Laululiike

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Vastatkoon niitty hiljainen ja kuiske koivumetsien. Ja haudoistansa kaatuneet

voivat antaa siitä todisteet - uskothan heidän lapsiaan. Ei sotaa toivoa, ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan.

Laulun poliittinen voima

TEKSTI: Samppa Jokelainen KUVAT: Pixabay

Näin hyytävästi alkaa Agit Propin 1974 levyttämä laulu Haluavatko venäläiset sotaa? Neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Jevgeni Jevtušenkon 1961 kirjoittamasta runosta käännetty laulu olisi helppo tuomita propagandaksi ja sitä se suomalaisten laulamana oikeastaan onkin: laulu ei ollut totta edes aikanaan, saati sitten nykyään. Sen sijaan alkuperäisen venäjänkielisen laulun tulkitsisin pikemminkin vilpittömäksi yritykseksi valaa pasifi stista mentaliteettia silloisen Neuvostoliiton kansalaisten keskuuteen. Propagandaa tai ei, sodan kauhuja korostavana ja rauhanomaista itseymmärrystä rakentavana laulu on nyky-Venäjän sotaa ja kansanmurhaa lietsovaa valtionpropagandaan verrattuna monin verroin positiivisempaa kulttuurista aivopesua.

Haluavatko venäläiset sotaa? on vain yksi monista 1970-luvun taitteen vasemmistolaispoliittisen laululiikkeen maailmanparannus- ja vallankumoushenkisistä – Neuvostoliittoon naiivisti suhtautuvista – lauluista. Itse kuulun näiden laulujen ehdottomiin suurkuluttajiin: poliittisen historian opiskelijalle ne ovat todellinen aarreaitta. Vaikka monia kiihkomielisimmistä taistolaislauluista pystyn kuuntelemaan lähinnä ironisesti, eikä edellä mainittuakaan kappaletta ehkä viitsisi tänä päivänä mennä esittämään julkisesti, on usean sanoma relevantti vielä tänäkin päivänä. Siinä missä sanoittajat pitivät Neuvostoliittoa kuin kukkaa kämmenellä, laululiike ei epäröinyt kritisoida Yhdysvaltoja ja näkemäänsä kapitalistisesta talousjärjestelmästä juontuvaa sortoa.

Liikettä agitoivat etenkin Yhdysvaltojen piiloimperialistiset toimet Etelä-Amerikassa, jonka tuoreinta esimerkkiä 70-luvulla edusti Chilen sotilasvallankaappaus. Useissa lauluissa käsitellään kolonialismia ja globaalia oikeudenmukaisuutta ja julistetaan tukea globaalin etelän kapinallisliikkeille. Monet laulujen aiheista ovatkin täten kuin suoraan

yhteiskunnallisen muutoksen opetussuunnitelmasta poimittuja.

Yksi liikkeen suosikkilauluistani, United Fruit, alkaa tällaisella puheenvuorolla: “Kun pasuuna oli soinut, ja kaikki oli valmista maan päällä, Jahve jakoi maailman. Osansa saivat Coca-Cola Incorporated, kaivosyhtiö Anaconda, Ford Motors ja sen sellaiset”

Chileläisen Pablo Nerudan runosta käännetty laulu kertoo United Fruit Companyn rakentamista uuskolonialistisista riistosuhteista Etelä-Amerikassa ja laajemmin banaanivaltioilmiöstä, jossa ylikansallinen suuryritys tekee valtion täysin riippuvaiseksi omasta toiminnastaan ja pitää itselleen lojaalin eliitin kautta koko maata poliittisessa otteessaan. United Fruit Companyn toimiin liittyneen Guatemalan 1954 vallankaappauksen raadollisia seurauksia ruoditaan niin ikään performatiivisessa sokkivaikutukseen pyrkivässä laulussa Lautanen Guatemalan verta.

Samalta albumilta löytyvä Kehitysapu Go-Go ilkkuu globaalin pohjoisen ihmisten ylimieliselle ja rasistiselle “valkoinen pelastaja” -suhtautumiselle kehitysavussa, jonka nojalla etelän maita yritetään väen väkisin runnoa länsimaiseen muotiin. Kristiina Halkolan esittämä Jyväskylän kesän asiakkaat taas kritisoi maailmantalousjärjestelmää, jossa hyväksikäytetyt köyhien maiden asukkaat maksavat selkänahastaan länsimaalaisten korkean elintason. Ratkaisuksi laulu esittää aikakauden anteeksipyytelemättömään tyyliin, ei enempää, eikä vähempää, kuin ruohonjuuritasolta kumpuavaa systeemitason muutosta. Kuulostaako tutulta?

Vaikka poliittisia lauluja kirjoitetaan edelleen, on niiden paras terä tylsynyt ja viiltävin kommentaari jäänyt 70-luvulle. Poliittisia affi liaatioita pyritään nykyään korostamisen sijaan pikemminkin häivyttämään: laulut menevät harvoin yksityiskohtiin ja jäävät retoriikaltaan tasolle ”rock, rauha ja rakkaus”.

70-luvun lauluissa on uhmakkuutta, tulevaisuudenuskoa ja aatteellisuutta, millaista en ole sen koommin suomalaisessa musiikissa kuullut. Ehkä parhaiten aikakauden nuorten vankkumatonta uskoa parempaan maailmaan kuvaa laulu Rauha, ystävyys, solidaarisuus, jonka lyriikoissa kysytään monia edelleen ajankohtaisia kysymyksiä: ”Miten voitamme hädän ja kurjuuden, kun nääntyy niin moni ihminen, ettei olla tarvitsisi nälissään köyhimmänkään?” ja ”Miten päästä voi rotusorrosta? Miten luonnonantimet tasata?”.

Siinä missä sanoittajat pitivät Neuvostoliittoa kuin “ kukkaa kämmenellä, laululiike ei epäröinyt kritisoida Yhdysvaltoja ja näkemäänsä kapitalistisesta talousjärjestelmästä juontuvaa sortoa“

suhteista Etelä-Amerikassa ja laajemmin banaanivaltioilmiöstä, jossa ylikansallinen suuryritys tekee valtion täysin riippuvaiseksi omasta toiminnastaan ja pitää itselleen lojaalin eliitin kautta koko maata poliittisessa otteessaan. United Fruit Companyn toimiin liittyneen Guatemalan 1954 vallankaappauksen raadollisia seurauksia ruoditaan niin ikään performatiivisessa sokkivaikutukseen pyrkivässä laulussa LauSamalta albumilta löytyvä Kehitysapu Go-Go ilkkuu globaalin pohjoisen ihmisten ylimieliselle ja rasistiselle “valkoinen pelastaja” -suhtautumiselle kehitysavussa, jonka nojalla etelän maita yritetään väen väkisin runnoa länsimaiseen mupäästä voi rotusorrosta? Miten luonnonantimet tasata?”.

Muutoksen käyttövoimaksi esitetään, mitäs muutakaan, kuin maailman nuorten yhteistyötä rauhan, ystävyyden ja solidaarisuuden hengessä. Samaan kategoriaan menee DNML:n toimintamarssi, jossa patistetaan maailman nuoria liittymään rauhan rintamaan: ”Täällä ystävyyttä laulu nuorten soi, -- siksi laulumme ei koskaan kuolla voi!” Laulussa on haltioitunut, lähes militaristinen taisteluhenki: ystävyys on solmittu verellä, laulussa puhutaan kamppailusta, hulmuavan lipun nostamisesta ja valan vannomisesta. ”Jolla on jalo rinnassa palo, rauhaa käy turvaamaan.” Samanlaisia lyriikkoja olisi nykyajan rauhanlauluista turha etsiä.

Tuon ajan laulajien äänensävystä suorastaan raikaa vallankumouksellinen palo. Pelkästään äänitteitä kuuntelemalla voi kuvitella eteensä kirkasotsaiset nuoret laulamassa hehkuvin silmin ja nyrkki pystyssä. Yleensä olen suhtautunut tähän intohimoisuuteen lähinnä huvittuneesti: voi kuule, ei maailma ole noin yksinkertainen. Ehkä olen vain kyynistynyt sielu, mutta laulujen julistava tyyli ja ylioptimistinen sanoma tuntuvat nykykontekstissa auttamattoman korneilta ja banaaleilta. Kuka meistä voisi tänä päivänä käsi sydämellä laulaa: ”Olen kommunisti! Olen rakkautta kiireestä kantapäähän!”

