on kyseisestä henkilöstä, vaikuttaa siihen, miten päivitykseen tulisi suhtautua.

Trump ja Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Un hoitivat ydinaseuhittelunsa Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen johtajien ensimmäisessä yhteisessä huippukokouksessa Singaporessa kesäkuussa 2018. Ottaen huomioon Pohjois-Korean sulkeutuneisuuden, ei Trumpin twiitillä todennäköisesti haluttu tai edes pystytty vaikuttamaan pohjoiskorealaisten mielikuvaan Yhdysvaltojen asearsenaalista. Kyseinen twiitti ja ylipäätään Trumpin sosiaalisen median käyttö voidaan nähdä pikemmin osana hänen harjoittamaa oikeistopopulismia. Trump haluaa näkyä siellä, missä hänen äänestäjänsä ovat helposti tavoitettavissa— sosiaalisessa mediassa.

Kuuban kriisi oli myös muille kuin valtioiden johdolle nähtävissä. Kennedy piti tilanteen eskaloitumisen pitkään muulta kansalta salassa, mutta lopulta hän tiedotti siitä televisiossa suuren yleisön edessä. Hrustsov taas piti radiolähetyksen neuvostoliittolaisille aiheesta. Kun vertaamme tilannetta tähän päivään, näkyvyys on saanut uudet ulottuvuudet. Internetin ja sosiaalisen median ansiosta Trumpin twiitit ja Singaporen huippukokouksesta seurannut mediasirkus olivat lähes kaikkien nähtävillä, eivätkä ne olleet aikaan sidottuja.

Muulle maailmalle näkyvässä viestinnässä valtion johtajat miettivät tarkasti mitä haluavat sanoa ja millaisen kuvan haluavat tilanteesta antaa. Kennedy kävi paljon keskusteluja suljettujen ovien takana ennen kuin kansalle tiedotettiin, saati Hrustsoville vastattiin. Toisaalta nopeammalla tiedon leviämisellä oltaisiin kriisi saatu aikaisemmin ratkaistua.

Tästä opittiin ja Kuuban kriisiä vastaavalta haluttiin välttyä— tieto oli saatava nopeammin toiselle puolelle maailmaa. Teknologian kehitys oli apuna ja pienensi maiden välistä välimatkaa.

Ydinsodalta vältyttiin globalisaation vaikutuksen avulla.

Trumpin twiittailut aiheuttavat ihmisille pelkoa ja kysymyksiä niiden tarkoitusperistä. Kaikki valtionjohtajat eivät kuitenkaan harrasta yhtä kyseenalaista Twitter-toimintaa kuin Trump. Huippukokouksissa neuvotteluiden tulokset olivat nopeasti ihmisten nähtävillä.

25

TEEMA Sulkeutuneessa Pohjois-Koreassa taas maassa leviävä tieto on tarkasti kontrolloitu. Vapaassa internetissä tieto liikkuu kiihtyvästi, jolloin siihen pääsevät kaikki vaikuttamaan. Toisaalta käsitys tiedon varteenotettavuudesta muuttuu epävarmemmaksi silloin, kun useampi on osana sen muokkaamista.

Vaikka globalisaatio nähdään rajoja hälventävänä voimana, asettaa se omat haasteensa rajaamattomuudellaan. Globalisaatio mahdollistaa tiedon nopeamman välittymisen, mutta liian nopealla tiedon siirtämisellä on riski lisätä väärinkäsityksiä. Tieto kasaantuu moneen eri paikkaan, jolloin virheellisen tiedon korjaaminen on entistä haastavampaa.

Globalisaatio tulee kiihtymään ja näkymään myös valtioiden välisessä viestinnässä.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon ollaan valmiita menemään sen armoilla. P

26

TEEMA

”Kohti ikuista rauhaa” – katsaus Immanuel Kantin kosmopolitanismiin

Teksti: Amanda Häkkinen

V

alistusfilosofi Immanuel Kant (1724-1804) tunnetaan kenties parhaiten hänen pyrkimyksestään rakentaa siltaa rationalismin ja empirismin välille sekä rationaalisuutta korostavasta moraaliteoriastaan, jonka ohjenuorana toimii ankara kategorinen imperatiivi. Kant ehti kuitenkin elinaikanaan vaikuttaa myös yhteiskuntafilosofian saralla, ja hänen teoriaansa kosmopolitanismista voi kuvailla uraauurtavaksi jopa nykyajan mittapuulla. Kantin kosmopolitanismi rakentuu pitkälti edellä mainittuun kantilaiseen näkemykseen moraalista, jonka mukaan moraalisäännöt ovat loppujen lopuksi rationaalisen päättelyn ja tahdon tulosta.

Ihmiset rationaalisina ja tahdoltaan vapaina (mikä on toki kyseenalaistettavissa, mutta jätetään sen puiminen toiseen kirjoituskertaan) olentoina päätyvät tietynlaisiin eettisiin johtopäätöksiin, joiden ohjenuoraksi Kant nostaa niin kutsutun kategorisen imperatiivin ­–”ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina.” Hyvää ja pahaa ei näin ollen voida redusoida mielihyvään ja kipuun, perustuuhan tämä olettamus tunteisiin järjen sijaan. Hyvää on se, mihin tahto kohdistuu, ja tämän tahdon toiminta tulee pitää autonomisena, puhtaana ulkoisista vaikutteista.

Kaikkien ihmisten ollessa pohjimmiltaan rationaalisia olentoja ja moraalin pohjautuessa järkeen ja tahtoon tunteiden sijaan seuraa loogisesti, että kaikki ihmisolennot ovat osa samaa moraalista yhteisöä. Juuri tähän johtopäätökseen pohjautuu Kantin näkemys kosmo-

politanismista eli maailmankansalaisuudesta: valtioiden välillä on ja saakin olla kulttuurisia eroja, mutta pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat osa yhtä suurta objektiivisen ja järjellä pääteltävän moraalin sfääriä. Tämä moraalisen arvon ja oikeuksien sfääri pitää sisällään paitsi tietyn valtion kansalaiset myös ulkomaalaiset – kauas on tultu varhaisten antiikin sofistien ajoista, jolloin orjia ja ulkomaalaisia ”barbaareja” ei luettu edes oman kaupunkivaltionsa kansalaisiksi.

Ajatuksena käsitys maailmankansalaisuudesta on mielestäni varsin kaunis, mutta ei immuuni kritiikille: ensinnäkin, millä perusteella rationaalisuus nostetaan moraalisesti relevantiksi kriteeriksi? Uskallan itse väittää, että moraalin kannalta perustellumpaa olisi asettaa moraalin sfääriin kuulumisen ehdoksi esimerkiksi kyky tuntea kipua tai mielihyvää – loppujen lopuksi moraalin perimmäinen funktio tuntuu, ainakin intuitiivisesti, olevan hyvinvoinnin turvaaminen, enkä näe mitään syytä ulottaa tätä pyrkimystä vain niihin olentoihin, jotka osoittavat tietyntasoisia kognitiivisia kykyjä.

Olivat moraaliseen yhteisöön kuulumiselle asetetut kriteerit mitkä tahansa, voidaan maailmankansalaisuusajattelusta nähdä loogisesti seuraavan, että näiden oikeuksien turvaamisen tulisi olla maailmanlaajuinen tehtävä. Eiväthän moraalisen yhteisön rajatkaan seuraa valtion rajoja. Tämän turvaamiseksi Kant peräänkuuluttaa kahden ensisijaisen tärkeän askeleen ottamista. Ensinnäkin, jokaisen valtion tulee perustaa toimintansa tasavaltaisten periaatteiden nojaan. Toiseksi, kaikkien

27

TEEMA maailman tasavaltojen on järjestäydyttävä niin kutsuttuun rauhanliittoon, joka takaa kaikkia ihmisiä yhdistävien oikeuksien toteutumisen ja kansainvälisen rauhan turvaamisen. Tällaisen parlamentaristisen valtionjärjestyksen hyödyt ilmenevät Kantin mukaan erityisen hyvin sotaan ryhdyttäessä. Siinä missä valtiossa, jossa johtajan tai hallituksen ei tarvitse nauttia kansanedustajien luottamusta eikä siten myöskään vaivata päätään sodan mahdollisilla seurauksilla, on tasavallan kansalaisten annettava sodalle suostumuksensa – ainakin välillisesti – ja näin kannettava sodan seuraukset. Tämä ajatus lienee harvalle kansalaiselle kovinkaan mieluisa, ja näin ollen sotaan lähteminen ei ole kansalle vaihtoehto.

Lopuksi lienee paikallaan tarkastella Kantin ehdotusta kansainliiton muodostamisesta. Erityisen huomionarvoista on se, että Kant puhuu nimenomaan kansainliitosta, ei kansainvaltiosta – kantilainen kosmopolitanismiteoria ei nimittäin peräänkuuluta varsinaista valtioiden yhteensulautumista, vaan tavoitteena on pikemminkin löyhä, suvereenien valtioiden muodostama liitto. Juuri tässä ajatuksessa voi-

daan kuitenkin nähdä piilevän Kantin teorian suurin epäjohdonmukaisuus: kuinka kyseinen kansainliitto voi varmistaa kaikkia maailman ihmisiä yhdistävien, järjellä pääteltävien oikeuksien toteutumisen? On hankala kuvitella, että liitto ilman minkäänlaista lainsäädäntö- tai toimeenpanovaltaa pystyisi todella turvaamaan, että kaikkia maailman ihmisiä kohdellaan päämääränä itsenään, eikä koskaan välineenä.

Kantin teoria mahtipontisine tavoitteineen tuntuu lopulta kompastuvan omaan varovaisuuteensa, mutta se ei tarkoita, etteikö meillä olisi kyseisestä teoriasta mitään opittavaa. Löyhän kansainliiton vahvuus piilee nimittäin nimenomaan sen toteuttamiskelpoisuudessa ja realistisuudessa: valtiot liittyvät helpommin sellaiseen liittoon, jossa toimiminen ei vähennä niiden suvereniteettia ja vie niiltä valtaa. Maailman valtiot tuskin uskaltavat luovuttaa valtaansa ylikansalliselle toimijalle ainakaan lähivuosina, ja näin ollen Kantin ajattelu edustaa vähintäänkin varovaista askelta oikeaan suuntaan. Se, johtaako polku ikuiseen rauhaan, jäänee nähtäväksi. P

Immanuel Kantin nenä 28

TEEMA

M NIIN KUIN MAAILMANLOPPU TEKSTI JA KUVITUS: SESSI TRAPNOWSKI

P

ilvenpiirtäjiä savun peitossa, ydinhyökkäyksen autioittama pikkukaupunki, tai kenties veden alle uponnut New York. Tämän kaltaiset mielikuvat ovat monelle meistä tuttuja viime vuosikymmenen yhä suositummaksi tulleista scifi- ja dystopiaelokuvista. Ihmiskuntaa on aina kieh­ tonut teemana tulevaisuus, usein synkkä sellainen.

Tieteisfiktion on sanottu heijastavan yhteiskuntien eri aikakausien suurimpia kulttuurillisia pelkoja ja ahdistuksen­aiheita. Vertaamme myös mielellämme todellisuutamme fiktioon, yrittäen löytää yhtymäkohtia vanhojen ja uusien pelkojen välillä. Donald Trumpin virkaanastujaiset aiheuttivat Yhdysvalloissa George Orwellin 1984-romaanin myyntien hetkellisen räjähdysmäisen, yli 9000-kertaisen kasvun.

H.G. Wellsin Maailmojen Sota vuodelta 1898 käytti marsilaisten hyökkäystä Maahan allegorisena kritiikkinä Euroopan kolonialismille ja sen kauhuille. Ydinaseholokaustin pelko heijastuu esimerkiksi Terminaattori-elokuvissa. Vuoden 2002 Minority Report maalaa kuvan maailmasta, jossa hallitukset pystyvät pidättämään ihmisiä murhista ennen kuin ne ikinä ta­pahtuvat – pelottava katsaus vaihtoehtoiseen todellisuuteen, joka tuntuu katsojalle melkein häiritsevän mahdolliselta nopeasti kehittyvän teknologian ja elektronisten valvontasysteemien maailmassa. Elokuva esit­tää ajankohtaisen kysymyksen siitä, miten paljon vapautta ja yksityisyyttä olemme valmiita uhraamaan turvallisuuden nimissä.

Tieteisfiktio tuntuu tulevan yhä lähemmäs nykyhetkeämme. Trendisarja Black Mirror esittää vaihtoehtoisia dystooppisia tulevaisuudenkuvia, joiden kammottavuus piilee niiden läheisyydessä omaan aikaamme. Emme enää yritä arvailla, miltä maailma näyttää 100 vuoden kuluttua, vaan kauhut löytyvätkin lähitulevaisuudesta. Moni jakso käsittelee tapoja, joilla moderni teknologia, tekoäly ja niiden institutionaalinen väärinkäyttö voi eristää meitä toisistamme sekä rajoittaa

yksityisyyttämme.

Ilmastonmuutosaihei­set katastrofidystopiatkin ovat löytäneet yleisönsä 2000-luvulla, eivätkä syyttä.

Media heijastaa pelkojamme, mutta toi­ saalta se voi myös muovata niitä. Pelot ovat ymmärrettäviä, mutta niitä voi myös hallita ajatteluaan säätämällä - uusiin asioihinhan on aina suhtauduttu epäilevästi. Kun puhelimia ja sosiaalisen median eristävää vaikutus­ta ei ollut, ihmiset välttelivät ihmiskontaktia julkisilla paikoilla liimaamalla kasvonsa sanomalehtiin.

