Luokkayhreiskunta

TEKSTI: Vivian Wesslin KUVAT: Pixabay

Saako rahasta puhua – Suomen vaietut luokkarakenteet

Suomea ei ole useinkaan virallisesti kuvailtu luokkayhteiskunnaksi sitten talonpoikaisjärjestelmän, vaikka monenlaiset yhteiskunnalliset asemat ovat vielä elossa ja täysissä voimissaan. Elämmehän hyvinvointivaltiossa - ei meillä mitään luokkaeroja ole! Vaikeista asioista ei selvitä niitä välttelemällä ja sosioekonomisen taustan sivuuttaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa tuottaa aktiivisesti hallaa, etenkin huono-osaisemmille.

Kokemukseen luokan vaikutuksesta vaikuttaa olennaisesti asuinalue ja sosiaalinen ympäristö esimerkiksi koulussa – homogeeninen ympäristö tuottaa luonnollisesti vähemmän jännitteitä kuin äärimmäisemmät tuloerot. Asuinalueet ovat yleensä suhteellisen segregoituneet tulotason perusteella, vaikka julkisen politiikan tasolla sitä yritetäänkin estää esimerkiksi kaupungin asuntojen strategisella sijoittamisella kaikenlaisiin naapurustoihin. Pohjois-Tapiolassa kasvaneena maisemassa istuivat suvereenisti vierekkäin 60-luvulla rakennetut kaupungin vuokra-asunnot ja lähemmäs miljoonaa hiotut valkoisiksi rapatut omakotitalot. Omasta kuplasta tullaan yleensä ulos viimeistään keltanokkana, jolloin saman liitutaulun – tai ehkä nyttemmin Smartboardin – eteen kerääntyy lapsia yli asuinaluerajojen.

Sivistyksen ohella koulujen tehtävä on kasvattaa lapsia toimimaan yhteiskunnan jäseninä, ja onkin tärkeää pohtia, millaisia jäseniä yhteiskunta kaipaa toimiakseen. Ideaalitilanteessa lapset saavat olla puhtaasti lapsia – taustasta, vanhemmista ja tulotasosta riippumatta. Koska taustastaan irrottautuminen on kuitenkin reaalimaailmassa mahdotonta, tulee se väkisinkin esiin esimerkiksi pukeutumisen tai lomatekemisten kautta. Epäsuorasti varallisuus nousee esiin harva se päivä, mutta onkin täysin oma lukunsa, saako tätä hiljaista tietoisuutta mainita sivulauseen ulkopuolella.

Joskus tuloerot pyyhitään kartalta niistä vaikenemalla – ikään kuin puhumattomuus näivettäisi ne pois kastelemattomien kukkien tavoin. Kuten kaikki meistä tietävät, sotkuilla ei yleensä ole tapana siivota itseään sillä aikaa, kun kaikki katsovat poispäin. Yrittää toki sopii – ja sitä ihmiset sitten tekevätkin oikein olan takaa. Suomessa vallitsee rahasta puhumisen suhteen vahva vaikenemisen kulttuuri, eikä uuden tuttavuuden kanssa ole sopivaa ottaa puheeksi hänen tulotasoaan, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa saatetaan useammin tehdä.

Ilmiön juuret ovat monihaaraiset, joista suurimpia lienee luterilaisuuden liukeneminen erottamattomaksi osaksi suomalaista mielenmaisemaa ja toisaalta vain muutama sukupolvi sitten koko maata koetellut sota ja sen jälkeinen pula-aika, joka ymmärrettävästi ei rohkaissut rehvastelemaan maallisella mammonalla toisten surressa menetettyjä ihmisiä, irtaimistoa ja kokonaisia kotikyliä.

Suomalaisista noin 70% kuuluu kirkkoon, joten sitä tulee tarkastella yhtenä yhteiskunnallisena toimijana muiden joukossa. Uskonnonopetuksen ja kirkkopyhien lisäksi sen suurimpiin vaikutusalueisiin kuuluvat asenteet ja ne linssit, joiden läpi katsomme elämää. Tuntemamme evankelisluterilainen kristinusko syntyi jo 1500-luvulla reformaation aikaan, joten sillä on ollut jo useampi vuosisata juurtua suomalaiseen kulttuurimaisemaan. Yksi oppi-isä Martti Lutherin keskeisistä teeseistä oli, että kaikki rehellinen työ on jumalanpalvelusta, mikä käytännössä asettaa jokaisen työntekijän pellolta pankkiireihin samalle viivalle, ainakin Jumalan silmissä. Silloin hurskasta on nimenomaan nöyrä raataminen, kukin oman ikeensä alla, toisista piittaamatta. Onnella ja menestyksellä ei sovi ilakoida, vaan niihin on ennestyksellä ei sovi ilakoida, vaan niihin on ennemminkin suhtauduttava vänemminkin suhtauduttava välinpitämättömästi tai jopa linpitämättömästi tai jopa piilottaa ne. Kuten vanha piilottaa ne. Kuten vanha suomalainen sananlaskukin suomalainen sananlaskukin toteaa; kel onni on, se onnen toteaa; kel onni on, se onnen kätkeköön kätkeköön