Samalla kaipaan jotain tämän laululiikkeen edustamasta hurmoshenkisyydestä. Tuntuu kuin laululiikkeen myötä olisi kuollut myös osa sen edustamasta vilpittömästä tulevaisuuden toivosta ja uskosta yhteistyön voimaan. Syytän tämän ajattelumallin tappamisesta yksilökeskeistä kulttuurimme, jossa sitoutumattomuutta pidetään rationaalisen ja itsenäisen ajattelun merkkinä, yhteisö koetaan vapautta rajoittavana rasitteena ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on redusoitu kuluttajavalintojen tasolle. Samalla kommunismi on käytännössä kuopattu Neuvostoliiton kanssa, ja vasemmistolaisliikkeillä on ollut vaikeuksia keksiä uutta maailmanjärjestystä haastavaa ja maailmanlaajuisesti kansanliikkeitä yhdistävää ideologiaa.

Maailman ongelmat eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään: olemme matkalla kohti ekologista katastrofi a, globaalin oikeudenmukaisuuden kysymyksiä ei ole todellakaan ratkaistu ja rauhastakin laulaminen olisi ajankohtaisempaa kuin pitkään aikaan. Missä on nykyajan poliittinen laululiike, kun sitä eniten kaivattaisiin herättelemään poliittisesti passivoitunutta ja muutoksen mahdollisuuteen kyynisesti suhtautuvaa nuorisoa? Kun yksilöllisten kuluttajavalintojen sijaan tarvittaisiin kollektiivista poliittista toimintaa? Nykyajan epäpoliittisina itseään pitävillä nuorille lähettäisinkin seuraavan viestin: ”Ei ystäväni, ei synny rakkaus maailmaan odottaessasi taivaan armoa, vallanpitäjien sääliä!”

P

Syysmatka Berliiniin

Yhis järjesti ensimmäisen koronan jälkeisen syysmatkan Berliiniin lokakuussa 2022. Matka oli kahden vuoden haaveilun ja työstämisen tulos – itselleni jo tammikuusta 2021 lähtien, jolloin aloitin kansainvälisyysvastaavan tehtävässä Polhon hallituksessa. Ennen kaikkea matka oli täydellinen osoitus siitä, miten monipuolista opiskelijaelämä voi olla poikkeusajan ulkopuolella, miten hauskaa on tutustua opiskelukavereihin vuosikurssi- ja pääainerajojen yli, sekä mitä kaikkea ainejärjestöt voivat tarjota. Lupasimme matkalta kansainvälisyyttä, historiaa, kulttuuria, työelämää, yöelämää… Sitä saa mitä tilaa – jos yöelämältä haluaa istua aamuneljältä paikallisen “Spätin” eli Spätkaufin, eli vapaasti suomennettuna myöhäiskioskin edessä tunteja nauttien saksalaisia virvokkeita. Späti on täydellinen esimerkki berliiniläisestä kulttuurista, minkä liikeidean tuomista Suomeen aloimme myös pohtia – tämä tietysti vaatisi muutoksia maamme alkoholilakiin.

TEKSTI: Nelli Nokelainen KUVAT: Jemina Kulju, Anna Perälä, Nelli Nokelainen

Oli myös hienoa vaihtelua, että pystyimme lokakuisena yönä istumaan ulkona ilman minkäänlaista vaaraa vilustumisesta. Pääsimme nauttimaan keskieurooppalaisesta syksystä, jonka lämpöön olimme varautuneet turhan suomalaisella vaatetuksella. Suomalaisena on tietenkin tuotava kansalliskeskustelunaiheemme sää osaksi tätäkin artikkelia. Se oli täydellinen. Vasta ruskaan puhjennut Berliini auringonpaisteessa oli uskomattoman kaunis. Pääsimme ihailemaan sen erilaisia kaupunginosia sekä saksalaista lehtimetsää vieraillessamme Teufelsbergissä. Lännessä, Grunewaldin metsässä sijaitseva Teufelsberg, eli “Pirunvuori” on mielestäni Berliinin helmi. Se on kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen käyttämä tiedusteluasema, joka rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen Berliinin pommitettujen rakennusten jätteistä. Vuoden 1992 jälkeen poliittisten tilanteiden muutoksesta alue on ollut hylättynä, ja nykyään vapaan taideseuran ylläpitämä – se sisältää paljon upeaa katutaidetta, museon sekä näköalatasanteen.

Toinen merkittävä vierailukohde matkallamme oli Pohjoismaiden suurlähetystö. Berliinissä toimii melko ainutlaatuinen suurlähetystö, jossa kaikki viisi Pohjoismaata toimivat yhteisessä lähetystössä. Suomen rakennusta ja lähetystöä meille esittelivät tietysti yhisalumnit! Vierailu oli erittäin inspiroiva ja kannustava; luotto omiin kykyihin päästä joskus työskentelemään vastaavanlaiseen paikkaan kasvoi. Meille kerrottiin lähetystön toiminnan lisäksi myös Saksan poliittisesta tilanteesta sekä erityisesti energiapolitiikasta.

Edellä mainitun yhteisohjelman lisäksi tutustuimme Berliiniin monipuolisesti. Vierailimme monissa eri kaupunginosissa sekä tietenkin berliiniläisessä yöelämässä. Osa kävi katsomassa paikallista jalkapallo-ottelua, tutustui Tempelhofin hylättyyn lentokenttään, teki löytöjä vintagekaupoissa sekä vieraili eri museoissa kuten museosaaren kansallisgalleriassa, Stasin museossa ja Berghainin teknoklubin rakennuksessa järjestetyssä “Life after Bob”-valotaidenäyttelyssä. Katutaidetta ihastelimme myös East Side Gallerylla, Berliinin muurin varrella. Ruokavaliomme koostui pitkälti falafel-, halloumi- ja dönerkebabeista, kuten teemaan kuuluu. Yksi suosikki matkalla oli myös Kreuzbergin Markthalle neun-kauppahalli, jossa tarjolla oli maailman herkullisinta katuruokaa.

Kiitos kaikille matkaan osallistuneille! Suuret kiitokset matkan toteutumisesta kuuluvat myös Tason kansainvälisyysvastaavalle Jemina Kuljulle. Parasta oli kaikkiin tutustuminen ja koko matkan kokeminen yhdessä. Vaikka osa meistä meinasi jäädä peruuntuneen lennon vuoksi Tukholmaan… perille kuitenkin päästiin ja paljon koettiin! Berliini on historian risteyskohta, nykyään monille vähemmistöille “turvapaikka” ja eri kulttuurien yhteensulama, jossa ei koskaan lopu tekeminen. Odotan innolla uusia matkoja Yhiksen kanssa! P

TEKSTI : John Helin KUVAT: John Helin & Tytti Ruusunen

Syöksyin tyhjän promenadin läpi. Sydämeni hakkasi rinnassani. Kompuroin käytävälle kaatuneeseen nuottitelineeseen ja kiroilin, mutta pysyin kuitenkin jotenkin pystyssä. Onneksi. ”Ei vanhat jaksa” mietin mielessäni, mutta en tahtonut tietää mitä tapahtuisi, jos pysähtyisin. Takanani huudot ja askelten kaiku olivat lähempänä. Kääntyessäni kulman ympäri porrasaulaan näin vilaukselta promenadia pitkin lyllertävän valkoisen hahmon. Minun oli päästävä pois.

Näin minun piti aloittaa artikkelini tämänkertaiseen Poleemiin. Alkuperäisenä tarkoituksenani oli kirjoittaa jonkinlainen kauhukertomus VOO:n rissestä, jossa Harri Hylje-kultti valtaa laivan ja manaa suuren muinaisen Silja Linen iki-ihanan maskotin vaatteisiin.

Tähän ei kuitenkaan päästy. Jossain 4000 merkin paikkeilla totesin, että mikään mitä olin kirjoittanut ei ollut hauskaa, ja vain hieman ennen VOO:n risseä tapahtunut traaginen laivalla sattunut onnettomuus, vähensi suunnitellun loppuratkaisun, laivasta pelastusveneellä pakenemisen, hohdokkuutta.Deadline oli ohitettu jo kauan sitten ja itse VOOsse lähestyi uhkaavasti. Massiivinen epäonnistumiseni tarkoitti sitä, että risteilystä olisikin pakko kirjoittaa jossain määrin rehellisesti. Kauhistuttava ajatus.