Olemmeko todella tulleet ihmiskunnan kehityksessä uniikkiin kehityspisteeseen? Ovatko pelot suurenneltuja?

Teknologian kehitys on kumulatiivista, ja se on muuttanut ihmiskuntaa monin, hyvin kouriintuntuvin tavoin – positiivisin ja negatiivisin - joita ei saisi vähätellä. Krii­sit on aiheuttanut sama systeemi, josta myös ratkaisut niihin löytyvät: meillä on nyt paremmat mahdollisuudet taistella ilmastonmuutoksen kaltaista ilmiötä vastaan kuin koskaan ennen.

Kaikista historiamme uhkakuvista juuri ilmastonmuutos on kenties kaikkein todellisin.

Toisaalta erittäin todellisenkin uhan edessä liiallinen pelon lietsominen ja äärimmäisten uhkakuvien maalailu saattaa aiheuttaa la­ mauttavaa ahdistusta ja epätoivoa.

Tieteisfiktiolla on aina ollut rooli ihmis­ kunnan toivojen ja pelkojen tulkkina. Se on myös inspiroinut matkapuhelimen, sukellusveneen ja ydinaseiden syntyä. Uusi nouseva genre on ’climate fiction’, tai tuttavallisemmin ’cli-fi’. Kuvitelmat ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastotuhojen muuttamassa maailmassa auttavat käsittelemään ilmastonmuutoksen todellisuuksia. Abstrakti data muuttuu konkreettisiksi hahmoiksi. Ei kuvitella vain ilmastokatastrofeja vaan todellisuuksia, joissa niiden seurausten kanssa on opittu elämään, sopeuduttu. Maan päällä selviämisen lisäksi meitä vaikuttaa kiehtovan myös planeetaltamme pakeneminen, ainakin jos johtopäätöksensä vetää viimeaikojen ava­ ruusteemaisista eloku-

29

TEEMA vista ja kirjoista. On toki epätodennäköistä, että ilmastofiktio ratkaisisi ihmiskunnan suurimmat ongelmat, mutta fiktion ja todellisuuden suhde ei ole vain yksisuuntainen. Ne ovat kaksi vastak­kain asetettua peiliä.

Genre ei ole vain lännen yksinoikeus. Es­ merkiksi Kiinassa tieteisfiktio on nousussa, ja se nähdään maan nopean modernisaation ja globaalin nousun narratiivien heijastajana. Se käsittelee myös esimerkiksi sananvapauden rajoittamista. BBC:n haastattelussa yhdysvaltalaisen Wellesleyn yliopiston kiinalaisen kirjallisuuden ja tieteisfiktion asiantuntija Mingwei Song toteaa: ”Uudella tiedefiktion aallolla on synkkä ja kumouksellinen puoli, joka kielii todellisuuden näkymättömistä puolista tai yksinkertaisesti vaikeudesta kuvata todellisuutta, jota dominoi kansallisen unelman diskurssi”.

Fiktio avaa väylän puhua asioista, joista voi olla muuten vaikeaa tai mahdotonta puhua.

30

Kukaan ei tiedä, elämmekö juuri nyt todella uniikissa historian taitekohdassa vai emme. Sen sijaan tiedämme, että puheella voidaan muovata todellisuutta: tehdä ajattelun kohteiksi asioita, joita ei olisi ennen osattu edes kuvitella. Fiktio kertoo aina auttamatta jotain todellisuudesta, mutta toisaalta luo myös uusia näkökulmia sen tarkastelemiseen. Pelkoja ja ahdistusta pitää käsitellä, ettei niihin jää vellomaan. Fiktio auttaa. Vastaukset eivät siinä piile, mutta aina ensin tarvitaankin kysymyksiä. P

TEEMA

Päätoimittajilta:

Sisällä,

rajalla globaalina.

Tulva Globalisaatio on kuin tulva, jossa virtaavat kaikki maailman vedet. Suuren massansa sekä ennennäkemättömän vauhtinsa ansiosta vesi levittäytyy kaikkialle jättäen ajan myötä alleen kaikki sen tiellä olevat esteet. Tätä suurta ja mahtavaa voimaa ei kukaan pysty estämään, vaan ajan myötä jokainen löytää itsensä veden varassa.

Maailmasta on tullut pienempi globalisaation seurauksena. Sen ansiosta ihmiskunta on päässyt nauttimaan kehityksestä, josta ei olla aiemmin edes uneksittu. Sosiaalisen median vallankumouksen ansiosta maapallon mittasuhteet ovat lähestulkoon menettäneet merkityksensä.

Yksi henkilö pystyy saman päivän aikana katsomaan suoraa tv-lähetystä Yhdysvalloista, tekemään tavaratilauksen Kiinasta, käymään videopuhelun Argentiinaan, lähettämään sähköpostia Uuteen-Seelantiin, kuulemaan uutisia Etelä-Afrikasta ja lentämään Arabiemiraatteihin. Kaikki tämä onnistuu lähes sormia napsauttamalla. Elämästä on tullut paljon helpompaa tai ainakin siltä näyttää, jos sitä katsoo yhdestä näkökulmasta.

Onko asia kuitenkaan näin?

Ensi ajatuksella globalisaation vastustaminen saattaa vaikuttaa hullulta. Kuka nyt nousisi kehitystä ja helppoa elämäntapaa vastaan. Kuka yrittäisi seistä tiellä suurten vesimassojen vyöryessä päälle? Pelkästään kriittisen näkökulman esittäjä voidaan tuomita sisäänpäin kääntyneeksi, taaksepäin katsovaksi ihmisvihaajaksi. Näkökulmia globalisaatioon on monia, mutta olisi tärkeä kuunnella niitä kaikkia.

Globalisaation seurauksena on tullut ongelmia, joista kaikista suurimpiin ongelmiin on valitettavasti alettu heräämään vasta viime aikoina. Olemme luoneet luoneet kulutusyhteiskunnan, jota maapallomme ei vain kestä. Luonnonvarojen tuhlaus, matkustaminen ja vähävaraisten riisto ovat vain osa ongelmaa. Mitä teemme sitten, kun ajelehdimme kirjaimellisesti tulvan mukana?

-Otto Rajalla Se kytee jossain vatsan ja kurkun välimaastossa.

Kipinöi, velloo ja pauhuaa. Se haluaa ulos. Jokainen soluni huutaa: nyt sanot jotain! Sanat eivät kuitenkaan löydy. Ne tuntuvat vääriltä, vaikeilta ja raskailta. Pidättelen niitä. Saako tästä puhua?

Olenko minä oikea ihminen puhumaan? Ja jos en minä, niin kuka?

Globaalisaatio on tasoittanut maailmaa otteellaan. Me kasvamme maailmaan, joka on kietoutunut ja ottanut piiriinsä kansainvälisellä skaalalla lähes jokaisen. Homogeeninen maailma ei kuitenkaan ole – päinvastoin. Näennäinen tasoittuminen tuo uudet rajat, ryhmät ja erot näkyviin aivan uudella tasolla. Koska meillä on mahdollisuus nähdä nämä rajat, tarjoaa se myös tilaisuuden käsitellä niiden olemassaoloa. Dialogi on kuitenkin jokseenkin haastavaa, sillä se luo uusia rajoja. Esimerkiksi tasa-arvoa tai yhdenvertai-

31

TEEMA suutta käsittelevään keskusteluun on siitä täysin ulkopuolisen hyvin vaikeaa osallistua, sillä keskustelu käydään usein sorrettujen ja valtarakenteiden alistamien ryhmien sisällä – ei siis eri ryhmien välillä. Keskustelusta on vaikeaa muuttaa dialogia, jos toinen on täysin ulkopuolinen siitä keskustelukulttuurista, termistöstä ja näkemyksistä, joita alistettu ryhmä joutuu kokemaan.

Vaikka kummankin osapuolen pääasiallinen intressi olisi sama – rikkoa vääristyneitä valta-rakenteita – voi keskustelu kaatua osapuolten kyvyttömyyteen löytää yhteistä tapaa keskustella hyvin vaikeista ja sensitiivisistä asioista. Fakta kuitenkin on, ettei maailmaa muuteta, jos vain toinen osapuoli otetaan keskusteluun mukaan.

Meidän tuleekin haastaa, opettaa ja antaa armoa keskustelussa – niin itsellemme kuin vastapuolelle. Tämä dialogi ei missään mielessä ole helppo, mutta se on ainoa keino, jolla konsensusta voidaan alkaa etsimään.

-Milja Utopia Pupu pomppii Pupustanin rajalle. Virkailija pyytää Pupulta passin, jonka hän nopeasti antaa.

Virkailija hymyilee ja toteaa, ”tervetuloa Pupustaniin, ihanaan utopiaan”. Hän iloitsee, sillä nyt hän on vihdoin siellä missä kaikki on hyvin.

Pupu ihmettelee, miten lähes näkymättömän rajan yli astuessa kaikki on toisin.

Porkkanapellot jatkuvat silmänkantamattomiin, tuulivoimalan turbiinit kehräävät, ja puhdasta vettä on tarjolla tien varressa reilusti. Sieltä mistä Pupu tuli, ei ollut mitään. Pupustanin asukkaat ovat erilaisia, iloisia ja kaikki ystävällisiä. Kaikilla on paikka yhteiskunnassa, joka kukoistaa. Hän on haltioissaan; tämä on kaikkea mistä hän on ikinä uneksinut.

Pupu hyppää vesihöyryllä kulkevaan bussiin ja matkustaa Pupiin, Pupustanin keskukseen. Pupu iloitsee, sillä kohta hänelläkin on merkitys tässä yhteiskunnassa. Hänellä on unelmia, päämääriä ja intohimoja. Kaikki ne käyvät toteen. Hän saa reilun lainan reilulla rahalla porkkanasmoothie -firmansa perustamiseksi.

32

Kaikki sujuu helposti ja Pupustanin asukkaat rakastuvat smoothieen.

Pupu huomaa, että häntä vaivaa jokin.

Mieleen muistuu lähes näkymätön raja, jonka hän ylitti. Sieltä mistä hän tuli – ei ollut mitään.

Yhteiskunta oli rikki, hajalla, ja palasina. Hän miettii, miten tämä on mahdollista. Niin lähellä, mutta niin toisenlainen. Se raja on vedetty mielikuvituksella, mutta tuloksena jotain todellista.

-Kara

Globaalina – maailmankansalaisuus Antiikin Kreikan stoalaiset julistivat: ”Emme ole ateenalaisia, emme kreikkalaisia, vaan olemme maailman kansalaisia!”

Stoalaiseen filosofiaan kuului olennaisesti maailmankansalaisuus. Aikaansa nähden hyvin feministinen ja sosialistinen koulukunta koki, että ihanteena on olla kotoisin kaikkialta. Millä kriteerein maailmankansalaisuuden voi ansaita, toisin sanoen, mitä ihmisen on oltava ja tehtävä ollakseen maailmankansalainen?

Turvallisesti voimme olettaa, ettei maailmankansalaisuuden vaatimuksena voi olla koko maailman kokeminen. Yhden ihmisen on mahdotonta elämänsä aikana käydä aivan kaikkialla, joten fyysinen kokemus lokaatiosta ei voi olla edellytyksenä sieltä kotoisin olemiselle.

Tulisiko ihmisen kuitenkin edes jonkin verran matkustaa ja nähdä sitä maailmaa, jota väittää kodikseen? Antropologiassa annetaan pahaa silmää niin kutsutuille nojatuoliantropologeille, siis antropologeille, jotka eivät tee lainkaan etnografista kenttätyötä tutkimuksensa eteen.

Löytyykö jostain aktiivisesti liikkuvien kosmopoliittien siipi, joka tuomitsee nojatuolimaailmankansalaiset?

Matkailun romantiikka kuitenkin valuu viemärin kautta pitämään seuraa merten muoviroskalle, kun kahdelta yöllä kankean bussimatkustamisen ja aseman WC-vahdin kanssa riitelyn jälkeen yrität jostain löytää syötävää, mutta kuin yliluonnollisten voimien käskemänä vaikuttaa juuri sillä hetkellä koko Euroopasta olevan kaikki ravitsemusaineet loppuunmyytyjä. Tällaisilla

TEEMA hetkillä alkaa maailmankansalaisuus tuntua niin kutsutulta hevonpaskalta.

Toisaalta kotikaan ei ole täydellinen ja on vain inhimillistä olla omalle perheelleenkin silloin tällöin vihainen.

Ihmistä ei voi velvoittaa löytämään onnistuneita kokemuksia, eikä kaikilla ole lainkaan mahdollisuutta matkustaa. Täten nojatuolimaailmankansalaisuuden on oltava hyväksyttävää – maailmankansalaisuus on ennen kaikkea henkinen tila. Solidaarisuus, empatia ja yhteys löytyvät ensin mielestä, vasta sitten toiminnasta. Eihän kuvitellut yhteisöt ennenkään ole vaatineet kontaktia aineellisessa todellisuudessa! Missä määrin tämä väitetty henkinen tila aidosti konkretisoituu ajatuksissa ja toiminnassa, on toki toinen kysymys.

