Poleemi 4/20 - Valtavirta ja Vastarinta

POLEEMI

IV 2020

TEEMA

1

TEEMA

3 PÄÄKIRJOITUS 4 AJANKOHTAISTA 5 HALLITUKSELTA 7 KANDITYÖT 11 JOHANNA RAINIO-NIEMI 15 TIETOTURVA 16 PUOLA 18 SEKSUAALIVÄHEMMISTÖT 22 ELOKAPINA 24 YHDYSVALTAIN VAALIT 26 PAHAN AKSELI 29 SALALIITTO 31 KANSALLINEN IDENTITEETTI 33 PARTIO

JOULULIITE

AJANKOHTAINEN

SIS ÄLTÖ 35 NATSIT JA KIRKKO 38 YHISMATKAT 43 ADORNO JA ELOKUVAT 49 ELVYTTÄJÄ - ARVOSTELU 52 UUSI PÄÄTOIMITUS 53 JOULULAULUJA 55 JOULUVINKKEJÄ 56 JOULUBINGO 57 ITSARISILLIS 58 PÄÄTOIMITTAJILTA

POLEEMI 4/2020 Vastaava päätoimittaja Anri Liikamaa Päätoimittajat Aino Ikävalko, Anri Liikamaa, Veronika Konnos, John Helin Taitto Päätoimittajat Kansi Valpuri Alanen Kirjoittajat Aino Ikävalko, Veronika Konnos, Markus Patomo, John Helin, Anri Liikamaa, Valpuri Alanen, Leonard Wilhelmus, Saana Brusiin, Emilia Henttunen, Lyydia Vuorinen, Otto Hormio, Sakari Pirkkalainen, Ella Könönen, Meri Spolander, Petriina Matilainen, Saaga Syrjänen, Alvar Aalto-Setälä, Antonio Tarnaala, Jooseppi Räikkönen Kuvittajat Elina Nyholm, Sabriina Hietaniemi, John Helin, Johannes Vänttinen, Jaakko Rahko, Aino Ikävalko, Anri Liikamaa, Veronika Konnos, Saaga Syrjänen Paino Picaset. Painos 60 kpl. Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514.­ Palaute poleemi2020@gmail.com Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry.

2 Poleemi saa HYYn ­ainejärjestölehtitukea.

AJANKOHTAISTA

Anri Liikamaa

Kuva: Saaga Syrjänen

T

ämän erikoisen vuoden viimeisen Poleemin teema pureutuu ismien, liikkeiden ja vastaliikkeiden kulkuun valtavirrasta marginaaliin ja päinvastoin. Valtiotieteellinen on historiallisesti ollut paikka, joka kasvattaa edelläkävijÜitä – heitä, jotka uskaltavat kulkea omaa polkuaan ja rohkeasti kyseenalaistaa vallitsevat arvot niin nähdessään tarpeelliseksi. Näen, että tieteen lisäksi myÜskään yhteiskunta ei voi kehittyä harppauksin, mikäli asetumme aina liialti samaan kuoroon.

Kunniaväkivaltaa vastaan näkyvästi kampanjoiva Eva Tawasoli on sanonut mielestäni hyvin: �[Me] mykistymme helposti haasteiden edessä tai vaihtoehtoisesti jätämme keskustelukentän ääripäiden hallintaan. Kipeät aiheet ovat muovautuneet tabuiksi, faktoja ei tarjota ja keskimaastoon ei ole asiaa --.� Vaikka ei yhtyisikään Tawasolin jokaiseen sanaan, ydinajatus on nähdäkseni asian ytimessä. Vaikeiden asioiden edessä ei tule hiljentyä, vaikka omien arvojensa puolesta puhuminen tuntuisi hankalalta ja vaivalloiselta. Ei säikähdetä kiihkeää keskustelua, vaan eletään omia arvojamme todeksi, pitkällä perspektiivillä – sekä haalitaan rohkeutta myÜs kannustaa muita samaan. Moni yhteiskunnallinen kehitys olisi jäänyt tapahtumatta ilman sitä rohkeaa idealistia, joka uskalsi kysyä, pohtia ja sitten seurata omia arvojaan.

Etsitään omantunnon mukaisesti muitakin vaihtoehtoja kuin ne, jotka näkyvät juuri sillä hetkellä horisontissa. Niin valtakunnanpolitiikan kuin vasta valitun edustajistonkin valossa toivon: ei anneta myÜskään politiikan mennä sellaiseksi kvartaalistrategioinniksi, suunnattomaksi gallupien mukaan haahuiluksi, jossa epärÜidään toimia ja ilmaista itseään. Ellemme uskalla julistaa itsellemme merkityksellisiä visioita nyt, meillä on edessä tulevaisuus, jossa ei myÜskään uskalleta puolustaa faktapohjaisuutta ja omaa moraalia vaan vain peesataan populisteja.

Hegemoniat tarvitsevat haastajansa niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Ylläpidetään siis ilmapiiriä, jossa sallimme vastaväitteet niin itsellemme kuin muille. Yliopiston tulee nyt ja jatkossa olla se paikka, joka kasvattaa myÜs niitä vastarannankiiskejä. Paikka, jossa jokaisella on tilaa etsiä omat arvonsa ja mahdollisesti vaikka se poliittinen ideologiansa. Toivon ja uskon, että tämän lehden sivuilta pääsee ammentamaan rohkeutta puhua suoraan, ajaa muutoksia ja toteuttaa omaa totuuttaan. P

3

AJANKOHTAISTA

A JA N KO H TA I S TA joululoma alkaa Jos alkaa. Loppuvatko dedikset ikinä? Pääsevätkö kandit lävitse? Tietääkö kukaan mitä maisterissa tehdään? Tuskin. Stressi seurannee mukana aina kolmannen periodin alkuun asti, ja arvosanojakaan ei saada ennen huhtikuuta. Yritetään silti nauttia jotenkin lomasta.

karanteenijoulu kotona Mikäs sen parempaa! Joulurauhan julistuksen voi katsella Zoomista, ja jouluperinteitäkään ei tarvinne muuttaa, mikäli ostaa tarpeeksi vihreitä kuulia ja laittaa Lumiukon pyörimään Youtubesta loopilla. Psykedeliaa saa rainaan lisää kun laittaa toiston 0,75 nopeudelle.

masentavan syksyinen sisä-uusivuosi Sisäilyä voi jatkaa myös uutenavuonna, kun eihän ulos uskalla lähteä edes raketteja ampumaan. Ehkä internetin striimauspalvelut voivat tuoda paukkeen ja valoshown myös olohuoneisiin, ja kukapa loskaankaan jaksaisi lähteä kahlaamaan.

yliopisto starttaa uudestaan Zoomailu starttaa uudestaan joskus tammikuun puolivälin tienoilla, mikäs sen hauskempaa. Luentoja voi siis jälleen seurata perinteiseen tapaan puolinukuksissa lähiopetuksesta ja Unicafe-treffeistä unelmoiden. Peiton alta käsin tietenkin.

poleemi i/2021 julkaistaan joskus helmikuussa Tätä on odotettu ja pian se tulee. Päätoimitus 2021 pistää pyörät pyörimään, kumia palamaan ja jotain muitakin kielikuvia tapahtumaan luodessaan todellisen polholaisuuden superpläjäyksen. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja seksiä tihkuva lehti on kevään kovin juttu.

4

AJANKOHTAISTA

Hallituksen terveiset M

arraskuun vaipuessa yhä syvemmälle talven pimenevään maisemaan, lähestyi myös Polho ry:n vaalikokous vuosimallia 2019. Polhon uusi hallitus järjestäytyi siitä huolimatta lämpimissä tunnelmissa ja valmistautui tulevaan vuoteen Itsarisilliksen merkeissä.

Vanhan hallituksen tehdessä tilaa uudelle, konkretisoitui samalla Polhon tulevan hallituksen ryhmäidentiteetti: keitä me olemme ja mitä toivomme tulevalta hallituskaudelta? Innostus ja kenties myös jännitys oli käsin kosketeltavaa.

Ekskursioiden, monimuotoisten Kuppala -iltojen, paneelien ja erinäisten matkojen täydentämä kevättalvi koki enemmän tai vähemmän pysäyttävän äkkijarrutuksen COVID-19 pandemian vyöryessä pohjolaan. Suunnitelmien kaatuessa yksi toisensa perään ja etämaailman asettuessa yhä vankemmin ihmisten arkeen, realisoitui myös ymmärrys siitä, etteivät perinteet enää riittäisi ylläpitämään järjestön legendaarista mainetta. Hallituksen täytyi keksiä jotain uutta. Miten tämä tapahtuisi käytännössä? Olemmeko edes kykeneviä tähän? Globaalin pandemian maailmaan kun ei löydy ohjekirjaa.

Innovatiivisen ja motivoituneen hallitusporukan avulla kevät alkoi täyttymään erinäisistä virtuaalitapahtumista, verkkohaasteista, tietovisoista ja sisältöpäivityksistä. Alati peruuntuvista livetapahtumista huolimatta hallituslaiset pitivät sinnikkäästi yhtä ja tsemppasivat niin toisiaan kuin myös jäsenistöään maailmankaaoksen keskellä. Kuitenkin epävarmuus siitä, miten hyvin olimme onnistuneet tavoittamaan opiskelijat, jäsenistön ja yhteistyökumppanit, nakersi talvella vielä voimakkaasti kumuloitunutta ryhmäitsevarmuutta.

Lämmin kesä ja jälleen lähestyvä syksy oli kylvänyt toivon siemenen uusista mahdollisuuksista järjestötoiminnan kannalta. Pandemian kurittavan otteen kuitenkin pitäessä maailmaa yhä voimakkaasti näpeissään, alkoivat myös kevään tapahtumaketjut kummittelemaan nurkan takana. Riskien ollessa liian suuret, saivat myös syystalven ikivihreät perinteet luvan jäädä toistaiseksi unholaan.

Marraskuun kolkuttaessa jälleen oven takana, pohdin toistuvasti itsekseni illoin: Millaisen järjestövuoden jätämme taaksemme? Uskallanko edes kuvitella tulevaa järjestövuotta 2021? Valmistautuessani virtuaaliseen vaalikokoukseen sytytyin muutaman kynttilän ja asetuin sohvalle teen ääreen. Tarve havitella edellisen vuoden lämminhenkistä kokoustunnelmaa oli vahvasti läsnä. Tyhjän Zoom -huoneen täyttyessä enenevissä määrin uusilla, ujoilla ja innostuneilla kasvoilla, tunsin voimakasta nostalgiaa omaan ensimmäiseen vaalikokouskokemukseeni. Kartoittavien kysymysten ja moninaisten vastausten äänimaailman kantautuessa ruudun takaa olohuoneeseeni, esitettiin lopulta kysymys: ”Miksi halusit hakea juuri Polhon hallitukseen?” Kuullessani vastauksen hiljaisen pohdinnan saattelemana: ”teillä vaikutti olevan niin hyvä meininki ja tunnelma”, tiesin hallituksemme onnistuneen. P Emilia Henttunen Polhon yhdenvertaisuusvastaava

5

AJANKOHTAISTA

POLHON HALLITUS 2021 PUHEENJOHTAJA Helena Kilpeläinen

1. OPINTOVASTAAVA Saana Brusiin

HALLITUKSEN MUUT JÄSENET Anna Perälä Anni Koikkalainen Milja Järvinen Hanna-Liisa Laasonen Oskari Malinen Emilia Henttunen Otso Poikelin Nelli Nokelainen Michelle Lyijynen Virvatuli Uusimäki

6

KANDI

Ylävitoset Suomi-äidin runsaille eväille Kandimatka presidentilliseen arvojohtajuuteen

Kansalaiset, Käykö teille koskaan niin, että kuullessanne vuoden vaihduttua presidentin uudenvuodenpuheen, teidän tekisi mieli hajottaa puhe pieniksi atomeiksi, järjestellä nämä atomit teemojen mukaan ja sitten yhä uudelleen vertailla näitä palasia vaikka edellisen presidentin vastaaviin puhesilppuihin jatkuvasti rönsyilevänä ajatuksenvirtana? Minulle kai kävi, sillä kandidaatintutkielmani on juuri kuvaamani kaltaista toimintaa. Tutkin tutkielmassani nykyisen ja edellisen presidentin vuosittaisia uudenvuodenpuheita erityisesti arvojen ja arvojohtajuuden näkökulmasta. Olen aina pitänyt arvojohtajuutta ilmiönä mielenkiintoisena: Millaista valtaa on juridisen vallan ulkopuolella, miten ihmisten arvoista tehdään politiikan väline, miten paavi haastoi Neuvostoliiton ilman yhtäkään divisioonaa. Keksin aiheeni sattumalta, kuuntelin kesällä presidentti Niinistöä radiosta ja jäin pohtimaan jotain siinä ollutta moniselitteistä kannanottoa. Mitenköhän Halonen otti aikoinaan kantaa vastaaviin kysymyksiin?

Idea jäi kytemään ja lopulta tajusin voivani tehdä kandinkin aiheesta, sillä olin kuullut poliittisen historian opiskelijoiden tehneen tuoreellakin lähdeaineistolla tutkielmia. Aiemmin olin pohtinut lähinnä huomattavasti muinaisempia aiheita, kuten Veikko Vennamon populistisia puheita. Uudenvuodenpuheet muodostavat miellyttävän lähdeaineiston arvotutkimukselleni, sillä presidentti saa vuosittaisessa monologissaan verrattain vapaasti ottaa kantaa mieltään askarruttaviin kysymyksiin, jolloin puheet ovat hyviä tirkistysikkunoita presidentin arvojohtajuuden perusteisiin, arvoihin, joita niissä tuodaan esiin runsaasti.

Arvokannanotoilla on sekä instituution että presidentin henkilökohtaisen suosion tuomana todellista vaikutusta kansalaisten ja muiden päättäjien ajatuksiin, eikä ole siten yhdentekevää pyytääkö maan arvostetuin poliitikko laman aikana kansaa kitkemään tuloeroja vai juomaan vaikeasti nieltäviä rohtoja velkaantumisen taittamiseksi. Jatkuva puheiden läpikäynti, analysointi ja vertailu aiempaan tutkimukseen on ollut ajoittain puuduttavaa, mutta työtä piristää puheiden ajoittain posketon retoriikka: Halonen kuvaa esimerkiksi Suomen talouskasvua toteamalla Suomi-äidin eväiden olevan aiempaa runsaampia ja Niinistö kannustaa teinejä “lyömään ylävitosia” isänmaalle. Kandin tekemisen hauskoista puolista huolimatta odotan kuitenkin innolla vuoden 2021 uudenvuodenpuhetta, jonka moniselitteistä puheenpartta voin kuunnella sitä lainkaan analysoimatta muun kansan tavoin. P

7

Alvar Aalto-Setälä

KANDI

Muotia ja Single Girlejä Teen kandiani naisten vapautumisen vaikutuksesta nuorten naisten pukeutumiseen ja identiteettiin 1960-luvun Britanniassa. Tutkin siis, miten naisten vapautuminen, seksuaalinen vallankumous ja toinen feministinen liike olivat yhteydessä pukeutumisen trendien muutokseen. Keskityn ns. svengaavan 60-luvun aikaan, jolloin nuorten kulttuurinen vallankumous ja populaarikulttuuri syntyivät. Tutkin, miten naiset toivat pukeutumisen muutoksella esiin yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosta ja mahdollista haluaan tähän muutokseen; kuvastiko uusien trendien ja niiden mukaan pukeutuminen naisten kapinointia yhteiskunnallisia normeja vastaan?

1960-luvun muodista päällimmäisenä käteen ovat jääneet minihameet, jotka kohahduttivat aikanaan Britannian konservatiivista yhteiskuntaa. Hameet olivat lyhentyneet jo tätä aiemmin 1920-luvulla, mutta ei näin huomattavasti. Minihameiden voidaan nähdä olleen kapinoivan nuorisokulttuurin symboli. Samalla, kun minihame ilmentää nuorisokulttuurin syntyä, edusti se myös seksuaalisen vallankumouksen liikkeen alkua ehkäisypillerin keksimisen myötä. Minihameet kuvastivat leikkimielistä tyttömäistä viattomuutta, kuitenkin samalla kapinoiden 1950-luvun sodanjälkeisen tukahdutetun sukupolven utilitaristista ja vaatimatonta designia kohtaan. Tyyli oli luovaa ja rohkeaa, ja siinä pyrittiin epäsovinnaisuuteen.

Käytän The Timesia sekä hieman sen sisarsanomalehteä The Sunday Timesia naisten muuttuvan aseman tutkimiseen. 1960-luvun loppupuolen artikkeleissa löytyy esimerkiksi paljon juttuja niin sanotusta ”single girlistä” eli aikakauden naisista, jotka elivät vapaammin ja itsenäisemmin kuin aikaisemmin. Hyödynnän myös Susan Kaiserin teorioita pukeutumisen kontekstuaalisuudesta. Tällä Kaiser tarkoittaa sitä, että pukeutumisella viestitään jotakin muille. Pukeutumisella voidaan nähdä aina olevan jokin sosiaalinen merkitys, jonka pukeutunut antaa ja tämä merkitys muuttuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Pukeutuminen vaatii kontekstin, jotta se ymmärrettäisiin. Tällöin tärkeänä osana pukeutumisen tutkimusta on huomioida pukeutujan sosiaalinen ympäristö. Kaiserin ajatukset pukeutumisen kontekstuaalisuudesta tukee ajatustani siitä, että 1960-luvun pukeutumisen muutos on yhteydessä sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen.

Aiheeseeni päädyin kesän lopulla aika nopeankin mietinnän jälkeen. 1960-luku on vuosikymmenenä aina kiinnostanut minua sen yhteiskunnallisten muutoksien (heh heh…) takia. Eksyin internetin ihmeelliseen maailmaan ja googlasin yksinkertaisesti, mitä yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä asioita tapahtui kyseisellä vuosikymmenellä.

Silmiini pisti toinen feministinen liike ja naisten vapautuminen, ja totesin, että tässähän mielenkiintoinen aihe. Toisaalta olen myös aina pitänyt 1960-luvun muodista, erityisesti ns. mod-tyylistä (minihameet, Twiggy yms.), niin ajattelin, että pukeutumisen muutoksen voisi yhdistää aiheeseen. Poliittisen historian pääaineessa mukavaa onkin, että tutkielman aihevaihtoehdot eivät rajaudu vain kaikista perinteisimpiin politiikkaa käsitteleviin aiheisiin, vaan tutkielman pystyy tekemään myös hieman erilaisestakin aiheesta, joka itseään kiinnostaa. P Saaga Syrjänen

8

KANDI

Poikkeusolot puolueettomuuden pelikenttänä Suomen kylmän sodan puolueettomuuteen liittynyt tutkimus on pitkälti keskittynyt sen kansainvälisen aseman tarkastelemiseen. Suomen puolueettomuus oli kuitenkin myös voimakas itse tuotettu symboli ja poliittista ja sosiaalista toimintaa, vaikuttaen ihmisten ajattelumaailmaan ja omakuvaan. Tähän näkökulmaan aion kontributioida omalla kandidaatintutkielmallani.

Vuonna 1962 perustettu henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta (HMS) oli puolustusministeriön alainen suunnittelevana, valmistelevana ja ohjaavana elin, jonka toimialaan kuului henkisen maanpuolustuksen kehittäminen. Henkisen maanpuolustuksen päätehtävänä oli maanpuolustustahdon lujittaminen. Maanpuolustustahto koettiin yleisenä mielipiteenä, jonka avulla kansalaiset hyväksyisivät ja olisivat valmiita toteuttamaan maanpuolustuksen päämääriä. Maanpuolustustahdon saavuttaminen koettiin tärkeäksi niin rauhan säilyttämisen kuin sodan aikana valtiollisen riippumattomuuden ja alueellisen koskemattomuuden kannalta.

HMS kohtasi arvostelua, joka kohdistui eritysesti henkiseen maanpuolustukseen käsitteenä. Käsite koettiin vanhentuneeksi ja se herätti kielteisiä tunteita. Kritiikkiä kohdistui myös puolueettomuuden aseellisuudesta, pakkomielteisyydestä vanhoihin ajatusmalleihin ja HMS:a verrattiin jopa “valkoisen miehen aseeksi ideologisessa kylmässä sodassa”. Oltiin myös sitä mieltä, ettei HMS:n toiminta ollut linjassa YYA-sopimuksen kanssa. Laajan arvostelun jälkeen HMS päätettiin lakkauttaa vuonna 1975 ja sen tilalle — osittain samoilla tehtävillä — tuli uusi suunnittelukunta, Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS).

Suomen ulkopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä kylmässä sodassa oli löytää tapoja, millä tehdä puolueettomuudesta uskottavaa YYA-sopimuksen ehdoin. Puolueettomuus tuotiin käytännön tasolle ja sitä kautta puolueettomuuden luomisessa alkoi näkymään poliittisen identiteetin piirteitä. Identiteettiprojektit olivat myös todellisia, joista HMS ja sen seuraaja MTS toimivat esimerkkinä. Keskiössä oli puolueettomuuspolitiikka ja sen puolustaminen, jotta siitä saataisiin uskottavaa kansainväliselle ja kansalliselle yleisölle.

Käytän aineistona Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) poikkeusolojen tiedotustoimintaan koskeva suunnitelma vuodelta 1985. Tutkimuskysymykseni on, miten poikkeusolot olisivat toimineet puolueettomuuden pelikenttänä. Toisin sanoen, miten puolueettomuudesta viestittäisiin tilanteessa, jossa Suomen tulisi näyttää roolinsa puolueettomana? Konkreettisesti tarkasteluni keskittyy puolueettomuuden identiteetistä rakennetun diskurssin luomiseen suunnitelmassa.

Tutkimukseni on vielä kesken, joten tutkimustuloksia minulla ei ole vielä annettavana. Jos aihe kiinnostaa, juttelen siitä mielelläni lisää. Tsemppiä kaikille vuoden viimeisiin puristuksiin! P

9

Petriina Matilainen

KANDI

Suomen sisulla Olen tehnyt kandidaatintutkielmaani äärioikeistolaisena pidetystä Suomen Sisu -liikkeestä ja siitä, miten liikkeen äärioikeistolainen ideologia esiintyy ja vaikuttaa Suomen maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa.