Aiheen kiertelyä ei Aiheen kiertelyä ei kuitenkuitenkaan pidä kaan pidä tulkita tulkita niin, ettniin, etteikö luokeikö luok-

pronssinen Luther patsas Saksassa ka-asemaa ikinä olisi tarkoitus selvittää keskusteluissa, sitä ei vaan saa tehdä suoraan kysymällä: “Niin paljonko sä nyt tienaat?”. Talosta, mökeistä ja lasten harrastuksista on enemmän kuin sopivaa puhua, samoin kuin aikuisten kesken työpaikoista. Lasten pelatessa jääkiekkoa ja ratsastaessa omalla hevosellaan jää tuskin kenellekään epä-

Onnella ja menestyksellä ei sovi “ ilakoida, vaan niihin on ennemminkin suhtauduttava välinpitämättömästi tai “jopa piilottaa ne

selväksi, että perheen rahatilanne ei ole ainakaan huonoimmasta päästä. Näistä luokkasymboleista saatetaan keskustella hyvinkin vapautuneesti eri osapuolten kesken, kummankin esittäen päällepäin olevansa täysin epätietoinen niiden implikoimasta asemasta. Mikäli hiljaisuudessa onnistutaan tarpeeksi tehokkaasti, saavat osapuolet säilyttää kuplansa yhteisistä oppi- ja välitunneista huolimatta. Varsinkin lasten kohdalla tämä on hyvin mahdollista, sillä heille ei välttämättä ole vielä kehittynyt kriittisen analyysin ja rivien välistä lukemisen taitoa, joiden avulla elintasoerot kävisivät oikein silmiinpistävän selkeiksi. Kesälomasta puhuttaessa kuukauden ulkomailla viettänyt lapsi ei välttämättä tule ajatelleeksi toisen kesäreissun mummolaan johtuneen resurssien puutteesta, vaan se nähdään vain vaihtoehtoisen aktiviteettina.

Tätä samaa tietämättömyyden keveyttä ei kuitenkaan suoda yleensä huono-osaisille lapsille. Rahallisia vaikeuksia kohtaavan perheen lapset ovat usein akuutin tietoisia jokaisen tuottamansa menoerän suuruudesta. Vanhemmat saattavat usein puhua ääneen perheen sisällä siitä, mihin tämän kuun palkka jyvitetään tai kertoa avoimesti miksi meidän perhe ei tänäkään vuonna mene jouluksi Balille. Tämä tietoisuus ja keskustelu saattaa olla tarjolla myös varakkaissa perheissä,

mutta yleensä syitä jollekin tekemiselle tai ostokselle perustellaan vasta silloin, kun siihen ei ole mahdollisuutta. Harvemmin sanotaan suoraan, että teillä on nyt hienot uudet lelut koska äiti on tosi rikas.

Tällaisten perheiden lapset säästyvät luokkatietietoisuuden taakalta, mihin kaikilla ei ole tasapuolesti varaa. Nämä lapset saattavat aikuistuessaan pitää rahasta ja luokka-asemasta puhumista kiusallisena tai tarpeettomana, sillä he eivät ole joutuneet kohtaamaan kummankaan tekijän rajoittavia vaikutuksia. puhututtanut esimerkiksi alkoholikulttuuri; korkeakouluopiskelijat saavat ojassa rymyämiselle ja päihtymistarkoituksessa pidettäville viikottaisille sitseille ja juhlille yleisen hyväksynnän, kun taas ostareilla notkuvat juopot tai kalsarikännejä harrastava raksatyöläinen saavat osakseen nyrpeitä neniä ja pyynnön tulla siivotuksi pois katukuvasta. Juoda saa korkeakouluissa, fi rman pikkujouluissa ja viiden tähden ravintoloissa.