Rehellisyyden nimissä

Oma suhteeni VOO:n risteilyyn on melko monimutkainen. Syynä tähän ei valtsikalaisuudesta huolimatta juuri mikään niistä ei liity risteilyjen ympäristöeettiseen kyseenalaisuuteen.

Opiskelijaristeilyt ovat hedonismia parhaimmillaan ja niistä saisi melkoisen sosiologisen, tai antropologisen, tutkimuksen aikaan. Satojen nuorten lukitseminen samaan veneeseen ilman keinoa päästä pois ja heidän ravitsemisensa lähinnä yksinomaan alkoholilla on omiaan tuottamaan synnin ilmapiirin, jossa mielenkiintoisia tapahtumia (ja tapaturmia) ei voi estää. Oli kyse sitten risseromanssista, joka unohdetaan maihin pääsyn jälkeen/parhaimmillaan johtaa parisuhteeseen, tai alastomasta opiskelijatoverista tyhjentämässä nelinkontin vatsalaukkunsa sisältöä alakansien käytävän kokolattiamatolle. Hedonismin nimissä tapahtuu myös paljon muuta. Buffetpöytien menossa olisi taivasteltavaa Roomalaisille halvan hanaviinin virratessa ja paahtopaistipöydän ollessa näin moraalittomalle lihansyöjälle helpoin tapa välttää 300:n valtsikalaisen aiheuttamat jonot. Lisäksi tanssin ja laulun keskellä tuppaa palamaan enemmän savukkeita, kuin Nuoret tupakoijat ry:n ja Journalistiopiskelijoiden yhteisissä kesäjuhlissa.

Minkäänlainen kristillisen tuomitseva suhtautuminen hedonismikaan ei kuitenkaan ole syypää monimutkaiseen suhteeseeni Voossen kanssa. Hedonismihan se vasta hauskaa on, ja Jeesus tuskin olisi tuominnut hetkeäkään Silja Serenaden alakansien menoa, jos olisi vain mukaan päässyt, vaikka Raamatun evankeliumeista se luku olisi varmaan poistettukin. Kaveri vietti aikaansa muutenkin kyseenalaisen porukan kanssa.

Todellisuudessa opiskelijaristeilyillä ei vain ole usein kovinkaan hauskaa.

Risteilyt ovat vaikeita.

Kuulen jo korvissani yleisön kohahduksen, ja tiedän päätoimituksen pohtivan voiko näin kontroversiaalia mielipidettä edes julkaista Poleemin sivuilla, vaikka se itseään kantaaottavana markkinoikin.

Männävuosina VOO:n risteily, Kannucruise, ja se yksi onneton Diakin risse jolle minut myös houkuteltiin mukaan, ovat tuottaneet enemmän morkkiksia ja pahaa oloa, kuin niinkään hyviä kokemuksia. Marraskuiset Snapchatin muistutukset vuosien takaisista t tallenteista swaipataan sivuun, jotta häpeällisiä hetkiä ei jouduta elämään uudestaan mielen syvyyksissä.

Oman suhteeni kanssaristeilijöihini voisi useinkin tiivistää sanoihin ”en tunne puoliakaan teistä niin hyvin kuin pitäisi enkä pidä puolistakaan niin paljon kuin ansaitsisitte”. Samalla risteilyjä, ja toki välillä muitakin opiskelijatapahtumia, on ohjannut tarve tuntea itsensä hyväksytyksi ja olla osa ns. porukkaa, tai tulla huomatuksi. Tämä ei toki aina toteudu ja risteilyjen sosiaalisessa paineessa ja sen aiheuttamassa FOMO:ssa voi olla vaikeaa ottaa itselleen aikaa irti rissehuumasta.

Oman osansa ongelmaan tuo myös alkoholi. Vaikka en olekaan koskaan kokenut kovinkaan suurta fyysistä kärsimystä sen käytöstä, en edelleenkään ole oksentanut humalassa, tai krapulassa ja suosittelen samaa elämäntapaa kaikille, vaikuttaa se mitä mainioimmalla tavalla aivokemiaan. Erityisen hauskaa kokonaisuudesta tekee se, jos alkoholia käyttää sekaisin masennuksen, ja vielä potentiaalisesti masennuslääkkeiden, kanssa.

Voin siis ylpeästi myöntää kuuluneeni menneisyydessä siihen joukkoon, joka on ainakin osan ajan risteilystä lähinnä halunnut itkeä pimeässä hytissä. Tästäkin huolimatta päädyn aina mukaan risteilylle jossain FOMO:n sekaisessa mielenhäiriössä ja mietin melkoisen osan risteilylle ilmoittautumisen ja itsensä risteilyn välisestä ajasta miettien, oliko ilmoittautumisessa taas mitään järkeä. Syvimmät sympatiani kaikille kohtalotovereilleni. Tiedän että teitä on monia.

Polhopapat merellä

Tällä kertaa asiat olivat kuitenkin toisin. Merellä seilaaminen oli kuitenkin yksinomaan mukavaa. Samalla pääsin toteamaan vanhojen tosiaankin jaksavan, ollessani nähdäkseni viimeinen jalkeilla ensimmäisenä iltana (hyteissä valvomista ei lasketa), ja valvoessani yhdeksään asti jälkimmäisenä. Kumpikin näistä saavutuksista toteutettiin vielä ilman krapulaa! Pistäkää paremmaksi.

Pakko toki myöntää, että toimintaa edesauttoi merkittävästi seuraava niksipirkka: kahdeksan tunnin unet sinä aikana, jonka muut viettivät Ruotsissa.

Voisi jopa sanoa rissen toimineen tervetulleena nollaamisena äärimmäisen hektiseen koulu- ja työarkeen. Edellisvuosista poiketen tuntui, että mieli (joskaan ei keho) lepäsi, kun rissellä sai keskittyä yksinomaan krebaamiseen niin, että jalat lienevät yhä itsenäisyyspäivänäkin kipeänä.

Selkeää syytä saa etsiä. Osittain se johtunee (akateemisen) vanhenemisen tuomasta vapaudesta olla juuri niin ratainen kuin haluaa, ja toisaalta taas viimeisen vuoden aikana huomattavasti parantuneesta minäsuhteesta. Syystä huolimatta morkkisten sekä pimeän huoneen kaipuun puute olivat tervetullut uusi kokemus. En voi missään nimessä vieläkään suositella risseä kenellekään hyvinvointiaan arvostavalle ihmiselle ja ymmärrän hyvin miksi ihmiset eivät risseilystä pidä, mutta ehkä neljän Voossen jälkeen on aikakin kokea ns. positiivinen risse.

Opintojeni valmistumistahtia katsellessa on kaikkien todennäköisyyksien mukaista, että olen ensi syksynäkin vielä kirjoilla yliopistolla ja tänäkin vuonna mukana oli jo valmistuneita valtsikalaisia. Jokainen risse tarvitsee omat nolot ännännen vuoden opiskelijansa. En silti lupaa mitään, paitsi että Ruotsissa en nouse maihin enää ikinä. P

Kyseinen polhopappa poleemin päätoimittajan ikuistamana rissen tanssilattialla aamuyöstä

TUTKIVAA JOURNALISMIA TEKSTI & KUVAT : Tytti Ruusunen - SUURIN JA KAUNEIN -EDITION

Poleemi tahtoo tarjota lukijakunnalleen vain parasta. Siksi päätoimitus lähti myös Itämeren laineille, Suurimmalle ja Kauneimmalle tavoittelemaan journalistista materiaalia. Lehdenteko muistui mieleen erinäisissä käänteissä - huhujen mukaan eräs tämän numeron jutuista on myös taitettu perjantaiaamuna Silja Linen legendaarisen pyöreän ikkunan hellässä huomassa. Tällä sivulla voitte nauttia reissulta käteenjääneistä antimista.