Aihe on ajankohtainen, sillä niin Suomessa, Euroopassa kuin ympäri maailmaa äärioikeistolaisen ideologian kannattajat ovat nostaneet päätään ja keränneet kannatusta mielipiteilleen ja ajatuksilleen koskien etenkin maahanmuuttoa. Suomessa Perussuomalaiset ovat nousseet suurten puolueiden joukkoon ja päässeet keskeisille paikoille suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa. Etenkin kun Jussi Halla-aho valittiin puolueen johtoon vuonna 2017, maahanmuuton vastaisuudesta voidaan katsoa tulleen yksi puolueen keskeisimmistä agendoista.

Koska Halla-aho on Suomen Sisun entinen jäsen, päätin lähestyä tätä äärioikeiston aihetta tutkimalla Suomen Sisua. Julkisuuteen Suomen Sisu on noussut etenkin jäsenten monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja islaminvastaisilla, jopa rasistisilla kommenteillaan, minkä takia liikettä onkin usein luonnehdittu äärioikeistolaiseksi. Koska äärioikeiston käsite on kuitenkin melko laaja ja vaikeasti määriteltävissä, halusin omassa tutkimuksessani selvittää, voiko Suomen Sisun ideologiaa pitää äärioikeistolaisena.

Tämän lisäksi halusin tutkia sitä, miten Suomen Sisun vaikutus Perussuomalaisissa näkyy eduskunnassa käydyissä maahanmuuttopoliittisissa keskusteluissa. Analysoin kolmen, ehkä yleisesti tunnetuimman julkisisulaisen kansanedustajan eduskunnan täysistunnon puheenvuoroja: Jussi Halla-ahon, Olli Immosen ja Juho Eerolan. Kuten Halla-aho, myös Eerola on kuitenkin eronnut Suomen Sisusta, kun taas Immonen on jopa toiminut liikkeen puheenjohtajana. Analysoimalla heidän puheenvuorojaan halusin tutkia sitä, miten Suomen Sisun äärioikeistolainen ideologia niissä esiintyy ja tätä kautta samalla vaikuttaa eduskunnan maahanmuuttopolitiikasta käydyssä keskustelussa.

Suomen Sisu on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että niin sanottu ”maahanmuuttokritiikki” on noussut osaksi suomalaista poliittista keskustelukulttuuria, ja omalla tutkimuksellani halusinkin selvittää, miten tämä käytännössä näkyy eduskunnan täysistunnoissa käydyissä keskusteluissa. Sillä, miten poliittista keskustelua käydään ja millainen retoriikka hyväksytään osaksi keskustelukulttuuria Suomen poliittisen päätöksenteon keskiössä, on suuri vaikutus siihen, millaisia päätöksiä asioista tehdään. Jos monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja islaminvastaiset rasistiset ideologiat hyväksytään osaksi eduskunnan poliittista keskustelukulttuuria, annetaan niille oikeutus myös elämässä eduskunnan ulkopuolella. P

Meri Spolander

10

AJANKOHTAISTA

Kerro vähän sinusta Johanna Rainio-Niemi Teksti: John Helin Kuvat: Sabriina Hietaniemi

M

arraskuisen kirpeä ilma punertaa poskillamme kun kiipeämme kansallisarkiston portaat ylös. Hankkiudumme eroon takeistamme ja odotamme hieman hermostuneesti aulassa miljöön valinnutta haastateltavaamme.

Lopulta hän astelee sisään ovesta. Pandemian vuoksi emme sano käsipäivää. Kahvila on ymmärrettävistä syistä kiinni, mutta jostain löytyy pöytä, jonka ääreen kehtaamme asettua.

Edessämme istuva poliittisen historian uusi apulaisprofessori, sekä Polhon alumni, Johanna Rainio-Niemi, alkaa kertoa itsestään ja urastaan. Se on monivaiheinen ja alkoi oikeastaan jo ennen maisteriksi valmistumista 1990-luvun lopun Wienistä, jossa hän työskenteli kansainvälisen harjoittelun puitteissa mm. Itävallan puolustusministeriön lähihistorian ja turvallisuuspolitiikan tutkimusosastolla.

Sieltä tie vei Ulkopoliittiseen instituuttiin ja lopulta maisteriksi. Yliopistolle hänet takaisin toi väitöskirja, joka julkaistiin 2008. Vuoteen 2015 asti Rainio-Niemi työskenteli eri tehtävissä Helsingin yliopistossa, mm. kaksi vuotta yliopistonlehtorina poliittisessa historiassa.

Vuonna 2015 Rainio-Niemi oli vierailevana tutkijana Oxfordissa ja sen jälkeen hänet on voinut löytää suurella todennäköisyydellä josta-

11

kin ruuhka-Suomen yliopistosta. Ensin tie vei Tampereelle kansainvälisen historian laitokselle kolmen vuoden sijaisuuteen, jonka kuitenkin katkaisi heti alkuunsa vanhempainvapaa.

Sen kuluessa löytyi vakinainen tehtävä Turun yliopistolta poliittisesta historiasta. Kaksi vuotta myöhemmin Rainio-Niemi palasi takaisin Helsinkiin.

Polhosta poliittiseen historiaan Polhoon Rainio-Niemi saapui alunperin jo vuonna 1995 aloittaessaan opintonsa Helsingin yliopistolla. Nuoruutensa Polhoa hän kutsuu “meluisaksi, Kekkoskeskeiseksi, sekä hyvin hauskaksi ja ironiseksi.” Kuuminta huutoa Polhossa oli “Punatähdet” -orkesteri ja loputtoman huumorin kohteena olivat Kekkonen sekä kylmän sodan päättyminen. Meille nykyisille opiskelijoille hän sanoo osan 90-luvun asioista, kuten vapaan matkailun ympäri Eurooppaa, olevan jo varmaan itsestäänselvyyksiä ja naurahtaa sitten: “Ehkä te tän koronan jälkeen osaatte arvostaa sitä taas vähän paremmin”.

90-lukua muutenkin Rainio-Niemi kutsuu “optimismin vuosikymmeneksi”, ja “Euroopan ajaksi”, jolloin ajateltiin jotain pa-

AJANKOHTAISTA

rempaa ja uudempaa olevan tulossa. Nyt taaksepäin katsoessa hän myöntää sen historiallisen aikakauden olevan jo ohitse. 90-luvun mielenkiintoisen ja optimistisen vuosikymmenen on korvannut jokin vakavampi aika.

Paluu Helsingin yliopistolle on ollut mielekäs, vaikka nopeasti töiden alkamisen jälkeen pitikin oppia uudenlaiseen rutiiniin pandemian vuoksi. Elämäntyyli on toisaalta myös rauhoittunut, kun ei tarvitse enää reissata Helsingin ja Turun väliä. “Lapsiperheellisenä koronavirus toi myös omat haasteensa tähän arkeen”, Rainio-Niemi toteaa.

painopisteistä ja tulevaisuuden suunnista niin opetuksessa kuin tutkimuksessa. “Myönteistä on, että tällä hetkellä näyttää melko varmalta, ettei tieteenalan henkilöstön kokonaismäärään ole eläköitymisten seurauksena tulossa vähennyksiä. Tämä on tärkeää , sillä opetuksen lisäksi meillä täytyy olla elävä tutkimusympäristö”.

Puolueettomuuden monet puolet

Rainio-Niemen tutkimusta on leimannut kiinnostus sekä valtion ja yhteiskunnan sisäiseen kehitykseen että sen ulkoiseen toimintaan.

“Tutkimuksessani ylittyy ns. entisen “ulko”- ja “sisä”politiikan “Poliittinen historia on aina tekijöidensä näköinen”, jakolinja, sillä minua kiinnostaa hän kuitenkin pohtii ja lisää odottavansa suurella ennen kaikkea valtiotoimijuus suhteessa ympäröivään todelinnolla keskusteluita uusien työtovereidensa kanssa lisuuteen -olipa kyseessä sitten tieteenalan painopisteistä ja tulevaisuuden suunnisrajojen sisäinen, ulkoinen tai ta niin opetuksessa kuin tutkimuksessa. rajat läpäisevät todellisuus”. Iso osa Rainio-Niemen tutkimuk Myös yliopisto on muuttunut paljon sesta käsittelee puolueettomuutta politiikkana viimeisen viiden vuoden aikana. Apulaispro- ja ilmiönä sekä kansainvälisen että kansallisen fessorin tehtävä on poliittisen historian tie- politiikan kehyksessä. Kiinnostus sai alkunsa jo teenalalla uusi ja tehtäväkuvan hahmotteluun harjoittelussa Itävallassa, jossa hän teki Itävalmenee aikaa. Suuri muutos on myös edellisen lan puolustusministeriölle ns. “policy”-analyykoulutusohjelman vaihtuminen yhteiskunnal- sia ja jatkui Suomessa Ulkopoliittisessa instilisen muutoksen kandi- ja maisteriohjelmiksi. tuutissa. Molemmissa oli esillä muun muassa Muista laitoksen työntekijöistä poiketen Rai- kysymys Natosta, jälkimmäisessä erityisesti nio-Niemi ei ole elänyt varsinaista muutoksen Suomen Nato -jäsenyydestä. Graduksi itävalaikaa lävitse, vaan hän on palannut keskelle jo lassa kirjoitetusta paperista ei kuitenkaan ollut: pyörivää ohjelmaa, jossa hän on tähän mennes- laitokselle Itävallan vuosien aikana tullut Pauli sä keskittynyt lähinnä oman tehtävänkuvansa Kettunen kehotti opiskelijaa jatkamaan aikaija ohjelman kokonaisuuden hahmotteluun. Ke- semmin Seppo Hentilän alaisuudessa aloitetväällä Rainio-Niemi ottaa johtaakseen yhteis- tua gradua henkisestä maanpuolustuksesta. “En kunnallisen muutoksen maisteriohjelman. “Jos oikeastaan ollut koskaan Paulin maisteriopisei muuta, niin siitä tulee mulle kunnon perus- kelija, mutta hän vain sattui olemaan siellä kun koulu tähän koulutusohjelmaan”. menin kyselemään näitä valmistumisia”, Rai Poliittisen historian tulevaisuudesta, nio-Niemi toteaa hymyillen. edessä olevan sukupolvenvaihdoksen jälkeen, Kettunen tarjosi myöhemmin Raiuusi apulaisprofessori on haluton sanomaan nio-Niemelle työpaikkaa EU-projektista, jossa tässä vaiheessa oikein mitään. Tieteenalan ti- yhtenä tapaustutkimuksen kohteena oli Itälannekin on vielä varsin avoin, sillä käytännös- valta. “Hän muisti mut varmaan siitä kun olin sä koko henkilöstö, yliopistonlehtori Heikki käynyt tarjoamassa sitä mun Itävalta-viritysHaaraa lukuunottamatta, tulee vaihtumaan lä- tä graduksi”, Rainio-Niemi nauraa. Jo tehty hes samalla kertaa. “Poliittinen historia on aina rekrytointi Ulkopolitiikka -lehden toimitustekijöidensä näköinen”, hän kuitenkin pohtii sihteeriksi saikin jäädä projektin pyörähtäessä ja lisää odottavansa suurella innolla keskuste- käyntiin. Itävalta jäi kummittelemaan uralle luita uusien työtovereidensa kanssa tieteenalan muutenkin: se löytyy myös Rainio-Niemen

12

AJANKOHTAISTA

väitöskirjasta ja hän seuraa yhä maan turvallisuuspoliittisia suuntauksia.

Tutkimus osui juuri aikaan, jolloin puolueettomuus menetti jossain määrin merkityksensä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa siinä, missä se oli aikaisemmin ollut tiiviisti osa päivänpolitiikkaa. Se mahdollisti huomattavasti paremmin erilaisen vertailevan tutkimuksen aiheesta, esimerkiksi Itävallan ja Suomen puolueettomuuspolitiikan eroista, ilman, että sillä oli aktiivista poliittista painolastia. “Mä oon tavallaan, tavalla tai toisella, vähän jatkanut näiden samojen aiheiden sivuhaarojen parissa”, apulaisprofessori toteaa.

Viimeaikoina Rainio-Niemi on tutkinut muun muassa sitä, miksei puolueettomuudesta ole tullut kansainvälisessä järjestelmässä instituutiota ja miten se on ehkä anarkistisemman tai reaalipoliittisemman ajan tuotetta. Lisäksi tutkimukseen liittyy monia muitakin kysymyksiä: Missä menevät puolueettomuuden rajapinnat muun muassa kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n kanssa? Miten puolueettomuuden idea liikkuu ajassa ja yli rajojen? Kuka kannattaa puolueettomuuspolitiikkaa ja ketkä

13

ovat olleet ei-valtiollisten puolueettomuuspolitiikan kannattajia?

Moderni puolueettomuus Kysyttäessä sitä, onko kylmän sodan jälkeisessä maailmassa käyttöä termille “puolueettomuus” globaalissa politiikassa, antaa Rainio-Niemi pitkähkön ja polveilevan vastauksen. Tulee selväksi, että puolueettomuuden määritteleminen helpon vastauksen vaatimiin uriin ei ole kovinkaan yksinkertaista. “Ei ole mitään yhtä puolueettomuutta, vaan on kokoelma erilaisia juttuja”, Rainio-Niemi sanoo. “Siellä missä on konflikti on aina joku, joka pyrkii pysymään sen konfliktin ulkopuolella. Puolueettomuudelle, etäisyyden pitämiselle konflikteista ja siihen liittyvälle välitystyölle, on aina käyttöä kotimaisessa ja kansainvälisessä politiikassa”. Hän kuitenkin näkee kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden sellaisena instituutiona, kuin se oli esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, asiana josta aika on jo ajanut ohitse. “Pienemmän, tai heikomman, toimijan näkökulmasta on aina houkuttelevaa pysytellä konfliktien ulkopuolella. Konfliktitilanteessa syntyy aina halu olla vähän etäällä siitä”, apulaisprofessori pohtii.

“Tässä suhteessa puolueettomuuden perintö elää jopa Suomessa”.

Rainio-Niemi näkee kuitenkin, että pitkään kylmän sodan jälkeen puolueettomuus oli epärelevantti asia, joka on nyt taas viime vuosien kehityksen takia noussut tärkeämmäksi teemaksi politiikassa. “Veikkaus on se, että jos konflikti kärjistyy, tulee puolueettomuuskin houkuttelevammaksi”, hän sanoo ja muistuttaa, että myös suurvallat ohjaavat pienempiä maita puolueettomuuspolitiikan pariin. “Usein on halu myös luoda jonkinlainen bufferi”. Suurvaltojen intresseissä on toisaalta myös se, että on olemassa erilaisia välittäjämaita niiden keskinäisissä ristiriidoissa. Hän nostaa esiin esimerkiksi Sauli Niinistön roolin Yhdysvaltain ja Venäjän välisten neuvottelujen isännöijänä.

Samalla Rainio-Niemi kuitenkin toteaa, että kylmän sodan aikainen puolueettomuus on kuitenkin mennyttä aikaa, jonka perään lienee turha haikailla. Sen edellytyksiä on rapauttanut muun muassa vähenevä

AJANKOHTAISTA

luottamus niihin kansainvälisiin järjestöihin, ja kansainvälisten järjestöjen luottamuksesta. joiden kautta kylmän sodan puolueettomat “Suomi saa kuitenkin olla tyytyväinen menmaat toimivat. Erityisesti luottamus on hor- neisyydestään verrattuna moniin itäiseen Kesjunut YK:seen. Myös konfliktien luonne on ki-Euroopan maihin. Sillä se voi tarvittaessa muuttunut paljon monitahoisemmaksi. Jollain esiintyä Pohjoismaana”. tavalla nykyinen tilanne muistuttaa sotien välis“Siellä missä on konflikti on aina joku, joka pyrkii pysytä aikaa Euroopassa, kun mään sen konfliktin ulkopuolella. Puolueettomuudelle, kansainväliset järjestöt eietäisyyden pitämiselle konflikteista ja siihen liittyvälle vät vielä olleet todellinen välitystyölle, on aina käyttöä kotimaisessa ja selkänoja pienille valtioille. kansainvälisessä politiikassa”.

Nyt puolueettomuuspolitiikkaa täytyy tehdä entistä enemmän tasapainoilemalla suo- Suomen geopoliittisen aseman hän raan suurvaltojen välissä, ja siihen eri mailla näkee varsin luonnollisena alustana ulkoisille on erilaisia ratkaisuja. Itävallan Rainio-Niemi puolueettomuuspaineille. “Suomi on edelleen toteaa pyrkivän nykyään olemaan puolueeton rajamaa”, Rainio-Niemi toteaa, ja osoittaa lähialueiden konfliktinratkaisija: suuri muutos Suomen ja Venäjän pitkää rajaa kohti. Suoverrattuna sen kylmän sodan aikaiseen rooliin messa puolueettomuuden käsitys on kuitenkin idän ja lännen välissä. Suomen tilanteen hän mielenkiintoisesti aina ollut sisäisesti hyvinkin näkee muuttuneen vähemmän: “Suomi on ra- jakautunut. Kylmän sodan aikana puolueettojamaa ja sen kanssa tulevat omat rasitteensa”. muuden määritelmästä käytiin vahvaa sisäpoliittista vääntöä. “Lopulta varmaan homman Puolueeton Suomi? määritti se Kekkosen puolueettomuus”, Rainio-Niemi naurahtaa.

Miten sitten puolueeton maa, kuten Suomi Nykyajan tilanteen hän kuitenkin pystyy saamaan kansainvälisessä paineessa näkee hieman hämäränä. “Sitä kylmän sodan oman tahtonsa läpi? Vai onko Suomi edes puo- puolueettomuuspolitiikka ei olisi tullut pääslueeton maa? tää kokonaan menemään, jos sitä haluaisi uu “Se täytyy myöntää, että Suomen ase- delleen kehitellä”, hän sanoo ja viittaa jälleen ma oli yllättävänkin myönteinen kylmän so- Itävaltaan, joka on jatkanut aktiivista rauhandan aikaan ja, että oli mahdollisuutta laajentaa politiikkaa, sekä Suomen pitkään rajaan ja suhsitä liikkumavaraa melko lailla”, Rainio-Niemi teelliseen militanttiuteen: “Se on tietysti vähän toteaa. Vastauksessa välähtelevät polholaisil- rankempien olosuhteiden politiikkaa mitä täälle tutut termit kuten ETYK. Jo aikaisemmin lä tehdään”. mainitut kansainväliset areenat antoivat kyl- Tiukasti ottaen, Rainio-Niemi huomän sodan aikana Suomelle toimijuutta puolu- mauttaa, Suomi on edelleen sotilasliitton uleettomanakin maana myös verrattuna moniin kopuolinen maa. Tällainen piirre ymmärretään pieniin eurooppalaisiin maihin. “Vertailevassa useassa paikassa maailmalla ja jopa Euroopassa eurooppalaisessa perspektiivissä Suomelle an- nimenomaan puolueettomuudeksi, vaikka Suonettiin aika vapaat mahdollisuudet toimia”, messa asiaa nimenomaan ei haluta puolueettoapulaisprofessori pohtii. Kylmän sodan jälkeen muudeksi kutsua. Samalla kuitenkin tulevat maan politiikka taas liitettiin enemmän EU:- jälleen esiin kansainvälisiin järjestöihin nojaahun. Suomikin on siis aina yrittänyt nojata jon- misen ongelmat. Löytyy tilanteesta kuitenkin kun isomman selkänojaan. jotain optimismiakin. “Jos kaikki muut keinot

“Nyt ollaan toki taas hieman avoi- loppuvat niin puolueettomuudessaan Suomi on memmassa tilanteessa”, Rainio-Niemi pohtii. aina voinut yrittää kiinnittyä Ruotsiin”, Rai“Meillä on EU:kin hieman kriisissä”, hän sanoo nio-Niemi naurahtaa. “Kaikilla mailla ei ole viitaten aikaisempaan kommenttiinsa YK:sta ollut tätä mahdollisuutta.” P

14

TEEMA

Tietoyhteiskunnan toinen puoli

V

astaamon tietoturvamurto altisti tuhansia ihmisiä useille ongelmille heidän henkilötietojensa levittyä julkisiksi internetissä. Sadat ihmiset kohtasivat yhä suuremmat huolet Vastaamossa käsiteltyjen asioiden luonteen vuoksi: vaatimus maksaa kiristäjälle satoja euroja, jos he eivät tahdo perheensä, ystäviensä ja työnantajansa tietävän niistä ongelmista, joita he pyrkivät ammattilaisen kanssa käymään läpi.

Vain harva päätyi summan maksamaan, mutta voivatko hekään lopulta olla varmoja tietojen poistamisesta?

Tapauksesta herää paljon ajatuksia ja tunteita. Suurimpana niistä on omassa mielessäni ihmisten kärsimys: tuntuu epäreilulta, että ongelmiaan käsittelevät ja työstävät ihmiset joutuvat täysin turvattomaan tilaan, jossa omat tiedot ovat henkilöturvatunnusta ja osoitetta myöten rikollisen käsissä. Toisten heikkouksien hyväksikäyttäminen tekee tietoturvamurrosta vielä vaikeamman palan purtavaksi.

Kiristäjän ryhdyttyä toimintaan asia nousi julkisuuteen: asiaa on käsitelty laajasti ja paljon. Ongelma on otettu koko yhteiskunnan voimin vastaan, monet tahot, yritykset ja yhdistykset ja yksittäiset henkilöt ovat pyrkineet julkisten laitosten ohessa parhaansa mukaan minimoimaan vahinkoja ja helpottamaan rikoksen uhrien asemaa. Turvattomuuden tun-

15

netta ei kuitenkaan voida poistaa, eikä rikottua luottamusta saa helposti rakennettua takaisin.

