Liian monta laulua

Oli tavallisen tympeä marraskuinen ilta, pakkanen kiristyi. Joensuun keskustassa vallitsi kalman hiljaisuus. Niin naurettavan kolkko hiljaisuus, että ainoastaan pomppiva okapallo puuttui. Ja hiljaisuudesta puheenollen, missä kaikki ihmiset olivat? Baareissa? Katajan ottelussa? Ehkä laukkaradalla? Ehei, ei sinne päinkään. Tämä oli valjua todellisuutta, lässähtänyttä 20-lukua. Kadut ja liikehuoneistot seisovat tyhjillään, eikä vastaantulijoita missään. Juhlat peruttu ja hupi kielletty. Luoja ties kuinka pitkäksi aikaa. Väki pysyttelee visusti kotonaan ja baarimikko jää yksin pitelemään pyyhettään. Kelvotonta, surkeaa ja taas kelvotonta. Mutta millainen oikku sattuikaan planeettojen asennossa, kun juuri sinä kuolleena marraskuun iltana päätimme kavereitteni kanssa lähteä Frederikin keikalle. Ei se ollut oma ideani, olin alun perin tullut aloituspaikalle lähinnä korttia pelaamaan. En tajunnut silloin, enkä oikein vieläkään, miksi jätkät odottivat laulutaidottoman rentun keikkaa kuin intiaanit sadetanssiaan. Tuskin saan vastausta, jään ihmettelemään. Mitäs siitä. Muistan, jotenkuten, että pian sitä joukolla raahusteltiin Kimmeliä päin. Pelurin uhmaa oli ilmassa ja viinin litkimisellä oli jotain tekemistä asian kanssa. Ihan naurattaa, kuinka porukan keskellä harppoessani erotin pimeyttä halkovan kirkon neonristin muistuttavan hurjan ja kurjan elämän vaaroista. Mutta yritykseksi se jäi: olin kännissä ja Jeesus-vauva poti tuhkarokkoa. Jono ravintola Kimmelin edessä kiemurteli pitkänä ja levottomana kuin saalistaan kärkkyvä pyton. Perjantai-iltaisessa jonotuksessa ei sinänsä piile mitään arvoitusta ratkaistavaksi, mutta täksi illaksi kerta luvattiin ainutkertaisuutta ja sähinää. Jos kuitenkin ihan totta puhutaan, niin olin luullut ukon jo lopettaneen keikkailunsa ja niin olisikin ollut paras. Siis mieluusti jo 30–20 vuotta sitten. Frederikin kymmenennelle, sadannelle tai toiseksi viimeiselle keikalle tuskin kannatti vaivautua, mutta kun hän nyt kerran oli luvannut, ettei enää kuunaan keikkailuun erehtyisi, oli kivetystä säännöstä lupa lipsua. Vähän itsepetosta ja vakuuttelua vaati tulla siihen lopputulemaan, että maksaisi siitä viimeisestäkään. Silloin tällöin järki kärsii rökäletappion, enhän muuten olisi jutusta kirjoittanutkaan. Asennoitumiseni Frederikiin oli kerta kaikkiaan kumman jakomielistä. Inhosin hänen biisejään, mutta jotenkin kamuni saivat myytyä ajatuksen junttiestetiikan itseisarvosta. Frederik oli tässä merkillisessä systeemissä kuin toteemi, joka kanavoi itseensä hillitöntä ja vitaalia verkkopaitaenergiaa. Kaiketi minun olisi pitänyt kunnioittaa katoavaa kansanperinnettä, mutta eivät kaverinikaan kyllä vouhotuksissaan mitään välkkyjä olleet. Anteeksi, mukavia mulkkujahan ne olivat. Oli miten oli, jonotellessa astuin hölmön toiveikkuuden ansaan ja epäluuloni olivat haihtumaan päin. Kuvittelin viimeisyydessä olevan salattua magiaa, kokemuksissa kypsytetyn lopun katoavaa tenhoa. Viimeisellä kerralla sitä odotti kaikkien ässien tulevan läväytetyiksi pöytään ja helvetinmoista jytinää nostettavaksi ilmoille. Sellainen oli hupsu toiveeni. Kuvitelmani ilahduttamana aloin ensi kertaa sinä päivänä olla kohtalaisen hyvällä tuulella.

Seuraavan parin tunnin aikana ei kuitenkaan tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Ensimmäiset kaksi tuntia silpoutuivat odottamiseen, mitä nyt luurankomainen basisti soitti Frederikin tuotannon ulkopuolisia covereita. Ilman juomista olisin sännännyt jo ensimmäisen vartin aikana pihalle. Seistiin ja seistiin, likaisella lattialla aivan lavan edessä vartomassa kuningasjuntin näyttäytymistä. Mutta mitäpä hyvistä paikoista, kun näyttämö on tyhjä. Aloin jo varmaan unohtaa paikalle tulemisen tarkoituksen, kunnes illan tähti vihdoin ilmestyi lavalle huutojen säestämänä. Peruslöpinät alta pois ja sitten suoraan asiaan: täyslaidallinen junttidiscoa kahdeksan euron hintaan. Tyttö oli kuin tiikeri ja kolmekymppinen vanha Vilma kömpi lavalle Frederikin kainaloon. Sitten olikin viriilimmän näytöksen vuoro. Erikokoisia alushousuja lävähti yleisöstä Frederikin käsiin, kuin kasa kuppaisia paskalortteja. Frederik ryhtyi oitis nuuhkimaan alushousuja typerä hymynkare naamallaan. Hän muistutti erehdyttävästi kalaravintolan jätteitä penkovaa kujakollia. ”Tanja? Liisa? Pirkko?” -kuuluivat valistuneet ja happaman uhon hienostuneisiin nyansseihin erikoistuneet arvailut. No, panomiehelle oikkunsa sallittakoon. Musiikkia ryhdyttiin taas soittamaan ja heiluttelin nyrkkiäni ilmassa kuin idiootti.