Leikkisä elämänasenne osoittautui riemukkaaksi matkakumppaniksi - risteilyn aikana testatuiksi tulivat niin kuperkeikat promenadikannella, pallomeri kuin sun deckin lumikasa sekä marraskuisesta tihkusateesta märkä liukumäkikin. Myös ruotsinkielen taidot pääsivät useampaan otteeseen koetukselle, mikä oli ilahduttava haaste. P

kekkonen ja neljä tolppaa nuuskaa

”yksi peukalo Tukholmalle” - Irtolaisen päätoimituksen epävirallinen arvio länsinaapurimme pääkaupungista

”henkilökohtainen Vietnam ja kiirastuli” - osuva kuvaus VOOssesta

”kaikki kikkarapäiset tuutorit vituttaa mua” - kommentti, jonka sain röökipaikalla kysyttyäni eräältä Polhopapalta kommenttia Poleemiin röökipaikalla

”Poleemi bängää” - kaunein vaatimatonta julkaisuamme koskeva kommentti jostain aamukahden ja -neljän väliltä

”you are a psychopath from Turku” - någon svensk kille

”mä haluun sun elimet, onks sul hyvät keuhkot? maksa? perna?” - anonyymin kumouslaisen yritys harjoittaa elinkauppaa kansainvälisillä vesillä ”kyllä on tullut taas Itämerellä tehtyä” - lauantaiaamuna hyttisängyn pohjalta lausuttu tehokas kiteytys kokemuksesta

”mä annoin mun koko sielun tohon risseen” - kolmossporassa kuultua matkalla satamasta poispäin

SEKALAISTA Real Torspon kausikatsaus syksy 2022

Koko yhmun ikioman ylpeyden Real Torspon on jälleen syksyn aikana voinut löytää potkimasta palloa milloin miltäkin Helsingin kodikkaista jalkapallokentistä. Torspo on kerennyt syksyn aikana osallistumaan jalkapallotapahtumiin niin Valtsikan futisturnauksen,kuin Unisportin syyssarjan merkeissä. Torspon edesottamuksista Valtsikan futisturnauksessa voi lukea tarkemmin Poleemin vuoden kolmannessa julkaisussa, mutta vielä mitä makeimman kertauksen vuoksi: Torspo kävi hakemassa turnauksesta kultaa vastoin kaikkia odotuksia. Ihmetyksen ja ylpeyden sekainen kultahumu olikin mitä mainioin pohja, jolta lähteä osallistumaan kolmen viikon mittaiseen Unisportin järjestämään perinteikkääseen yliopistojoukkueiden futissarjaan.

Kauden ensimmäisessä pelissä paikalle vääntäytyneiden torspolaisten into ja pelifi ilis olivat korkealla, mutta niin oli myös yleinen väsymyksen ja rasituksen taso. Valtsikan futisturnaus oli nimittäin järjestetty päivää ennen syyssarjan ensimmäistä pilliinpuhallusta, ja rankan turnaustaistelun jäljet olivat nähtävillä seuraavana päivänä. Monet turnauksessa sankarillisesti esiintyneistä pelaajista olivat jääneet ymmärrettävästi kotiin lepuuttamaan turnauksessa väsynyttä kehoa tai parantelemaan Torspon menestyksen eteen otettuja kolhuja. Edellisen päivän puurtaminen paistoi läpi myös paikalle saapuneista kultamitalisteista, jotka innokkaasti ilmoittautuivat olevansa kiinnostuneita penkinlämmittäjän pelipaikasta kokoonpanon kaavailun hetkellä.

Syyssarjan aloitus oli kuin uusinta futisturnauksen aloituksesta, sillä sarjan ensimmäisessä pelissä vastaan asettui polvi-opiskelijoiden Mahti United. Sarjaottelu Mahtia vastaan oli turnauksen kamppailun tapaan mitä tiukin. Pelikellon tikittäessä pidemmälle ja pidemmälle, alkoi torspolaisten keskuuteen hiipimään lievästi hermostunut tunne. Mahti oli ottanut ensimmäisen puoliajan loppuhetkillä 1-0 johtoaseman, eikä Torspo ollut lukuisista maalintekopaikoista huolimatta osunut kertaakaan.

Torspon riveihin repesi kuitenkin viimein riemu, kun pallo upposi Mahdin huippupelin pelanneen maalivahdin taakse ottelun loppuhetkillä. 1-1 tasapeli kieltämättä kirveli hiukan, mutta tunnelmaa ottelun jälkeen piristi tieto siitä, että Torspon pitkäaikainen tappioton putki rakasta valtsikavihollista Mahtia vastaan jatkui yhä.

Torspo oli porskuttanut tappiotta myös yleisesti jo aika monen ottelun ajan. Viikon seuraavissa peleissä kärsityt tappiot kuitenkin palauttivat Torspon maan pinnalle. Toinen syyssarjan ennakkosuosikeista, lääkiksen FC Hallux pisti taululle ikävän 9-1 tuloksen, kun taas FC KTTO haki futisturnauksen fi naalin uusintaottelusta 8-1 voiton. Rumista lukemista huolimatta fi ilis Torspon joukkueen keskuudessa pysyi pelipäivinä mukavan rentona, eikä tappioista lannistuttu turhaan, olihan sarjaa vielä yli puolet jäljellä.

Sarjan ensimmäinen viikko, ja tätä edeltänyt turnaus oli kieltämättä kovin rankka jalkapallorupeama, joten seuraavan viikon kevyempi ottelukattaus tuntui tervetulleelta. Viikon ainoassa pelissä vastaan asettui AthleTiKs, ja ottelun jälkeiselle erittäin ansaitulle viikon mittaiselle lepotauolle oli erityisen nautinnollista lähteä sarjakauden ensimmäisen voiton jälkeen. Matsiin paikalle päässyt kokoonpano oli aiempiin sarjapeleihin verrattuna hyvin laaja, joten Torspon vakuuttavaan 6-3 voittoon siivittäneiden pelaajien jaksaminen pysyi ottelun aikana erinomaisella tasolla.

Torspon WhatsApp-ryhmään ilmestyi seuraavan sarjapelin alla innostava viesti; Torspo oli neljän pelatun ottelun jälkeen sarjan neljännellä sijalla. Neljäs sija avaa Unisportin kahdeksan joukkueen sarjassa

SEKALAISTA

ovet finaalipeleihin, joten kahden päivän sisällä pelattavat viimeiset sarjapelit tuntuivat erittäin tärkeiltä. Lieväksi huolenaiheeksi nousi kuitenkin se, että sarjassa oli jäljellä kolme peliä. Tämä tarkoitti, että toiseksi viimeisenä pelipäivänä pelattiin kaksi peliä ja viimeinen peli oli heti tätä seuraavana päivänä. Toiveet finaalipeleistä kuitenkin aktivoivat joukkuetta, ja kauden toiseksi viimeisenä, kahden pelin pelipäivänä Töölön pallokentän kuutostekarille kokoontui ennätysmäärä torspolaisia. Pelaajia olisi riittänyt vaikka kahteen kokoonpanoon, joten kahden peräkkäisen pelin koettelemus ei tuntunut millään tapaa ylitsepääsemättömältä. Aamupäivän varovainen toiveikkuus oli kuitenkin iltapäivään mennessä pyyhkiytynyt pois. Saldoksi päivän peleistä jäi kaksi kirvelevää tappiota, ja mahdollisuus paikkaan finaalipeleissä oli menetetty. Myös seuraavan päivän panokseton ottelu päättyi Torspon tappioon, ja näin intensiivinen, mutta antoisa kolmen viikon futissarja oli Torspon osalta saatettu päätökseen. Viimeisen viikon tappioista huolimatta kaudesta jäi käteen kuitenkin oikein onnistunut fiilis. Pitää pitää mielessä, että Valtsikan futisturnauksesta haettu mestaruus oli erinomainen saavutus, jota Torspo pyrkii puolustamaan seuraavassa vastaavanlaisessa turnauksessa, milloin se sitten pelataankaan. Tuloksellista menestystä merkittävämmältä tuntuu kuitenkin futikseen liittyneissä tapahtumissa vallinnut henki. Turnauksessa, peleissä ja kauden alla järjestetyissä treeneissä kävi hyvä määrä vaihtuvaa porukkaa, joka piti kaiken aikaa kentällä ja sen sivussa yllä lämminhenkistä ja positiivista yhmutunnelmaa, kannusti joukkuetovereita ja antoi kaikkensa. Torspon on tarkoitus olla matalan kynnyksen joukkue, jonka kautta yhmuopiskelijoille aukenee mahdollisuus liikkua ja nauttia jalkapallon riemuista hyvässä seurassa. Iso kiitos kaikille Torspon kauteen pelaajana tai kannattajana osallistuneille! P Oi Torspo on!