Monelle tuli varmasti yllätyksenä, kuinka paljon saa aikaiseksi vuodetuilla tiedoilla: nimellä, osoitteella, henkilöturvatunnuksella, sähköpostiosoitteella ja puhelinnumerolla.

Luottokielto, rekisteröintikielto, tietojenluovutuskieltoja… Kattavan listan on kerännyt esimerkiksi KyberVPK, joka on verkossa toimiva ilmainen palvelu tietoturva-apua tarvitseville.

Esimerkiksi kirjatun kirjeen vastaanottaminen tuntemattomalta lähettäjältä voi merkitä riskiä.

Kaikkien varotoimenpiteiden selvittäminen ja niiden tekeminen on hyvin raskasta henkisen taakan lisäksi.

Vastaamon tapaus on varmasti saanut monet rattaat pyörimään. Tietoturva ei ehkä enää tunnukaan turhalta byrokraattiselta sivulauseelta. Kenties jopa GDPR-lausunnot voivat tuntua tärkeiltä – tai ainakin vähemmän yhdentekeviltä. Tietoturvaan kiinnitetään enemmän huomiota, ja ehkä voisi optimistisesti ajatella useiden tahojen tekevän riittäviä toimenpiteitä. Totuus lienee kuitenkin se, ettei toisten virheistä keskimäärin opita, ainakaan riittävästi.

Tulee kestämään pitkä aika, ennenkuin tietoturva-asiat ovat kunnossa yrityksillä, julkisella sektorilla tai yksittäisillä ihmisillä.

Tietoturvamurrot toki koskevat ihmisten lisäksi yrityksiä, mutta ihmisten henkilökohtaiseen elämään kohdistuvat uhat ovat eri tavalla

TEEMA

uusia kuin esimerkiksi yritysvakoilu. Nykyteknologian kaupallistettua käyttäjänsä, tiedosta on tullut tuote. Sosiaalista mediaa selaamalla, toisten sisältöä katsomalla ja siitä tykkäämällä ja jakamalla tuotat jatkuvasti arvoa. Samaan aikaan käytöstäsi analysoidaan: mitä haluat nähdä, mikä saa sinut sulkemaan sovelluksen? Minkälaisia mainoksia päädyt avaamaan? Kaikille tutuksi tulleen GDPR-lakiuudistuksen myötä kaikille nettisivuille ilmestyneet “hyväksytkö tietojesi tallentamisen” tuntuvat lähinnä ärsyttäviltä, kun aina avatessasi yhden artikkelin, kuvan tai mainoksen, pitäisi aina perehtyä sivuston käytäntöihin ja vaihtoehtoihin, joista tulisi valita mieleisensä. Kiusaus “hyväksyä kaikki” on kieltämättä suuri, ja usein niin tulee tehtyäkin.

Joka kerta ehdot hyväksyessään luovuttaa valtavan määrän dataa itsestään kaupallisille yrityksille aina omasta selailuhistoriastaan käyttämiesi laitteiden tietoihin. Tämä ns. “big data” on luonteeltaan erilaista yksittäisiin henkilötietoihin nähden, sillä sitä on sanalla sanoen niin valtavat määrät, ettei yksittäinen ihminen tai edes muutamat - sitä pystyisi käsittelemään elinaikanaan. Tietojen vuotaessa, olisi hyvin todennäköistä, ettei kukaan tulisi löytämään juuri sinun tietojasi vuosikausiin.

Historian opiskelijalle tämä kaikki ei kuiten-

kaan ole pelkkä dystooppinen uhkakuva. Tietoa ihmisistä, yhteiskunnasta ja maailmasta tallennetaan ennennäkemättömiä määriä ja on todennäköistä, että suuri osa siitä tulee tulevaisuudessa löytymään jonkinlaisen arkiston syövereistä.

Se, mikä nyt tuntuu armottomalta yksityisyyden loukkaukselta, tulee joskus olemaan arvokasta tietoa oman aikamme elämästä sen kaikkine ikävine yksityiskohtineen. Meneillään on ainutlaatuinen kurkistusikkuna elämiimme ja jää nähtäväksi, tulevatko tietoturvakäytännöt sulkemaan tämän ikkunan joskus tulevaisuudessa.

Poliittisen historian opiskelijat tulevat varmasti löytämään paljon sisältöä akateemiselle uralleen näistä lähteistä. Jos presidentin julkinen twitter-tili tarjoaa jo graduaiheen, kuinkakohan paljon tutkimusta voisi tehdä tämän evästeistä? Miten politiikan teko muuttuu ja on jo muuttunut tietomurtojen myötä? Paljastuuko 2020-luvun hittisalaliittoteoria Globaalin Eliitin ja Q:n taistelusta todeksi? Nämä asiat jäävät nähtäväksi, vaikka vastaus viimeiseen kysymykseen lienee kaikkien, erityisesti salaliittointoilijoiden, pettymykseksi ehdoton ei. P Teksti: Lyydia Vuorinen Kuvitus: Pixabay

16

TEEMA

Me olemme saaneet tarpeeksemme Teksti: Saana Brusiin

N

aisen toimijuus on historiassa vielä verrattain tuore ilmiö. Äänioikeuskin nähtiin ajankohtaisena vasta 1900-luvun puolella, kun marginaaliosa miehistä on osallistunut päätöksentekoon jo antiikin ajoista asti. Siinä, missä mies nähdään intohimoisena, vaikuttavana ja määrätietoisena, sama käytös naiselta ei välttämättä kerää ihailua päättäväisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Nainen voidaan nähdä hankalana ja jopa irrationaalisena, kun hän pyrkii aikaansaamaan muutosta. Ei ole vastarintaa vaatia itselleen tasavertaista kohtelua naisten oikeuksien historian synkistä juurista huolimatta; ei ole vastarintaa vaatia itselleen terveydenhuoltoa. Se on tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa vähintäänkin kohtuullista.

Amnesty Internationalin mukaan pääsy turvalliseen aborttiin on ihmisoikeuskysymys.

Naisella on oikeus päättää, haluaako hän lapsia: ihmisoikeuskysymykset eivät ole mielipiteen varjolla kyseenalaistettavia keskustelunaiheita. Mielipiteeksi valjastetutkin puheenvuorot menettävät arvonsa, jos niissä loukataan toisen olemassaoloa tai itsemääräämisoikeutta.

Kiltin ja hiljaisen tytön ja naisen leima on tuhoava ja rajoittava stereotypia, joka vahingoittaa naisen asemaa keskustelussa. Onko naisen itsemääräämisoikeus yhteistä omaisuutta, jonka tarpeellisuutta eri konteksteissa voidaan yhdessä tuumin miettiä ja kyseenalaistaa? Käsittelen aihetta tekstissäni lisääntymisoikeuksien (reproductive rights) ja aborttilainsäädännön näkökulmasta.

Ihannetilanteessa raskaudenkeskeytyksen saa pyynnöstä, sen enempää perustelematta.

Koska aborttia on mahdollista säädellä lakitasolla, on naisilta ympäri maailman hankaloitettu tai jopa täysin evätty pääsy raskaudenkeskeytykseen. Rajuimmissa tapauksissa abortti on poissuljettu vaihtoehto jopa siinä vaiheessa, kun raskaus on alkanut insestin tai raiskauksen seurauksena. Abortti on näissä tapauksissa mahdollista vain tilanteessa, jossa äidin tai lapsen henki on vaarassa: esimerkiksi Alabamassa keväällä 2019 kaksikymmentäviisi senaattoria äänesti tällaisen aborttilain puolesta. Kaikki näistä senaattoreista olivat miehiä.

Pandemiatilanne on vaikeuttanut entisestään naisten lisääntymisoikeuksien toteutumista valtioissa, joissa se on ollut jo ennen koronaa haaste. Puolassa abortti on laillinen, jos raskaus

17

TEEMA

on alkanut raiskauksen tai insestin takia, sekä tilanteessa, jossa äidin tai lapsen henki on vaarassa. Turvallisen abortin saaminen valtion sisällä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaikka jokin näistä perusteista toteutuisikin. Matkustusrajoitukset ja postin kulkemisen haasteet ovat tehneet lääkkeiden saamisesta ja ulkomailla suoritettavasta abortista lähes mahdottoman vaihtoehdon.

Puolassa aborttilain tiukentaminen on ollut tapetilla jo vuonna 2016, jolloin lakimuutosta pyrittiin viimeksi viemään eteenpäin – ja naisten tasa-arvoisen aseman toteutumista yhteiskunnassa jarruttamaan. Tänä syksynä, koronatilanteen vaikeuttaessa naisten asemaa Puolassa ja maailmassa entisestään, lakiehdotus on päätetty nostaa uudelleen käsittelyyn. Kokoontumisrajoituksista huolimatta kymmenet tuhannet puolalaiset ovat kerääntyneet osoittamaan mieltään lakiehdotusta vastaan eri puolilla maata. Puolalaiset ovat saaneet tarpeekseen.

18

Kuva: Zuza Gałczyńska

Tiukat aborttilait eivät edesauta syntyvyyden kasvua. Abortteja tehdään, vaikkei niille olisi taattu turvallisia edellytyksiä. Lait tekevät yhteiskuntaan syviä naarmuja, joihin kerääntyy valtava määrä naisvihaa ja eriarvoisuutta. Tiukka aborttilaki on rangaistus seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Naisen kehon ei kuulu olla poliittinen teema, jota voidaan yhdessä väännellä ja käännellä eri näkökulmista, miettiä ja pohdiskella tai tarkastella itselle edullisella tavalla. Olen pahoillani kaikkien niiden naisten puolesta, joiden keho on politisoitu, seksualisoitu tai nähty yhteisenä hyötynä ilman heidän suostumustaan.

Odotan aikaa, jolloin nainen ei enää peilaudu yhteiskunnassa miehen katseen kautta, vaan tavalla, jolla haluaa itsensä näkyvän. Me olemme saaneet tarpeeksemme. P

TEEMA

"Kohti oikeutta tieteen keinoin!"

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt Weimarin Saksassa

Teksti: Jooseppi Räikkönen

Per scientiam ad justitiam!

M

anifestissaan Wienin piirin tieteellinen maailmankäsitys (Wissenschaftliche Weltauffassung Der Wiener Kreis) filosofit Rudolf Carnap ja Otto Neurath julistivat, että uusi luonnontieteellinen kulttuuri tulisi syrjäyttämään ihmiskunnan syvälle juurtuneet ennakkoluulot ja vapauttamaan meidät tavoittelemaan onnellisuutta.

Vuosi oli 1929, ja maailmansodan sekä sosiaalisen vallankumouksen myllertämä saksalainen kulttuuripiiri etsi ääntänsä. Wienissä rakennettiin kunnianhimoista vasemmisto-sosiaalidemokraattista kokeilua korkeiden pääomaverojen, laajojen rakennusprojektien ja aktiivisen tieteellisen kulttuurin keinoin. Yliopistomaailma oli kuitenkin yhä vallan konservatiivinen, ja kaupungissa toimiva Wienin piiri, joka julkisesti tunnettiin nimellä Ernst Mach Verein (Ernst Mach -seura), joutui useasti radikaaleine näkemyksineen varsin ahtaalle.

Kymmenen vuotta aiemmin, viitisensataa kilometriä Wienistä pohjoiseen, Berliinin Tiergartenin luona sijaitsevan kartanon portailla, eräs mies julisti Wienin piirin näkemyksiä mukaillen suurielkeisesti: “Per scientiam ad justitiam!” (Kohti oikeutta tieteen keinoin!).

Miehen nimi oli Magnus Hirschfeld.

Hirschfeld oli tuuheaviiksinen, viidenkymmenen saavuttanut pönäkkä ukko, jonka puheen nuotissa kuuli samanaikaisesti leikkisyyttä ja vakavuutta. Tapahtuma, joka sai hänet viljelemään latinankielisiä mottoja, oli uraauurtavan seksuaalitieteiden instituutin Institut für Sexualwissenschaftin perustaminen.

Hirschfeldin mukaan instituutin tehtävänä olisi “tutkia ihmisten sekä eläinten rak-

19

kaus- ja seksielämää sekä käyttää tätä tutkimusta koko yhteisön eduksi”. Hirschfeld uskoi vankasti, että homoseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden kaltaiset ilmiöt olivat luonnollisia biologisia variaatioita patologioiden sijaan, ja täten niitä rajoittavaa lainsäädäntöä tulisi purkaa. Instituutin perustamisen aikaan, saksalaisen tasavallan ollessa nuori, ilmassa olikin paljon toivoa siitä, että uusi sosiaalidemokraattinen hallinto poistaisi Saksan keisarikunnan perustamisen aikoihin asetetun pykälä 175:n.

Tämä “sodomia -laki” kielsi seksin saman sukupuolen edustajien välillä. Näin ei koskaan tapahtunut ja vuonna 1933 natsit tuhosivat instituutin väkivaltaisesti. Siitä oli kuitenkin lyhyen historiansa aikana moneksi.

Eräiden paperinpalasten tarina Weimarin tasavalta edustaa monille modernismin huippua, kenties syystäkin. Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Fritz Langin Metropolis, Bauhaus-koulun uraauurtavat muotoilu- ja taideteokset, sekä tietenkin vapaan ja kokeellisen seksuaalisuuden kulttuuri ilmaantuivat verrattain lyhyen historiallisen kauden aikana. Berliinistä ja “berlinismistä” tuli ympäri Eurooppaa synonyymi vapautuneelle seksuaalisuudelle, ja kaupungin yökerhoista ja homobaareista tuli maailmankuuluja hotspotteja queer-yhteisöille, joiden edustajat saapuivat niihin etsimään ystävyyttä, rakkautta, seksiä ja rientoja. Kuten englantilainen kirjailija Christopher Isherwood (kolmannessa persoonassa kirjoitetuissa päiväkirjoissaan) tiivisti: “Christopherille Berliini tarkoitti poikia.”

Sananvapauden laajentuminen mahdollisti nuoressa demokratiassa yöelämän lisäk-

TEEMA

si myös lehtijulkaisukulttuurin kukoistamisen.

Erinäiset seksuaalivähemmistöille suunnatut tai heistä kertovat julkaisut kuten Freundschaft (ystävyys), Die Freundin: Wochenschrift für ideale Frauenfreundschaft (Ystävätär, viikoittainen julkaisu ideaalista tyttöystävyydestä), Garconne, Insel (Saari) ja valitettavan lyhytkestoiseksi jäänyt Das dritte Geschlecht (Kolmas sukupuoli), kuuluivat laajaan repertuaariin, josta osaa tarjottiin julkisilla lehtikioskeilla.

Das dritte Geschlecht on erityisen merkillepantava. Lehti oli suunnattu “transvestiiteille” (“Transvestiten”), joka oli tuohon aikaan kattotermi transsukupuolisille ja oletetun sukupuoli-identiteettinsä pukeutumistavan omaksumatta jättäville. Termin kömpelyys ja vanhentuneisuus kuvaa hyvin ongelmaa, josta transsukupuolisten vapausliike kärsi huomattavasti homoseksuaalien vapautusliikettä enemmän: heillä ei ollut yhteistä kieltä, jolla puhua itsestään. Das dritte Geschlecht oli yritys luoda tuollaista sanastoa, ja lehdessä ilmestyi julkaisuhistoriansa aikana kaikkea kaapistatulemiskertomuksista tieteellisiin artikkeleihin sukupuolen luonteesta.

Seksuaalisuuteen liittyvien käsitteiden muodostumisen kenttä kuhisi untuvikkoja. Wienissä asunut unkarilainen Karl-Maria Kertbeny oli vuonna 1869 tuonut homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden käsitteet eurooppalaisten kielten sanavarastoihin, kun taas Magnus Hirschfeld toi sanan transvestiitti käyttöön vuonna 1910 ja transsukupuolisuus -termin (Transsexuelle, myös Saksassa käytetään nykyään sanaa “Transgender” ) 1923.

Ennen käsitteiden laajempaa kehitystä Hirschfeld oli ollut mukana jakamassa “transvestiittisertifikaatteja”. Transsukupuolisia ja perinteisiä sukupuolinormeja seuraamatta jättäneitä uhkasi Saksassa syyte julkisesta häiriöstä, jos he saapuivat ihmisten ilmoille pukeutuneena odotusten vastaisesti. Sertifikaatit olivat Hirschfeldin ja poliisin yhdessä jakamia todisteita siitä, että kyseessä oli yksinkertaisesti henkilön identiteetti. Paperit olivat yleensä lyhyitä kuvauksia henkilön pukeutumisesta, kuten: “Työläinen Käche T:n, syntynyt Berliinissä 1910, tiedetään pukeutuvan miehisiin vaatteisiin.” Kächen sertifikaattia koristi vielä pari po-

liisilaitoksen virallista leimaa.

Lili ja Dörchen Juridisen perspektiivin lisäksi Hirschfeldin johdolla tutkittiin mahdollisia lääketieteellisiä suhtautumisia trans-identiteettiin. Instituutissa oli töissä useita transsukupuolisia henkilöitä, sillä se oli eräs harvoista työpaikoista, joissa heidän sukupuoli-identiteettinsä vapaa ilmaiseminen sallittiin. Yksi heistä oli sukupuoli-identiteettinsä takia vankilaankin päätynyt, syntymässään mieheksi määritelty Dora Richter. Richter oli kärsinyt sukupuolidysforiasta jo todella varhaisesta iästä ja oli alkanut käyttää nimeä Dora sekä pukeutumaan naisen vaatteisiin nuorella iällä. 20-luvun alussa Richter tai Dörchen, kuten häntä hellitellen nimitettiin instituutissa, vapautui vankilasta ja hänet päästettiin Hirschfeldin suojiin.

1922 Richterille suoritettiin orkiektomia – kirurginen operaatio, jossa yksi tai useampi henkilön kiveksistä poistetaan – instituutissa tutkija Felix Abrahamin johdolla.

Vuoden 1931 alussa Richterin penis poistettiin ja saman vuoden kesäkuussa hänen sukupuolenkorjausleikkauksensa saatettiin päätökseen vaginoplastialla. Richterille suoritettu vaginoplastia oli ensimmäinen tunnettu tapaus, jossa transnaiselle suoritettiin onnistunut vaginoplastia.

Richteriä ennen myös tanskalainen taiteilija Lili Elbe, joka on noussut laajan yleisön tietoisuuteen hänestä kertovan elokuvan Danish Girl kautta, kävi instituutissa sukupuolenkorjausleikkauksessa. Elben operaatio kuitenkin epäonnistui, kun hänen immuunijärjestelmänsä hylki kohtuimplanttia. Hän menehtyi traagisesti sydänkohtaukseen vuonna 1931.

Instituutin perintö Hirschfeldin suurimpia intohimoja oli kerätä tietoa LGBTQ+ -yhteisöstä sen kaikissa arkisissa muodoissa. Homoseksuaalisten pariskuntien illanviettoa teekupillisten äärellä, Berliinin seksityöläisten arkea, transsukupuolisten pukeutumisrutiineja sekä tavallista arkea selviytymisen ja kukoistamisen sumuisassa vä

20

TEEMA

limaastossa löytyi dokumentoituna instituutin tin ajautumiseen ahtaalle sekä siihen, että sen arkistosta tuhansien haastattelujen, valokuvien, työntekijöitä ja potilaita alettiin vainota ja kertomusten, psykologisten ja lääketieteellisten ahdistella enenevissä määrin. Vuonna 1933 potilaskertomusten sekä yli kahdentoista tu- Hitlerin noustua valtaan hätätilanjulistuksen hannen kirjan muodossa. avulla, alettiin Weimarin tasavallan perinnön

Instituutin lähestymistavat olivat progressiivisia elementtejä välittömästi tukahmonin tavoin rajoittuneita ja keskittyivät bio- duttamaan. logisoimaan monimutkaisen ja -puolisen todel”Vaikka lähestymistavat olisivatkin taksonomialtaan lisuuden, joka muodostaa yliyksinkertaistavia ja usein kykenemättömiä vaninhimilliset sukupuogitsemaan eletyn todellisuuden sisältämää monili-identiteetit. On kuinaisuutta, tartutaan tieteellisiin käsitteisiin ja niissä tenkin myös selvää, että tämän kaltaiset projektit Hirschfeldin elämäntyö elää kanssamme yhä” – informaation tuottaminen vapautustaistelujen tueksi varovaisesti ja systemaattisesti – ovat Toukokuun 6. päivä vuonna 1933 kykeneviä tuottamaan valtavia määriä tietoa, ja satoja natsi -opiskelijoita murtautui instituusen myötä valtaa. Vaikka lähestymistavat oli- tin tiloihin torvisoittue mukanaan huutaen: sivatkin taksonomialtaan yliyksinkertaistavia “Polttakaa Hirschfeld! Polttakaa Hirschfeld!” ja usein kykenemättömiä vangitsemaan eletyn (Hirschfeld selvisi tapauksesta, sillä hän oli todellisuuden sisältämää moninaisuutta, tartu- ulkomailla, jolle tielle hän jäi elämänsä viitaan tieteellisiin käsitteisiin ja niissä Hirschfel- meiseksi pariksi vuodeksi). Instituutin arkisto din elämäntyö elää kanssamme yhä. tärveltiin. Valokuvat, potilaskertomukset, kuvi Ei siis liene ihme, että natsit kokivat tukset… kaikki. Dora Richterin uskotaan meHirschfeldin instituutin uhkaksi. 1932 Saksas- nehtyneen hyökkäyksessä tai vankilassa sen jälsa alettiin taas panna täytäntöön tiukemmin keen. Iskun jälkeisinä vuosina natsit lähettivät keisarikunnan aikaista lainsäädäntöä homo- kymmeniä tuhansia seksuaalivähemmistöjen seksuaalisuutta vastaan, mikä johti instituu- edustajia keskitysleireille ja teloitettavaksi. P

21

TEEMA

Hyvät, pahat ja rumat

H

yvinä vanhoina aikoina maail- noana vaihtoehtona – ei edes itse Yhdysvalloissa. ma oli ihana ja selkeä. Hyvinä Esimerkiksi globaalin vasemmiston lempparisevanhoina aikoina, Yhdysvaltain tä, Vermontin osavaltion senaattori ja presidentjohdolla hyvät kamppailivat pa- tiehdokas Bernie Sanders on ponnistanut yhdeksi hoja vastaan; niiden rumat päät pilkottivat eri amerikkalaisen politiikan johtohahmoiksi sosiaapuolilla planeettaa kuin whack-a-mole myyrät lidemokraattisella ja ’’progressiivisella’’ ideologialmaailmanpolitiikan hauskassa pelissä. Jo kylmän la. Ulkopolitiikan saralla Sanders on kyseenalaissodan loppupuolella 1980-luvulla presidentti tanut Yhdysvaltain hegemoniaa sekä kritisoinut ja Ronald Reagan kutsui taistelemaan Neuvos- vastustanut Yhdysvaltojen sotilaallista puuttumistoliiton ’’pahuuden imperiumia’’ vastaan. Sit- ta muiden maiden asioihin. Myös Atlantin toisella temmin George Bush muistutti vuonna 2002 puolen Ranskan presidentti Emmanuel Macron ’’pahuuden akselin’’ olemassaolosta, joka uhka- on ilmaissut selvästi epäilyksensä Yhdysvaltojen si maailmanrauhaa erityisesti Iranin, Irakin ja roolista: Macron on julistanut, ettei kannata YhPohjois-Korean muodossa. Asetelma oli kristal- dysvaltain globaalia hegemoniaa, sekä nimennyt linkirkas: se, joka uskaltautui sotilasliitto Naton ’’aivokyseenalaistamaan Amerikan kuolleeksi’’ kannattaen sen ”Se, joka uskaltautui hegemoniaa, ui vastavirtaan ja sijaan Euroopan unionille kyseenalaistamaan oli myös yksiselitteisesti paha. entistä suurempaa strategista Muistatteko tämän ajan?