Sosioekonomisen taustan merkitys yksilön elämän kehityskulkuun on valtava. Siksi siitä on puhuttava, edes julkisen keskustelun on puhuttava, edes julkisen keskustelun tasolla. Koulutustason periytymitasolla. Koulutustason periytyminen lienee yksi ylisukupolvellisen nen lienee yksi ylisukupolvellisen hyväosaisuuden tunnetuimmista hyväosaisuuden tunnetuimmista esimerkeistä. Korkeakoulutettujen vanhempien lapset päätyvät korkeakouluihin paljon todennäköisemmin, kuin alemman koulutustaustan kuin alemman koulutustaustan perheistä tulevat lapset. Mikään perheistä tulevat lapset. Mikään näistä seuraketjuista ei ole rikkunäistä seuraketjuista ei ole rikkumaton tai ehdoton, eli köyhästä maton tai ehdoton, eli köyhästä taustasta tulleet yliopistokoulutetaustasta tulleet yliopistokoulutetut tai sivistyssuvun duunariperillinen eivät olemassaolollaan mitenkään kumoa tätä todellisuutta. Kyse on todennäköisyyksistä; poikkeuskin vain vahvistaa säännön. Vaikka ylisukupolvisen hyväosaisuuden tiedostaminen on välillä hankalaa ja tuntuu, että sille ei haluta asettaa painoarvoa, on meillä käsissämme tätäkin isompi ongelma ylisukupolvisen huono-osaisuuden kanssa.

Köyhiä ja kouluttamattomia, eli siis edellä mainittuja huono-osaisia, pidetään julkisessa ja yksityisessä keskustelussa usein jollain perustavalla tavalla tyhmempinä tai huonompina. Tästä esimerkkinä on ammattitutkintojen väheksyminen ja heikko palkkaus esimerkiksi terveysalalla, vaikka yliopiston käyneet lääkärit tienaavat tunnetusti hyvin mukavasti. Köyhien, tai arkikielessä kalskahtavan rahvaan, elämäntapaa, tekemisiä ja koko olemusta pidetään syynä huono-osaisuudelle, eikä tosinpäin. Asetelma sisältää myös paljon kaksinaismoralismia, jossa asian arvo riippuu siihen liitettyjen ihmisten luokka-asemasta. Paljon on Suomen vaiettu luokkarakenne ei ole syntynyt hetkessä, eikä sitä näin ollen tulla vuodessa tai parissakaan purkamaan. Mikäli kuitenkin haluamme muutosta, on ensimmäiset askeleet otettava nyt, jotta tuo tasa-arvon utopia olisi edes yhden sukupolven lähempänä. Ensisijaisen tärkeänä pidän oman sosioekonomisen keänä pidän oman sosioekonomisen taustan tiedostamista yleisesti ja taustan tiedostamista yleisesti ja avoimesti, ja erityisesti suhteessa avoimesti, ja erityisesti suhteessa siihen, mihin on päätynyt eläsiihen, mihin on päätynyt elämässään koulutuksen, työn ja tulotason osalta. Oman aseman lisäksi olisi hyvin olennaista puhua ylisukupolvisista kehityiskuluista enemmän julkikehityiskuluista enemmän julkisesti, jotta kenenkään ei tarvitsisi sesti, jotta kenenkään ei tarvitsisi tuntea alemmuutta saavutuksistuntea alemmuutta saavutuksistaan, kun vertailukohteet eivät taan, kun vertailukohteet eivät joutuneet itse kynsin hampain joutuneet itse kynsin hampain tastelemaan jokaisesta mahdollitastelemaan jokaisesta mahdollisuudestaan elämässä.

Vaikenemalla annamme luokkaeroille oikeastaan vain yhä merkityksellisemmän aseman, sillä silloin niiden oletetaan sisältävän jotain niin suurta – ja toisaalta haurasta – että niiden ääneen sanoittaminen tuntuu synniltä. Tämä palvele erityisesti ylempiä luokkia ja järjestelmän säilymistä ylipäänsä.Asemaansa nolostelevat ihmiset eivät ole niin alttiita vaatimaan muutosta, koska se paljastaisi heidän kuuluvan tähän alempiarvoiseen ryhmään. Taistelussa häpeää vastaan kohdistaisinkin katseeni ylempiin sosioekonomisiin luokkiin, sillä luokka häpeä ei ole syntynyt itsestään; jonkun on täytynyt saada nämä ihmiset tuntemaan olevansa alempiarvoisia. Vaikka rakenteiden purkusavotta vaikuttaa lamaannuttavan työläältä ja tuskaiselta, voi sen aloittaa yksinkertaisimmillaan omien ajatusmallien kriittisestä tutkiskelusta ja puuttumalla elitistisiin kommentteihin omissa sosiaalisissa piireissä. Täydellinen tasa-arvo jäänee vielä utopian tasolle, mutta sen ei tule antaa lannistaa pyrkimystä. P