KUVA: Armas Weselius

Otso Metsola, Torspon GM

Tiedät kyllä mitä

TEKSTI: Helena Kilpeläinen KUVAT: Armas Weselius, UnSplash

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään joulukuussa 105. kerran. Kuluneena vuonna Euroopassa syttynyt sota on saanut jokaisen meistä uudelleenohjaamaan ajatuksiaan siitä, mitä itsenäisyys ja turvallisuus merkitsee nykyhetkessä. Ukrainan sota on ollut henkisesti läsnä ensinnäkin siksi, että sota itsessään on kamalaa ja Ukraina syöstiin kamppailemaan omasta olemassaolostaan traumaattisesti ja vasten tahtoen.

Toiseksi, sota on vaikuttanut suoraan, ilman ainuttakaan epäilystä meidän turvallisuuskäsitykseemme, sekä Suomen turvallisuuspolitiikkaan. Olemme pikajunassa kohti sotilaallista liittoa, Natoa, ja vuosikymmeniä kestänyt sinnikäs liittoutumattomuuspolitiikka katosi yhdessä hetkessä.

Siispä tälle sukupolvelle joulukuun kuudes päivä on aiempaa hartaampi hetki punnita itsenäisyyden, turvallisuuden ja rauhan merkitystä, sekä näiden olosuhteiden arvoa omalle elämälle. Meistä moni voi tuntea tarvetta pitää lähimmäistä kädestä. Onneksi itsenäisyyspäivä on juhla, jota on tapana viettää yhdessä. Näin ovat toimineet myös polholaiset jo kolmekymmentä vuotta. Tiedäthän sinä.

Polhossa Suomen itsenäisyyspäivän juhliminen lähti liikeelle siitä, kun Suomi täytti 75 vuotta. Eli siis vuonna 1992, kun sinusta tai minusta ei ollut todennäköisesti vielä tietoakaan. Tilaisuuden sisältö erosi alkuvuosina jonkin verran nykyisestä; tuolloin kyseessä oli nimittäin sillis, juhlapaikka oli vakio ja tiettävästi jopa henkilökuntaa lapsineen osallistui tilaisuuteen. Sittemmin tilaisuuden koko ja sisältö on elänyt ja tuorein muutospositivistinen käänne tapahtui vuosi sitten, kun tapahtumaa alettiin virallisesti nimittää, kenties uudelleen, Itsenäisyyspäivän pöytäjuhlaksi. Tällä hetkellä tapahtuma kulkee ikään kuin kahdella nimellä, ja aika näyttää kumpi voittaa.

Nyt jo noin puolessa järjestetyistä Itsenäisyyspäivän pöytäjuhlista, eli epävirallisesmmin Itsarisilliksistä, istuva hallitus on valinnut pitää juhlapaikan salassa vierailta aina juhlaa edeltäviin päiviin saakka. Tällaisin menettelyin on päätetty toimia myös tänä vuonna.

Vuosittain vaihtelevaa paikkaa lukuun ottamatta juhlan kaava on vakiintunut omille urilleen ja toimivassa konseptissa on pitäydytty jo vuosia. Siispä tiedämme kyllä mitä voimme päivältä odottaa, ellei vuoden 2022 hallitus ole kuopannut vuosikymmenten perinteitä yhtä kevyellä kädellä kuin Suomen puolustuspolitiikan saralla viime keväänä nähtiin. Luvassa on ylipitkä pöytäjuhla maittavine Suomi-ruokineen, ohjelmanumeroineen ja Suomen lippuineen.

Tilaisuutta jännittäville fukseille voin paljastaa, että vakiintuneita ohjelmanumeroita ovat muun muassa musiikkiesitys, fuksipuhe sekä

Polhon hallitusta 2021 Kekkosen kanssa

uuden Poleemin julkistus. Pöydissä on usein nähty valkoiset liinat ja havukoristeet tilaisuuden arvokkuutta heijastavaan tyyliin. Juhlan

“Tarvitsitpa siis kädestä pitoa ja tukea näihin synkkiin turvallisuuspoliittisiin hetkiin, tai astuessasi jatkoilla pöydältä turvallisesti takaisin tanssilattialle, löydät sen polholaisten joukosta“

hartaasta luonteesta huolimatta sävy on sinnikkäästi pyrkinyt lipumaan järjestäjien hyppysistä mitä pidemmälle ilta jatkuu. UKK:n pauhatessa loputtomiin pöytäjuhlan saaminen päätökseen on oman luokkansa olympiasuoritus. Jokainen hallitus kuitenkin huokaisee helpotuksesta vasta, kun viimeinenkin juhlavieras on saatettu matkalle kohti jatkopaikkaa tai kotia.

Kuten Polhon historiikissakin on todettu, meillä Polhossa on ollut tapana juhlia ainejärjestöä vuosijuhlien merkeissä vain viiden vuoden välein. Tämän tapakulttuurin myötä Itsarisilliksestä on muodostunut itsenäisyyttä juhlistavan tilaisuuden lisäksi ainejärjestön juhla. Erityisesti järjestäjän näkökulmasta juhla symboloi jatkuvuutta sekä muutosta, kun vanha hallitus suorittaa viimeisen riittinsä, uuden hallituksen saadessa tulikaste. Tarvitsitpa siis kädestä pitoa ja tukea näihin synkkiin turvallisuuspoliittisiin hetkiin, tai astuessasi jatkoilla pöydältä turvallisesti takaisin tanssilattialle, löydät sen polholaisten joukosta Itsarisillikseltä.

Tilaisuuden juhlavin ominaisuus piileekin yhteen kokoontumisen syyssä, eli sellaisen asian juhlistamisessa, mikä on meidän kaikkien yhteistä, tarkoittaen niin itsenäisyyttä, kuin ainejärjestötyön tuottamaa hedelmää. Muistathan siis tämän opin osallistuessasi juhliin, tai saatat kohdata järjestävän tahon punaisen oikean käden. Tiedäthän sinä. P

Tekstiähteet: Aarninsalo, L. et al. (2015) Tiedettä ja kaljaa 1965-2015 : poliittisen historian opiskelijoiden 50 vuotta yhteistyötä, yhteisöllisyyttä ja aktivismia. Helsinki: Poliittisen historian opiskelijat Polho ry.

Keskustelua läsnäolopakosta yliopistolla

TEKSTI: Veera Ahlgren KUVAT: Pixabay

Yliopistolla on syksyn aikana puhututtanut tavat, joilla kursseja järjestetään. Korona-ajan ja etäopiskelun jälkeen paluu kampukselle ja paikan päällä järjestettäviin läsnäolopakollisiin luentokursseihin tuntuu kummalliselta. Samaan aikaan kuin muualla yhteiskunnassa on siirrytty laajalti etä- ja hybridi työskentelyyn, saatetaan yliopisto-opinnoissa vaatia paikallaoloa tiukastikin. Läsnäololistoja raksitetaan luentosalissa ja kurssiarvosanaan vaikuttaa jo kolmekin poissaoloa. Yliopistolla kurssien toteutustavat vaihtelevat, eikä mahdollisesta joustosta ole etukäteen tietoa, mikä tekee opintojen ja muun elämän yhteensovittamisen ja suunnittelun hankalaksi. Vaikka opiskelijoiden keskuudessa läsnäolossa nähdään myös hyviä puolia, toivotaan sen vaateelle perusteluja ja avoimuutta.

Toisen periodin alkaessa aloitin erään kurssin, jonka ensimmäisellä luentokerralla esiteltiin tavalliseen tapaan kurssin toteutusta. Kyseisellä kurssilla vaadittaisiin läsnäoloa luennoilla. Poissa saisi olla ”hyvästä syystä” – jota ei erikseen luennoitsijalle tarvitse selittää – ellei poissaoloja kerääntyisi kahta enempää. Seuraavat 40 minuuttia luentokerrasta käytettiin asian läpikäymiseksi. Opiskelijat esittivät kritiikkiä toteuttamistapaa kohtaan ja vetäjä perusteli omaa kantaansa asiaan. Kritiikkiä sai läsnäolopakko kokonaisuudessaan, sekä se että omia poissaoloja tulisi selitellä jälkeenpäin. Myös se, ettei luentoja olisi mahdollisuus seurata etänä oli esillä, eikä ensimmäistä kertaa. Lopulta opiskelijoiden ja luennoitsijan välillä käyty keskustelu johti muutoksiin kurssin toteutuksessa; niin että opiskelijat saivat mahdollisuuden seurata luentoja etänä, mikäli paikalle ei pääse ja kurssiarvosanaan vaikuttavia poissaoloja voi kompensoida lisätehtävillä. Hyvä niin. Tästä jäi kuitenkin mieleen keskustelussa noussut pointti: miksi tästä täytyy puhua joka ikinen kerta ja missä keskustelua tulisi käydä, jotta asiat muuttuvat?