Amerikan hegemoniaa, roolia maailmanpolitiikasAika kylmän sodan jälkeen ja 2020-luku huutaa vaihui vastavirtaan ja oli myös sa. ennen Donald Trumpia, twittoehtoa Yhdysvaltain johyksiselitteisesti paha.” tersirkusta, mielipuolisia lehtajuudelle ja valta-asemalle, distötilaisuuksia ja väsyneitä samalla kun Yhdysvaltain parodioita; aika, jolloin Yhdysulkopoliittisten toimien tai valtojen rooli maailman poliisina oli pitkälti ha- sisäisten ongelmien kritiikki tuntuu normalisoiluttu ja hyväksytty tosiseikka, jolloin Yhdysvallat tuvan ja olevan yleisesti hyväksyttävämpää. näennäisesti edusti liberaalin ja demokraattisen Kaukana on se aika, jolloin kritisoimaan sujärjestelmän paremmuutta. Barack Obaman pre- pervallan hegemoniaa kansainvälisellä tasolla sidenttikauden sulava kaunopuheisuus tuntuu jää- tarvittiin kolmannen maailman johtajia – näin neen kauas historiaan; sen jälkeen ei ole liioittelua kylmän sodan termejä käyttääkseni. Vaikka ansanoa, että läntisessä maailmassa ei enää nähdä ti-amerikkalainen vastavirta ei ikinä kehkeyYhdysvaltojen johtajuutta yhtä yksiselitteisesti ai- tynyt todelliseksi vastustuksen voimaksi, jätti

22

TEEMA

se silti nykyajalle kiehtovia keskusteluja ja ajatuksia.

P

ahat ja ärhäkkäät populistiset johtajat ja diktaattorit nousivat vastustamaan Yhdysvaltain moraalista johtajuutta erityisen näkyvästi 2000-luvun alussa. Muun muassa Venezuelan Hugo Chávez, Libyan Muammar al-Gaddafi, Iranin Mahmud Ahmadinejad ja Kuuban Fidel Castro (joka on tosin ollut pidempään kuvioissa) edustavat Neuvostoliiton jälkeisen ajan ja vuosituhannen alun anti-amerikkalaista vastavirtaa par excellence. Näistä Chávez, Gaddafi ja Castro ovat jo poistuneet elävien kirjoista, ja Ahmadinejad on menettänyt kansainvälisen relevanssinsa jo vuosia sitten.

Hugo Chávez muistetaan kansainvälisesti sotilasunivormustaan, punaisesta baretistaan ja kansanomaisesta rääväsuupuhetyylistään. Venezuelan presidentin ikimuistoisin hetki maailman parrasvaloissa lienee ollut vuonna 2006, kun hän piti retorisesti röyhkeän puheen YK:n päämajassa New Yorkissa, kutsuen George Bushia paholaiseksi ja moittien Yhdysvaltain politiikkaa Lähi-idässä. Ayer estuvo el diablo aquí… ¡En este mismo lugar, huele a azufre todavía! ‘’Eilen paholainen oli täällä… ja täällä haisee vieläkin rikki!’’, Chávez huudahti ja teki ristinmerkin. Poikkeuksellisessa puheessaan presidentti syytti Yhdysvaltoja imperialismista, ja huomautti ristiriidan supervallan rauhanpuheiden ja sen toiminnan välillä Irakissa, Libanonissa ja Palestiinassa.

Myös Iranin Mahmud Ahmadinejad on jäänyt vahvasti kansainvälisen yleisön muistiin värikkäiden puheittensa vuoksi, joissa suoranainen antisemitismi ja holokaustin vähättely kukoistivat. Ahmadinejad asettui tukevasti anti-amerikkalaiseen rintamaan painottamalla muun muassa sitä, että kaikilla kansakunnilla tulisi

23

olla oikeus ydinvoimaan – ei vain Yhdysvalloilla ja liittolaistensa hyväksymillä mailla. Hän on myös sanonut Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin ’’antautuneen paholaiselle’’. Iranin presidentti oli kriittinen kapitalistista järjestelmää kohtaan, ja syytti länsimaita globaalin finanssikriisin luomisesta ’’arvottomilla papereilla’’, heikentäen alisteisessa asemassa olevien kehittyvien maiden talouksia. YK:n konferenssissa vuonna 2009 Ahmadinejad kutsui Israelia ’’rasistiseksi regiimiksi’’ viitatessaan Palestiinan miehitykseen, johtaen eurooppalaisten diplomaattien poistumiseen kokoushuoneesta.

Libyan diktaattori Muammar Gaddafi tuo nykyisin ensimmäisenä mieleen vuonna 2011 tapahtuneen kansannousun, joka johti hänen kuolemaansa – mutta ennen kaikkea pystyttämänsä järjestelmän murentumiseen. Gaddafin murha videoitiin, ja video levisi uutisjanoisen yleisön keskuuteen. Myös Gaddafi oli tunnettu räväköistä puheistaan ja omalaatuisesta tyylistään, ja huonoista väleistään Yhdysvaltojen kanssa.

Yli 40 vuotta Libyaa hallinnut diktaattori kritisoi YK:n turvallisuusneuvostoa tyranniseksi sen säännöstä antaa viidelle valtiolle veto-oikeuden koko maailmaa koskevissa asioissa, ja kannatti pienten maiden päätäntävallan lisäämistä. Libya ja Yhdysvallat ottivat vuosikymmenten aikana monesti yhteen: Gaddafin hallinto osallistui useampaan terrori-iskuun Yhdysvaltoja vastaan, eikä läntinen supervalta kaihtanut voimakeinojen käyttöä vastatoimissaan.

Kuubaa koko kylmän sodan ajan hallinnut Fidel Castro on epäilyksettä sekä anti-amerikkalaisen että anti-imperialistisen ajattelun ikonisin hahmo. Castro edustaa kylmän sodan aikaista sosialistista ajattelua, joka linkittyi vahvasti kolonialismin vastaiseen taisteluun toisen maailmansodan jälkeen. Puheissaan Castro usein syytti ’’amerikkalaisen imperialismin’’ tai

TEEMA

imperialismo yanquin, sotilaallisia interventioita kolmannen maailman maissa, ja korosti sen ajaman kapitalismin kyvyttömyyttä tunnustaa kansojen itsemääräämisoikeutta ja suvereeniutta. Latinalaisen Amerikan saarivaltion vastarinta ja sinnikkyys Yhdysvaltain talouspakotteita kohtaan on lisännyt Castron ja Kuuban ihailua anti-amerikkalaisen virtauksen keskuudessa.

R

umaa on kuitenkin jälki, kun katsomme sitä jälkikäteen. Vaikka Venezuelassa onnistuttiin luomaan jonkinlaista hyvinvointia öljyvarantojen pohjalta Chávezin aikakaudella, demokratia ja ihmisoikeudet ovat ottaneet suurta takapakkia. Sittemmin valtion talous on ollut inkompetentin ja korruptoituneen sotilasjohdon käsissä, ja öljyriippuvuus on sysännyt maan romahduksen partaalle. Chávezin seuraajaksi vuonna 2013 nousseen Nicolás Maduron aikana maasta on tullut niin sanottu failed state, epäonnistunut valtio. Miljoonia venezuelalaisia on muuttanut pois maasta, joka on Maduron johdolla matkalla kivikovaksi diktatuuriksi.

Libyan kohdalla on vaikea puhua edes valtiosta. Kun Yhdysvaltain ja Naton johtama koalitio syrjäytti Gaddafin vuonna 2011, minkäänlaisia suunnitelmia maan tulevaisuuden vallanjaosta ei tehty. Pohjois-Afrikan maa on kärsinyt pian kymmenen vuotta väkivallasta ja sekasorrosta, johon ovat sekaantuneet alueelliset suurvallat, kuten Turkki, Ranska, Egypti ja Venäjä, joiden intressit eivät aina kohtaa. Libya on nykyisin jakautunut kahteen sotivaan hallintoon.

Iran on kärvistellyt Yhdysvaltain johtamassa kansainvälisessä taloussaarrossa, ja säännöllisin väliajoin maasta kantautuu uutisia mielenosoituksista, jotka kumpuavat kansan tyytymättömyydestä. Ahmadinejadin populistiset kommentit on asetettava laajempaan kontekstiin, kun tiedostaa, että hänen kaudellaan Ira-

nin ihmisoikeustilanne heikentyi entisestään, etenkin vuoden 2009 vaalien mielenosoitusten jälkimainingeissa.

Kuuba on pysynyt vakaana Fidel Castron kuoleman jälkeen vuonna 2016. Nuorempi veli Raúl Castro oli noussut valtaan jo ennen Fidelin kuolemaa, ja nykyisin maata johtaa Miguel Díaz-Canel. Díaz-Canel on Kuuban kommunistisen puolueen konkariaktiivi, joka on syntynyt Fidel Castron ja Che Guevaran johtaman vallankumouksen jälkeen. Saarella on avattu taloutta kapitalistisempaan suuntaan, ja vapauksia on lisätty. Maan talouden kehitystä kuitenkin jarruttaa vahvasti Yhdysvaltain asettama kauppasaarto. Ihmisoikeuskysymyksissä, etenkin sanavapauden, poliittisten vankien, matkustusrajoitusten ja seksuaalivähemmistöjen saralla on toivomisen varaa.

Entä Yhdysvallat? Maan poliittista tilannetta on analysoitu ja uutisoitu pian kyllästymiseen asti, etenkin marraskuun presidentinvaalien jälkeen. Donald Trump väistyy vuodenvaihteessa, ja demokraattien Joe Biden astunee hänen tilalleen. On selvää, että sisäisesti maalla ei mene hyvin. Taloudelliseen epätasa-arvoon ja rasismiin liittyvät ongelmat ovat nousseet pinnalle. Maassa, joka on käsittämättömän vauras, ja jonka julkilausutut ideaalit ovat yhtä yleviä, tämänlainen ristiriita on kohtalonkysymys. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, eikä Yhdysvaltain kohdalla kannata luottaa jatkuvuuteen, kun neljän vuoden päästä vaalit voivat työntää uuden ja arvaamattoman hahmon johtamaan maailman voimakkainta valtiota. Jos joku on varmaa niin se, että Yhdysvaltain moraalinen legitimiteetti maailman johtajana on vihdoin ja viimein romutettu, eikä sen osoittamiseen enää tarvita mörköjä kolmannesta maailmasta. P Teksti: Antonio Taarnala

Iloiset Muammar Gaddafi, George W. Bush, ja Hugo Chávez. Kuvat: Agência Brasil, Eric Draper ja Dilma Rousseff.

24

TEEMA

Kansalainen kapinoi elämämme puolesta

L

okakuun alussa kansalaistottelemattomuus nousi keskustelunaiheeksi, kun joukko elokapinalaisia asettui keskelle Unioninkatua ja tukki tien. Kapinoitsijat vaativat Suomen hallitukselta tehokkaampia ja pikaisempia ilmastotoimia, kuten ilmastohätätilan julistamista.

Mielenilmaus eskaloitui, kun poliisi alkoi sumuttaa rauhanomaisia mielenosoittajia, jotka eivät olleet totelleet poliisin kehotusta siirtyä tieltä sivuun. Poliisiväkivalta tuomittiin laajasti, mutta myös elokapinoitsijoiden keinot ovat kohdanneet kritiikkiä. Vaikka ilmaston puolesta toimiminen koetaan hyväksyttävänä, lain rikkominen, tarkemmin väkivallaton kansalaistottelemattomuus, ei aina herätä sympatiaa.

Miksi elokapinoitsijoiden kansalaistottelemattomuutta kritisoidaan, vaikka ilmastonmuutos on kiistatta merkittävä uhka yhteiskuntiemme tulevaisuudelle ja olemassaololle? Liittyykö sen kaihtaminen erityisesti suomalaiseen lainkuuliaisuuteen, maassamme, jossa punaisia liikennevaloja päin kävelemisestä omatunto kolkuttaa, vaikka tiellä kulkevia autoja ei näkyisi mailla halmeilla? Toisaalta, onko vierastamisen takana elokapinan ja kansalaistottelemattomuuden käsitteet, joissa kuuluvat sisällissodan kaiut? Vaikka sodasta on yli vuosisata aikaa, narratiivit ovat yhä olemassa epäonnistuneesta ”punakapinasta” ja etenkin sodanjälkeisestä repeytyneestä kansakunnasta. Voiko sivustakatsojalle Elokapinan väkivallaton toiminta hautautua kapina -termin alle?

Elokapinan toimintatavat saavat myös ymmärrystä ja hyväksyntää. Lisäksi kansalaisliike käyttää monipuolisesti laillisia suoran toiminnan muotoja aina mielenosoituksista

25

näyttäviin taidetempauksiin. Esimerkiksi marraskuun puolivälissä Elokapina järjesti maa- ja metsätalousministeriön pihalla mielenosoituksen, jossa vastustettiin EU:n maataloustukiuudistus CAP:n linjauksia. Elokapinan toimintaan aktiivisesti osallistuvan Ella Horkon mukaan mielenosoitus sai melko paljon mediahuomiota. Palstatila mediassa on lisääntynyt erityisesti Unioninkadun blokkauksen jälkeen, vaikka laajempi yhteiskunnallinen keskustelu keskittyikin aluksi pääosin poliisiväkivaltaan.

Myös myöhemmässä CAP -mielenosoituksessa oli paikalla poliiseja – kuten mielenosoituksissa yleisesti. Horko kuitenkin arvioi poliisien määrän ylimitoitetuksi Elokapinan tapahtumissa. Marraskuun mielenosoituksessa poliisit olivat kuitenkin selvästi neuvottelevia ja yhtei työhaluisia.

”Voiko sivustakatsojalle Elokapinan väkivallaton toiminta hautautua kapina -termin alle?”

Valitettavasti samaa ei voi sanoa Unioninkadun tapauksesta. Horko oli itse paikalla, kun poliisit alkoivat kaasuttaa kapinoitsijoita pippurisumutteella. Poliisin toiminta aiheutti hänessä pelkoa, ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta. Horko joutui kiinniotetuksi. Putkassa poliisit olivat häntä kohtaan hyvin ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. ”Se on kuitenkin valkoisen nuoren naisen etuoikeus”, Horko huomauttaa. Kaikkia ei ole vastassa yhtä suopea ja turvallinen kokemus.

Kaikkiaan Horko on osallistunut

TEEMA

Elokapinassa muutamiin kansalaistottelemattomuusaktioihin. Aluksi lakia vastaan toimiminen ja kiinniotetuksi joutuminen tuntui kilttinä ja kuuliaisena itseään pitäneelle henkilölle täysin absurdilta. Tilanteiden eriskummallisuus jopa nauratti. Kansalaistottelemattomuus alkaa kuitenkin arkistua, kun siihen tottuu, Horko pohtii.

Kansalaistottelemattomuudesta löytyy kansainvälisesti lukuisia esimerkkitapauksia, jotka ovat nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuina nousseet tärkeiksi historiallisiksi vedenjakajiksi, kuten 1960-luvun kansalaisoikeusliike Yhdysvalloissa. Suomessa esimerkiksi sortovuosien aikaiset kutsuntalakot eli kieltäytymiset Venäjän armeijan kutsunnoista, ovat ainakin jälkikäteen näyttäytyneet kansallismielisenä urhoollisuutena ja ehdottoman oikeutettuna toiminnan laittomuudesta huolimatta. Kiinnostavaa onkin, missä määrin toiminnan tavoitteet ja arvot sekä toisaalta ajallisen etäisyyden muodostuminen määrittävät suhtautumista kansalaistottelemattomuuteen.

Horkon mukaan Elokapinan aktiot saavat lähes poikkeuksetta kritiikkiä toimintatavoistaan. Miksi Elokapina sitten rikkoo lakia? ”Liikkeen tavoitteena on luoda poliittista painetta, joka pakottaa poliitikot tekemään tarpeeksi tehokkaita ilmastopäätöksiä”, Horko kertoo. Toimintaa pyritään nyt kasvattamaan.

Jos tulevaisuudessa kaduilla on kymmeniä tuhansia kapinoitsijoita, päättäjien on mietittävä, onko poliisilaitoksen ja oikeuslaitoksien kautta reagoiminen järkevä keino, vai olisiko aika alkaa toimia tehokkaasti ilmaston eteen. Horko korostaa, että kansalaistottelemattomuus on Elokapinassa aina suunniteltua ja strategista.

Teitä ei suljeta vahingossa, eikä mielenosoituksista ole unohdettu ilmoittaa. Horko myös toivoo, että mediassa keskityttäisiin liikkeen vaatimuksiin ja viestiin, eikä esimerkiksi siihen, mitä poliisin kanssa tapahtuu.

Elokapina tietää, mitä tekee. Kiinnostavaa on, nouseeko kansainvälisesti toimiva kapinaverkosto historiallisesti merkittäväksi muutoksen tekijäksi. Potentiaalia siihen on. P

Teksti: Valpuri Alanen

26

TEEMA

Yhdysvaltain vaalit kylvävät vihaa Suomeen Teksti: Leonard Wilhelmus

T

iistaina 3.11.2020 useat suomalaiset sulkeutuivat uutiskuplaan, joka puhkesi vasta saman viikon sunnuntaina, kun yhdysvaltalaismediat olivat julistaneet Joe Bidenin Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi. Viikon aikana öitä valvottiin seuraamalla ääntenlaskentaa vaa’ankieliosavaltioiden pienissä piirikunnissa, joiden olemassaolosta suomalaiset eivät vielä hetki sitten olleet kuulleetkaan. Suomessa valtamediat uutisoivat vaaleista historiallisen näkyvästi, jota myös kritisoitiin. Miksi pitää seurata niin tarkkaan, mitä Atlantin toisella puolella tapahtuu?

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Laura Saarikoski perusteli HS:n kolumnissaan poikkeuksellisen näkyvää uutisointia Yhdysvaltain presidentinvaaleista sillä, että vaalien tulos vaikuttaa huomattavasti suomalaisten elämään. Yhdysvaltain presidentillä on paljon vaikutusvaltaa esimerkiksi kauppapolitiikkaan, kansainvälisen järjestelmän vakauteen, ilmastopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan.

”Kahden ehdokkaan ympärille voi rakentaa hyvän ja pahan välisen taistelun, mikä kiehtoo ihmisiä tarinallisesti.”

27

Bidenin ja presidentti Donald Trumpin väliset näkemyserot ovat kysymyksissä niin suuria, että vaalien lopputuloksella on dramaattisia seurauksia maailmanlaajuisesti.

Suomalaisten kiinnostus vaaleja kohtaan tuskin kuitenkaan selittyy yksinomaan, tai edes ensisijaisesti, vaalien konkreettisilla vaikutuksilla. Esimerkiksi Euroopan komission puheenjohtajavalinta, eurovaalit sekä kuntavaalit vaikuttavat konkreettisemmin suomalaisten arkeen, mutta ne eivät saa yhtä paljon huomiota osakseen.

Ulkopoliittisen instituutin vierailevan tutkijan Maria Annalan mukaan näistä Yhdysvaltain presidentinvaaleista on pikemminkin tullut monille suomalaisille tapa ilmentää omaa poliittista identiteettiään joko olemalla kiihkeästi Trumpia vastaan tai intohimoisesti hänen puolellaan. Annalan mukaan vaalit sopivat hyvin oman identiteetin ilmaisemiseen, koska ne ovat niin kaksijakoiset. Kahden ehdokkaan ympärille voi rakentaa hyvän ja pahan välisen taistelun, mikä kiehtoo ihmisiä tarinallisesti.

Tällaiseen vastakkainasetteluun suomalainen monipuoluejärjestelmä ei taivu yhtä hyvin.

Tarina kahden vastakkaisen ehdokkaan taistosta on myös viihdyttävä. Suomessa Yhdysvaltain presidentinvaaleja on seurattu ikään kuin urheiluturnauksen finaalia, jossa

TEEMA

on kaksi pahinta kilpailijaa vastakkain. Vaalit ovatkin sisältäneet kaiken, mitä viihdyttävältä ja dramaattiselta urheilufinaalilta odotetaan: intohimoisia kannattajia, tunteikkaat vaaliselostajat, täydellisen draamankaaren sekä lopulta voittajan ja häviäjän.