Kuvat: Unsplash, Milja Kalliosaari

-Onni

33

TEEMA

Valheen uudet vaatteet Teksti: Markus Särkiniemi

K

uvittele, että selaisit internettiä ja törmäisit linkkiin, jonka takaa paljastuu video, jossa tasavallan presidentti Sauli Niinistö julistaa uskollisuuttaan Venäjän tasavallalle. Hänen äänensä ja käytöksensä vaikuttavat aidoilta, vaikka hänen sanomansa onkin täysin absurdi ainakin nykyisessä maailmantilanteessa. Vastaavan kaltaista materiaalia on jo olemassa ja se tunnetaan terminä “deepfake”. Kyseessä on neuroverkkoihin pohjautuvan tekoälyn avulla tuotetuista muokatuista tai täysin keinotekoisista videoista tai ääninauhoista, jotka on tehty imitoimaan ihmisiä lähes täydellisesti. Käytännössä video- ja äänidataa analysoimalla tekoäly oppii mallintamaan läpikäytyä materiaalia hyvin tarkasti.

Tämän teknologian juuret ovat tekoälyn, ja tietokonenäöntutkimuksessa, mutta sitä on kehitetty eteenpäin myös internetissä toimivissa amatööriyhteisöissä.

Termi deepfake nousi ensimmäisen kerran julkisuuteen vuonna 2017 juurikin näiden edellä mainittujen internetyhteisöjen kautta. Esimerkiksi Reddit verkkosivustolla toimineet yhteisöt käyttivät tätä teknologiaa muokatakseen julkisuushenkilöiden kuten näyttelijöiden kasvonpiirteitä pornografisiin

34

videoihin. Vaikkakin näiden videoiden levittäminen kiellettiin varsin nopeasti Reditissä, sekä monessa muussakin vastaavissa verkkosivustolla, tämän teknologian väärinkäytön mahdollisuudet herättivät jo tuolloin huolta teknologiapiireissä. Mahdollisuus ihmisten maineiden pilaamiseen esimerkiksi deepfake “kostopornon” tai muuten vahingoittavan materiaalin tuottamisella oli tuolloin päällimmäisin huoli.

Tämän teknologian käyttö laajemman mielipidevaikutuksen sekä poliittisen propagandan välineenä on kuitenkin entistä ajankohtaisempi uhka.

Vaikka vielä tällä hetkellä tarkkasilmäinen voikin erottaa deepfake videon aidosta videosta editointivirheiden yms. johdosta, tulevat tällaiset lapsentaudit häviämään varsin nopeasti, kun sen kehittyessä eteenpäin. Deepfake äänimateriaalia on sen sijaan huomattavasti vaikeampaa erottaa aidosta. Tämä kävi erittäin selväksi julkisuuteen muutama vuosi sitten nousseelle psykologian professori Jordan Petersonille, jonka ääntä imitoiva “notjordanpeterson.com” sivusto mahdollisti lähes täydellisten Peterson imitaatioiden tuottamisen. Sivuston taustalla toiminut tekoäly pystyi kääntämään minkä tahansa sivustolle syötetyn tekstipätkän

TEEMA

”Tämän teknologian haittavaikutuksien esiin tuominen on äärimmäisen ajankohtaista.” ääninauhaksi, joka kuulosti lähes täysin Petersonilta. Sivuston toiminta lakkautettiin Petersonin pyynnön johdosta. Peterson itse on julistautunut laajan sananvapauden kannattajaksi, minkä voi sinänsä nähdä olevan ristiriidassa tämän toiminnan vuoksi. Aihetta käsittelevässä blogissaan Peterson kuitenkin täsmentää kantaansa, nostaen esiin huolensa niistä uhista mitä tällainen teknologia voisi tuottaa.

Hänen pääasiallinen huolensa koski sitä, miten vaarallisella tavalla tämä teknologia murentaa median luotettavuutta, ja täten heikentää kykyä hahmottaa tosiasioiden sekä todellisuuden luonnetta.

Tämän teknologian haittavaikutuksien esiin tuominen on äärimmäisen ajankohtaista, koska oikean median sekä deepfake teknologialla tuotettujen juttujen eroa on jo nyt vaikea havaita sekä tulevaisuudessa oletettavasti nämä erot muuttuvat vieläkin vaikeammiksi tunnistaa. Sen avulla tuotetut valeuutiset, mielipidevaikuttaminen sekä muu informaatiovaikutus ovat jo arkipäivää. Esimerkiksi viime toukokuussa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump jakoi Twitter tilillään demokraattipuolueen kongressinedustaja Nancy Pelosista tehdyn deepfake videon, jossa hän vaikutti änkyttävän puhuessaan kongressille. Tallainen editoitu media kykenee vaikuttamaan äänestäjien mielikuviin sekä rappauttamaan luottamusta digitaaliseen mediaan. Vaikka tämän teknologian uhat ovat jo nousseet julkiseen keskusteluun, lakitasolla toimia tätä teknologian haittavaikutuksia vastaan ei ole vielä tehty.

Miten laki, kulttuuri sekä poliittinen ilmapiiri reagoivat pitkällä tähtäimellä tähän

teknologiaan on vielä epäselvää. Mahdollisesti tulevaisuudessa tämä editoitu materiaali kriminalisoidaan. Esimerkiksi ihmisten kasvonpiirteet ja ääni luokitellaan heidän yksityisomaisuudeksi, minkä seurauksena deepfake materiaalin tuottamisesta tulisi piratismiin verrattavissa oleva rikos. On kuitenkin selvää miten epätoivoinen ja monella tasolla epäonnistunut taistelu piratismin kitkemisen on ollut jo kymmenien vuosien ajan. Tämän seurauksena on hyvin skeptistä uskoa lakisääteisten kieltojen toimivuudesta tämän teknologian torjumisessa.

Deepfake on jo päässyt ulos kuvainnollisesta öljylapustaan, eikä sitä enää sinne saa takaisinkaan. Pragmaattisin keino sen haittoja vastaan löytyy luultavasti kuuluisan medialukutaidon kehittämisestä. Terve kriittisyys sille, mitä kuulemme ja näemme on nyt tarpeen, ja tulevaisuudessa tuosta taidosta tulee luultavasti entistä merkittävämmäksi. Politiikan kentällä on tietysti mahdollisuus, jossa poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat pitävät lehdistötilaisuutensa ja puheensa yhä useammin julkisilla paikoilla. Näin äänestäjät saisivat mahdollisuuden tulla itse kuulemaan edustajiensa kantoja ilman mahdollisesti epäluotettavien medioiden filttereitä. Poistuminen sosiaalisen median kaikukammioista kansan pariin olisi kaikin puolin muutenkin suotavaa, mutta siitä täysin luopuminen mahdotonta. Deepfake on ja tulee olemaan osa tämän päivän sosiaalista mediaa, minkä takia meidän on oltava entistä kriitisiä siitä, mitä näemme tai kuulemme. P

35

TEEMA

MAABRÄNDÄYS: NATIONALISTISTA ITSEPETOSTA VAI TERVETTÄ JULKISUUSKUVAA? TEKSTI JA KUVITUS: JANNE YRJÖ-KOSKINEN

M

36

aailman onnellisin maa, teknologinen edelläkävijyys, puhdas luonto – Suomen erityispiirteitä toistetaan suomalaisille tasaisin väliajoin artikkeleissa, mainoksissa ja poliitikkojen juhlapuheissa.

Kyse on maailmalla jo vuosituhannen taitteesta asti yleistyneestä ilmiöstä: maabrändäyksestä.

Tämä kapitalismia ja finglishiä huokuva sanahirviö on ollut esillä myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa yllättävän kauan. Jo vuonna 2008 silloinen ulkoministeri Alexander Stubb perusti Suomelle maabrändivaltuuskunnan.

Kahden vuoden uurastuksen jälkeen valtuuskunta julkisti raporttinsa ja toimintasuunnitelman Suomen brändin parantamiseksi. Raportti sisälsi hyvin perinteisen näkökulman Suomen vahvuuksista: luonto, koulutus ja innovaatiot.

Samalla siinä oli kasa käytännön neuvoja muun muassa biologian opettajille, ravintoloille ja tasavallan presidentille siitä, kuinka Suomen kuvaa saadaan maailmalla parannettua. Eniten silmään pisti kuitenkin raportin ensimmäinen lause: “Suomi on jo maailman paras maa”.

Suomen brändiä ei siis edes pyritä rakentamaan vaatimattomasti. Tämä näkyy myös siinä mediahehkutuksessa, jota on nähty viime vuosina Suomen sijoituttua onnellisuusmittausten kärkeen. Kuitenkin samalla samat maabrändäystä harjoittavat tahot toistelevat mantraa suomalaisten vaatimattomuudesta.

Suomalainen brändi on ristiriitainen: “Olemme hyvin vaatimatonta väkeä, emmekä halua pitää itsestämme meteliä, mutta toisaalta me olemme muuten maailman parhaiten koulutettuja, onnellisimpia ja muutenkin parhaita!”

Tämä Suomen ristiriitainen suhtautuminen itseensä kertoo ehkä yleisesti suomalaisten erityisen epävarmasta asennoitumisesta omaan sijoittumiseen maailmassa. “Suomi mainittu!”

– onko millään muulla kielellä vastaavaa sanontaa? Suomen kuvaa maailmassa tarkkaillaan herkeämättä ja maininnat Suomesta ulkomailla keräävät usein suurta mediahuomiota. Osittain tämä selittyy Suomen geopoliittisella historial-

la: Suomen on ollut erityisen tärkeä seurata, millaista kuvaa se itsestään lähettää niin itään kuin länteenkin. Samalla on pitänyt näyttää vahvalta mutta ei uhkaavalta, ystävältä mutta ei liittolaiselta.

Siirtykäämme Suomesta laajemmin maabrändäykseen maailmalla. Mihin maabrändäystä käytetään? Perinteisesti maabrändäystä perustellaan valtion houkuttelevuuden lisäämisenä ulkomaisille turisteille, opiskelijoille, työvoimalle ja sijoittajille, jotka kaikki tuovat maahan lisää rahaa. Samalla pyritään parantamaan kaikkien oman maan yritysten brändiä ja lisäämään valtion poliittista valtaa maailmassa.

Koko ajatus maabrändäyksestä on kuitenkin helposti kyseenalaistettavissa. Ainakin Suomen tapauksessa kyseessä tuntuu nykyään olevan enemmän omalle kansalle kuin ulkomaille kohdistetusta markkinoinnista. Ehkä kyse on laajemmin kansallisvaltioiden kokemasta kriisistä, jossa kulttuurien yhdentymisen ja globalisaation johdosta valtiot joutuvat kynsin ja hampain taistelemaan omista erityispiirteistään – tai jopa etsimään uusia sellaisia. Jokainen muualla Euroopassa asunut suomalainen tietää, että ihmisten tavallinen arki on lopulta melko samanlaista kaikkialla moderneissa länsimaissa.

Siksi maabrändäykseen olennaisesti kuuluvat julistukset maan paremmuudesta ja erityispiirteistä tuntuvat usein melko päälleliimatuilta.

Termiä maabrändi kerrotaan käyttäneen ensimmäistä kertaa vuonna 1998 brittiläinen mainostoimistoissa työskennellyt Simon Anholt. Anholtia on sittemmin pidetty maabrändien uranuurtajana ja hän on ollut konsulttina mukana luomassa kymmenien maiden virallisia maabrändejä. Viime vuosina hän on kuitenkin haastatteluissaan kertonut ottaneensa pesäeroa maabrändäykseen. Anholtin mukaan hänen terminsä – maabrändin – tarkoituksena oli pohtia valtion oikeita, faktoihin perustuvia vahvuuksia ja parantaa niitä, kun taas nykyinen maabrändäys on siirtynyt yhä enemmän mielikuvien muokkaamiseen

TEEMA

ja suoranaiseen propagandaan. Toisin sanoen maat ovat ryhtyneet valtion kehittämisen sijaan panostamaan pelkkään julkisivuun. Tässä valossa Anholtin “maabrändi” vaikuttaa varsin väärinymmärretyiltä termiltä. Viime vuosina Anholt on perustanut Good Country -indeksin, jonka tarkoitus on mitata valtioiden muille maille tuottamaa hyötyä. Indeksin virallisilla verkkosivuilla esitetään globaalien ongelmien vaativan valtioiden entistä laajempaa yhteistyötä ja muiden auttamista – siis vähemmän itsensä korostamista.

Tästä globaalin yhteistyön näkökulmasta Suomen maabrändin kehittäminen on lähtenyt jotakuinkin oikealle polulle: maabrändivaltuuskunta korosti jo vuonna 2010 raportissaan, että Suomen kannattaa pyrkiä “globaaliksi ongelmanratkaisijaksi”. Vähemmän ylimielinen asenne olisi kuitenkin tärkeää,

sillä globaalin ongelmanratkaisijan roolissa voi kuulla lähes kolonialistisen arvomaailman kaikuja. Oman kansakunnan paremmuuden sijaan valtioiden olisi tärkeää keskittyä ihmiskunnan yhteisten asioiden hoitamiseen. Ehkä Suomen ongelmanratkaisija-rooli tulisikin täten vaihtaa tiimipelaaja-rooliksi. Samalla tuettaisiin maamme brändille muutenkin ominaista jääkiekkotematiikkaa. P

37

TEEMA

Ra / jat Teksti: Miro Leporanta Kuva: https://pxhere.com

O

n olemassa linjoja, konkreettisia tai arbituaarisia, jotka ihmiset kokevat vaikeina ylittää. Näiden linjojen yli kulkeminen vaatii yleensä yksilöltä jonkinlaista panosta: on luovuttava symbolisesti oikeuksista itseensä - identiteetti, kansalaisuus ja ylityksen tarkoitus otetaan ulkopuolisen tarkasteluun. Jos yksilö katsotaan tarpeeksi puhtaaksi sekä tarkoitukseltaan että taustaltaan, pääsee hän ylittämään tämän linjan. Kyseinen proseduuri voi olla minkälainen tahansa tavallisesta passintarkastuksesta viisumin hankkimiseen. Valtio, joka rajoja hallitsee, hallitsee myös pääsääntöisesti sitä, kuka pääsee näiden linjojen yli ja kuinka kauan hän voi siellä viipyä. Rajoja ei kannata uhmata, sillä seurauksena monissa paikoissa tästä on kuolema. Rajoja on kuitenkin myös purettu: Euroopan Unionin sisäinen vapaa liikkuvuus ja sisämarkkinat ovat tästä oiva esimerkki.