Puhuin asiasta muutaman opiskelijan kanssa selvittääkseni, mitä opiskelijat itse asiassa toivovat. Keskustelimme yhdenvertaisuudesta, opiskelijoiden mielenterveydestä, läsnäololle annetuista perusteluista, oman elämän ja opintojen suunnittelusta. Kurssivetäjien kannat asiaan saivat ymmärrystä, silti muutosta nykyiseen toivottiin. Päällimmäisenä mieleen jäi toive opiskelijoiden autonomiasta.

Läsnäolopakko nähdään yhdenvertaisuuskysymyksenä – kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua luennoille. Osa kokee, että opiskelijoita kohdellaan suoraan lukiosta jatkaneina nuorina, perheettöminä, toimintakykyisinä ja terveinä helsinkiläisinä, kun todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Poissaolojen ”hyvät syyt” ja pyydetyt perustelut, sekä läsnäolopakko tuovat kieltämättä mieleen omat lukio-opinnot, joissa oli jopa enemmän joustoa verrattuna joihinkin nykyisistä kursseistani.

Opiskelijoiden elämäntilanteet ovat hyvin vaihtelevia. Suurella osalla on hyvät mahdollisuudet osallistumiseen, mutta on myös niitä opiskelijoita, joiden elämään kuuluu vastuuta muista, töiden ja opiskelun yhteensovittamista, terveydellisiä rajoitteita ja pitkiä välimatkoja. Osalla opiskelijoista on hyvät valmiudet suorittaa opintoja hyvinkin itsenäisesti ja jotkut hyötyvät tuesta ja läsnäolon pakottavuudesta.

Opettajien perustelut läsnäoloon pakottavaan toteutukseen liittyvät usein juurikin näihin hyötyihin, joita osa opiskelijoista saavat. Kuitenkaan yhden ryhmän tarpeita ei tulisi asettaa kaikkien ehdoiksi. Perusteluihin kuuluu yleensä huoli opiskelijoiden mielenterveydestä, joka korona-aikana laski etäopiskelun myötä. Korona-ajan yksinäisyyden kokemuksiin ja opintojen kuormittavuuteen pyritään löytämään ratkaisua lähiopetuksella. Kysyin opiskelukavereilta mielipidettä aiheeseen. He kertoivat jakavansa huolen, mutta sanoivat edelleen, että läsnäolon pakottavuus ei ratkaise asiaa.

Opinnoissa tulisi olla joustavuutta ja vara valita, onko voimavaroja tänään osallistua luennolle etänä vai kampuksella. Mielenterveyden näkökulmasta toivottiin, että kurssien toteutuksesta saataisiin mahdollisimman paljon tietoa etukäteen. Opiskelijat toivoisivat luentokurssien osalta tietoa siitä, minkälaista ajallista panosta kurssit vaativat läsnäolon muodossa. Eräs opiskelija kertoo, että tieto auttaisi suunnittelemaan opintoja, muun elämän tasapainottamista ja ennakoimaan psyykkistä jaksamista.

Opetuksen lähtökohta tulisi olla, että opiskelija on kykenevä päättämään opintojaan koskevista asioista itse. Jopa silloin, kun poissaolo saattaa heikentää kurssin tavoitteiden oppimista ja näin vaikuttaa arvosanaan. Vaikka läsnäolon pakollisuus saa osakseen kritiikkiä, sitä myös ymmärretään. Opiskelijat näkevät tietynlaisten akateemisten taitojen kehittymisen mahdolliseksi vain jaetussa fyysisessä tilassa. Akateemiset keskustelut ja argumentoinnin kehittyminen nähtiin tärkeinä. Läsnäolossa on myös paljon hyvää, mutta sen perusteettomasta pakosta on luovuttava. Joissain tilanteissa ollaan koettu kurssinvetäjän käyttävän valtaa opiskelijoihin mielivaltaisest, ilman kunnollisia perusteluita.

Läsnäolopakossa on jotain konservatiivista, halua säilyttää tietynlaista kuvaa ja valtasuhteita yliopistolla. Tilanteessa onkin hyvä kysyä, haluaako Helsingin yliopisto pyrkiä säilyttämään vanhat käytännöt vai olla mukana luomassa uusia työnteon tapoja ja mahdollisesti toimia suunnannäyttäjänä? P

SEKALAISTA

Yhmufuksien legendaarinen TEKSTI: Tomas Roisen mökkireissu KUVAT: Milja Jokela

Kauniina lauantai-iltapäivänä yhmufuksit lähtivät jännittyneenä ja odotuksia täynnä ensimmäiselle yhteiselle mökkireissulleen. Ala-asteen luokkaretkien tapaan takapenkit täyttyivät nopeasti ja hitaat jäivät nuolemaan näppejään. Kuten yhmuilta voi olettaa, bussissa kuului kiivas keskustelu nykypolitiikasta, vaikka itse tyydyinkin selittämään vierustoverilleni Harry Potter -teorioita.

Saavuttuamme Rusutjärven rantaan varsinainen mökki-ilo pääsi alkamaan. Jokainen ryhmä majoittautui huoneisiinsa jonka jälkeen alkoi mökkialueen tutkiminen. Pingis, mölkky ja pöytäfutis houkuttelivat fuksit yhteen pelaamaan. Pari eristäytynyttä fuksiryhmää pelasi myös sulkapalloa ja petankkia. Minulle ja monelle muulle uusi ”futis pöydän alla”-peli oli myös erittäin suosittu, vaikkakin yllättävän fyysinen suoritus. Päämökin yläkerrasta löytyi oleskelutila, jossa osa mökkiläisistä pelasi lautapelejä kuten Trivial Pursuittia. Legendaarisen pitkän Trivial Pursuitin aikana ehdittiinkin nauraa, oppia uutta ja keksiä uusi Microsoft-ohjelma ”Microsoft Mirage”. Toisille yläkerta oli mahdollisuus ihailla Liverpoolin tappiota Nottingham Forestia vastaan. Aamuyön aikaan yläkerta muuntui leffateatteriksi, jossa nautittiin mahtavasta kotimaisesta elokuvatuotannosta, kuten elokuvasta ”Hölmö nuori sydän”.

Mökkireissu ei ole mökkireissu ilman hyvää saunaa. Valitettavasti en itse mennyt saunomaan, mutta huomasin saunarakennuksen olleen hyvin suosittu. Fuksit pitivät saunaa lämpimänä ja innokkaimmat saunojat jaksoivat heittää löylyä neljä tuntia. Sisukkaimmat kävivät myös virkistävässä järvessä uimassa, minkäjälkeen nämä sankarit kävelivät kylmissään, mutta voittaja-fiiliksellä,takaisin löylyyn. Rohkeimmat uskaltautuivat jäätävään kylmään veteen useasti. Kuulemieni huhujen mukaan yksi fuksi kävi järvessä jopa neljä kertaa. Saunomisen jälkeen päästiin nuotion ääreen herkuttelemaan mainiolla kasvismakkaralla. Valitettavasti joidenkin makkarat eivät löytäneet tietään vatsaan saakka, vaan tippuivat nuotioon (omani mukaan lukien).

Reissun kohokohtana oli tietenkin Yhmun ikiomat mökkisitsit, jotka olivat mainiot. Fukseille pikkuhiljaa tutuiksi tulleet laulut, kuten itselleni suosikiksi noussut Valtsika’s Schumacher, kaikuivat läpi Tuusulan yön lämmittäen sitsaajien sydämiä. Sitsien lopussa tarjottu mikrolla sulatettu viina valmisti fuksien valmiiksi levottomat tanssijalat legendaarisiin jatkoihin. Muistoksi sitseistä jäi hieno haalarimerkki, jota voi ylpeänä kantaa haalareissaan. Merkin avulla voi muistella iltaa, joka on muuten saattanut unohtua rajun sitsaamisen takia. Vielä suuri kiitos keittiölle, joka valmisti herkulliset, suussa sulavat ruoat. Jälkiruuaksi valmistettu kakku oli erityisesti suuressa suosiossa. Tietyt nimeltä mainitsemattomat fuksit etsivätkin kyseistä kakkua keittiöstä jatkojen aikana.