Presidentinvaalien viihteellinen puoli korostuu Annalan mukaan Suomessa, koska vaalien tuloksella ei ole yhtä välitöntä vaikutusta suomalaisten elämään. Hän kuitenkin huomauttaa, että Yhdysvalloissa pysyvästi asuville tilanne ei ole sama: ”heille vaalit eivät todellakaan ole viihdettä, koska siinä puhutaan niin isoista asioista, oman elämän rakennuspalikoista ja taisto on niin kovaa”. Esimerkiksi vuoden 2016 vaalien aikaan, jolloin Annala asui Yhdysvalloissa, hänen terveydenhuoltonsa riippui Obama Caren tulevaisuudesta.

Viihteellisyydestään huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, vaalit ovat herättäneet erittäin voimakkaita tunteita Suomessakin. Annala on vaalikommentointinsa vuoksi kerännyt suuren joukon faneja ja vihaajia. Osittain hänen saamansa huomio johtuu siitä, että hänet on useissa ohjelmissa kutsuttu Trumpia kannattavan dosentti Markku Ruotsilan vastaväittelijäksi. Ilmiö on kuitenkin laajempi. Annala kertoo esimerkiksi, että hänen toimittajatuttavansa alkoi saada paljon aiempaa enemmän vihapostia, kun hän alkoi kirjoittaa säännöllisesti Yhdysvaltojen politiikasta. Aikaisemmin tuttava oli kirjoittanut kotimaan politiikasta ja erityisesti perussuomalaisista.

Keitä nämä vihapostia lähettävät Trumpin tukijat sitten ovat? Annala ei tunne suomalaisia Trumpin tukijoita, mutta hän uskoo, että Trumpin kannattamiseen vaikuttavat Suomessa samat identiteettipoliittiset tekijät kuin Yhdysvalloissakin, kuten piilorasismi, avoin rasismi, maahanmuuttovastaisuus, arvokonservatiivisuus ja sukupuolten välisen tasa-arvon vastustaminen. ”Trump on Amerikassa vedonnut etenkin niihin, jotka haluavat, että valta pysyy samoissa käsissä kuin aina ennen, eli käytännössä kristityillä valkoisilla miehillä”, Annala sanoo. Annalan saama vihaposti onkin usein ollut seksististä ja (nais)asiantuntijuutta halveksivaa.

Vaikka Trumpilla on äänekkäitä ihailijoita, hän on Suomessa selkeästi epäsuositumpi ehdokas. HS:n tilaaman selvityksen perusteella istuvaa presidenttiä olisi äänestänyt ainoastaan 10 prosenttia suomalaisista ja Bidenia 75 prosenttia. Trumpin vastustamisesta on Annalan mukaan tullut tärkeä poliittinen symboli suomalaiselle arvoliberaalille koulutetulle älymystölle.

Trump on halventanut täysin poikkeuksellisella tavalla tietoa, asiantuntijuutta ja perinteisiä demokraattisia instituutioita, minkä vuoksi hänen vastustajiensa tunnelataus on ollut myös korkealla. Kun Annala pyrki Twitterissä irtisanoutumaan Trump-vihaajan leimastaan, osa hänen seuraajistaan ilmoitti hänelle, että he kyllä ylpeästi vihaavat Trumpia. ”Monet ihmiset haluavat vihata”. P

28

TEEMA

Salaliittoteoriat vastavirran vallan välineenä

J

ohn F. Kennedy salamurhattiin Dallasissa 22. marraskuuta 1963. Lee Harvey Oswald, Kennedyn murhaaja, oli merijalkaväen sotilas ja Neuvostoliittoon pyrkinyt marxisti.1 Rikostutkinnan tulos ei kuitenkaan riittänyt selitykseksi karismaattista presidenttiä ihailleille kansalaisille – huolimatta siitä, että tavallisetkin ihmiset olivat television kautta tietoisia idän ja lännen taistelusta. Tieto ja kuvat presidentin kuolemasta kiirivät amerikkalaisperheiden koteihin mustavalkoisten filmien lävitse, mutta uutislähetysten takana kuhisi muutakin merkittävää kuin teknologian kehitys: salaliittoteorioiden aalto. Itä-länsi -rajojen kärjistyessä totuuden ja valheiden rajat hälvenivät, ja kylmän sodan polarisoimassa maailmassa epäilys oli paitsi tapa käsitellä todellisuutta, myös keino tuottaa tietoa.

John F. Kennedyn murhasta on ajan kuluessa syytetty ainakin 44 eri ryhmää tai valtiota ja 82 eri ihmistä, KGB:stä Fidel Castroon ja katolisesta kirkosta Pohjois-Vietnamiin.2 Murhasta levinneet teoriat ovat Illuminatin ja Uuden maailman järjestyksen rinnalla kenties kuuluisimpia esimerkkejä salaliittoteorioista, mutta viime vuodet ovat nostaneet valokeilaan myös uuden liikkeen: QAnonin. QAnon on vuonna 2017 syntynyt äärioikeistolainen salaliittoteoria, joka tutun kuuloisesti uskoo salaisen valtaeliitin hallitsevan maailmaa. Liikkeen keskiössä on hahmo, joka on itsekin luvannut taistelevansa eliitin korruptiota vastaan: Donald Trump.3 QAnon on levinnyt Yhdysvalloista Suomeen asti erityisesti viime aikoina, koska se on tarjonnut koronaviruksen syntyä ja merkitystä epäileville ihmisille vaihtoehtoisia selityksiä. Kaikkia voimakkaita salaliittoteorioita tuntuukin yhdistävän etenkin yksi piirre: ne kaikki ovat ilmestyneet tai kasvattaneet suosiotaan historian käännekohdissa.

Salaliittoteorioilla tarkoitetaan yksittäisen tai useamman ihmisen muodostamia

29

Teksti: Ella Könönen vaihtoehtoisia selityksiä esimerkiksi tietylle tapahtumalle tai ilmiölle. Tyypillistä salaliittoteorioille on, että luotettavina ja uskottavina pidettyjä faktoja kyseenalaistetaan, mediasta pyritään luomaan kuvaa valehtelijana, ja suuria ihmisjoukkoja pyritään “käännyttämään” salaliitoiksi uskottuja eliittiverkostoja vastaan.

Niiden mukaan rokotteet ovat lääkeyhtiöiden tapa kerätä rahaa, Denverin lentokenttä piilottelee salaista natsiyhteisöä bunkkereissaan ja ilmastonmuutos on tutkijoiden keksimä tapa rikastua. Pohjimmiltaan kyse on siis vallan vastustamisesta: ei ole sattumaa, että vaikutusvaltaisimmat salaliittoteoriat uskovat nimenomaan jonkinlaiseen eliitin suunnittelemaan uuteen maailmanjärjestykseen. Kiinnostavaa salaliittoteorioissa onkin nimenomaan käsitys siitä, että tiedettä ja järkeä torjumalla voidaan purkaa valtaa joltakin henkilöltä tai instituutiolta.

Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, kenellä on valtaa ja kenellä ei, ja miten valta ylipäätään ymmärretään käsitteellisesti. Michel Foucaultin mukaan valta ei ole vain ylhäältä alaspäin suuntautuvaa, vaan sitä on kaikkialla ihmisten keskeisissä suhteissa. Foucaultilaisittain valta ei myöskään ole pelkästään sortavaa: se on myös tuottavaa4. Kun tarkastellaan esimerkiksi QAnonin kaltaisia salaliittoteorioita tarkemmin, löytyy taustalta usein oikeistopopulistista eliitin ja kansan vastakkainasettelun retoriikkaa. Retoriikkaa, joka on usein harkittua, houkuttelevaa ja jopa häikäilemätöntä.

Trumpin ja QAnonin sopuisa yhteiselo onkin osoittanut, ettei tarkoituksena ole pelkkä vallan vastustaminen, vaan sen uudelleenjako. Myös kylmä sota oli hedelmällistä aikaa salaliittoteorioille samoista syistä: kun sotaa ei käyty enää totaalisin keinoin, pyrittiin ihmisten maailmankuvaan vaikuttamaan vakoilun ja epäilysten ilmapiirin kautta.

Salaliittoteoriat on perinteisesti sivuutettu naureskelulla tai tuhahtelulla, mutta

TEEMA

on myös huomioitava, etteivät ne ole pelkkä harmitonta marginaalisen joukon aivopesua.

Ne ilmestyvät ihmisten elämään juuri sellaisina yhteiskunnallisina hetkinä, kun ihminen kokee voimakasta tarvetta löytää selityksiä. Siis edes jotain merkitystä kaikelle tapahtuneelle. Niissä on todistusvoimaa ja ne ovat strateginen keino lisätä polarisaatiota sekä vähentää väestön luottamusta instituutioihin. Ne vaarantavat käsitykset tieteestä ja murentavat tätä kautta koko sitä pohjaa, jolle hyvinvoiva yhteiskunta on rakentunut. Usein niistä hyötyvät ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi valtarakenteiden yläpäässä, ja ne vahingoittavat ihmisiä, joiden asema on erityisen haavoittuvainen kriisien aikana. Salaliittoteorioiden harkittu retoriikka on vedonnut ihmisiin erityisesti niinä aikoina, jolloin luottamuspohjien murentamisen sijaan tarvittaisiin solidaarisuutta tai yhteisvastuun kantamista.

Samaan hengenvetoon on todettava, että salaliittoteorioiden käsittely tästä näkökulmasta ei ole koko totuus, vaan jokseenkin länsisentrinen puoli siitä. Esimerkiksi Himalajalla paikalliset epäilevät valtion käyttävän ilmastonmuutosta peitetarinana luontoa tuhoaville toimilleen alueella.5 Ei. ole siis kestävää myöskään ajatella, että salaliittoteoriat ovat pelkästään kiihottavia tapoja edistää etnonationalismia tai rokotevastaisuutta: joillekin marginalisoiduille yhteisöille ne ovat oikeita yrityksiä paljastaa päättäjien tekopyhyyksiä.

Oli miten oli, vaikutusvaltaisimmat salaliittoteoriat ovat valitettavasti useimmiten niitä, jotka palvelevat lännen oikeiston intressejä ja oikeuttavat esimerkiksi antisemitistisiä ajattelutapoja. Ne teoriat, jotka saattaisivat kuin saattaisivatkin paljastaa valtaeliitin nurjia puolia globaalissa etelässä, päätyvät harvemmin teksasilaisen pariskunnan aamupalakeskusteluihin.

Oli kyse globaalin etelän ympäristöongelmista, kylmän sodan vakoilun ilmapiiristä tai QAnonin, koronan ja Trumpin aikakaudesta, voidaan siis todeta, että salaliittoteoriat ovat ihmisille tapa käsitellä pelkoa ja tehdä “tuntemattomasta” ymmärrettävämpää. Lisäksi yhteiskunnallisten kriisien aikoina eriarvoisuus ja valtarakenteet korostuvat. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, ettei pysty kontrolloimaan ympäristöään – pandemioiden aikana sitä on jopa aktiivisesti rajoitettu ylemmiltä tahoilta. Kun tiede

ja järki eivät pysty selittämään mitä ympärillä tapahtuu, kun universumi ei noudata odotettua kaavaa, tai kun rationaalisuus ei pysty estämään inhimillistä hätää, ihminen alkaa etsiä ratkaisuja odottamattomistakin paikoista. Tällöin voi tuntua järkevältä, jopa huojentavalta, että joku tarjoaa selitystä sieltä, mistä sitä ei ole ennen tajunnut etsiä. Salaliittoteoriat eivät vaikuta useimmille ihmisille “rationaalisilta”, mutta rationaalisuus on myös subjektiivinen kokemus, joka saattaa muuttua, jos ympäröivä yhteiskunta lakkaa kulkemasta rationaaliseen suuntaan.

Vaikka valtavirta pitäisi salaliittoteorioita epätotuuksien epätotuuksina, villeinä ja irrationaalisina teorioina, tulee niistä silti totuuksia ihmisille, jotka ovat alttiita uskomaan niihin.

Salaliittoteorioilla on ainakin teoreettisesti mahdollisuus onnistua tehtävässään ja murentaa eliitin vaikutusvaltaa. Mutta eliitti itsessään tuskin katoaisi mihinkään: se vain siirtyisi QAnonin kaltaisten toimijoiden kontrolliin, sillä samaan aikaan kun valtaa näennäisesti vastustetaan, sitä käytetään myös hyväksi.

Joka tapauksessa, olisi kenties vähättelyn sijaan pyrittävä ymmärtämään salaliittoteorioita syvällisemmin: sitä, miten ne syntyvät, millaisia uhkia ne muodostavat, ja miksi toiset ovat paremmin houkuteltavissa kuin toiset.

Ennen kaikkea meidän tulisi ymmärtää paremmin, miten suojelemme luottamuksen, tieteen ja harmonian rakenteita silloin, kun ne ovat ainoita, jotka voivat auttaa ihmiskuntaa. P Lähdeviitteet: 1. P. Rafferty, John. Lee Harvey Oswald. Enclycopaedia Britannica. Britannica.com (2020) 2. Bugliosi, Vincent. Reclaiming History. The Assassination of President John F. Kennedy.

W.W. Norton & Company (2007) 3. Wendling, Mike. QAnon: What is it, and where did it come from?. BBC News. Bbc.com (20.08.2020) 4. Kervinen, Anna, Koponen, Juha, Lanki, Jari ja Sato, Mariko. Kehityksen tutkimus. Johdatusperusteisiin. s.468-470,Gaudeamus(2016) 5. Mathur, Nayanika. It’s a conspiracy theory and climate change. HAU: Journal of ethnographic theory, vol. 5, no. 1. (2015)

30

TEEMA

Vastarinnan vankeina

S

ekä pienillä että suurilla ihmisryhmillä on tapana määritellä itsensä erilaisten vastoinkäymisten kautta. Kansallisessa identiteetissä tämä näkyy usein historian ja sen vaikeuksien korostamisena. Erityisesti erilaiset konfliktit ja niissä koetut vastarinnan ja altavastaavuuden hetket muistetaan, ja otetaan osaksi historiapolitiikkaa. Tšekeillä on oma myyttinsä niin vastarinnasta keisarin valtaa vastaan kuin myös Prahan keväästäkin, Puolassa muistetaan Jan Sobieskia Wienin porteilla sekä Varsovan ghettoa, ja Serbiassa Kosovo-Poljen taistelu ottomaaneja vastaan on integroitu tärkeäksi osaksi kansallista kuvaa ja nykyisiä paikallisia konflikteja.

Altavastaajan aseman romantiikka kiinnostaa myös kansakunnissa tai valtioista, joita voisi enemmän tai vähemmän kuvata suurvaltahistorian voittajiksi. Oma osansa varmasti on silläkin, että yhdessä jaetut kärsimyksen kokemukset ovat omiaan hitsaamaan kansakunnat yhteen. Siirtomaahistoriasta ja suvereenista supervalta-asemasta huolimatta Iso-Britannian hienoin hetki löytyy ilmataisteluista natseja vastaan, globaalia hegemoniaa hallussaan pitävissä Yhdysvalloissa on rakennettu “lännen valloituksesta” jonkinlainen luonnonvoimia ja luonnontilaa vastaan käydyn vastarinnan symboli, ja Ranskassa on rakennettu kokonainen myytti vallankumouksen ja Euroopan kruunupäitä vastaan taistelleen Napoleonin ympärille.

31

Joskus toki myös suurvalta-asema tuottaa kansallista ylpeyttä, mutta usein vasta sen romahtamisen tai hiipumisen jälkeen. Oma vastarintansa ajan suurta, hidasta, mutta vääjäämätöntä pyörää vastaan löytynee tästä menetetyn suuruuden muistelostakin.

Vastarinnan ja altavastaaja-aseman myyttiä haetaan myös joskus historiallisista tapahtumista ja teemoista, jotka eivät niin sanotusti kestä enää nykypäivänä päivänvaloa. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä voitaneen pitää yhä Yhdysvalloissa vahvana elävää ”etelän perintö”-kulttuuria, jossa romantisoidaan Yhdysvaltain sisällissodassa hallintoa vastaan kapinoineita Etelävaltioita.

Vastarinta itsessään voidaan nähdä usein jollain tavalla ylevänä, kunhan vain kyseisen vastarinnan perimmäisesti aloittaneet syyt häivytetään.

Niihin keskittyminen kun romuttaisi kaiken romantiikan muuten urheasta, mutta turhasta taistelusta.

Kuten on varmasti jokaiselle polholaiselle tuttua, vastarinnan, kärsimyksen ja altavastaaja-aseman mytologisointi kuuluu olennaisena osana myös suomalaiseen historiapolitiikkaan ja -kulttuuriin. Niiden voidaan nähdä jopa olevan tiivis osa suomalaista identiteettiä ja itsetuntoa, sama se kuinka olematon tuo jälkimmäinen joskus on.

Jo varhainen suomalainen nationalismi rakentui kärsimyksen kulttuurin ja stoalaisuuden korostamiseen: kukapa ei muistaisi Saarijärven Paa-

TEEMA

voa käskyttämässä vaimoaan laittamaan jauhoihin puolet petäjäistä satokaudesta riippumatta, tai Suomen sodan traagista mutta, jälleen kerran, toivotonta taistelua valloittajaa vastaan.

Autonomian ja itsenäisyyden aika jatkaakin suomalaisille tätä kärsimyksen juhlanäytelmää. Venäläistämistoimet luovittiin ylpeästi läpi asema säilyttäen. Sisällissota, vaikka toki yhä sadan vuoden päästäkin kipeä, on kuitenkin omalta osaltaan yhdenlainen kansallisen kärsimysnäytelmän riemuvoitto. Oman pikantin sota-romanssinsa sisällissodan tarinaan tuovat vielä Saksassa koulutetut jääkärit.

Talvisota herättää yhä vahvoja tunnereaktioita kuuluisalla hengellään, ja jatkosodasta muistellaan mieluiten vain ja ainoastaan Tali-Ihantalan torjuntavoittoa ja massiivista ylivoimaa vastaan tehtyä puolustustaistelua, jossa ei maan onneksi muuallakaan aivan täysin epäonnistuttu. Kylmä sota tuo omat kärsimysnäytelmänsä suomalaiseen mielenmaisemaan: suomettumisesta ei vieläkään juuri puhuta suoraan, ja silloinkin keskitytään usein siihen, kuinka maassa tehtiin mitä piti oman liikkumatilan ja puolueettomuuden mahdollistamiseksi suurvallan painostuksen alaisena.

Kylmän sodan jälkeisen Suomen historiasta löytyykin jo huomattavasti vähemmän kansallisen mielikuvituksen vangitsevia tapahtumia.

1990-luvun lama nyt saatetaan nähdä jonkinlaisena kärsimysnäytelmänä, mutta se ei ole samalla tavalla jäänyt suomalaiseen mielikuvitukseen elämään, kuin sodat tai Kekkosen ajan ulkopoliittiset painostukset. Ehkä talouspolitiikasta on vaikeampi repiä romanttisia sankaritarinoita. Kylmän sodan jälkeisen Suomen

tärkein ja merkittävin kansallisen mytologian vastarinta lieneekin tehty keväällä 1995 länsinaapuria vastaan kiekkokaukalossa.

Yksi mainitsemistani varhaisista suomalaisista esimerkeistä, Suomen sota, osoittaa myös jännittävästi sen, kuinka joskus altavastaaja-aseman integrointi osaksi historiallista identiteettiä ja historiapolitiikkaa voi olla jossain määrin ristiriitaista muiden kansallisen ja valtiollisen identiteetin rakenteiden kanssa. Samalla kun Suomessa on romantisoitu vänrikki Ståhlia ja Suomen sodan taisteluja, joissa perinteisen kansantiedon mukaan alettiin voittamaan heti kun vain taisteltiin takaisin, on kuitenkin tärkeäksi osaksi kansallista identiteettiä otettu myös sodan jälkeen seurannut autonomian aika ja liikkumavapaus osana Venäjän keisarikuntaa.

Tuntuu vähintäänkin oudolta, että sota itsessään romantisoidaan ja sen tappiota pidetään kansallisessa kertomuksessa vähintäänkin jollain tavalla säälin tunteita herättävänä, mutta toisaalta ilman sodan tappiota ei olisi ikinä saavutettu sitä Suomen suuriruhtinaskuntaa, jonka asemasta siinä samaisessa kertomuksessa ollaan niin ylpeitä. Kukaan ei ole toisaalta tainnut väittää, että historian poliittisen käytön tulisi olla täysin sisäisesti loogista.

Modernista Suomesta on tosiaan vaikeaa löytää edellämainittujen kaltaisia vastarinnan kokemuksia ja varmasti hyvä niin. Kukaan tuskin kaipaa maahamme juuri nyt lisää kansallisia tragedioita. Kärsimyskertomuksilla ja myyteillä on kuitenkin tapana syntyä kuin itsestään.

Nähtäväksi jää vain se, mitkä nykypäivän banaalitkin asiat ovat tulevina vuosikymmeninä osa vastarinnan myyttejä. P

Teksti: John Helin

32

TEEMA

Partion peruskirjauudistus suomalaisen yhteiskunnan kehityskulun kuvastajana

Partio on Suomen suurin nuorisojärjestö ja partiolaisuus vapaaehtoistoimintaa, jossa nuoret oppivat johtajuutta ja toimeen tarttumista liikkeen arvojen mukaisesti: suojellen ympäristöä, tuntien vastuunsa, rakentaen ystävyyttä yli rajojen, kunnioittaen muita, kehittäen itseään ja etsien elämän totuutta. Nyt peruskirjauudistus, jonka avulla partio irrottautuu kauemmas yhteistyötahostaan – kirkosta – kuitenkin ravistelee järjestöä. Katsaus partion historiaan osoittaa toisaalta sen, kuinka merkittävästä yhteiskunnan muutoksesta liikkeen uudistus kertoo – ja toisaalta myös sen, kuinka uudistuksen myötä Suomessa palataan lähemmäs liikkeen juuria.

M

aamme partioliikkeen keskusjärjestö, Suomen Partiolaiset, on muutama viikko sitten omaksunut uuden peruskirjan määrittämään liikkeen arvopohjaa 2020-luvulla.