Miksi kuitenkin rajoitamme liikkumistamme tällaisilla lähtökohtaisesti keinotekoisilla konsepteilla?

Rajallisuus ja rajat ovat olemassa siksi, että me haluamme että niiden olevan olemassa. Ihmisellä sekä yksilönä että kollektiivina, on halu erottautua muista. Ainutlaatuisen identiteetin luominen vaatii sitä, että eri ihmisryhmien väliin vedetään raja. Kuka päättää missä

38

tämä raja menee? Vastaus on yksinkertainen, eli ei kukaan ja samalla oikeastaan kaikki. Kansalliset, valtioiden väliset rajat ovat muodostuneet ja muokkautuneet monenlaisin tavoin: luonnonmaantieteelliset muodostelmat, esimerkiksi joet, ovat olleet helppoja rajallisuuden merkkejä. Kun kaksi ihmispopulaatiota ovat jakautuneet tällaisten muodostelmien molemmille puolille, on syntynyt myös kaksi uudenlaista identiteettiä. Joskus rajoja vetävät johtajat tai muut vastaavat suurmiehet ja nämä rajanvedot liittyvät yleensä joko valloitushaluihin tai täydelliseen irrottautumiseen. Neuvostoliiton venäläistämiskampanja Baltian kolmessa maassa ja Valko-Venäjällä on varsin tunnistettava esimerkki ensimmäisestä. Entisen Britannian hallitseman Intian jakautuminen kolmeen entiteettiin, nykyiseen hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöisiin Bangladeshiin ja Pakistaniin on hyvä esimerkki toisesta.

Joskus rajat syntyvät pakosta. Silloin ne ovat usein epävakaita, alttiita konflikteille ja muutoksille. Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvulla antavat malliesimerkin: Serbian rajojen sisälle jäi sekä unkarienemmistöinen Vojvodina että albaanienemmistöinen Kosovo, ennen kuin jälkimmäinen julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi 2008. Bosnia & Hertsegovina muodostettiin kansainvälisen paineen alaisena

TEEMA monia osapuolia (osittain) tyydyttäväksi ratkaisuksi; tuloksena syntyi liittovaltio, jossa kaksi osatasavaltaa (bosniakki- ja kroaattienemmistöinen Bosnian tasavalta ja serbienemmistöinen Serbitasavalta) tasapainottelevat ja taistelevat vallasta. Maalla on kolme presidenttiä (yksi kroaatti, bosniakki sekä serbi) sekä mahdollisesti maailman monimutkaisin vaalijärjestelmä.

Kansainväliset järjestöt ennustavat Bosnia & Hertsegovinan hajoavan seuraavan 10 vuoden aikana.

Palataanpa vielä Serbiaan. Kosovon itsenäistymisen jälkeen Euroopan Unioni on jännityksellä odottanut, millä keinolla Serbian saisi tunnustamaan Kosovon täysivertaisena kansainvälisenä toimijana. EU:n keppi Serbialle on se, että Serbiaa ei päästetä unionin jäseneksi, ellei se tunnusta Kosovoa. Vuonna 2019 keväällä läpimurto olo lähellä: Serbia ehdotti, että Kosovon kanssa tapahtuisi rajavaihto.

Kosovo antaisi osan omaa maa-aluettaan Serbialla (alueella oli iso serbienemmistö) ja Serbia taas albaanienemmistöistä maata Kosovolle.

Tämä ei kuitenkaan toteutunut ja rajojen uudelleenpiirtäminen aiheutti molempien valtioiden kansalaisissa ennennäkemättömän protestien aallon. Argumentti oli molempien maiden kansalaisilla sama eli kuinka voimme muuttaa jotain sellaista, mikä erottaa meidät toisesta?

Yht’äkkiä vaikeinta molemmille osapuolille Serbia-Kosovo kiistassa olikin päästää irti niistä rajoista, jotka tuottivat eniten hanka-

luuksia. Kyseisten raja-alueiden monimuotoiset etniset väestöt, jossa serbit ja albaanit elivät rinnakkain, olivatkin juuri niitä rajoja, jotka korostivat molempien valtioiden omalaatuisuutta. Pelko siitä, että rajoja siirtämällä toinen saisi aina enemmän kuin toinen kalvasi. Rajavaihto ei onnistunut, eikä kiista ole vieläkään ratkennut. Serbia on vahvistanut omaa rajalinjaansa aseellisesti erityisesti niillä alueilla, missä on paljon albaaniväestöä. Sanoma on selvä: te olette osa meitä, te olette rajojemme sisällä.

Kielellä tai uskonnolla ei ole väliä, vielä. Alueilla on suunnitteilla vahva serbiläistämisprojekti.

Erottaminen yhdistää.

Globaalissa maailmassa lokaalin rooli on korostunut. Kosovon kaltaiset separatistiliikkeet ovat kasvattaneet suosiota: Baskit, katalaanit, skotit, quebeciläiset ja ukrainan venäläiset. Kaikilla sama tarkoitus: oma valtio, omat rajat. Mahdollisuus hallita oman kansakuntansa kohtaloa. Loppuun kolutussa Brexitissäkin kysymys on samasta asiasta eli ”take back control”. Tarve erottautua nyt, jolloin ajan henki kuljettaa meitä yhä lähemmäs toisiaan, on ihmiselle luontaista ja toistunut läpi historian.

Kysymys on lähtökohtaisesti tarpeesta tuntea itsensä erityiseksi ja pelko siitä, että kadottaa itsensä johonkin toiseen: olenko minä tai minun kansakuntani mitään näiden kaikkien muiden joukossa? Rajattomasta maailmasta on siis turha haaveilla. Rajallisuus on osa meitä. P

39

TEEMA

Ajatuksia kuvitelluista yhteisöistä Teksti: Onni Mustakallio

B

enedict Anderson lanseerasi käsitteen ’kuviteltu yhteisö’ vajaat 40 vuotta sitten kuvaamaan yhteisöjä, jotka ovat olemassa vain ihmisten mielessä, eivätkä aineellisessa todellisessa maailmassa.

Merkkipaaluteoksessaan Imagined communities Anderson käsitteli erityisesti nationalismia, mutta termi käsittää huomattavan laajan ja monimutkaisen verkoston kuvitteellisia yhteisöjä.

Teoksen julkaisemisen hetkellä, vuonna 1983, ei intersektionaalisuuden käsite vielä ollut käytössä, mutta intersektionaalisuus onkin ehdottomasti sisällytettävissä kuviteltujen yhteisöjen analysoimiseen. Jokainen meistä mitä todennäköisimmin kuuluu useampaan eri kuviteltuun yhteisöön.

Kansantajuisempaa tekstiä kuvitelluista yhteisöistä on tuottanut muun muassa Yuval Harari teoksessaan Sapiens, Ihmisen lyhyt historia. Populistisesta tyylistään huolimatta Harari tuo idean esille etevästi: ihmiskunta on onnistunut luomaan illuusioita ja myyttejä tukemaan yhteistyötä ja järjestäytymistä yhteiskunniksi, kansoiksi ja uskontokunniksi. Suomalaisuutta ei itsessään ole olemassa, on vain ajatus suomalaisuudesta, jolla ilmennetään yksilön kuuluvan tietyn alueen ja kulttuurisen järjestelmän piiriin. Yksi suomalainen ei koskaan elämässään tule asioimaan kuin murto-osan kanssa muista suomalaisista, mutta illuusio Suomesta saa tämän kokevan yhteenkuuluvuutta koko kansaan.

Kirjoittamisen hetkellä elämme lokakuun puoliväliä ja periodin viimeistä viikkoa.

40

Kuolemanvakavan deadlinepaineen keskeltä haluan ohimennen huudella muutamia ajatuksia kuvitelluista yhteisöistä.

Kuviteltu yhteisö perustuu kokemukseen yhteydestä, mikä taas perustuu tätä yhteyttä ilmentäviin tunteisiin. Ytimeen asti viety kuviteltujen yhteisöjen tarkastelu on täten näiden tunteiden tarkastelua yksilössä. Mikä saa aikaan nämä yhteenkuuluvuutta ehdottavat tunteet? Mihin nämä tunteet oikeasti kohdistuvat? Kansallisuusaate ei ole synnynnäistä – se on rakennettava yksilöön tälle tarjottavan tarinan kautta. Omasta kansastaan kertovan tarinan iskostuttua ihmisen mieleen, elää tämä tarina ja sen luoma aate symbolien kautta. Lippujen, laulujen, myyttien ja muiden kielellisten käsitteiden.

Herääkö meissä mikään yhteyteen viittaava tunne, nähdessämme pelkän kuvan ihmisestä ilman minkäänlaista selostusta siitä, kuka tai missä tai milloin tämä kuvassa esiintyvä henkilö on? Tuskin. Tunne syntyy vasta, kun kuvan henkilöön liitetään jokin merkityksellistetty käsite; suomalaisuuteen viittaava nimi, yhteiskuntaluokkaan viittaava työstatus, uskontoa ilmentävä kuvateksti, ideologiaan viittaava iskulause. Voisimmeko tältä pohjalta väittää, että kuvitelluissa yhteisöissä kuvitteellista ei ole ainoastaan yhteisö kokonaisuudessaan, vaan myös sen synnyttämä yhteenkuuluvuuden tunne? Nimittäin yksilö ei koe tunteita toisiin suoraan toisiin ihmisiin, vaan ennemmin vain niihin symboleihin, jotka näitä ihmisiä esittävät.

TEEMA

Kuviteltuihin yhteisöihin liittyy paradoksi; yhtäaikaisesti niitä voidaan pitää symbolina sekä ihmisten ilmiömäiselle yhteistyökyvylle että ilmiömäiselle yhteistyökyvyn puutteelle. Kokemus yhteydestä tuntemattomien kanssa mahdollistaa monimutkaiset, suuren mittakaavan projektit, kuten miljoonien ihmisten yhteiskunnissa elämisen. Yhteys luo myös edellytyksiä laajalle solidaarisuudelle, ja saa ihmiset uhraamaan omaa aikaansa tai jopa oman elämänsä muiden puolesta. Samalla kuvitellut yhteisöt ovat selvästi rajoittuneita. Ollakseen osa kansaa, luokkaa, uskontoa tai aatteellista ryhmää, on yksilön täytettävä hyvin tarkat kriteerit. Mikäli elämäntarina, osaaminen tai ulkonäkö ei hehku yhteisön symboleja, heikkenee tuon yhteisön ja sen ulkopuolelle jäävien mahdollisuudet yhteistyöhön.

Olisiko ihmisten mahdollista elää ilman kuviteltuja yhteisöjä? Entä olisiko mahdollista suunnitelmallisesti muuttaa vallitsevia kuviteltuja yhteisöjä? Kuvitellut yhteisöt ovat vahvasti juurtuneita tajuntaamme. Niiden kautta identifioimme itseämme. Olisi mahdottomalta vaikuttava projekti edes yksilötasolla

koittaa aidosti irtautua esimerkiksi kansallisuudesta, puhumattakaan tällaisen pyrkimyksen toimeenpanemisesta laajemmin ihmiskunnassa. Tavoitetta luoda tyhjästä aivan uusi kuviteltu yhteisö tuskin kovin moni ottaisi vakavasti, sillä ehdotettu yhteisö, esimerkiksi jo olemassaoleviin kansallisuuksiin kuuluvista ihmisistä rakennettu kokonaan uusi kansakunta, näyttäytyisi naurettavana. Vakavina ja todellisina koemme vain ne illuusiot, jotka meille on konkretisoitu jokapäiväisellä puheella ja toiminnalla syntymästämme saakka.

Humanistisen tiedekunnan filosofian professorilta sain juuri kauniin soikion vastineeksi tenttiin osallistumisestani. Ensimmäisen periodin pänttäykset täten venyvät osaltani marraskuulle asti, joten valitettavasti harrastemieliset pohdintani jääköön nyt tähän. P

Immanuel Kant ilman nenää* *ks. s.28!

41

TEEMA

Juurettomien olemisen tuska

Teksti: Otto Hormio

Kuva: Valpuri Alanen

esäkuussa räjähti kolme pommia eri puolilla Malmöa. Taustalla räjähdyksiin ovat paikallisten rikollisjengien pitkään jatkuneet sisäiset välien selvittelyt. Väkivaltaisuuden jatkuvuus ja niiden taso ovat johtaneet siihen, että paikalliset asukkaat ovat saaneet niistä tarpeekseen ja vaatineet virkavallalta toimia niiden lopettamiseen.