Jälkeenpäin olen eniten aprikoinut sitä, miten vikkelä Frederik oli liikkeissään. Ainuttakaan tärähtämätöntä kuvaa en saanut keikalta napatuksi, enkä usko pelkän seipäässä olemisen selittävän kuvien epätarkkuutta. Useimmat Frederikin ikäiset miehet olivat kuolleet ja jos eivät olleet, niin heidän olisi pitänyt olla, siltä he ainakin näyttivät. Frederik oli kuitenkin ikää uhmaten erinomaisissa ruumiinvoimissa ja asteli keveästi edes ja taakse, kuin vaahteran lehdellä tanssiva hämähäkki. Hän nautti tekemisestään ja oli lavalla elementissään. Siitäkin huolimatta, että musiikki itsessään oli kaikilla kriteereillä latteaa ja elotonta. Biisien sanoitukset taas… Antaa olla. Kiljuvaa ristiriitaa esiintyjän ja musiikin välillä oli vaikeaa ohittaa. Silti, uskomatonta kyllä, yleisö oli kaikkien hänen bravuuriensa edessä sulaa vahaa. Yleisö kerjäsi kuin auringossa hullaantunut leijonankesyttäjä yhä vain uusia temppuja härkäpää Reetulta. Miten kukaan pystyy vetämään Titanicin kaltaisia renkutuksia ja onnistua silti pysymään jollain ilveellä uskottavana? Äitelää vedätystäkö, se ei tainnut tulla kenenkään mieleen. Se jos mikä on uskomatonta. Reetu oli kaikesta kriitikoiden ja nyrpistelevien älyköiden nurinasta huolimatta omalaatuinen voittaja, rohkea tiensä raivannut pirulainen. Ikivoipa jättiläinen mauttomassa sfäärissään. Myönnän koko homman olleen lopulta ihan käypää show´ta. Kyllä vain. Ja tiedättekös, tarpeeksi menoa ja sopivaan mielentilaan sysäydyttyäni, aloin olla kypsä uskomaan juttuihin. Kenties Suomen musiikkielämään jää jonkinlainen aukko Reetun poistuttua ja saattaa Seiskalehtikin joskus kalauttaa naulaa kantaan. Ehkä lavalla riekkunut rietas kalukalle oli sittenkin Tapion voivotellessa hoidellut saunan lauteilla niitä kahta vaihtarimisua. ”Ehkä, jospa, mahdollisesti…” Lyhyeen katkesi pohdintani, minut keskeytti kaksi takavasemmalta kiilannutta pölvästiä.

Pölvästit olivat pukeutumisestaan päätellen rokkareita. Niittitakit, mustuutta ja takkuiset, pitkät tukat. Ne olivat huvittelemassa, etsimässä ironista apparaattia siipeileville egoilleen. Näki jo kauas, että heissä oli urvahtanutta, imelien pierujensa haisteluun mieltynyttä keskiluokan kapinahenkeä. Näyttivät melkoisen rumilta lävistettyine nenännysineen ja maalattuine tihrusilmineen.

Itse asiassa heitä oli helppo inhota heitä katsomalla. Siksi heitä ei katsottu. Kaikki niissä tyypeissä potutti minua. Hyvä on, myönnän että vitutukseni olisi jäänyt vähäiseksi, elleivät tyypit olisi röyhkeästi tunkeutuneet reviirillemme. Kuitenkin — pahanilman lintujen ilmestymisen myötä jotain outoa tapahtui yleisön käytöksessä, se nimittäin alkoi puskea minua ja kaiteella ollutta kaveriani vähän niin kuin meren aallot lyövät rantaa kovalla tuulella. Tai ehkä Frederik sai porukan massasuggestion valtaan. Tiedä häntä. Tiedän vain, että oloni kävi siitä eteenpäin epämiellyttäväksi. Niin käy herkästi, kun vastassa on hien ja kaljan hajuinen ihmistaifuuni! Eipä meidän auttanut kuin yrittää luovia kaoottisena hyökyvän ihmisvilinän keulassa. Olimme auttamatta puristuneet vasten lavan kaidetta. Jeskamandeer, se oli yhtä tungoksen, epämääräisten kosketusten ja hankausten löysää sirkusta: Olkapää vasten olkapäätä, perse vasten persettä. Mahdollisuudet hupenivat olemattomiin: ei pakotietä, eikä varaa menettää paikkaansa kaiteen läheltä — ainakaan ilman käsirysyä.