Vuosia tekeillä olleesta peruskirjauudistuksesta on käyty liikkeen sisällä niin rauhallista keskustelua kuin aika ajoin armotonta vääntöäkin, eikä aivan syyttä. Ehkäpä merkittävin muutos uudessa peruskirjassa on se, että kristinuskon Jumala poistuu partiotoimintaa määrittävien tekijöiden joukosta. Tilalle astuu hengellisyys, jonka jokainen partiolainen pääsee itse henkilökohtaisesti määrittelemään. Tämä uudistus on luonnollisesti niiden 65 000 suomalaisen, jotka vuosittain ottavat partiotoimintaan osaa maassamme, harrastusarjen kannalta hyvinkin merkittävä kehitys. Lisäksi asiasta tulisi kuitenkin kiinnostua myös partioliikkeen ulkopuolella, sillä tämä muutos kuvastaa jotain merkittävää siitä, kuinka koko yhteiskuntamme suhtautuminen uskontoihin ja ateismiin on muuttunut – uusien käsitysten hivuttautuessa vähitellen marginaalista valtavirtaan.

Partiotoiminta rantautui Suomeen 110 vuotta sitten, jatkuen sinnikkäästi, vaikka keisari Nikolai II julistikin toiminnan laittomaksi. Toisin kuin monet muut ajan nuor-

33

tenliikkeet, Robert “BP” Baden-Powellin perustama partioliike on alusta asti ollut toiminnallinen, luontoa kunnioittava, keskusteleva – ja varsinaisesti uskonnollisesti sitoutumaton. BP näki uskonnollisuuden luontaisena osana partioliikettä sen kansainvälistyessä, mutta vierasti niin tietyn uskonnon tuputtamista muille uskontokunnille kuin myös yhden uskonnon nostamista muita korkeammalle jalustalle, todeten: “I will not impose my personal views upon others.” Suomessa partiotoiminta kuitenkin alkoi limittymään vuosien saatossa tiukasti evankelisluterilaisen kirkon toimintaan. Siinä missä partioliikkeen yhteistyö kasvoi kirkon kanssa – ja näin ollen mukautui suomalaisen yhteiskunnan suhtautumiseen uskontoon – säilyi partiotoiminnan ydinsanomana siltikin kasvattaa vastuunsa tuntevia, toimeen tarttuvia, ystävyyttä yli rajojen rakentavia ja itsenäisesti ajattelevia yhteiskunnan jäseniä. Partio ei ole itsessään ollut uskonnon harjoittamista missään vaiheessa myöskään Suomessa, vaikka kristinusko onkin pitkään ollut olennainen osa arkea nuorisoliikkeessä.

Nyt uudistuksen myötä on kuitenkin selvää, että niin partion kuin koko yhteiskun-

TEEMA

nankin murros suhteessa uskontoon on saavuttanut uuden virstanpylvään; pisteen, jossa väestön enemmistön katsomuksen ei ajatella olevan enää kiistaton normi. On toki varsin luonnollista, että tämä kehitys on seurannut evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärän notkahtamista alle 70 prosentiin suomalaisista sekä myös maahanmuuttokeskustelun uusia aaltoja – tietoisuus niin muista uskontokunnista kuin uskonnottomistakin on rinnakkaisten kehitysten myötä kasvanut, ja vähemmistöillä on ollut mahdollisuus saada ääntään paremmin kuuluviin. Kuten tavallista, tämä on vastakohtaisesti koettu joissain piireissä kuitenkin marginaaliin pakottamisena, joka on aiheuttanut kipuilua. Mutta mitä hirvittävää oikeastaan on siinä, että partioliike ottaa nyt aiempaa näkyvämmin huomioon yhden perusarvoistaan, yhdenvertaisuuden?

Eniten polemiikkia aiheuttanut muutos on se, kuinka partiovalan alku, ”Lupaan parhaani mukaan rakastaa Jumalaani, omaa maatani ja maailmaa--”, muuttui uudistuksessa tunnustuksettomaan muotoon; ”Lupaan parhaani mukaan elää maani ja maailman parhaaksi, kasvaa katsomuksessani--”. Ateistina, joka on joutunut lausumaan tuon ensimmäisen ja itselleen epärehellisen valan sekä kohtaamaan sen myötä eroavaisuutensa yhteiskunnan valtavirran joukosta negatiivisessa valossa, uudistus on enemmän kuin tervetullut. Sen tarve ei ole kuitenkaan kaikille yhtä helppo ymmärtää. Seurakunta on monen lippukunnan taustayhteisö, ja onkin herännyt huoli, etteivät seurakunnat halua enää uudistuksen myötä tukea partiolaisten tekemää nuorisotyötä. Tosin näen tämän huolen suurimmalta osin perusteettomana, sillä kirkon arvoihin ei tietääkseni kuulu kristinuskon tuputtaminen pakolla muille uskontokunnille – vaan sen sijaan kaikkien uskontojen kunnioittaminen sekä halu toivottaa kaikki tervetulleeksi pohtimaan omaa, yksilöllistä hengellisyyttään.

Sen lisäksi, että Suomen Partiolaiset on Suomen suurin nuorisojärjestö, partio on myös maailman suurin nuorisoliike – maailmanlaajuisesti toiminnassa on mukana yli 40 miljoonaa ihmistä. Näin ollen on mahdottomuus, että koko partioliikettä kokonaisuutena voitaisiin edes ajatella uskontosidonnaisena liikkeenä, sen ollessa jo nyt yhtä moninainen kuin miljoonat jäsenensäkin (esimerkiksi globaalisti noin kolmasosa partiolaisista on muslimeja). Moninaisuuden hyväksyminen ei suinkaan tarkoita kristinuskon häivyttämistä vaan sitä, että vakaumuksensa pohtimisen apuvälineitä tarjotaan kaikin puolin tasavertaisesti. On myöskin olennaista, kuinka partio on suurimpana nuorisoliikkeenä arvojen kuvastajan lisäksi – vaikka haluamattaankin – myös omalla tavallaan arvojohtaja. Suomen Partiolaisilla on vaikutus koko Suomen nuorisoliikkeiden kenttään ja nuorisoon, ja näin ollen mainio mahdollisuus rohkaista muitakin: kohtaamaan vaikeat keskustelut ja ajamaan asioita keskusteluun aktiivisesti oman omatuntonsa mukaan, sen sijaan, että vain juoksisi edelläkävijöiden perässä.

Tämä on mielestäni osoitus siitä aidosta johtajuudesta, jota partion kautta pyritään myös opettamaan eteenpäin.

Moniuskontoinen ja -kulttuurinen yhteiskunta tarvitsee työkaluja, joiden avulla opimme käsittelemään uskontokysymyksiä sekä kohtaamaan muita entistä kunnioittavammin. Uusi peruskirja ei vapauta partioliikettä hengellisestä kasvatuksesta, vaikka uudistuksen myötä kaikki eri hengellisyyden muodot ovat samalla viivalla näitä työkaluja opetettaessa.

Muutos kuvastaa toisaalta yhteiskuntamme kehitystä monimuotoisemmaksi ja moninaisuuden hyväksyväksi, ja toisaalta taas mielestäni vie liikettä lähemmäs partion perustajan sanomaa; hengellisyys on osa partion arvopohjaa, ja samanaikaisesti niin partio kuin myös oikeus määrittää hengellisyytensä oman kokemuksensa mukaan kuuluu kaikille. P

Teksti: Anri Liikamaa

34

TEEMA

Kirkko ja kansallissosialismi

V

uonna 1933 Hitlerin ja kansallissosialistisen puolueen NSDAP:n noustessa valtaan Saksassa valtaosa kansasta odotti tulevaisuuden kääntyvän ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kurjuudesta valoisammaksi. Myöhäisempään politiikkaansa ja ajettuihin tavoitteisiinsa verrattuna varsin maltillisena esiintyvä natsipuolue oli hurmannut kansalaisten lisäksi myös Saksan protestanttisen kirkon, joka uskoi kansallissosialistien palauttavan kirkon vankkumattoman roolin yhteiskunnassa entiselle tasolleen sekularisaation vallatessa tilaa ja Weimarin tasavallan rapautettua kansalaisten kristillisen moraalin (Steigmann-Gall, 2003).

Protestanttisen kirkon myötämielisyyteen natsipuoluetta kohtaan vaikutti myös nationalistisen ideologian rantautuminen kirkon sisälle vuosituhannen vaihteessa Steigmann-Gall, 2003). Kansallissosialistit vas-

35

tustivat anarkismia ja sosialismia sekä olivat kriittisiä roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan, jonka uskottiin turvaavan protestanttisen kirkon rooli jatkossakin kansalaisten keskuudessa.

Vuoden 1933 helmikuussa Hitler viittasi virkaanastujaispuheessaan tavoitteeseen rakentaa saksalaisten kansallinen identiteetti kristilliselle pohjalle. Samalla hän viittasi myös juhlallisesti kaikkivaltiaaseen jumalaan ja rukoili häneltä tukea kansan luottamuksen saavuttamiseksi (Cremer, 2019). Hitler tunnetusti taisi puheiden pitämisen ja ihmismassojen kohauttamisen; myöhemmin uskonnollissävytteisiä lausahduksia onkin pidetty ennen kaikkea retorisena taktiikkana (Steigmann-Gall, 2003).

Protestanttisen kirkon ja kansallissosialistien suhde oli vuosien 1933-45 aikana vaihteleva. Vuoden 1933 alkuhuuman väistyttyä natsit alkoivat järjestelmällisesti valjastamaan kirkkoa omiin tarkoitusperiinsä muun

TEEMA

muassa erottamalla etnistä syntyperää olevat papit ja piispat. Natsipuolueen sisällä kirkko, joka tavoitti merkittävän osan kansasta, nähtiin mahdollisuutena harjoittaa kansalaisten totalitaristista kontrollia (Gleichschaltung). Kesällä 1933 kansallissosialistit perustivat lopulta oman kirkkonsa Saksalaiset kristityt, jonka opit pohjautuivat natsien “oikeaan kristillisyyteen” (Cremer, 2019). Yksi esimerkki tällaisesta kristillisyydestä on Hitlerin Mein Kampf -kirjassa esitetty näkemys siitä, että saksalaisten tehtävänä oli puhdistaa ihmisrotu sellaiseksi, kuin Jumala oli sen alunperin tarkoittanut (Steigmann-Gall, 2003).

Kansallissosialistien tavoitteita ja Saksalaisten kritittyjen oppeja vastustamaan perustettiin protestanttisen kirkon sisällä oma Tunnustuskirkko (Bekennende Kirche) (Steigmann-Gall, 2003). Itse protestanttisen kirkon pääuoma kuitenkin pyrki pysymään ristiriitojen ulkopuolella ja jopa puolueettomana tilanteessa, jossa se oli lähes mahdotonta. Myöhemmin protestanttisen kirkon onkin argumentoitu antaneen hiljainen hyväksyntänsä natsien tekemille kauheuksille.

Syitä kirkon vähäiselle vastustamiselle voimme löytää protestanttisen kirkon perinteisestä yhteiskunnallisesta roolista Saksassa: kirkon tehtävänä ei ollut ottaa poliittisesti kantaa tai osallistua poliittiseen keskusteluun, vaan tarjota kansalaisille hengellistä johdatusta (Cremer, 2019). Saksan protestanttisen kirkon tavoin toimi myös katolinen kirkko sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana.

Silloisten paavien ja kirkon vahva pyrkimys puolueettomuuteen näyttäytyi sotien eri osapuolille kuitenkin jossain määrin puolueellisena, sillä tuomitsemista puolin tai toisin ei tehty. Tällaisen asetelman voimme nähdä myös myöhemmässä tulkinnassa protestanttisen kirkon suhtautumisessa kansallissosialisteihin. Näin jälkiviisaina voimme pohtia sitä, olisiko periaate neutraaliudesta ja puolueettomuudesta tullut unohtaa niin ison asian kuin holokaustin edessä.

Natsien valtaannousun myötä antisemitismi oli juurtunut syvästi tavallisten kansalaisten piiriin, joka osaltaan johti siihen, että myös monet papit ja kristityt sulkivat silmänsä Hitlerin hallinnon toimille (Cremer, 2019).

Protestanttinen kirkko ei yhteiskunnallisena toimijana ollut missään nimessä immuuni natsi-ideologialle ja antisemitistisille näkemyksille. Esimerkiksi Christopher J. Probst argumentoi, että Martin Lutherin teksteistä löytyvät juutalaisvastaiset ajatukset saivat enemmän vastakaikua protestanttisen kirkon keskuudessa ja laajemmin yhteiskunnassa Weimarin tasavallassa ja natsien noustessa valtaan. Hänen mukaansa myös useat piispat, papit ja teologit hyödynsivät Lutherin kirjoituksia juutalaisista ja juutalaisuudesta vahvistaakseen juutalaisvastaisuutta protestanttien keskuudessa natsi-Saksan aikana (Probst, 2012). Kristillisen teologian ja siitä tehtyjen tulkintojen mahdollinen vaikutus natsi-ideologian taustalla on itsessään mielenkiintoinen ja hyvin laaja keskustelu.

Tunnustuskirkko osoittaa, että monet papit ja piispat olivat valmiita vastustamaan natsihallintoa huolimatta sen auheuttamasta valtavasta paineesta. Tämän seurauksena monet heistä vangittiin ja osa pakeni maasta oman henkensä pelossa; Tunnustuskirkko pystyi kuitenkin saavuttamaan konkreettisia tekoja, jotka laittoivat kapuloita natsihallinnon rattaisiin. Yksi tällainen esimerkki on natsien ajaman vammaisten eutanasian äänekäs vastustaminen, jonka tuloksena natsit joutuivat, ainakin hetkellisesti, luopumaan tavoitteistaan (Cremer, 2019). Konkreettisia tekoja merkittävämpää mahdollisesti oli vastarinnan symbolinen vaikutus sekä Tunnustuskirkon toimintaan osallistuville kuin sivusta katsoville kansalaisillekin: Tunnustuskirkon toiminta osoitti, että kansalaisten tuki voitiin saavuttaa totalitaristisessa yhteiskunnassa, jossa muut kirkot, paitsi Saksalaiset kristityt, oli pyritty leimaamaan kansakunnan viholliseksi. Myöhemmin toisen maailmansodan alettua Hitlerin hyökätessä Puolaan vuonna 1939 myös protestanttinen kirkon pääuoma alkoi ottamaan rohkeammin kantaa Hitlerin hallinnon toimintaan ja kansalaisiin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin (Cremer, 2019).

Totalitarististisessa yhteiskunnassassa suoran vastarinnan toteuttamisen voidaan nähdä olevan erityisesti vähemmistöryhmittymille todella hankalaa, ellei lähes mahdotonta, sillä vastassa on ylivoimainen valtakoneisto.

Natsi-Saksassa jatkuva pelon ja terrorin ilma

36

TEEMA

piiri sai suurimman osan kansalaisista tyytymään sekä omaan että naapuriensa kohtaloon.

Varoittavia esimerkkejä niiden ihmisten kohtaloista, jotka pyrkivät vastustamaan hallintoa, löytyi myös riittämiin. Olisiko - Hitlerin ja Saksan ollessa nilkkojaan myöten sodassa - laaja-alainen vastarinta ollut mahdollista esimerkiksi protestanttisen kirkon organisoimana? Todennäköistä olisi ollut se, että vastarinta olisi kukistettu natsien toimesta tehokkaasti. Luonnollisesti “suoran” vastustamisen sijaan toiminta siirtyi ruohonjuuritasolle ja nojasi pitkälti yksittäisten ihmisten tekoihin.. Näitä tarinoita on tullut paljonkin esiin vuosikymmeniä toisen maailmansodan päätyttyä ja holokaustin järkyttävän mittakaavan vähitellen selvittyä. Myös Tunnustuskirkolla että Saksan protestanttisella kirkolla ja sen työntekijöillä on osansa näissä tarinoissa.

Protestanttisen kirkon myötämielinen suhtautuminen kansallissosialisteihin antoi osaltaan myötätuulta NSDAP:n valtaannousulle vuonna 1933. Historian tutkimus on tunnettu jossittelustaan: miltä natsi-Saksan kehitys olisi näyttänyt, jos protestanttinen kirkko olisi äänekkäämmin vastustanut natseja ennen puolueen valtaannousua tai sen jälkeen? Avoimeksi kysymykseksi jää, millainen symbolinen vaikutus protestanttisen kirkon voimakkaammalla, esimerkiksi natsien rotuajattelun vastustamisella olisi ollut kansalaisille ja olisiko kirkolla ollut mahdollisuus saavuttaa kansalaisten tuki.

Protestanttinen kirkko instituutiona

37

olisi voinut toimia suunnannäyttäjänä kansalaisille. Kirkko oli kuitenkin osa silloista poliittista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista kontekstia muiden yhteiskunnallisten toimijoiden tavoin. Lisäksi kirkon työntekijät olivat muiden kansalaisten tapaan ihmisiä, jotka pelkäsivät oman ja perheensä turvallisuuden puolesta.

Mahdollisesti kuitenkin julkisen toiminnan ja vaikuttavuuden vuoksi yksittäiset papit ja piispat on myöhemmin koettu olleen muita kansalaisia velvoitetumpia kyseenalaistamaan omia kristillisiä arvojaan suhteessa kansallissosialisteihin.

Tunnustuskirkon toiminta lopulta osoittaa, että useat papit ja piispat myös tekivät niin, huolimatta laajemmin protestanttisen kirkon hiljaiselosta. P Teksti: Aino Ikävalko Cremer, Tobias. “The Resistance of the Protestant Church in Nazi Germany and Its Relevance for Contemporary Politics.” The review of faith & international affairs 17.4 (2019): 36–47.

Probst, Christopher J. Demonizing the Jews Luther and the Protestant Church in Nazi Germany . Bloomington: Indiana University Press (2012).

Steigmann-Gall, Richard. The Holy Reich : Nazi Conceptions of Christianity, 1919-1945 .

Cambridge, UK ;: Cambridge University Press (2003).

TEEMA

Matkailu avartaa:

Yhisturismia itään Nostalgiantäyteinen katsaus yhismatkailun saloihin (ajoilta ennen koronaa) saattaa herättää matkakuumetta itse kussakin. Ota jutusta matkavinkit talteen tulevia yhismatkoja kuumeisesti odotellessa!

N

elosnumerossa on perinteisesti ollut matkakertomus perioditauon Yhiksen syysmatkasta, mutta koska sellaista ei tänä vuonna pystytty järjestämään, ajattelin kertoa omista kokemuksistani Yhiksen reissuilta. Olen osallistunut itse neljälle matkalle: Vilnaan, Varsovaan, Minskiin ja Kiovaan. Sen lisäksi, että nämä ovat olleet tilaisuuksia tutustua entisiin Puola-Liettuan kaupunkeihin ja ex-kommunistiseen valtioon, ovat ne antaneet mahdollisuuden tutustua aivan uusiin upeisiin ihmisiin sekä vastauksen kysymykseen, miksi Yhis on niin uskomattoman hieno yhteisö.

Kun Yhis alkaa miettimään matkakohdetta, se ei välttämättä ole mikään perinteinen lomakohde. Lontoo, Berliini ja Rooma ovat kaikki loistavia paikkoja, mutta tarkoitus ei ole mennä sellaiseen paikkaan, joka on porukalle tuttu jo entuudestaan. Kohde usein täyttää ainakin suurimman osan sellaisista kriteereistä kuin erilainen, halpa, melko lähellä, ollut ainakin joskus hieman sosialistinen sekä Keski – Itä – Euroopassa. Tärkeää sille on olla jotenkin tuntematon, jotta matkalle lähtijät voivat tutustua ja saada siitä uutta, sillä juurikin tästä yhteiskuntahistorian opiskelija on kiinnostunut. Kiovaan lähdettiin, koska haluttiin päästä Tsernobyliin.

Vilna puolestaan oli herättänyt huomiomme, koska se kutsui itseään ”Euroopan G-pisteeksi”. Minskiä varten luimme matkakertomuksen, jonka mukaan siellä ei olisi mitään näh-

tävää. Lähdettiin sitten selvittämään, oliko tuo väite totta.

Valmistelu reissua varten on melko suoraviivaista. Kun kohde on valittu, joku tai jotkut molemmista hallituksista rupeavat suunnittelemaan matkaa. He kirjoittavat tapahtumaan esittelytekstin, varaavat hostellin, selvittävät matkustusvaihtoehtoja ja etsivät potentiaalisia vierailukohteita paikan päällä. Yksi perinteinen kohde on ollut Suomen suurlähetystö, jonne on otettu yhteyttä, että pääsisimme vierailemaan siellä sekä samaan katsauksen kohdemaan poliittisesta tilanteesta. Valmistelut ovat tärkeä osa, sillä niiden ansiosta matkaan lähtijöillä on paremmat valmiudet tutustua kohteeseen. Samalla useamman matkustusreitin esittäminen on järkevää, ettei syytetä vain lentojen suosimisesta. Lyhyiden matkojen lento tällaisiin tarkoituksiin ei miellytä kaikkia ja varmasti olisi järkevää mennä maareittejä pitkin. Kuitenkin, jos itselläni on tentti klo 10 ja muut ovat lähteneet, en halua ajaa Baltiaa läpi yksin ja saapua vasta aamuyöllä täysin tuntemaan paikkaan, vaan otan tuolloin lennon ja kompensoin tekemäni päästöt.

Matkaan lähtö on aina oma operaationsa.

Mitä ottaa mukaan? Entä mistä hankkia liput matkaa varten? Kuinka paljon käteistä on hyvä olla mukana? Itse olen pärjännyt yhdellä repullisella tavaroita. Se sisältää vaihtovaatteet, pyyhkeen, tarvittavat hygieniatavarat sekä mahdolliset muut pakolliset tavarat. Jokaisella

38

TEEMA

on varmasti erilaiset tarpeet ottaa tavaroita mukaan, mutta itse suosittelen esittämään itselleen kysymyksen: tarvitsenko tätä oikeasti mukaan.

