Vammainen, seksuaalinen ja ainutlaatuinen

Teksti: Petra Koitila Kuvat: Armas Weselius

SV: ableismi, seksuaalinen hyväksikäyttö, loukkaava sisältö, victim blame

Tiina Heinonen on 30-vuotias CP-vmainen vapaa kirjoittaja sekä elokuva- ja TV-tutkimuksen opiskelija, joka on turhautunut yhteiskunnan kyvyttömyyteen käsitellä vammaisten seksuaalisuutta yksilöllisesti, avoimesti ja kunnioittavasti.

Usein yhteiskunnallisessa keskustelussa on vääristelevä taipumus käsitellä marginalisoituja ryhmiä yhtenäisinä yksikköinä, joilla olisi sama tahto ja tarpeet. Heinonen painottaakin, ettei ole olemassa mitään ”erillistä vammaisten seksuaalisuutta”. Alleviivattakoon, että vammaisia ihmisiä on todella paljon, eikä heidän seksuaalisuuksiaan välttämättä yhdistä mikään. Paitsi että yhdistää:

”Yhteiskunta tekee seksuaalisuudesta vammaisille paljon vaikeamman asian kuin mitä se oikeasti olisi”, Heinonen kiteyttää.

Kenen ehdoilla

Jo hyvin varhain lapsuudessa vammaisilta ihmisiltä kielletään ja demonisoidaan seksuaalisuus. Heinonen kertoo, kuinka menstruoivana vammaisena ihmisenä on aika yleistä saada kehotuksia käyttää lääkitystä kuukautisten poisjättämiseksi. Tätä perustellaan kuukautisten ”tarpeettomuudella” vammaisille ihmisille sekä ylimääräisen ja epämieluisan työn karsimisella avustavilta työntekijöitä.

Samaan työntekijän epämukavuuteen ja työllistämiseen vedottiin, kun varhaisessa teini-iässään Heinosen avustajat toivoivat hänen vaihtavan trendikkäät pillifarkut helpommin puettaviin, jotta hän ei tarvitsisi apua housujen pukemiseen. Heinonen oli kokenut suurta ylpeyttä pillifarkuistaan ja tuntenut olonsa upeaksi niissä, eivätkä ne avustajien epäasiallisista kehotuksista huolimatta vaihtuneet väljempiin. Heinonen huomauttaakin, kuinka ongelmallista on pitää tavoiteltavana asiana, että vammainen ihminen saisi tehtyä asiat itse, ilman avustajaa. Vammaisena ihmisenä tulee hyvin usein kohdatuksi vain hoidettavana ja ”vaivana”, vaikka avustajat ovat nimenomaan töissä avustaakseen asioissa, joihin ihminen ei vammansa vuoksi pysty yksin.

Oman seksuaalisuutensa uhrina

Keskustelua seksuaalisuudesta vammaisena ihmisenä leimaa huomion kääntäminen hyväksikäyttömahdollisuuksiin ja vammaisten uhriuttamiseen. Heinonen kertoo ainakin omana nuoruusaikanaan varsin yleisestä käytännöstä, jossa vammaiset oppilaat laitettiin peruskoulussa ulos luokasta seksivalistuksen ajaksi, sillä heidän ei katsottu tarvitsevan sellaista. Vammaisille kohdennetun ”seksivalistuksen” äärelle hän päätyi itse Invalidiliiton järjestämällä leirillä aikuisuutensa kynnyksellä. Kokemus oli unohtumaton: Vetäjä ilmoitti lähestyvänsä yksitellen jokaista osallistujaa. Kun hän olisi liian lähellä, tuli sanoa ei. Siinä oli koko tilaisuuden sisältö. Aivan kuin seksi perustuisi hyväksikäytölle, ja jos hyväksikäytön uhriksi joskus joutuisikin, sen syynä olisi uhrin vammaisuus eikä hyväksikäyttäjä itse. Valistustilanne oli rajoja rikkova.

”Mitä seksuaalista on siinä, että olet uhri?” Heinonen kysyy.

Jokaisen seksivalistuksessa olisi tietenkin hyvä käsitellä myös omien rajojen tunnistamista ja niiden artikulointia. Se ei kuitenkaan oikeuta vammaisten seksuaalisuuden systemaattista mitätöintiä ja problematisointia. Asiaa käsitellään kieroutuneesti, aivan kuin vammaiselle ihmiselle itselleen oma seksuaalisuus olisi uhka. Voisikin kysyä, verhotaanko tällaiseen ”suojelemiseen” vain valtaväestön epämukavuus ja kiusaantuneisuus vammaisten seksuaalisista tarpeista ja haluista sekä vammaisten lisääntymisestä. Heinonen miettii myös, onko lasten hankkimiseen suhtautumisen taustalla ajatus epätoivotusti lisääntyvästä avustajatuntien tarpeesta.