Jatkoilla päästiinkin ihailemaan kaikkien tanssiliikkeitä, seikkailemaan keittiössä ja pelaamaan beer-pongia. Anonyymiksi jäävä fuksi oli todellinen parkettien partaveitsi. Hän lähetti puoli kolmen maissa yhmufuksien yhteiseen WhatsApp-ryhmään kyselyn: ”Onks kellään kovaa viinaa???”. En tiedä, löysikö kyseinen fuksi (rohkaisevaa) viinaa, mutta viestin jälkeen hänet pystyi bongaamaan tanssilavalla vetämässä ikonisia tanssiliikkeitään aluksi kultti-tyyppiseen musiikin tahtiin ja sitten rajuun ”raveen”. Valitettavasti voi olla vain yksi dancing queen, eivätkä muut mökkeilijät pystyneet haastamaan kyseisen fuksin sulavia liikkeitä, vaikka heidänkin liikkeensä olivat selkeästi hiottuja. Sisukkaimmat tanssijat jaksoivat pitää tanssilavaa elossa vielä viiteen saakka.

Yöllä tapahtui myös muuta kuin tanssimista. Vitsit ja koomiset huhut kiertelivät juhlakansan keskuudessa. Yllätyin suuresti, kun moni tuli kysymään, sanoittiko 15-vuotias pikkusiskoni lauluja Dua Lipalle. Ihmettelen vieläkin, mistä huhu lähti liikkeelle. Mökkeilijöiden keskuudessa tuntui muutenkin vallitsevan suuri kiinnostus Dua Lipaa kohtaan. Muistan spekuloineeni humoristiseen sävyyn muiden kanssa, missäköhän päin Suomea on Dua Lipan mökki, ja minkälaiset verhot hänellä on.

Monelle lyhyeksi jääneet yöunet osoittautuivat petolliseksi seuraavana päivänä. Suut kuivina ja päät särkien pakattiin tavarat ja käveltiin vaivautuneina, ja väsyneinä kohti kotiin lähtevää bussia. Eilisillan juhliminen ja tanssiminen näkyi fuksien kasvoissa ja etenemistyylissä muistuttaen siis suuresti ”Th e Walking Dead”:ia. Paluumatka olikin huomattavasti hiljaisempi kuin menomatka, eikä kukaan jaksanut puhua politiikasta eikä Harry Potterista. Vaikka olo olikin erittäin väsynyt ja rapea, lähdimme kaikki hyvillä muistoilla takaisin kotiin. P

SEKALAISTA

”PORTTOLAISEN”

P O L E E M I X IRTOLAINEN

HORO_skooppi

TEKSTI & KUVITUS: nimim. Henkisyys Coach Marja Merja

Maailmankaikkeus on värähdellyt Marja Merjan tietokoneella, ja planeetat ovat jälleen kuiskanneet viestin Irtolaisen ja Poleemin lukijoiden korviin. Rakkaus teemaisesta Horo_Skoopista paljastuvat jokaisen astrologisen merkin romanttiset kuviot loppuvuodelle.

Horoskooppi on jakautunut kahden lehden välille, joten jos et löydä itseäsi täältä, ota luettavaksi Irtolainen!

Vaaka (23.9.–23.10.)

Vaaka on vaakamaiseen tapaan löytämässä rakkauselämäänsä kaivattua tasapainoa. Vaaka on itsenäinen, eikä halua elämäänsä mitään, mikä ei tekisi siitä aktiivisesti parempaa. Tämän myötä vaaka on avoin ja rehellinen omista tarpeistaan, mikä on valttia kaikenlaisissa ihmissuhteissa. Pariutunut vaaka on aktiivisella tuulella ja pyrkii jatkuvasti kehittämään suhdetta pidemmälle. Tämä kannattaa!

Skorpionin elämä on täynnä rakkautta. Pieteetillä rakennetut muurit ovat murtumaisillaan ja skorpioni kutsuu vieraita vanhojen defenssien raunioille. Skorpionin onni ei synny ainoastaan romanttisesta rakkaudesta, vaan hän kokee sitä myös platonisella tasolla. Parisuhteessa oleva skorpioni nauttii hyvästä ja lämpimästä kotielosta. Mikäli yhteistä kotia ei vielä ole, nyt voisi olla hyvä aika alkaa miettiä sellaista.

Jousimies on taipuvainen haikailemaan ja unelmoimaan, mutta pitää rakkauden suhteen standardit kuitenkin jopa epärealistisen korkeina. Loppuvuodesta jousimies on turhautunut, kun asiat tuntuvat junnaavan paikallaan. Parisuhteessa oleva jousimies kärsii kommunikaation puutteesta, joka saa asiat näyttämään vääristyneiltä. Mikäli jousimies on kuitenkin valmis avaamaan sydäntään edes hiukan, voi se tuoda mukanaan positiivisia yllätyksiä.

Skorpioni (24.10.–22.11.)

Jousimies (23.11.–21.12.)

Kauris (22.12.–19.1.)

Kauris on nyt valmis sitoutumaan romanttisesti ja tekemään sen kunnolla. Rationaaliseen ajatteluun taipuvainen kauris on aikaisemminkainostellut syvien tunteidensa kanssa, mutta loppuvuodesta järki kohtaa tunteet. Kauriille hyppy tuntemattomaan ei olekaan niin tuntematon, sillä hän on löytänyt uuden luottamuksen rakkauden suhteen. Nyt on siis hyvä aika syventää olemassa olevia ihmissuhteita, tai kenties luoda myös uusia.

Vesimies on luonteeltaan taiteilijasielu, mutta tällä hetkellä pyrkii luovuuden sijaan liialliseen täydellisyyteen. Perfektionismi rakkauselämässä voi johtaa jyrkkiin käännöksiin, joita on vaikeaa ennustaa. On hyvä tietää mitä haluaa, mutta lemmen asioita kannattaa myös joskus lähestyä pehmeästi. Löytäessään tasapainon vesimiehen tulevaisuus on hyvinkin ruusuinen.

Kalat on tällä hetkellä hyvinkin suurpiirteisellä tuulella ja tämä näkyy myös rakkauselämän puolella. Suuret eleet ja spektaakkelit kiinnostavat, mutta keskittyessään niihin kalat unohtaa helposti kaiken muun. Parisuhteessa oleva kalat unohtaa kuunnella toisen toiveita, kun on niin varma siitä, mitä jo tekee. Hakuammunta voi onnistua, mutta parempi taktiikka olisi pysähtyä kuuntelemaan. Tämä pätee myös pariutumattomille kaloille, jotka eivät tällä hetkellä tiedä, mihin kanavoisivat rakkausenergiaa.

Vesimies (20.1.–19.2.)

Kalat (20.2.–20.3.)

Tuntuu kummalta muistella, että vuosi sitten istuin Uudella, Beauvoirin ikkunalaudalla löytäen itseni vaalikokouksen ääntenlaskentatauolla harkitsemasta jotakin, mitä en aiemmin ollut tullut ajatelleeksikaan; Poleemin päätoimittajuutta. Harkinta-aika ei kauaa kestänyt, ja Vivian veti minut mukanaan tuntemattomaan. Ei tosin sillä, että olisin kovin vastahakoinenkaan ollut - ajatus herätti minussa kauhunsekaista uteliaisuutta ja inspiroitunutta intoa. Ja niin laitoin hyvän kiertämään ja minä puolestani vedin mukanani (suohon) Axun, huolehtivainen tuutori kun olin (ole hyvä vain xD). Nyt jälkikäteen saan olla kiitollinen tuosta harkitsemattomasta heittäytymisestä uuteen.

Opiskelijajournalismi vie mennessään. Vielä päätoimitusurani aloittaessani olin melko kokematon; Poleemin suhteen olin ollut vain satunnaisen jutun sieltä täältä lukenut yhmu, enkä edes polholainen. Nyt vuoden päätteeksi puolestani tunnen olevani monessa liemessä keitetty, vanha järjestölehtijäärä - täytyy sanoa, että pelottavan nopeasti tähän maailmaan imeytyy sisälle, pitäkää varanne!