Väkivaltaisuudet eivät kuitenkaan ole mikään uusi asia eivätkä niiden esiintyminen Ruotsissa rajoitu ainoastaan Malmöön. Koko vuosi 2000-luvun ajan kansankodin suurimpien kaupunkien lähiöistä on uutisoitu levottomuuksista. Tilanteiteen jatkuminen on vain saanut median vähentämään niiden uutisoinnista, sillä kansa on turtunut kuulemaan jatkuvasta väkivallasta ja kääntänyt katseensa sitä enemmän kiinnostaviin aiheisiin. Uutiskynnys ylittyy ainoastaan sen tasoisissa uutisissa, kun joku menehtyy nostaessaan maasta käsikranaatin tai kun päiväkotiin heitetään polttopullo.

Ongelmiin on etsitty syyllisiä. Ruotsin hallituksen toimia on pidetty liian maltillisina, kun se ole puuttunut väkivaltaisuuksiin tarpeeksi nopeasti. Mellakoiden viimeaikaiseen kasvuun on oikeistopopulismi löytänyt syyn pakolaiskriisistä. Kadulla mellakoivat ihmiset eivät kuitenkaan ole pakolaisia vaan toisen polven maahanmuuttajia. Heidän vanhempansa ovat tulleet maahan esimerkiksi 1990-luvulla paetessaan Jugoslavian hajoamissotia. Vanhemmat ovat asettuneet Ruotsiin ja lapset ovat

myöhemmin heidän lapsensa syntyneet uudessa kotimaassa. Pelkästään termissä toisen polven maahanmuuttaja piilee negaatio. Ihminen on syntynyt maassa, mutta häntä pidetään ulkomaalaisena. Hän ei ole välttämättä koskaan käynyt vanhempiensa synnyinmaassa, puhu paikallista kieltä tai edes koe mitenkään identifioituvansa kyseiseen maahan.

Kuitenkaan toisen polven maahanmuuttajaa ei pidetä täysin ruotsalaisinakaan.

Heidän ulkomuotonsa ei täytä stereotyyppistä ruotsalaista vaalean viikingin jälkeläistä. Kun he jo ”epäonnistuvat” täyttämästä ”täysverisen” ruotsalaisen ulkomuodon, on osan joidenkin mielestä oikein, ettei heillä ole oikeutta ruotsalaiseen ammattiin, puolisoon tai edes identiteettiin. Kun he eivät tunne olevansa kotoisin vanhempiensa tai oman synnyinmaansa jäseniä jäävät niin sanotusti juurettomiksi.

Samalla aika Ruotsin lähiöissä on pysähtynyt. Ne ovat suunniteltu ja rakennettu 1960-luvulla, jolloin niiden tarkoitus oli palvella lähiseudulla asuvia työläisperheille, jotka kävivät töissä paikallisissa tehtaissa ja satamissa.

Yhteiskunnan rakenteiden kuitenkin muuttuessa hävisivät työpaikat ja samalla työssä käyvät ihmiset ovat muuttaneet pois. Myös toisen ja korkeamman asteen koulutusmahdollisuudet sekä vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat vähentyneet. Tämä on johtanut alueen elintason romahtamiseen. Asuntojen alhaiset hinnat puolestaan varteen otettava vaihtoehto ihmi-

K

42

TEEMA sille, joiden tulot ovat normaalin väestöntasoa alhaisemmat eli esimerkiksi monelle maahanmuuttajaperheelle.

Paikalliset maahanmuuttajien jälkeläiset ovat kasvaneet vailla oma identiteettiä sekä varteen otettavia mahdollisuuksia työelämään, koulutukseen ja vapaa-ajan harrastuksiin. Heille on jäänyt ainoastaan toisensa ja turhautuminen vallitsevaan yhteiskuntaan. On tavallista että samassa tilanteessa olevat ihmiset etsivät seuraa toisistaan. Tässä tapauksessa toisten ihmisten seura on kuitenkin johtanut huonoihin johtopäätöksiin. Turhautuminen on muuttunut vihaksi ja viha radikalisoitumiseen. Ei siis ole ihme, että nuoret mellakoivat kadulla sillä ei heillä ole muutakaan mitä he voisivat tehdä.

Vuosia jatkunut tilanne on vaikutta alueeseen vielä entistäkin negatiivisemmin vieden pois jäljelle jääneitä mahdollisuuksia normaaliin elämään.

Ovatko ruotsalaiset asettaneet liian tiukat raamit ketkä ovat heidän kansakuntansa jäseniä? Jopa Ruotsin tämän päivän tunnetuin maahanmuuttaja, kuningatar Silvia, on pahoitellut sitä, ettei hänen ruotsin kielen taitonsa ole vieläkään samalla tasolla kuin synnynnäisen ruotsalaisen. Kyseistä tasoa hän tuskin koskaan tulee saavuttamaan, vaikka kuinka hän haluaisi tai tekisi sen eteen vaivaa. Asema kansakunnan äitinä tietenkin asettaa tietynlaiset tavoitteet, mutta on järjetöntä asettaa niitä kenenkään näkökulmasta liian korkealle. Kukaan ei hyödy tälläisestä ajattelumallista eikä se tule saavuttamaan haluttuja tuloksia kenellekään.

Ruotsin sisällä on havaittavissa selvää me ja ne asettelua. Tämä ajattelumalli näkyy myös niin meilläkin kuin muuallakin maailmalla. Maahanmuuttajien tai jopa heidän jälkeläistensä on todistettava muiden silmissä, että heidät voidaan hyväksyä osaksi yhteisöä.

Se tarkoittaa kovaa työskentelyä, mutta moni ei saa tämänkään edestä. Jotkut kuitenkin onnistuvat ja voivat nousta jopa sankareiksi koko kansakuntansa edessä. Jalkapalloilija Zlatan Ibrahimovic on tästä loistava esimerkki. Kahden maahanmuuttajan lapsena ja Malmön pahamaineisen Rosengårdin lähiön kasvattina hän on päässyt kansan sydänmiin maaleillaan, saavutuksillaan ja asenteellaan. Zlatanin taival ei ole kuitenkaan ollut helppo ja vain todella har-

valle mahdollisia. Monelle on kohtalona tuntea itsensä ulkopuoliseksi yhteisössä. Kaikki voivat unelmoida saavutuksista, mutta samalla usealle jopa koulun suorittaminen loppuun tuottaa vaikeiuksia. Kun yhteiskunnan ulkopuolelle jätetyt syrjäytyvät lopettavat he lopulta unelmoimisen. Jäljelle jää vain tyhjiö, jota yritetään täyttää vihalla.

Vallanpitäjät on yrittänyt vuosia kitkeä levottomuuksia voimakeinoilla. Tämä kuitenkin on osoittautunut jatkuvasti vain ratkaisuksi, joka saa ongelman pois vain hetkeksi. Vuoret ovat korkeita ja keisari on kaukana. Poliisin ja muun virkavallan osoittaessa väkivallan monopolin, poistuvat mellakoitsijat kadulta ja tilanne rauhoittuu. Kun olosuhteet ovat olleet vakaat jonkin aikaa, lähtevät aseistetut partiot kadulta, joka mahdollistaa kaaokselle taas mahdollisuuden kömpiä ulos luolastaan. Ratkaisu ei voi olla siinä, että katuja hallitsee se, joka pystyy käyttämään voimaa.

Katujen rauhoittaminen ja väkivallan poistaminen ovat tärkeitä toimia, mutta on myös tehtävä toimia, jotka saavat nuorison lopettamaan mellakoimisen kokonaan. Voimakeinojen sijasta on tarjottava mahdollisuus väestölle, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea olevansa ulkopuolisina. Varsinkin nuoret tarvitsevat jotain, josta tarttua kiinni. Lähiöissä on oltava muitakin mahdollisuuksia kuin asumiseen.

Alueiden työttömyysaste vähentyisi mikäli alueille saataisiin enemmän työpaikkoja. Koulutuksen tarjonnan korkeammille asteille nostaisi alueen kiinnostusta huomattavasti. Luomalla ihmisille harrastuksia urheilun, taiteen sekä muun toiminnan muodossa antavat heille mahdollisuuden löytää oman paikkansa. Myös muihinkin toimintoihin kuten mielenterveyspalveluiden tarjoamiseen on panostettava. Näin kuilun reunalla olevat ihmiset pystytään ohjaamaan takaisin oikeaan suuntaan.

Tulevaisuudesn kaavoituksissa huomioitava syrjäytymisen riskit. Olisi parasta, jos samassa kaupunginosassa olisi tarjolla asuntoja kaikenlaisille ihmisille tulon tasosta, taustasta tai muista lähtökohdista huolimatta. Ei ole tietenkään mitään väärää, jos samanlaiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan tai asuvat lähellä toisiaan. Erilaiset ihmiset pystyvät elämään toistensa seurassa ja ymmärtämään toisiaan. P

43

TEEMA

Kaukokaipuun arkipäiväistymien J

okaisen ihmisen sisällä asuu pieni tai suurempi kaukokaipuu. Se voi olla kaipuu paikkaan, joka on joskus jättänyt lähtemättömän vaikutuksen tai paikkaan, jossa ei ole edes käynyt, mutta jonne tuntee kuuluvansa. Silti tässä ajassa, jossa kulttuurit sekoittuvat nopeammin kuin koskaan ja jossa kaukokaipuun kohteet tulevat lähelle, yritämme korostaa ja jopa teennäisesti pönkittää oman kulttuurimme piirteitä. Kulttuurien sekoittuminen aiheuttaa meissä luonnollisen vastareaktion. Kun kaukokaipuun kohteet ovatkin yhtäkkiä lähellä, syntyy ihmiselle tarve korostaa ja suojella omaa kulttuuriaan. Kaukokaipuun kohteiden toivotaan pysyvänkin kaukaisina ja ainakin ajatuksen tasolla saavuttamattomina. Ääriesimerkki kulttuurin suojelusta on antiglobalisaatioliike, johon liittyy paljon muitakin jyrkkiä, maailman yhtenäistymistä vastustavia piirteitä, kuten vapaakaupan, maahanmuuton ja ihmisten liikkuvuuden rajoittamista. Nopeutuvasta kulttuurien sekoittumisesta seuraavaa vastareaktiota ja antiglobalisaatiota ei saa sekoittaa toisiinsa.

Maailmassa, jossa kulttuurien virtaus on arkipäivää ja jossa globalisaatiokin on terminä vanhentunut, on mahdotonta torjua vieraita kulttuuriaaltoja. Esimerkiksi suomalaiset, jotka haluaisivat tukea suomalaista kulttuuria, joutuvat usein pettymään tai ainakin hämmästymään: Musiikkitalossa suomalaisen orkesterin solistina säteilee kiinalais-amerikkalainen huippupianisti ja Oopperan tähtisolistina loistaa ukrainalainen mezzosopraano. Suomalaisessa ravintolassa onkin englanninkielinen tarjoilija ja perinteisen suomalaiskahvilan perisuomalainen valikoima alkaa uhkaavasti jäädä ranskalaisten trendiherkkujen alle.

Se, että haluaa tukea omaa kulttuuriaan, ei kuitenkaan tee ihmisestä antiglobalistia. Tukemista helpottaa sen myöntäminen, että ihmisten ja asioiden sekoittumista on tapahtunut aina. Tässä ajassa sekoittuminen vain on nopeaa ja näkyvää.

Koska kulttuurien sekoittuminen ja sekoittumisen vastustaminen ovat monitasoisia asioita, ihmisen voi olla vaikea määritellä, minkä piirteen puolesta tai mitä vastaan oikeastaan on.

Harvan näkee negatiivisena esimerkiksi sen, että

44

kuvitteellinen matka Lähi-itään on helpompaa kuin koskaan tehdä piipahtamalla naapurikorttelin meze-ravintolaan. Negatiivisena voidaan kuitenkin nähdä se, että ulkomaisen ravintolatarjonnan seasta on joskus vaikeaa löytää suomalaista ravintolaa. Myös kaukokaipuun tunne muuttuu nykyaikana jatkuvasti. Se voi jopa kadota, kun mediasta tuleva realistinen tietotulva kumoaa täydelliset mielikuvat unelmakohteista tai käynnit falafelpaikoissa arkipäiväistyvät. Ehkä ihmiset toivovat, ettei kaukokaipuun kohde muutu liian realistiseksi tai arkipäiväiseksi – auttaahan se selviämään kaamosajan yli kaukomaista haaveillen. P Teksti Liina Haanmäki Kuvat Anni Takanen

TEEMA

Karhua herättelemässä

-suurvaltapolitiikkaa historian lopun jälkeen

S

uurvaltojen välisen politiikan voidaan nähdä monella tapaa perustuvan keskinäiseen kunnioitukseen ja toisen osapuolen intressien huomioimiseen, vaikka suurvallat seisoisivatkin eri puolilla globaaleja jakolinjoja. Mikäli suurvallat rikkovat näitä kirjoittamattomia sääntöjä on seurauksena usein jännitteiden kasvaminen ja kansainvälinen kriisi.

Venäjän näkökulmasta sen kylmän sodan jälkeisestä kanssakäymisessä Naton ja lännen kanssa onkin ollut selkeä teema: Venäjä on kunnioittanut Yhdysvaltoja suurvaltana.

Yhdysvallat ei ole pitänyt Venäjää suurvaltana.

Tästä vastakkainasettelusta kumpuaa suuri osa nykyisestä lännen ja Venäjän välisestä kriisistä.

Venäjällä on ollut voimissaan ajatus, jonka mukaan Länsi lupasi Neuvostoliitolle, ettei se Saksojen yhdistymisen jälkeen laajentaisi Natoa itään ja kunnioittaisi Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisia intressejä. Neuvostoliiton romahtaessa Venäjä peri sen aseman käytännössä kaikilla kansainvälisillä foorumeilla ja oletti Neuvostoliiton kanssa tehtyjen sopimusten koskevan myös sitä. Naton ja EU:n laajenemisen entisiin itäblokin maihin ja neuvostotasavaltoihin on katsottu rikkoneen näitä suurvaltojen välillä tehtyjä sopimuksia.