Takaa ja sivuilta suuntautuvalla puskemisella oli seurauksensa. Huomasin metallikaiteen pulttauksen alkavan pettää. Oli hilkulla, ettei koko roska rysähtänyt lavalle poikittain, jota estääkseen turvamies — melko tarkka kopio King kongista — hiipi lavan reunaa pitkin tiuskimaan puoleemme: ”ÄLKÄÄ NYT HELVETTI REPIKÖ SITÄ KAIDETTA IRTI!” Yritimme laihoin tuloksin upottaa viestiä turilaan kalloon, ettemme suinkaan pyrkineet kaiteen kaatamiseen, vaan ympärillämme heiluvat torvelot huojuivat ja hyppivät tyrkkimässä ja likistämässä meitä. Elastisena kaverina gorilla loi hetken katseita väkijoukkoon ja jätti meidät rauhaan. Vaikkei hän uskonut meihin, niin onneksi sitten omiin silmiinsä. Sitten punaiset valot välkkyivät kuin vihoviimeisessä porttolassa ja esitysvuorossa oli ”Linda Linda”, eli lähes neljään minuuttiin venytetty, tutkiskeleva sarja maailman toitotetuinta paskatörinää. Jokin jähmettynyt ja särkevä ääni alkoi kiertää tilassa. Luulen sen alkaneen väen paljoudesta, äänentoiston ja hurlumhein yhteisvaikutuksesta. Oman ilikseni rippeetkin olivat haihtunut ilmaan, ohimoani tykytti. Ongelmaani pahensi sekin valitettava tosiasia, että baaritiski oli ulottumattomissani, jossain hornantuutissa. Valot vain kieppuivat villisti punaisina ja sinisinä leimahduksina, musiikin hakatessa hervottomia tärykalvojani. Minusta ei ollut remuamaan, laitoin silmät kiinni.

Loppu saattaa olla hidas tai nopea, mutta loppu tulee kuitenkin. Pitkään meni, kunnes mökä vaikeni ja rusennus löystyi. Esitystä seurasivat salamavalot ja jälkibileet. En paljoa juttuja kuullut. Porukka, jonka kanssa ilmestyin, liukeni vähin äänin omille teilleen. Ennen kuin keksin itselleni mitään muuta tekemistä, oli tilattava paukku. Vodkatonic limetillä. Se maistui hyvältä kaiken seisoskelun ja tuuppimisen jälkeen. En millään jaksanut lähteä rajoitettua yöelämää haistelemaan, saatoin yhtä hyvin tuijottaa tuopinpohjia yhdessä paikassa. Höttöinen unelma kuvitella asioiden olevan jotenkin toisin, jossain muualla. Imuroin juomani, rupesin työstämään seuraavaa. Jostain syystä aloin tiskillä ajattelemaan tuntemiani naisia. Jotkut olivat sanoneet minun ansaitsevan parempaa ja että minun pitäisi olla kuningas. Jotkut sanoivat jotakin muuta. Vitut niistä ja kaikista maailman Discovaloista.

Minusta riippumattomista syistä tanssilattia veti ihmisiä, enkä välittänyt ymmärtää mitä ne syyt olivat. Onnenkerjäläiset kankeine liikkeineen, hytkymässä vanhoissa vaatteissaan. Miehet ja naiset kärkkymässä siivuaan elämän karkeloista: rahasta, seksistä, juomista ja euforiasta. Onnenkerjäläinen olin itsekin. Havaitsin vähäiseksi ilokseni lattialla kahdenkympin setelin. Yhdellä se hulahti pariin juomaan, toisella viikon ruokiin. Mitäs heistä, raha oli minun nyt. Taittelin setelin tyhjään lompakkooni ja päätin illan olleen siinä. Sänky kutsui. Palasin ulos kylmyyteen. Ovien sisäpuolella ei ollut mitään, enkä ollut varma ulkopuolestakaan. Taivaalta näkyi varisevan myötänään raskaita luminokareita ja kaupunki pisti silmään aiempaa kuolleemman näköisenä. Yksinäinen taksi kiiti sillalla keskustaa kohti. Pieneksi käyvän auton yllä taivas näyttäytyi likaisen harmaana, kuin hiilenpätkällä rasvaiselle paperilla hangattu kuvatus. Huputettuna ja tuiskussa dallaillessani en välittänyt paskan vertaa Frederikistä, pölvästeistä, gorillasta tai talven tulosta. Hiiteen kaikki vaan. Jotenkin vain hirvitti, miten hitaasti tajuaa vanhojen juttujen kertautuvan illasta toiseen. Ollaan liiaksi virvatulten lumoissa, liian paatuneita ja typeriä keksimään itsellemme mielekästä tekemistä. Kuppiloiden päämäärätön kiertely, surkeiden jollotusten sietäminen, tietämättömyydessä vellominen… Kaikki yhtä tyhjän kanssa; aina löytyi joku tekosyy kusta ainoan elämänsä päälle.

-Näppi Nokinen