Vuoden aikana päätoimituksen kesken, usein lievän epätoivon hetkissä, toistelluksi mantraksi on muodostunut: “Kyllä tästä vielä lehti tulee”. Näin joka käänteessä vakuutamme toisillemme, että kyl tää tästä. Ja näinhän se on ollut, lehdet ovat tulleet – suunnitelluiksi, kirjoitetuiksi, editoiduiksi, taitetuiksi, painetuiksi, jaetuiksi, luetuiksi – kaikkien vaikeuksienkin kautta.

En vaihtaisi tätä mihinkään; olen yltiökiitollinen saatuani osakseni tämän, oi niin opettavaisen ja ajoittain raskaankin haasteen, joka saapui elämääni odottamatta. On uskomattoman hieno saavutuksen tunne saada oman työn tulos painettuna käteen, tietäen, mitä valmiin lehden taustalla oleva prosessi on vaatinut. On outoa, mutta vapauttavaa, että seuraavan juttuni kirjoitan vain toimituksen rivijäsenenä; yhtenä kaikista, mutten vastuussa mistään. Haikein, mutta kaikkeni antanein mielin siirrän vastuun seuraaville hartioille, olkoon tuleva vuotenne Poleemilaisuuden ytimessä antoisa. P Oi, Poleemi on! <3:llä Tytti Ruusunen

KUVA: Armas Weselius

Kuten Tytti mainitsi, niin itselleni Poleemin päätoimittajuus myytiin kuin sika säkissä. Alusta jäi mieleen pieni pakokauhu, innostuneisuus ja vanhan päätoimittajan sanat itsenäisyyspäivältä. Vanhempi polemisti kuuli minun fuksivuoteeni kuuluvan päätoimittajan pestin lisäksi myös Kumouksen puheenjohtajuus, minkä jälkeen hän koki aiheelliseksi ravistella minua saatesanoilla ‘’sä tuut kuolemaan!’’.

Poleemi-perehdytys oli mahtava kokemus. En ymmärtänyt lehden teosta mitään ja perehdytys oli hyvä paikka huomata se. Puheet globaalista paperipulasta lisäsivät lehdenteon mystisyyttä. Painotalojen kilpailutus sekä paperilaatuihin perehtyminen oli myös hyvää vaihtelua kolmannen periodin koulukiireisiin. Vahvasti väitän, että Poleemin sivut ovatkin valtsikan ainejärjestökentän laadukkaimmat - ainakin mitä tulee harkittuun paperivalintaan. Näin vuoden jälkeen onkin hyvä toistaa tutut sanat: kiitos & anteeksi! Jos aloitellaan anteeksipyynnöistä, sillä ne ovat vähintään paikallaan muille päätoimittajille. Löysin pienen selailun jälkeen useamman viestin aikataulullisista myöhästymisistä ja tapani käyttää exceliä on saattanut aiheuttaa vuoden aikana päänvaivaa. Myöskin Polholle olen päässyt kokouksissa olemaan päänvaivaksi asti - varsinkin, koska ohjasin heidät maksamaan veroa.

Lopuksi suuret kiitokset, jotka kuuluvat muun muassa Pykälän oikeusavulle, Tiedekulman kahvilatyöntekijöille, kaikille kirjoittajille, vanhoille poleemilaisille, Tikkurilan painolle, Polhon taloudenhoitajalle & Poleemi-vastaavalle, muille päätoimittajille sekä erityisesti kaikille, jotka joskus näitä lehtiä lukee! P - Axel Kukkurainen

Yhmuun hakiessa silmissäni kiilsi Voguen kannet ja työmatkat Pariisin muotiviikoille – tekstejä kirjoitettaisiin sitten taksissa matkalla lentokentälle viidensien jatkojen jatkojen jälkeen. Poleemi-uran voisi siis kuvitella olleen minulle itsestäänselvyys, mutta päin vastoin! Ensimmäinen syy lienee varmastikin siinä, että en suoraan lukiosta kampukselle sylkäistynä tiennyt yliopistomaailmasta mitään, saati sitten järjestöistä, osakunnista tai kaikenlaisista lehdistä ja julkaisuista. Näitä kaikkia opin tuntemaan akateemisen iän karttuessa ensin ainejärjestön hallituksessa (se vapain ja seksikkäin<3). Journalismin polulle eksyin takaisin vähän sysäistynä, kun vujuvuoden uuvuttamana pohdin pöhinämahdollisuuksia hallitusten ulkopuolella. Rakkaan Polho-aktiivi ja kansikuvataiteilija Annin ehdotuksesta päätin asettua ehdolle vuoden 2022 päätoimitukseen ja niinhän siinä tultiin sitten valituksi. Kokemattomina koronafukseina meno oli alkuun haparoivaa, sillä suunnittelua, editointia ja varsinkaan taittoa ei juuri kerennyt opetella ennen ensimmäisen viisiviikkoisen lehtisyklin käynnistymistä. Tiukille on mennyt, mutta tähän mennessä jokainen tämän vuoden lehdistämme on ilmestynyt ajallaan – nyt ristin kaikki mahdolliset sormet sen puolesta, että tässä pysytään viimeisenkin numeron osalta. Sen tietänee vasta kun luette tätä, rakkaat poleemilaiset. Haipakasta huolimatta en ole päivääkään katunut päätöstä lähteä tämän mankelin pyöritykseen, sillä sen anti on paljon muutaman ylimääräisen energiajuoman hintaa suurempi. Katkeransuloista päättää toimituskausi juuri kun taidot tuntuvat rutinoituneelta ja ote visuaalisiin ratkaisuihin on varmempi. Hyvillä mielin suuntaan katseeni kuitenkin uuteen päätoimitukseen, ja kuka tietää, eivät kakkoskierroksetkaan ole ennenkuulumattomia;) P

- Iloinen, kiitollinen ja vähän väsynyt, Vivian Wesslin

PELASTA, POLEEMI!

Palsta, jossa Poleemin neljäs päätoimittaja vastaa lukijakunnan kiperiin kysymyksiin ja tarjoaa neuvoja erilaisiin haasteisiin.

“Mua verrattiin jodelissa piparkakkuun? Miten tähän pitäisi reagoida?”

P: Voi hellanlettas, miten herttaista! Poleemin kanta tähän on ehdottoman yksimielinen: piparkakkuun vertaaminen on mitä ylevin kohteliaisuus, reagoi siihen siis kiitollisuudella. On kuitenkin niin, että jodelissa käyty keskustelu ei usein ole kovinkaan tarkoin harkittua tai vakavissaan kirjoiteltua, joten sinuna en antaisi näin ohuen leivonnaisen metaforan vaivata päätäsi turhan paljon. Piparintuoksuista joulunodotusta sinne, älä lue liikaa jodelia!

”Kuka olet, sinä mystinen neljäs päätoimittaja?

P: Noh, nyt kun vuosi on päätöksessään, täytynee paljastaa, että... ketään neljättä päätoimittajaa ei alkuunkaan ole. Vaikka Poleemi pyrkiikin aina totuudenmukaiseen journalismiin, tämä pieni jekku koettiin riittävän harmittomaksi - kuvitteellinen neljäs päätoimittaja oli toki toiveissamme oikea. Olisihan neljä ollut ideaalimaailmassa parempi lukumäärä päätoimittajille, mutta tänä vuonna se kävi toteen vain keinotekoisesti tällä palstalla. Kuitenkin, taisi olla niin, että toivo neljännestä päätoimittajasta manifestoitui todellisuuteen seuraavalle vuodelle; vuoden 2023 päätoimitus muodostuu neljästä henkilöstä, hurraa!

“Mun kaveri ei pidä itsestään huolta, ja pelkään et se palaa loppuun, kun se ei priorisoi omaa hyvinvointiaan. Mitä voin tehdä?”

P: On raskasta kantaa huolta läheisestä. On kuitenkin myös niin, ettet voi kaverisi puolesta ymmärtää levon ja itseen kohdistuvan huolenpidon tärkeyttä, vaan hänen on tajuttava se itse. Voit lempeästi ohjata kaveriasi kohti oikeaa suuntaa, muttet ottaa askelia hänen puolestaan. Ole tukena, kun tarve vaatii, mutta älä myöskään unohda omaa jaksamistasi, sillä muista huolissaan oleminen osaa olla kuormittavaa. Tsemppiä itse kullekin arjen kamppailijalle, pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne<3 P