Repsottavat representaatiot mediassa ja pop-kulttuurissa

Vuonna 2020 ensi-iltansa saaneista suomalasista elokuvista ja tv-sarjoissa kaikista hahmoista 0,34 prosenttia oli vammaisia, selviää Audiovisual Producers Finlandin (APFI) tekemästä tutkimuksesta. Kaikista hahmoista 92,95 prosenttia oli CIS-sukupuolisia, heteroja ja vammattomia. Intersektionaalisista roolihahmoista ei ollut erikseen merkintää, eli arvoitukseksi jää, kuinka moni vammainen hahmo edusti myös seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä. Lisäksi tilasto kertoi, että vähemmistöhahmojen roolit olivat useimmiten pieniä, ja heidän funktionsa tarinassa liittyi usein hahmon vähemmistötaustaan. Tarinat ja vähemmistöhahmojen roolit olivat myös stereotypioiden mukaisia.

Nekin tarinat, joissa vammaisella ja vammattomalla hahmolla on suhde, perustuvat toisen vammaisuuden ongelmallisuuteen. Heinonen esittää kainon toiveen, ettei vammaisuus olisi lähtökohta kielletylle rakkaudelle. Hahmon vammaisuutta ei myöskään tulisi kirjoittaa tarinaan vammattoman kumppanin moraalisen viitan silittämiseksi.

Yle Perjantai julkaisi vuonna 2019 Roosa Maskosen ohjaaman lyhytdokumentin Tarvitsemme apua seksissä, jossa esiteltiin liikuntavammaisen pariskunnan avustajan työskentelyä heidän seksin ”mahdollistajana”. Dokumentti lienee tuonut avustetun seksin konseptina ensimmäisen kerran monen vammattoman ihmisen tietoisuuteen, sillä se herätti paljon keskustelua. Heinonen näkisi kuitenkin suuren merkityksen sillä, että keskustelu avustetusta seksistä suunnattaisiin ensisijaisesti vammaisille ihmisille eikä valtaväestölle, jotta vältyttäisiin oudolta sirkushuviasetelmalta. Etenkin siksi, koska vammaisten ihmisten seksivalistus ei sisällä tietoa avustetusta seksistä, vaikka siellä sitä erityisesti tarvittaisiin. Tietysti vammattomienkin olisi hyvä asiasta tietää. Ableistinen oletus vammattomasta tulevaisuudesta vammattomien kumppaneiden kanssa elää vahvana, eikä avustettua seksiä käsitellä yleisessä seksivalistuksessa.

’’Kun avustetusta seksistä puhutaan vammaisten keskuudessa, syntyy usein ongelmallinen kilpailuasetelma. Monilla on tarve korostaa, ettei tarvitse apua seksissä. Tällaisia pyrkimyksiä sopia vammattomaan normiin on lukuisia’’, Heinonen avaa.

Näin siitäkin huolimatta, että juuri näiden ihmisten luulisi suhtautuvan hyväksyvästi avustustarpeisiin. Vammaisuutta käsitellään yhteiskunnassa vaivana ja työtaakkana, mikä on Heinosen mukaan iskostunut myös vammaisten mieliin.

”Sori, mut en etsi mitään vakavaa”

Vuosien varrella Tinderistä uusia ihmisiä etsiessään Heinonen on kohdannut useita tilanteita, joissa hänen vammaisuuteensa on reagoitu loukkaavasti. Hankalimmin Heinosen liikuntavammaisuuteen ovat suhtautuneet vammattomat miehet, ja ongelmattomimmin vammaiset tytöt. Heinonen kuvailee joutuneensa useisiin tilanteisiin, joissa häneen on suhtauduttu ensisijaisesti taakkana vammansa vuoksi:

’’Vaikka olemme olleet sopimassa vasta ensitapaamista. Jos joskus joku suhde syntyisikin, niin hänestä ei toki tulisi minulle mitään avustajaa.”

Tämä tuntuu kuitenkin olevan useimmille vaikea käsittää. Heinosen kerrottua keskustelukumppanilleen CP-vammastaan, hän on saanut vastaukseksi: ”Sori, mutta en etsi mitään vakavaa.” Aivan kuin vammaisena ei olisi lupaa ja mahdollisuutta deittailla kevyesti, vaan hän vaatisi olemassaolollaan toiselta jotakin palvelusta.

Heinonen kokee yhteiskunnallisen suhtautumisen vaikuttaneen sekä hänen kokemukseensa vammaisuudestaan että myös identiteettiinsä. Tinder on tasaisin väliajoin tauolla näiden kokemusten takia. Deittikulttuurissa uuvuttaa myös taktikointi liikuntavammasta kertomisen ajoittamisessa. Koska on liian aikaista ’’ottaa riski’’, ja milloin ’’epäkohteliaan’’ myöhäistä tai liian paljon menetettävää, jos joutuukin pettymään toiseen?

”Haluaisin vielä haastaa itseni uskaltautumaan ensitreffeille ilman etukäteisilmoitusta liikuntavammaisuudestani. Oikeastihan en ole sellaista kenellekään velkaa.”

Kirjoittaja on työskennellyt Tiina Heinosen henkilökohtaisena avustajana.