Passikin on syytä olla kunnossa ja matkailmoitus tehtynä, kuten kaikki muut mahdolliset byrokratia-asiat. Esimerkiksi ilman printattua, kunnossa olevaa matkavakuutusta ei ollut mitään asiaa Valko-Venäjälle. Itselläni oli hieman kuumottavat hetket, kun tajusin lentolipussani olevan väärä passinumero, kun lähdin Kiovaan. Lippuani ei tosin koskaan katsottu kuin QR-koodi lukulaitteesta, joten pääsin sisään sekä Ukrainasta ongelmitta.

Matkustaminen on usein helpompaa ryhmänä, ja kannattaakin selvittää miten ja milloin muut reissuun lähtevät aikovat matkustaa kohteeseen. Heiltä voikin saada vinkkejä, että mikä menopeli voisi olla paras. Reissua varten tehdään ryhmä, johon kaikki voivat liittyä halutessaan. Näin myös muilla on tietoa toisten matkan etenemisestä. Joskus kuitenkin on myös hyvä kuunnella omaa järkeä valinnoissa. Onko aamu viiden lento, jolloin täytyy herätä ennen kolmea mennäkseen kentälle, oikea valinta? Vai

39

onko viisi tuntia myöhemmin lähtevä kone sittenkin parempi, jolloin on nukkunut paremmin ja voi tutustua uuteen kaupunkiin tehokkaammin, vaikka aikaa paikassa onkin muutama tunti vähemmän. Myös reissua edeltävä päivä on hyvä pyhittää levolle. Itse olin Minskiin lähtiessäni ollut edellisenä iltana järjestämässä VOOn ja Polhon Octoberfest-sitsejä ja saavuin kotiin vasta kello kolmen jälkeen yöllä. Herätys oli puoli seitsemän eikä seinäni tai sitä vasten lentänyt herätyskello pitäneet siitä, kuten en myös itsekkään.

Ensimmäinen tavoite perillä on löytää hostellille. Reitti ja kulkuneuvot on katsottu etukäteen eikä paikan päällä enää tarvitsee kuin saada lippu. Hostellit ovat olleet mukavia ja voin suositella Dream Hostel -ketjua, jota olemme käyttäneet Varsovassa ja Kiovassa. Varsovassa hostellissa oli myös suomalainen työntekijä.

Hostellien baarit ovat myös hyvin pitkään auki ja esimerkiksi viimeisenä yönä Vilnassa istuimme siellä aamun pikkutunneille asti juomassa olutta.

Porukkaa reissuissa on ollut vaihtelevasti.

TEEMA

Joskus lähtijöitä on ollut yhdeksän, joskus 24.

Pienemmässä porukassa etu on se, että pystyy tiiviimmin tutustumaan muihin, kun taas suuremmalla porukalla voi hajaantua paremmin ja käymään itseään kiinnostavissa kohteissa. Isolla porukalla liikkuminen saattaa olla haastavaa, sillä kaikille yhteisen ruokapaikan löytäminen voi olla mahdotonta ja liikkeelle lähteminen hostellista voi venyä, kun odotetaan yhtä tai useampaa henkilöä. Osallistujamäärä on kasvanut viimeisten reissujen aikana, mikä on hyvä asia, sillä se kertoo näille matkoille olevan kysyntää!

Yhdessä syöminen on hyvä tapa tutustua toisiin, kuten myös paikalliseen ruokakulttuuriin. Hintasuhde on usein ollut alhainen Suomeen nähden, joten on helppo käydä ulkona syömässä kaksikin kertaa päivässä. Vegaanille Itä-Euroopan ravintolat voivat olla haasteelliset, sillä ateriat ovat hyvin liha- ja maitopainotteisia. Kuitenkin lähes aina löytyy jonkinlainen ratkaisu. Vastauksena käteismäärään kannattaa olla mukana vähintään niin paljon rahaa kuin olettaa tarvitsevansa syömiseen ulkona. Ravintoloista löytyy kyllä maksupääte, mutta tapana on, että yksi maksaa eivätkä tarjoilijat halua jakaa summaa jokaisen kesken. Tällöin on oma osuus helppo hoitaa käteisellä porukalla, tai sitten Mobilepayn avulla koko summan maksaneelle kaverille.

”Yritimme Minskissä yli puoli tuntia selittää virkalijalle, että haluaisimme koko vierailumme ajaksi metroliput.”

Kielitaito vaihtelee paljon paikallisten kesken. Nuorempi väestö puhuu useammin vanhempaa paremmin englantia, mutta tähänkään ei voi aina luottaa. Yritimme Minskissä yli puoli tuntia selittää virkalijalle, että haluaisimme koko vierailumme ajaksi metroliput, mutta hän ei ymmärtänyt meitä lainkaan. Jouduimme myös odottamaan tunnin ravintolan ulkopuolella, kun yritimme selvittää, mitä asiaa tarjoilijalla oli meille. Emme vieläkään tiedä, johtuiko se siitä, että olimme maksaneet liikaa vai liian vähän. Ukrainassa ja Valko-Venäjällä on hyötyä

venäjän kielen ja kyrillisten aakkosten osaamisesta, sillä niiden avulla pystyy kommunikoimaan sekä lukemaan huomattavasti paremmin.

Paikoissa, joissa oletetusti vierailee ulkomaalaisia, osataan myös todennäköisemmin puhua englantia.

Paikalliset ovat usein olleet erittäin ystävällisiä, tullen kysymään mistä päin olemme, vastaten mielellään esittämiimme kysymyksiin ja neuvoen meitä niin hyvin kuin osaavat. Kerran kuitenkin Kiovassa ylittäessämme katua näimme kaatuneen vanhemman miehen maassa, ja nostimme hänet ylös. Hän ei puhunut englantia, ja kun pyysimme muita kääntämään meille hänen puhettaan, kävelivät nämä vain piittaamattomasti ohi. Paikallisiin ja heidän elämäntapoihinsa on vaikea tutustua näin lyhyessä ajassa, mutta vahvasti suosittelen käymään perinteisessä venäläisessä saunassa eli banjassa, jossa pääsee tutustumaan katoavaan perinnekulttuuriin.

Paikasta toiseen pääsee helpoiten Uberilla, joka ei ruuan tavoin maksa juuri mitään. Sen avulla pystyy helposti kulkemaan pitkiä matkoja ja säästämään paljon aikaa. Uber tietenkin tarvitsee netin toimiakseen, mutta onneksi hostelleista, museoista ja ravintoloista löytyy käytännössä aina kaikille vapaa wifi. Kuskien kielitaito vaihtelee. Useat heistä eivät välttämättä puhu sanaakaan, mutta Vilnassa saimme kerran erään herran, joka oli käynyt Suomessa ja kertoi matkakokemuksistaan.

Paikallisiin nähtävyyksiin kannattaa tutustua niin hyvin kuin pystyy ja jaksaa, sillä edes Vilnan kokoista kaupunkia ei neljässä päivässä pysty kokonaan koluamaan. Kommunismi on vahvasti läsnä eri turistikohteissa, mutta eri paikoissa eri tavalla. Minskissä Suuren isänmaallisen sodan museon katolla liehuu Neuvostoliiton lippu – esittäen natsi-Saksasta saatua voittoa sosialistisen realismin kautta. Kiovasta löysimme useamman katukaupan, jotka myivät entistä tai replikoitua neukkukrääsää, jota tietenkin ostimme vietäväksi kotiin. Vilnassa puolestaan on museoksi muutettu KGB:n päämaja, jossa kierros näytti ajan julmemman todellisuuden. Varsovassa taas komeilee edelleen Stalinin pystyttämä pilvenpiirtäjä, minkä mahtavuutta on pyritty vähentämään rakentamalla suurempia rakennelmia sen ympärille.

40

TEEMA

Käynti Tšernobylissa ja sen viereisessä aavekaupunki Prypjatissa ovat aivan oma lukunsa.

Käveleminen ydinvoimalan edessä sekä rakennuksien luona, joista oli kuullut sekä nähnyt erilaisia tarinoita, oli uskomatonta. Saimme kuulla paljon meille uusia tietoja. Esimerkiksi sen, että voimala työllistää edelleen ihmisiä, ja pääsimme syömään heille tarkoitetussa ruokalassa. Alueella on myös eläimiä, kuten villihevoslaumoja, joista yhden näimme sinne saapuessamme. Alueella on myös arviolta yli 200 vapaana liikkuvaa koiraa, joista näimme useita – ja niitä oli mahdotonta olla rapsuttamatta.

Prypjatissa saimme käydä rakennusten sisällä, joka on nykyään virallisesti kiellettyä turvallisuussyistä. Paikallisessa koulussa löysimme huoneen, jonka lattia oli täynnä lapsille tarkoitettuja kaasunaamareita. Ympäri aluetta löytyi myös maalattuja Pikachun ääriviivoja, mitä oli huvittava löytää eri paikoista.

Perinteeksi matkoilla on myös tullut käydä katsomassa jalkapalloa tai balettia. Monet jalkapallon pääsarjat Euroopassa pelaavat otteluitaan, eikä lippujen hinta ole kovinkaan suuri.

Jos joukkueurheilu ei kuitenkaan kiinnosta, tarjoaa baletti erinomaisen vaihtoehdon. Laji on erittäin suosittu ja näytöksiä menee esimerkiksi Minskissä melkein päivittäin.

Tietenkään ei matka olisi mitään ilman tutustumista yöelämään. Kaiken muunkin

41

ohella myös alkoholia saa halvalla baaristakin.

Kohteidemme baarivalikoima on ollut laaja.

Esimerkiksi Minskissä aloitimme illan rokkibaarissa, mutta vaihdoimme illalla yökerhoon, jossa yllätykseksemme esiintyi vähäpukeisia tanssijoita. Samassa klubissa myös kaikki juomat olivat pelkästään teräviä. Varsovassa baarien mennessä kiinni törmäsimme paikallisiin vaihto-opiskelijoihin ja päädyimme heille järjestettyyn kuubalaiseen iltaan, jossa soitettiin tuttuja latinokappaleita covereina. Mikäli vesipiipun polttaminen kiinnostaa, on sitä näissä paikoissa mahdollista poltella. Myös karaoke on ollut osana iltoja ja näistä onkin mukavimmat muistot, kun porukan kanssa laulamme yhdessä hittejä. Itselleni absurdeimmat tilanteet tästä ovat tapahtuneet Vilnasta, kun lauloin suomea puhuvan sveitsiläisen opettajan kanssa jalkapallojoukkue Liverpoolin tunnettua You’ll Never Walk Alone kannatuslaulua. Samana iltana laulettiin myös Rafaelin enkeli.

Kuubalaisen illan jälkeen Varsovassa heräsimme yllättävään aamuun, kun Sipilän hallitus kaatui. Pystyin seuraamaan tätä historiallista hetkeä Yle Areenan kautta, mutta moni muu huonetoverini yritti jatkaa uniaan, sillä olo ei ollut kovinkaan hyvä. Eräs Poleemin nykyisistä päätoimittajista kommentoi uutisen kuultuaan sanoilla: ”Ai vittu mun pää”. Aamu – tai oikeastaan päivä – oli erittäin hidas, joten käytin tuon

TEEMA

ajan uuden sitsilaulun sanoittamiseen. Uudelleensanoitin Anssi Kelan Puistossa uuteen muotoon kuvaamaan sen päivän tapahtumia. Sanat olivat niin onnistuneet, että ystäväni Helsingissä lauloivat sen vielä samana iltana karaokessa ja se voitti HYYn järjestögaalassa Vuoden sitsilaulu -kategorian!

Paluumatka on myös tärkeä osuus matkaa, sen onnistuminen saa aina paremman fiiliksen koko reissusta. Uberin käyttäminen lentokentälle on ollut todetusti hyvä ratkaisu, mikäli yhteydet ovat olleet vaikeat. Lähtöselvitys kannattaa tehdä ajoissa, mutta välillä sen tekeminen kentällä saattaa olla järkevä ratkaisu. Minskin kentällä olin jonossa turvatarkastukseen ja näyttämässä kännykällä olevaa lippua, kun virkailija ei suostunut ottamaan sitä vastaan siinä muodossa, vaan viittoi minua tulostamaan sen. Ystäväni olivat menneet jo läpi, enkä halunnut jäädä säätämään yksin. Meninkin siis pokkana toiseen jonoon, missä ystävällisempi virkailija tulosti sen puolestani. Yllätyksiä voi sattua silti milloin vain. Kun olimme saapuneet jo Varsovasta takaisin Helsinki-Vantaalle, oli erään reissutoverin matkalaukku jumittanut koko tavaratilan luukun ja jouduimme odottamaan kenttävirkailijoiden paikalle saapumista.

Matkan jälkeinen aika vaatii myös palautumista. Saavuimme ensimmäisen reissuni jälkeen Vilnasta torstaina, mutta se ja kolme seuraavaa päivää tuntuivat kaikki henkisiltä sunnuntailta.

Toinen ei niin rentouttava kokemukseni oli se, kun saavuin Kiovasta Suomeen varhain aamulla, oltuani ystävien kanssa koko illan karaokessa.

Olin noin yhdentoista aikaan kotona ja nukuin muutaman tunnin, jonka jälkeen lähdin Kannunvalajien sitseille. On myös hyvä muistaa, että nuo matkat eivät poista tekemättömiä koulutehtäviä. Suosittelenkin tekemään kaiken mahdollisen ennen reissuun lähtemistä, mutta itse reissussa on hyvä unohtaa ne täysin ja palata sitten myöhemmin niiden pariin. Ei kuitenkaan heti seuraavana päivänä, vasta kunnolla levänneenä.

Tämän syksyn matkan peruuntumisessa on ollut se hyvä puoli, että on voinut käyttää tuon ajan koulutehtävien tekemiseen ja olen voinut aloittaa uuden periodin puhtaalta pöydältä.

Yhiksen reissut ovat kokemus, jonka suosittelen jokaisen yhismielisen kokemaan. Ne eivät ole reissuja, joista jäävät kaikki muistikuvat tarkasti mieleen, mutta niistää saa sitäkin parempia muistoja. Näiden reissujen ansiosta olen päässyt tutustumaan paljon paremmin opiskelutovereihini ja saanut jakaa heidän kanssaan kokemuksia, mitä en muuten olisi kokenut.

Kieltämättä opiskeluaikani parhaat ystävät ovat niitä, joiden kanssa olen tehnyt useamman reissun. Ilman niitä ei olisi voinut tutustua heihin yhtä hyvin. Reissu yhisläisten kanssa kiteyttää hyvin sen, mitä mielestäni yhis on: yhdessä tekemistä, yhdessä kokemista, toisista välittämistä ja ystävyyttä. Toivon kovasti, että ensi vuonna voimme taas lähteä uuteen erilaiseen, mutta meille myös erityiseen paikkaan ja jakaa uusia kokemuksia toistemme kanssa! P Teksti: Otto Hormio Kuvitus: Johannes Vänttinen, Jaakko Rahko

42

TEEMA

Valtavirrassa kulttuuriteollisuuden hapettoman likaveden ryöpyssä; Theodor Adornon elokuva-arvostelupalsta Poleemiin 4/20 on saatu mainetta niittänyt kulttuuripersoona Theodor Adorno vieraaksi. Hän tekee katsauksen 2010-luvun elokuvataiteeseen seuraavilla sivuilla. Adorno, ole hyvä!

Iron Man 3, 2013 ’’Mies, jonka nimi on ’’Iron man’’ ei ole supersankari, vaan tämän yhteiskunnan merkittävin antagonisti. Tämä elokuva tuo esiin nimikkeensä kautta kansantajuisen anti-idolin, joka edustaa vain kerskakulutuksen ja teollistumisen ideaalin sankaria. 1900- ja 2000-luvun ihminen on kuin onkin rautamies ja -nainen, mutta sankaruus tähän ei liity, vaan tämä ominaisuus on hyvin, hyvin ruma.

Koneistunut yhteiskunta tuo mukanaan siihen kietoutuneen mekaanisen ihmisen, jonka jokaista liikettä ajaa tehokkuuden ja tuottavuuden tavoite. Sellainen liike, joka ei ole jämpti, on täysin turha.

Rautainen mies asuu tässä elokuvassa kammiossa teknologian ympäröimänä, muttei saa minkäänlaista kontaktia ulkoiseen maailmaan.

Hän ei tunne itseään tai sitä rajaa, mikä teknologian ja orgaanisen ihmisen välillä menee.

Hän on teknokraattisessa staasissa elävä typerys, joka silmät suljettuna laahustaa pitkin katuja luullen olevansa kuningas. Tämän elokuvan päähenkilö on juuri tällaisen mentaliteetin kulminoituma. Hän on aikuinen mies, joka ei

43

ole lasta kummoisempi henkisiltä kyvyiltään.

Lopussa rautamies kokee itse olevansa staasinsa herra ja kykenevä yks kaks materialististen toimenpiteiden kautta pääsevänsä vapaaksi mekaanisesta itsestään. Ei hän pääse mihinkään, vain kävelee pois yhä mekaaninen harso yllään, eikä tuollainen itsepetokseen perustuva emansipaatio johda yhtään mihinkään.

Rautamiehen tulisi ymmärtää dialektista materialismia päästäkseen elämässään yhtään mihinkään.

Kuinka nykyajan oikean elämän rautamies voi toimia, mikäli katsoo tällaista pääkoppaa ruostuttavaa murhenäytelmää?

Taide kunnioittaa ihmistä silloin, kun se kohtaa ihmisen hänen suuren potentiaalinsa huomioon ottaen. Tämä elokuva siis kohtelee katsojaansa kuin likarättiä. Kuinka typeränä voi katsojaa ylipäätään pitää? Tämä ei vain syötä oletettua typeryskatsojaansa kädestä pinnallisten ihanteiden ja käyttäytymisroolien kautta vaan myös vetää tämän mukanaan jonnekin syvälle ylituotannon likaisten viemärikaivojen mentaliteetin alamaailmaan.’’

Arvio: ★☆☆☆☆

Star Wars: The Force Awakens, 2015 ’’Etsi minulle tästä elokuvasta yksi nyanssi, niin minä etsin sinulle hyveellisen miljonäärin. Tämä koko elokuva oli tyhjiö pakattuna kirkkaiden värien ja typerien asujen muoviseen ulkosivuun. Nämä ihmeelliset örkit ja naamiot, jotka elokuvassa vilisevät, ajavat selkeää tarkoitusperää; ne pyrkivät hävittämään teoksesta viimeisenkin inhimillisen kädenjäljen pois. Tämä pätee edelliseenkin kammottavaan elokuvaan.

Oikeastaan koko ’’supersankari’’-konsepti, jota näihin kidutusmenetelmää muistuttaviin kuvasarjoihin koetetaan pakottaa, on vain manifestoitunut tarve jättää ihmisyys ja orgaanisuus kauas taakse.

Mitä substanssia on hahmolla, joka heiluttaa kirkasta miekkaa taistellen toista vastaan?

Elokuvan maailma on sellainen, jossa oletetusti teknologia on korkeammalla tasolla, kuin mitä meidän maailmassamme, mutta silti hahmot käyttävät miekkoja taistellessaan? Tässä sirkusmaisessa universumissa käydään jatkuvaa sotaa, mutta sen käsikirjoittajat ovat tehneet valovuosien kuilun ihmisen luonteen ja juonen välille.

Se, kuinka totalitarismi – joka on aina sukua homoseksuaalisuudelle – ilmenee tässä elokuvassa, on naurettavaa. Käsikirjoittajilta on typerää olettaa, että mikään muu laji, joka elokuvassa vilisee, lähtisi ihmisen aggressioon mukaan. Se rutto, joka ihmisen luonnetta asuttaa ja masokistisesti toimii erosta vastaan ei toimi missään muussa eläimessä tällä maapallolla, eikä ole mitään syytä, miksi se toimisi tuossa lapsenmielisessä elokuvan maailmassa.

Minua on informoitu, että tämä on yhdeksästä elokuvasta seitsemäs sarjassaan, joka on naurettavaa. Ei tämä ole elokuva, tämä on markkinointihuijaus.’’

Arvio: ★☆☆☆☆

TEEMA

The Avengers, 2012 ’’’Katsoinko minä tämän jo? Minkä takia kukaan haluaisi katsoa tätä? Sen takia, koska sillä oli satojen miljoonien dollarien markkinointibudjetti. Populäärikulttuurin määritelmänä on se, että se valuu ylhäältä alaspäin mutavyöryn kaltaisena rintamana sen sijaan, että ihmiset itse saisivat päättää, mitä he tahtovat katsoa. Ainoa tapa, millä ihmiset tällaisen teoksen kokemuksen jakavat on sen ominaisuudet, jotka sitovat heidät kuluttajina yhteen.

Brändäys, mainonta ja distribuutio kaikki tulevat ylhäältä alas, mikä itsessään on häikäilemättömän alistavaa. Samalla tavalla toimivat modernissa maailmassa kaikki! Media, viihde, uutiset ja politiikka kaikki pyritään valuttamaan ylhäältä tavallisen ihmisen niskaan niin, että hengitysrakoja ei jää. Tämän kaiken painajaisen kehdossa, Yhdysvalloissa, toimivat yksinomaan Disney, AT&T, Comcast, ViacomCBS ja FOX kaikki ajamassa yhtä teollista mallia.

Kapitalismin psykologia toimii niin, että se samaan aikaan luo tarpeen sieluttomalle viihteelle ja vastaa tähän tarpeeseen. Mekaanisella, hiki hatussa työtä tekevällä ihmisellä ei ole aikaa haastaa itseään viihteen kautta. Tarpeen täyttävät juuri tällaiset mielettömät elokuvat, joiden jokainen repliikki on niin ennalta arvattava, että rintaa vihloo. Tarpeen täyttää myös vuosi toisensa jälkeen tuotantoon pääsevät samanlaiset sitcomit, joissa ei edes tarvitse miettiä, että milloin nauraa.