Tämä venäläinen retoriikka petetyistä lupauksista on saanut osakseen kritiikkiä lännestä.

Mitään sopimuksia Naton ja EU:n itälaajenemisesta ei ole allekirjoitettu. Vaikka Yhdys-

Teksti: John Helin valtain ulkoministeri, James Baker, jyrisikin -90 luvulla ”Ei tuumaakaan idemmäksi!” hän myöhemmin kertoi tarkoittaneensa tällä vain ei-Saksalaisten Nato-joukkojen siirtymistä entiseen Itä-Saksan, ei entisen itäblokin maiden liittämistä Natoon. Jopa Mihail Gorbatšov on kertonut, ettei minkäänlaisia lupauksia Naton laajenemisesta tehty Neuvostoliiton kaatuessa.

Lupauksien pettämisen retoriikka onkin maalattu monelta osin venäläiseksi propagandaksi.

Todellisuus saattaa kuitenkin olla jotain muuta.

CIA:n entinen johtaja Robert Gates on julkisestikin kommentoinut Naton länsilaajenemista. ”Gorbatšov ja muut johdateltiin uskomaan, ettei niin kävisi”.

Yhdysvaltalainen National Security Archive niminen yksityinen arkisto julkaisi vuonna 2017 useita dokumentteja Saksojen yhdistymisen aikaan käydyistä Neuvostoliiton ja lännen välisistä neuvotteluista. Kyseiset dokumentit tukevat Gatesin sanoja: Saksojen yhdistymisen yhteydessä käytiin tiiviitä keskusteluja Naton ja Neuvostoliiton tulevaisuudesta ja roolista Euroopassa. Iso-Britannian ulkoministerin kanssa puhuessaan Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher lausui seuraavasti: ”Venäläisillä täytyy olla jotain takeita siitä, että jos esimerkiksi Puolan hallitus lähtisi jonain päivänä Varsovan liitosta, se ei liittyisi heti seuraavana päivä Natoon”.

Maaliskuussa 1991 Britannian pääministeri John Mayor rauhoitteli Moskovaa ja va-

45

TEEMA kuutti, ettei Natolla ollut mitään suunnitelmia asemansa vahvistamisesta. ”Mitään sellaista ei tapahdu!”. Tämä vastasi kysymykseen siitä, mitä tapahtuisi, jos Itä-Euroopan maat ilmaisisivat kiinnostuksensa Natoon liittymisestä.

Lisää esimerkkejä löytyy dokumenteista paljon ja niiden yhteisenä teemana on se, että Länsi lupasi, toki vain sanallisesti, ottaa päätöksenteossaan huomioon myös Neuvostoliiton turvallisuuspoliittiset intressit.

Harvardin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen professori Mary Elise Sarotte argumentoikin, että vaikka mitään virallista lupausta tai sopimusta Naton itälaajenemisesta ei tehty, antoivat lännen poliitikot Neuvostoliittolaisten poliitikkojen ymmärtää, että tulevaisuudessa sellaiset sopimukset olisivat mahdollisia. Neuvostoliiton huonoksi onneksi sosialistinen järjestelmä romahti ennen kuin kyseisiä sopimuksia voitiin tehdä. Oman osansa näytteli myös vanhemman Bushin yllättävä tappio presidentinvaaleissa Bill Clintonille.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen aika oli raskasta Venäjälle. 1990- luvulla Venäjä kokoili itseään sosialismin ja Neuvostoliiton romahduksesta. Vanhan etupiirinsä menetettyään se yritti raivokkaasti pitää kiinni jäljellä olevista rippeistä. Näkyvimmin tämä tapahtui Tšetšenian sodissa, joissa itsenäisyyttä havittelevat kapinalliset lopulta murskattiin armottomasti. Vaikka maa siirtyi markkinatalouteen ja näennäisesti vapaaseen demokratiaan alkoivat yhteentörmäykset lännen kanssa jo ennen vuosituhannen vaihdetta.

Venäjä oletti Neuvostoliiton kanssa tehtyjen sopimusten koskevan myös sitä. Länsi oli selkeästi eri mieltä, ja laajensi Neuvostoliitolle annettujen vakuuttelujen vastaisesti itseään itään nopealla tahdilla. Ensimmäinen yhteentörmäys tuli Kosovon kriisin yhteydessä, jossa Venäjän pääministeri jätti matkansa Washingtoniin kesken, kun tuli selväksi, ettei kriisiin olisi lännen puolelta diplomaattista ratkaisua. Jännitteet huipentuivat Pristinan lentokentällä, jonka Venäläiset joukot miehittivät Naton nenän edestä. Pattitilanne kesti pari päivää ja oli kärjistyä sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Lopulta tilanne kuitenkin saatiin de-eskaloitua neuvottelemalla.

Vaikka Pristinan jälkeen kului lähes

46

kymmenen vuotta ennen kuin välit kärjistyivät yhtä pahasti, oli 2000 luvun alku vaikeaa aikaa lännen ja Venäjän suhteille. Entisten sosialististen maiden liittyessä Natoon ja EU:seen Venäjä väläytteli mahdollisuutta, että sekin liittyisi Natoon. Puheet tästä kuitenkin torpattiin ystävällisesti. Samalla Nato haki uutta suuntaa itselleen kriisinhallinnasta ja organisaation rooli kollektiivisen puolustuksen saralla hämärtyi.

2000-luvun uudet konfliktit tapahtuivat kaukana Euroopasta ja pienten maiden asevoimat pystyivät kontribuoimaan matalan intensiteetin konflikteihin huomattavasti enemmän resursseillaan, vaikka ne suursodassa olisivatkin rasite. Suursodan uhka nähtiin jääneen historiaan.

Nato ei ollut kuitenkaan ainoa, joka muuttui. Venäjän talous oli Vladimir Putinin kaudella lähtenyt nousuun energiatalouden takia. Maa nousi jaloilleen ja alkoi jälleen panostaa sotilasmenoihinsa. Vaikka supervalta-asema oli menetetty, halusi maa näyttää yhä olevansa vakavasti otettava alueellinen suurvalta.

Naton ja Venäjän tavoitteet kohtasivat lopulta väkivaltaisesti Georgiassa vuonna 2008. Konfliktin kulusta, syistä ja seurauksista voisi kirjoittaa useampia kirjoja. Konfliktin perimmäisenä syynä oli Georgian pyrkimys Nato-maaksi, sekä Venäjän huoli maassa olevasta itselleen suotuisasta vähemmistöstä. Sota alkoi georgialaisten joukkojen otettua yhteen Venäläisten ”rauhanturvaajina” toimineiden joukkojen kääntyi hyvin nopeasti Venäläisten eduksi.

Muutamassa päivässä Venäläiset pakottivat georgialaiset vetäytymään kohti pääkaupunkiaan, Tbilisiä.

Vaikka sodan kulusta on monia tulkintoja - sotaa seuranneina vuosina tulkinta sodan aloittajasta on siirtynyt Georgialta Venäjälle - on tärkeämpää katsoa sitä osana suurempaa lännen ja Venäjän välistä konfliktia. Sodassa oli pohjimmiltaan kyse alueellisen suurvallan halusta turvata sen omat intressit ja sen oma etupiiri toisen suurvallan vaikutukselta. Georgia onkin helppo nähdä merkkinä tulevasta konfliktin kärjistymisestä.

Georgian jälkeen Venäjän retoriikka muuttui. Puheet Venäjän Nato-jäsenyydestä torpattiin Venäjän itsensä toimesta ja sen lausunnoissa näkyi selkeästi sen halu tulla näh-

TEEMA dyksi suurvaltana. Venäjän Nato-suurlähettiläs, Dimitri Rogozin tiivisti asian hyvin vuonna 2009: ”Suurvallat eivät liity liittoumiin, ne luovat liittoumia. Venäjä näkee itsensä suurvaltana”. Samalla Rogozin totesi, että Venäjä voisi olla Naton kumppanimaa, mikäli liittouma ottaisi huomioon Venäjän intressit, ne samat intressit joiden huomiointia lännen poliitikot lupasivat Neuvostoliitolle jo 19 vuotta aikaisemmin.

Ukrainan konflikti onkin helppo nähdä Georgian konfliktin, Venäjän suurvalta-ajattelun ja sen tuoman kunnioituksen tarpeen jatkumona. Menemättä syvemmälle konfliktiin voidaan sen nähdä alkaneen, kun kiovalaiset mielenosoittajat pyrkivät syrjäyttämään maan venäjämielisen presidentin ja hallitsijan. Vaikka Maidanin nähdäänkin lännessä usein erittäin positiivisessa valossa, voidaan sitä silti tarkastella kriittisesti. Ennen Ukrainan sotaa Ukraina oli hyvin kahtiajakautunut ja Kiova oli syvällä Eurooppalaista integraatiota kannattavalla alueella, lisäksi Venäjän vaikutusta vastustava Maidan otti mielellään vastaan läntistä tukea. Yhdysvaltalaisten diplomaattien välinen puhelinkeskustelu siitä, kuka Ukrainan johtoon asetettaisiin Maidanin jälkeen vuodettiin maailmalle ja yhdysvaltalaisia diplomaatteja pyöri mielenosoittajien joukossa. Senaattori John McCain julisti Maidanille, ilmeisesti tunnistamatta itse lausuntonsa ironiaa, haluavansa tehdä Venäjälle ja Vladimir Putinille selväksi, että Yhdysvallat ei hyväksy Ukrainan asioihin sekaantumista.

Loppu onkin historiaa. Maaliskuussa 2014 Venäläiset joukot miehittivät Krimin ja masinoivat kapinan itäisessä Ukrainassa. Suurvallaksi itsensä lukeva Venäjä näytti kyntensä ja puolusti omasta mielestään itselleen kuuluvaa etupiiriään. Ukrainan konfliktin jälkeen Venäjän ja lännen vastakkainasettelu on kiihtynyt.

Ne ovat tukeneet eri puolia Syyrian sisällissodassa ja Venäjä on esittänyt tukensa Iranille jännitteiden kasvaessa Persianlahdella.

Olen tarkoituksella käsitellyt asiaa lähinnä Venäjän näkökulmasta. Naton ja EU:n itälaajenemiseen, sekä ”petettyihin lupauksiin” liittyy monia seikkoja, joiden avaaminen näin lyhyessä artikkelissa olisi ongelmallista. Vanhemman Bushin tappio presidentinvaaleissa,

Yhdysvaltain sisäpolitiikka, puolustusteollisuuden tukeminen ja demokratian, sekä kapitalistisen järjestelmän levittäminen näyttelevät kaikki osaansa tässä tarinassa. Oman osansa toki näyttelee myös ylimielisyys ja Venäjän aliarviointi 1990-luvun perusteella, maan demokratiakehityksen yliarviointi, sekä silkka lyhytnäköisyys.

Usko kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestykseen on myös ollut vahva Ukrainan kriisiin asti. Siitä voidaan tietenkin puhua, oliko Naton säilyttäminen kylmän sodan jälkeen oikea tapa toimia, vai olisiko läntinen integraatio pitänyt tehdä muin tavoin. Natosta kaikuvat Venäjän suuntaan kuitenkin yhä vieläkin kylmän sodan kaiut.

Venäjän toimia ei voi myöskään puolustella tällä narratiivilla. Itäisen Euroopan maat liittyivät läntisiin instituutioihin omasta vapaasta tahdostaan, osittain Venäjää peläten.

Suvereeneilla valtioilla tulee olla oikeus valita oma polkunsa. Ukrainan länsimielisyyden sydämestä kummunnut Maidankin sai oman oikeutuksensa, kun Venäjän yritys nostaa koko Itäinen Ukraina kapinaan epäonnistui täydellisesti, jättäen sisällissodan näyttämöksi vain Ukrainan kaakkoiskulmassa olevat Donetskin ja Luhanskin alueet. Itä-Ukrainalaiset näyttivät olevansa mieluummin ukrainalaisia kuin Venäläisiä.

Emme voi myöskään tietää, mitä olisi käynyt, mikäli länsi olisi toiminut antamiensa verbaalisten lupausten mukaisesti. On täysin mahdollista, että Venäjä olisi silti varmistanut etupiirinsä, tarvittaessa väkivaltaisesti, vaikka länsi ei olisikaan antanut sisäpoliittista oikeutusta maan toimille. Toisaalta nationalistiset ja revansistiset voimat olisivat saaneet vähemmän oikeutusta Venäjän sisäpolitiikassa.

Merkittävintä lännen ja Venäjän suhteiden tarkastelussa onkin se, kuinka paljon kunnioitus vaikuttaa suurvaltojen välisiin suhteisiin. Suurvaltana itsensä nähnyt Venäjä vaati itselleen kunnioitusta yli kaksikymmentä vuotta, saamatta omasta mielestään sitä juurikaan.

Lännen pehmeää suurvaltapolitiikkaa sivusta katsonut maan johto näki lopulta ainoana mahdollisuutenaan käyttää perinteisempiä metodeja suurvaltapolitiikan välineenä. Suurvalta otti itselleen kuuluvan kunnioituksen. Keinolla millä hyvänsä. P

47

TEEMA

Kiina rakentaa arktista silkkitietä Siirtomaavallan aikaisen maailmanjaon jälkeen suurvaltapolitiikan kentälle on noussut uusia toimijoita – merkittävimmin Kiina. Maa on tehnyt mittavia infrastruktuurihankintoja varsinkin Afrikassa. Talouspolitiikka on myös pääroolissa, kun Kiina havittelee asemia arktisella alueella.