Kuten Marx itse aikanaan kertoi, painajaismaisessa tilanteessa työväenluokan tarpeista poistuvat kaikki inhimilliset aspektit niiden kuuluessa jonnekin muualle. Kun inhimillisyys

45

ja individuaalisuus katoavat ihmisen toiminnasta, kokee hän olevansa vapaa enää ainoastaan hänen eläimellisten tarpeidensa täyttyessä.

Syöminen, juominen, pukeutuminen ja suvun jatkaminen ovat kaikki näitä areenoita, joilla eläin-ihminen voi vapaasti toimia.

Mitä nämä henkilöhahmotkaan ovat? Lapsen mielikuvituksesta revittyjä kuoria, joiden ainoat ominaisuudet piilevät niiden kyvyissä heittää kilpeä tai olla niin rikkaita, että voi ostaa lentävän puvun.’’

Arvio: ★☆☆☆☆

Avengers: Infinity War, 2018 ’’Jatko-osa, spinoff, esiosa, uusi jatko-osa.

Mikä tätä kaikkea motivoi kulkemaan eteenpäin höyryjunan lailla kohti hengellistä lobotomiaa? Kyydissä on koko läntinen maailma, eikä kukaan osaa enää katsoa ulos tai tiedä määränpäästä mitään. Kulttuuriteollisuus on luonut tämänkin hirviön, joka on sama elokuva kuin kolme edellistä.

Se on sama, sama. Siinä ei ole mitään erilaista, eikä se kanna niskoillaan minkäänlaista syytä, miksi kenenkään tervejärkisen pitäisi jaksaa istua sen läpi. Toisto luo ne kahleet, jotka teollisessa yhteiskunnassa toistuvaa arkea elävä työväenluokka elää.

Ideologia on se, mikä näissä elokuvissa viihteellisyyden kulissin pinnan alla hengittää ja ajaa ihmistä eteenpäin. Syy sille, miksi mikään ei ole muuttunut kulttuuriteollisuuden synnyn jälkeen on se, ettei ihminen keskimäärin tahdo asioiden muuttuvan. Passiivisuus ja ideologia kannattelee nykyihmistä enemmän kuin koskaan

TEEMA

virran mukana, enkä itse nää suurta eroa jättiyleisössä pömpöilevän natsin ja elokuvateatterin penkillä suu auki tuijottavan aikuisen ihmisen välillä. Kumpikin on pohjimmiltaan kollegani Horkheimerin sanojen mukaan teknokraattisen hallintotavan alla toimivia instrumentaalisen rationalismin mielettömiä tuotteita.

Sanoin jo taannoin, kauan kauan aikaa sitten, että Hollywood on vastuussa massakuluttajan mielikuvituksesta. Jo silloin elokuvat alkoivat muovata ulkoista todellisuutta, ja mihin suuntaan? Tämä muovinen sarja toinen toistaan tyhjempiä, sieluttomia ja mihinkään poh-

”Mikä tätä kaikkea motivoi kulkemaan eteenpäin höyryjunan lailla kohti hengellistä lobotomiaa?” jaamattomia hahmoja lipui silmieni edessä niin vetelästi samankaltaisin kuvin, että toivoin eläväni painajaisessa.

Kuinka tällaista muuten voi katsoa kolme tuntia, jos ei ole haudattuna syvälle johonkin sairaaseen, tyhjään maailmankatsomukseen?

Juonessa hypoteettiset supersankarit jahtaavat taikakiviä, jotka ovat varastettu suuren liilan hirviön toimesta. Minun elinaikanani yksikään itseään kunnioittava aikuinen ihminen ei olisi näytellyt mistään hinnasta valkokankaalla mitään näin silmittömän typerää.’’

Arvio: ★☆☆☆☆

Avengers: Endgame, 2019 ’’Ainoa uuvuttavampi asia, kuin itseni toistaminen yhtä mielettömästi, kuin mitä nämä elokuvat toistavat itseään, olisi katsoa niistä yksi lisää. Kaikki on nyt nähty ja sanottu.’’

Arvio: ★☆☆☆☆

E

***

deltävä on tietty satiiria. Theodor Adorno oli 1900-luvulla työnsä tehnyt filosofi ja musiikkitieteilijä, joka joutui juutalaisena pakenemaan natsi-Saksan vainoja toisen maailmansodan aikaan Kaliforniaan Yhdysvaltoihin. Kaliforniasta käsin Adorno kirjoitti yhdessä saman kohtalon jakaneen Max Horkheimerin kanssa modernin sosiologian klassikon, ’’Valistuksen dialektiikka: fi losofisia sirpaleita’’-teoksen.

Tässä kirjassa pääsi ensimmäistä kertaa ääneen väkevästi kritiikki, joka kohdistui amerikkalaisen kapitalismin luomaa ’’kulttuuriteollisuutta’’ kohtaan. Kulttuuriteollisuudella Adorno viittasi viihdettä tehtaileviin konserneihin ja niiden toimintatapaan luoda toinen toistaan muistuttavia tuotteita maksimaalisen voiton turvaamiseksi. Kuinka paha tilanne saattoi olla, jos kaiken tämän kritiikin oli pakko päästä valloilleen miehen suusta, joka vasta oli asettunut uuteen kotimaahansa sen jälkeen, kun oli juuri paennut natseja?

Kritiikki kohdistui pääosassa siihen, että syntyneet mediakonsernit loivat banaalia homogeenisuutta jokaiseen tuottamaansa tuot-

46

TEEMA

teeseen. Massatuotanto, joka ulottui niin mediaan, kuin esimerkiksi saapastehtaisiin, oli hänen mielestään ongelmallista ja vastakohta artisaanihenkisyydelle. Artisaanihengessä tuotetut tuotteet eivät olleet yhtä tuottavia rahallisesti, mutta loivat ympärilleen jonkinlaista auraa, joka viesti hyvästä substanssista ja tekijänsä kädenjäljestä.

Adorno näki kulttuuriteollisuuden ylläpitävän psykososiaalista kontrollia ihmisten mielistä, joissa toistuvan teollisen viihteen vaikutukset vastasivat konemaisesti kansan syvien ja harmaiden rivien tarpeisiin ja turruttivat heitä konemaisen elämän sisään yhä enemmän.

Tämä näkemys sai alkunsa vuodesta 1944.

Kyllä, 1944. Tilanne on ilmiselvästi levinnyt käsiin ja on paljon pahempi viiden yrityksen omistaessa 90% koko kulttuuriteollisuudesta, eli käytännössä populaarikulttuurista, tänä päivänä.

Edellä mainitut miehet kuuluivat molemmat ns. Frankfurtin fi losofiseen koulukuntaan, joka koostui heidän lisäkseen mm. herroista Eric Fromm, Herbert Marcuse, Leo Löwen-

47

thal sekä Friedrich Pollock. Nämä miehet pyrkivät ajattelussaan yhdistelemään yhteiskuntatieteitä ja tuoreeltaan syntynyttä psykoanalyysia. Näin ollen kapitalismi ainakin Adornon ja Horkheimerin näkökulmasta ei ollut pelkkä talousjärjestelmä, vaan myös kokonainen psykologinen järjestelmä.

Adorno itse on siis ollut pelistä pois jo kauan, ja parempi niin, sillä ei hän tätä elokuvateattereiden nykytarjontaa sietäisi järjissään varmasti katsoa. Adorno poistui keskuudestamme 1969 ja jo tätä edeltävänä aikana ehti kuvata kulttuuriteollisuuden uuvuttavan yllätyksettömän toimintametodin kritiikkinsä kautta sen juurilta. Hänen sanomansa, joka esimerkiksi Minima Moralia-teoksen kautta pääsee varmasti valloilleen lukijan mielessä, on se, joka vielä kytee ja panee esimerkiksi tällaisia avunhuutoa muistuttavia kirjoituksia liikkeelle. Kirjoittaja itse arvosteli kaikki nämä elokuvat asettumalla parhaansa mukaan eläytyen Adornon kirjojen diskurssiin.

Onko peli jo menetetty, jos Adorno jo eläessään koki aiheeksensa olla niin kärkäs kritiikis-

TEEMA

sään vallitsevaa viihdettä ja taidetta vastaan?

Hän kuoli ennen, kun näki Warholin tuovan purkkikeittokuvien myötä massatuotannon muodikkaaksi taidemaailmaan ja näin kenties kadottavan artisaanihengen viimein pois tuotteen ihanteesta.

Taidemaailman voi nähdä joutuneen myös kultuuriteollisuuden syömäksi – ja tässä piilee Adornon kritiikin ydin. Ei hän ollut pelkkä snobi, joka huvikseen haukkui ihmisiä taikka edes kulttuuriteollisuuden tuotteita. Hänen kritiikkinsä kohdistui ensisijassa teollisuuteen itsessään, sen myrkyllisiä toimintatapoja kohtaan, jotka tavoitteellisesti massatuottavat ja -markkinoivat samankaltaisia tuotteita maksimaalisen voiton saavuttamiseksi. Monia esimerkkejä vuosien varrelta on nähty studioiden, joiden virheenä on ollut ainoastaan uuden kokeilu, konkursseista. Kouristelevan kulttuuriteollisuuden kukoistamisen voi nähdä siis olevan myös ’’kapitalistisen psykologian’’ ja turran kuluttajan vika.

Olemme tulleet kauas painajaismaiseen suuntaan, mutta toivo ei ole vielä kuollut.

Itse me luomme kulttuurin, ja aktiivisen tuottajan rooli passiivisen kuluttajan sijaan on saavutettavissa kenen tahansa elämässä, jolla on uskallusta silittää edes hieman konventioita vastakarvaan. Kiviä on käännettävänä ja kirjoja luettavana, joiden alta ja sisästä voi löytyä suuren inspiraation kipinöitä.

Ironisesti kapitalismin synnyn tärkeimmät kulmakivet, eli painokoneet, huutavat tänä päivänä kovempaa kuin koskaan ja tuottavat myös Adornon Minima Moraliaa. Esimerkiksi sen sivuilta voi aloittaa matkan kohti suurta tunnetta, jos Hollywoodin elokuvat ja Coldplayn musiikki tuovat leksan kurkkuun. Ei tietty millään pahalla Disney- ja Coldplay-faneja kohtaan. P Teksti: Sakari Pirkkalainen Kirjoittaja ei ole marxisti.

Kuvitus: Frank Behnsen, Pixabay ’’Every work of art is an uncommitted crime’’ - Theodor Adorno 1951

48

TEEMA

49

TEEMA

Kino Poleemi arvostelee:

Elvyttäjä (Suomi 2020)

Vanhat pääministerit eivät ole kauhean useasti palanneet valtioneuvostoon, mutta Saksan veronmaksajien tekemästä uhrauksesta huolimatta koronatilanne on edelleen päällä.

Tarvitaan henkilö, joka pystyy vakauttamaan Suomen tilanteen rautaisella ammattitaidollaan.

Tulevaisuus tulee lunastaa, ja pihojaan siivoavat ihmiset pelastaa.

Pääosassa itseään esittävä Matti Vanhanen loistaa kaurismäkiläisellä jäyhyydellään.

Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen Vanhaselta luonnistuu yhä stoalaisen viileästi kriisien myrskyaallokossa luovivan valtiomiehen rooli, jonka kotimainen teatteriyleisö muistaa varmasti Lautakasagatesta (2009).

Huolimatta siitä, että Elvyttäjä hyödyntää perinteisiä oikeistolaisen talousfantasiagenren teemoja, jättää se kuitenkin sortumatta kaikista ylilyövimpiin kliseisiin. Tässä suhteessa Centre Studiosin käsikirjoitustiimi on selkeästi hionut kerrontaansa, josta välittyi sangen alkeellinen ja genren konventioita myötäilevä kuva sarjan edellisessä osassa, Suomi kuntoon (2016).

Elokuvan heikointa antia edustavat lukuisat monologit. Toisiaan seuraavat valtiovarainministerin tiedotustilaisuuskohtaukset ovat varsin ennalta-arvattavia, ja painokkaaksi tarkoitetusta sisällöstään huolimatta niiden yleistunnelma jää banaaliksi ja toimituksenomaiseksi. Tässä suhteessa olisi Centre Studiosilta voinut odottaa lennokkaampaa dramatisointia, sillä tapahtumien uskollista kuvailua suositaan ylettömästi viihdearvon kustannuksella. Täten Elvyttäjä onnistuu varsin erikoisella tavalla omaksumaan sekä sankarielokuvien kliseisen narratiivin, myös dokumenttielokuvien puisen ja asiajohtoisen kerrontatavan. Mikäli tarkoituksena oli purkaa genrerajoja avantgardistisella rajojen rikkomisella, on tässä kaaduttu eri tyylien kompastuskiviin kahta kauheammin.

Elvyttäjä edustaa laajempaa tyylin muutosta Centre Studiosille. Katsoakseni studio on selkeästi lähteny kuromaan kohti seuraavaa Jussi-gaalaa vakavammalla otteella. Lopputulos kuitenkin lässähtää, sillä teknisesti hyvästä suorituksestaan huolimatta Vanhanen ei näytä istuvan sankaritarinaan, minkä suhteen olen varsin eri mieltä Helsingin Sanomien (2.6.2020) kanssa.

Elokuvan kankeudesta havaittavissa selkeästi elokuvapajan astuminen epämukavuusalueelleen. Tasokkaasta toteutuksestaan huolimatta Elvyttäjästä jää puuttumaan se välittömyys ja lämmin henki, josta Centre Studios on tullut tunnetuksi rempseiden ja toiminnallisten komedioiden, kuten Suihkukoneella Naantaliin (2017) ja Seitsemän tähden liike (2018) myötä.

Arvio: Teksti: Markus Patomo Kuva: Kristofer Sjödahl

50

JUHLAVUOSI JOULULIITE

P������� J������i��

51

JOULULIITE

Poleemin päätoimitus 2021 John Helin, Leonard Wilhelmus Markus Patomo ja Petriina Matilainen

52

JOULULIITE

P������� Polholaisen joululaulu 1. Ja niin joulu joutui jo taas Polholaan, joulu joutui jo haalareihin.

Ja ruudut ne himmeinä tuo valoaan myös soluihin pienoisihin.

Mutt’ toiveena mielessä yhä on vain, se päivä, kun loppuu mun pandemiain, ja vaiennut vaikerrus on koronan; oi, murheita muistaa ken vois valtsikan?

2. Miss’ merkkejä ommellaan talvellakin, minä ikkunalaudalle tuun, On zoomissa luento masentavin ja sää aina kuin marraskuun.

Ja Kuppalaan tahtoisi palata pää, ne juhlat ja haalarit sielussa nään, ja laulelmat raikuen sitseillä sois, sen runsaammat riemut mis kokea vois?

3. Sä lehdistä kirkkain nyt loisteesi luo fuksin yksiöön pienoisehen!

Ja sitten kun loppuu työsarkamme tuo, sa siunaa päätös kurssien.

Sun kaltaista toista ei mistään kai saa, on komein ja paksuin tää niteemme vaan.

Ja kiitosta se laulu soi Poleemin se soi aina mielessä alumninkin.

53

Sävel: Sylvian joululaulu Sanat: John Helin

JOULULIITE

J����l���u� En etsi viittä, nelosta 1. En etsi viittä, nelosta, en kaipaa kolmostkaan, mä pyydän läpipääsyä ja noppaa monta vaan.

Se joulu suo, mi tauon tuo ja huolet jäävät moodlen luo.

Ei viittä eikä kolmostkaan, vaan noppaa monta vaan.

2. Suo mulle lepo rauhaisa, kun zoomiin vittuuntuu, En kestä ruudun valoa, jok’ silmiin tunkeutuu.

Tuo kotihin, mun soluunkin, tää joulutauko ihanin, Ei enää ruudun valoa, tai stressin paloa.

3. Luo fuksin niinkuin ännännen saa, joulu ihana!

Pimeytehen maailman pliis jotain valoa!

Sua halajan, sua odotan, sä loppu syksyn kauhean.

Nyt fuksin niinkuin vanhan luo suloinen taukos tuo!

Sävel: En etsi valtaa, loistoa Sanat: John Helin

54

JOULULIITE

Poleemin jouluniksit Joulun kunniaksi Poleemi on pää änyt kerätä jäsenistölleen kasan niksejä, joilla helpo aa omaa joulunaikaansa. Vapaasti sovelle avissa olevat niksit on nyt koo u alle koko kansan iloksi.

1. Juo itsesi jo aatonaattona glögikänniin, ja sitä hyvää pöhinää voikin jatkaa aina loppiaiseen asti.

2. Koronavirus on loistava tekosyy olla hassaamatta rahaa Raimo-sedän villasukkiin.

3. Saunajallu.

4. Elä suomalaista kansallisromantiikkaa toteuttamalla Leevien “koko talvi kesämökillä” kappaletta Helsingin loskahelvetissä.

5. Ylensyönti on hyve.

6. Varo, ettet tukehdu niihin lukemattomiin suklaakonvehteihin, joita sukulaiset antavat lahjaksi kun eivät keksi mitään muutakaan lahjusta nuorelle ihmiselle.

7. The Expanse-sarjan viides kausi alkaa Amazon Primellä 16.12. Joululomalla voikin binge watchata vaikka koko roskan, tai jotain muuta roskaa. Tai todennäköisimmin kaiken roskan.

8. Kevätlukukausi lähtee hyvin käyntiin aloittamalla stressaamisen jo tapaninpäivänä.

9. Joululomalta pääsee virkistyneenä takaisin koulunpenkille, jos ei nuku silmäystäkään koko vapaan aikana. Nukkuminen kun tunnetusti estää sinua tekemästä kaikkea sitä mitä unelmoit opiskelun sijaan tekeväsi. Voitkin iloisesti huomata tammikuussa, ettet silti tehnyt mitään siitä mitä sinun piti tehdä.

10. Joulun riitojakaan ei tarvitse käydä vanhempien parvekkeella kaikkien muiden odotellessa kiusaantuneina sisällä, vaan tänä vuonna ne voi helposti Zoomata koko suvulle omasta kotikeittiöstä.

11. Käytä nyt hyvä ihminen hyväksesi tilaisuus olla näkemättä koko sukuasi.

12. Jeesuksen sijaan modernin joulukuvaelman voi tehdä vaikka Kekkoselle.

55

JOULULIITE

Joulubingo

56

JOULULIITE

R.I.P. ITSARISILLIS 2020 Tähän piti tulla Poleemin tervehdys itsarisillikselle, mutta koronavirus vei kaiken.

Kokeillaan ensi vuonna uudestaan.

57

JOULULIITE

P�ät���i��k��� ��it�k�e�

T

ässä se nyt on, vuoden viimeinen Poleemi, ja päätoimitus 2020 on haikein mielin luopumassa vastuusta uusien manttelinperijöiden astuessa kehiin. Vuosi päätoimittajina on ollut ennen kaikkea antoisa, opettavainen ja palkitseva. Luonnollisesti korona on tuonut vuoteen uudenlaisia haasteita, mutta nekin on selätetty; Poleemin toisen numeron postitimme ja jaoimme suoraan kotioville, ja lisäksi olemme tavoittaneet lukijakuntaamme uusin tavoin esimerkiksi nettisivujen kautta. Koronasyksy on huipentunut päästyämme tutustuttamaan myös uusia fukseja etänä mainioon Poleemin maailmaan. Toki vuosi on ollut myös ajoittain raskas, ja työtä lehden parissa on ollut riittämiin. Pitkien Teamssissa vietettyjen tuntien jälkeen tunteiden mennessä vuoristorataa – innostuksen ja väsymyksen vuorotellessa aaltomaisesti – on saanut olla kiitollinen huikeasta päätoimituksestamme, jonka kesken olemme pystyneet jakamaan niin ylä- kuin alamäetkin. Kaikesta työstä huolimatta vuosi on ollut ikimuistoinen: olemme ylpeitä siitä, mitä olemme näille 216:sta sivulle saaneet yhdessä aikaan.

Polholle, ja myös Poleemille, ominaisesti olemme tänä vuonna pyrkineet sisällyttämään lehteen perinteisiä elementtejä, kuten vappuliitteen. Sen lisäksi olemme pyrkineet madaltamaan uusien kirjoittajien kynnystä kirjoittaa Poleemiin. Innostavaa onkin ollut nähdä kuinka niin uudemmat kuin vanhemmatkin Polholaiset ovat jälleen löytäneet lehden ja uhranneet vuoden varrella aikaansa sille. On ollut erittäin palkitsevaa nähdä, kuinka myös jäsenistömme on arvostanut yhdessä tekemäämme työtä ja olemme kunniakkaasti pystyneet jatkamaan Poleemin maineikasta ainejärjestölehtiuraa. Lehden onnistuminen ja korkeatasoinen sisältö on luonnollisesti kaikkien upeiden kirjoittajiemme ansiota. Vilpitön kiitos siis kaikille lehden työstämiseen osallistuneille ja erityismaininta kansiemme kuvittajalle Valpurille! Olemme teidän panostuksenne ansiosta päässeet päätoimituksen kanssa kokeilemaan luovuutemme rajoja luodessamme lehdestä oman näköistämme.

Kun vuoden ajankohtaisia tapahtumia on, tuttuun tapaan, puitu Poleemin sivuilla, on toden totta tullut selväksi kuinka tapahtumarikas vuosi se onkin ollut. Nyt on kuitenkin tullut aika sanoa tämän vuoden Poleemin päätoimittajuuden lisäksi pikkuhiljaa hyvästit koko vuodelle 2020. Tämän myötä ¾ päätoimittajista eläköityy näiden lehtien sivulta. Tuntuu melkein mahdottomalta sanoittaa, miltä tämän hullun vuoden loppuminen todellisuudessa tuntuu - haikeus, kiitollisuus, onnellisuus ja huojentuneisuus ehkä ajan kanssa muuttavat vielä muotoaan, mutta innolla odotamme jo, että pääsemme lukemaan ensi vuoden Poleemeja. Onnea ensi vuoden haasteisiin uusi päätoimitus: Petriina Matilainen, Leonard Wilhelmus, Markus Patomo, ja tietysti juoksuhaudoissa jatkava Helinin John. P

Kiittäen, Päätoimitus 2020

58