Teksti: Anri Liikamaa

K

iinan talouskasvu on ollut viime vuosikymmeninä räjähdysmäistä, ja nykyään maan talous on maailman toiseksi suurin. Kiinan maailmanvalloituksen vanavedessä on herännyt huoli siitä, millä keinoilla se pyrkii johdattelemaan maailman kehitystä itselleen edulliseksi. Kiinan voimakas taloudellinen laajentuminen ulkomaille on osa hallituksen Vyö ja tie -hanketta (Belt and Road Initiative), joka tähtää uuden, modernin Silkkitien luomiseen. Vuodesta 2015 julkinen tavoite yhdistää Kiina Euraasian ja Afrikan kautta Eurooppaan on määrittänyt pyrkimyksiä investoida rautateihin, satamiin ja muuhun infrastruktuuriin. Tämä poliittinen suuntaus on kuitenkin vanhempaa perua.

Jo vuonna 2005 SAK julkaisi kirjoituksen, jossa afrikkalaiset ay-järjestöt katsoivat Kiinan kaupankäynnin Afrikan maiden kanssa muistuttavan yhä enemmän kolonialismia.

Samoin Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan 18.3.2013, että maa on Afrikassa samantyyppisin kolonialistisin tarkoitusperin kuin Eurooppa aikoinaan. Kiina on lainannut miljardeja euroja maantie-, rautatie- ja satamahankkeisiin. Muun muassa Sri Lankassa Kiinan hallussa on tärkeä satama 99 vuoden sopimuksella, koska maa ei kyennyt lyhentämään velkaansa.

48

Kiinan politiikkaa ja Vyö ja tie -hanketta on kritisoitu siitä, että se kasvattaa tarkoituksellisesti Afrikan maiden velkataakkaa saattaen maat velkaloukkuun. Tämän vuoksi Kiinaa on syytetty neokolonialismista. Neokolonialismi viittaa yleensä länsimaiden harjoittamaan kehitysmaiden taloudelliseen hyödyntämiseen: vahvempien maiden tapaan ja kykyyn käyttää valta-asemaansa. Olennaista neokolonialismissa on epäsymmetrinen valta-asetelma.

Kehitysmaiden velkaongelma pitää osaltaan yllä neokolonialistisia valtasuhteita, koska sijoitukset saanut maa on riippuvainen suurvallasta. Vastaavaa politiikkaa harjoittavilla mailla on tapana puolustella itseään sillä, että ne pyrkivät parantamaan kehitysmaan elinoloja. Maanvuokrauksista ja infrastruktuurihankkeista ei kuitenkaan välttämättä ole hyötyä paikallisille, jopa päinvastoin – kiinalaiset pyrkivät siihen, että afrikkalaisissakin projekteissa työllistettäisiin lähinnä kiinalaisia.

Kiinan arktinen identiteetti Vaikka Kiina ei ole perinteisessä mielessä länsimainen suurvalta, on se selkeästi alkanut harjoittaa suurvaltapolitiikkaa. Investointeja on enenevässä määrin viime vuosina kohdistettu myös Eurooppaan. The Ulkopolitist -verkko-

TEEMA lehti totesi artikkelissaan tänä keväänä: ”Afrikkaa voi hyvällä syyllä pitää Kiinan globaalien suurvaltahaaveiden koelaboratoriona, jossa Kiina voi rauhassa harjoitella suurvalta-asemansa rooleja sekä vallankäytön mekanismeja, jotka se voi myöhemmin tarvittaessa laajentaa myös globaaleihin mittasuhteisiin.”

The Ulkopolitistin artikkeli julkaistiin pian sen jälkeen, kun oli uutisoitu suomalaisvetoisen Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelihankkeen saaneen alustavan miljardien eurojen rahoituksen Kiinasta. Maan kiinnostus Helsinki–Tallinna -tunneliin liittynee juuri Tie ja vyö -strategiaan. Rahoitus tunnelihankkeeseen tulee Touchstone Capital Partners -sijoitusyhtiön One Belt One Road-rahastolta, jolla rahoitetaan Kiinan Vyö ja tie -hanketta. Ylen artikkeli totesikin tänä keväänä osuvasti, että jos Helsinki–Tallinna -tunneli toteutuu, Suomesta tulee osa Kiinan arktista silkkitietä.

Vastaava merkittävä sijoitus löytyy Kreikasta, jossa Kiinan valtion omistama varustamo Cosco osti kesällä 2016 enemmistöosuuden Kreikan suurimmasta, Ateenan kyljessä sijaitsevasta Pireuksen satamasta. Kiinalaisfirmat pyrkivät ostamaan osaamista eri aloilta.

Euroopassa on selkeästi ollut markkinarako infrastruktuurisijoituksille, ja turvallisuusnäkökulmaan on herätty vasta aivan vastikään.

Kiinan täytyy laajentaa taloudellista vaikutusvaltaansa pystyäkseen ylläpitämään taloudellista kasvua, ja erityisen kiinnostunut se on arktisesta alueesta. Kiina luokittelee itsensä melkein-arktiseksi maaksi, ja sen viime vuosien halussa investoida Grönlantiin ja Pohjoismaihin onkin todennäköisesti taustalla voimapoliittisia tavoitteita. Maan havittelemalla arktisella yhteistyöllä ja sijoituksilla haetaan asemaa arktisessa politiikassa ja osittain suurvaltapolitiikassa.

kulmaan. Pessimistisimmät voivat tulkita Tie ja vyö -hankkeen toimeenpanon Euroopassa jopa yhdeksi keinoksi, jolla Kiina taloudellista valtaansa hyväksikäyttäen jakaa EU:ta kahtia.

Hajanaista maanosaa on helpompi johdatella.

Jo 17 EU-maata, lähinnä Balkanilta ja Itä-Euroopasta, on lähtenyt Kiinan kanssa yhteistyöhön. Maiden välillä on säännöllisiä tapaamisia. Esimerkiksi Viro on ollut kumppanina Tie ja vyö -hankkeessa viisi vuotta. Ulkoministeriön osastopäällikkö Pirita Asunmaa spekuloi Konfliktinratkaisusimulaatio-tapahtumassa syyskuun lopussa, johtuuko esimerkiksi Unkarin ja Kreikan nykyinen haluttomuus EU:n yhtenäiseen kantaan mm. ihmisoikeuskysymyksissä Kiinan vaikutuksesta.

Milton Friedman esitti aikanaan, että taloudellinen vapaus ja poliittinen vapaus kulkevat käsi kädessä, ja kapitalistista talouskasvua seuraisi demokratiakehitys. Kiina on kuitenkin poikkeus. Kiina katsoo, ettei ihmisoikeuksia pitäisi arvioida samoilla kriteereillä kaikkialla maailmassa. Maa haastaa avoimesti länsimaisen arvopohjan universaaliuden ja mieltää, että ensin tulee olla oikeus taloudelliseen kehitykseen ennen kuin voidaan puhua yksilön oikeuksista. Voisi kysyä, onko Kiinasta tulevalla rahalla muukin kuin taloudellinen tuottovaatimus? P

Jakaako Kiina politiikallaan Eurooppaa kahtia?

Helmikuussa Suojelupoliisi varoitti julkisesti yrityksiä yhteistyöstä kiinalaisten yritysten kanssa, ilmaisten huolta muun muassa sijoitustoiminnasta strategisesti merkittäville aloille.

EU-tasollakin ollaan vähitellen herätty kiinalaisen sijoitustoiminnan turvallisuusnäkö-

49

TEEMA

Katoavia totuuksia

JA

varoittavia esimerkkejä

Miten Venäjän media ja trollit toimivat nykymaailmassa Teksti: Elisa Perälä

S

yyskuussa 2019 julkaistussa kirjassaan Putinin trollit Yleisradion toimittaja Jessikka Aro kirjoittaa lokakampanjoiden kohteeksi joutuneiden henkilöiden kokemuksista. Aro tunnetaan hyvin vuonna 2015 julkaisemastaan laajamittaisesta Venäjän somevaikuttamista koskevasta reportaasista, jonka julkaisun jälkeen hän joutui itse vastaavan kampanjan uhriksi.

Aro on saanut kuitenkin kritiikkiä teoksensa tiimoilta. Kritisoijat kyseenalaistavat Aron tarinat, trolliarmeijan laajuuden tai koko trollien olemassaolon. Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanasen mukaan Pietarin trollitehdas on kuitenkin olemassa. Paanasen mukaan on tyypillistä, että Venäjällä pyritään tekemään jostakin henkilöstä ”varoittava esimerkki”, kuten esimerkiksi vangitusta oligarkista Mihail Hodorkovskista tai Moskovan mielenosoituksissa pidätetystä näyttelijästä Pavel Ustinovista tehtiin. Onkin perusteltua ajatella, että Venäjään kytkeytyvällä trollikampanjoinnilla on samanlainen tarkoitus.

Paananen ei ole saanut osakseen samanlaista lokakampanjaa kuin aro, mutta hän on kuitenkin päätynyt internetkeskustelun ja suorien sähköpostiviestien kohteeksi. Häntä on koitettu myös viedä oikeuteen ja hänen jutuistaan on kanneltu Julkisen sanan neuvostoon.

Kuitenkaan näiden vaikutusyritysten volyymi

50

eikä niihin käytetty energia ole ollut samalla tasolla kuin Aron tapauksessa. Paanasen kohtaamista vaikutusyrityksistä suurin osa on tullut suomalasilta Venäjä-mielisiltä tahoilta, ei suoraan Venäjältä. Vaikka hän ei olekaan saanut osakseen samanlaista kampanjointia, hän on silti varma, että jonkinlainen trollikoneisto on olemassa itänaapurissamme.

Paananen on opiskellut Jyväskylän yliopistossa venäjän kieltä, sivuaineenaan valtio-oppia ja journalistiikkaa. Hän on asunut yhteensä noin 10 vuotta eri mittaisina jaksoina Venäjällä. Ensi kertaa Paananen päätyi silloiseen Neuvostoliittoon töihin vuonna 1990.

Nykyisin hän kitjoittaa Ilta-Sanomille erikoistoimittajana juttuja koskien Venäjää ja hänet palkittiin Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla vuonna 2018.

Nykyinen teknologinen kehitys on Paanasen mukaan pitkälti mahdollistanut trollikulttuurin synnyn. Trollikampanjointia on vaikea verrata aiempiin vaikuttamisen muotoihin, sillä ennen ei ole ollut viestintävälineitä, joilla se olisi onnistunut samanlaisessa mittakaavassa.

”Kun menin itse Neuvostoliittoon töihin ensi kerran, ei silloin ollut internetiä tai kännyköitä. Kun vuonna 1991 Moskovassa oli vallankaappausyritys, saimme ensi kertaa suuret kannettavat puhelimet lainaksi eräältä

TEEMA suomalaiselta liikemieheltä. Vasta nykyajan välineet ovat mahdollistaneet koko trolli-ilmiön synnyn. Kuitenkin on totta, että venäläinen propaganda ja valeuutiset ovat pitkät perinteet omaavia ilmiöitä”, Paananen kertoo ilmiön taustoista.

Eräs mielenkiintoinen esimerkki liittyy hänen mukaansa Neuvostoliitossa vuonna 1957 tapahtuneeseen Kyshtymin ydinturmaan, jota pidetään yhtenä maailman vakavimmista ydinonnettomuuksista. ”Neuvostoliitossa tapahtui ydinonnettomuuksia, jotka haluttiin salata oman maan kansalaisilta. Neuvostolehdissä ilmestyi vuonna 1957 esimerkiksi uutinen taivaalla nähdyistä poikkeuksellisen voimakkaista revontulista, mutta todellisuudessa kyse oli Majakin ydinlaitoksen jätesäiliössä tapahtuneesta räjähdyksestä”, Paananen selittää. ”Ihmisten harhaanjohtaminen ja valeuutiset ovat ikivanhoja keksintöjä. Somessa tapahtuva trollaaminen ja virheellisen tiedon levittäminen ovat näiden ilmiöiden uusia ilmenemismuotoja.”

Entä onko nykytilanne trollien suhteen samanlainen kuin neljä vuotta sitten? ”Kyllä se on todennäköisesti samanlaista. Mutta se kehen kampanjointi kohdistuu, on muuttunut. Kaikkiin eri viranomaisiin, tutkijoihin ja esimerkiksi oikeuden tuomareihin kohdistetaan vaikuttamista, mutta se ei välttämättä ole yhteydessä venäläisiin.

Raja venäjältä tulevan trollaamisen ja Suomen sisältä tulevan vaikuttamisen välillä on häilyvä. “Itse ajattelen, että Jessikka Arosta haluttiin tehdä suomalaisille Venäjästä kirjoittaville toimittajille pelotteluesimerkki siitä, kuinka piinaavaksi tietyistä aiheista kirjoittavien ihmisten elämä voisi Suomessa käydä.”

Sosiaalisessa mediassa vaikutt a v a t t ro l l i t e i v ä t a i n a m yö s k ä ä n s u o raan pyri provosoimaan.Venäjä-mielinen vaikuttaminen saattaa piiloutua esimerkiksi viihdyttävien sivujen ja Youtube-videoiden taakse. Taktiikkana on hankkia seuraajia ja uskottavuutta, jonka jälkeen muun sisällön seassa voidaan ujuttaa esimerkiksi valeuutisia tai Venäjän valtiota palvelevia mielipiteitä, Paananen nostaa esiin.

Trollit pyrkivät luomaan vastakkainasettelua ja polarisaatiota luomalla mieliku-

via ja kahtiajakoa. On tiedossa, että Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan vuonna 2016 Venäjälle jäljitetyt tahot perustivat rinnakkaisia mielenosoituksia ja tukivat vastakkaisten toimijoiden toimintaa lietsoen yhteenottoja ja konfliktia. Ranskassa sama tilanne toistui 2018 keltaliivien järjestäytymistä tukeneiden sivustojen taustalla.

Samankaltaista verkossa tapahtuvaa piilovaikutusta on myös Suomessa havaittu esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Trollit lietsovat jo valmiiksi tulehtuneita ja kansaa jakavia aihealueita. ”Tarkoitukset naamioidaan sananvapauden ja isänmaallisuuden nimiin.

Kuitenkaan täysin suomalainen ei tämä ”isänmaallisuusprojekti” ole”, Paananen huomauttaa maahanmuuttokeskustelun saamista piirteistä Suomessa.

Onko termin ’trolliarmeija’ käyttäminen liioittelua? ”Venäjällä on trollitehdas. Lisäksi sieltä löytyy trolleihin liittyviä medioita, jotka esiintyvät oikeina uutistoimistoina. Ilmiö on oikeasti olemassa, mutta sen arviointi, kuinka paljon Venäjään kytkeytyviä trolleja on oikeasti olemassa, on hyvin vaikeaa”, Paananen toteaa. ”Olemassa on palkattuja trolleja, nettiin ohjelmoituja automatisoituja bottitrolleja ja ihan tavallisia ihmisiä, joiden mielestä on vain hauska provosoida, kärjistää ja vainota.”

”On myös vaikea sanoa onko Pietarin trollitehtaalla jotakin suomenkielistä osastoa. Tiedossa on, että Johan Bäckmanilla ja MV-lehdellä on yhteyksiä Venäjän korkeisiin viranomaisiin ja poliitikkoihin. He pystyvät vaikuttamaan omilla ulostuloillaan siihen, mistä heitä seuraava yleisö keskustelee. Sen ei tarvitse olla Venäjään liittyvä asia, vaan se voi hyvin olla esimerkiksi jotain, joka kärjistää ja hajottaa meitä suomalaisia, saa meidät riitelemään keskenämme ja epäluuloisiksi omia poliitikkojamme sekä viranomaisiamme kohtaan”, Paananen jatkaa. ”Nykyinen MV_lehden päätoimittajahan asuu Itä-Ukrainassa, Venäjän miehittämällä alueella.”

Kuitenkin suurin ongelma on jälleen todistamisen vaikeus. ”Vaikka en ole itse kokenut samanlaista trollikampanjointia kuin Jessikka, olen tullut miettineeksi esimerkiksi kommentteja omissa jutuissani, IS:n nettisivuilla ja Facebookissa ja Twitterissä. On mie-

51

TEEMA

” -- Jessikka Arosta haluttiin tehdä suomalaisille Venäjästä kirjoittaville toimittajille pelotteluesimerkki siitä, kuinka piinaavaksi tietyistä aiheista kirjoittavien ihmisten elämä voisi Suomessa käydä.”

lenkiintoista, kuinka nopeasti juttujeni perään ilmestyvät ensimmäiset kommentoijat, jotka kiiruhtavat hyökkäämään joko minua vastaan henkilönä tai kirjoittamaani juttua vastaan.

Näin heidän kommenttinsa näkyvät lukijoille ensimmäisenä ja kenties niiden sävy ohjaa seuraavaa keskustelua tietyille raiteille.”

Venäjällä sananvapaus tai puolueeton media eivät voi hyvin. Kansalaisetkaan eivät tutkimusten mukaan luota valtion omiin medialähteisiin. ”Venäjän propagandan yksi iso kuvio on totuuden käsitteen hävittäminen.

Valtion linja tuntuu olevan, että ei ole olemassa totuutta. Sen sijaan on olemassa tuhansia eri versioita totuudesta ja jokaisella ihmisellä on omansa. Esimerkiksi Skripalien myrkyttämistapauksesta lähti liikkeelle kymmeniä eri teorioita, joilla pyrittiin hämäämään ja häivyttämään totuutta”, Paananen kertoo. ”Tämä aiheuttaa hankaluuksia myös Venäjän sisäisen ja omiin kansalaisiinsa kohdistuvan propagandan toteutumiseen. Valta on kuitenkin lopulta sillä, joka saa passivoitua kansan niin, että kukaan ei enää lähde äänestämään, sillä luulee, ettei voi vaikuttaa.”

52

Venäläisten epäluottamus omaan valtiolliseen mediaansa johtuneekin osin tästä ilmiöstä. Nuorilla venäläisillä on pääsy somen kautta seuraamaan länsimaisia medioita, mutta tämä tulee Paanasen mukaan mahdollisesti vaikeutumaan entisestään lähikuukausina. ”Venäjä on ottamassa käyttöön niin kutsutun suvereenin internetin. Laki, joka sallii Venäjän internetin erottamisen muun maailman internetistä, astuu voimaan marraskuussa. Tarkasti ei ole tiedossa, miten tämä toteutuu, mutta yksi tavoite lailla on varmasti se, että voidaan paremmin valvoa kansalaisia, blokata valtiolle haitallisia sivustoja ja estää niiden pääsyä kansalaisten silmiin. On erilaisia arvioita siitä, kuinka tehokkaasti Venäjän viranomaiset voivat ottaa netin haltuunsa ja kuinka paljon he yrittävät sitä valvoa.”

”Myös tavallisia venäläisiä kohtaan saatetaan nostaa oikeusjuttuja esimerkiksi Putinin arvostelusta. Netin valvontaa sallivalla ja suvereenin internetin mahdollistavalla lakimuutoksella on tämänkaltaiseen toimintaan tehostava vaikutus.” P

MUUTA

International Students of History Association

Teksti: Elina Sipilä Kuva: ISHA Berlin

ISHA:n heinäkuiset muurit ja syyskuun synttärit

K

un useimmat heinäkuun lopulla työskentelivät tai lomailivat, Berliinissä kokoontui viikon ajan kansainvälinen opiskelijajoukko.

Kyseessä oli hieman erilainen kesäviikko Berliinissä, sillä viikon kestävällä ISHA-seminaarilla tarkasteltiin historian erilaisia muureja, mutta tietenkin pienen lomailun ja späti-kierrosten ohessa. Seminaari keskittyi paljolti Berliinin muurin hajoamiseen – tulihan siitä kuluneeksi 30-vuotta – ja workshopeissa ja aloitusluennolla puitiin paljon Itä- ja Länsi-Berliinin historiaa ja elämää muurin jakamassa kaupungissa.

Keskusteluissa keskityttiin kuitenkin myös abstrakteihin ja mentaaleihin muureihin, kuten ksenofobiaan, ja muurien poliittisiin ja kulttuurisiin vaikutuksiin yhteiskunnissa – ja mikä tärkeintä, näiden muurien ylitsepääsemiseen.

Workshop, johon otin osaa, oli aiheelta itselleni varsin tuntematon, sillä en aikaisemmin ollut perehtynyt historiankirjoituksen kehittymiseen kylmän sodan aikana. Päätin pitää esitelmäni Suomen historiankirjoituksesta toisen maailmansodan jälkeen, mutta rehellisesti sanottuna taisin haukata liian suuren palan – esitelmää oli vaikea sovittaa alle puolen tunnin! Osallistujat saivat kuitenkin toivottavasti hyvin kattavan kiteytyksen Suomen kontekstista ja sisällissodan historiankirjoituksen kahtiajakoisuudesta. Seminaarin akateemiseksi huippukohdaksi koin tosin workshop-vetäjän kiertokävelyn vihreälle ja luonnonläheiselle Freie Universitätin kampukselle, joka perus-

tettiin Berliinin aiemman yliopiston Humbold Universitätin jäädessä Itä-Berliinin puolelle.

Kuulimme häneltä yliopiston perustamisen historiasta ja sen tarkoituksista, mutta myös näkemyksiä Saksan akateemiseen historiaan ja Berliinissä opiskeluun.

Kuukautta myöhemmin syyskuun ensimmäisellä viikolla oli suurempi, ja ISHA Internationalin kannalta tärkeämpi opiskelijoiden viikon mittainen kokoontuminen Budapestissa, Annual Conference. International-hallitukseen valittiin uudet jäsenet ja lisäksi juhlistettiin ISHA:n 30-vuotissynttäreitä.

Seminaarissa tulikin vahvasti esille järjestön 30-vuotinen historia. Akateeminen painopiste oli historian tulkinnassa ja muutoksessa, kuten tutkimuksen ja tulkintojen uusissa käänteissä ja näiden hyödyntämisessä niin hyvässä kuin pahassa. Budapest ja maansa politiikasta hieman katkerat unkarilaiset opiskelijat antoivatkin tälle aiheelle hyvät perustat. Vaikka viimeiset kaksi ISHA seminaaria pintapuolisesti olivat teemoiltaan hyvin erilaisia, korostui niissä molemmissa luku 30 – keskeinen luku tänä vuonna niin koko maailmalle, Berliinille kuin ISHA:lle. Tietenkin seminaareja aina yhdistää myös ajanvietto ja verkostoituminen ympäri maailmaa saapuneiden opiskelijoiden kanssa.

Onko parempaa paikkaa rikastavalle keskustelulle ajankohtaisista ja historiallisista aiheista kuin kansainvälinen seminaari? Tuskin! P

53

MUUTA

MISSÄ KULJIMME TÄNÄ SYKSYNÄ?

Markus Patomo ja Trilce Teivainen

“Jo muinaisten roomalaisten suosima leikki!”

- John Helin

U

“Kaikki mikä liittyy yliopistoon on lähtökohtaisesti parempaa.”

- Onni Mustakallio

skosi yliopistoon kriittisen ajattelun tyyssijana saattoi järkkyä ensimmäisten fuksitapaamisten seurauksena, kun tuutoreista ei säteillytkään yli-inhimillistä viisautta ympäröivään tilaan. Ryydyttävän ja pääsi äärirajoille vievän pääsykoerupeaman seurauksena saatoit kuvitella pelkästään Porthanian sisäilman hengittämisen täyttävän sisäänpäässeiden päät tieteellisellä valaistuksella.

Olet silti odottava ja innokas, sillä valitettavasta gurumaisuuden puuttesta huolimatta tuutorit ovat silminnähden täysin uupumattomia ikiliikkujia, joille kaikki on wuuu ! Leikkiä ja rientoa riittää niin yltäkylläisesti, ettet edes jaksa osallistua kaikkeen, vaikka jollain superlatiivin määritelmää taivuttavalla tavalla jokainen tapahtuma on Ihan paras juttu tänä syksynä ! Fiilis pysyy siis korkealla, kun hilpeät punaiset tontut neuvovat ensiaskelten ottamista aluksi hieman sekavalta vaikuttavalla kampuksella.

Ja auttavaa kättä todella huomaa ajoittain kaipaavansa, sillä kukaan ei tunnu antavan yksiselitteisestä vastausta, miten homma toimii. Sivuainekokonaisuuksia pitäisi jo miettiä ja vaihtoa ja työllisyysnäkymiä! Akateemisen vapauden ulappa tuntuu orientaatioviikon aikana pienen hetken lähes ylitsepääsemättömältä valinnanvaikeudelta, kunnes tuutorit avuliaasti paimentavat ilmoittautumaan ensimmäisille pakollisille kursseille.

Tutkintorakenteen perusteiden lisäksi alkaa pikkuhiljaa valjeta mitä eksoottisempia piirteitä yliopistokulttuurista. Antropologian professori vakuuttaa apuraha-alttarin olevan pätevä tapa taata tutkimuksen rahoitus, Kumouksellinen lukupiiri kokoontuu Bakuninin äärelle ja pieni punainen laulukirja on ehdottomuus sitseille.

Opinnot ja kampuksen tiedostava ilmapiiri ovat ehkä tuoneet uudenlaista maailmantuskaa ympärillesi. Pähkäillessäsi globaalia epätasa-arvoa ja biodiversiteetin katoamista saattaa risteilyjen varailu ja tietokoneen naputtelu Kaisa-talon norsunluutornissa tuntua ristiriitaiselta. Kaiken kompleksisuus saattaa jopa vaania kävelymatkalla kohti semi gourmet vegaanista unicafeeta. No, onneksi voit sentään ripittäytyä valitsemalla kantapalan.

Kurssien edetessä tajuat opiskeluun liittyvän muutakin tekemistä, kuin päheiden haalarimerkkien keräily tai tuutorien raahaaminen pitkin Suomenlinnan nurmia. Ja paljon. Siis joskus aivan liikaa. Lähestyvän tentin lukemistot tuntuvat loputtomilta, deadlinet paukkuvat kuin pöydät Alina-salissa ja kirsikkana kakun päällä data-analyysitehtävän palautus ei onnistu jostain teknisestä seikasta, joka tuntuu täysin käsittämättömältä humanistiaivoillesi. Kaikkien velvollisuuksien täyttäminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä, kunnes muuan luentopäivänä Kaartinen vapauttaa sinut suorituspainestressiahdistuksestasi. Ei johdantokurssin tentistä ole tarkoitus reputtaa ketään.

Olosi on autuas kävellessäsi salista, ja aurinko paistaa yliopistonkadulle. Ainakin tänään.

54

55

56